Sisällysluettelo
Ihmettelen niitä, jotka jaksavat kirjoittaa blogeihinsa lähes päivittäin. Minulla ei aika tahdo riittää sellaiseen, kun on niin paljon muutakin kirjoitettavaa ja luettavaa. Tartuin uudestaan Cambridgen yliopiston professorin Ha-Joon Changin kirjaan 23 Things They Don’t Tell You About Capitalism. Kirja on julkaistu vuonna 2010. En muista nähneeni tästä kirjasta arviointeja. En tosin lue aktiivisesti talouslehtiä, joten voi olla, että niissä on ollut jotakin. Palaan tähän kirjaan tuonnempana, mutta otan nyt yhden asian.
Chang uskoo, että yliopistokoulutusta yliarvostetaan. Koulutustasolla ei ole niin vahvaa yhteyttä taloudelliseen tulokseen kuin kuvitellaan. Sveitsi on yksi maailman parhaiten menestyviä maita ja siellä on puolta vähemmän yliopistokoulutuksen saaneita muihin Euroopan maihin verraten. Suomen erittäin korkea koulutustaso ei ole kovin paljon auttanut viime vuosien aikana. Koulutusta voidaan toki pitää arvona sinänsä, mutta ylikoulutus alkaa olla yleistä Suomessa ja monissa muissakin maissa.
On yhä enemmän asioita, joihin riittää lyhyempikin koulutus, koska työssä on sitten erikoistuttava asioihin, joihin yliopistoissa ja korkeakouluissa on vaikea perehdyttää. Toki aina voidaan ajatella, että esimerkiksi maisterin tutkinto kertoo valmiudesta perehtyä asioihin. Joka tapauksessa tietyn koulutustason jälkeen sen kohottaminen tuskin enää tuottaa sitä, mitä yleensä kuvitellaan. Taloudellinen tulos riippuu kovin monista muista asioista.
Lupausten politiikkaa
Oheisen kirjoituksen lähetin jokin aika sitten Maaseudun Tulevaisuuteen. Sitä tuskin painettiin. En seuraa säännöllisesti tätä lehteä, joten täyttä varmuutta minulla ei ole. Kirjoitus liittyy siihen harmitteluun, jota Suomen taloudellinen tilanne saa aikaan. Olemme Scyllan ja Charybdiksen välissä. Varsinkin vasemmisto haluaa lisää palveluita verorahoilla – tosin muutkin ovat tässä kannattajien kilpailussa mukana – ja oikeisto haluaa alentaa verotusta.
Tämä on aivan mahdoton yhtälö ja johtaa yhä lisääntyvään lainanottoon, jos molemmat saavat tahtonsa perille. Jos verotusta korotetaan, ostovoima alenee ja jos palveluja vähennetään, saavutetut edut menetetään. Kunnollisen taloudenpidon pitäisi perustua siihen, että katsotaan ensin, mitä ovat tulot ja eletään sen mukaan. Näin Suomessa ei ole tehty. Eikä ole tehty monissa muissakaan maissa. Kun lisäksi nousukauden odotetaan ratkaisevan ongelmat, vaikeita päätöksiä siirretään tuonnemmaksi. Aika muhkean tuon tulevan nousun on oltava, jotta se pyyhkisi velat pois.
Onko syytä luvata liikaa?
Ministeri Heimo Linna kirjoitti Maaseudun tulevaisuudessa, että ”vain keskustapuolueen suuri vaalivoitto voi Suomen pelastaa”. Tämä on kova lupaus arvostamaltani politiikan veteraanilta. Kuinka suuri vaalivoiton oikein pitäisi olla, että keskustapuolue voisi ottaa asiat haltuun? Todellisuudessa tuloksena on hallitus, jossa on joko kolme keskisuurta tai kaksi keskisuurta ja kaikki pienet puolueet. Kompromissit jatkuvat, sillä yksi puolue haluaa yhtä ja toiset toista. Tulokset jäävät helposti suunnilleen yhtä laihoiksi kuin nytkin.
En ollenkaan puolusta nykyistä vitkuttelevaa hallitusta, mutta haluaisin nähdä sen hallituksen, joka merkittävästi vähentää lainojen ottamista ja uskaltaa leikata suomalaisten elintasosta. Vain nousukausi voi hetkeksi hidastaa lainojen ottamista eikä sellaista ole näköpiirissä. Ja vaikka olisikin, se ei ehdi ratkaisemaan Suomen ongelmia. Hyviä ratkaisuja ei näytä olevan tarjolla. Sellaiseksi ei kelpaa nykyisten ongelmien luettelointi ja ”asennemuutoksen ja vastuunoton peräänkuuluttaminen”, jota Keskustan puoluekokouksessa viljeltiin. Tämä on löysää ja vastuutonta puhetta.
Suomen tilanne on surkea ja keinot vähissä. Kaikki organisaatiot ja yritykset koettavat kaikin keinoin vähentää työntekijöitä toimintaa keskittämällä ja jäljelle jäävien työtä lisäämällä, joten mahdollinen työllisyyden lisäys kääntyy helposti miinuksen puolelle. Emme voi juuri mitään sille, että työ valuu halpamaihin ja että sieltä tulee halvempia tuotteita kuin mitä Suomessa kyetään tekemään.
Ainoa valopilkku Keskustan vaihtoehdossa on kotimaisen energian lisääminen, jolla varmaankin tarkoitetaan ensisijaisesti puuta. Puun lisäkäytöllä on kuitenkin sitkeitä vastustajia. Muut puolueet on saatava mukaan tähänkin asiaan. Toivon, että keskustapuolue puuttuu siihen raakaan kilpailutukseen, joka heikentää vanhusten, sairaiden ja vammaisten hyvinvointia. Annan ääneni sille puolueelle, joka saa tässä asiassa jotakin myönteistä aikaan.
Minusta on tullut nykyisen kaltaisen kilpailutuksen tiukka vastustaja. Kirjoitan nyt erityisesti terveys- ja sosiaalipalveluista. Sen varjopuolet ovat jo aivan ilmeisiä. Sitä pyörittää valtava byrokratia, joka vaatii aivan järjettömän laajoja selvityksiä, tietoja ja suunnitelmia kilpailuun osallistuvilta. Kuitenkin tämä puuha on paperin makuista, sillä kilpailuun voi osallistua ilman mitään näyttöä tai edes toimitiloja. Kunhan lupaa tehdä halvalla ja lupaa paljon. Useimmiten raha lopulta ratkaisee, vaikka laadusta puhutaan paljon. Todellista laatua ei edes oteta huomioon. Ehkä pykälät kieltävät sen. Todellista laatua on pitkä tuloksekas toiminnan traditio, kehittäminen ja tutkimustyö, vapaaehtoistyön laajuus, asiantuntijuus johtokunnissa sekä asiakkaiden, potilaiden tai asukkaiden näkemysten huomioon ottaminen. Kilpailutus johtaa toimintojen kaavoittumiseen, sillä millään yrityksellä tai järjestöllä ei ole mahdollisuuksia tarjota jotakin ylimääräistä hyvää. Kaikki on tehtävä niin halvalla kuin mahdollista.
Kohtuuttomat johtajien palkat
Niistä kirjoitin tällaisen jutun:
Miten ylisuuria palkkoja voitaisiin kohtuullistaa?
Emeritusprofessori Uolevi Lehtinen kuvasi 9.6. Aamulehdessä osuvasti talouselämän johtajien palkkojen nousua. Aivan riippumatta siitä, meneekö yrityksellä hyvin vai huonosti, palkat ja palkkiot ovat nousseet kymmeniä prosentteja. Kannustaako palkka enää tuolla tasolla? Eiköhän jokainen johtaja halua tehdä työtä vastuullisesti ilman ylisuuria kannusteita? Suuret palkat eivät edes sitouta, sillä hyviksi arvioidut johtajat hakeutuvat sinne, missä tarjotaan nykyistä suurempaa palkkaa.
Mitä tämän epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi voitaisiin tehdä? Moite ja syyllistäminen eivät taida auttaa, sillä ihminen on taitava oikeuttamaan omat etunsa, olivatpa ne kuinka kohtuuttomia tahansa. Kun ympärillä on samanmielistä joukkoa, joka ajattelee samoin, kritiikistä ei tarvitse välittää. Kritiikistä ei kuitenkaan kannata luopua, sillä hiljainen hyväksyntä kannustaa jatkamaan entiseen malliin.
Työntekijöiden tulisi asettaa neuvotteluissa ehdoksi, että etujen huonontaminen koskee myös johtajia. Onhan väärin, jos työntekijöiden palkka laskee tai säilyy ennallaan ja johto korottaa omia palkkojaan. Kun nykyisin puhutaan kauniisti työhyvinvoinnista ja työntekijöiden huomioimisesta, tällainen vaikuttaa psykologisesti hölmöltä ja osoittaa, että näitä asioita ei ymmärretä tai niistä ei välitetä.
Myös yritysten osakkaiden tulisi laittaa johtokuntansa kuriin. Aivan kuten Lehtinen kirjoitti, ei ole pelkoa, että Suomesta vietäisiin johtajia muihin maihin. Lehtinen oli oikeassa myös siinä, että asian esille ottamisessa ei ole kysymys kateellisuudesta, vaan kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta. Sata- tai jopa tuhatkertaiset palkat työntekijöihin verraten ovat aivan kohtuuttomia.
Olisiko syytä lisätä verojen progressiivisuutta, jotta nämä kohtuuttomat palkat saataisiin kuriin? Vai kävisikö niin, että progression vaikutukset hyvitettäisiin johtajille? Ilmeisesti vain yritysten oma sisäinen ryhtiliike voi saada jotakin muutosta aikaan. Toivotaan, että sellainen syntyy, sillä muuten yritysten korostama eettisyys on tyhjää puhetta.
Tästä kirjoittaa myös Ha-Joon Chang. Hänen mukaansa usein ajatellaan, että johtajille on pakko maksaa paljon, jotta heidät saataisiin pysymään yrityksessä. Vain suurella rahalla saadaan päteviä johtajia, jotka ovat hintansa väärtejä.
Palkkiot ovat kuitenkin nousseet aivan viime vuosikymmeninä, eikä se liity siihen, että tulokset olisivat samalla huomattavasti parantuneet. Monet suuret yritykset, kuten Nokia, ovat johtajien suurista palkoista huolimatta tehneet konkurssin tai joutuneet suuriin vaikeuksiin. Kuvatessaan Yhdysvaltoja Chang toteaa, että työntekijöiden palkkataso on pysynyt 1970-luvulta lähtien lähes samanlaisena, mutta johtajien palkat ovat nousseet kymmenkertaisiksi. Amerikkalaiset yritykset eivät ole menestyneet paremmin kuin japanilaiset tai eurooppalaiset, vaikka johtajien palkkataso on niissä huomattavasti matalampi. Vaikka edut ovat kasvaneet, riskit eivät ole, sillä heikosti menestyneet johtajat saavat usein ”kultaisia kädenpuristuksia”. Tämän ongelman esille ottaminen ei ole kateellisuutta, vaan kyse on oikeudenmukaisuudesta.
Jälkiviisaus ei ole todellista viisautta
Minulla on pari kirjaa, joissa pohditaan, mitä joissakin historian käännekohdissa olisi voinut tapahtua, jos jokin aika pieni asia olisi tapahtunut toisin. He voivat olla hauskoja, jos vaihtoehtoja ei tarjota kovin vakavalla mielellä. Viisastelevaa jälkiviisautta sen sijaan viljellään paljon sekä yksilön että kansakunnan historian puitteissa. Se tuntuu kovin turhalta. Tällaisen kirjoituksen lähetin juuri Aamulehteen. En siis tiedä, painetaanko se.
Tässä se kuitenkin on:
Jälkiviisaus kukoistaa
Aamulehti on antanut viime aikoina runsaasti tilaa Suomen sotavuosien tulkinnoille. Olisi pitänyt suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin ja olisi pitänyt kaihtaa yhteyksiä Saksaan. Virossa suostuttiin heti vaatimuksiin ja seuraukset tiedämme. Muistetaan Saksan ja Neuvostoliiton sopimus, jossa Suomi liitettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Tiedämme, miten kävi niille maille, jotka kuuluivat Neuvostoliiton ”etupiiriin”. Suostuttelun psykologian yksinkertaisin ja tehokkain menetelmä on vaatia ensin vähän ja kun siihen suostutaan, vaatimuksia lisätään jatkuvasti. Miksi Neuvostoliitto olisi Suomen kohdalla poikennut tästä strategiasta? Kun katsotaan Suomen historiaa, tarjolla on myös sellaisia tulkintoja, joissa Suomen olisi käynyt paljon huonommin kuin mitä lopulta kävi. Jälkiviisaus on kuitenkin kovin helppoa, koska mikään ei ole niin vaikeaa kuin tulevaisuuden ennustaminen varsinkaan silloin, kun tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja.
Nämä tulkinnat liittyvät usein myös siihen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon. Aamulehden yleisönosastossa 11.7. Natosta maalattiin kauhea mörkö, sillä ”se häikäilemättömyys, joka leimaa erityisesti Yhdysvaltojen toimintaa, pitäisi saada meidät voimakkaasti paheksumaan toimintaa”. Yhdysvallat kuitenkin pelasti Euroopan toisen maailmansodan aikana, joskin samalla tuli tilaa Neuvostoliiton imperialismille. Suurvallat ovat aina olleet häikäilemättömiä. Tämän historia osoittaa yhä uudestaan. Moni ymmärtää diktatorisen Neuvostoliiton vaatimuksia, mutta tuomitsee Yhdysvaltain pyrkimykset ajaa omaa etuaan. Kuitenkin juuri Yhdysvallat on puuttunut asioihin juuri silloin, kun muut valtiot ovat tyytyneet kauhistelemaan sivustakatsojina. Kannattaisiko kysyä, mitä Virossa ajatellaan myöntyväisyyspolitiikasta toisen maailmansodan aikana ja mitä siellä juuri nyt ajatellaan Natosta?
Yhä vielä on niitäkin, jotka haikailevat sosialismin perään. Saatetaan uskoa, että mutkikkaassa yhteiskunnassa taloudellista toimintaa voitaisiin suunnitella siihen tapaan kuin Marxin seuraajat ajatteli. Se on kuitenkin aivan mahdotonta, mikä ei tarkoita sitä, että talouselämä pitäisi jättää yhteiskunnallisen kontrollin ulkopuolelle. Lisäksi on ilmeistä, että vapautta ei voi olla ilman omistusoikeutta. Jos sitä ei kunnioiteta, diktaattori – olipa hallitsija tai valtio – voi ottaa ihmisiltä mitä haluaa ja vielä ilman korvausta. Yritystoimintaa on vaikea kuvitella ilman yritysten omistajien oikeutta omistaa tuotantovälineitä.
Oma lukunsa on sitten se, että juuri sosialistiset tai kommunistiset valtiot ovat syyllistyneet omien kansalaisten alistamiseen ja tuhoamiseen. Tuhojen mittakaava ylittää ymmärryksen. Kysymys on kymmenistä miljoonista kommunismin uhreista. Miksi tässä näin kävi? Ja miksi näin on käynyt muuallakin kuin Neuvostoliitossa? Oikeuttaako tuleva ihanneyhteiskunta aina keinot olivatpa ne mitä tahansa? Tämä lienee tuhoisinta kommunistisen yhteiskunnan rakentamisessa. Tarkasti määriteltyä tulevaa hyvää ei yksinkertaisesti voi toteuttaa demokraattisesti. Ihmiset eivät koskaan halua täysin samoja asioita. Elämä on jatkuvaa kompromissien tekemistä.
Itkeminen
Olisiko jo aika ottaa esiin hiukan psykologiaa? Edellä olen pohtinut yhteiskuntaan liittyviä kysymyksiä. Juuri tänään minun on määrä sanoa jotakin siitä, mikä merkitys tai vaikutus on itkemisellä. Haastattelija soittaa minulle klo 18. Seuraavassa kuvaan kahden tutkimuksen tuloksia itkemisestä.
Ensimmäinen artikkeli kysyy Is Crying Beneficial? (Current Directions in Psychological Science, 2008, 17, 400-404). Katsauksen mukaan itkeminen liittyy monenlaisiin tilanteisiin. Voi itkeä surusta, ilosta, kiukusta tai itkeä, kun näkee jonkun ihmisen pelastuvan tai tekevän hyvän teon. Kyselyissä on todettu, että ihmiset uskovat vahvasti itkemisen hyvää tekevään vaikutukseen. Itkemisellä on katarttinen, puhdistava vaikutus. Kun tutkijat tarkastelivat yleistajuisia kirjoituksia 140 vuoden aikana, niistä 94 % päätyi näkemykseen, että itkeminen on hyväksi. Itkun torjuminen koettiin vahingollisena. Sekä miehet että naiset olivat samaa mieltä, vaikka useimmissa kulttuureissa miesten itkemiseen suhtaudutaan torjuvasti. Monet jopa menevät elokuviin saadakseen itkeä. Psykoanalyyttinen tulkinta pitää itkun torjumista hyvin kielteisenä asiana, koska torjunta on psyykkisesti haitallista. Eräässä tutkimuksessa kliinikkojen enemmistö piti itkemistä hyödyllisenä ja sanoi kannustavansa asiakkaitaan itkemään.
Tieteellistä tutkimusta on kuitenkin tehty perin vähän. Sitä ei ole aivan helppo tehdäkään. Huolimatta uskosta itkemisen puhdistavaan vaikutukseen päätulos on ollut se, että laboratoriossa itkettävien filmien näkeminen on pikemminkin heikentänyt kuin kohottanut mielialaa. Ihmiset kokevat tilansa huonommaksi kuin vertailuryhmiin kuuluneet. Myös fysiologiset reaktiot kertovat pahan olon ja stressin kokemuksista itkemisen aikana. Nämä ovat aivan välittömiä kokemuksia toisin kuin kyselyissä, joissa itkemisestä on usein kulunut paljon aikaa. Emme siis tiedä, missä vaiheessa jotakin positiivista on tapahtunut. Voihan olla, että aluksi tuntuu pahalta, mutta sitten alkaa helpottaa. Joissakin kokeellisissa tutkimuksissa näin on käynytkin.
Paljon riippuu tilanteesta. Itkeminen on merkki siitä, että itkijä kaipaa huomiota tai tukea. Arkinen elämä on toki erilaista kuin itkeminen laboratoriossa. Laboratorioissa ei yleensä ole kanssaitkijöitä tai lohduttajia. Tutkijat kävivät läpi 3000 kuvausta itkemisen vaikutuksista. Pääosa haastatelluista koki positiivisia vaikutuksia. Kuitenkin kolmannes ei kokenut sen paremmin myönteisiä kuin kielteisiä vaikutuksia ja kymmenesosa koki kielteisiä seurauksia. Vaikutus oli silloin myönteisin, kun sai muilta myötätuntoa tai kun itkun aiheuttava asia oli ohi. Itku johti kielteisiin seurauksiin, jos tilanteessa koettiin häpeää tai nolostumista.
Itkemisen seuraukset liittyvät myös persoonallisuuteen. Naiset itkevät selvästi usemmin kuin naiset. Neuroottisuuten taipuvat itkevät muita enemmän. Nämä kaksi tekijää eivät kuitenkaan selitä itkun seurausten myönteisyyttä. Muillakaan keskeisillä persoonallisuuden piirteillä (introversio, hyväntahtoisuus, vastuullisuus, vaihtelunhalu) ei ollut yhteyttä itkemisen vaikutuksiin. Ainoa selvä yhteys on saatu aleksitymiaan, jolloin itkeminen huonontaa mielialaa. Aleksitymialla tarkoitetaan kyvyttömyyttä ymmärtää ja käsitellä tunteita.
Populäärien tulkintojen mukaan itkemisellä on myös myönteisiä terveysvaikutuksia, mutta siitä ei ole vielä tieteellistä näyttöä. Sellaisia on vaikea osoittaa, sillä tutkija ei voi olla ihmisten kintereillä itkuja rekisteröimässä ja vaikutuksia mittailemassa. Jokin pienehkö ryhmä voitaisiin ehkä ottaa seurantaan ja edellyttää heiltä tarkkaa kirjanpitoa. Ongelmana on kuitenkin itkujen harvinaisuus etenkin miehillä.
Tutkijoiden mukaan tutkimusten päätulos on se, että itkemisellä on usein myönteisiä vaikutuksia, jos sen yhteydessä saa myötätuntoa ja jos jokin ongelma ratkeaa tai ainakin menee onnellisesti ohi.
Toisessa artikkelissa Culture and crying: Prevalences and gender differences (Cross-Cultural Research, 45, 399-431) tarkastellaan itkemisen yleisyyttä eri kulttuureissa. Mukana oli 37 maata, Suomi mukaan lukien. Suomessa haastatteluun osallistui 104 henkilöä. Varakkaissa, demokraattisissa, sosiaalisuutta ja yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa itkettiin enemmän. Kyse on luonnollisesti siitä, että itkeminen on sallittua näissä kulttuureissa. Naisten ja miesten ero oli suurinta varakkaissa, demokraattisissa ja feminiinissä kulttuureissa. Käytetty asteikko vaihteli yhdestä kymmeneen, jossa 1= tuskin lainkaan … 10= hyvin herkästi.
Brasilian naisten keskiarvo oli 6,88 ja miesten 3,97. Vastaavat keskiarvot olivat Saksassa 6,61 ja 3,89, Suomessa 6,57 ja 3,11, Japanissa 4,90 ja 2,79, Perussa 5,40 ja 3,95, Kiinassa 5,17 ja 3,38, Britanniassa 5,49 ja 2,60, Italiassa 6,25 ja 4,46. Ruotsissa 6,96 ja 3,81. Ruotsin arvo oli naisten korkein ja Italian miesten. Britannian matalahko itkemistaipumus herättää huomiota.
Tutkijat vertasivat kahta tulkintaa, jotka olivat ”pahan olon malli” ja ”ilmaisumalli”. Näistä jälkimmäinen sai enemmän tukea. Ihmiset itkevät vähemmän niissä maissa, joissa elämä on helpompaa. Kaikkiaan 29 maasta oli tietoa kansakunnan koetun hyvinvoinnin tasosta. Siihen itkemisen helppoudella oli vahva korrelaatio (.66). Hyvinvointivaltioissa siis itketään enemmän kuin ”pahoinvointivaltioissa”.
Mitä on tietoisuus?
Helsingin Sanomista tuli toukokuussa pyyntö kertoa mitä tietoisuus on. Tällaisen vastauksen lähetin. Lähettämäni vastaus on hiukan pidempi kuin mitä lehteen painettiin.
Tietoisuus
Kyseessä on moniulotteinen, vaikeasti määriteltävä asia. Tietoisuuden synty on arvoituksellinen asia. Tunnettu neurobiologi Antonio Damasio on todennut, että ”psyykkisten tapahtumien hermostollisen perustan salaisuutta ei voi löytää vaikka kaikki yksittäisten neuronien tai niiden kytkentöjen mysteerit paljastuisivat”. Ihmisen tietoisuuden synty on suuri mysteeri.
Tietoisuudella tarkoitetaan kykyä tiedostaa oma ympäristömme, olemassaolomme ja sisäiset tilamme. Tietoisuus sisältää havaintomme, ajatuksemme, tunteemme, mielikuvamme ja halumme. Tietoisuuden sisältö vaihtelee, sillä keskittyminen ei aina ole helppoa. Tiedostamme usein sen, että meitä tarkkaillaan – tosin se voi olla kuviteltua, sillä emme tiedä, mitä muut ajattelevat. Teemme tulkintoja siitä, mitä muiden ihmisten mielessä liikkuu. Nämä tulkinnat vaikuttavat toimintaamme.
Tietoisuuteen liittyy minuuden kokemus: tulkinta, että meissä on jokin pysyvä ydin. Minuus on tietoisuutta kokoava ja yhdistävä tekijä. Minuus on sekä aktiivinen toimija että myös kohde, jota me voimme arvioida ikään kuin ulkopuolisina tarkkailijoina. Voimme tehdä tulkintoja omien tekojemme syistä ja vaikutuksista. Tietoisuuteen kuuluu myös kyky erottaa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tämä ajan ulottuvuuden ymmärtäminen on edistänyt suuresti ihmisen sopeutumista. Ilman tietoisuutta, kykyä tiedostaa itsensä ja suunnitella tulevaa, on vaikea ymmärtää ihmiskunnan valtavia saavutuksia.