Tämänkertaisen nettiviikon lisäksi sivustolle on lisätty myös kolme uutta kirjoitusta; kaksi mielipidekirjoitusta ja yksi alustus. Markku taustoittaa nettiviikossa niitä. Ne löytyvät, paitsi alempaa nettiviikosta, myös suoraan tästä:
Nettiviikko
1. Kirjoitan juuri nyt innolla onnellisuuden paradokseja. Toivottavasti saan ne koottua kirjaksi asti. Elämä on monellakin tavalla paradoksaalista. Mikä on paradoksi? Paradoksi tarkoittaa väitettä, joka on ristiriidassa itsensä kanssa ja voi silti olla totta. Useimmat paradoksit eivät ratkea tai perustuvat virheelliseen logiikkaan. Jokin havainto voi olla paradoksaalinen, jos sitä ei ole osattu odottaa. Esimerkkejä:
- Tiedän, että en tiedä mitään. Sokrates.
- Kukaan ei käy siinä ravintolassa, koska se on aina täynnä.
- Voiko hukkua ikuisen elämän antavaan lähteeseen?
- Voin vastustaa mitä tahansa paitsi kiusausta. Oscar Wilde.
Yksi tärkeimpiä onnellisuuden paradokseja on seuraava: Mitä enemmän onnea etsit, sitä varmemmin se pakenee. Tukeeko tutkimus tällaista näkemystä? Jos tukee, onko siitä kuitenkin poikkeuksia? Miten onnea kannattaa etsiä? Miten kauas se pakenee? Tällä hetkellä minulla koneella 102 paradoksia, jotka jollakin tavalla liittyvät onnellisuuteen ja hyvinvointiin.
Myös tutkijat käyttävät sanaa paradoksi kuvatessaan tutkimuksensa tuloksia. Olen nimennyt paradoksin 94 suoraan kahden tutkijan laatiman otsikon mukaisesti: Naisten alenevan onnellisuuden paradoksi. Betsey Stevenson ja Justin Wolfers päätyivät tällaiseen johtopäätökseen. Naisten asema on viime vuosikymmenten aikana Yhdysvalloissa ja Euroopassa merkittävästi parantunut, mutta heidän onnellisuutensa ei ole kohonnut läheskään samassa suhteessa. Aikaisemmissa tutkimuksissa naiset olivat hiukan miehiä onnellisempia, mutta aivan viimeisissä tutkimuksissa tilanne on kääntynyt miesten hyväksi. Mistä tällainen muutos voisi johtua?
2. Luin ihmetellen Sana-lehdestä ja Ilta-Sanomista kirjoituksia, jotka käsittelivät tuoretta Korkeimman oikeuden päätöstä. Sen mukaan henkilö, joka kolhii parkkipaikalla naapurin autoa, mutta ei halua ilmoittaa teostaan tuon toisen auton omistajalle, ei millään tavoin toimi lakia vastaan.
Tarkistin korkeimman oikeuden päätöksen. Sen 18. kohdassa todetaan näin: ” Edellä on jo päädytty katsomaan, että oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta on osa perustuslain 21 §:ssä taattua oikeusturvaa. Tässä tapauksessa käsillä ei ole ollut sellaisia Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 13 tarkoitettuja seikkoja tai olosuhteita, joiden johdosta itsekriminointisuojan voitaisiin perustellusti katsoa kaventuvan tai väistyvän jonkin sitä tärkeämpänä pidettävän oikeuden turvaamiseksi.”
Laajasti tulkiten tämä merkitsee sitä, että jos kolhii toisen omaisuutta tahallisesti tai tahattomasti, sen ilmoittaminen ei ole tarpeen. Ilta-Sanomissa haastateltu Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen tulkitsee korkeimman oikeuden linjauksen niin, ettei edes silloin tarvitse ilmiantaa itseään rikoksesta, jos teloo auton lunastuskuntoon, polttaa esimerkiksi talon tai pahoinpitelee toisen henkilön.
Päätös on täysin oikeustajuni vastaista. Se ei vastaa sitä vastuullisuuden ideaa, joka mielestäni kuuluu aitoon ihmisyyteen. Nyt toivoisi, että EU:sta tulisi korjausta tähän asiaan, mutta sitä lienee turha odottaa.
Toimikaan edelleen omantunnon ohjeiden mukaisesti. Se toivottavasti kehottaa meitä ilmiantamaan itsemme, jos teemme jotakin vahinkoa toisen omaisuudelle ja varsinkin jos syyllistymme toisen ihmisen pahoinpitelyyn.
3. Olen vuosien varrella ihmetellyt, miksi eräät biologit ja filosofit korostavat ihmisen pienuutta ja mitättömyyttä. Ihminen on vain yksi eläin muiden joukossa. Hän ei suinkaan ole tärkeä tai keskeinen olento maailmankaikkeudessa. Positiivista psykologia tällainen ei oikein innosta. On toki mahdollista, että ihminen voi hybriksen vallassa kuvitella itsestään liikaa, mutta ei tuollaisesta ihmisen mitättömyyden korostamisestakaan mitään hyvää seuraa.
Ihmisen sukulaisuutta muuhun eläinkuntaan ei ole tarpeen kieltää, mutta minusta ihmisen kyvyt ovat aivan ihmeellisiä, suorastaan käsittämättömiä, verrattuna vaikkapa simpansseihin tai agamaliskoihin, joihin toisaalla nähtävissä oleva kirjoitukseni liittyy. Otan vain muutaman esimerkin. Ihailen niitä muusikkoja ja orkesterin johtajia, jotka pystyvät käymään jonkin vaativan sävellyksen läpi ilman nuotteja. Ihmisten muistisuoritukset ovat muutenkin aivan käsittämättömiä. Matematiikassa ihminen on päätynyt toinen toistaan upeampiin tuloksiin. Ihmisen luovuus ei suinkaan kerro mitättömyydestä, vaan päinvastoin suuruudesta.
Tällaiset tulkinnat ihmisen pienuudesta kertovat enemmän niiden esittäjästä kuin ihmisestä. Näissä tulkinnoissa on siirrytty tieteellisistä havainnoista uskomusten ja arvojen alueelle. Asiaa tuntematon ihminen saattaa uskoa, että tiede on jotakin tällaista osoittanut. Ihmisen itsensä on lupa päättää, onko hän suuri vai pieni. Tiede ei sitä voi kertoa.
Ajankohtaisten kirjoitusten osastossa on vastineeni, jonka laadin Aamulehteen. Sen painamista ei pidetty tarpeellisena. Ovathan päiväkohtaiset poliittiset jutut paljon kiinnostavampia kuin tällaiset filosofiset kysymykset. (Happamia ovat, sanoi kettu pihlajanmarjoista.)
4. Suomen taloudellinen tilanne ei näytä kohentuvan. Hallitus on käytännössä toimintakyvytön. Mitään sellaista ei uskalleta tehdä, joka voisi vähentää kannatusta tulevissa vaaleissa. Varmaa on vain se, että meidän jokaisen elintasossa on lähes 10 % velkaa. Eräät asiantuntijat ovatkin esittäneet, että palkkatasoa pitäisi tuon verran laskea. En tiedä – ei kai kukaan sitä varmasti tiedä – auttaisiko se meitä eteenpäin. Kilpailukyky varmaan paranisi, mutta ostovoima heikkenisi. Se taas vähentäisi Suomen sisällä käytävää kaupankäyntiä. Eikä kuulosta hyvältä, että myös pienituloisten palkkoja leikattaisiin. Silti on pakko lievittää hallituksen kritiikkiä myöntämällä, että tilanne on kovin vaikea. Asiantuntijatkin ovat ratkaisuista eri mieltä. Kirjoitin tästä aiheesta Aamulehteen jutun, joka löytyy myös kirjoitusten osastosta. Se julkaistiin 9.8. otsikolla Suomen talous ajautui hankalaan umpikujaan.
5. Olin luennoimassa ”Kirkonrakentajien foorumissa” 16.9. Siellä pohdittiin kirkkomme tilaa monesta eri näkökulmasta. Oman alustukseni otsikko oli Usko ja onnellisuus. Se löytyy pidempänä versiona kirjoitusteni joukosta.
Kristinuskon vaikutuksista on esitetty aivan päinvastaisia näkemyksiä. Milloin se on nähty länsimaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin perustana, milloin syöpään verrattavana tuholaisena. Molemmat tulkinnat eivät voi olla totta. Miksi tästä asiasta on niin vaikea saavuttaa edes kohtuullista yksimielisyyttä? Kaiketi sen takia, että kumpiakin näkemyksiä voidaan puolustaa. Uskonto on ollut osa ihmisten kulttuuria hyvässä ja pahassa. Kuten eräät tasapuolisemmat arvioitsijat ovat kirjoittaneet, uskonnoissa näkyy usein korostetusti ihmisen hyvyys ja pahuus.
Kristinuskon arvot ovat yleisesti hyväksyttyjä länsimaissa, kuten psykologit Martin Seligman ja Christopher Peterson ovat osoittaneet laajassa tutkimuksessaan hyveistä ja vahvuuksista. Hyvät arvot ja asenteet eivät suinkaan aina käänny hyviksi teoiksi, minkä myös arkinen elämä jatkuvasti osoittaa. Kristinusko ja muut uskonnot ovat aina olleet osa kulttuuria. Ne ovat niihin mukautuneet ja niitä muokanneet – hyvässä ja pahassa. Toivottavasti sittenkin enemmän hyvässä, sillä ainakin länsimaissa ihmisten hyvinvointi on monin tavoin parantunut.
Kuitenkin myös tähän asiaan liittyy paradoksi: miksi ihmisen psyykkiset ongelmat eivät ole vähentyneet, vaan monien asiantuntijoiden mielestä pikemminkin lisääntyneet? Kehitys ei koskaan käy vain hyvään suuntaan. Myös luonto on kärsinyt ihmisen kovista otteista. Näitä ihmisen onnellisuuteen ja hyvinvointiin kielteisesti vaikuttavia tekijöitä olen kuvannut oikeastaan kaikissa viime vuosien kirjoissani. Kirjassani Tunne vai järki tarjoan yhden selityksen tähän paradoksiin. Ihminen ei koskaan toimi täysin järkevästi, vaan kaikessa, mitä hän tekee, ovat mukana tunteet – nekin sekä hyvässä että pahassa.