Tekikö Rumsfeld hienoa työtä?

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luin aamulla Aamulehdestä, kuinka puolustusministeri Rumsfeld oli presidentti Bushin mukaan “tehnyt loistotyötä” ja “johtanut uljaasti maatamme”. Nämä miehet ovat tehneet maalleen korvaamatonta vahinkoa, mutta kieltäytyvät tunnustamasta tosiasioita. Ilmeisesti he vierittävät syyn muutaman harhautuneen yksilön niskaan. Jännityksellä odotan, miten korkealle syyllisyys vankien raa’asta kohtelusta ulottuu hierarkiassa. Jääkö se kersantteihin, kapteeneihin vai joutuuko peräti majuri vastuuseen? Kuitenkin sekä presidentti että puolustusministeri ovat vastuussa joko siitä, että he ovat edistäneet tällaisiin tekoihin kannustavaa ilmapiiriä tai sitten he ovat laiminlyöneet tarkkojen ohjeiden antamisen ja valvonnan. Kidutuksen laajuus ja systemaattisuus kertoo siitä, että toiminnalla on ollut hiljainen hyväksyntä. Myös Quantanamon vankien kohtelu tukee tällaista tulkintaa.

Rikkaimman ja vahvimman maan presidenttiä tai puolustusministeriä on vaikea asettaa boikottiin, mutta voimme kansalaisina ja myös valtiona ilmaista voimakkaan paheksuntamme. Odotan, että Suomen presidentti ja hallitus puuttuvat tähän asiaan. Asia tulee käsitellä myös EU:n puitteissa, koska useat EU-maat ovat Irakissa Yhdysvaltain tukena.

Markku Ojanen

 

 

 

 

 

Pitääkö oppia riitelemään?

Sana-lehti, 2004

Sana-lehden numerossa 17 terapeutti Jan Erik Sundström antoi ohjeita, joissa kehotettiin riitelemään oikein, koska riitely voi olla myönteistä ja eheyttävää ja myös itsensä kanssa pitää osata riidellä. Hän ei ole suinkaan ainoa, joka antaa tällaisia ohjeita. Niitä löytää myös tieteellisiksi tarkoitetuista lähteistä. Ongelmana on se, että riitelyllä voidaan tarkoittaa eri asioita. Ihmisten välistä kommunikaatiota voidaan kuvata monella eri sanalla: keskustelu, neuvottelu, väittely, kiistely, riitely ja tappelu. Riitelylle on ominaista, että toista ei enää kuunnella ja että häntä haavoitetaan. Riitelyssä käytetään ilmaisuja “aina sinä”, “et koskaan”, “lopeta jo”, “miksi olet tuollainen”. Riitely eskaloituu eli toinen haluaa antaa takaisin aina toista lujemmin. Toiselle ei niinkään välitetä tietoa ja mielipiteitä kuin suuttumusta ja kyllästymistä.

Riitely on tutkimusten mukaan yleistä ja se saadaan aikaan lähes mistä tahansa asiasta. Tosin riitelyn määrä vaihtelee suuresti. Toiset avioparit riitelevät usein ja toiset eivät juuri koskaan. Erään tutkimuksen johtopäätös oli, että “tuhoisinta avioliitolle ovat ristiriidoista ja erimielisyyksistä aiheutuvat negatiiviset tunteet” ja että “tyytyväisten puolisoiden vuorovaikutuksessa on paljon enemmän myönteistä kielellistä ja ei-kielellistä käyttäytymistä kuin tyytymättömien puolisoiden”. Riittävän harvoin tapahtuva riitely ei siis ole osoitus parisuhteen epäonnistumisesta, jos myönteistä vuorovaikutusta on monin verroin enemmän kuin kielteistä.

Ilman muuta riitelyn pitäisi olla tyylikästä ja jopa eheyttävää. Silloin se muistuttaa neuvottelua tai väittelyä. Väittely voi olla ankaraa ja jopa kiivasta, mutta hyvässä väittelyssä ei kajota toisen persoonaan. Siinä ei yleistetä tarpeettomasti eikä vedota menneeseen. Riitelylle on ominaista toisen persoonaan puuttuminen. Tietenkin ihmiset ovat erilaisia ja toiseen riitely koskee enemmän kuin toiseen. Oma ohjeeni onkin: vältä riitelyä. Omat tunteet ja mielipiteet tulee ilmaista, mutta väittely ja kiistely ovat siihen riittäviä työkaluja. Kun riitelyssä arvioidaan toisen persoonallisuutta ja motiiveja, niin vielä tiukka kiistelykin rajoittuu yleensä itse asiaan. Kohteliaisuus, sävyisyys ja lempeys ovat hyveitä, joita myös kristillinen traditiomme painottaa.

Toiseksi muistutan, että harva asia on sellainen, että siitä kannattaa riidellä. Emme useinkaan erota todella tärkeitä asioita vähemmän tärkeistä. Riitelyn teho kuluu, jos sitä käytetään jatkuvasti. Siitä tulee rasittava elämäntyyli, painiottelu, jossa kaikki otteet ovat sallittuja. Tässä ottelussa etsitään toisen heikkoja kohtia. Vain riittävän harvoin käytettynä riitely voi puhdistaa ilmaa ja johtaa hyvään lopputulokseen.

Kolmanneksi ilma puhdistuu vain, jos riitely päättyy todelliseen sopuun, anteeksi pyytämiseen ja antamiseen. Onhan kumpikin loukannut toista riidan aikana. Riitely voi päättyä myös mököttämiseen ja laihaan sopuun. Silloin yhteisestä parannuksesta ei ole tietoakaan. Tällainen riitely on kaikkea muuta kuin eheyttävää.

Neljänneksi on hyvä muistaa, että ihmiset ovat erilaisia. Toinen ottaa riidankin kevyesti, mutta toinen hautoo sitä pitkään. Toinen haluaa puhua asioista, varsinkin tunteistaan, mutta toisen on vaikea puhua henkilökohtaisista tunnoistaan. Nämä persoonallisuuserot voivat olla ristiriitojen aihe. Erilaisuuden tunnistaminen helpottaa yhteiselämää.

Olen siis Sundströmin kanssa aika lailla eri linjoilla, joskin kysymys lienee siitä, että hänen väärä tai huono riitelynsä tarkoittaa minulla juuri riitelyä ja hänen eheyttävä riitelynsä tarkoittaa minun kielenkäytössäni väittelyä tai kiistelyä. Ilman muuta puolisoiden tulee oppia “riitelemään” oikealla tavalla, ilman yleistyksiä, syytöksiä, ilkeyksiä ja toisen tunteet ja viestit huomioon ottaen.

Sen sijaan seuraavissa asioissa olen vahvasti eri mieltä Sundströmin kanssa:

Aito ystävällisyys ei koskaan edellytä kykyä olla epäystävällinen. Itsensä kanssa riitelemistä en ymmärrä. Mitähän tämä voisi tarkoittaa? Sisäisten ristiriitojen tunnistaminen tuskin on ensimmäinen askel onnellisuuteen eikä sekään, että ensin tullaan tietoisiksi omista negatiivisista puolista. En väitä tietäväni varmasti, mikä on ensimmäinen askel onnellisuuteen – vaikka olen onnellisuutta tutkinutkin – mutta olennaista mielestäni on minäkäsityksen myönteisyys, mutta kuitenkin kohtuullisuus. Hyväksyn itseni ja annan muillekin arvon.

Moni tuntee huonot puolensa liiankin hyvin. Heille ohjeeksi sopii omien vahvuuksien tunnistaminen ja itsensä hyväksyminen puutteista huolimatta. Toiset aiheuttavat itselleen ja muille vaikeuksia omalla sokeudellaan ja itsetuntemuksen puutteellaan. En näe sisäisen ristiriidan käsitettä hyödyllisenä kummassakaan tapauksessa. Se ei auta parannuksen teossa ja eheytymisessä. On hyvä, että emme jatkuvasti tiedosta puutteitamme emmekä jatkuvasti pohdi epäonnistumisiamme, mutta yhtä tärkeää on, että toimimme moraalisesti oikein. Paavalin antama ohje Roomalaiskirjeessä on yhä mainio yhteiselämän ja onnen ohje: “Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.”

Mielestäni yhä edelleen riitelyyn pätee se, että “Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, eikä myöskään kaupunki tai perhe kestä, jos sitä repivät riidat” (Matt. 12: 25). “Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee” (Ef. 4: 26). Vältetään riitoja, väitellään ja kiistellään, jos muu ei auta ja sovitaan rakkauden hengessä.