Kuukausi:

Onnellisuus Martti Jätä kommentti

Kiitollisuus auraa tietä onneen

Julkaistu 27.05.2005

Liian korkealle asetetut tavoitteet ja omien tuntemusten jatkuva miettiminen voivat nousta onnellisuuden esteeksi. Näin linjaa psykologian professori Markku Ojanen, jonka resepti onneen lähtee siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin.

“Onni on verkko pienistä asioista eikä suinkaan yksi valtava juttu”, korostaa professori Markku Ojanen.

Kaikki haluaisivat olla onnellisia, mutta vain harvat ovat lähestyneet onnellisuutta tutkijan näkökulmasta kuten on tehnyt Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana toimiva Ojanen. Hänestä onnen haaste on siinä, ettei kestävän onnen ja jonkun tietyn asian välistä yhteyttä pystytä näyttämään.

Jokaisella on omat kokemuksensa onnellisuudesta. Monet niistä ovat ainutkertaisia asioita ja saattavat liittyä avioliiton solmimiseen ja lasten tai työpaikan saamiseen. Samalla meillä kaikilla on joitakin pieniä asioita, joista ilahdumme. Ne tuottavat onnellisuuspiikkejä ja tuntuvat mukavalta, mutta pysyvää onnea ei tule. Pysyvä onni on käsitteenäkin mahdoton asia, pohtii Ojanen.

Hän on koonnut onnellisuuden filosofiaa kirjaan “Onnen etsijät”. Siinä lainataan mm. itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin ajatusta, miten onnen tietoinen tavoittelu saa onnen karkaamaan. Ojanenkin uskoo, että onneen kurkottelu jonkun asian avulla johtaa nopeaan kyllästymiseen.

Kun menee ensimmäisen kerran laivalla Tukholmaan, se on hienoa, mutta pian rutiinia. Ihminen on rakennettu sopeutumaan kaikkeen, mikä rajoittaa myös onnen mahdollisuutta. Aina tarvitaan pikkuisen lisää verrattuna edelliseen kertaan. Rikkaat eivät ole onnellisempia kuin muutkaan, kokoaa Ojanen. Hänestä tällaista onnen etsintää voi verrata huumekoukkuun, jossa annosta niin ikään pitää lisätä.

Onni ei tule muita tallaamalla

Monenkirjavat onnen kauppamiehet puolestaan lupaavat onnea, kunhan vain toimii oikealla asenteella.

On helppo luvata liikaa tyyliin jos teet näin ja niin, tulet onnelliseksi, mutta elämä ei ole yksioikoista, kuittaa Ojanen. Hänestä moni onnen tavoittelu kaatuu siihen, että se tapahtuu muiden kustannuksella.

Jos pyrkii haalimaan itselleen kaikkea hyvää, niin helposti tallaa muita jalkoihinsa. Onni tulee kuitenkin siitä, että ottaa toisten ihmisten tarpeet huomioon.

Professori kysyykin, mikä tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin toisen auttaminen? Samalla hän suosittelee askeleita juuri auttamisen tiellä.

Jos tekee hyviä tekoja, toinen ilahtuu ja se tulee usein tietyllä tavalla itselle takaisin. Parhaita konsteja on antaa jotakin itsestään toiselle vaikka vain ystävällisyyttä ja kiitosta, sillä siitä tulee toiselle takuulla onnea.

Ojanen kumoaa muotitrendit painottamalla, että onni piilee siinä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin eikä suinkaan “oikeasta” asenteesta omaan itseemme. Hän perustelee näkemyksen muistuttamalla, kuinka vaikeaa on toteuttaa eri oppaiden julistusta luottaa itseensä ja olla sitä tai tätä.

Jos se olisi helppoa, maailmassa ei olisi muita kuin itseensä luottavia rohkeita ja kaikin tavoin sankarillisia ihmisiä. Kun suoraviivainen itsensä muuttaminen ei ole helppoa, kannattaa valita kiertotie. Saat takaisin huomaamatta sitä, mitä levität ympärillesi.

Jokainen ilahtuu kiitoksista

Ojasen mielestä itsensä unohtamisessa on viisautta. Sen sijaan suorastaan tuhoisaa on länsimaisen ihmisen jatkuva itsensä kanssa keskustelu.

Ei pitäisi aina ajatella, että mitä tästä saan ja voinko toteuttaa itseäni ja onko minulla nyt kaikkea. Oman itsen kanssa käytävän keskustelun sijasta pitäisi mieluimmin keskustella muiden ihmisten kanssa.

Nykyisissä elämäntaidon oppaissa korostetun itsekkään linjauksen sijasta Ojanen uskoo kiitollisuuden psykologian tulemiseen. Tähän asti kiitollisuutta kuten rakkautta, toivoa, iloa tai juuri onnellisuuttakaan ei ole psykologiassa tutkittu vaan on paneuduttu erilaisiin kielteisiin ilmiöihin ja ongelmiin.

Onnen salaisuuksia on se ymmärtäminen, että jokaisella on jotakin kiitollisuuden aihetta. Uskonnollinen ihminen tuntee kiitollisuutta Jumalan suuntaan ja meillä kaikilla on kiitollisuuden aiheita lähellä olevia ihmisiä kohtaan.

Ojanen kertoo tutkimuksesta, jossa ihmiset joutuivat miettimään kiitollisuuden aiheita. Sitten heille annettiin kotitehtäväksi kertoa tunteesta kiitollisuuden kohteelle. Tämä kohotti heidän mielialaansa vertailuryhmään nähden.

Ei ole ihmistä, joka ei kiitollisuudesta ilahdu ja itsellekin tulee hyvä mieli, kun saa sen tiedostettua ja sanottua. Jokainen on muutenkin huomannut, miten kiitokset ilahduttavat. Ne edistävät enemmän onnellisuutta kuin jatkuva itsensä peilaaminen, pohtiminen ja analysointi, mikä ei johda mihinkään, paaluttaa Ojanen. Hän tunnustaa itse ilahtuneensa haastattelupäivänä sähköpostista, joka kiitti hyvästä luennosta.

Vanhojen kaivelu ei vie eteenpäin

Psykologian professorilla on auktoriteettia sanoa julki, että masennukseen vaikuttavat asioiden märehtiminen, huolehtiminen ja kysely, miksi on näin, kun täytyisi olla toisin.

Harva ilahtuu omasta tilastaan, kun rupeaa sitä oikein miettimään. Sen sijaan alkaa herkästi ajatella, että tuonkin ja tuon mokasin ja senkin olisin voinut tehdä toisin. Itsensä kanssa juttelu tahtoo lipsahtaa ankeaksi, vaikka sen muka pitäisi olla itseä kannustavaa.

Menneiden onnettomuuksien tai virheiden vatvominen on kuitenkin tavallista ja siihen kannustetaan myös monissa terapiasuunnissa, joiden mukaan ihmisille tekee hyvää pohtia, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Tämä ei vain tahdo toimia. Jos toimisi, niin maassa olisi vähän onnettomia ihmisiä.

Professorin mielestä entisiä hautovien kannattaa viheltää peli poikki.

Pitää kysyä, olenko päässyt ongelmieni juurille ja mitä olen hyötynyt siitä tiedosta, että vanhempani eivät osanneet hommaansa. Selittäkö se, että nyt menee huonosti?

Ojasen mukaan ahdistunut syyttelee usein itseään, miten on kurja ja huono ihminen. Silloin voi helpottaa, kun ulkopuolinen sanoo syyn olevan vaikkapa lapsuuden ongelmissa.

Se vähentää ahdistusta mutta ei anna eväitä mennä eteenpäin. Menneisyyttä kertaavissa terapioissa katsotaan taaksepäin kun pitäisi katsoa eteenpäin ja miettiä, mitä voi nyt tehdä. Parasta olisi todeta, että kaikki tekevät virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Tämä koskee niin vanhempia kuin omaakin toimintaa ja jatkuu niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä.

Toiminta parantaa masentuneisuutta

Kiitollisuuden ohella Ojanen kannattaa armahtamista.

Pitää armahtaa muita ja itseämme ja lopettaa syyttely suuntaan ja toiseen. Siitä ei ole apua. Enemmän kannattaisi miettiä, mitä voisi tehdä nykyisten huonojen ihmissuhteitten korjaamiseksi tai asioiden kohentamiseksi, jos esimerkiksi koulutustaso ei ole hyvä.

Jos miettimiseen jää liikaa aikaa, professori neuvoo harrastamaan.

Eteenpäin suuntautuvaa positiivista toimintaa enemmän kuin retkiä lapsuuteen, jota ei voi ikinä tavoittaa ja muuttaa toiseksi kuin mitä se on ollut.

Yllättäen Ojasella on tarjolla varsin yksinkertaisen resepti masennuksen hoitoon: liikuntaa, musiikkia, rentoutusta ja mieluisten tapahtumien sekä asioiden lisäämistä.

Masentunut kokee itsensä haluttomaksi ja toivottomaksikin. Olo on pysähtynyt ja vetämätön. On tietysti vaikea esittää tiukkoja vaatimuksia lähde liikkeelle tekemään sitä ja tätä. Helpompi on ensin jutella tuntemuksista, mutta masennusta lievittäisi, jos ihmiset saataisiin tekemään tiettyjä asioita. Tarvittaisiin terapeutteja, jotka keskustelun ohessa ohjaisivat ihmisiä toimimaan, sillä masennuksen parhaita hoitokeinoja on osallistuminen.

Masentuneisuuden taustalla oleva oma kielteinen sisäinen puhe on Ojasen mukaan kääntymässä länsimaisen ihmisen taakaksi. Hän vertaa asetelmaa yhteisöllisiin kulttuureihin, joissa ei opita puhumaan oman itsen vaan muitten ihmisten kanssa.

Meidän on vaikea ymmärtää Afrikan, Intian tai Aasian ajattelutapaa, jossa ei ole yksilön ideaa kuten meillä. Ehkä länsimaisen kulttuurin, kehityksen, demokratian ja tasa-arvonkin edellytyksenä on, että ihmiset keskustelevat itsensä kanssa. Samalla on opittu puntaroimaan asioita eikä hierarkkista rakennetta oteta itsestäänselvyytenä.

Jatkuva vertailu murentaa onnea

Ojanen korostaa, ettei ihannoi afrikkalaisia tai aasialaisia elämänmuotoja, joissa sisäisen uupumisen pohdintaa on vähemmän, osin senkin takia, että enemmistöillä aika menee fyysistä tarpeista huolehtimiseen. Hän kuitenkin ottaa esiin ne riskit, jotka sisältyvät entisestään lisääntyneisiin vertailun mahdollisuuksiin.

Hierarkkinen yhteiskunta suojelee vertailulta. Tuolla elävät nuo eikä meillä ole mahdollisuutta siihen elämään vaan on tyytyminen tähän, mitä meillä on. Meillä koetaan kaikki mahdolliseksi ja voimme saada, mitä vaan. Todellisuudessa ei kuitenkaan saada mitä tahansa, vaikka erilaisten gurujen kirjat vakuuttavat, että kaikki on sinulle mahdollista….

Epävarmaa oloa ja ahdistusta tulee Ojasen mukaan pelkästään siitä, että koko ajan ihmisille hoetaan, että voisit olla sitä ja tätä.

Länsimaisen ihmisen onnellisuutta estää se, ettei rajoja haluttaisi tunnustaa. Ihmiselle annetaan ymmärtää, että tyydyt liian vähään ja vähättelet kehitysmahdollisuuksiasi ja sitten tavoitteet joudutaan hinaamaan liian korkealle.

Tutkimuksissa on jo Ojasen mukaan todettu, että mitä suurempi on tavoitteiden ja kuviteltujen mahdollisuuksien ja todellisuuden välinen kuilu, sitä tyytymättömämpi ja onnettomampi ihminen.

Jos ei ole tavoitteita saavuttanut, tulee tyytymättömyys, mutta mikä on minkin syy, sitä on tietysti vaikea sanoa. Toisaalta onnellisuus aikuisiällä ja vanhuudessa jopa nousee, koska silloin tulee seestyneisyys. Silloin ei enää tavoittele ja puntaroi, vaan ehkä kiitollisuus alkaa tulla esiin. Kiitollisuus on tämän kaiken saavuttamista tavoittelevan ajattelun vastakohta ja painottaa, että vähäkin riittää.

Ahdistus iskee valintojen jälkeen

Ylimitoitettujen tavoitteiden ohella onnen jarruksi on nousemassa vielä valintojen suunnaton määrä. Jo lapsille ja nuorille syntyy valinta-ahdistusta.

Ennen edettiin koulussa ja opiskeluissa kuin junat. Valintoja ei tarjottu isommin ja kun valittiin jotain, siitä pidettiin kiinni. Nyt mietitään kauheasti valitsenko sitä vai tätä. Yliopistoissa on tarjolla satoja kursseja, mutta myös peruskoulussa ja lukiossa on valintoja valinnan jälkeen.

Sama jatkuvan valitsemisen kierre on jokaisella edessä kaupoissa, joissa on sataa lajia saippua ja virvoitusjuomaa. Niinpä yhä useampi kärsii Ojasen mukaan tällä hetkellä myös valinnan jälkeisestä ahdistuksesta ja kyselee teinkö oikean valinnan ja miettii olisiko sittenkin ollut parempi ostaa “se toinen” auto.

Pahimmassa jamassa ovat sellaiset, joita Ojanen nimittää maksimoijiksi. He haluavat aina parasta kaikesta.

Tämä joukko tuntuu lisääntyvän ja he haluavat niin parhaat ikkunaverhot kuin parhaan pihankin. Elämä käy vain raskaaksi, koska pettymyksiä tulee paljon, sillä ei kaikissa valinnoissa onnistu. Jos maksimointia ei pidä kurissa, se voi tuhota onnellisuuden, vaikka minimointikaan ei hyvä, jolloin kelpaa mikä hyvänsä. Kohtuullisuuden pitäisi riittää. Riittää, kun saan kohtuullisen hyvän valituksi ja olen sitten tyytyväinen.

Toukokuun on koulujen loppumisen myötä juhlakautta, uusia ylioppilaita ja valmistumisia ammatteihin. Juhlista, elämän kohokohdista kannattaa nauttia, sanoo psykologi. Hän uskoo, että juhlapäivät ymmärretään juhlapäiviksi, joiden jälkeen elämä palaa tutuille urille, vaikka juhliinkin voidaan ladata liikaa odotuksia.

Erityisen paljon odotuksia latautuu kuitenkin kesälomaan.

Itsekin syyllistyn siihen, että ajattelen kesän aikana tekeväni remontit, erilaiset jutut ja käyväni vielä monessa paikassa, huokaa Ojanen. Tunnustuksessa tiivistyy ilmiö, jota tutkija kutsuu kaikille tyypilliseksi aikatauluharhaksi.

Se pudottaa onnellisuutta, koska joudumme pettymään aikatauluissamme. Kun suunnitellaan asiaa, ei osata ottaa huomioon muita asioita, vaan suunnitellaan vain sitä yhtä asiaa eikä oteta huomioon elämän kirjavuutta. Kun tulee muitakin asioita, tulee säännöllisesti liian kireitä aikatauluja.

Kesäloman tiukan aikatauluttamisen sijasta Ojanen ehdottaa luppopäiviä, jolloin voisi tehdä spontaanisti jotain kivaa. Näkemykselle on vahva perustelu “Juuri spontaanit tekemiset tuottavat onnen hetkiä.”

Lainauksia kirjasta:

Kysymys ei ole vaikeiden asioiden kaunistelusta tai torjumisesta, vaan siitä, että puhutaan elämää kannattavista asioista.

Onnellisuus on jotakin hyvää ja ilmenee siellä, missä tapahtuu myönteisiä asioita.

Paljon riippuu siitä, miten tiukaksi onnen raja vedetään.

Ennen oli opittava, että elämässä on paljon ikäviä asioita. Piti kestää odottamista ja tekemisen puutetta.

Onnellisuuden tavoittelu voi johtaa pakonomaiseen mielihyvän etsimiseen.

Tunnetilat ovat vaihtuvia ja vaikeasti hallittavia.

Ihmisen yleisin tila on eräänlainen lattean tyytyväisyyden tila.

Ihminen ei kestä elämän tasalaatuisuutta, vaan hakee siinä eroja, joiden avulla hän hakee itselleen merkityksiä.

Haluamme uskoa elämän oikeudenmukaisuuteen. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Lapset edellyttävät, että hyvät asiat jaetaan tasan.

Lapsen riemu on tarttuvaa

Ihminen, joka ei halua mitään lisää, on oikea kiusankappale nykyajan yhteiskunnassa.

Kapitalistinen kulttuuri haluaa ihmisen olevan epävarma omasta tilastaan.

Kun ihmiseltä puuttuu jotakin, hän on myös psyykkisesti vajaa ja puutteellinen.

Onko alkoholistin etu, että hänen sanotaan olevan sairas eikä vastuuton?

Kyllä me osaamme iloita toisten menestyksestä, ellei kyseessä ole pahin kilpailijamme.

Lapsen toivon riemu on tarttuvaa. Me aikuiset kadotamme kyvyn riemuita.

Häpeä altistaa vihalle ja katkeruudelle.

Väärää tekoa seuraa normaalisti syyllisyys tai häpeä.

Aina ei voi eikä tarvitsekaan olla myönteinen.

Jospa voisimme unohtaa kaikki ne vääryydet, joita olemme kokeneet.

Lähde:
Markku Ojanen
Onnen etsijät
Aikamedia 2004
214 sivua

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Miten vihaan pitää suhtautua?

(Laaja versio Sana-lehdessä olleesta artikkelista. Toukokuu 2005.)

Suuttumus on voimakas, mutta luonnollinen tunne, sillä kukapa ei suuttuisi, jos häntä kohdellaan väärin tai jos häntä tietoisesti ärsytetään. Vihastuminen tarkoittaa samaa kuin suuttuminen, mutta on voimakkaampi ilmaus. Jokin vääryys kohdistuu joko itseen tai muihin ihmisiin, mikä sitten saa aikaa tuon vihastumisen tai suuttumuksen. Jeesuskin vihastui: “Jeesus loi heihin vihaisen katseen” (Mark. 3:5). Syynä oli fariseusten kovuus, sillä sapattina ei saanut parantaa. Vaikka Jeesus ajoi myyjät ja ostajat temppelistä, hänen ei kuitenkaan kerrota silloin vihastuneen, vaikka se tuossa tilanteessa tuntuu uskottavalta (Matt. 21:13).

Vihastuminen ilmenee kehon reaktioina, eleinä ja ilmeinä ja usein myös tekoina.

Jeesus suhtautui ankarasti vihaan, joka tarkoittaa juuri vihan kantamista: “Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt: 5:22). Vielä ankarammin Jeesus suhtautuu toisen panetteluun vihan vallassa (Matt. 5:22). “Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha”, kirjoittaa Paavali (Ef. 4:31). “Miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen”, toteaa Jaakob (1:20). Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja” (1 Joh. 3:15). “Rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:44). Paavali kuitenkin antaa kehotuksen: “Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä” (Room. 12:9).

Jos osaan tulkita nämä ohjeet oikein, niiden henki on se, että vihastuminen on luonnollista, kun se kohdistuu ympärillä olevaan pahaan, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Sen sijaan vihan kantaminen, vihan purkaminen ja suoranainen vihaaminen johtaa sekä ihmisen itsensä että vihan kohteena olevan ihmisen kannalta pelottaviin seurauksiin.

Monet terapeutit ja asiantuntijat antavat toisenlaisia ohjeita. Ovatko nuo edellä kuvatut oireet nykyaikaan sopimattomia, koska ne nousevat yhteisöllisestä kulttuurista? On jopa kehotettu vihaamaan vanhempiaan, jos siihen kerran on aihetta. On sanottu, että viha täytyy purkaa, koska muuten se ikään kuin räjähtää ihmisen sisällä. Edelleen viha on voima, joka voidaan jalostaa hyviin tarkoituksiin. Hiljattain luin eräästä suurilevikkisestä lehdestä kirjoituksen, jossa sanottiin mm. näin:

  • Viha on vahva tunne, jota monet eivät uskalla tuntea.
  • Viha – viisaan voimavara, aggressio on positiivista voimaa.
  • Minun olisi pitänyt vihata enemmän, avoimemmin, voimakkaammin!
  • Vihan voimalla voi päästä eroon menneisyyden painolasteista.
  • Tekstissä todetaan, että “myös psykologit ja terapiakirjallisuus kannustavat rikkomaan rajoja vihan tuntemisessa”.

Toisessa lehdessä todetaan, että “kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä”. “Hymyilevän kuoren alla tikittää tukahdutettujen toiveiden aikapommi.” Kiltit “ihmiset luovat jatkuvan jännitteen työpaikalle.” Tällaiset perusteettomat yleistykset saavat minut suorastaan vihaiseksi! Ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja myös ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä kauheimpia tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi. Kun vihaaminen on oikeutettua, vihan kohteelle voi tehdä mitä tahansa. Vihaa ei voi noin vain hillitä.

Pahojen tekojen syyt

Sosiaalipsykologi Roy Baumeister erottaa pahoille teoille neljä syytä, joista ensimmäinen on vääristynyt idealismi. Se ei välttämättä tarkoita jonkin asian tai kohteen vihaamista, mutta lähes säännöllisesti johonkin uuteen uskotaan päästävän jotakin vanhaa vihaamalla. Toinen syy on hyödyn tavoittelu. Tämän lähteenä ei yleensä ole viha, mutta jos toinen ihminen on omien etujen tiellä, hänelle voidaan tehdä kauheita tekoja. Kolmantena syynä on uhattu egoismi, joka tarkoittaa voimakasta itsearvostusta, joka kuitenkin vaatii koko ajan puolustautumista. Ulkoisen uhan kokemus synnyttää herkästi vihaa, koska silloin koko ihmisen minuus on vaaravyöhykkeessä. Neljäntenä ovat sadistiset taipumukset, joissa varmaankin viha on taustalla oleva tekijä. Silti pahuutta voidaan tehdä myös aivan tunteettomasti. Natsien hirmuteoissa järkyttävintä on ollut se, että aivan tavalliset perheenisät ovat suostuneet tappamaan juutalaisia. Tämän takana oli kuitenkin aina koko yhteiskuntaa saastuttava vihan lietsonta. Kun väitetään, että esimerkiksi urheilussa tarvitaan vihaa suoritusten parantamiseen, ollaan vaarallisilla vesillä. Varmaankin suorituskyky paranee ja esimerkiksi kipukynnys kohoaa, mutta vaikkapa jääkiekon katseleminen on aika tuskallista. Pelaajat ronkkivat jatkuvasti toisiaan eivätkä pysty hillitsemään aggressioitaan. Koko ajan liikutaan siinä ja siinä -rajalla.

Kielteiset ja myönteiset tunteet

Psykologi Barbara Fredrickson on osoittanut tutkimuksillaan kuinka myönteiset tunteet saavat aikaan tarkkavaisuuden laajentumista, jonka seurauksena syntyy iloa, kiinnostusta, leikkiä, huumoria, luovuutta, sitkeyttä, tutkimista ja parhaimmillaan rakkautta ja auttamista. Kielteiset tunteet, kuten viha ja pelko, taas johtavat hyökkäykseen, lamaantumiseen tai pakoon. Pitempiaikainen viha johtaa hyvinvoinnin alenemiseen, terveysriskeihin, katkeruuteen, häpeään, ahdistukseen ja masennukseen. Kielteiset tunteet saavat tarkkaavaisuuden kaventumaan, koska organismi on silloin jonkin uhan alaisena. Kielteiset tunteet kuluttavat ihmisen voimavaroja, myönteiset taas lisäävät niitä. Tämä vertailu ei tarkoita, että vihastuminen ei joissakin tilanteissa olisi hyödyllistä, sillä tietyissä tilanteissa se palvelee yksilön tai ryhmän etuja. Vihastunut ihminen saa tilaa, häntä kuunnellaan ja häntä väistetään. Hän saa hetkeksi voimavarat käyttöönsä tavalla, joka voi auttaa selviytymään uhkaavasta tilanteesta. Viha tosin voi johtaa yksilön kannata mielettömiin ratkaisuihin. Vihastunut ei osaa arvioida omia mahdollisuuksiaan selviytyä vaarallisessa tilanteessa. Kahden vihan vallassa olevan ihmisen taistelusta voi seurata hirvittäviä asioita. Ehkä positiivisinta on se, että vihan vallassa oleva ihminen voi puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä ulkoista hyökkäystä vastaan.

Vihan purkaminen

Ajatus vihan purkamisen hyödyllisyydestä elää sitkeästi eikä siihen näköjään voi tutkimustuloksia esittämällä vaikuttaa. Purkautumisen myytti on Roy Baumeisterin mukaan hallinnut tunteiden psykologiaa. On yleinen usko, että tunteiden purkaminen eli katarsis on ihmiselle välttämätöntä ja hyödyllistä. Sen taustalla on Sigmund Freudin ajatus, jonka mukaan ihmisen psyykkinen järjestelmä toimii hydraulisella periaatteella. Jos jossakin lisää painetta, niin toisaalla paine kohoaa. “Torjunta” on ilman muuta paha asia. Tutkimusten mukaan tunteen voimakas purkaus pidentää ja vahvistaa negatiivista tunnetta. Purkaus nostaa psyykkisen järjestelmän aktivaatiota eli energiatasoa, mikä haittaa järkevää päätöksentekoa. Tunteen tahallinenkin ilmaus vie mukanaan kuten näyttelijät kertovat, sillä näyttämöllä ilmaistusta tunteesta on usein vaikea päästä irti. Rentoutuminen ja meditaatio ovat paljon parempia vihan hoitokeinoja kuin purkaminen. Kyse ei ole tunteiden ilmaisemisen torjumisesta, vaan siitä, miten vihan tunteita ilmaistaan. Ihminen voi oppia hillitsemään tunteitaan. Baumeister olettaa, että on olemassa kaksi ihmistyyppiä. Toiset pääsevät eteenpäin rauhoittumalla ja hillitsemällä tunteiden ilmaisua. Toisia tämä ei auta, mutta ei heitä auta tunteiden purkauskaan. Kysymys ei siis ole siitä, että tunteista ei pitäisi puhua tai siitä, että tunteita ei saisi ilmaista. On monia tapoja, joilla voi ilmaista oman suuttumuksensa tai vihastumisensa ilman, että haavoittaa ja loukkaa toista tai että käy toiseen käsiksi.

Tunteiden pakottavuus

Kyseessä on kulttuurissamme yleisesti hyväksytty ajatus, että voimakas tunne johtaa automaattisesti tekoon, mitä käytetään väkivaltaisten tekojen puolustuksena. Aamulehdessä (21.1.05) kuvattiin, kuinka kaksi hurjistunutta naista pahoinpiteli penkillä istuskellutta humalaista miestä. Naiset eivät osanneet oikeudessa selittää, miksi he rusikoivat outoa miestä. “Minulta meni hermo”, sanoi toinen. Toisella “naksahti päässä ja sitten hän löi”. Kun lentopalloilija potkaisi vastapuolen pelaajaa, hän selitti tekoaan näin: “Menetin malttini ja reagoin, mutta en missään nimessä potkaissut tahallani.” Tällaista tapahtuu – olemmehan ihmisiä – mutta ikävää on se, että sitä pidetään luonnollisena asiana. Kun miehet lyövät puolisoitaan, he selittävät tekojaan juuri näin: “En voinut muuta, oli pakko lyödä”. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka suuttumisestaan huolimatta pystyvät hillitsemään tekonsa. Heidän mieleensä on vahvasti iskostunut periaate, että mitään tällaista ei pidä tehdä.

Tunteiden hillitseminen

Toisen myytin mukaan kielteisten tunteiden hillitseminen on vaarallista, koska ne patoutuvat jonnekin “sisään”. Katsauksessaan tunteiden säätelyyn Randy Larsen ja Zvjedana Prizmic toteavat, että tunteiden peittäminen kyllä syö energiaa, joka näkyy vaikkapa fysiologisena aktivaationa, mutta siitä ei yleensä seuraa mitään kielteistä. Tunteiden peittäminen tarvittaessa on hyödyllinen taito, joka jokaisen pitää oppia. Tässä saattaa mennä kaksi asiaa sekaisin. Tunteiden hillitseminen on eri asia kuin käsitys, että en saa lainkaan näyttää kielteisiä tunteitani enkä edes puhua niistä. Kun esimerkiksi traumaattisista kokemuksista ei puhuta, se voi heikentää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Tunteiden ilmaiseminen aidolla, luontevalla tavalla on osa elämää. Kuitenkin on muistettava sekä yksilölliset että kulttuuriset erot. Toisille tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, toiset eivät niitä isommin ilmaise ilman, että siitä mitenkään kärsivät. Jossakin kulttuureissa tunteita ilmaistaan hyvin vapaasti, toisissa voimakas tunteiden ilmaisu on yhtä kuin kasvojen menettäminen. Tässäkin asiassa on vältettävä kaavoja.

Arvostukset

Kulttuurien suhde vihaan ja väkivaltaan on aina ollut kaksinainen. Toisaalta niiden ilmauksia on kammoksuttu, toisaalta niitä on ihailtu. Yhteisölliset kulttuurit eivät kestä keskinäistä vihanpitoa, mutta ulkopuolelle suuntautuvalle vihalle on annettu tilaa. Monissa kulttuureissa miehen uhoilu ja naisten lempeys elävät sovussa keskenään. Tällaisessa kulttuurissa miehen on lupa vihastua ja olla väkivaltainen, jos häntä tai hänen naistaan uhataan. Tasa-arvoa korostavissa yksilökeskeisissä kulttuureissa vihan ja väkivallan tuhoisuus yleensä ymmärretään, mutta niihin kohdistuu silti suuri mielenkiinto. Vihan seurauksista kerrotaan viihdelehdissä, niillä herkutellaan elokuvissa, aggressioita lietsotaan myös urheilun yhteydessä, koska katsojat sitä haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon väkivaltaa, joka aiheutuu sekä vihastumisesta että pitkään kannetusta vihasta. Vihaa kannetaan myös sukupolvien yli. Lapsena piinatut ja kaltoin kohdellut toimivat usein itse samalla tavalla.

Pidän vihan kuvaamista voimavarana huonona asiana, koska se vaikeuttaa rajojen vetämistä ja tasapainon löytämistä. Varmaankin on sellaisia tilanteita, joissa suuttumus tai vihastuminen johtaa ainakin yksilön itsensä kannalta hyvään lopputulokseen, mutta viha on hyvin arvaamaton voima. Vihastumista emme voi välttää, mutta sen voittamiseen ja hallitsemiseen löytyy monia hyviä keinoja. Tärkeintä on luopua ajatuksesta, että on maksettava samalla mitalla takaisin. Vihalle löytyy vastavoimia, joita myös Raamattu tuo esiin. Vihaa ehkäisevät ja hoitavat oikeudenmukaisuus, kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustaminen sekä erityisesti rakkaus ja anteeksianto.