Nettiviikko 20 on tällä kertaa hyvinkin tarkkaan numeroitu. Tällä kertaa Markkua mietityttävät mm. Ahvenanmaan itsenäisyys, mopoilu, naispoliisien työhyvinvointi ja tietenkin nuo yliopistomaailman iankaikkiset ongelmat.
Kuukausi:
Eikö Raamatusta olekaan elämän ohjeeksi?
Hämmästyneenä luin Lauri Thurénin kirja-arvostelusta (Sana 13/14), että teologian emeritusprofessori Heikki Räisäsen mukaan “Raamattua ei voi käyttää ohjeena opissa eikä elämässä ainakaan tosissaan”. Psykologian professorille Raamattu kyllä käy elämän ohjeeksi. Mistä sitä sitten pitäisi ottaa oppia, sillä tieteestä ei saa paljonkaan apua. Esimerkkinä hyvästä opetuksesta käy vaikkapa Paavalin kuvaus rakkaudesta. Ainakaan psykologit eivät kykene parempaan opetukseen.
On ollut jännittävää havaita, että monet nykyajan monet tunnetut psykologit, kuten esimerkiksi Martin Seligman, C.R. Snyder, Jonathan Haidt, Robert Emmons ja Christopher Peterson ajattelevat toisin kuin Räisänen. Heidän mielestään Raamattu ja muidenkin uskontojen pyhät kirjat kertovat niistä elämää kannattavista hyveistä, joiden varassa ihmiset ovat selviytyneet ja joita he edelleen tarvitsevat. Nämä psykologit eivät toki ajattele, että Raamattu antaisi konkreettisia ohjeita jokaisen tilanteen varalle, mutta esimerkiksi Martin Seligmanin johtama työryhmä on etsinyt luonteen vahvuuksia ja hyveitä käymällä laajasti läpi sekä filosofista että teologista kirjallisuutta. Vaikka hyveiden tulkinta vaihtelee jonkin verran eri kulttuureissa, niiden uskotaan pätevän kaikkialla maailmassa. Hyveet ovat seuraavia:
- Viisaus ja tieto: uteliaisuus, tiedonhalu, sosiaalinen älykkyys ja arviointikyky.
- Rohkeus: kyseessä voi olla suoranainen sankaruus tai sitkeys ja päättäväisyys.
- Huumaanius ja rakkaus: lempeys, halu huolehtia muista ja tehdä työtä heidän hyväkseen.
- Oikeudenmukaisuus: arkielämässä tämä tarkoittaa reiluutta, halua toimia tasa-arvoisesti kaikkia kohtaan.
- Itsehillintä: kohtuullisuus, muiden huomioiminen ja parhaimmillaan aito nöyryys.
- Transendessi: henkisyys, hengellisyys, spirituaalisuus; toiveikkuus, anteeksiantavaisuus, kiitollisuus, innostus ja huumorintaju.
Näissä ei ole mitään sellaista, mikä ei tulisi myös Raamatussa esiin. Nuo edellä luetellut psykologit eivät ole mitään naiiveja lapsenuskoisia ihmisiä, vaan useimmat ovat joko agnostikkoja tai ateisteja.
Eikö oikeudenmukaisuus ole jotakin, jonka arkielämässä voi tunnistaa, samoin lempeys? Oleellinen osa minun uskoani on pyrkiä noudattamaan noita edellä lueteltuja hyveitä siinä määrin kuin kykenen.
On vallan mahdollista, että teen vääryyttä Räisäsen ajatuksille, mutta Thurénin arvostelu antaa mahdollisuuden avata keskustelua tästä teemasta. Ajatellaanko teologiassa yleisesti niin, että Raamatusta ei ole elämän ohjeeksi vai onko tämä vain yhden teologin näkemys? Kuten edellä kuvasin, monet psykologit ajattelevat asiasta nykyisin toisin kuin vaikkapa Sigmund Freud viime vuosisadan alkupuoliskolla.
Jumalanpalveluksesta ei saa tehdä musiikkiteatteria
Viime aikoina olen kuullut radiosta ja televisiosta useita sellaisia jumalanpalveluksia, joihin on keinotekoisesti lisätty laulamisen osuutta. Etenkin puhelaululla on etäännyttävä vaikutus. Sanat eivät enää kosketa, koska huomio kiinnittyy siihen, miten esitys sujuu ja miltä se näyttää. Tulee tunne, että roolisuorituksen taitavuus on myös papeille tärkeämpää kuin sisältö. Näin ei varmaankaan ole, mutta sellainen vaikutelma voi syntyä. Rukoukseen kehottaminen laulaen ja rukouksien laulaminen suorastaan ärsyttävät. Millaisia mahtoivat jumalanpalvelukset olla Lutherin aikana? Eikö hän juuri halunnut puhdistaa jumalanpalveluksen tällaisesta rituaalisesta teatterista?
Hyvin matalakirkollisena luterilaisena toivon, että ortodokseilta tai roomalaiskatolisilta ei otettaisi mallia. Kun piispat panevat hiipan päähänsä, silloin tekee mieli lähteä kirkosta. Olen muutamia kertoja ollut vapaitten suuntien tilaisuuksissa, joiden rosoisuus ja spontaanisuus viehättivät. Ei puhettakaan, että niissä olisi vuorolauluja, laulettuja rukouksia tai siunauksia. Tosin noiden tilaisuuksien musiikki ei minua innosta, sillä pidän traditionaalisesta kirkkomusiikista. Kevyt rallatusmusiikki on omiaan karkottamaan noista tilaisuuksista.
Tällaiseen kirkolliseen musiikkiteatteriin liittyy kaksi muutakin ongelmaa. Vain pieni osa papeista osaa laulaa niin, että heidän puolestaan ei joudu jännittämään. Monien pappien toivoisi rohkeammin turvautuvan puheeseen messuamisen sijasta. On vaikea ymmärtää, miksi laulaminen olisi jotenkin parempaa ja juhlallisempaa kuin huolellisesti artikuloitu puhe. Jos laulamista välttämättä tarvitaan, tarjolla on laulamiseen koulutettuja kanttoreita. Heitä voitaisiin käyttää enemmän jumalanpalveluksissa.
Toinen ongelma musiikkiteatterissa on se, että seurakuntalaisista hyvinkin kolmasosa on sellaisia, joiden laulutaidot ovat puutteellisia tai suorastaan kehnoja. Kuulun itse tähän ryhmään. Mitä enemmän lauletaan, sitä enemmän joudun olemaan tuppisuuna ja häpeämään heikkoa osallistumistani. Koska kuuntelen klassista musiikkia lähes päivittäin, kriittisyyteni sekä omaan itseeni että kirkolliseen teatteriin nähden lisääntyy koko ajan.
Toki ymmärrän, että ihmisiä koskettavat erilaiset asiat. Minuun ei vetoa teennäinen juhlallisuus kaapuineen ja kulkueineen. Huolellisesti valmistetut lauletut rukoukset eivät puhuttele samalla tavalla kuin suoraan arjesta nousevat, hiukan takeltelevat huokaukset ja kiitokset. Ilman muuta musiikki sopii hyvin jumalanpalveluksiin. On aina hienoa kuulla ammattitaitoisia esityksiä. Kuorolaulun ohella kuuntelisin mieluusti myös yksinlaulua ja vaikkapa soitinyhtyeitä.