Kuukausi:

Psykologia Martti Jätä kommentti

Projektiivisten testien validiteetti

Julkaistu 1999

Projektiivisten testien idea on tutkimisen arvioinen. Voisiko ihmisen persoonallisuus paljastua siinä, miten hän ilmaisee itseään tai hahmottaa näkemäänsä? Ajatus tuntuu hyvinkin uskottavalta. Mieleeni tule Gahan Wilsonin piirros, jossa taiteilija pirtää puita ja sanoo kuin ohimennen vieressään seisovalle lapselle: “Maalaan, mitä näen.” Maalaus oli täynnä mitä kauheimpia otuksia, joista ei mallissa ollut tietoakaan.

Me näemme maailmaa eri tavoin. Viime vuosina on kiinnitetty huomiota siihen, miten ihmisten tarinat erovat toisistaan. Samantapaisten kokemusten perusteella jonkun kertomus muodostuu rakentavaksi ja toiveikkaaksi kun taas toisen tarinasta muodostuu synkkä, varjoja täynnä oleva kuva. Sama taideteos herättää meissä hyvin monenlaisia tuntoja. Olin jokin aika sitten taksissa, jonka radiosta minun mielestäni kuului mitä kauheinta hälyääntä. Kysyin kuljettajalta, voisiko hän vaihtaa klassisen musiikin puolelle. Muristen hän teki niin kuin pyysin, mutta vähän aikaa kuunneltuaan hän sanoi:”En mää tommosta kauheeta musiikkia kestä” ja pani radion kiinni. Kertovatko nämä valinnat jotakin minusta ja tuosta taksin kuljettajasta? Onko kyse vain satunnaisista mieltymyksistä, vai jostakin syvällisemmästä?

Tulkinta, jonka mukaan kuvauksemme kertovat meistä jotakin, on hyvin uskottavan tuntuinen. Jos ihminen jossakin epämääräisessä kuvassa näkee kaikenlaista uhkaavaa, on mahdollista, että hän kokee maailmansa muutoinkin uhkaavana. Jos hän näkee jotakin sellaista, mitä juuri kukaan muu ei näe, hän on saattaa hyvinkin olla poikkeava ihminen. Onko hän poikkeava hyvässä tai huonossa mielessä on sitten jo toinen juttu.

Mihin saakka tämä projektion idea on syytä ulottaa? Millaiset asiat kertovat jotakin ihmisen persoonallisuudesta? Edellä on puhuttu lähinnä siitä, että tulkintojen sisältö on tärkeä asia. Onko myös muoto jotenkin tärkeä? Näinhän oletetaan esimerkiksi grafologiassa. Grafologia perustuu siihen, että ihmisen kirjoituksen muoto paljastaa jotakin hänen persoonallisuudestaan. Tämä ei tunnu mielestäni aivan yhtä uskottavalta, mutta kylläkin mahdolliselta. Onhan meillä kaikilla käsiala, jossa toistuvat samat piirteet vuodesta toiseen. Käsialan pysyvyys on suurta. Eikö sekin voisi kertoa jotakin ihmisen persoonallisuudesta?

Persoonallisuuden tutkimus

Kertaan aluksi persoonallisuuden tutkimuksen periaatteita. Arkikieli on täynnä persoonallisuutta kuvaavia sanoja: tasapainoinen, sosiaalinen, miellyttävä, ilkeä, utelias, vastuuntuntoinen, arka, jne. Kun me käytämme näitä sanoja, uskomme niiden merkitsevän jotakin. Jos kuvaan jotakin ihmistä ujoksi uskon hänen olevan sellainen. Psykologia nojautui luonnontieteen traditioon ja alkoi mitata tällaisia ominaisuuksia. Vuosisadan alkupuoliskolla syntyi idea, jonka mukaan persoonallisuuden piirteitä voitaisiin mitata. Tätä ennen oli mitattu älykkyyttä. Useimmiten tämä tapahtuu siten, että ihmiselle itselleen tai jollekin arvioitsijalle tehdään lukuisia kysymyksiä, joiden tulokset sitten lasketaan yhteen. Esimerkiksi ahdistuneisuudesta tehdään vaikkapa 30 kysymystä. Silloin oletetaan, että ahdistunut ihminen antaa ahdistuneita vastauksia. Jotta tällainen mittaus olisi luotettava, sen täytyy koostua riittävän homogeenisesta aineksesta, sen on annettava sama tai ainakin suunnilleen sama tulos uudessa mittauksessa ja tuon tuloksen täytyy vastata muita henkilöstä tehtyjä havaintoja. Mittareiden on oltava homogeenisia, toistettavia ja luotettavia. Tässä yhteydessä käytettään tavallisesti sanoja reliabiliteetti ja validiteetti.

Piirteiden mitattavuus on haluttu kiistää. Kritiikkiä on tullut lähinnä behavioristien ja sosiaalipsykologien suunnasta. Edellisten mielestä piirteistä puhuminen on kehäpäättelyä. Kun jonkun nähdää käyttäytyvän aggressiivisesti, hänellä sanotaan olevan tällainen piirre. Sosiaalipsykologien mielestä ihminen käyttäytyy joustavasti tilanteiden mukaan. Piirteiden selitysarvo on vähäinen. Tulee tutkia tilanteita ja ympäristöjä, niin tietää, miten ihminen toimii. Persoonallisuuden piirteistä ei voi ennustaa juuri mitään.

Kumpikin kritiikki osuu osaksi oikeaan. Piirre on aina eräänlainen keskiarvo siitä, mitä ihminen on tai oikeastaan millaiseksi hänet kuvataan. Ujokin ihminen voi olla jossakin ympäristössä seurallinen.

Persoonallisuuden mittaamisella on toistettavuutta siinä mielessä, että ne kuvat, joita annamme itsestämme tai toinen toisistamme ovat melko pysyviä. Vastaavuus kahdessa peräkkäisessä mittauksessa on korkea. Mitä perusteellisempi ja laajempi mittaus, sitä korkeampia toistettavuuskertoimet ovat.

Entä luotettavuus eli validitetti? Kysymys on käytännössä siitä, voidaanko piirteillä ennustaa jotakin. Kiinnostavin lienee mahdollisuus ennakoida ihmisten pärjäämistä työelämässä. Tämä on jossakin määrin mahdollista. Hyvät ominaisuudet (tasapainoisuus, miellyttävyys, sosiaalisuus, vastuullisuus, aktiivisuus) ovat yhteydessä työn tuloksiin ja uralla etenemiseen. Yhteydet ovat vaihtelevia eivätkä keskimäärin kovin korkeita. Yhteyksiä löytyy myös muilta alueilta. Erilaisia elämässä todettuja vaikeuksia, kuten avioeroja tai rikollisuutta, ennustavat noiden piirteiden vastakohdat.

Projektiiviset menetelmät liittyvät osaltaan tähän traditioon. Voiko niihin perustuva “mittaaminen” tuottaa jotakin samantapaista tai kenties parempaa kuin ns. psykometrinen mittaaminen?

Akateeminen psykologia, erityisesti psykometrinen lähestymistapa on suhtautunut projektiivisiin menetelmiin kriittisesti. Kävin tätä kirjoitusta varten läpi 20 käsikirjaa ja oppikirjaa. Arvioissa tulee esiin runsaasti kritiikkiä. Seuraavassa esittelen projektiivisiin testeihin liittyvää tutkimusta.

Tutkimuksia ja katsauksia

Grafologia

Menetelmä on varsin suosittu Keski-Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Suomeksikin on ilmestynyt useita oppaita. Useimmat ovat perehtyneet tähän menetelmään ainakin viihdelehtien välityksellä. Olen itsekin nähnyt yhden hyvin osuvan tulkinnan. Kuitenkin tiukka tieteellinen tutkimus antaa perin niukkoja tuloksia. V. 1955 Hollannissa perustettiin työryhmä, jonka tehtäväksi annettiin tutkia käsialatutkimuksen luotettavuutta. Ryhmän jäsenistä puolet oli grafologeja (Jansen, 1973).

Ensimmäinen osatutkimus lähti liikkeelle piirteestä energinen (tarmokas), jota käytetään paljon grafologisissa analyyseissa. Laajan psykologisen testistön avulla valittiin 40 energistä ja 40 ei-energistä henkilöä, jotka saivat antaa käsialanäytteen. Tämän näytteen pohjalta 10 grafologia, 10 psykologia ja 10 lyhyen grafologisen kurssin käynyttä psykologia arvioi henkilöitten energisyyttä. Arviot olivat hiukan sattumaa parempia, mutta ryhmien välillä ei ollut eroja. Toinen ja kolmas tutkimus olivat edellisen kaltaisia, mutta niissä otettiin tarkasti grafologien kritiikki huomioon. Tulos oli kuitenkin samansuuntainen. Grafologit eivät selviytyneet muita ryhmiä paremmin. Neljännessä tutkimuksessa kriteereinä eli vertailuperusteina olivat työntekijöistä tehdyt persoonallisuusarviot. Tällä kertaa käsialasta tuli arvioida useita persoonallisuuden piirteitä. Käsiala-analyysien yhtäpitävyys persoonallisuuden arviointeihin oli heikko. Grafologien tulokset eivät eronneet psykologien tai teologien arvioista.

Tutkimuksia voi arvostella siitä, että kriteerit (testitulokset tai arviot persoonallisuudesta) eivät nekään ole luotettavia. Ehkäpä käsiala paljastaa jotakin sellaista, mitä muulla keinoin ei saa selville. Tällainen tulkinta on houkutteleva. Valitettavasti vain grafologien arviot olivat kahdessakin mielessä ristiriitaisia. Sama grafologi ei arvioinut samaa näytettä samalla tavoin saadessaan saman käsialan uudelleen eteensä ja eri grafologien tulokset poikkesivat suuresti toisistaan. Tämä tulos on hyvin kielteinen grafologian kannalta. Tutkimuksen johtopäätos oli, että käsialasta voidaan päätellä jotakin, joka hyvin karkeasti on oikean suuntaista, mutta grafologinen koulutus ei näytä parantavan tarkkuutta.

Ben-Shakhar ym. (1986) ja Neter ja Ben-Shakhar (1989) ovat tehneet yksityiskohtaisia tutkimuksia grafologian validiteetista. Jälkimmäinen tutkimus oli ns. meta-analyysi 17 eri tutkimuksesta. Sen mukaan grafologit eivät pysty laatimaan valintoja hyödyntäviä ennusteita käsialasta yhtään paremmin kuin maallikot. Kun joissakin tutkimuksissa on todettu matalaa validiteettia, se näyttää perustuvan tekstien sisältöihin. Näiden kahden tutkijan mukaan ei ole olemassa sellaista teoriaa, jonka avulla käsialasta voitaisiin johtaa persoonallisuuden piirteitä.

Rorschach

Parker, Hanson ja Hunsley (1988) tekivät meta-analyysin WAIS:in MMPI:n ja Rorschachin reliabiliteetista ja validiteetista. Rorschachia koskevat tulokset olivat peräisin vain yhdestä lehdestä (Journal of Personality Assessment), joka aikaisemmin oli nimeltään Rorschach Research Exchange. Arvioinnin kohteena olivat Exnerin järjestelmän skaalat color, weighted sum of color responses, achromatic color, lambda, affective ratio, egocentrity index, experience actual, percentage good pure form ja percentage good form. Nämä ovat sekä muotoon että sisältöön perustuvia. Kelvollisia Rorschach-tutkimuksia oli perin vähän (2-5 kpl/kategoria), mutta tulokset olivat kohtuullisia. Noiden tutkimusten prusteella vastaaminen ei ole mielivaltaista, vaan sisäisesti johdonmukaista ja säilyy samantapaisena myös uusintamittauksissa. Viidessä tutkimuksessa oli arvoitu rinnakkaisvaliditeettia. Korrelaatio oli keskimäärin .41, joka on tyydyttävä. Tutkimus ei kerro, mihin skaaloihin yhteydet perustuvat. Tietyt skaalat siis erottavat ihmisiä toisistaan samalla tavoin kuin jokin muu testi. Useimmiten tämänkaltaisissa tutkimuksissa on kysymys poikkeavuuksien erottamisesta.

Weiner (1997) arvioi Rorschachia, lähinnä Exnerin systeemiä myönteisesti, ja katsoo sen toimivan erityisesti kliinisessä diagnostiikassa. Katsaus on kuitenkin hyvin yleinen, eikä perustu esimerkiksi meta-analyysiin.

Positiivisista tutkimustuloksista mainittakoon Exnerin ja Andronikof-Sangladen (1992) tutkimus, jossa seurattiin kahta 35 potilaan terapiaryhmää. Toinen oli lyhyttä terapiaa (keskimäärin 14,2 kertaa/potilas) ja toinen “keskipitkää” (47 kertaa/potilas). Mittauksia tehtiin kolme kertaa, ennen, jälkeen ja 10 kk:n kuluttua. Mittareina olivat Rorschach ja Katz Adjustment Scale-Form S. Kummassakin tapahtui positiivisia muutoksia. R-muuttujia oli kaikkiaan 27 ja useimmissa niistä tapahtui myönteisiä muutoksia. Käytännössä se merkitsi sitä, että todettujen poikkeavuuksien määrät vähenivät.

Toinen kiinnostava tutkimus on Pressley-Abrahamin ym. (1994) tutkimus, jossa kahden vuoden ajan seurattiin nuoriso-osastolla olleiden (N=50) kehitystä. Diagnooseista suurimmat luokat olivat affektiiviset häiriöt ja psykoosit. Enemmistössä muuttujista tapahtui myönteinen muutos.

PsycLit -tiedosto tuotti 86 nimikettä yhdistelmästä Rorschach ja validiteetti vuosilta 1993-8. Tulos oli sillä tavalla hankala, että lähes kaikki puoltavat artikkelit löytyivät yhdestä ainoasta lehdestä (Journal of Personality Assessment). Tuosta lehdestä löytyy paljon artikkeleita, joiden mukaan R on erotellut erilaisia poikkeavia ryhmiä toistaan. Myös R:n ennusteskaala ennustaa tuossa lehdessä tehdyn meta-analyysin mukaan terapian tuloksia (Meyer ja Handler, 1997).

Muista lehdistä saatuja tuloksia voidaan tiivistää näin:

  • R ei korreloi muihin mittareihin
  • Depressioindeksi ei toimi
  • R/MMPI -yhteydet ovat niukkoja (MMPI on paljon käytetty psyykkisiä ongelmia kuvaava kyselylomake)
  • R:n keskeiset skaalat eivät ennusta mitä niiden pitäisi ennustaa (movement, color, space, achromatic, shading)

Johtopäätösten tekeminen on näin erittäin vaikeata. Journal of Personality Assessment -lehden artikkelit vaikuttavat korrekteilta, mutta miksi positiivisia tuloksia ei tarjota muihin lehtiin?

Suomessa tuoreen katsauksen Rorschachista ovat laatineet Ilonen, Tuimala ja Uhinki (1997). Siinä todetaan, että projektioideaa on vaikea todentaa. Heidän arvionsa perustuukin Exnerin empiiriseen menetelmään, johon viime vuosina on Rorschach-tutkimus painottunut. Aikaisemmin suuri ongelma oli se, että eri koodaajat päätyivät erilaisiin tuloksiin. Tämä ongelma näyttää Exnerin systeemissä paljolti korjaantuneen. Rorschach “on menetelmä, joka antaa käyttökelpoisen ja luotettavan kuvan henkilön psykologisesta rakenteesta ja toiminnoista”. (s. 1724). “Henkilö reagoi omaa persoonallista tyyliään heijastellen”… “hän heijastaa tarpeitaan, asenteitaan ja huoliaan samalla kun tekee havaintoja persoonallisuudelleen luonteenomaisella tavalla” (s. 1724). Artikkeli ylistää R:ää diagnoosin välineenä sekä korostaa sen antavan eväitä tutkia lähes kaikkea psykologiassa tärkeitä asioita (“yleistä että spesifiä tietoa persoonallisuuden piirteistä, mm. ajatusmalleista, emootioista, hallintakeinoista ja reagointityyleistä, kontrollikapasiteetista ja stressinsietokyvystä, minäkäsityksestä ja vuorovaikutussuhteista sekä informaation prosessoinnista ylipäätänsä”, s. 1725)

Lupaukset ovat aivan ylimitoitettuja. Juuri tuollaisia psykologian keskeisiä teoreettisia käsitteitä R kykenee mittaamaan vain epäsuorasti siinä määrin kuin ko. indeksit korreloivat muihin luotettaviin mittareihin. Juuri näiden käsitteiden osalta tutkimus on kaikkein kielteisintä. Sen sijaan on mahdollista, että R erottelee poikkeavia ryhmiä toisistaan ja että terapian jälkeen poikkeavuudet vähenevät. Tämän tiedon arvo jää minulle käsittämättömäksi, koska tulos ei kerro mitään psykologisesti olennaista noista ryhmistä. Minua ei kiinnosta, että jokin R-indeksi parantuu terapian ansiosta, vaan haluan tietää mikä muuttuu terapian ansiosta.

Thematic Apperception Test

Spanglerin (1992) meta-analyysi käsittelee saavuttamisen tarvetta. TAT:n korrelaatiot uralla menestymiseen ovat positiivisia ja usein korkeampia kuin kyselylomakkeilla saatujen tulosten.

McClelland, Koestner ja Weinberger (1989) kokoavat yhteen McClellandin ryhmän tutkimuksia. Artikkelissa tehdään ero tiedostettuihin (self-attributed) ja sisäisiin (implicit) motiiveihin. Perusidea on siinä, että sisäiset motiivit ennustavat spontaania käyttäytymistä pitkälläkin tähtäimellä, mutta tiedostetut, itsekuvatut motiivit ennustavat välittömiä reaktioita tai valintoja. Jos ihminen haluaa saavuttaa jotakin konkreettista juuri nyt, paras tapa on kysyä häneltä itseltään, miten paljon hän haluaa tehdä asian eteen. Tutkimuksissa TAT-kuviin perustuva sisäinen motivaatio ennustaa pitkällä tähtäimellä saavuttamis- tai läheisyysmotivaatiota jopa paremmin kuin kyselylomakkeilla ilmaistu motivaatio.

Arviointia

Projektiiviset testit rakentuvat otaksumalle, jonka mukaan tiedostamattomat ilmiöt tulevat näkyviin sinänsä neutraalissa materiaalissa. Ilmitulo on pakonomaista, sisältäpäin tulevaa. Ajatus on luultavasti hyvin vanha, vaikka se tiivistyi psykoanalyyttisessä tulkinnassa. Jotakin samaa on nähtävissä unien tulkinnassa, jota esiintyy monissa, kenties useimmissa kulttuureissa. Carl Jung kehitti vuosisadan vaihteessa sana-assosiaatiotestin, jonka idea oli juuri se, että nopeasti vastatut sanat paljastaisivat tiedostamattomia asioita, erityisesti sisäisiä ristiriitoja. Pian sen jälkeen Herman Rorschach kehitti musteläikkätestin, eli Rorschach-testin. Hän päätyi intuitiivisesti tulkintoihin, joita paljolti edelleenkin seurataan. Henry Murray laati TAT-testin (Thematic Apperception Test) 1930-luvulla. Lauseentäydennystestejä kehitettiin seuraavilla vuosikymmenillä. Käsialasta ja piirroksista on samoin tehty tulkintoja. Edellisen juuret ulottuvat kauemmas. Suomessa Wartegg-testi perustuu kahdeksan piirrosaihion pohjalta tehtyjen piirrosten tulkintoihin. Myös Wartegg-testi perustuu intuitiivisiin olettamuksiin piirrosten merkityksestä.

Projektiiviset testit ovat näin hyvin heterogeeninen kokoelma menetelmiä, kuten seuraavasta tiivistelmästä nähdään:

  • Sana-assosiaatio: kielellisesti ilmaistut välittömät assosiaatiot; merkitysyhteydet olennaisia
  • Rorschach: kielellisesti ilmaistut kuvaukset; sekä vastausten muoto että sisältö tärkeätä
  • TAT: materiaali esittävää; kielellisesti ilmaistu sisältö, tematiikka, olennaista
  • Grafologia: kirjoituksen muoto keskeistä
  • Lauseentäydennys: kirjoitettu sisältö on tulkintojen lähteenä
  • Wartegg: piirrosten muoto, mutta osin myös sisältö tärkeitä

Ns. projektioidea on ilman muuta testaamisen arvoinen hypoteesi. Jos ihmisen sisällä kiehuu ja kuohuu, kai siitä jotakin pursuaa yli. Ja vaikkei niin paljon kuohuisikaan, jotakin merkkejä jossakin “syvällä” liikkuvista motiiveista voi hyvinkin tulla näkyviin. Nykypsykologian tulkinnat tiedostamattomasta eivät enää vastaa sitä, mitä psykoanalyyttinen teoria esittää. Psyykkisessä järjestelmässä on tapahtumia, joita ei tiedosteta, mutta kognitiivisen lähestymistavan mukaan “dynaamisuuden” korostus on ollut liiallista. Dynaamisuus tarkoittaa tiedostamattoman irrationaalisuutta, loogisuuden puutetta ja sen pyrkimystä hallita psyykkistä elämää. Tietoisuudesta torjutut kielletyt halut ja toiveet vaikuttavat monin tavoin ajatteluun ja käyttäytymiseen. Sana dynaaminen kuvaa näin niitä voimia, joiden hallinta teettää jatkuvasti työtä. Tätä työtä kuvataan puolustusmekanismeilla (kieltäminen, torjunta, älyllistäminen, projektio jne).

Kognitiivisen tulkinnan mukaan tällainen “taistelumalli” ei ole uskottava. Tiedostamattomat ilmiöt eivät poikkea laadullisesti muista psyykkisen maailman tapahtumista. Kuitenkin on paljon sellaista, mitä ihminen ei näe, tiedä, huomaa tai tunnista itsessään ja ympäristössään. Ihmisen kyky käsitellä tietoja on jossakin suhteessa kovin vaatimaton, vaikka toisaalta hänellä on käytettävissä hyvin käyttökelpoisia heuristisia työkaluja, joilla kohtuullisiin tuloksiin voi päästä lyhyessä ajassa.

Kognitiivisessa psykologiassa on paljon tutkittu erilaisia harhoja, joita todella näyttää olevan paljon (Sutherland, 1992). Huomattava osa harhoista perustuu ihmisen puutteelliseen kykyyn jäsentää tietoja. Näissä harhoissa on myös kuitenkin jotakin dynaamista siinä mielessä, että harhat eivät ole aivan satunnaisia yksilön kannalta, vaan palvelevat hänen etuaan. Ihminen ei huomaa omaa puolueellisuuttaan itseensä nähden. Jo arkihavainnot osoittavat, että joskus tällainen subjektiivisuus tai oman edun puolustaminen on todella silmiinpistävää. Dynaaminen tulkinta tuntuu näin saavan tukea.

Ihmiseen kuuluu myös irrationaalisuus. Hänestä voi eri tavoin paljastua jotakin sellaista, mitä hän haluaa salata tai mitä hän ei itsekään tiedä salaavansa. Miten tämä irrationaalisuus tulee esiin? Usein se näkyy puheiden ja tekojen välisessä ristiriidassa. Tai sitten joku ilmoittaa hallitsevansa jotakin sellaista, mikä tuntuu kovin epäuskottavalta. Tähän perustuvat kyselylomakkeiden valheskaalat. Tällöin ristiriita tulee vertailusta muiden vastauksiin.

Sisältöihin perustuvat tulkinnat

“Joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu”, sanoo vanha sananlasku. Ihmisten ominaisuuksien mittaaminen perustuu ideaan, jonka mukaan hänen puheistaan ja tekemisistään voidaan päätellä jotakin. Jos puheet ovat aggressiivisia, teotkin voivat sellaisia olla, joskaan ei välttämättä. Siten on aivan mahdollista, että epäselviin kuviin annetut vastaukset kertovat jotakin siitä, ajaako joku härjillä vai autolla. Jos henkilö näkee musteläikissä jatkuvasti jotakin uhkaavaa, voidaan odottaa, että hänen elämässään muutoinkin on tällaisia elementtejä. Irwin Berg kuvasi tätä ilmiötä käsitteellä poikkeavuushypoteesi. Mitä poikkeavampi ihminen on, sitä varmemmin hänen poikkeavuutensa näkyy missä tahansa, vaikkapa sitten reaktioissa musteläikkiin.

TAT:hen kohdistuneet tutkimukset tukevat tätä hypoteesia. Kertomukset, nimitettäköön niintä vaikkapa fantasioiksi, kuvaavat jotakin siitä, millainen ihminen on arkielämässään. Jos hän kuvaa runsaasti saavuttamiseen liittyviä teemoja, aihepiiri on tulee näkyviin siinä, miten hän elämässään toimii.

Saako näin selville jotakin sellaista, mitä muuten ei saisi? Varmaan pääosin samat tiedot voitaisiin saada selville kyselemällä henkilöltä itseltään tai hänet hyvin tuntevilta henkilöiltä. Tutkimus viittaa siihen, että nämä kuvaukset tai fantasiat voivat tuoda esiin sellaistakin, mitä tavanomaiset kyselytestit eivät kuvaa. Tässä mielessä henkilö siis “paljastaa” itsestään jotakin sellaista, mitä on vaikeata muuten selvittää.

Yhteys ei koskaan ole suora siten, että ilmaistu asia ilman muuta näkyy myöhemminkin esimerkiksi siten, että raa’at kuvaukset näkyvät raakana käyttäytymisenä ja kiltit puheet kieltteytenä. (Toki voi väittää että kiltteys oikeastaan kertookin aggressioista). Yhteys on selvitettävä empiirisen tutkimuksen avulla. Jotta tulkintaa voidaan pitää luotettavana, se täytyy todentaa.

Sisältöihin perustuvat projektiiviset testit jäävät näin aina ikään kuin ilmaan roikkumaan, koska (1) fantasioiden todentuminen ei koskaan ole varmaa ja (2) tulkintojen pohjana olevat hypoteesit täytyy aina laajalla tutkimuksella varmentaa.

Kaikki projektiiviset testit, jotka käyttävät vastausten sisältöjä hyväkseen, voivat olla kohtalaisen luotettavia siinä mielessä, että niiden avulla kerätyillä tiedoilla on yhteyksiä muilla tavoin kerättyihin tietoihin. Hyvä esimerkki ovat vastauksien poikkeavuutta kuvaavat indeksit, joiden avulla skitsofreniapotilaita voidaan erottaa normaaliryhmistä (Whitaker, 1992, s.141).

Muotoon tai tyyliin perustuvat tulkinnat

Muotoon perustuvat testit, aivan erityisesti grafologia, ovat sikäli hankalammassa tilanteessa, että tulkinnoissa törmätään nopeasti uskottavuusongelmiin. Kun selaa Osmo Oksasen (1996) Suurta käsialakirjaa, joutuu ihmetyksen valtaan. Kun A-kirjaimesta puuttuu poikkiviiva ja se on oikealle vino, tulkinta kuuluu: “Epätarkkuutta, huomaamattomuutta, myös häikäilemättömyyttä”. Alhaalta avoin pieni a kuvastaa “teeskentelyä, petollisuutta” (ss. 117-119). Samanlaisia mahdottomuuksia on tarjolla Psykologi-lehden numerossa 1/1999. Jutussa haastatellun Pentti Vaaraman mukaan “grafologi saa tietoa kirjoittajan persoonallisuudesta,lahjakkuudesta sekä kehon ja mielen hyvinvoinnista”. Aivoihin vetoaminen (“aivokirjoitus”) antaa analyysille lisää hohtoa. Ilmeisesti tulkinnat perustuvat paljolti analogioihin ja symboliikkaan. Suuri kirjain viittaa suureellisuuteen, pieni vaikkapa itseluottamuksen ongelmiin.

Tällaiset tulkinnat perustuvat vaihdellen jonkun henkilön intuitioon tai kulttuurissa vallitsevaan symboliikkaan. Enimmäkseen ne ovat kaikkea muuta kuin uskottavia. Koska asia on näin, tulkintojen oikeutus tulee huolellisesti näyttää toteen. Tällaista tietoa ei kuitenkaan ole tarjolla. Muotoon perustuvien testien käyttö on horoskooppeihin rinnastettavaa toimintaa. Nähdäkseni jokaisella, joka joutuu esimerkiksi valintatilanteissa käsiala- tai Wartegg-testiin, on oikeus tehdä valitus. Tuon valituksen tulisi mennä läpi. Wartegg ei ole käynyt läpi kansainvälistä seulaa.

Yhteenveto

Suhtautuminen projektiivisiin testeihin tieteellisessä psykologiassa valtaosin kielteistä. Kuitenkin niitä käytetään paljon kliinisessä työssä ja myös valinnoissa. Onko niiden käyttäminen hyödytöntä tai jopa vastuutonta? Jonkin verran on tarjolla postiivistakin tietoa sekä Rorschachin että TAT:n osalta. On ilmeistä, että edellisen avulla voidaan tehdä karkeita jaotteluja poikkeavien ryhmien välillä. Jälkimmäinen taas antaa vihjeitä siitä, mitä ihmisen mielessä liikkuu. TAT:tä on käytetty pääasiassa perustutkimuksessa, eikä esimerkiksi valinnoissa. Näitä tutkimuksia kannattaa jatkaa.

Saadaanko Rorschachilla esiin jotakin sellaista, mitä muuten ei saataisi? Konkreettinen esimerkki voi olla tilanne, jossa halutaan tietoa jonkin henkilön asosiaalisuudesta eli psykopatiasta. Oletetaan, että kyselylomake ja haastattelu eivät tuo esiin mitään erikoista. Sen sijaan R:n psykopatia-indeksi on kohonnut. Oletetaan, että tämä indeksi on korreloi muilla keinoin todettuun psykopatiaan. Jos kyseessä on kliininen työ, jonka ensisijainen tavoite on potilaan tai asiakkaan auttaminen, tulos on hypoteesi, jota pyritään tarkentamaan. Leimaamisen vaara on olemassa, mutta se on vähäinen verrattuna siihen, kun kyseessä on valintatilanne. Miten kohonnut psykopatia-arvo on otettava huomioon? Puhtaasti psykometrisesti on aivan sama, tuleeko validiteetti kyselylomakkeesta, haastattelusta tai projektiivisesta testistä, kunhan se vain on riittävän luotettavasti osoitettu.

Projektiivisilla testeillä ei kuitenkaan voi olla omaa validiteettia, vaan se on aina jostakin lainattua. Tällä tarkoitan sitä, että jonkin pistemäärän nimeäminen vaikkapa depressioindeksiksi perustuu täysin spekulaatioon. Ei ole olemassa sellaista tieteellisen yhteisön hyäksymää teoriaa, joka olisi uskottava. Pikemminkin on niin, että väristä tai muodosta tehdyt spekulaatiot eivät ole saaneet tukea.

Validiteetti tulee siis siitä, että joku luotettavana pidetty menetelmä on jo tuottanut jonkin eron, johon sitten projektiivisen testin tulosta verrataan. Tämä kritiikki ei koske vastausten sisältöön, teemoihin, perustuvia tulkintoja, jotka ovat usein myös teoreettisesti uskottavia.

Projektiivisten testien käytön puolesta puhuu se, jos niiden avulla saadaan esiin jotakin sellaista, mitä kerta kaikkiaan muilla menetelmillä ei saa esiin. Tämä on mahdollista ja siitä on TAT:n osalta jonkin verran näyttöäkin. Kun R:n korrelaatiot muihin menetelmiin ovat usein matalia, sen täytyy mitatakin “jotakin muuta” ollakseen hyödyllinen. Kiusallista on se, että tuon “jokin muu” perustuu sinänsä mielettömiin indekseihin, joita on vaikea teoreettisesti perustella. Useimmiten kysymys on siitä, että nuo merkit paljastavat jotakin sellaista, mitä ihminen itse ei halua tuoda esiin.

Projektiivisista testeistä voi siis olla jotakin hyötyä kliinisessä työssä, mutta kun tämän toiminnan tulee tapahtua asiakkaan tai potilaan ehdoilla, en ymmärrä mikä merkitys paljastamisella tässä yhteydessä voisi olla. Hoidon lähtökohta ei psykiatriassa ole diagnoosi, vaan se mitä potilas sanoo oireistaa ja ongelmistaa ja mitä hänestä havaintojen perusteella voidaan päätellä. Vain jos uskoo psykoanalyytikkojen tapaan, että paljastaminen on terapeuttisesti hyödyllistä, tämä näkemys on puolusteltavissa. Paljastamisen hyödyllisyys ei kuitenkaan ole saanut tukea psykoterapiatutkimuksissa.

Muotoon perustuvat projektiiviset testit eivät sovellu psykologisten ominaisuuksien mittaamiseen, koska koko mittaamisen idea perustuu otokseen jostakin piirteestä, vaikkapa masentuneisuudesta. Mitä enemmän masennusta jossakin testissä tai havainnoissa ilmenee, sitä luotettavampaa mittaus on. Esimerkiksi Rorschach ei perustu tälle ajatukselle, vaan merkki- tai symboli-idealle. Tällaiset merkit eivät koskaan voi olla parempia kuin ne kriteerit, joihin merkkejä verrataan. Varmaankin psykometrikot vierastavat Rorschachia juuri sen vuoksi, että mittaukset eivät edistä sitä, mikä on heidän mielestään olennaista: ihmisen ominaisuuksien tutkimista.

Työhön valinnoissa projektiivisten testien käyttö on erittäin kyseenalaista. Valinnoissa etsitään yleensä tiettyjä ominaisuuksia ja sellaiseen nykyisin käytetyt projektiiviset testit eivät yleensä sovellu. Jonkin merkin tai symbolin esiintyminen saattaa liittyä piirteisiin, mutta juuri tällaisista yhteyksistä on niukalti näyttöä. Projektiivisten testien käyttö valinnoissa tulisi välittömästi lopettaa. Testien käyttöä voidaan perustella sillä, että jokin indeksi ennustaa esimerksi työmenestystä. Mitä väliä sillä on, mihin ennuste perustuu, kunhan se toimii. Jos psykopaatit jäävät kiinni jonkin tulkintansa tai piirroksensa perusteella, niin eikö se riitä? Tuollaisen merkin täytyy olla tavattoman luotettava, jotta sen perusteella voidaan tehdä yksilöihin kohdistuvia ratkaisuja. Kun tällaiset indeksit toimivat vain niin kauan kuin kyseessä on salattua tietoa, on niiden käyttö mielestäni eettisesti arveluttavaa. Testaukseen osallistuneiden oikeus perehtyä omiin tietoihinsa kielletään sillä perusteella, että copyright estää tulosten näyttämisen ja jonkin riippumattoman testaajan uuden arvion.

Kirjallisuutta

  • Ben-Shakhar, G., Bar-Hillel, M., Bilu, Y., Ben-Abba & E. Flug, A. (1986). Can graphology predict occupational success? Two empirical studies and some methodological ruminations. Journal of Applied Psychology, 71, 645-653.
  • Exner, J.E.,Jr, & Andronikof-Sanglade, A. (1992). Rorschach changes following brief and short-term therapy. Journal of Personality Assessment, 59, 59-71.
  • Ilonen, T., Tuimala, P. & Uhinki, A. (1997). Rorschachin mustetahratestin kehittyminen Exnerin analyysi- ja tulkintajärjestelmäksi. Suomen Lääkärilehti, 52, 1723-1725.
  • Jansen, A. (1973) Validation of graphological judgments: An experimental study. Haag: Mouton.
  • McClelland, D.C., Koestner, R. & Weinberger , J. (1989). How do self-attributed and implicit motives differ? Psychological Review, 96, 690-702.
  • Meyer, G.J. & Handler, L. (1997). The ability of the Rorschach to predict subsequent outcome: A meta-analysis of the Rorschach Prognostic Rating Scale. Journal of Personality Assessment, 69, 1-38.
  • Oksanen, O. (1996). Suuri käsialakirja. Helsinki: Otava.
  • Neter, E. & Ben-Shakhar, G. (1989). The predictive validity of graphological inferences: A meta-analytic approach. Personality and Individual Differences, 10, 737-745.
  • Parker, K.H., Hanson, R.K. & Hunsley, J. (1988). MMPI, Rorschach, and WAIS: A meta-analytic comparison of reliability, stability, and validity. Psychological Bulletin, 103, 367-373.
  • Pressley Abraham, P., Lovegrove Lepisto, B., Lewis M.G., Schultz, L. & Finkelberg, S. (1994). An outcome study: Changes in Rorschach variables of adolescents in residential treatment. Journal of Personality Assessment, 62, 505-514.
  • Spangler, W.D. (1992). Validity of questionnaire and TAT measures of need for achievement: Two meta-analyses. Psychological Bulletin, 112, 140-154.
  • Sutherland, S. (1992). Irrationality. The enemy within. London: Constable.
  • Whitaker, L.C. (1992). Schizophrenic disorders. Sense and nonsense in conceptualization, assessment, and treatment. New York: Plenum.
  • Weiner, I.B. (1997). Current status of the Rorschach inkblot method. Journal of Personality Assessment, 68, 5-19.
Elokuva Martti Jätä kommentti

Night Passage

Night Passagen (1957) piti alun perin kuulua Anthony Mannin ohjaustöihin. Ehkä tulos ollut yhtä hyvä kuin muissa hänen ohjaamissaan elokuvissa. Hänen asemastaan elokuvan ohjasi James Neilson, jonka ansiot ovat Manniin verraten paljon vähäisemmät. Elokuvassa Stewart esittää aikaisemmin rautatiellä toiminutta Grant McLaine -nimistä vartijaa tai etsivää, joka on joutunut työstään sivuun. Hän on vapauttanut Utica Kidin, joka Whitey Harbinin (Dan Duryea) joukkueen jäsenenä vainoaa rautateitä ja pankkeja. Utica Kidiä esittää Audie Murphy ja suoriutuu roolistaan ihan hyvin. On pakko hämmästellä, miten luontevasti Murphy esiintyy elokuvissa, kun ottaa hänen taustansa huomioon. Useimmat tämän lehden lukijat varmaan muistavat, että Audie oli Yhdysvaltain armeijan eniten kunniamerkkejä saanut sotilas. Tämän maineen perusteella Hollywood sieppasi hänet elokuvatähdeksi.

Sankarimme Grant hakeutuu uudestaan rautateiden palvelukseen kuljettaakseen 10 000 dollarin rahasumman turvallisesti radanrakentajille. Harbin ja Utica Kid saavat tiedon kuljetuksesta ja he tekevät tietenkin parhaansa saadakseen käsiinsä tuon rahasumman. Mukana on myös naiskauneutta (Dianne Foster ja Elaine Stewart), joskin heidän osuutensa jää aika vähäiseksi – mikä ei liene harvinaista näissä yhteyksissä. Kummankaan ulkonäössä ei ole mitään vikaa! Pääkonnaa Whitey Harbinia esittää Dan Duryea, joka näyttelee yli niin että hämäläistä hirvittää. Jo hirvittävän naurunsa vuoksi häntä ei voi ottaa vakavasti. Duryea on usein mitä taitavin näissä rooleissa, mutta nyt hän saa meuhkata kaikessa rauhassa. Tämä ylinäyttely varmaankin menee ohjaajan piikkiin, sillä juuri hänen tehtävänsä on pitää huolta, että joukko pysyy kurissa. Mukaan on mahdutettu myös Brandon de Wilde Utica Kidiä ihailevana poikasena. Osa on aika irrallinen, mutta hänellä on kuitenkin osuutensa rahojen toimittamisessa perille oikeaan osoitteeseen. Mukana on vaikka kuinka paljon tuttuja luonnenäyttelijöitä, kuten Jack Elam, Ellen Corby, Olive Carey, Jay C. Flippen, Robert J. Wilke, Paul Fix, jne. Käsikirjoitus on Borden Chasen (tarina Norman A. Fox).

Elokuvassa on muutamia hyviä kohtauksia, mutta jotakin puuttuu. Juuri Mannin elokuvissa on sellainen jännite, suorastaan imu, jota nyt jää kaipaamaan. Stewartissa on toki karismaa, joskin hänestä puuttuu se kiihkon ja jopa raivon ulottuvuus, jonka juuri Mann on saanut hänestä esiin elokuvissaan. Stewart soittaa haitaria ja laulaa useaan otteeseen, mikä ei ainakaan minun mielestäni edistä filmin etenemistä. Alkaa odottaa, milloin Esa Pakarinen ilmestyy mukaan kuvioihin. Alkuosassa tulee mukaan paljon henkilöitä ilman, että heillä on kiinteä yhteys elokuvan tapahtumiin. Toki nuo edellä luetellut näyttelijät piristävä elokuvaa, mutta heidän antinsa ei kuitenkaan tuota kokonaisuutta. Lisäksi elokuvan alku on kovin keskusteluvoittoinen ilman, että sanailusta erityisemmin nauttisi. Tiettävästi Mann aloitti filmauksen, mutta piti käsikirjoitusta sekavana eikä innostunut Stewartin haitarinsoitosta. Night Passage olikin viimeinen Mannin ja Stewartin yhteinen elokuva. Elokuvan kuvaus on upeata eikä tietenkään ole videonauhalla tai edes DVD:nä parhaimmillaan. Stewartin vuoksi tämä elokuva kannattaa katsoa, mutta mistään klassikosta ei ole kysymys.

Mielipidekirjoitus / Yliopisto Martti Jätä kommentti

UPJ:n taustaideologia

Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4

Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.

Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.

Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.

Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.

En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.

Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.

Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.

Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Grafologit eivät anna periksi

Julkaistu Aamulehden Mielipiteet-palstalla.

Kun kerroin tällä Aamulehden mielipidesivulla, mitä tiedeyhteisö tällä hetkellä grafologiasta ajattelee, sain kaksi vastinetta, joista toinen oli nimetön. Kummassakin pääasia näytti olevan minun persoonani arvostelu. Grafologit näköjään arvioivat sujuvasti persoonallisuutta myös koneella kirjoitetun tekstin perusteella. Itse asia jäi varsinkin nimettömässä “vastineessa” taka-alalle. Vastapuolen herjaaminen on vanha, tosin paljon käytetty keino, mutta se ei tee grafologiasta sen pätevämpää kuin ennenkään. Tällainen on ala-arvoista argumentointia.

Itse asia ei ole muuttunut miksikään. Tiedeyhteisön kanta, jolla tarkoitan alan tunnustettuja asiantuntijoita ja tieteellisiä julkaisuja, ei pidä grafologiaa persoonallisuuden tutkimuksen pätevänä menetelmänä. Jo edellisessä kirjoituksessa totesin, että tämä ei tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa jotakin voisi löytyä. Yhden tai kahden grafologian kannalta myönteisen tutkimuksen olemassaolo ei millään lailla pelasta grafologiaa, sillä tieteessä tällainen tilanne on vielä kiistanalainen. Eihän lääkettäkään lähdetä syöttämään ihmisille, jos jokin tutkimus puoltaa sen käyttöä ja toinen ei. Todistusvelvollisuus ei ole minulla, vaan sen, joka käyttää jotakin menetelmää, täytyy osoittaa menetelmänsä toimivuus lukuisilla tutkimuksilla. Tiedeyhteisö edellyttää, että tulokset ovat riittävän yhdenmukaisia, jotta jokin menetelmä voidaan ottaa käyttöön etenkin silloin, kun menetelmällä vaikutetaan ihmisten elämään ja hyvinvointiin. Tiedettä edustava tutkija ei voi noin vain sivuuttaa kielteisiä tuloksia, vaan hänen on otettava ne huomioon ja koetettava korjata menetelmiään tai luovuttava niistä, jos ne eivät toimi.

Kävin läpi PsycINFO -hakujärjestelmän grafologiaa koskevat tutkimukset vuosilta 1984-2003. Löysin 16 tutkimusta, joissa teemana oli grafologisten arvioiden yhteys persoonallisuuteen tai työssä menestymiseen. Joukossa oli pari positiivista löydöstä, mutta pääosin tulokset olivat kielteisiä. Ongelmana on se, että grafologiassa ei ole yhtenäisiä menetelmiä, joten on mahdotonta tietää, mikä edes periaatteessakaan voisi toimia. Raskauttavin tulos oli meta-analyyttinen tutkimus vuodelta 1989, johon oli koottu yhteen 17 siihen mennessä tehtyä tutkimusta. Noissa tutkimuksissa oli mukana 63 grafologia ja 51 maallikkoa. Kaikkiaan arvioitiin 1223 käsialanäytettä. Grafologit eivät selviytyneet työhön valinnassa maallikkoja paremmin. Raportin johtopäätös on, että jos grafologialla on jotakin pätevyyttä, se perustuu kirjoitusten sisältöön, ei muotoon.

Grafologian suurin ongelma on siinä, että sen lähtökohdat ovat tieteen ulkopuolella. Sitä ei ole kehitetty toimivaksi lukuisien tutkimusten perusteella, vaan pohjana on ollut monien eri ihmisten intuitio. Intuitio voi johtaa mielenkiintoisiin tuloksiin, mutta yhtä usein tulos kiistanalainen, jopa kelvoton. Sama pätee muihinkin ns. projektiivisiin testeihin, joiden pätevyys edelleen on avoin.

Kysymys ei ole vain hauskoista seuraleikeistä, sillä aivan kuten grafologian edustajat ovat tällä palstalla kirjoittaneet, tätä ja muita projektiivisia menetelmiä käytetään yhä työhön ja koulutukseen valitsemisen osana. Pidän tätä suorastaan lainvastaisena toimintana. Millä muulla alueella voitaisiin käyttää puutteellisesti tutkittuja ja jopa suorastaan toimimattomiksi todettuja välineitä? Mikäli grafologiaa käytetään työhönotossa tai muussa vastaavassa tilanteessa, hakijan oikeusturva ei toteudu.

Lopulta kysymys on hyvin tärkeästä, mutta aivan liian vähän keskustellusta asiasta. Missä määrin työnantajan tai koulutusta antavan organisaation on lupa tietää jotakin hakijan persoonallisuuden piirteistä? Kun valintoihin ei saa vaikuttaa sukupuoli, rotu tai ikä, miksi ihmisen persoonallisuus on ilman muuta sellainen asia, jonka saa ottaa huomioon? Hyväksyn kyllä sen, että selvästi muita haittaavaksi todettu käyttäytyminen huomioidaan, mutta persoonallisuus kuvastaa vasta ihmisen taipumuksia toimia tietyllä tavalla.

Korostan vielä lopuksi sitä, että grafologiaa tai muitakaan menetelmiä ei pelasta se, että jossakin on saatu yksi tai kaksi myönteistä tulosta, vaan tulosten tulee olla johdonmukaisia. Menetelmän täytyy olla täysin standardoitu, sillä muutenhan ei voida tietää, kenen arviot toimivat. Eri tutkijaryhmien tulee saada samansuuntaisia tuloksia. Lisäksi heidän tulee käyttää riittävän monipuolisia muita persoonallisuuden tutkimuksen keinoja, joihin grafologian antamia tuloksia verrataan. Kaksi tunnetuinta valintamenetelmien tutkijaa, Frank Schmidt ja John Hunter arvioivat katsauksessaan (Psychological Bulletin, 1998, vol. 124, 262-274) grafologian tasan nollan arvoiseksi.

Markku Ojanen
professori

Yhteiskunta Martti 2 kommenttia

Miten voin karkottaa virtahevon olohuoneesta?

1995

Tommy Hellsten marssitti olohuoneisiimme virtahevon. Mainio valinta ja monien mielestä todentuntuinen. Virtahepo tuntuu kuvaavan tilannetta alkoholistien perheissä. Isän – josta useimmiten on kysymys – alkoholismi on kuin virtahepo, joka ei mihinkään liikahda. Se viihtyy juuri siinä missä se on. Kun potkaiset sitä, se vain murahtaa. Juuri mitään ei ole tehtävissä. Ei varsinkaan, jos olet pieni lapsi. Et voi edes lähteä kotoasi pois. Korkeintaan voit piileskellä jossakin muussa huoneessa tai viettää mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa.

En vain ole ymmärtänyt, miksi virtahepo pitää raahata mukaan sieltä vanhempien kodista. Se vaatii hirmuisesti työtä ja vaivaa. Miten sen saa ulos ahtaasta ovesta ja sitten muuttoauton lavalle? Oman kodin seinään on tehtävä aukko, jotta se mahtuu sisään. Sen ruokkimisessa on hirmuinen työ.

Oletan, että saan vastaukseksi: Mutta sehän tulee mukaan kysymättä lupaa! Myönnän, että länsimaisessa ajattelussa on aineksia, jotka helpottavat mukaan ottamista. Kulttuuri pitää sitä ymmärrettävänä ja hyväksyttävänäkin. Ihminen nähdään tämän ajattelutavan mukaan lapsuutensa vankina. Mitä lapsuudessa tapahtuu, se sävyttää elämää aikuisena. Tiettyyn rajaan asti tämä on totta. Lapsuus vaikuttaa monin tavoin kehitykseemme. Nämä vaikutukset ovat kuitenkin aina monisyisiä ja epämääräisiä. Erittäin vaikeista olosuhteista lähteneistä enemmistö selviytyy hyvin. Alkoholistien lapset eivät tutkimusten mukaan ole erityisen kurjassa jamassa. Kenneth Sherin kirjassa Children of Alcoholics (Alkoholistien lapset) erot alkoholistien lapsien ja vertailulapsien välillä ovat pieniä. Alkoholistien lapsilla on ollut muihin verrattuna enemmän impulsiivisuutta, levottomuutta, vaihtelunhalua ja alentunutta itseluottamusta. Esimerkiksi ahdistuneisuudessa ja sosiaalisuudessa ei ollut eroja. Tietenkin vanhempien alkoholismista kaikkine siihen liittyvine ongelmineen jää kurjia muistoja.

Alkoholistien lasten kokemuksiin aikuisena vaikuttaa suuresti se, miltä elämän nyt tuntuu. Jos sinulla menee hyvin, tuskin jatkuvasti mietit kovaa kohtaloasi: “En voi olla onnellinen ja tyytyväinen, koska vanhempani ryyppäsivät. Olen epäonnistunut ihminen, koska vanhempani joivat.” Ajattelet pikemminkin näin: “Onneksi tuo aika on takanapäin ja saan elää omaa elämääni. Voin ymmärtää vanhempianikin, vaikka en voi hyväksyä mitä he tekivät. Heidän elämänsä oli omalla tavallaan hyvin vaikeata.”

Jos sinulla menee huonosti, on aivan luonnollista syyttää vaikeuksista vanhempia. Kaikki olisi hyvin, jos vanhemmat eivät olisi ryypänneet. Jokainen tervejärkinen tosin myöntää, että ihan kaikesta ei vanhempiaan voi syyttää. Ei varsinkaan, jos on jo vaikkapa 50-vuotias. Vaikeus on varmaankin siinä, mikä osuus omista ongelmista vanhemmille on annettava. Onko se 100%, 95%, 50% vai 5%? Jos lapsuus predestinoi tulevan elämän, on syyttely aivan turhaa. Kaikki on ennalta määrättyä. Olemme kuin karman lain alaisia. Mikään ei koskaan voi muuttua miksikään. Miksi syytellä vanhempia, jotka ovat omien vanhempiensa muovaamia? Jos emme usko näin, vapaalle tahdolle jää jokin osuus. Silloin ihminen pystyy tekemään valintoja. Onko lapsuudessaan huonot eväät saanut jotenkin kyvyttömämpi päättämään asioistaan? Ei välttämättä. Koko ongelman ydin on ihan muualla kuin vanhemmissa tai geeneissä, joita myös voisi syyttää. Muutos on se, mikä on vaikeata. Miten elämäni voi muuttua, jos minulla menee huonosti?

“Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan, vaan sopeutuu sen olemassaoloon.” (Hellsten)

Usein tuo ilmiö on toisen tai molempien vanhempien alkoholismi.

Kirjan diagnoosi puhumattomista traumoista osuu paljolti oikeaan. Sen osoittaa jo se suosio, jonka kirja on saavuttanut. Läheisen ihmisen, useimmiten isän, alkoholinkäyttö on asia, jota lapsen on vaikea käsitellä. Vaikeaa on etenkin silloin, kun isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Kokemukset voivat olla hyvin traumaattisia. Lapsen on tällaista käyttäytymistä mahdotonta ymmärtää. Hänelle syntyy käsitys, että hänessä itsessään on jotakin vikaa. Ehkä hän on aiheuttanut nämä ongelmat tai ainakin niitä pahentanut.

Sairaus hoidetaan tunnistamalla, läpielämällä ja ymmärtämällä sairauden syyt. Tärkeintä on irrottautua tällaisista riippuvuussuhteista. Kun oma tila ymmärretään sairaudeksi, silloin siitä ei tarvitse kokea häpeää. Tämä on varmasti monille ahdistusta kokeville viesti, jotka tuottaa helpotusta.

Kenneth Sher kuvaa tätä tulkintaa seuraavasti: “‘Aikuiset lapset’ liike välittää viestiä, jonka mukaan sinun tulisi kohdata kaoottinen lapsuutesi ja työskennellä sen kivun läpi, jonka olet torjunut. Miljoonat aikuiset voivat tuntea tuskalliset lapsuuden kokemukset omikseen ja yhdistää nämä kokemukset nykyisiin vaikeuksiinsa. Oman minän tunnistaminen aikuiseksi lapseksi aloittaa näin toipumisprosessin, prosessin, josta usein tulee ‘elämäntyyli’. Nykyinen n.s. ‘vanhempien lyöminen’, vanhempien syyttäminen omista ongelmistaan, on muodostunut pakkomielteeksi ja myös kannattavaksi liiketoiminnaksi.”

Tällainen kirjoittelu on ollut Sherin mukaan niin yksipuolista, että siitä on kirjoitettu parodioita: Alkoholistien aikuiset serkut ja Alkoholistien aikuiset lemmikkieläimet ovat saaneet oman analyysinsä.

Läheisriippuvuuden käsite korostaa yksilön riippumattomuutta. Sen lähtökohtana on tulkinta ihmisestä uhrina. Ihminen joutuu riippuvaksi muista. Läheiset ihmiset rajoittavat häntä. Hänen sisällään on jotakin sanomattoman hyvää, jonka ympäristö turmelee. Ratkaisuksi tulee paluu lapsuuteen, onnelliseen ja viisaaseen lapsuuteen. Hellstenin mukaan “uudelleen syntyminen tarkoittaa yhteyden syntymistä tähän sisäiseen viisaaseen ja ikuiseen lapseen ja elämän muotoutumista siitä käsin.”

Ihminen varmaankin tarvitsee lapsenomaisuutta voidakseen kohdata arkiset ongelmat. Mikään paluu lapsuuteen ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tässä lapsen ylistyksessä jää huomiotta lapsen itsekeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Takana on ajatus, että jos vanhemmat eivät lasta pilaisi, kaikki olisi hyvin.

Läheisriippuvuuteen kuuluu ulkoa ohjautuminen, kontrollin säilyttäminen, kyvyttömyys luottaa, heikko minuuden kokemus, suorituspaine, ylivakavuus, sairasteleminen ja hengellisyyden puuttuminen. Sherin kirjallisuuskatsauksen mukaan tästä “syndroomasta” ei ole mitään selvää tieteellistä näyttöä. Kyseessä ovat ominaisuudet, jotka voivat seurata mitä tahansa stressiä. Siinä on kuitenkin jotakin samaa kuin James Pennebakerin kuvaamassa “estyneessä persoonallisuudessa”, jolle on ominaista varovaisuus, sääntöjen noudattaminen, sulkeutuneisuus, tunteiden karttaminen, ulkonainen tyyneys, itseluottamuksen puute ja korkea verenpaine. Kyseessä on Pennebakerin mukaan paljolti geneettinen ominaisuus, joka muodostaa riskitekijän traumojen ilmetessä. Pennebakerin estynyt persoonallisuus ei kuitenkaan muistuta sitä, millaisiksi alkoholistien lapset on tutkimuksissa kuvattu, vaan on osin jopa sille vastakkainen.

Se, mitä alkoholistiperheen lapsi voi saada taakakseen, voi sisältää monia asioita:

  1. Traumaattisia kokemuksia (pahoinpitely)
  2. Turvattomuutta
  3. Läheisyyden, rakkauden puutetta
  4. Ymmärtämyksen puutetta
  5. Vihan tunteita
  6. Vaille jäämisen, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia

Se, mitä näistä jää päällimmäiseksi, vaihtelee. Kaikki nämä tunteet Hellsten on tuonut havainnollisesti esiin. Hänen tarjoamansa hoitomalli sen sijaan edustaa vain yhtä tulkintaa. Pennebakerin tutkimukset osoittavat, että yksi läpipuhuminen voi riittää trauman selvittämiseen. Toinen, joka jo tunnistaa tilansa, tarvitsee vahvan kokemuksen siitä, että vanhempien projekti on jo päättynyt. Minulla on oma projekti. Puheet sairaudesta tai sairauden kaltaisesta tilasta eivät enää ole hyödyksi. Läheisriippuvuus tuskin korjautuu sillä, että sen valtaan joutunut henkilö ripustautuu pitkiksi ajoiksi terapeutteihin.

Suurin Hellstenin tulkinnan ongelma on siinä, että “sairauden oireet” ovat niin epämääräisiä ja yleisiä, että jokainen voi ne itsessään tunnistaa. Kukapa meistä ei ainakin ajoittain tuntisi, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Yritämme myös kulttuurimme ehtojen mukaisesti pitää tunteemme ainakin kohtuullisesti kurissa. Suorituspaineet ovat tuttuja kaikille. Elämä vetää vakavaksi. Välillä on tunne, ettei ihmisiin voi luottaa; pettymyksiä tulee väkisinkin. Emme varmasti osaa olla hengellisiä sillä tavalla, kuin Hellsten meiltä odottaa. Kuka meistä todella tietää kuka tai mikä hän on. Olemme siis kaikki enemmän tai vähemmän läheisriippuvia, minkä Hellsten kirjassaan toteaakin.

Länsimaisen ihmisen todellinen ongelma on siinä, että hän haluaa olla riippumaton ja itsenäinen. Kuitenkin hänellä on kaipuuta johonkin täydelliseen turvalliseen lapsuuteen, jossa hän voisi elää vailla mitään esteitä tai rajoituksia. Mutta jos on riippuvainen jostakin, menettää jotakin itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Jos taas on itsenäinen ja riippumaton, tuntee olonsa turvattomaksi ja kaipaa rakkautta.

Läheisriippuvuus on paljolti juuri sitä länsimaisen ihmisen tuskaa, jonka hän on saanut tullessaan minästään tietoiseksi. Hän haluaa toteuttaa itseään ja tulla täydelliseksi. Tämä tie on kovin tuskallinen. Siellä on vähän voittoja ja paljon tappioita.

Tuo läheisriippuvuutta aiheuttava “voimakas ilmiö” voi olla ihmissuhteisiin liittyvää todellista julmuutta tai kokemusta siitä, että ei ole voinut toteuttaa itseään. Edellisiä voidaan nimittää traumaattisiksi kokemuksiksi, jälkimmäiset taas edustavat minäkeskeisen kulttuurin ongelmia.

Yksilötasolla kummankin hoito on mahdollista. Ihminen voi vapautua traumoistaan ja minäkeskeisyydestään, mutta koko yhteiskunnan tasolla muutos on paljon vaikeampaa. Kulttuurimme kulkee kohden yhä suurempaa minäkeskeisyyttä, jolloin me yhä herkemmin tunnistamme erilaisia riippuvuussuhteiden ongelmia. Kasvatuksen puutteita ja suoranaisia virheitä on vaikea ennalta ehkäistä. Mikään ei viittaa siihen, että viinaa juotaisiin merkittävästi vähemmän lähivuosina. Lasten elämä on tosin muuttunut monessakin suhteessa turvallisempaan suuntaan. Tätä on edistänyt terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kehittyminen. Myös kulttuurissa on tapahtunut muutoksia. Lapsen pahoinpitely kurin nimessä ei ole enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Lasten elämä on ainakin fyysisesti turvallisempaa kuin joskus aikaisemmin.

Tulisiko lapsia – tai ihmisiä yleensä – jotenkin tunnistaa huomaamaan, milloin he ovat läheisriippuvuuden tilassa? Vai onko se täysin mahdotonta niin, että jokaisen täytyy käydä tiensä loppuun asti? Auttaako lasta, jos hän tiedostaa, että hänen isänsä on alkoholisti ja siitä, ei mistään muusta, aiheutuvat perheen vaikeudet?

Tulevaisuutta – ja jo nykyhetkeäkin – sävyttää se, että suhtautuminen riippuvuuteen on ahdistunutta. Olenko minä liiaksi riippuvainen aviopuolisostani? Ovatko minun lapseni liian riippuvaisia? Vaarana on mennä toiseen äärimmäisyyteen, kuten Neil Postman on kirjoissaan kuvannut. Lapsuus lyhenee, koska kulttuuri edellyttää heidän itsenäistyvän. Kun lapset eivät ole valmiita itsenäisyyteen, seurauksena on monien ongelmien ja etenkin nuorisorikollisuuden kasvu.

Hellstenin tulkinnan ongelmat voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin hänen kuvaamansa läheisriippuvuuden ongelma on niin yleinen, että se luonnehtii yleisesti länsimaisen ihmisen tilaa. Ihminen kokee itsensä kuristetuksi ja rajoitetuksi ja kaipaa vapauteen. Hän on tiedostanut oman minänsä eikä tule sen kanssa toimeen. Se on kuin syöpä, joka jatkaa kasvuaan ja vaatii itselleen kaiken. Lapsuuteen palaaminen tuntuu kelpaavan ratkaisuksi. Ideaalinen lapsuus on sekä turvallinen että itsekkyyden salliva.

Toiseksi alkoholistien – tai ylimalkaan ongelmaperheiden – lapset ovat hyvin kirjava joukko, jota n.s. läheisriippuvuus ei tutkimusten mukaan kuvaa kuin joiltakin osin. Ainakin yhtä paljon kuin “läheisriippuvuutta” esiintyy monia muita sosiaalisia ja psykologisia ongelmia. Enemmistö alkoholistien lapsista selviytyy tyydyttävästi tai jopa hyvin elämässään.

Kolmanneksi läheisriippuvuuden mieltäminen sairaudeksi laajentaa sairauden käsitteen niin laajaksi, että siihen uppoaa kaikki inhimillinen kärsimys, ahdistus ja kurjuus. Ei enää ole vuorovaikutusongelmia, joita voitaisiin yhdessä käsitellä ja ratkaista. Tämän tulkinnan mukaan on johdonmukaista, että isät, äidit, omaiset ja aviopuolisot työnnetään syrjään. Heistä ei ole apua sairauden hoidossa. Tyly tulkinta!

Ihminen pitää tulkinnoista, jotka vapauttavat hänet vastuusta. Tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, koska minäkeskeinen aika asettaa ihmisen jatkuvasti koetteelle. On helpotus huomata, että vika ei ollutkaan minussa, vaan siinä, että olohuoneessa olikin virtahepo. Mutta siirtyykö virtahepo nyt psyykkisen järjestelmän sisälle kannettavaksi ja pohdittavaksi? Se on niin suuri ja vahva eläin, että sen karkottaminen on vaikeaa. On johdonmukaista paeta sitä.

Tässä tarvitaan Hellstenin kaipaamaa lapsenomaisuutta. Kenties tuo virtahepo voitaisiin kesyttää sirkuseläimeksi. Ehkäpä sen voidaan kuvitella pienenevän hiiren ja kärpäsen kokoiseksi. Ehkäpä jokaisessa kodissa on jokin sinne kuulumaton eläin? Siellä voi olla kirahveja, apinoita, sarvikuonoja ja vaikka mitä.

En halua vähätellä ihmisten lapsuudessa tai aikuisena kokemia ongelmia, vaan halua korostaa sitä, että kysymys on aina tulkituista tapahtumista. Mitä kauempana nuo kokemukset ovat, sitä useampi tulkinta niihin sopii. Tällä hetkellä tarjolla on kaksi tulkintaa. Toisaalta ihminen on vastuussa itsestään ja siitä mikä hänestä tulee, toisaalta hän tietyissä tilanteissa saa luopua vastuusta ja jättää koko ongelman muiden haltuun. Edellistä voidaan nimittää sisäistäväksi tulkinnaksi ja jälkimmäistä ulkoistavaksi tulkinnaksi. Edellinen on koko minäkeskeisen kulttuurin tukipilari, jälkimmäinen on tieteen edustama tulkinta. Ulkoistava tulkinta näkyy erityisesti lääketieteessä.

Näiden tulkintojen rajankäynti on vaikeata. Milloin tulee ottaa vastuuta, milloin se tulee luovuttaa? Alkoholismi sinänsä on hyvä esimerkki ongelmasta, joka voidaan tulkita eri tavoin. Se voidaan nähdä moraalin heikkoutena, vastuuttomuutena tai biologisena sairautena.

Sisäistävä tulkinta pätee erityisesti suoritusten alueella silloin, kun kyseessä on normaaliksi hyväksyttävä tulosten vaihtelu. Koulussa ja työelämässä selviytyminen on ihmisestä itsestään kiinni. Jos hän ei pärjää, on se hänen oma vikansa, jos menestyy, saa hän ottaa kunnian itselleen. Ulkoistava malli vallitsee siellä, missä suoritusten, kokemusten tai tunnetilojen poikkeavuudet ns. normaalista tasosta ovat kovin silmiinpistäviä.

Missä ihmisen vastuu alkaa ja missä se päättyy on lopulta arvoitus ja sellaisena se pysyy. Sisäistävä tulkinta on edelleen vallitseva lainkäytön alueella. Ihmiset ovat vastuussa tekemisistään tiettyyn rajaan asti. Tälläkin alueella ulkoistavan tulkinnan alueelle viedään rikokset, jotka ovat kovin käsittämättömiä tai kummallisia.

Voiko alkoholistin lasta pitää vastuussa aikuisiän ongelmistaan? Hellsten vastaa että ei. Kyseessä on sairaus tai sairauden kaltainen tila. Tulkinta on siinä mielessä perusteltu, että lapsi on ollut uhri eikä voinut valita vanhempiaan. Sen sijaan myöhemmin hänellä oli jo monia valinnan mahdollisuuksia. Saako 50- tai 60-vuotias yhä vedota lapsuutensa vaikeuksiin?

Mielestäni ei saa vedota. Vanhempien hallussa olleen projektin täytyy jossakin elämän vaiheissa muuttua omaksi projektiksi. Irrottautuminen on sekä tiedostamaton että tietoinen prosessi. Irrottautumista voidaan edistää erilaisilla muutoksen strategioilla. Kun kyseessä ovat psyykkiset ongelmat, puhutaan psykoterapiasta. Tämän alueen runsas tutkimustieto ei tue tulkintaa, jonka mukaan Hellstenin tarjoama muutoksen malli olisi erityisen hyvä, vaan on pikemminkin niin, että tästä mallista on niukasti tieteellistä näyttöä. Tutkimusten mukaan traumoista ja muistakin ongelmista vapaudutaan parhaiten strategioilla, jotka irrottavat yksilön tuhoavista ajattelun kehistä mahdollisimman nopeasti. Tavoitteena on matka aikuisuuteen, eikä siihen yhtenä osana tarvita paluuta lapsuuteen.

Vastaus tämän kirjoituksen otsakkeena olevaan kysymykseen on yksinkertainen. Virtahepoa ei oteta mukaan, kun kotoa lähdetään. Hoitakoot vanhemmat sen, kun kerran ovat sen sinne hankkineet. Jos se ei viihdy vanhempien kotona, vaan haluaa väkisin tulla mukaan, sitä ei saa ruokkia. Nääntyköön nälkään. Jos tämäkään ei auta ja sitä virtahepoa tulee välillä ruokittuakin, niin se kannattaa kesyttää ja nähdä siinä jotakin myönteistä. Kenties sen lantaa voidaan käyttää puutarhassa. Ihminen voi oppia vaikeistakin asioista – ja ehkä juuri niistä. Jopa virtahepoon on opittu sopeutumaan. Melkoinen urotyö kaiken kaikkiaan. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on opettanut monia tärkeitä asioita.

Nämä ratkaisut tarkoittavat tietoista irrottautumista ja vastuun ottamista. Ongelmia pahentaa niiden hautominen ja itsesäälissä kiemurtelu. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ongelmista pitäsi puhua. Yksi mahdollisuus on elämäkerran kirjoittaminen. Se antaa mahdollisuuden arvioida omaa elämää ja nähdä se aivan uudessa valossa. Sen jälkeen elämäkerta arkistoidaan ja annetaan sen rauhassa pölyttyä. Kaapin päälle hankitaan lasinen virtahepo, johon aika ajoin luodaan merkitseviä katseita.

Kommentteja 10 vuotta myöhemmin (2005)

Tämän kirjoituksen johdosta olen saanut hyvin kriittistä palautetta. Hiljattain nimettömässä palautteessa sain kuulla kunniani. Ei niinkään perusteluja, vaan yksinkertaisesti olin tietämätön ja asiantuntematon. Luin kirjoitukseni uudestaan. Voi olla, että kirjoitin sen liian kevyeen sävyyn, sillä toisen tai molempien vanhempien alkoholismi on ankara asia. Se jättää ilman muuta haavoja tällaisia asioita kokeeseen. Ennen kaikkea kysymys on suuresta vääryydestä, sillä jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kotiin. Alkoholisti-isät voivat pahoinpidellä vaimoaan ja lapsiaan ja alkoholistiäidit voiva hekin olla väkivaltaisia ja laiminlyövät perhettään.

Ehkä olen aliarvoinut jotakin vapautuksen tarvetta, tietoisuutta siitä, että en ole syyllinen perheen kaaokseen. Tuntuu vain oudolta ajatella, että vielä myöhemmällä iälläkin voisi noista ongelmista syyttää itseään. Onhan ilman muuta selvää, että vanhempien käyttäytyminen on aiheuttanut monia ikäviä ja jopa kauheita asioita kaikkien perheenjäsenten elämään.

Psykologiassa puhutaan kuitenkin hallinta- tai selviytymiskeinoista eikä läheisriippuvuudesta, jota pidetään populaaripsykologian käsitteenä. Ihmiset käyttävät niitä keinoja, jotka heiltä parhaiten luontuva ja joista he ovat nähneet malleja. Joku vetäytyy, toinen vastustaa, kolmas hoitaa asiat muidenkin puolesta. Ilman muuta vaikeissa olosuhteissa voidaan oppia sellaisia toimintatapoja ja hallintakeinoja, jotka voivat myöhemmin johtaa vaikeuksiin tai joista joutuu maksamaan kovan hinnan. Näiden monimutkaisten asioiden pelkistäminen läheisriippuvuudeksi ei auta paljoakaan.

Kieltämättä olen aliarvioinut sitä merkitystä, joka jonkin epämääräiseltä vaikuttavan asian nimeämisellä on. Tämä on hyvin tavallista psykologiassa ja psykiatriassa. Jollekin asialle annetaan uusi nimi, jolloin tuo asia on ikään kuin selitetty. Aikoinaan sana “neuroosi” oli hyvin suosittu ja sitä käytettiin paljon. Nyt sitä ei samalla tavalla käytetä. Se kuvasi hyvin laajasti ihmisen ahdistusta, hermostusta, levottomuutta, huolestumista, pelkoja, varautuneisuutta ja monia muitakin kielteisiä asioita. Se itse asiassa vastaa melko tarkasti niitä oireita, joilla lähesriippuvaisia ihmisiä kuvataan. Kun tällaista ihmistä sanottiin neuroottiseksi, se tuntui tekevän asian jollakin tavalla ymmärrettäväksi. Hoidon kannalta asia ei tullut autetuksi.

Sama pätee läheisriippuvuusdiagnoosiin. Kun asia on todettu, mitä sille pitää tehdä? Vaihtoehtoja on tasan yhtä monta kuin ennen “diagnoosia”. Ratkaisut riippuvat monista eri asioista eikä yhtä valmista ratkaisua ole.

Elokuva Martti Jätä kommentti

Gold of the Seven Saints

Gold of the Seven Saints (1961)

Irlantilainen Shawn Garret (Roger Moore) joutuu ostamaan henkensä kultahipulla, mikä herättää McCracken (Gene Evans) -nimisen miehen huomion. Garretin toveri Jim Rainbolt (Clint Walker) on tämän toilailuista harmissaan ja aavistelee ikäviä seurauksia. Garret ja Rainbolt ovat sitkeiden yritysten jälkeen löytäneen hyvän kultasuonen ja haluavat vaihtaa kultansa rahaksi. Pitkällä ja vaivalloisella matkalla he tapaavat meksikolaisen Gondoran (Robert Middleton), joka myös kiinnostuu kullasta. McCracken käyttää kaikki keinot saadakseen kullan. Toverukset saavat pulaan joutuessaan avukseen Doc Gatesin (Chill Wills), joka hänkin haluaa osansa kullasta. Meksikolaista naiskauneutta edustaa Leticia Roman (Tita).

Elokuvan on ohjannut Gordon Douglas ja sen ovat käsikirjoittaneet Leigh Brackett ja Leonard Freeman. Douglas on tehnyt useita lännenelokuvia, joista on vaikea nostaa parasta esiin. Paras lienee Rio Conchos. Leigh Brackett oli joko yksin tai toisena käsikirjoittamassa Rio Bravoa, El Doradoa ja Rio Loboa, joista etenkin kaksi ensimmäistä ovat erinomaisia, kuten kaikki hyvin tietävät. Elokuvassa näkyy valmistusvuosi 1961 siten, että se on jonkin verran väkivaltaisempi kuin mitä 1950-luvun elokuvat yleensä olivat. Westernien kulta-aika alkoi olla takanapäin. Samana vuonna valmistuivat kuitenkin The Last Sunset, The Misfits, The Comancheros, Two Rode Together ja One-Eyed Jacks, joissa vanhat ja uudet ideat yhdistyivät. Selvästi uudet tuulet tulivat kuitenkin vasta hiukan myöhemmin Euroopasta. Saksalaiset ja italialaiset lännenelokuvat eivät vielä olleet saapuneet Yhdysvaltoihin.

Elokuvan juonessa on aika paljon yhtäläisyyksiä Sierra Madren aarteeseen, joskin kumpikin päähenkilöistä on kaverilleen lojaali loppuun saakka. Garret on innokas, kokematon ja itsetietoinen nuori mies ja saattaa vakaan ja rauhallisen Rainboltin vaikeuksiin. Monen vuoden yhteiset vaivat ja koettelemukset ovat kuitenkin hitsanneet heidät mainioksi taistelupariksi. Roger Moore on elokuvassa suorastaan ärsyttävä. Erityisesti hänen irlantilainen puhetyylinsä tuntuu kiusalliselta, vaikka irlantilaisia lännessä varmaan oli siinä kuin muitakin eurooppalaisia. Ehkä syynä oli vain se, että Mooresta ei oikein ole lännenmieheksi. Hän sopii kyllä Maverick-sarjaan, mutta ei känsäkouraiseksi kullankaivajaksi. Walker on vakuuttava tyynenä jättiläisenä, joka tarvittaessa ottaa ohjat käsiinsä. Evans, Wills ja Middleton ovat osissaan mainioita kuten aina. Erityisesti Evans loistaa pirullisen konnan roolissa. Monikaan ei näissä osissa ole parempi kuin Evans.

Gold of the Seven Saints ei kuitenkaan ole erityisen hyvä länkkäri, jos ei huonokaan. Vahvuutena ovat upeat vuorimaisemat; kuvaajana olikin maineikas Joseph Biroc. Näin elokuvan aikanaan laajalla Cinemascope-kankaalla Forssassa. Sellaisena se pitäisi nähdäkin eikä pienessä ruudussa. Moorea lukuun ottamatta näyttelijät hoitavat osin kaavamaiset tehtävänsä hyvin, jopa erinomaisesti, mutta silti jotakin puuttuu. Suurin ongelma on ilmeisesti käsikirjoitus, joka liikaa seuraa Sierra Madren aarretta. Käsikirjoituksen pohjana ollut Steve Frazeen romaani on Brian Garfieldin oppaan mukaan huomattavasti parempi. Silti arvioisin, että elokuva on jonkin verran mainettaan parempi.

Yliopisto Martti Jätä kommentti

Meillä on hanke, onko teillä?

Juuri nyt hankeahdistus, jopa -paniikki valtaa yliopiston laitoksia. Onko meidän laitoksellamme tarpeeksi hankkeita, projekteja ja ohjelmia? Naapurilaitoksella tuntuu niitä olevan enemmän kuin meillä. He saavat peräti opetusministeriöltä hankerahaa. Kannattaa siis hyvissä ajoin miettiä, millaisia hankkeita tulisi panna pystyyn. Tarjolla on runsaasti mainioita sanoja: kulttuuri, media, globalisaatio, kehitys, tekniikka, tietotekniikka, taide, palvelu, hyvinvointi, yhteiskunta, ihminen. Valitse mitkä tahansa kolme sanaa – kaksi ei yleensä riitä – niin hanke on lähes valmis. Sen jälkeen perustetaan johtoryhmä, suunnitteluryhmät, alaryhmät ja työryhmät, jotka tuottavat monisivuisia hyvin perusteltuja suunnitelmia ja anomuksia eri tahoille. Pian hanke lähtee elämään ja toivottavasti saa ansaittua huomiota.

Hyvin suunniteltuja hankkeita on yhtä vaikea vastustaa kuin byrokratiaa. Itse asiassa hankkeet juuri lisäävät byrokratiaa, koska ilman yhteistoimintaa ei ole hankkeita. Olemme kaikki mukana hankkeissa, jotka ovat ahneita kuin pahnueellinen porsaita. Ei riitä että hanke on synnytetty, sitä pitää ruokkia, hoitaa, kasvattaa ja laajentaa. Siihen pitää liittää uusia hankkeita, joista syntyy uusia hankkeita. Ne kietoutuvat toisiinsa kuin sienirihmastot sateella. Rihmat ulottuvat lähilaitoksiin, oppilaitoksiin, korkeakouluihin, talouselämään ja ministeriöihin.

Hankkeilta on mahdotonta suojautua. Jyrsijöiden tavoin ne tunkeutuvat minne tahansa. Ei hyödytä perustaa “hankevapaita laitoksia”, sillä hankkeet luikertelevat tavalla tai toisella laitokselle. Erityisen vaarallinen on sähköposti, sillä sinne ilmestyy aivan vaarattoman tuntuinen viesti, jossa kohteliaasti kysytään, että voisiko teidän laitoksenne osallistua tähän uuteen hienoon hankkeeseen. Tulemme mielellämme kertomaan vähän lisää tästä hankkeesta, jonka nimenä on alustavasti “Ihminen kohtaa globalisaation”. Kaikki, joilta olemme kysyneet, ovat tulleet mukaan. Opetusministeriö, TEKES ja Lopen kunta rahoittavat hanketta. Meillä on tällainen esite ja internet-osoitteemme on se ja se. Sieltä sitten aukeaakin upeita kuvia, kaavioita ja viekottelevia tekstejä.

Menemme tietenkin mukaan, jotta voisimme säilyttää edes itsekunnioituksemme rippeet. Kysymme vain vaisusti, mitä tämä meidän laitokseltamme edellyttää. Kunhan nyt vaan olette mukana, ei teiltä paljon vaadita.

Montako hanketta sinun laitoksellasi jo nyt on? Laske mukaan ihan kaikki, isot ja pienet. Kerro ohjelma kahdella ja verkosto neljällä. Jos hankkeita tällä tavoin laskettuna on enemmän kuin yksi vakinaista opettajaa kohden, sinä ja sinun laitoksesi olette kauniisti sanoen lirissä. Oma laitokseni on nyt siinä jamassa, että meidän täytyy vakavasti miettiä, miten selviämme. Hankkeiden vetovastuu kasautuu kauan talossa olleille, tunnollisille ihmisille. Mitä voimme tehdä? Kaikki vähänkin järkevät neuvot otetaan vastaan. Kurjinta on se, että hankkeista voi joskus olla oikeasti hyötyäkin. Joka tapauksessa niitä on vaikea lopettaa monestakin syystä. Monet niistä työllistävät ihmisiä. Joka tapauksessa olemme viisaita, jos emme perusta uutta hanketta ellei toista ole saatu päätökseen tai uutta varten saada ihan oikeasti resursseja. Valitettavasti nämä ehdot eivät juuri koskaan toteudu. Pääsääntö on se, että hanke syö enemmän kuin tienaa.

Hankkeet vievät aikaa nimenomaan tutkimukselta, sillä opetushan pitää hoitaa. Milloin olet viimeksi ehtinyt kaikessa rauhassa lukemaan tuoreita oman alasi lehtiä kirjastossa? Tiedätkö edes missä ne ovat? Jokaisen käynnin välillä kirjaston käyttäytymissäännöt ovat muuttuneet. Tämä ei ole kirjaston vika, se vain todistaa käyntien harvinaisuutta.

Ennen kaikkea on syytä huomata, miten pirullisesti opetusministeriö panee meidät kilpailemaan keskenämme vaivaisista rahasummista. Kyllähän me kaikki tämän tiedämme, mutta pelkäämme, että naapurilaitos vie kaikki rahat. Tämä peli pitää puhaltaa poikki ja käyttää säästyvä aika yliopiston perustehtäviin, opetukseen ja tutkimukseen.

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Omituisia mielipiteitä lastensuojelusta

Vesa Maijanen kirjoitti Aamulehden kolumnissaan 28.3. 2004 ivalliseen sävyyn siitä, kuinka tv-kanavat suojelevat lapsia vahingollisilta ohjelmilta. Kaikenlainen sensuuri ja ihmisten holhoaminen on pahasta ja pahasta on myös se, että aikuisten on elettävä lasten ehdoilla. Minulle tällaiset puheet edustavat kovaa, yksilökeskeistä yhteiskuntaa. Sivistynyt yhteiskunta ei selviä ilman aikuisiinkaan kohdistuvia kieltoja ja rajoituksia. Kenelläkään ei koidu mitään vahinkoa siitä, että ennen klo 21:tä esitetään ohjelmia, jotka sopivat myös lapsille. Monessa muussakin asiassa aikuisten pitää elää lasten ehdoilla, miksei sitten tässä asiassa?

Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että television väkivalta aiheuttaa lapsissa kielteisiä reaktioita, joista aggressioiden lisääntyminen on vain yksi kielteinen seuraus. Vaikutus voi näkyä myös ahdistuksena ja unihäiriöinä. Yritämme varjella lapsia traumaattisilta asioilta arkielämässä, miksi siis emme varjelisi heitä myös traumaattisilta ohjelmilta? Tietenkin television vaikutukset ovat yksilöllisiä eikä monia tekijöitä ole helppo erottaa toisistaan, mutta se vähennä television ja yleensä median vastuuta näissä asioissa.

Näissä yhteyksissä on aina tapana vedota vanhempien vastuuseen. Sillä tavoin tämän ja monen muunkin yleisen rajoituksen voi torjua turhana. Vanhempien toki pitäisi valvoa lastensa tekemisiä, mutta kun läheskään kaikki vanhemmat eivät näin tee. Yhteiskunta on monin tavoin holhonnut lapsia juuri sen tähden, että vanhemmat eivät aina pysty hoitamaan velvollisuuttaan.

Nykyajan ongelma on juuri siinä, että yksilön autonomian ja oikeuksien nimissä yhteinen vastuu on kadonnut. Vastuu on yksilön, olipa sitten kysymys mistä tahansa ongelmasta. Vapauden yhteiskunnassa ei olisi veroja, ei liikennesääntöjä, ei oppivelvollisuuksia, ei mitään rajoituksia ja kieltoja.

Länsimaisista ihmisistä tulee Ralph Waldo Emersonin oppilaita. Emerson kirjoitti jo 1800-luvun alussa näin: “Yhteiskunta on kaikkialla liitossa jokaisen jäsenensä ihmisyyttä vastaan. Jokaisen, joka haluaa olla ihminen, pitää olla nonkonformisti. Luota tunteisiisi, sillä ensisijainen viisauden lähde on yksilön intuitio.” Emerson on yksilökeskeisen ajattelutavan ensimmäisiä tulkkeja.  Turhaan ei kanneta huolta sosiaalisesta pääomasta, joka syntyy vain yhteisen vastuun tuloksena.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Päiviö Latvus – Ymmärryksen siivet

Ajatuksia Päiviö Latvuksen kirjasta Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista. Espoo: Omega kirjat, 2000.

Seuraava kirjoitus on pikemminkin sarja Päiviö Latvuksen kirjan pohjalta syntyneitä pohdintoja kuin varsinainen kirja-arvostelu. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi lukea ottamatta koko ajan kantaa niihin lukuisiin kysymyksiin joita kirja herättää.

Kirjan perusidea on mielenkiintoinen. Lännen kulttuurin myönteinen kehitys liitetään lapsen ja naisen aseman parantumiseen. Kehityksessä kristinuskolla on ollut suuri merkitys. Yleensähän ajatellaan niin, että kulttuurin yleinen vapautuminen ja demokratisoituminen on parantanut naisen ja lapsen asemaa. Latvus ei varmaankaan kiellä kehämäisiä vaikutuksia, mutta kyseessä on kuitenkin varsin radikaali tulkinta. Useinhan kehitys halutaan nähdä vapautumisena kristinuskon ankarista kahleista unohtaen samalla sen, että ihmisoikeudet ovat toteutuneet nimenomaan lännessä. Myös tiede on kehittynyt kristinuskon vaikutuspiirissä. Viittaamalla esimerkiksi Galileihin tai Darwiniin annetaan kuva, jonka mukaan kristinusko ja erityisti katolinen kirkko olisi vastustanut tiedettä.

Juutalais-kristillisessä traditiossa on monia sellaisia piirteitä, jotka ovat edistäneet ihmisen todellista valistumista, ihmisen arvon tiedostamista. Kristinusko pudotti miehen korkealta jalustalta ja kolauttanut rajusti hänen ylpeyttään. Uusi Testamenttihan on täynnä esimerkkejä miehen sokeudesta, ylpeydestä ja armottomuudesta. Vahva Pietari nöyrtyi niin perusteellisesti, että purskahti itkuun. Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse. Opetuslapset kiistelivät siitä, kuka on suurin. Opetuslapset olivat tavallisia ihmisiä, kaikkea muuta kuin sankareita. Naiset saivat ensimmäisinä tiedon siitä, että Jeesus on noussut kuolleista. Jeesus asetti lapsen opetuslapsien keskelle ja kehotti heitä tulemaan lapsen kaltaisiksi. Tämä oli niin rajua opetusta, että sitä miehet eivät kestäneet, vaan torjuivat sen ja toimivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Länsimainen kulttuuri ei ollut valmis hyväksymään miehen aseman alentamista.

Historia on täynnä mahdottomia kysymyksiä. Mikä sai helleenit tutkimaan maailmaa ja pohtimaan ihmisen olemusta? Miksi Kiinassa tehtiin monenlaisia keksintöjä, mutta käsitystä tieteestä, systemaattisesta tiedon keräämisestä, ei silti syntynyt? Miksi islamin tiede koki nousun ensimmäisen vuosituhannen lopussa, mutta sen jälkeen mitään vastaavaa ei ole tapahtunut?

Latvus esittää suuren määrän retorisia kysymyksiä. Suuri osa niistä jää vastaamatta. Historia ei mitään lopullisia vastauksia voi antaakaan, parhaimmillaankin vain tulkintoja, uskottavia kertomuksia niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet jotakin.

Kun ajattelemme Kreikan tieteen valtavaa kehitystä, se näyttää liittyvän ajattelun yleiseen vapautumiseen. Tiede ei voi kehittyä ilman vapautta esittää tulkintoja ja mielipiteitä. Latvuksen teesiin sopii se, että Ateenassa naisen asema oli aikakauteen nähden kohtalaisen hyvä, joskaan hän ei esiintynyt julkisuudessa. Naisten arvostus näkyi jo joonialaisilla 200 vuotta ennen Platonia. Aristoteles arvosti puolisoaan ja yleensä naisia. Tässä hänen pehmeydessään piilee syy siihen, että häntä kiinnosti arkinen, empiirinen maailma. Miehillä on taipumusta viehättyä ideoiden maailmasta ja antaa järjelle ylikorostunut asema. “Feminiinisyys hakeutuu tunteiden ja koko olemuksensa sävyttämänä konkreettisten asioiden pariin, maskuliinisuus taas abstraktien ja universaalinen kokonaisuuksien pohdintaan” (s. 51).

Tässä on oikeastaan Latvuksen esittämän tulkinnan ydin. Se vaikuttaa aluksi kaavamaiselta miehen ja naisen ominaisuuksien tulkinnalta, mutta kun kyseessä on myönteiseksi tarkoitettu kuva, ei tätä ole syytä ankarasti arvostella. Olipa kyse biologiasta tai kulttuurista, naisen maailma on ollut ahtaampi ja hänen on täytynyt kiinnittää huomiota arkisiin asioihin. Hänen keskeinen tehtävänsä on ollut pitää huolta lapsista sekä kodin hoitamisesta. Fyysinen voimakkuus ja sen tueksi kehittynyt kulttuuri on antanut miehelle luvan alistaa naisia, käyttää voimaa, valloittaa ja hallita. Latvus voi hyvinkin olla oikeassa siinä, että tämä tilanne johtaa helposti hybrikseen, jossa kaikki on hyvää niin kuin on. Mitä tutkimista ja pohtimista siinä tarvitaan? Tieteessä hallinnan ja nöyryyden on oltava tasapainossa. Etenkin kuin puhumme psykologiasta on vaikea ajatella tutkimuksen lähtevän liikkeelle kulttuurista, jossa tutkija – aluksi aina mies – on täydellinen olento vailla kykyä pohtia omaa tilaansa. Jos mies tulee lapsena nujerretuksi, hän puolestaan haluaa nujertaa muita mieheksi tultuaan. Jos taas lapsi on saanut riittävästi vapautta ja rakkautta, hän katsoo avoimesti ympärilleen, on luova ja empaattinen.

Roy Baumeister on kuvannut ihmisen itsetiedostuksen kehitystä psykologian näkökulmasta. Hänen mukaansa vielä keskiajan ihminen oli ulkoisen ohjaama (vrt. Riesmanin tulkinta), velvollisuuksien sitoma ja kohtaloonsa uskova. Vain hitaasti hän alkaa tunnistaa sisäisiä tiloja niin, että on syytä puhua minuuden kehittymisestä. Uskonpuhdistus antoi tälle kehitykselle voimakkaan sysäyksen. Kulminaatio on ehkä jossakin 1900-luvun taitteessa, jolloin myös psykologia nousee. Minuuden löytäminen ja psykologia liittyvät läheisesti yhteen. Mitä enemmän ihminen pohtii omaa tilaansa, sitä enemmän psykologialle löytyy tilaa.

Tämä tulkinta merkitsee myös sitä, että ihminen ei nyt ole sama kuin 200 tai 2000 vuotta sitten. Kuitenkin Aristoteleen, Paavalin tai Senecan kirjoitusten lukeminen tuntuu vievän pohjaa Baumeisterin tulkinnalta. Eikö Aristoteleella, Paavalilla tai Senecalla ollut minuutta? Heidän kuvauksensa ihmisestä ja ihmisenä olemisesta tuntuvat täysin tuoreilta. Vai olivatko he täysin poikkeuksellisia ihmisiä? Historian tutkimuksen suuri ongelma on siinä, että emme tiedä, mitä ihmiset yleisesti ajattelivat. Jotkin ihmisen suhteesta omaan itseensä kertoo kuitenkin se, että aluksi hän tutki tähtiä ja vasta noin sadan vuoden ajan on tutkittu myös ihmistä empiirisesti. Varmaan Aristoteles osasi tehdä osuvia havaintoja, mutta kesti kauan ennen kuin huomattiin, että tietoja voi kerätä myös systemaattisesti ja jopa kokeita tehden.

Latvus nostaa esiin tärkeitä juutalais-kristilliseen traditioon liittyviä tekijöitä. Tämän tradition kuva ihmisestä on realistinen, aikakäsitys on lineaarinen, maailma on looginen ja järjestynyt, ei perin juurin paha, vaikka kylläkin turmeltunut. Ennen kaikkea ihminen ei ole avuton, vaan voi ainakin jossain määrin vaikuttaa ympäristöönsä ja ennen kaikkea omaan itseensä. Jumala ei ole vain ideoiden maailmassa, vaan myös materiassa. Ihminen ei saastuta itseään tutkimalla konkreettisia asioita.

Tieteen kehitystä ehkäisee maailman näkeminen vain varjomaisena, jatkuvasti toistavana, kaoottisena ja ennustamattomana – tai kohtalon tai Jumalan tiukasti ohjaamana. Edellisessä tapauksessa tiede on turhaa, koska se ei johda mihinkään, jälkimmäisessä tapauksessa tiede on tarpeetonta ja voi jopa olla Jumalan tarkoitusperien vastaista. Jumala on luonut juuri sellaisen maailman kuin on halunnut. Ihmisen ei ole tarpeen tyrkyttää omaa viisauttaan ja kuvitella löytävänsä jotakin sellaista, mitä ihmiselle ei ole ilmoitettu.

Mikä estää tiedettä estää myös halua muuttaa ihmisen osaa. Se on turhaa aivan samoista syistä kuin mitä edellä on kuvattu. Ihmisen osa on mikä on, se ei muuksi muutu. Kenties hänellä on mahdollisuus palata johonkin parempaan elämänmuotoon jatkuvan kiertokulun saatossa tai sitten hänen on tyytyminen siihen mitä Jumala on hänen varalleen ennalta määrännyt.

Kumpikin oppi merkitsee usein sitä, että vahvat saavat toimia niin kuin hyväksi näkevät. Ihmisten arvon erilaisuus hyväksytään eikä sitä ole tarpeen kiistää. Armeliaisuuden opetus saattaa lievittää näiden tulkintojen kovuutta. On itsestään selvää, että miehet ovat vallassa ja ettei varakkaiden tarvitse tuntea syyllisyyttä rikkauksistaan.

Juutalais-kristillinen ja myös antiikin traditio opettaa toisin. Profeetat vaativat oikeutta hämmästyttävän tiukasti. Paljon vähemmästäkin päät ovat pudonneet. Vielä tätäkin radikaalimpi on tulkinta, jonka mukaan ihminen on arvokas sellaisena kuin hän on. Kun antiikki tarjosi demokratiaa vapaille kansalaisille, kristinuskoa saattoivat viedä eteenpäin yhtä hyvin orjat, naiset ja kalastajat kuin korkeasti oppineet miehet. Tämä oli niin mahdoton ajatus, että mies ei voinut sitä kestää. Keskiajalla syntyi omalaatuinen hierarkkinen järjestelmä, jossa kaikkea punnittiin aseman ja arvokkuuden näkökulmasta. Maallisen hierarkian huipulla oli kuningas, sitten aatelisto, papisto ja jossakin alhaalla rahvas. Mies oli naista ylempi, isäntä palvelijaa. Hengellisellä alueella jossakin korkealla oli paavi, sitten piispat sitten seurakuntien johtajat ja niin edelleen. Annettiin ymmärtää, että tätä Jumala edellytti, jopa vaati. Vapaalle tahdolle tai ihmisen minuudelle ei jäänyt paljon tilaa. Tieteellä ei ollut suurta merkitystä, varsinkaan empiirisellä tieteellä ei tällaisessa maailmassa ollut sijaa. Luostareissa kuitenkin kopioitiin ja säilytettiin aikaisempia tekstejä ja harjoitettiin filosofiaa ja teologiaa. Ne olivat omalaatuisia saarekkeita tiedettä vieroksuvan maailman keskellä. Mikä hidasti yhteiskunnallista – ja myös tieteen – kehitystä 500 -luvulta aina 1000-luvulle asti? Latvuksen mukaan syynä olivat kansainvaellukset ja Rooman moraalinen rappio. Tämä sekasortoinen tila pakotti huolehtimaan arkisen elämän tarpeista ja henkinen elämä kuihtui.

Tämä hierarkkinen maailma alkoi murtua renessanssin, humanismin, uskopuhdistuksen ja valistuksen myötä. Mikä sai muutoksen aikaan? Latvus nostaa esiin aika yllättäviä tekijöitä. Italian varhaisrenessanssi kohotti naisen ja lapsen asemaa ja edisti näin luovuutta ja ilmaisun vapautta. Franciscus Assisilainen toi esille aivan uuden miehen mallin, joka oli herkkä ja pehmeä. Lapsi tuli taiteeseen mukaan. Häntä kuvattiin usein äidin sylissä. Kulttuurin muutosta selittävät näin ne positiiviset muutokset, joita tapahtuu lapsen asemassa. Myös ritariromantiikka on omiaan parantamaan naisen asemaa.

Latvus vyöryttää uskomattoman määrän historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintoja. Tarkoista muistiinpanoistani huolimatta minun on vaikea saada selkeää kuvaa keskiajan ja uuden ajan taitteesta, siinä vaikuttavista tekijöistä. Latvus tuntuu hallitsevan suvereenisti historian tapahtumia. Tosin yksityiskohtainen tiedon runasus ajoittain peittää alleen suuret linjat. Näille tapahtumille on mahdotonta antaa täysin tyydyttävää kuvausta. Monet asiat kypsyivät ja saivat yhdessä aikaan ne valtavat muutokset, joita voi vain ihmetellä jäljestäpäin. Kirjan liitteenä olevat kuviot tiivistävät Latvuksen ajatuksia.

Eri tekijät eivät vaikuttaneet yhdensuuntaisesti. Calvin nousi renessanssin hillittömyyttä vastaan, humanistit olivat taikauskoisia, valistus johti Ranskan vallankumouksen hirmutöihin, noitavainoja oli myös protestanttisen uskon alueella. Valistus ei ulottunut lapsiin. Rousseaun aikana 80% kaupunkilaislapsista annettiin maalle imettäjän hoiviin. Seksuaalinen “vapautuminen” sai pelottavia muotoja, joita vastaan pietismi nousi.

Verratessaan protestantismia ja katolisuutta Latvus esittää mielenkiintoisen tulkinnan. Katolisilla papeilla ei ole vaimoa peilinä, eikä jatkuvaa sopeutumisen ja mukautumisen tarvetta. Tämä heikentää miehen itseensä menemisen tarvetta. Lutherin positiivinen asenne naisiin ja avioliiton arvostus johtaa papinkin kohtaamaan arkielämän realiteetteja suhteessaan vaimoonsa ja perheeseensä. Protestanttisuuden vahvuutena on ollut usko ihmisen järkeen, usko siihen, että ihminen voi muuttaa maailmaa. Lutherin korostama yleinen pappeus oli omiaan edistämään tasa-arvoa myös Jumalan edessä.

Kirjapainon keksimisen merkitystä ei voida aliarvioida. Protestantit saivat tästä huomattavan edun, koska Luther oivalsi sen merkityksen. Lukutaito olikin yleisempää pohjoisessa kuin etelässä.

Lapsen kunnioittaminen alkaa Latvuksen mukaan Englannissa 1700-luvulla. Syynä olivat Locken ja Rousseaun myönteiset ajatukset lapsuudesta. Yleisesti hyväksytyn tulkinnan (mm. de Mause, Ariès) mukaan lasten tila on ollut surkea ja vain vähitellen lapsuuden merkitys on alettu tiedostaa. Muutosta on selitetty yleensä politiikalla (esim. porvariston nousu) tai empaattisen individualismin kehittymisellä. Kun ennen lapsiin nähden oltiin vain välinpitämättömiä, niin puritaanit suhtautuivat lapseen vakavasti, koska halusivat kitkeä perisynnin vaikutukset pois mahdollisimman varhain. Heidän vaikutuksensa oli siis lapsen kannalta kielteinen. Tosin myönteistä oli se, että kasvatukseen todella kiinnitettiin huomiota.

Linda Pollock arvostelee näitä tulkintoja. Hän on tutkimusmateriaalinaan käyttänyt elämäkertoja. Niiden mukaan puritaanit eivät suinkaan käyttäneet ankaria rangaistuksia eikä lapsuus suinkaan ole uusi asia historiassa. Jo alkeellinenkin perehtyminen antropologiaan osoittaa tällaisen tulkinnan vääräksi. On kuitenkin selvää, että abstrakti pohdinta lapsuuden olemuksesta on lisääntynyt. Pollock pitää yleisesti hyväksyttyä tulkintaa lapsuuden torjunnasta myyttinä. Lapsuus on tiedeostettu niin kauan kuin lapsia on ollut. Eri asia on, että kasvatuksen käytännöt, kuten imettäjälle antaminen, eivät aina ole olleet lapsen parhaaksi. Pollock arvelee, että teollistuminen pahensi lapsen tilannetta kaupungeissa sitomalla hänet ankaraan työhön tehtaisiin. Pollock ei usko, että ihmiset seurasivat kasvatusfilosofien oppaita, vaan tekivät niin kuin ennen oli tehty ja muuttivat käyttäytymistään olosuhteiden pakosta.

Pollockin tulkintaa voidaan arvostella siitä, että hän ei ole riittävästi huomioinut sitä, että esimerkiksi lasten ankaraa kurittamista pidettiin luonnollisena ja hyväksyttävänä. Lasten tahto piti murtaa keinolla millä tahansa. Vanhemmat olivat aina oikeassa eikä heidän auktoriteettiaan voinut kiistää. Aikuiset voivat myös hyvää tahtoen tehdä lapselle vahinkoa.

Yksi Latvuksen havainto kannattaa panna merkille. Aina kuin kulttuuri joutuu ulkoisen uhan alle, naiset pannaan piiloon ja usein syystäkin. Venäjällä tataarien pelosta naiset eristettiin lähes näkymättömiin. Tällainen eristäminen lisää miehen valtaa naiseen nähden.

Latvus nostaa esiin naisten varsin vahvan aseman juutalaisessa kulttuurissa. Sananlaskut kertovat naisen asemasta, samoin naisprofeettojen esiintyminen. Seksuaalisuuteen suhtauduttiin luontevasti. Taikauskolla ei koskaan ole ollut suurta sijaa juutalaisuudessa (kabbalismin aika tosin poikkeus). Tämä antaa vahvan pohjan tieteelliselle asenteelle, samoin kuin perusteellinen uskonnollinen opetus. Missä taikausko ja pelot lisääntyvät, siellä myös naisiin liittyvät pelot näyttävät lisääntyvän. Kun moraalisen rappion seurauksia halutaan korjata, toimenpiteet kohdistuvat lähes aina naisiin, jolloin seurauksena on kaksinaismoraali.

Latvuksen tulkinta on näin psykologin silmin jännittävän psykologinen. Läntisessä maailmassa mies pehmenee, tulee naisellisemmaksi ja samalla avautuu luovuudelle, intuitiolle ja empatialle. Juuri empatian avulla mies ja koko länsimainen kulttuuri vapautuu turhista kaavoista ja ahtaista traditioista. Kehitys johtaa terveeseen itsetuntoon. Tosin on vaikea puhua itsetunnon kehityksestä, koska koko käsite on uusi. Sen puitteissa on vaikea verrata eri aikakausien ihmistä. Tänäkin päivänä on vaikea verrata traditionaalista elämää elävän afrikkalaisen itsetuntoa länsimaisen ihmisen itsetuntoon tai identiteettiin. Länsimaisen kulttuurin tuottama sana ei varmaankaan tavoita afrikkalaista kokemusta.

Lienee paradoksaalista, että psykologina olen sittenkin enemmän poliittis-sosiologisten tulkintojen takana kuin Latvus. Enemmän kuin lapsuuden tulkinnat tai kokemukset maailmaa ovat milloin hyvään, milloin huonoon suuntaan muokanneet uskonnollis-poliittiset ideat, kansainvaellukset, valloitukset ja keksinnöt. Tietenkin poikkeusyksilöt muokkaavat sitä kulttuuria, joka antaa heille tilaa. Naisen asema ja kasvatus ovat osa kulttuuria. On varmaan makuasia, minkä tekijä nostamme esiin vaikutusketjuista. Tästä näkemyserosta huolimatta pidän Latvuksen kirjaa ainutlaatuisena historian tulkintana. Latvus käy koko maailman historian läpi suvereenilla tavalla, yksityiskohtia halliten ja yllättäviä tulkintoja tehden. Tässä, jos missä olisi ollut ainesta vuoden kristilliseksi kirjaksi tai yhtä hyvin tiedekirjojen valiojoukkoon. Kyseessä on aivan uskomaton historian tulkinta ja laajan lukeneisuuden osoitus.

Elokuva Martti Jätä kommentti

The Truman Show

The Truman Show (1999)

Mitä tästä elokuvasta pitäisi ajatella? Elokuvan idea oli hyvä, joskin epäuskottava. Ehkä tämä epäuskottavuus oli tarkoituskin. Miten tuollainen show voisi olla mahdollista? Viedään epäuskottavuus niin pitkälle, että se alkaa vaikuttaa uskottavalta. Epuskottavuutta ehkä lisäsi sekin että voimakkaasti näyttelevä Jim Carrey näytteli henkilöä, joka on tuolla saarella ainoa, joka ei näytellyt.

Mitä elokuva halusi viestittää? Sitäkö, että tässä on tulevaisuutemme kuva. Meistä tulee yhä vahvemmin tiedotusvälineiden uhreja. Todellisuuden ja kuvitellun raja alkaa pettää.

Vaiko sitä, että ihminen ei lopulta tiedosta niitä lankoja, jotka häntä sätkyttävät. Tätähän B. F. Skinner yritti sanoa, mutta häntä ei uskottu. Ihmisellä ei lopulta ole vapaata tahtoa, vaan hän reagoi siihen, mitä hänen ympäristönsä vaatii. Ihmistä muovaa se, millaisia näyttelijöitä elämä hänen ympärilleen antaa. Ihminen on niin sokea, että vaikka samat episodit toistuvat päivästä ja vuodesta toiseen, hän kuvittelee omaavansa vapaata tahtoa. Hän ei huomaa mitään, vaikka sama tyyppi ilmeistyy hänen eteensä samaan aikaan joka päivä ja sanoo täsmälleen samat sanat.

Mikä on näyttelijöiden osuus tällaisessa maailmassa? Eikö heidän osansa ole kaikkein surkuteltavin. He uskovat tekevänsä jotakin vapaasta tahdostaan, mutta todellisuudessa ovat näytelmän vankeja.

Halusiko elokuva muistuttaa siitä, että aina on olemassa hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka tarjoavat muille leipää ja sirkushuveja. He ovat idealisteja, jotka kuvittelevat tekevänsä jotakin hyvää muille ihmisille. Silloin tarkoitus pyhittää keinot. Jotta suurella joukolla olisi haustaa, yhden ihmisen elämän kanssa voi tehdä mitä tahansa. Paha on siis lähtöisin aina yhdestä pahasta tai vähintäänkin harhautuneesta ihmisestä, eikä meistä itsestämme.

Vai oliko taas kerran kyseessä individualismin ylistyslaulu. Yksi ihminen voi nousta vastustamaan miten vahvoja toimia tahansa. Vaikka koko sinun elämäsi on suunnitelutu etukatään ja mitään ei jätetä sattuman varaan, voit silti murtautua tuon kaiken ulkopuolelle ja astua johokin uuteen maailmaan. Taas kerran sankari on se, joka irrottautuu yhteisön kahleista ja pelastaa koko maailman. Olihan hän samalla esimerkki miljoonille, että kenenkään ei tarvitse alistua.

Näen siis tässä elokuvassa jotakin kiehtovaa, koska se nostattaa mieleen kysymyksen ihmisen vapaasta tahdosta. Tämä kysymys on varmaankin ikuinen arvoitus. Ehkä elokuva olikin tarkoitettu tieteen ja tekniikan kritiikiksi. Ihmisparan pään menoksi voidaan suunnitella mitä tahansa, mutta hän ei alistu olemaan vain marionetti tai robotti. Tämä on ilman muuta taiteen tehtävä. Taide tuhotuu juuri silloin, kun se alistuu jonkin ideologian palvelukseen. Ajatellaanpa vain Neuvostoliiton tyttö ja traktori -maalauksia!

Toisaalta näen elokuvan ratkaisun kovin pinnallisena. Jostakin löytyy ovi, josta voimme astua uuteen maailmaan. Mihin silloin muka astutaan. Siellähän on maailma, joka oli herkeämättömän manipulaation kohteena. Mitä vapauksia sieltä aukeaa? Astuiko Carrey nyt ihanaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jossa vapaus vallitsee?

Silti tuo “vapautuminen” oli koskettavasti kuvattu. Ihminen voi elää paratiisissa, jossa kaikki hänen tarpeensa on tyydytetty. Tuossa suuressa studiossa ei oikeustaan ollut mitään kielteistä. Kaikki olivat hymyileviä ja iloisia. Kaikki olivat tekevinään työtä, mutta vain tekevinään. Kuvitelkaa näyttelijöitä, jotka 25 vuotta ovat olleet tekevinään työtä iloisella mielellä. Ohjelman tuottaja – joka näytti olevan liki Jumalan kaltainen olento kysyykin Carrelyltä – siis meiltä ihmisiltä yleensä – miksi haluat pois tuosta turvallisesta maailmasta. Eikö sinun ole hyvä olla paratiisissa?

Ihminen ei voi olla samanaikaisesti vapaa ja elää paratiisissa. Raamatun mukaan ihminen luopui paratiisista, koska halusi käyttää tahtoaan. Ehkä tämä oli Jumalan suunnitelma, ehkä ei. Joka tapauksessa ihminen usein valitsee vapauden turvallisuuden kustannuksella. Tosin ihminen ei enää voi edes valita. Kaikki yritykset paratiisin luomiseen ovat mahdottomia.

En tiedä millainen tuon filmin olisi pitänyt olla ja miten sen olisi pitänyt päättyä, jotta se olisi minua tyydyttänyt. Toki yritys oli kiitoksen arvoinen. Olisiko Carreyn pitänyt astua uuteen studioon? Vai olisiko hänen pitänyt epäonnistua yrityksessään?