Kuukausi:

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Minuus: Vastaus löytyy sisältä

Yhdysvalloissa uskotaan yleisesti, että vastaukset onnellisuuteen ja hyvään elämään löytyvät yksilön sisältä – mitä tämä ilmaus sitten tarkoittaakin. Olipa kyse puhtaasti oman onnellisuuden edistämisestä esimerkiksi meditaatiolla tai hyväksyvällä läsnäololla tai myötätunnosta tai ystävällisyydestä, kyse on kuitenkin yksilön projektista. Se tuskin koskaan sujuu yksin, sillä se tarvitsee tueksi ohjaajaa tai terapeuttia. Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -idea tuntuu aluksi hyvältä, sillä se antaa vastuuta ja voi auttaa löytämään itsestä sellaisia myönteisiä voimia, jotka edistävät onnellisuutta. Jos löytää sisäinen rauhan ja myötätunnon, mikä sen hienompaa. Jos tällaisten löytöjen määrä yhteiskunnassa lisääntyisi, yhteiselämä olisi paljon parempaa.

Tähän projektiin liittyy myös vaaroja. Se tekee yksilöstä oman saarensa, johon on pääsy vain hänen opettajallaan. Muuten hän on yksin projektinsa kanssa. Hän voi levittää hyvää ympärilleen tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä, mutta nuo muut ihmiset eivät ole hänelle itsessään tärkeitä, vaan ne ovat hänelle kohteita, jopa välineitä. Hän toimii myönteisesti, koska se on hänen oman onnensa edellytys.

Entä jos hän ei onnistukaan tässä projektissa? Tasapainoa ei löydy, eikä aina jaksa olla ystävällinen. Silloin odottaa muilta ystävällisyyttä. Jos projektissa tulee ongelmia, kuinka paljon ulkopuolista ohjausta tarvitaan? Riittäkö yksi kurssi vai tarvitaanko pitkäaikainen valmentaja? Jokainen itsensä kehittämiseen pyrkivä huomaa, että sisällä on paljon muutakin kuin kauniita ja hyviä ajatuksia. Jos edistystä ei tapahdu, voi vain syyttää itseään.

Toinen ongelma liittyy siihen maailmankuvaan, jota tällainen itsensä kehittämisen oppi tarjoaa. Kyseessä on yksilökeskeisen kulttuurin tuote. Vaikka maailmassa on monenlaisia epäkohtia ja vääryyksiä, yksilökeskeinen projekti voi johtaa tulkintaan, että niille ei voi mitään. Voin suhtautua myötätuntoisesti ongelmista kärsiviin ihmisiin, mutta mitä voin yksin tehdä? Yhteisten ongelmien ratkaisuissa tarvitaan yhteistyötä ja poliittista toimintaa, koska se on varmin keino päästä eteenpäin.

Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -ideologia kehottaa työtöntä etsimään sitkeästi työtä ja suhtautumaan tilanteeseensa tyynesti ja ystävällisesti siitä huolimatta, että hänen panoksensa on todettu tarpeettomaksi markkinatalouden palveluksessa. Parempi vaihtoehto on olemassa, Hänellä on oikeus suuttua ja arvostella vallitsevaa järjestelmää. Hän voi osallistua sellaiseen toimintaan, joka pyrkii jakamaan työtä eikä kasaamaan sitä yhä pienevälle joukolle. Hänellä on oikeus ajaa sellaista yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takaa myös hänelle riittävän toimeentulon.

”Vastaus löytyy sisältä” -ideologia on ikävällä tavalla liittoutunut kulutusta ja tuhlaamista suosivaan järjestelmään, koska se vääristää kaikki ongelmat yksilön sisäisiksi ja estää siten yhtenäisen, laaja-alaisen kritiikin syntymistä. Näemme tämän konkreettisesti Yhdysvalloissa, jossa yksilön tärkeyttä korostava ideologia on johtanut jähmettymiseen ja polarisaatioon.

Mitä irrallisempia ihmiset ovat, sitä helpompi heitä on hallita nykyajan pehmein keinoin. Kovia keinoja ei enää tarvita, sillä mainonta ja talouselämää suosiva propaganda riittää. Yhdysvalloissa poliitikot palvelevat sekä tietoisesti tai että tiedostamatta suuria yrityksiä, joista monet ovat monikansallisia. Irrallisista yksilöistä muodostuvaa kansaa on helpompi hallita vaarallisilla ideologioilla kuin yhteistoimintaan ja luottamukseen uskovia kansalaisia.

Irralliset yksilöt eivät käy taistelemaan epäkohtia vastaan, vaan alistuvat siihen, mitä heille annetaan.  Esimerkiksi käy sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttaminen. Kilpailuttamisen monimutkaisessa prosessissa pärjäävät lopulta vain kaikkein suurimmat kansainväliset yritykset, jotka eivät maksa veroja Suomeen. Jos suurten yritysten toimintaa jollakin lailla rajoitetaan, ne haastavat valtion, maakunnat tai kunnat oikeuteen ja voittavat. Miksi kouluja ei kilpailuteta – tai vaikka vankiloita? Mikä terveydessä on sellaista, että juuri se voidaan altistaa markkinoiden temmellyskentäksi?

Miksi sisäisen kokemuksen merkitys on jatkuvasti vahvistunut? Kyse on länsimaissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta siinä, miten ihmiset suhtautuvat itseensä. Yhteisöllisessä kulttuurissa minuuden kokemuksen on mukauduttava yhteisiin tavoitteisiin ja velvollisuuksiin, mutta yksilökeskeisessä kulttuurissa on lupa ja myös velvollisuus toteuttaa itseään jopa muiden ihmisten kustannuksella. Minuuden vahvistumiseen liittyy myös yksityisyyden idea, oma aika ja tila, riippuvuuden tragedia, oman elämän hallinta, omat projektit ja haavoittuvuuden kokemus.

Kehotus ”tunne itsesi” ei enää merkitse peilaamista johonkin ihanteeseen, vaan oikeutta elää autonomista ja autenttista elämää. Tulkinnat tästä uudesta minuudesta ovat uskomattoman hajanaisia ja ristiriitaisia, kuten seuraava kirjallisuudesta poimittu luettelo osoittaa:

  • Toinen minuus (Sherry Turkle)
  • Tyhjä minuus (Philp Cushman)
  • Kyllästetty minuus (Kenneth Gergen)
  • Monta minuutta (Kenneth Gergen)
  • Heijastava minuus (Anthony Giddens)
  • Instrumentaalinen minuus (Charles Taylor)
  • Mahdolliset minuudet (Wurf & Markus)
  • Egoistinen minuus (Paul Vitz)
  • Narsistiinen minuus (Christopher Lash)
  • Totalitaarinen mminuus (Anthony Greenwald)
  • Minuuden kirous (Philip Leary)
  • Kaleidoskooppinen minuus (Deaux & Perkins)
  • Paradoksinen minuus (Kirk Schneider) 
  • Puolustautuva minuus (Kerry Thomas)
  • Jakautunut minuus (Jerome Bruner)

Johtopäätös näistä kuvauksista voi olla joko se, että minuus on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen idea tai sitten se todella voi eri yksilöillä ja eri tilanteissa olla mitä tahansa noista vaihtoehdoista. Näiden lisäksi termit tietoinen, tiedostamaton, individualistinen, kollektiivinen, postmoderni, sosiaalinen, todellinen, aito, ideaalinen minuus ja identiteetti ovat yleisessä käytössä. Filosofit, psykologit ja sosiologit eivät ole saaneet pitävää otetta tästä uudesta ideasta.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hyveiden paluu

Teologit, filosofit ja kasvatuksen asiantuntijat ovat luottaneet siihen, että hyveet edistävät onnellisuutta. Arkielämä ei tätä kuitenkaan yksiselitteisesti tue, sillä hyvien ihmisten elämä voi olla onnetonta ja pahat ihmiset nauttivat elämästä pahoista teoistaan huolimatta. Hyvien ihmisten kovista kohtaloista olemme lukeneet ja kuulleet, mutta eikö paha lopulta saa palkkansa? Pahat ihmiset voivat jopa pitkään nauttia elämästä ja olla jopa onnellisia, mutta aikanaan heidän onnellisuutensa romahtaa. Näin haluamme uskoa. Onko tämä uskomus perusteltua?

Positiivisen psykologian piirissä korostetaan hyveiden merkitystä. Kehotus hyveitten vaalimiseen toistuu heidän artikkeleissaan ja kirjoissaan. Esimerkiksi Martin Seligman, positiivisen psykologian isä, tuo hyveitten merkityksen vahvasti esiin kirjoituksissaan ja kirjoissaan (erityisesti Authentic Happiness, suom. Aito onnellisuus). Autenttinen, aito onnellisuus perustuu jokaisen ihmisen tärkeimpien moraalisten vahvuuksien tunnistamiseen ja vaalimiseen työssä, rakkaudessa, leikissä ja kasvatuksessa, tähdentää Seligman.

Positiivisen psykologian peruskiven muurasi juuri Seligman vuonna 1998, jolloin hän alkoi käyttää tuota sanaa. Aivan uudesta asiasta ei tietenkään ollut kysymys, sillä Abrahan Maslow käytti sanaa ”positiivinen psykologia” jo paljon aikaisemmin ja tietenkin myös positiivisia ominaisuuksia ja tunteita oli tutkittu jo ennen vuotta 1998. Sana onnellisuus vilahtelee tutkimuksissa jo viime vuosisadan alussa, mutta on kiistatonta, että ”negatiivinen psykologia” oli saanut valta-aseman. Psykologit tutkivat erityisesti kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta, masennusta ja vihaa sekä kielteisiä tulkintoja ja asenteita, kuten ennakkoluuloja.

Lapsen kehitystä tutkittaessa on aina kiinnitetty huomiota myös myönteisiin asioihin, samoin persoonallisuuden tutkimuksessa mukana on aina mukana myös ominaisuuksien myönteinen pää. Humanistiset psykologit olivat jo 50 vuoden ajan pohtineet esimerkiksi rakkautta ja elämän tarkoitusta, mutta hyveitä kuvaavia sanoja käytettiin hyvin varovasti. Joka tapauksessa outoa oli se, että psykologian perusteiden oppikirjoissa ei yleensä ollut edes hakusanana onnellisuutta, toivoa, kiitollisuutta, anteeksiantoa, nöyryyttä tai oikeudenmukaisuutta. Kaiketi ajateltiin, että näitä ei voida objektiivisesti tutkia.

Kun psykologiassa oli jatkuvasti korostettu arvojen suhteen neutraalia asennetta, nyt suhtautuminen muuttui radikaalisti. Vaikka tieteellisessä tutkimuksessa edelleen tähdennettiin objektiivista otetta, näiden tulosten sovelluksissa otettiin rohkeasti kantaa moraalisesti oikeiden valintojen puolesta. Positiiviset psykologit istuvat siten kahdella tuolilla, mikä on aiheuttanut myös kritiikkiä. Onko tieteen ja etiikan yhdistäminen suotavaa?

Tätä jälkeenpäin ajatellen omituista vinoutumaa positiivisen psykologian tutkijat halusivat korjata. ”Psykologia ei ole vain tautien, heikkouksien ja vammojen tutkimusta, vaan se on myös vahvuuksien ja hyveiden tutkimusta. Hoito ei ole vain virheiden korjaamista, vaan se on myös myönteisen vahvistamista” (Seligman, 2002, 4). Näin olisivat myös humanistisen psykologian edustajat voineet kirjoittaa, mutta he eivät samalla tavalla panostaneet konkreettiseen empiiriseen tutkimukseen kuin positiiviset psykologit, joista monet olivat jo luoneet uraa ”negatiivisen psykologian” piirissä.

Positiiviset psykologit alkoivat kysyä ikivanhoja, pitkään psykologiassa vältettyjä kysymyksiä, kuten ”miten minun tulisi elää, mikä on oikeata ja hyvää, miten hyvään voidaan ohjata?” Tällaiset kysymykset ovat tietenkin olleet psykologian sovellusten, etenkin psykoterapian taustalla, mutta niitä ei yleensä tuotu julki. Terapian oppikirjoissa korostettiin terapeutin neutraalisuutta. Asiakkaan arvot ovat toiminnan lähtökohta, ei terapeutin.

Myös hyvästä luonteesta on lupa puhua. Seligmanin mukaan ”hyvä luonne on positiivisen psykologian ydinolettamus”. Hyvästä luonteesta puhuminen ei kuitenkaan enää ole neutraalia tiedettä, koska silloin hyvä on määriteltävä. Silloin arvot tulevat mukaan. Ottavatko psykologit nyt teologien paikan moraalin asiantuntijoina? Siihen liittyy omat vaaransa kuten uskontojen historia osoittaa. Toistaiseksi ihmiset kysyvät halukkaasti neuvoa psykologeilta, mutta he saattavat kyllästyä ohjeiden tulvaan. Niiden määrä on tällä hetkellä valtava, mitä kuvastaa saatavilla olevien onnellisuuden oppaiden määrä.

Lähteet:

  • Seligman, M. E. P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Simon and Schuster.
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onko onnellisuus subjektiivista?

Tavoittaako onnellisuuden tutkimus konkreettisia faktoja vai kuvauksia subjektiivisista, tulkituista kokemuksista? Ainakin toistaiseksi ei ole muuta keinoa kuin kysyä ihmisiltä itseltään ovatko he onnellisia. Ihminen tuottaa itse onnellisuutensa. Vaarana on solipsistinen tilanne: ihminen on irrallaan ulkoisista olosuhteista onnellisuuden ehtoina. Mikään ympäristö ei lopulta ole parempi kuin toinen. Tälle antavat tukea ne tutkijat, jotka korostavat ympäristön vähäistä merkitystä. Kuvaavaa on Lybomirskyltä, Sheldonilta ja Schkdelta (2005) peräisin oleva yhtälö:

Onnellisuus = geneettinen perustaso + elämän olosuhteet + omaehtoiset toiminnot

Ympäristö on mukana, mutta sen osuus on vain 10 prosenttia. Tämä on itse asiassa virheellinen tulkinta, jonka jo kansakuntien suuret erot onnellisuudessa osoittavat.

Onnellisuus tulkitaan siis yksilön subjektiivisena tilana. Hedonistisen tulkinnan mukaan ihminen on onnellinen, kun mielihyvää on enemmän kuin mielipahaa. Tässä määritelmässä painottuu subjektiivinen kokemus.

Toisen tulkinnan mukaan onnellisuus syntyy halujen tyydyttymisestä. Yksilö saa, mitä hän haluaa. Myös tämä on subjektiivinen kokemus, sillä yksilöiden halut ovat erilaisia. Kolmas tulkinta etsii mahdollisimman objektiivisia onnellisuuden perusteita. Silloin kyse on yleensä hyveistä, jotka ovat kaikille yhtä tärkeitä riippumatta siitä, millaisia he ovat ihmisinä. Moraalisen luonteen tavoite koskee kaikkia siihen tapaan kuin Aristoteles on kuvannut. Hyveiden noudattamista voivat muut arvioida paremmin kuin itse. Mutta onko se enää onnellisuutta, vaan moraalinen tulkinta jonkun ihmisen elämästä?

Yhä useammin on alettu kysyä, voidaanko aivoista tavoittaa objektiivinen onnellisuuden vaste. Tämä tuntuu oudolta, sillä subjektiivisuutta on mahdotonta häivyttää onnellisuudesta. Jos aivoista luettu onnellisuus olisi todellista onnellisuutta, jouduttaisiin omituiseen tilaan, jossa kokemuksia jouduttaisiin kiistämään silloin, kun koettu onnellisuus ei vastaa aivoista mitattua onnellisuutta.

Ihmettelemme ja jopa kauhistumme, jos orja ilmoittautuu onnelliseksi. Tai täysin hunnun peittämä arabinainen. Sen sijaan henkilö, joka sanoo olevansa onneton, vaikka kaikki näyttää ulkopuolelta käsin hyvältä, ei herätä samanlaista ihmetystä. Silloin ajattelemme, että hän kokee näin. Se tulee ymmärtää ja hyväksyä.

Objektiivisen aivoperustan korostaminen houkuttelee vaikuttamaan suoraan aivoihin. Se on jo nyt mahdollista, mutta siihen liittyy monia ongelmia. Mille onnellisuuden tasolle aivojen ärsytys viritetään? Mikä on se onnellisuuden tila, joka silloin syntyy? Onko se jotakin samaa kuin arkiset onnen kokemukset?

Kaikki (ajattelusi) häiriöt tulevat niihin liittyvistä sisäisistä kokemuksista. Maailma muuttuu koko ajan; elämä on mielipide.

Marcus Aurelius

Myös Buddha korosti, että ihmismielen ilmiöt ovat ihmisen tuottamia. Tällaiset tulkinnat ovat myös osa ”kansanpsykologiaa”. Me ajattelemme, että maailmaa tulkitaan ja että noihin tulkintoihin voidaan vaikuttaa. Tosin tässä näkemykset vaihtelevat. Kaikki eivät usko, että omaan onnellisuuteen voidaan vaikuttaa.

Positiivinen psykologiaa on arvosteltu realismin puutteesta (esimerkiksi Barbara Ehrenreich, 2009 ja Robyn Dawes, 1994). Positiivisen psykologian vaarana on todellisuuden kuvaaminen liian positiivisessa valossa. Sopeutumisen ja positiivisen muutoksen mahdollisuus nähdään näiden ja monien muiden kriitikkojen mielestä epärealistisen suurena. Tämä johtaa helposti yksilön vastuun liialliseen korostamiseen ja yhteiskunnallisten tekijöiden väheksymiseen. Epäoikeudenmukaisuutta ei silloin kuvata aidosti yhteiskunnallisena ongelmana. Yksilön oman onnen etsiminen ei saa korvata yhteiskunnallista toimintaa.

Positiivista psykologiaa edeltävä humanistinen psykologia sisälsi samoja vaaroja. Siihen liittyvä yksilön vapaan tahdon ja itsensä toteuttamisen idea ovat ylellisyyttä silloin, kun koko yhteiskunnassa vääryys on vallalla tai kun yksilö on kietoutunut syvälle vaikeuksien verkkoon ja kärsii masennuksesta ja mielettömyyden tunteesta. Sekä humanistisesta psykologiasta että positiivisesta psykologiasta tulee helposti vahvojen psykologiaa. Ihminen ei suinkaan aina voi harmonisoida minuuttaan maailmaan eikä hänen pidäkään. Hänellä on oikeus muuttaa maailmaa siltä osin kuin hän kykenee.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Perimmäisiä kysymyksiä onnellisuudesta

  1. Mitä ihmisen tavoittelevat? Lähes kaikkialla on ajateltu, että ihmiset tavoittelevat myönteisiä kokemuksia, kuten mielihyvää, tyytyväisyyttä, ylpeyttä, mielenrauhaa tai onnellisuutta. Tämän myönteisen tilan nimitykset vaihtelevat, mutta kyse on pääasiassa myönteisistä tunnetiloista. Vastaavasti kielteisiä tunteita on koetettu karttaa. Näitä ovat melankolia, ahdistus, häpeä, syyllisyys, nöyryytys ja pelko. Sanat vaihtelevat eri kulttuureissa, mutta itse periaate ei muutu. Antiikista alkaen onnellisuutta on lännen kulttuureissa pidetty suurimpana hyvänä. Onko tällä tulkinnalla vaihtoehtoja? Voisivatko sellaisia olla hyväksynnän tarve tai sosiaalinen asema?
  2. Mikä ihmistä liikuttaa? Onnellisuus tai mikä tahansa muu myönteinen tunnetila on arkielämässä aika hankala tavoite. Vaikka joskus on kehotettu jatkuvasti punnitsemaan kaikkea onnellisuuden tai mielenrauhan kannalta, se on vaikeasti noudatettava ohje, sillä kulloinenkin tunne vie mukanaan. Jatkuva arviointi voi nostaa arvioinnin perusteita: tämä ei riitä, haluan vielä parempaa. Katseet kohdistuvat tarpeisiin, joita voidaan nimittää myös biologisiksi ohjelmiksi. Niiden joukossa ei ole Onnellisuuden tarvetta. Sen sijaan koko joukko tarpeita, jotka vaikuttavat koko ajan jokaisen elämässä.
  3. Mikä on tärkein tarve? Näkemykset siitä vaihtelevat. Sigmund Freud korosti seksuaalisuuden tärkeyttä, toki laajasti ymmärrettynä. Kun elämä on vaikeaa, silloin turvallisuuden ja selviytymisen tarve on ilman muuta tärkein tarve. Kun ei ole tarpeeksi syötävää ja kun puuttuu paikkaa, missä viettää yönsä ja kun on jatkuvan uhan alla, silloin jokapäiväinen elämä on selviytymistaistelua. Myös ihmissuhteet ovat erittäin tärkeitä, minkä osoittaa esimerkiksi se, että eristäminen on tuskallinen rangaistus. Yksinäisyyden kokeminen on tuskallista.
  4. Statuksen, sosiaalisen aseman, säilyttäminen on tärkeämpi kuin ajattelemme. Will Storr on tästä tarpeesta kirjoittanut tuoreen kirjan. Ensimmäinen ajatus sitä lukiessani oli, että hän korostaa statusta aivan liikaa. Heti kirjansa Status Game alussa Storr antaa kunnon potkun niille, jotka näin ajattelevat. Länsimainen kulttuuri ei tätä pyrkimystä tai tarvetta suostu myöntämään, sillä statuksen tavoittelua pidetään arveluttavana ja jopa typeränä. Me nauramme niille, jotka esimerkiksi tavaroilla osoittavat olevansa statukseltaan muita parempia. Merkkituotteet ovat tärkeitä ja niistä maksetaan monin verroin enemmän kuin nimettömistä tuotteista. Emme niitä kuitenkaan merkin tähden osta, vaan koska ne miellyttävät meitä. Näemme statuksen tavoittelua muissa, mutta itse emme sellaiseen syyllisty.
  5. Status on paljon muutakin kuin rahaa ja tavaraa. Storr erottaa kolme statuspeliä: valta-, arvostus- ja hyvepelit. Tunnistamme helposti valtapelit. Moni addiktoituu valtapeliin ja soveltaa sitä kaikkialla. Valtapeliä pelaavat turvautuvat manipulaatioon, uhkaamiseen ja pakottamiseen. He eivät osaa muita pelejä pelatakaan. Heitä on valtioiden, yritysten ja organisaatioiden johtajina ja tietenkin myös kodeissa. Tämä peli sujuu paremmin miehiltä kuin naisilta. Arvostusta ja arvovaltaa kerätään hankkimalla tietoa, kokemusta ja koulutusta. Mitä paremmin hallitsee arvokkaita asioita ja tehtäviä, sitä enemmän on arvovaltaa. Saamme onneksi arvostusta myös edistämällä yhteistä hyvää. Työ muiden hyväksi tuottaa arvostusta ilman, että sitä tietoisesti etsitään. Vieroksun pelisanaa tässä yhteydessä.
  6. Miten tästä päästään onnellisuuteen tai mielenrauhaan? Status tuottaa välittömiä myönteisiä tunteita olipa peli mikä tahansa. Valtapelissä pärjääminen tuottaa mielihyvää ja ylpeyttä, arvovalta puolestaan tyytyväisyyttä, usein myös ylpeyttä ja hyveiden noudattaminen mielenrauhaa ja kiitollisuutta. Statuspelien riskit ovat erilaisia. Valtapeliä pelaajalle jokainen tappio on nöyryytys. Koska hän enemmin tai myöhemmin joutuu luopumaan vallasta, se on hänelle katastrofi. Vallan menetykset ovat usein äkillisiä ja traumaattisia. Arvovalta vähenee hiljakseen ja saattaa kestää elämän loppuun asti. Joskus arvostettu henkilö voi kokea itsensä unohdetuksi, mikä on raskasta. Hyveiden noudattamista voi jatkaa elämänsä loppuun asti. Fyysinen heikkous ei siihen vaikuta paljoakaan. Hyveitä noudattavat voivat kukoistaa sairauksistaan ja heikkouksistaan huolimatta.
  7. Voiko olla osallistumatta statuspeliin? Will Storr ei usko kenenkään niitä voivan välttää. ”Statuksen tarve johtaa aseman vahvistamisen janoon ja pelkoon sen menettämisestä. Tämä vääristää ajatteluamme ja kieltää meiltä kestävän onnellisuuden mahdollisuuden” (s. 2). Statuspelin torjuminen on vaikeata, sillä häpeä, syyllisyys, hämmennys ja katuminen vaanivat länsimaisia yksilöitä, kun he eivät onnistu statuspelissä. Will Storrin mielestä statuspelistä ei voi irrottautua (s. 37). Sitä on pakko pelata, koska sen säännöt ovat jo DNA:ssa. Statuspelin tuottamaa stressiä voi rauhoittaa opettelemalla mielentyyneyttä ja harjoittamalla meditaatiota. Meditaation tavoitteena on vähentää sidonnaisuutta minuuteen ja torjua sen vaatimusta menestymisestä ja sosiaalisesta hyväksynnästä. Tuore tutkimus paradoksaalisesti kertoo, että meditaation tuloksistakin kilpaillaan.
  8. Pelisana sopii hyvin vallankäyttöön, heikommin arvovaltaan ja huonosti hyveiden käyttöön. Pelisanalla on aika kielteinen leima siitä huolimatta, että peleillä on yleensä selkeät ja tarkat säännöt. Sääntöjen rikkomiseen suhtaudutaan kielteisesti. Statussana on siinä mielessä osuva, että arvostus on hyvän elämän ja onnellisuuden tärkeimpiä ehtoja. Syrjintä, torjunta ja eristäminen kertovat, että minua ei arvosteta. Torjunta katkeroittaa ja johtaa usein välinpitämättömyyteen omasta hyvinvoinnista tai sitten aggressiivisiin tekoihin torjujia ja koko maailmaa vastaan. Väkivaltaisten reaktioiden syynä on usein loukkaus tai nöyryytys. Kyseessä voi olla aivan mitättömältä vaikuttava asia.
  9. Kyselyissä itsearvostuksen tai itseluottamuksen mittarit korreloivat vahvasti onnellisuuteen ja muihin hyvinvoinnin mittareihin. Koettu arvostus on niin tärkeä asia. Kuinka ollakaan, Abraham Maslowin hierarkian huipulla oleva itsensä toteuttaminen ei ehkä ole tärkein, sillä neljä muuta ovat tärkeämpiä. On paradoksaalista, että hierarkia kuvaa samalla tarpeiden tyydyttämisen vaikeutta. Itsensä toteuttaminen on epämääräisin ja vaikein tunnistaa ja kokea, että on saanut jotakin aikaan. Myös arvostusta kaivataan jatkuvasti, se on ehkä vaikeampaa tyydyttää kuin liittyminen, turvallisuus ja fysiologiset tarpeet. Muistetaan myös, että itsensä toteuttaminen on länsimaille ominainen asia. Muualla harmonia ja liittyminen ovat tärkeämpiä.
  10. Edellä esitettyjen kysymysten vaikeutta kuvaa se, että vakuuttavia vastauksia noihin kysymyksiin ei voida antaa. Jo ensimmäinen kysymys ”Mitä ihmiset tavoittelevat? jää vaille selkeää vastausta. Ehkä ihmiset tavoittelevat monia asioita samanaikaisesti. Lisäksi tavoitteet vaihtelevat riippuen esimerkiksi iästä ja elämäntilanteesta sekä kulttuurista, jossa eletään. Tarveselitysten ongelmana on tarpeiden runsaus. Joskus on ilmeistä, että juuri tietty tarve on toiminnan takana, mutta usein tarpeet ovat piilossa tai sitten niiden välillä on vaikea tehdä valintaa.
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Pohdintaa hyvästä ja pahasta

Ihmiset selviytyvät hyvin arkisista asioistaan. Käyvät työssä, pitävät huolta perheestään ja puuhaavat kaikenlaista. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Kysyttäessä he sanovat olevansa tyytyväisiä elämäänsä. He ovat optimistisia ja luottavat siihen, että tulevaisuus tuo pikemminkin hyviä kuin huonoja asioita.

Kuitenkin samaan aikaan on paljon havaintoja siitä, kuinka hauraita ja haavoittuvia ihmiset ovat. Tapahtuu jotakin sellaista, joka saa ihmisen särkymään. Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Olen särkynyt saviruukku. Pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin. En millään murtunut ois.” Tämä on osuva kuvaus ihmiselämästä. Saviruukut menevät herkästi rikki, sillä jo yllättävän pieni kolaus saa ne hajoamaan. Sama pätee myös ihmisiin. Särkyminen on usein sekä itselle että ympärillä oleville arvoitus. Arvoitus on toki sekin, miten paljon jotkut ruukut kestävät. Jopa hauraalta näyttävä ruukku kestää useita iskuja ja pikemminkin vahvistuu jokaisen iskun jäljiltä.

Psykologit ja filosofit ovat esittäneet täysin vastakkaisia tulkintoja ihmisenä olemisesta. Näistä yleisempi on ollut käsitys, jonka yhden version luin hiljattain. Israelilainen psykologian professori Dov Shmotkin kuvasi elämää tähän tapaan: Me elämme maailmassa, jossa on monenlaisia uhkia ja vaaroja, joista koetamme selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme kuitenkin selviytyjiä ja kukoistajia uhkista ja vaaroista huolimatta.

”Terrorin hallinnan teoria” kuvaa elämän paljon ankarampana. Sosiaalipsykologian professori Jeff Greenberg on työtovereineen laatinut teorian, jossa lähtökohtana on kuolevaisuudesta koettu kauhu, jopa terrori, jota ihminen koettaa kaikin tavoin torjua mielestään, koska sen tunnistaminen johtaisi lamaantumiseen. Sen vuoksi kulttuurit tarjoavat erilaisia suojakeinoja, joista tärkeimpiä ovat uskonnot ja ideologiat. Yhteinen usko yhdistää ja antaa sitä tunnustavalle oman roolin ja tehtävän Suuren Kertomuksen osana ja palvelijana.

Myös terapeutti Albert Ellisin näkemys oli pessimistinen. Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan irrationaalisia, joskin siinä on aste-eroja. Jotkut tulevat hyvin toimeen järjettömien ajatustensa kanssa, mutta toiset ahdistavat niillä itseään. Niistä pahimpia on pitäisi, täytyisi ajattelu. Pitäisi olla parempi, olisi pitänyt tehdä silloin paremmin. Olen huono ihminen, jos en toimi niin kuin minun odotetaan toimivan. Tästä järjettömyydestä haittaa pääasiassa itselle, mutta on tietenkin myös sellaista järjettömyyttä, josta on haittaa muille. Sellaiseksi Ellis katsoi uskonnot. Niille ei mitään mahda, mutta terapia auttaa niitä, jotka kärsivät täydellisyyden tavoittelusta.

Ellis halusi irrottautua Sigmund Freudin näkemyksistä. Hän piti psykoanalyyttistä terapiaa toivottaman hitaana ja tehottomana. Ihmisen irrationaalisuutta vastaan oli syytä hyökätä suoraan ja kertoa heille, millaisia heidän harhansa olivat. Freud oli vielä enemmän pessimisti ihmisen suhteen. Hänen näkemystään ihmisestä kuvannee parhaiten arkinen ilmaus ”ihan pihalla”. Ihminen ei tajua omia ongelmiaan ja pyrkii peittelemään niitä. Tämä yritys johtaa neurooseihin. Freudin kerrotaan sanoneen, että ”luomisen tarkoitus ei ollut ihmisen onnellisuus”.

Eksistentiaalifilosofit varoittavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jonka arkinen työ ja aherrus yleensä peittävät, mutta etenkin kriisien kohdatessa se herkästi puhkeaa esiin. Silloin ihminen kysyy, miksi näin on käynyt? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Eikö elämä olekaan oikeudenmukaista? Jos vastauksia ei tunnu löytyvän, silloin ahdistus valtaa koko persoonan ja voi muuttua masennukseksi.

Viime vuosikymmenten aikana psykologian piirissä on ilmennyt aivan toisenlaisia tulkintoja. Niillä toki on ollut omat edeltäjänsä, mutta nyt saamme kuulla, että kaikki voivat olla onnellisia, koska meidät on sellaisiksi tarkoitettu. Jo Jean Jacques  Rousseau uskoi, että ihminen on luonnostaan hyvä ja onnellinen, mutta ympäristö ei anna sille mahdollisuuksia. Tämä ei vielä 1700-luvulla saanut paljonkaan vastakaikua, mutta nyt tuo idea on otettu auliisti vastaan. Myös humanistisen psykologian edustajat, kuten Abraham Maslow ja Carl Rogers olivat vakuuttuneita ihmisten luontaisesta hyvyydestä, vaikka tunnistivat ympäristön paineet ja ihmiselämän vaikeudet.

Nyt tarjolla on runsaasti onnellisuuden ja hyvän elämän oppaita, joissa lähtökohtana on ihmisen luontainen onnellisuus. Se helposti piiloutuu, mutta voidaan tunnistaa, löytää ja vapauttaa lujan uskon ja tahdon avulla. Siinä ei enää ympäristö ole esteenä, koska ihmisen ajattelu nujertaa sen. Kirjasta Being Happy saamme hyviä uutisia: ”Every day in every way I am getting better and better and better.” “However much beauty and magic you have enjoyed up until now, you can choose to have more from today. It is choice time, every day.”

Uskontojen piirissä tällaiset tulkinnat torjutaan. Kristinuskossa ihminen on syntymästä lähtien synnin alainen olento, idän uskonnoissa muistutetaan ihmiselämään kuuluvasta kärsimyksestä. Islam tunnustaa kivun ja kärsimyksen, mutta uskova voi saada rauhan alistumalla Allahin tahtoon. Kaikissa suurissa uskonnoissa ihmisen itsekkyys vaikeuttaa hyvän elämän saavuttamista. Uskonnoista annetaan usein liian pessimistinen kuva, sillä kaikissa uskonnoissa on keinoja, joiden avulla voidaan saavuttaa rauha, pelastus tai valaistus – vaikkakin ihmisenä olemisen rajat tulevat aina vastaan. Luottamus ja alistuminen Jumalan tahtoon, jumaluuteen tai kohtaloon on olennaista, sillä ihmisen on pakko tunnustaa vajavaisuutensa ja pienuutensa. Kaikissa uskonnoissa on painotuksia, joissa joko ihmisen pahuus tai hyvyys korostuu.

Biologiassa ja psykologiassa on aina viime vuosikymmeniin asti korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä. Sitä on perusteltu evoluution avulla. Ihmisen geenit ovat itsekkäitä, mikä on auttanut häntä ja hänen sukulaisiaan selviytymään olemassaolon taistelussa. Vieraiden ihmisten selviytymisestä ei välitetä, ellei siitä ole jotakin hyötyä. Tätä näkemystä on onneksi alettu tasapainottaa tulkinnoilla, joiden mukaan itsekkyyden ohella ihmisessä on yhteistoiminnan ja jopa empatian geenejä, jotka ovat suuresti helpottaneet elämää.

Itsekkyyttä korostavat joutuvat pohtimaan, miksi ihmiset ovat näinkin hyvin selviytyneet. Jos ihminen on itsekäs, kuinka mitään hyvää voi olla? Riittääkö selitykseksi se, että ihmisellä on rationaalista itsekkyyttä eli hän osaa pitää välittömän itsekkyytensä kurissa saadakseen tulevia etuja? Riittääkö tällainen laskelmointi selittämään sen, että ihmiset eivät jatkuvasti ole toistensa kurkussa tai että valtaosa ihmisistä on tyytyväisiä elämäänsä?

Voiko tiede sanoa jotakin ihmisen olemuksesta? Jotakin tiede voi sanoa, mutta se tuskin tyydyttää niitä, jotka haluavat joko-tahi -vastauksen. Psykologit kysyvät, mitä ihmiset ajattelevat näistä asioista ja he voivat havainnoida, mitä ihmiset tekevät. Tieteen avulla voidaan esittää tutkimustietoa siitä, mihin suuntaan ihmisen olemus kallistuu. Onko hyvyyttä enemmän kuin pahuutta?

Sivut: 1 2
Psykologia Martti Jätä kommentti

Psykologian historiaa ja lähestymistapoja

Kovin moni ei psykologiassa ilmoittaudu deterministeiksi, mutta heitäkin on. He siis uskovat, että ihmisen toiminta biologisten tekijöiden ja ympäristön tuotetta, jossa valinnat ovat illuusiota. Tämä ei tarkoita, että ihmisen toimintaa voitaisiin täydellisesti ennustaa, sillä myös satunnaisilla tekijöillä on merkitystä.

Kuitenkin suurin osa on piilodeterministejä, sillä tavoitteena on mahdollisimman täydellinen ihmisen käyttäytymisen ja kokemusten ennakointi. Tämä näkyy esimerkiksi onnellisuuden selittämisessä. Aika ajoin on esitetty tulkintoja, joiden mukaan geenit selittäisivät jopa 80 % onnellisuudesta silloin, kun se ymmärretään pysyvänä ominaisuutena. Tai sitten persoonallisuuden piirteiden katsotaan selittävän lähes yhtä vahvasti onnellisuutta ja piirteet ovat paljolti geneettisiä.

Koko ajan käynnissä on herkeämätön pyrkimys lohkoa yhä enemmän selitysosuutta psykologisista ilmiöistä. Tästä syntyy kuva, että täydellinen selittäminen on lopputulos. Harvoin näkee myönnettävän, joiden mukaan selittämisen rajat todella ovat olemassa. Selityksiä haetaan vastakkaisista suunnista. Yhteinen perimämme sekä jokaisen omat geenit predestinoivat ihmisen toimimaan ja tuntemaan tietyllä tavalla.

Behavioristit ja situationistit puolestaan haluavat löytää sellaisia perustilanteita, joissa kaikki toimivat mahdollisimman samalla tavalla. Kun ympäristö- ja tilannetekijät ovat hyvin voimakkaita, silloin kaikki mukautuvat. Näin kävi Stanley Milgramin kiistellyissä tottelevaisuustutkimuksessa ja näin natsisaksan pahimman huuman aikana. Nyt kiusallisia ovat muutamat oudosti toimivat yksilöt, jotka eivät mukaudukaan odotetulla tavalla. Behavioristit taas haluavat suunnitella koko ympäristön niin, että haluttu tulos saadaan. Nyt ei tarvita voimakkaita tilanteita, vaan hyvin suunniteltuja tilanteita.

Onnistuvatko nämä tavoitteet? Liian aikaista sanoa kerrotaan Kiinan pääministeri Tsou En-lain sanoneen, kun häneltä kysyttiin, mikä on Ranskan vallankumouksen merkitys. Selitykset ovat puutteellisia olivatpa lähtökohtana geenit tai tilanteet, mutta vapaan tahdon kannattajan on pakko myöntää, että toimimme paljolti geenien ja ympäristön ohjauksessa.

Kun psykologiassa pyrittiin olemaan tieteellisiä, arvoihin liittyviä kysymyksiä pyrittiin välttämään. Psykologian tuli olla objektiivista, neutraalia tiedettä. Se johti erikoisiin tulkintoihin:

  • Sigmund Freud ei uskonut ihmisen kykyyn tuntea itseään ja tunnistaa motiivinsa. Ihminen ei ole herra omassa talossaan.
  • B.F. Skinner ei uskonut ihmisen kykyyn ohjata itseään, koska palautteet ohjasivat hänen toimintaansa.
  • Walter Mischel, Stanley Milgram ja Philp Zimbardo (situationistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tunnistaa tilanteiden vaikutuksia.
  • Albert Ellis, Aaron Beck ja Daniel Kahneman (kognitiiviset terapeutit ja kognitivistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia ratkaisuja.
  • Francis Crick ja V.S. Ramachandran (aivotutkijat ja evoluutiobiologit) eivät uskoneet vapaaseen tahtoon – olemme aivojemme armoilla.
  • Viktor Frankl ja humanistiset psykologit koettivat vakuuttaa, että ihmisellä on vapaa tahto ja että hän voi tehdä järkeviä ratkaisuja. Hänestä ei tule onnellista, mutta hän voi löytää elämänsä tarkoituksen.

Ihmisestä syntyy aika synkkä kuva. Hän on avuton, suorastaan surullisen hahmon ritari Don Quixoten tavoin. Parhaimmillaan hän toimii Ohukaisen ja Paksukaisen tavoin ihmetellen tapahtumia ympärillään, mutta hänen yrityksensä ovat usein epätoivoisia. Onneksi keskuudessamme on joitakin Sancho Panzoja ja järkeviä ihmisiä, jotka palauttavat ohukaisia ja paksukaisia maan pinnalle.

Jokainen suuntaus on kuvannut jotakin olennaista ihmisenä olemisesta. Ihminen tekee käsittämättömiä asioita ymmärtämättä itsekään, mitä on tehnyt. Tiedostamaton ei ole niin pelottava ”olio” kuin Freud kuvasi, mutta vaikeus tunnistaa omia motiiveja on ihmiselle ominaista. Freudin mukaan ihminen maksaa kovan hinnan siitä, että psyykkinen järjestelmä torjuu aggressiiviset ja seksuaaliset vietit tiedostamattomaan. Samalla ihmisen hyvä selviytymiskyky jää selittämättä.

Aliarvioimme toistuvien palautteiden merkitystä. Skinnerin mukaan nämä ovat asioita, joita ei tiedosteta. Tunnistamme sen, että esimerkiksi kehujen saaminen tuntuu hyvältä ja saa meidät jatkamaan tuota asiaa, mutta samalla jää huomaamatta, miten herkkiä me olemme palautteille ja miten pitkä historia niihin liittyy. Kauhistelemme katulasten elämää, mutta emme osaa tarkasti analysoida, mitä kaikkea silloin tapahtuu. Olennaista on palautteiden ristiriitaisuus, ennustamattomuus ja positiivisen vahvistamisen puuttuminen. Koska uskomme kykyymme tehdä järkeviä valintoja, emme halua kuulla, että olemme alttiita reagoimaan automaattisesti ympäristön ärsykkeisiin ja palautteisiin. Nämä selitykset taipuvat kuitenkin puutteellisesti arkielämän kaoottisuuteen ja monimuotoisuuteen.

Situationistit väheksyivät persoonallisuuden piirteiden merkitystä. Heidän mottonsa oli ”tilaisuus tekee varkaan” – ja niinhän se usein tekee. Kun tilanteet tai olosuhteet ovat voimakkaita, ihmiset tekevät yhdenmukaisesti asioita, joita heidän taustastaan ja persoonallisuudestaan on vaikea ennakoida. Miksi tavalliset ihmiset suostuivat Stanley Milgramin tutkimuksessa antamaan hengenvaarallisia sähköiskuja aivan oudoille henkilöille, jotka eivät olleet tehneet heille mitään pahaa? Vastauksena oli tilanteessa läsnä ollut voimakas auktoriteetti, joka vaati tottelemista. Arkielämän tilanteet ovat kuitenkin usein hyvin vaikeasti tulkittavia ja antavat ristiriitaisia viestejä, joihin reagoimisessa persoonallisuudella kuitenkin on oma osuutensa.

Milgramin tulokset eivät nekään ole niin yksiselitteisiä kuin aluksi vaikutti. Moni osallistuja ei uskonut, että tutkijat asettaisivat ihmisiä aidosti vaaralliseen tilanteeseen.

Ihmisen rationaalisuuden kritiikki osui oikeaan. Esimerkiksi psykoterapeutti Albert Ellis kuvasi värikkäästi ihmisen järjettömiä odotuksia, jotka kohdistuivat itseen, muihin ja elämään yleensä. Ihminen antaa tunteilleen vallan ja tekee järjettömiä asioita. Daniel Kahneman analysoi taitavasti päätöksenteon virheitä ja löysi niistä samana toistuvia tulkintamalleja. Tämä rationaalisuuden kritiikki jättää kuitenkin huomiotta sen, että monet elämässä tärkeät asiat ovat irrationaalisia, kuten usko, toivo ja rakkaus.

Materialistinen tulkinta elämästä johtaa monien filosofien, biologien ja psykologien mielestä determinismiin eli vapaan tahdon kieltämiseen, koska muuten ihmisen toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Tutkimukset antavat tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen reagoi automaattisesti ensin ja tekee vasta sen jälkeen päätöksensä. Siten ihminen elää vapaan tahdon illuusion varassa. Determinismiä voidaan puolustaa myös evoluution, geenien ja ympäristön vaikutusten perusteella. Deterministit myöntävät myös itse, että he istuvat kahdella tuolilla. Vapaan tahdon kokemus on niin vahva, että siitä on vaikea luopua.

Humanistisen psykologian edustajat ovat korostaneet uhmakkaasti ihmisen kykyä tehdä valintoja. He torjuivat kaikki ne alibit, jotka ovat niin houkuttelevia ja rakkaita. Etenkin vanhempien syyttely omista ongelmista on ollut suosittua. Humanistisen suuntauksen sisällä oli sekä niitä, jotka korostivat eksistentiaalisen ahdistuksen yleisyyttä, että niitä, jotka Viktor Franklin tavoin uskoivat ihmisen löytävän elämänsä tarkoituksen. Humanistinen psykologia voi antaa ihmiselle niin paljon vastuuta, että hän ei jaksa sitä kantaa. Tarkoituksen kokeminen on vahva perusta elämälle, mutta moni joutuu hapuilemaan pimeässä sitä etsiessään.

Kun olemme jo oppineet luottamaan siihen, että luonnontieteet, erityisesti fysiikka ja kemia, antavat yhä tarkemman kuvan siitä maailmasta, jonka me voimme havaita, moni odottaa myös psykologialta jotakin samaa. Voisiko jokin noista yllä kuvautuista lähestymistavoista olla se oikea? Nämä ovat kuitenkin pikemminkin suuria kertomuksia ihmisenä olemisesta kuin todellisuuden tarkkoja peilejä. Niissä on paljon osuvaa kuten yleensä hyvissä kertomuksissa, mutta paljon sellaista, mikä kaventaa ihmiskuvaa ja jopa johtaa harhaan.

Entä jos lähdetään liikkeelle aivan toisesta suunnasta ja katsotaan, mitä konkreettinen tutkimus saa aikaan. Jospa sitkeä tutkimus vähitellen tuottaa sellaisia tietoja, joita voidaan pitää ihmistä kuvaavina totuuksina.

Sivut: 1 2 3 4 5 6
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onni on oikea asenne

Tällainen otsake oli Aamulehdessä 18.9.2005. Löysin siihen liittyvän kirjoituksen siivotessani papereitani. Heti otsakkeen alla oli teksti:

”Hyväonniseksi itsensä kokeva ihminen tarkastelee maailmaa avoimin silmin ja on kaiken aikaa valmis tarttumaan tilaisuuteen. Epäonnisen ihmisen tulevaisuudenkuva on synkkä ja iloton, eikä hän erota mahdollisuuksia, joita hänen ympäristönsä hänelle tyrkyttää.”

Artikkelissa lainataan Richard Wisemania, jonka mukaan ”hyvä onni ei valitse meitä. Me valitsemme ja luomme oman onnemme – tai epäonnemme”.

Tuossa kirjoituksessa annettiin neljä ohjetta:

  • Maksimoi onnea tuovien mahdollisuuksien määrä.
  • Kuuntele sisintäsi, luota intuitioosi
  • Odota onnekkaita tapahtumia
  • Käännä selkäsi epäonnelle

Kamalia ohjeita. Tulin ärtyneeksi, sillä olen melkein kaikesta eri mieltä. Tietenkin hyvä onni valitsee meidät, emmekä me sitä. Epäonninen ihminen on eri asia kuin onneton. Myös onnellisella voi olla elämässään epäonnea. Voi olla, että hän kestää sen muita paremmin, mutta sekään ei ole varmaa. Erään tutkimustuloksen mukaan vastoinkäymiset olivat optimisteille vaikeita ja juuri optimisteina onnelliset tässä kirjoituksessa kuvataan. Kirjoitus pitää siltä osin paikkansa, että onnelliset ja onnettomat todella eroavat toisistaan monen asian suhteen.

Mielestäni on raakaa sanoa, että onnelliseksi voi tulla tuosta vain. Onnellisuus on varsin pysyvä persoonallisuuden piirre, jota on suunnilleen yhtä vaikea muuttaa kuin introverttia ekstrovertiksi tai kovaluonteista hyväntahtoiseksi. Jos muutos olisi niin helppoa, miksi masennus on monille niin vaikea asia? Tuossa Aamulehden kirjoituksessa ei tarkoiteta ihmisiä, joilla on hiukan onnellisuudessa parantamisen varaa, vaan siinä puhutaan synkistä ja ilottomista ihmisistä.

Nuo neljä ohjetta ovat piinallisia, koska niiden mukaan muutos tapahtuu, kun sitä haluaa. Kaikki on siis oikeasta asenteesta kiinni. Miten me osaisimme maksimoida onnea tuovien mahdollisuuksien määrän? Ei meillä ole päässämme sellaista laskukonetta, joka näin tekisi. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että olemme monin tavoin irrationaalisia, järjettömiä päätöksissämme ja valinnoissamme. Mistä muusta ihmisen vaikeudet suurelta osin syntyvät?

Kuuntele sisintäsi, luota intuitioosi. Kyseessä on vain puolitotuus. Ei sisällämme ilman muuta ole hyviä asioita, sillä voimme kuunnella myös itsekkäitä viestejä. Silti intuitioon on pakko turvautua, koska valinnat ovat usein niin vaikeita, että rationaalinen päättely on mahdotonta. Intuitio ei kuitenkaan takaa, että valinta on oikea. Usein valinnat ovat itselle tai muille vaarallisia ja jopa tuhoisia. Diktaattorit toimivat intuitionsa varassa. Eivät he laske tarkasti, mikä on järkevää, vaan kuuntelevat sisintään – mistä sitten heidän tuhoisat ajatuksensa tulevatkin.

Jos lähtee odottamaan onnekkaita tapahtumia, niitä tuskin tulee automaattisesti, etenkin jos asettaa vaatimukset korkealle. Niitä ei kukaan tuo tarjottimella. Elämä on aina kumpaakin, onnekasta ja onnetonta, mutta on totta, että tapahtumia voi tulkita eri tavoin. Siinä persoonallisuuserot näkyvät. Mieluusti kääntäisimme selkämme epäonnelle, mutta silloin olemme erityisen suojattomia. Epäonni kolauttaa meitä silloin takaraivoon.

Kyse ei siis ole siitä, että asenteet, uskomukset ja tulkintatyylit eivät olisi tärkeitä, vaan siitä, että ne ovat usein sitkeitä. Niistä on tullut osa persoonallisuuttamme. Onnellisuuden etuna on se, että se kuulostaa (melkein) kaikista hyvältä asialta. Kukapa ei haluaisi olla onnellinen ihminen. Monet muut asenteet ovat juuri niitä, joista haluamme pitää kiinni. Konservatiivia tai liberaalia on vaikea saada vakuuttumaan, että heidän pitäisi muuttua.

On totta, että onnellisuuteen liittyy yleensä myönteisiä asenteita, optimismia, toiveikkuutta ja hallinnan kokemusta, mutta kyse ei ole syy- ja seuraussuhteesta, vaan korrelaatiosta, saman asian sanomisesta eri sanoin. Yhteys on niin luonnollinen, että tajuamme sen, kun mietimme, voiko masennukseen liittyä toiveikkuutta, optimismia ja elämän hallinnan kokemusta? Kyllä se olisi aika erikoista masennusta.

Jos haluaa olla nykyistä onnellisempi, mitä sitten pitää tehdä? Pitää unohtaa oma onnellisuutensa ja tehdä asioita, jotka ovat itsessään arvokkaita ja joista on varmasti iloa sekä lähellä että kaukana oleville ihmisille. Me tarvitsemme ystävällisyyttä, anteliaisuutta, kiitollisuutta, kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Tee jotakin tällaista, niin voit kunnioittaa itseäsi. Se on tärkeämpi ominaisuus kuin onnellisuus.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Historia toistaa itseään

Aika ajoin käydään keskustelua siitä, toistaako historia itseään. Minusta historia toistaa itseään. Nyt EU:n ruhtinaiden hallinto on hyvin samanlaista kuin keskiajan kuninkaiden ja ruhtinaiden. Suurten valtakuntien hallitsijat lähettivät käskyjään ympäri valtakuntaansa. Rakennetaan uusi kaupunki sinne (saattoi olla suota), olutta saa myydä vain perjantaisin ja rahvas ei saa käyttää hienoja vaatteita. Valtakunnan alueiden erilaisuutta ei näissä ohjeissa huomioitu. Käskyt tulivat jostakin kaukaa ja olivat usein vaikeasti ymmärrettäviä. Parhaimmillaan käskyt olivat hyväntahtoisia, mutta yleensä mielivaltaisia.

Nyt EU:n ruhtinaat toimivat samoin. Olipa valtakunnan alue Lapissa tai Sardiniassa, samojen sääntöjen tulee päteä. Käskyt ovat vaikeasti ymmärrettäviä, mistä osuva esimerkki on ennallistaminen. Se on käsitteenä absurdi, sillä luonnon tila on suuresti vaihdellut jo sadan vuoden aikana ja lisäksi eri tavoin valtakunnan eri alueilla. Joku EU:n prinssi saattaa poiketa myös Pohjolan perukoilla katsomassa, miltä suo tai metsä näyttää. Hän on kuuntelevinaan, mutta ei kuuntele.

Aivan kuten ennen, myös EU:n hovissa on Pohjolan perukoilta neuvonantajia, mutta he ovat tottuneet siihen, että hovissa tiettyjen alueiden edustajat saavat mielipiteensä kuuluville. Pohjolasta tulleen on vaikea tietää, kuinka pitäisi liittoutua jotta saisi pieniä myönnytyksiä. Eniten hän pelkää sitä, että ruhtinaat suuttuvat, jos vaatii liikaa myönnytyksiä. Jos vain tottelee eikä pidä liikaa melua itsestään, voi käydä niin, että Pohjolassa saadaan elää enimmäkseen rauhassa. Ehkä hovin tarkastajat poikkeavat vain harvoin antamassa nuhteita.

Aivan kuten ennen kuninkaita, myös EU:n ruhtinaita mielistellään. Pohjolassa mietitään kuumeisesti, mikä erityisesti miellyttäisi EU:n ruhtinaita. Yksi erinomainen keino on ennakoida ruhtinaiden päätöksiä ja saattaa ne päätökseen nopeammin kuin muualla. Silloin voi hetkeksi päästä ruhtinaiden suosioon.

Onko siis mikään muuttunut? On sentään, sillä EU:n ruhtinaat eivät ole yhtä julmia kuin entisajan kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kurittivat alamaisiaan myös fyysisesti. Uudet ruhtinaat kajoavat vain omaisuuteen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Kipeästi sekin sattuu. Parannus on sekin, että noilla ruhtinaitten hoviin lähetetyllä edustajilla on oikeus osallistua päätöksentekoon eikä vain tulla kuulluksi. Käytännössä pienen maan vaikutus päätöksiin on perin vähäinen.

Historia todellakin toistaa itseään. Pienten on vaikea saada ruhtinaiden hovissa ääntään kuuluville. Kuinka ollakaan, etäisyydellä on yhä vaikutusta. Kun käskyt tulevat jostakin kaukaa, ne tuntuvat usein oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Usein niitä on niin paljon, että tavallinen kansalainen ei ehdi niihin perehtyä. Mutta väliäkö sillä, kunhan tottelee ruhtinaita.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Epävarmuuden aika

Elämmekö maailmassa, joka muuttuu enemmän kuin koskaan? Sodat, kulkutaudit ja katovuodet ovat ennen aiheuttaneet monenlaisia muutoksia, mutta nyt suuria muutoksia on kasautunut lyhyelle ajanjaksolle. Sellaisia ovat globalisaatio, muuttoliike, pakolaisuus, tekniikan kehitys, informaatiotulva, automaatio, ilmaston lämpeneminen, väestökasvu sekä aivan viime vuosina koronaepidemia ja Ukrainan sota. Näitä muutoksia olisi helpompi kestää, jos ne otettaisiin vastaan yhteisönä, mutta yhteisöt ovat länsimaissa menettäneet merkitystään. Nyt jokaisen on selviydyttävä muutoksista niin hyvin kuin yksin ja läheisten kanssa pystyy.

Selkeä identiteetti on yksi hyvinvoinnin osatekijä. Kun oma paikka maailmassa muuttuu epäselväksi, se aiheuttaa turvattomuutta ja epävarmuutta. Vahva identiteetti antaa perustan, jonka avulla voi tulkita kokemuksiaan. Identiteetti edellyttää riittävän pysyviä ihmissuhteita, kuten ryhmiä ja yhteisöjä, joihin tuntee kuuluvansa. Jos ei kuulu mihinkään ja tiedä omaa paikkaansa, on vaikea tietää, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tulisi toimia.

Tämä muistuttaa kokemuksia aivan oudossa kulttuurissa. Kun ei osaa kieltä ja tunne tapoja, elämä on epävarmaa. Tapahtumia ja kohtaamisia voi ymmärtää aivan väärin, jos ei tunne paikallisia tapoja. Silloin myös itsensä ymmärtäminen heikkenee. Itseymmärrys vaatii tueksi toisten ihmisten peilejä, mutta jos niissä oma minuus näkyy heikosti tai vääristyneenä, seurauksena on epävarmuutta ja ahdistusta. Jos lisäksi sosiaaliset resurssit ovat heikkoja, tilanne vaikeutuu entisestään.

Haluamme vähentää epävarmuutta. Yksi keino on mukautua kulttuurin vaatimuksiin ja odotuksiin niin hyvin kuin osaa. Se edellyttää sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja, jotta tunnistaisi odotukset ja osaisi niihin sopeutua. Jos tämä ei onnistu, silloin hakeudutaan sellaiseen ryhmään, joka (1) jakaa samaa epätietoisuutta, (2) antaa vastauksia siihen, mistä tuo epätietoisuus johtuu ja (3) kehottaa karttamaan toisenlaisia ryhmiä ja viestejä.

Nykyajan yhteiskunnissa on paljon houkuttelevia tarjouksia. Ne antavat yksikertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin vedoten siihen, että juuri tämä tarjous on oikea ja että sen takana on luotettavaa tietoa tai jokin auktoriteetti.  Usein tuo tarjous kehottaa palaamaan ”vanhaan hyvään aikaan”, siihen aikaan, jolloin järjestys vallitsi ja oikea ja väärä osattiin erottaa. Suurissa valtioissa se tarkoittaa vanhan suuruuden palauttamista, koska nykyajan yhteiskunta on monin tavoin häiriintynyt ja kieroutunut. Tarjous, olipa se ideologia tai uskomus, kertoo, ketkä ovat meidän puolellamme ja ketkä ovat meitä vastaan. Sisä- ja ulkoryhmien erottaminen ja musta-valko -ajattelu korostuvat.

Kehittyy polarisaatiota, sillä ideologioiden törmätessä yhteen niiden väliset erot korostuvat. Polarisaatio tuottaa vastustajia, joiden voimaa, häikäilemättömyyttä ja pahuutta korostetaan. Tällaista vastustajaa vastaan on lupa käyttää yhtä ankaria keinoja.

Mistä saadaan luotettavaa tieto? Kuten hiljattain julkaistu YLEn tutkimus osoitti, nuorimmat ikäryhmät ovat eniten vaarassa, sillä heidän arvokas kriittinen asenteensa johtaa etsimään luotettavaa alkuperäistä tietoa. Heidän mielestään se löytyy sosiaalisen median välityksellä. Suoran tiedon lähteenä sosiaalinen media on kuitenkin kyseenalainen, koska paljon riippuu siitä, millaiseen tietoon törmää ja kuka sitä suosittelee.

Valtamedian tarjoamia tietoja epäilevät myös ne, joita omat ongelmat ja epävarmuus ovat pahiten koetelleet. Sekä nuoria että katkeria ihmisiä koskettavat viestit, jotka tarjoavat suoraviivaisia ja yksinkertaisia ratkaisuja nykyajan monimutkaisiin ongelmiin. Varmoja ja selkeitä vastauksia antavat henkilöt ja ryhmät saavat paljon valtaa, sillä heille kertyy runsaasti kannattajia. Nämä tietävät mikä on totta ja kehottavat varomaan valtamediaa. Kriittisyyden idea kääntyy helposti vastakohdakseen, koska vaihtoehtoiset tulkinnat torjutaan jyrkästi.

Johdonmukainen seuraus tästä mustavalkoisesta ajattelusta ovat salaliittouskomukset. Niiden avulla asiat selkiytyvät. Vastustajilla on pirullisia aikomuksia oikean tiedon omaavia ihmisiä vastaan. Näiden oikeiden näkemysten tuottama vastustus lujittaa uskomuksia ja vahvistaa sitoutumista tiedostavien ryhmään ja uskomuksiin. Uskomukset auttavat näkemään suuria ja pieniä merkkejä siitä, miksi juuri tämän ryhmän käsitykset ovat oikeita.