Julkaistu Ruudinsavu-lehdessä 4/2006 (p22) otsikolla “Bonanzan tenho puree yhä”.
En muista tarkalleen vuotta, jolloin Bonanza tuli ensimmäisen kerran televisiosta. Olisikohan ollut 1960-luvun puolivälissä. Silloin meillä kotona ei vielä ollut väritelevisiota. Kovin paljon ei tuosta ensimmäisestä kierroksesta ole jäänyt mieleen. Minulla oli silloin muita asioita mielessä. Olin ottanut vähän etäisyyttä villiin länteen.
Bonanza ja Gunsmoke kilpailevat tasaväkisesti maineikkaimman TV-sarjan tittelistä. Gunsmoke kesti ajallisesti pitempään, mutta silti asettaisin Bonanzan ykköseksi. Bonanzan vahvuus on aivan kohdalleen osunut näyttelijöiden valinta. Kaikki neljä pääosan esittäjää ovat kiinnostavia ja erilaisia tyyppejä, voisipa melkein puhua jungilaisittain arkkityypeistä. Isä Benjamin on turvallisuuden ja vahvuuden perikuva, viisas isä, joka hädänkin hetkellä säilyttää malttinsa. Hän luottaa ehdottomasti poikiinsa mitä tahansa tapahtuikin. Vanhin poika Adam on vastuullinen vanhin poika, joka tarvittaessa ottaa isän roolin. Adamin hillityn pinnan alta löytyy kuitenkin kiihkeyttä, jota hänen ei aina ole helppo hillitä. Hoss on hyväntahtoinen voimamies, joka on aina valmis auttamaan avun tarpeessa olevia. Hän on samalla sekä lapsenomainen, spontaani, jopa naiivi että syvällisesti pohdiskeleva ja harkitseva ihminen, jonka sydän on kultaa ja joka tajuaa elämän syvät ristiriidat. Pikku-Joe on perheen nuorimpana hiukan hemmoteltu, omaa paikkaansa etsivä kuumakalle, joka jatkuvasti haukkaa hiukan liian suuria paloja taitoihinsa ja voimiinsa nähden. Sarjan aikana Joe kasvaa aikuiseksi ja siirtyy Adamin rooliin.
Isälle ja pojille on ominaista tavattoman kiinteä perheyhteys. He ovat oikeastaan kuin D\’Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis, joskaan roolihahmojen vastaavuudet eivät mene aivan yksi yhteen. He ovat kuin neljä muskettisoturia, jotka ovat järkkymättä kuninkaansa puolella. Muskettisoturit olivat kuninkaan – tai kuningattaren -, Ranskan ja sorrettujen puolella. Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Cartwrightien kuningas on Ponderosa, jonka eteen he ovat valmiit tekemään mitä tahansa. Myös Cartwrightit ovat rohkeita, rehellisiä ja oikeudentuntoisia miehiä. Sarjan alussa he kuitenkin ovat aika suvaitsemattomia, jopa kovia tunkeilijoita vastaan. Ponderosan maille tuleva ottaa suuren riskin. Vähitellen he sulavat ja alkavat ymmärtää esimerkiksi intiaanien oikeuksia. Heiltä löytyy yhä enemmän sääliä ja armeliaisuutta vähäosaisia kohtaan. Alun korskeus katoaa heistä vähitellen.
Pernell Roberts oli melkein alusta asti tyytymätön käsikirjoituksiin. Hän halusi ottaa kantaa erilaisiin ongelmiin. Kun Lorne Greene, Dan Blocker ja Michael Landon pitivät hauskaa, kiersivät ympäri maata ja hulluttelivat, Roberts vetäytyi syrjään. Eräs tunnettu ohjaaja – muistaakseni Altman – olikin sitä mieltä, että näitä kolmea kaverusta ei tahtonut saada millään kuriin. Hulluttelusta ei tahtonut tulla loppua. Vaikka Roberts lähti pois kuuden vuoden jälkeen, se ei yllättäen vaikuttanut sarjan suosioon. Varsinainen sokki oli Dan Blockerin kuolema vuonna 1972. Siitä Bonanza ei enää toipunut. Bonanzaan koetettiin ujuttaa uusia henkilöitä, mutta nämä eivät vetäneet isälle ja veljeksille vertoja. David Canary oli ihan OK, mutta hänen osuutensa jäi aika vähäiseksi. Paljon vahvemmin oli esillä Jamie (Mitch Vogel), joka Joen kasvaessa aikuiseksi antoi isä-Benille mahdollisuuden pitää kiinni isän roolista. Tällä haluttiin vahvistaa Bonanzan suosiota koko perheen ohjelmana.
Bonanzan vahvuutena oli sarjan kyky vedota hyvin laajaan katsojajoukkoon. Pääosan esittäjät tarjosivat samaistumiskohteita hyvin monenlaisille ihmisille. Lisäksi he olivat usein kaikki mukana toisin kuin monissa muissa sarjoissa, jotka yleensä keskittyivät aina yhteen päähenkilöön kerrallaan. Suosiota edisti sekin, että sarjassa oli tilaa romantiikalle, jännitykselle, draamalle, komedialle, jopa farssille. Kun tällä viikolla jännitettiin Pikku-Joen hengen puolesta, seuraavalla viikolla Hoss oli vauvojen kauneuskilpailun tuomarina tai ahmi piirakoita. Tietenkin käsikirjoitusten taso vaihteli suuresti. Joukossa oli todella heikkoja jaksoja, mutta myös hienoja tarinoita. Komediat olivat usein aidosti hauskoja. Näissä jaksoissa Hoss ja Joe olivat parhaimmillaan. Niitä katseli mieluummin kuin vaikkapa joitakin John Waynen viimeisimpiä elokuvia.
Bonanzan suuri miinus oli filmaus studiossa. Vähitellen alkoi harmittaa, kun isä ja veljekset ratsastivat jokaisessa jaksossa studion “pihalta” kulissien taakse. Tai kun joku pojista ihaili järvimaisemaa, se saattoi olla mistä tahansa. Jos juoni oli hyvä, tämä ei paljon haitannut, mutta joskus siihen kiinnitti huomiota. Olihan tuohon aikaan sarjoja, jossa kulissit kolisivat vain vähän. Toinen miinus olivat mahtipontiset keskustelut elämän suurista kysymyksistä. Niissä on mukana vahva annos amerikkalaista suuruuden ja voiman ihannointia, joka ei tällaista pienviljelijän poikaa kauheasti innostanut. Muutamat kertomukset liittyivät niin vahvasti johonkin amerikkalaiseen ilmiöön, että ne jäivät vieraaksi. Kolmas miinus riippuu siitä, miten paljon toimintaa odotti lännensarjoilta. Jos sitä odotti, joskus joutui pahasti pettymään. Tarjolla saattoi olla 50 minuuttia romantiikkaa.
Bonanzan näyttelijät olivat yleensä hyviä. Mukana oli myös varsin nimekkäitä näyttelijöitä, joko nuoria tulokkaita tai sitten vankkoja luonnenäyttelijöitä tai uransa suhteen alamäessä olevia. Mukana olivat mm. Yvonne de Carlo, Ida Lupino, James Coburn, Leonard Nimoy, Julie London, Lee Marvin, Dennis Hopper, Rory Calhoun, Charles Bronson, Ramon Navarro, Rod Cameron, George Montgomery, Leslie Nielsen, Bruce Dern, Ben Johnson, Forrest Tucker, Jodie Foster ja Ron Howard. Nuorten naisten osissa vilahteli usein henkilöitä, joista en muista sen jälkeen kuulleeni mitään. Kenties yllättävin asia oli Michel Landonin panos. Hän teki ensimmäisen Bonanzan käsikirjoituksen jo vuonna 1962 ja ohjasi vuodesta 1968 lähtien 14 jaksoa.
Bonanzan taso ei kokonaisuutena pahemmin pudonnut loppua kohden. Joidenkin mielestä se jopa kohosi, koska jaksot olivat loppupuolella jonkin verran realistisempia kuin ensimmäisinä vuosina. Myös alun mahtipontisuus väheni vuosien myötä. Monille Robertsin lähtö oli iso miinus ja tietenkin Blockerin kuolema. Dan Blocker on aina ollut minun henkilökohtainen suosikkini. Bonanza oli aikanaan todellinen ilmiö ympäri maailmaa aina Japania ja Egyptiä myöten. Voi olla, että jotkut sarjat kestävät aikaa paremmin kuin Bonanza, mutta valitsen tällaisen sadunomaisen lännen mieluummin kuin ultrarealistisen Deadwoodin.