Psykopatiaa, narsismia, ujoutta ja surua on alettu diagnosoida sairaudeksi. Laitan siis pääni pölkylle, kun arvostelen psyykkisten ongelmien diagnostiikkaa. Onhan useimpien psykiatrien reaktio se, että juuri diagnoosien avulla hoitoa voidaan suunnitella. Myönnän tämän näkemyksen oikeaksi, jos vain diagnostiikka olisi järkevää ja toimivaa – ja kohtuullista.
Auttaako nykyinen diagnoosijärjestelmä aidosti ongelmien ratkomisessa tai hoidossa? Yhteiskunnassa on monenlaisia ongelmia. Huomattava osa niistä liittyy tavalla tai toisella omaan persoonallisuuteen. Tarjolla on sadoittain sanoja, joilla kuvataan ihmisten häiriöitä, vaivoja ja puutteita. Jossakin historian vaiheessa syntyi ajatus, että huomattavaa osaa näistä oikuista voidaan nimittää sairauksiksi. Syntyi massiivinen diagnostinen järjestelmä, joista tunnetuin on Yhdysvalloissa kehitetty DSM-systeemi (Diagnostic and Statistical Manual).
Onko tämä luokittelu järkevää? Entä jos kyse on aivan luonnollisesta ihmisten erilaisuudesta? Miksi joitakin ominaisuuksia tai toimintoja nimitetään sairauksiksi ja toisia yhä pidetään ihmisten erilaisuutena? Arkihavainnot ja tutkimukset osoittavat, että ihmiset eroavat suuresti esimerkiksi ahdistuneisuuden suhteen. Suurehkossa joukossa on paljon niitä, jotka hädin tuskin tunnistavat tällaisen kokemuksen, mutta myös niitä, jotka kokevat sen tuskallisena.
Kun tehdään laajoja väestötutkimuksia, ahdistuneisuuden jakautuma on hyvin säännöllinen. Siitä on vaikea löytää mitään sellaista kohtaa, josta sairaus (tai häiriö) alkaisi. Raja on mielivaltainen, joten sitä voidaan nostaa tai laskea. Katkaisukohdasta riippuen saadaan paljon, melko paljon tai vähän ahdistushäiriöstä kärsiviä ihmisiä. Vielä vaikeampi on vetää raja patologisen, sairaudenkaltaisen vastuuttomuuden ja ”normaalin” vastuuttomuuden välille.
Sairauden puolesta puhuu se, että kärsiviä ihmisiä pitää auttaa ja että häiritseviä ihmisiä pitää saattaa oikeille raiteille. Jos voimakas ahdistus on vain normaalia vaihtelua, silloin tällainen ihminen ei todennäköisesti saisi apua. Ahdistuksen osalta tässä vastaväitteessä on järkeä, mutta vastuuttomuuden osalta ei niinkään. Vastuuttomuus on moraalisesti väärin, joten siihen tulee puuttua kulttuurin omin keinoin. Nimittäminen sairaudeksi vaikeuttaa puuttumista, koska se antaa vastuuttomalle alibin olla sellainen kuin on.