Naiset ja liikunta

Kirjoitettu vuonna 2000 naisten liikkumistä käsittelevään kirjaan, mutta en ole asiasta kuullut mitään, vaikka lähetin tekstin kustantajalle. Oli toki omituista, että naista ei löytynyt kirjoittajaksi.

Historiaa

Naisten aseman kohentuminen näkyy myös liikunnassa. Luin juuri kirjan Pariisin Olympialaiskisoista (1924). Siinä Toivo Aro kirjoittaa kauniisti: “Tämä urheilumuoto (uinti) niin erinomaisesti sopii myös naisille ja vetää heitä mukaan olympialaisiin kisoihin. Siinä suhteessa ei mitään muuta urheilua voi verratakaan uintiin” (s. 510). “Uinti on molempien sukupuolien urheilua. Naisten uimakilpailut alkavat muodostua yhä suuremmoisemmiksi ja tulevat varmaan saavuttamaan tasa-arvoisuuden miesten kilpailujen kanssa. Sitä kehitysmahdollisuutta ei ole yleisurheilussa, sillä naisten kilpailut juoksuissa, hypyissä ja heitoissa eivät onneksi ole saavuttaneet kannatusta.” (ss. 525-526). Parhaat naiset uivatkin Pariisissa lujempaa kuin suomalaiset miehet tuohon aikaan. Naisten juoksuja olympialaisissa paheksuttiin yleisesti. Jo 800 metriä oli heille liian pitkä matka. Tätä käsitystä tuki se, että esimerkiksi Amsterdamissa (1928) yhtä ruotsalaista naista lukuunottamatta kaikki maaliintulleet tuupertuivat lähes tiedottomina kentälle. Näin jälkikäteen arvioituna kyse oli varmaankin liian vähäisestä harjoittelusta.

Tänään naiset juoksevat maratonin ja ovat maalissa täsmälleen yhtä hyvässä kunnossa kuin miehet. Muutos suhtautumisessa naisten liikuntaan on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana valtava. Naisille sopimattomia lajeja ei enää juuri ole. Mäenlaskua naiset eivät paljonkaan harrasta, mutta jos harrastajia löytyy, on laji ilman muuta avoin naisille. Paini tuntuu yhä jotenkin naisille sopimattomalta. Tuskin se on sen kummempi laji kuin nyrkkeily tai karate, joita naiset paljonkin harrastavat. Nyrkkeilyn ja osin karatenkin sopivuutta sen paremmin miehille kuin naisillekaan voidaan perustellusti epäillä. Moottoriurheilussa naisia näkyy samoin vähän, mutta tämä ei varmaankaan johdu siitä, etteivätkö naiset voisi näitäkin lajeja harrastaa.

Alunperin naisille sopivina pidettiin lajeja, jotka olivat sulavia ja pehmeitä. Ensimmäisiä hyväksyttyjä lajeja olivat kaunoluistelu, uinti, miekkailu, tennis ja voimistelu. Olympiakisoihin nämä lajit tulivat 1908, 1912, 1920, 1924 ja 1928 (voimistelunäytöksiä oli jo sitä ennen). Naisten yleisurheilu tuli olympiakisoihin 1928. Aluksi sopivia olivat taito- ja tarkkuusajit, sitten vähitellen myös nopeutta vaativat lajit. Ensimmäinen varsinainen voimalaji, kuulantyöntö, tuli olympiakisoihin Lontoossa 1948. Viimeisimpänä mukaan ovat tulleet kestävyyslajit ja taistelulajit (poikkeuksena miekkailu).

Liikunnan harrastaminen

Tasa-arvo näkyy myös väestön liikuntaa kuvaavissa tutkimuksissa. Miesten ja naisten välillä ei ole suuria eroja liikuntaharrastusten määrissä. Sekä miehille että naisille liikunta on yksi tärkeimmistä harrastuksista. Kun olen tutkimuksissani tehnyt sekä miehille että naisille kysymykset (1) Miten huolehdit hyvinvoinistasi ja hyvästä olostasi ja (2) Millaiset asiat tuottavat sinulle iloa? Mikä saa sinut tuntemaan itsesi todella tyytyväiseksi ja onelliseksi? tuli kumpaankin runsaasti liikunnan kuvauksia. Ensimmäiseen kysymykseen 32% naisista  antoi liikunta-aiheisia vastauksia, jonka lisäksi 23% mainitsi ulkoilun, josta varmaankin suurin osa oli kävelyä kodin lähipirissä. Iloa liikunnasta tai ulkoilusta sai 5% naisista. Miehillä vastaavat luvut olivat korkeampia. Hyvinvoinnista liikunnan avulla huolehti 64% ja lisäksi 10% ulkoili. Ilon aiheena liikunnan mainitsi 15% miehistä. Näitten lukujen valossa miehet kokivat liikunnan jonkin verran tärkeämpänä kuin naiset. Kyseessä ovat spontaanisti annetut vastaukset, joten on mahdollista, että muutamilta on voinut liikunta unohtua vastauksia annettaessa. Silti syntyy vaikutelma, että monille liikunta on sittenkin enemmän velvollisuutta kuin jotakin iloista tai hauskaa.

naiset-ja-liikunta-1
Kuvio 1. Erään yrityksen työntekijöiden arvio harjoitetun
liikunnan määrästä (graafinen 0-100 -asteikko)

naiset-ja-liikunta-2
Kuvio 2. Erään yrityksen työntekijöiden arvio omasta fyysisestä kunnosta
(graafinen 0-100 -asteikko)

Kuvioissa 1 ja 2 on esitetty erään suurehkon yrityksen työntekijöiden (497 henkilöä) kuvaus liikunnan määrästä ja fyysisestä kunnosta. Miesten ja naisten välillä ei ollut suuria eroja. Miehet arvioivat fyysisen kuntonsa hiukan paremmaksi kuin naiset. Kuvioiden korkeinpia pylväitä vastaavat asteikon kohdat olivat seuraavanlaisia:

naiset-ja-liikunta-3

Koko väestöä kuvaavissa otoksissa naiset liikkuvat miehiä hiukan enemmän. Kaksi kertaa viikossa liikkuvia naisia oli v. 1997 65% ja miehiä 61% (Godenhjelm ym.). Eniten liikkuvat nuorimmat ja eläkeikää lähestyvät ikäryhmät. Miehillä koulutus lisää liikuntaa, naisilla tällaista yhteyttä ei ole havaittavissa. Kokonaisuutena liikunta on lisääntynyt viimeisten 20 vuoden aikana.

Miesten ja naisten välillä on yhä melko selviä lajieroja. Naisten lajeja ovat kävely, pyöräily, aerobic, jumppa ja lenkkeily (juokseminen ja hiihto). Miesten lajeja ovat ovat kävely, pallopelit, lenkkeily ja kuntosalilla käynti. Yksinomaan naisten ja miesten lajeja ei juuri enää ole. Kenties selvin naisten laji on aerobic, jota miehet harrastavat vähän. Lajit kuvastavat myös niihin liittyviä tavoitteita. Naisilla korostuvat terveydelliset tekijät ja kauneus, miehillä voima ja kestävyys sekä osin yllättäen myös sosiaalinen yhdessäolo. Kun tein em. suuressa yrityksessä kyselyn liikunnan koetuista vaikutuksista, miehet saivat liikunnasta naisia enemmän seuraavia asioita:

  • antaa ystäviä
  • vie ajatukset pois ikävistä asioista
  • kohottaa itsetuntoa
  • parantaa työkykyä
  • sen sijaan eroja ei ollut kysymyksissä
  • edistää fyysistä kuntoani
  • parantaa mielialaani
  • edistää mielenterveyttäni
  • antaa vaihtelua
  • auttaa rentoutumaan
  • parantaa stressinsietoni
  • auttaa laihduttamaan

Yleensäkin liikunta antoi merkittävästi kaikkia yllä mainittuja asioita. Miehet arvostivat liikuntaa kuitenkin hiukan enemmän kuin naiset; he kokivat saavansa liikunnasta jonkin verran enemmän hyötyä kuin naiset. Usko liikunnan myönteisiin vaikutuksiin oli erittäin vahva. Sekä miesten että naisten mielestä liikunta edisti sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä.

Liikunta ja hyvinvointi

Liikunnan vaikutukset fyysiseen terveyteen ovat tutkimusten mukaan selviä. Runsaasti liikkuvat sairastavat vähemmän ja elävät pitempään kuin vähän liikkuvat. Tulos pätee sekä miehiin että naisiin.

Vaikuttaako liikunta myönteisesti myös psyykkiseen hyvinvointiin ja mielenterveyteen? Edellä on jo todettu, että näin ihmiset yleisesti uskovat. Tuskin liikunnan harrastaminen olisi niin yleistä, ellei se tuntuisi enimmäkseen mukavalta, jopa hauskalta. Liikunta auttaa rentoutumaan, parantaa mielialaa ja vie ajatukset pois ikävistä asioista. Tämän osoittavat myös tutkimukset. Liikunnan aikana mieliala kohenee ja vaikutus saattaa kestää jopa useita tunteja. Liikunnalla on välittömiä myönteisiä vaikutuksia mielialaan vain silloin, kun se on mielekästä ja omaehtoista. Pakkoliikunta ei synnytä myönteisiä vaikutuksia. Tämä on hyvä muistaa, kun puhutaan liikunnan vaikutuksista. Joillekin liikunta voi olla suoranaista piinaa. Mitä enemmän liikunnassa on pakonomaisuutta, sitä enemmän se laskee mielialaa. Fyysinen kunto nousee pakollisessa liikunnassakin, mutta se tapahtuu mielialan kustannuksella.

Monien tutkimusten mukaan liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin välillä on positiivinen yhteys. Paljon liikkuvat ilmoittavat hyvinvointinsa paremmaksi kuin vähän liikkuvat. Tulos ei kuitenkaan ilman muuta tue tulkintaa, jonka mukaan liikunta edistää psyykkistä hyvinvointia, koska on mahdollista, että ennestään hyvinvoivat jaksavat panostaa myös liikkumiseen.

Liikunnan pitkäaikaisvaikutusten tutkiminen edellyttää huolellisia tutkimusmenetelmiä. Tavallisesti kahdesta ryhmästä toinen osallistuu liikuntaohjelmaan ja toinen on ns. kontrolliryhmä. Kontrolliryhmä liikkuu niin kuin ennenkin. Parhaimmillaan ryhmät on jattu täysin satunnaisesti näihin kahteen ryhmään. Tällä tavoin tehdyt tutkimukset osoittavat, että liikuntaan osallistuvien psyykkinen hyvinvointi voi parantua kontrolliryhmään verrattuna. Erityisesti masennus vähenee liikunnan ansiosta. Tulokset ovat verrattavissa psykoterapiaan ja lääkehoitoon.

Tulos saadaan kuitenkin vain silloin, kun kyseessä ovat vähintään lievästi masentuneet ihmiset ja kun he ovat liikunnallisesti passiivisia. Ennestään hyvinvoivilla ja liikunnallisilla ihmisllä liikunta ei juuri lisää psyykkistä hyvinvointia. Hyvinvoivan ihmisen on tyydyttävä liikunnasta saataviin “hyvinvointipiikkeihin”, joka ei ole ollenkaan vähäpätöinen asia. Liikunnalla saa hyvää mieltä halvalla monta kertaa viikossa.

Ihmisten hyvinvoinnin taso pysyy varsin vakaana, ellei merkittäviä elämänmuutoksia tapahdu. Kielteiset tapahtumat laskevat tuota tasoa keskimäärin jonkin verran ja vastaavasti myönteiset nostavat. Useimmilla muutokset eivät ole pysyviä, vaan hyvinvoinnin taso palautuu entiselleen tai lähes entiselleen. Elämäntapahtumien vaikutukset ovat hyvin yksilöllisiä. Useimmat sopeutuvat vaikeisiin sairauksiinkin tai menetyksiin hyvin, mutta aina on niitä, joille hyvinvoinnin lasku jää pitkäaikaiseksi. Tavallisesti silloin on kyseessä useiden kielteisten asioiden kasautuminen.

Optimaalista hyvän olon annosta, sen laatua tai määrää, ei tarkkaan tunneta. Ilmeisesti lähes mikä tahansa liikunta voi edistää psyykkistä hyvinvointia, jos se koetaan mielekkääksi. Liikunta voi olla hyvin kevyttä, vaikkapa tai chitä tai sitten happea kuluttavaa, intensiivistä liikuntaa kuten esimerkiksi aerobic, koripallo, juokseminen tai soutu. Toisin kuin etsittäessä liikunnan fyysisiä vaikutuksia, psyykkisiä vaikutuksia välittää liikkujan oma kokemus. Yleensä sellainen liikunta koetaan hyväksi, jotka tapahtuu riittävän usein ja kestää riittävän kauan. Kuitenkin liian usein tapahtuva liikunta koetaan helposti pakonomaiseksi. Sopiva määrä on hyvin yksilöllinen asia. Joku voi huoleti pelata tennistä tai golfia vaikkapa viisi kertaa viikossa ja nauttii siitä silti. Toiselle kaksi kertaa on sopiva annos.

Liikunnan psykologisia vaikutuksia osoittaa kuitenkin se, että jo muutaman liikuntakerran jälkeen sekä fyysisen että psyykkisen kunnon uskotaan kohentuneen. Todellisuudessa fyysisen kunnon kohentuminen edellyttää useiden viikkojen säännöllistä ohjelmaa. Silloinkin esimerkiksi hapenottokyvyn muutos on vain 5-15 prosentin luokkaa.

Tällaiset psykologiset tekijät tekevät liikunnan vaikutuksen tutkimisen kovin vaikeaksi. Kun ihminen lähtee mukaan liikuntaohjelmaan, hän uskoo sen tuottavan tuloksia ja luottaa niihin asiantuntijoihin, jotka ovat ohjelman suunnitelleet. Liikunnan vaikutuksia on lähes mahdotonta erottaa tällaisista tekijöistä. Tavallisen liikkujan kannalta tämä on täysin akateeminen kysymys, sillä liikunnan hyvä puoli on juuri siinä, että se voi tarjota monia asioita, kuten seuraa, tulosten saavuttamista, haasteita ja luontoelämyksiä.

Liikunnan päämuodot

Liikunnan muodot voidaan jakaa neljään pääryhmään niiden luonteen mukaan. Nämä neljä liikunnan muotoa ovat tavoitteiltaan aivan erilaisia.

Autotelinen (omaehtoinen) liikunta imee mukaansa. Itse liikunta on niin huomiota vaativaa, ettei ajatus voi juuri karata sen ulkopuolelle. Tällainen laji vaatii suurta keskittymistä. Pallopelit ovat tällaisia. Niissä on koko ajan keskityttävä peliin. Myös tarkkuutta vaativat lajit, kuten ampuminen, ovat tällaisia. Oikeastaan missä tahansa keskittymistä vaativassa lajissa voi tapahtua tällaista. Liikunnan merkitys nousee sen aikaan saamasta “ajan riennosta” (engl. flow), jonka aikana unohtaa oman itsensä ja aika menettää merkityksensä.

Elämysliikunnassa etsitään sellaisia liikuntamuotoja, joissa liikunta, sosiaalinen yhteys ja ympäristö tiivistävät tunnelman parhaimmillaan huippuelämykseksi. Tällaista liikuntaa harrastava voi tehdä haasteellisen retken, joka vaatii ponnisteluja, sitkeyttä ja yhteistyötä, mutta sen lisäksi luonto ja yhdessäolo luovat tunnelman, jota kuvaa sana elämys. Kyseessä on voimakas, ainutkertainen kokemus.

Tavoitteellisessa liikunnassa liikunta on väline. Varsinainen tavoite on yleensä jokin muu, kuten hyvä kunto tai johonkin tapahtumaan tai kilpailuun osallistuminen. Jokainen liikuntasuoritus on osa tätä tavoitetta. Lenkille lähtijä ei mene nauttimaan juoksemisesta tai luonnosta, vaan toteuttamaan itselleen asettamiaan tavoitteita.

Filosofinen liikunta ottaa vakavasti periaatteen “terve sielu terveessä ruumiissa”. Ihminen voi olla ehyt vain hoitaessaan ruumista. Tämä tapahtuu noudattamalla ohjelmaa, jossa sekä sielu että ruumis saavat oman osansa. Liikunta ei hoida vain ruumista, vaan myös sielua. Miten tämä tapahtuu perustellaan siinä filosofiassa, jota liikkuja noudattaa.

Joskus johonkin liikuntaan liittyy sen harrastajan mielessä useitakin merkityksiä, esimerkiksi elämyksiä ja tavoitteellisuutta samanaikaisesti, mutta yleensä jokin näistä painottuu muita vahvemmin. Naisten ja miesten välillä ei varmaankaan ole suuria eroja näissä peruslaaduissa, vaikkakin edellä mainittu tutkimustulos viittasi siihen, että miehet etsivät selvemmin jotakin konkreettista hyötyä liikunastaan. Pallopelit ovat luonteeltaan hyvin autotelisia, niissä ihmisen oma minuus katoaa pelin aikana.

Ihmiselle on historiansa aikana kehittynyt voimakas tietoisuus itsestään. Monien tutkijoiden mukaan tämä tietoisuus on korostunut juuri tällä vuosisadalla. Etenkin länsimainen ihminen haluaa tuntea oman sisinpänsä, oman minuutensa, mutta usein ahdistuu niistä puutteista tai vajavuuksista, joita hän mielestään huomaa verratessaan itseään muihin ja omiin tavoitteisiinsa. Liikunta tarjoaa toisaalta keinon päteä, hallita omaa minuuttaan, mutta myös mahdollisuuden irrottautua hetkeksi minuuteen kohdistuvista paineista.

Miten lajit valitaan? Mikä merkitys on esimerkiksi persoonallisuuden piirteillä? Piirteillä on merkitystä siinä mielessä, että ne ovat kaikkien valintojan “takana”. Vaihtelunhaluinen ihminen etsii haastavia, uusia lajeja, sosiaalinen liikuntaa, jossa sosiaaliset kontaktit ovat mahdollisia. Kuitenkin muilla, usein satunnaisilla, tekijöillä on paljon suurempi merkitys. Tarjolla olevat mahdollisuudet, koti, kaverit, media ja kunkin ajan huippu-urheilijat vaikuttavat suuresti lajinvalintaan. Minun nuoruudessani melkein kaikki pojat hyppäsivät seivästä, koska Pentti Nikula hyppäsi maailmanennätyksen.

Liikunnassa vaikuttavat tekijät

Monasti korostetaan biologisia tekijöitä, kun puhutaan liikunnan vaikutuksista hyvinvointiin, mutta näiden merkitys on toissijainen. Ne ovat seurauksia alla kuvatuista tekijöistä. Tetenkin mielialan kohoaminen on samalla biologinen tapahtuma, mutta sen saavat aikaan psykologiset ja sosiaaliset tekijät.

1. Kulttuuri. Voi tuntua oudolta, kun kulttuuri nimetään liikunnassa vaikuttavaksi tekijäksi, mutta jos a.o. kulttuuri ei pidä arvossa liikuntaa, se ei edistä hyvinvointia. Jos kaikenlainen liikkuminen nähdään ihmisen kannalta hölmönä ja turhana, ei kukaan lähde ehdoin tahdoin itseään häpäisemään. Jotta liikunta voisi vaikuttaa hyvinvointiin, sen täytyy olla kulttuurissa hyväksyttyä. Monissa kulttuureissa pyylevyys on yhä arvokas asia ja osoittaa, että ihminen on varakas ja pystyy syömään niin paljon kuin haluaa. Oikein varakas pystyy järjestämään itselleen kantajan pienellekin matkalle. Hieno nainen ei koskaan hikoile. Jos kulttuuri ei hyväksy naisilla niukkaa vaatetusta, moni liikuntamuoto tulee lähes mahdottomaksi.

2. Mielekkyys. Kun yksilö voi hyväksyä vallitsevat kulttuurin arvostukset, hän voi kokea ne myös omalla kohdallaan mielekkäinä. Kuitenkin on aina ihmisiä, jotka pitävät liikuntaa eri syistä tarpeettomana tai jopa mielettömänä. Mielettömyyden kokemus syntyy helposti ulkoisen pakon kokemisesta. Liikuntaohjelmissa joudutaan aina tasapainoilemaan rajalla, jossa ohjelman tiukkuus voi kääntyä pakoksi. Pakkoliikunta liikunta ei edistä kenenkään hyvinvointia.

3. Auktoriteetti. Sosiaalipsykologisilla tekijöillä on suuri vaikutus liikunnan kokemiseen. Keskeisin tekijä on se auktoriteetti, jonka tukemana tai ehdottamana liikuntaa harrastetaan. Jos asiantuntija ehdottaa liikuntaa, sen arvo nousee huomattavasti. Liikunnasta voi tulla hoitoa muiden hoitojen joukossa.

4. Palaute. Aivan samoin kuin kaikessa toiminassa liikunnasta koettuun mielihyvään vaikuttavat ne palautteet, joita liikkuja saa sekä muilta että itseltään. Valmentajat, toverit ja yleisö kannustavat jatkamaan. Myös liikuntaa harrastava kannustaa itse itseään eri tavoin. Voipa hän palkita itsensä liikunnan jälkeen jollakin konkreettisella palkkiolla (makupala, juoma). Palautteeksi on laskettava myös oman kehon jatkuvasti antama palaute.

5. Sosiaaliset tekijät. Monessa liikuntalajissa sosiaalinen yhdessäolo on oikeastaan tärkeämpää kuin itse liikunta. Ryhmä voi jopa vaihtaa liikuntamuotoa, mutta kokemus pysyy silti myönteisenä. Suuri osa liikunnan merkityksestä tulee joko ryhmänä tehdyistä suorituksista tai “yhteen pelaamisesta” sen eri muodoissaan. Monasti myös liikuntatilanteen jälkeen tapahtuva yhdessäolo on tärkeätä, jopa joskus tärkeämpää kuin itse liikunta.

6. “Autotelinen” kokemus eli flow. Liikunnassa ajan merkitys häviää, toiminta imee mukaansa. Tämä “tiedottomuuden tila” on ihmiselle jollakin tavalla mieluinen, vaikka sen aikana ei itseään ja olemistaan tiedosta. Jälkeenpäin tuo vaihe tuntuu hyvältä. Mieluisa työ tai harrastaminen on autotelista. Mahdollisesti juuri vapautuminen jatkuvasta oman minän tarkkailusta ja arvioimisesta koetaan vapauttavana asiana.

7. Hallinnan kokemus. Tässä on jotakin samaa kuin edellä on kuvattu, mutta myös jotakin erilaista. Liikuntaan liittyy lähes aina kehon hallintaa tai tuloksellisuuden kokemista. Joillekin jo pelkkä osallistuminen voi olla voitto vuosien laiskottelun jälkeen. Jollekin liikunta merkitsee taidon kasvamista, toiselle havaittavaa kunnon lisäystä. Juoksu alkaa kulkea yhä kevyemmin. Tähän kokonaisuuteen voidaan lukea myös se oman kehon antama palaute, joka herkästi vastaa siihen, mitä kulloinkin tehdään. Toiseksi voidaan puhua liikunnasta, jolla on filosofisia ulottuvuuksia (esimerkiksi jooga). Liikuntaa harrastava kokee saavuttavansa tasapainotilan joko itsensä tai ympäristönsä suhteen. Tähän ryhmään voidaan lukea myös sellainen liikunta, joka on luonteeltaan kuin ongelmanratkaisua ja tarjoaa siten myös älyllisiä haasteita.

8. Huippukokemukset. Tässä vaiheessa ihminen tiedostaa kokevansa jotakin ainutlaatuista ja erikoista. Maratonilta maalin saapuva kärsii suoranaista tuskaa, mutta samalla hän kokee jotakin aivan ainutlaatuista. Kysymys on oman itsensä ylittämisestä ja voittamisesta. Kyseessä voi olla myös puhdistava, katarttinen kokemus, jolloin ihminen ikään kuin ylittää, tyhjentää tai vapauttaa itsensä.

Nämä tekijät vaikuttavat usein yhdessä. Kun tulkinnat vielä koko ajan vaihtuvat ajan myötä, on uskallettava sanoa suoraan, että liikunnan vaikutusmekanismien selvittäminen on mahdoton tehtävä. Tulkinnat rakentuvat kulloinkin vallitsevan tulkintakehyksen mukaan. Niiden uskottavuus on aina sidoksissa kunkin aikakauden tieteelliseen kulttuuriin.

Liikuntakulttuuri

Kulttuurin merkitystä ei voida yliarvioida. Voimme suhtautumisessa liikuntaan erottaa viisi erilaista liikuntakulttuuria. Nämä on esitetty suunnilleen siinä järjestyksessä kuin ne historiassa tulevat esiin.

1. Liikunnan luonnollisuus. Liikkuminen on välttämätön osa elämää. Liikkumiskyvytön ihminen on hyödytön, eikä voi tulla toimeen. Koko heimo on jatkuvassa liikkeessä ravinnon perässä. Tällaisessa kulttuurissa arvostetaan taitavaa metsästäjää ja taistelijaa. Metsästys ja taistelu edellyttää nopeutta, voimaa ja kestävyyttä. Liikunnan eri muodoissa näkyvä sankaruus liittyy lähes yksinomaan miehiin. Naisilla voidaan arvostaa kestävyyttä.

2. Spartalainen malli. Joissakin kulttuureissa liikunta nousee suureen arvoon, koska sen avulla kansakunta vahvistuu ja voi puolustaa itseään sekä valloittaa uusia alueita. Tässä mallissa arvostetaan kaikenlaisia liikuntasuorituksia. Tälle perustalle syntyivät myös Olympian kisat. Liikuntaa kuuluu ensisijaisesti miesten kasvatukseen, mutta myös naisille voi olla omat ohjelmamansa kuten Spartassa olikin.

3. Gentelman-lady -malli. Erityisesti Englannissa urheilu liittyi yläluokkien elämään. Kyseessä oli ennen muuta ajavietteen tarve, mutta myös halukkuutta osoittaa henkisen kunnon lisäksi ruumiin kuntoa. Tämäkin liikuntakulttuuri kuului ensi sijassa miehille, mutta myös naiset harrastivat joitakin hienostuneita liikunnan muotoja.

4. Terveysmalli. Jo 1800-luvun puolella esiintyi lääkäreitä, jotka korostivat liikunnan merkitystä. Kuitenkin vasta viime vuosikymmeninä on levinnyt ajatus, jonka mukaan liikunnan tehtävä on edistää väestön terveyttä. Yhteiskunnan tehtävä on luoda mahdollisimman hyvät puitteet harjoittaa terveyttä edistävää liikuntaa. Jokaisen kansalaisen velvollisuus on hoitaa omaa kuntoaan. Liikkumattomuus on sairauteen verrattava tila, joka vaatii tehokasta, asiantuntijakeskeistä hoitoa. Malli on hyvin tasa-arvoinen ja edellyttää sekä naisten että miesten liikkuvan terveytensä vuoksi.

5. Yksilökeskeinen malli. Aivan viime vuosina on alettu korostaa liikunnan merkitystä elämysten antajana. Tämä liittyy länsimaisen kultuurin kehitykseen, jossa elämyksiä myydään paketteina ja ihmiset uskovat niitä tarvitsevansa. Ihmisellä on oikeus nauttia elämästä, kokea elämäyksiä ja haastaa itseään. Liikunnasta on tullut keskeinen uuden elämäntavan symboli. Ihminen on tämän tulkinnan mukaan oman elämänsä herra. Hän saa tehdä omalla kehollaan mitä haluaa. Tätä tulkintaa kuvastavat hyvin ne lukuisat julkaisut, joita viime vuosina on alkanut ilmestyä. Malli on tasa-arvoinen; se ei erottele miehiä ja naisia.

Kaikki viittaa siihen, että tulevaisuudessa liikunnassa painottuvat sekä terveys- että elämysnäkökulmat. Parhaana koetaan sellainen liikunta, jossa nämä molemmat toteutuvat. Miesten ja naisten välillä ei tässä suhteessa tule olemaan suuria eroja, joskin on todennäköistä, että miesten ja naisten lajit eroavat jossain määrin toisistaan.

Liikunnan merkitys ihmisen hyvinvoinnin kannalta on arvoituksellinen asia. Jos kaikki ihmiset liikkuvat säännöllisesti, voidaan olettaa, että fyysinen terveys kohoaa. Kun terveet ihmiset voivat myös psyykkisesti keskimäärin paremmin kuin sairaat, tulisi myös väestön psyykkisen hyvinvoinnin kohota. Kun kuitenkin ihmisen onnellisuuteen liittyy sopeutumis- tai tottumisperiaate, ei liikunnasta tule mitään patenttiratkaisua ihmisen onnellisuuteen. Suomalaisittain ihanan lämpimissä, suorastaan paratisimaisissa ,olosuhteissa elävät ihmiset eivät ole sen onnellisempia kuin muutkaan.

Liikunnassa, samoin kuin monissa muissakin asioissa näyttää vallitsevan kaksi periaatetta. Hyvinä koettujen asioiden lisääminen omassa elämässä edistää hyvinvointia. Vähän liikkuva ihminen kohottaa hiukan mielialaansa säännöllisen liikunnan aloitettuaan. Osa tästä muutoksesta saattaa jäädä pysyväksi. Toiseksi monet asiat noudattavat eräänlaista optimiperiaatetta. Liikunta voi tuntua hyvältä vain silloin, kun on välillä liikkumatta. Työkseen jatkuvasti liikkuva ei ole muita onnellisempi. Optimitila taas on hyvin yksilöllinen asia. Jollekin jo vähäinenkin liikkumattomuus tuntuu pahalta, toinen kestää pitkiäkin aikoja, jopa koko elämä voi olla aivan hyvää ilman, että siihen kuuluu mitään liikuntaharrastuksia.

Liikunnan arvoa ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään korostaa liikaa. Psyykkistä hyvinvointia edistävä liikunta

  • on haasteellista
  • perustuu omaehtoisuuteen
  • luo myönteisiä odotuksia
  • on säännöllistä
  • antaa mahdollisuuden spontaanisuuteen
  • vastaa liikuntamieltymyksiä
  • soveltuu liikkujan tarpeisiin
  • antaa palautetta tuloksista
  • tuottaa mielihyvää
  • tarjoaa sosiaalisia kontakteja
  • kannustaa jatkamaan
  • tuottaa ainutkertaisia elämyksiä

Kirjallisuus

  • Aro, T. (1924). Uintikilpailuista Olympialaisissa kisoissa. Teoksessa L. Pihkala ja M. Jukola (toim.) Olympialaiskisat ennen ja Pariisissa 1924. II osa. Porvoo: WSOY.
  • Godenhjelm, P., Anttila, R., Vihko, V. & Uutela, A. (1999). Väestön liikunta Suomessa 1978-97: Liikunta osa arjesta yhä useammalle. Liikunta ja tiede, 36, 42-45
  • Ikonen, S. (1992) Liikunta ehkäisee masennusta. Liikunta ja tiede, 29, 4-8.
  • Kirjonen, J. & Aro, S. (1982) Liikunta-aktiivisuus ja psyykkinen hyvinvointi. Liikunta ja tiede, 21, 164-168.
  • Klen, T., Jylhä, A., Järvikallio, K. & Kulmala, A. (1997). Laitoskuntoutuksen ja omakohtaisen kunto-ohjelman vaikutukset liikuntaan, fyysiseen kuntoon ja psyykkiseen hyvinvointiin. Huoltoliiton julkaisuja 1/9.
  • Lammasniemi, K. (1997). Liikunta mukaan mielen hoitoon. Liikunta ja tiede, 34, 46-49.
  • Ojanen, M. (1994). Liikunta ja psyykkinen hyvinvointi. Helsinki: Liikuntatieteellisen seuran moniste nro 19.
  • Ojanen, M. (1995). Liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin yhteyksiä. Teoksessa T. Lintunen, K. Koivumäki & H. Säilä (toim.) Jalka potkee, mieli notkee. Liikunta mielenterveyden tukena. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura, ss. 9-27.
  • Ojanen, M. (1995). Liikunnan ja työn vaikutukset psyykkiseen ja sosiaaliseen toimintakykyyn. Teoksessa O. Korhonen, R. Kukkonen, V. Louhevaara & J. Smolander (toim.) Liikunnasta työkykyä ja hyvinvointia – periaatteita ja käytännön esimerkkejä. Helsinki: Työterveyslaitos, ss. 44-51.
  • Ojanen, M. (1997). Liikunta ja hyvinvointi. Liikunta ja tiede, 34, 8-13.
  • Ojanen, M. (1997). Liikunta mielenterveyspotilaan avohoidon tukena -projekti. Liikunta ja tiede, 34, 18-19.
  • Ojanen, M. (1999). Liikkuva voi hyvin – vai hyvinvoivako liikkuu? Liikunta ja tiede, 36, 6-11.
  • Ylén, H. & Ojanen, M. (1997). Mielenterveyskuntoutuja ja hyvinvointi. Liikunta ja tiede, 34, 13-15.

Naistutkimus – Vaatteet ja aatteet vaihtuvat

Kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet Jussi Niemelä ja Osmo Tammisalo turvautuvat tuttuun strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä jokin asia naurunalaiseksi. Tämä keino ei tietenkään vaikuta kritiikin kohteeseen, vaan saa heidät pitämään entistä lujemmin kiinni näkemyksistään. “Ei meitä turhaan vainota”, he ajattelevat. Tämän myös kirjan kirjoittajat tietävät, joten heidän tarkoituksensa on tehdä naistutkimus ulkopuolisten silmissä naurunalaiseksi.

Kirjoittajat ovat tavoitteessaan onnistuneet aika hyvin. Naistutkimus tuottaa kosolti herkullista ainesta. Kun naistutkijat kietovat yhteen psykoanalyysiä, marxilaisuutta, fenomenologiaa ja feminismiä ja kun sosiaalinen konstruktionismi vedetään oikein tiukalle, seuraukset ovat aika uskomattomia. En kuitenkaan lähde uudestaan lainaamaan kirjassa esiteltyjä otteita, vaan lähestyn aihetta tieteen historian näkökulmasta. Varmaankin kirjaan on poimittu tekstejä hyvin valikoiden, mutta ei kai naistutkijan tehtävä ole ilman muuta hyväksyä mitä vain toinen naistutkija kirjoittaa. Psykologina minulla ei ole mitään velvollisuutta puolustaa psykologiaa tieteenä, koska psykologiassa on lukuisia koulukuntia ja kaikkien piirissä on kirjoitettu paljon soopaa.

“Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” kuuluu vanha suomalainen sananlasku, jonka voi kohdistaa myös näille kahdelle biologille. Sosiaalidarwinismi ja sosiobiologia tarjoavat aivan yhtä makeita herkkuja kuin naistutkimuskin. Lisäksi ne olivat historiallisessa mielessä tuhoavampia, koska nuo ajatukset tukivat miesten jo ennestään vahvaa valtaa. Sosiaalidarwinismin kytkennät kansallissosialismiin olivat vahvoja. Suomessa Ilkka ja Sesse Koivisto kirjoittivat kirjan Puusta pudonnut sosiobiologian hengessä vuonna 1971. Psykiatri Martti Paloheimo säesti heitä kirjoituksillaan. Kirjoitin lehtiin vastineita, mutta vain yksi joukolla tehty julkaistiin. Kirjan sanoma oli se, että koska miehellä on metsästäjän geenit ja naisella äitigeenit, se pitää hyväksyä ja sen mukaisesti pitää toimia. Pyrkimys tasa-arvoon johtaa ihmiskunnan tuhoon. Kirja oli aivan absurdi, kuten monet muutkin sosiobiologien tuotteet. Voisin ottaa kymmenittäin hauskoja – tai oikeastaan pelottavia – otteita tuosta ja monesta muusta kirjasta.

Sosiobiologia on kehittynyt evoluutiobiologiaksi ja -psykologiaksi, joiden piirissä tuollaisia ajatuksia ei enää onneksi esitetä. Kuten Niemelän ja Tammisalon kirjasta käy ilmi, tavoitteena on selittää ihmisen käyttäytymistä evoluution tai yleensä biologian avulla. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat ovat esittäneet runsaasti kiinnostavia hypoteeseja, joista monet vaikuttavat uskottavilta. Niiden ongelma on kuitenkin se, että näitä tulkintoja on vaikea todistaa oikeiksi. Sama ongelma rasittaa tietysti kaikkea psykologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jokainen teoria joutuu kohtamaan poikkeuksia, joita teorian on vaikea selittää. Oma näkemykseni on, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon sellaisia yleisiä piirteitä, joita on luontevaa selittää biologisilla tekijöillä.

Sosiobiologia ja naistutkimus ovat historiallisessa mielessä hyvin arvokkaassa seurassa. Olemme olleet todistamassa behaviorismin, psykoanalyysin ja “tieteellisen” marxismin alennustilaa. Kaikki nämä ja monet muut vähemmän tunnetut teoriat ja ideologiat halusivat tarjota suuria palveluksia tieteelle ja ihmiskunnalle, mutta niitä ei kuitenkaan ole otettu riemuiten vastaan. Toki näillä suuntauksilla on edelleen omat kannattajansa, mutta esimerkiksi behaviorismi ja psykoanalyysi on järkevintä ymmärtää suurina kertomuksina ihmisenä olemisesta. Niissä on arvokkaita oivalluksia, mutta myös paljon ideologista, ihmiskuvaa välittävää ainesta. Ne eivät ole tosia samassa mielessä kuin vaikkapa jokin ulkomaailmasta tehty havainto tai fysiikan kaava.

Myös sosiaalinen konstruktionismi saa aika ajoin ideologisia sävyjä ikään kuin käynnissä olisi suuri taistelu, jossa ihminen voittaa biologiansa. Todellisuutta ei oikeasti ole olemassa, vaan kaikki on ihmisen tulkintaa. Tällä tavoin äärimmilleen vietynä näkemys vie pohjan yhtenäisiltä näkemyksiltä ja jopa tieteen tekemiseltä. Ilman biologisen ja psykologisen tietämyksen hyödyntämistä tieteellistä naistutkimusta on vaikea kuvitella. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi tulkitseva olento ja koko ajan muokkaisi tulkintojensa avulla maailmaa, jopa omaa biologiaansa.

Tieteen historia on täynnä kytkentöjä ideologioihin. Biologit ja luonnontieteilijät eivät suinkaan ole olleet näistä vapaita. Monilla biologeilla on ollut viime vuosikymmenien kuluessa taipumusta vahvoihin ideologisiin kannanottoihin, mistä hyvä esimerkki ovat Richard Dawkinsin kirjoitukset. Edelleen hyvin suosittua on puhe “itsekkäistä geeneistä” tai “sosiaalisesta vaihdosta”, joihin kumpaankin kätkeytyy ideologisia kuvia ihmisluonnosta. Niiden mukaan ihminen on aina ja kaikessa itsekäs, omaa etuaan etsivä olento. Tämä tulkinta ei näy vain biologiassa, vaan myös esimerkiksi taloustieteessä. Tällaista yksipuolista kuvaa on vähitellen alettu kiistää.

Miesten hallitsemassa maailmassa on varmaan tarvittu feminismiä ja naistutkimusta tasapainon saavuttamiseksi. On vaikea tulla kuulluksi, jos ei esitä kriittisiä ajatuksia vanhoja suuntia kohtaan ja jos ei etsi itselleen hyviä vastustajia. Aluksi oman joukon kiinteys ja uskon vahvuus ovat hyvin tärkeitä, sillä muuten näkemykset katoavat historian roskakoriin. Tieteen näkökulmasta on suotavaa, että ideologiset ja moralistiset ainekset vähitellen vähenevät myös naistutkimuksessa. Toki tiedemieskin saa esittää mielipiteitä, mutta ei tieteen tuloksina. Tieteelliset tulokset ja niiden perusteella tehdyt moraaliset kannanotot pitäisi selkeämmin erottaa toisistaan. Näin uskoakseni tapahtuu naistutkimuksessa seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Tässä naistutkijat voisivat ottaa oppia sosiobiologeista. He ottivat opikseen 20 vuodessa ja esittävät nykyisin kantansa paljon varovaisemmin.

Koska keskustelu eri tieteiden ja myös tieteiden sisällä olevien koulukuntien välillä on usein kovin vaikeata, otan pohdittavaksi yhden Niemelän ja Tammisalon kirjassa jatkuvasti esille tulevan asian, mistä voi syntyä aidosti keskustelua. Heidän lainauksistaan syntyy vaikutelma, että naistutkimuksessa päätelmiä voidaan tehdä hyvin rohkeasti erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä yhdistäen ja tulkiten. Ei ole tarpeen sanoa, kuka on sanonut jotakin tai minkä tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet jotakin mieltä. Tällaisten asioiden yksilöimistä pidetään yleensä tieteessä tärkeänä. Myös historioitsijat ovat tarkkoja lähteistään. Naistutkimuksessa on lupa ikään kuin pyydystää ilmassa leijuvia ilmiöitä ja havaintoja ja tehdä niistä kullekin kirjoittajalle sopivia tulkintoja. Onko dokumentaation vaatimuksen tiukkuus sellainen asia, joka ei koske naistutkijoita? Onko naistutkimuksella käytössään jokin ihan oma tieteellinen metodi, joka ei muille tahdo aueta?

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II (2000)

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s.
ISBN 951-619-318-8

Mistä löytyvät hyvän elämän rakennusaineet? Vastoin yleistä ajattelua minäkeskeinen itsekkyys ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan lähimmäisestä välittäminen.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että lapsuus, koti ja kasvatus ovat tärkeitä, mutta niihin sisältyvistä puutteista ja traumoistakin huolimatta hyvä elämä voidaan löytää. Miehen ja naisen erilaisuudessakin voidaan syventää vuorovaikutusta.

Ihminen ei voi kokonaisvaltaisesti hyvin, jos hengellinen hoito on unohdettu psyykkisen ja fyysisen kustannuksella. Hyvän elämän perusta on löydettävissä Raamatusta, ja mikä mielenkiintoista, myös psykologian alalla tehdyt tutkimukset tukevat tämänsuuntaista ajattelua.

Kirja muodostaa kokonaisuuden aiemmin julkaistun teoksen Terapia ja sielunhoito kanssa.

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s. (1837 latausta)

Etu- ja takakansi, kolmen sivun sisällysluettelo.

Häveliäisyyden paluu

Julkaistu 1999. Wendy Shalitin viime talvena julkaistu kirja, A Return to Modesty. Discovering the Lost Virtue, on herättänyt Yhdysvalloissa paljon keskustelua. Sana “modesty” tarkoittaa häveliäisyyttä, säädyllisyyttä, siveyttä, arkuutta ja vaatimattomuutta. Shalitin mukaan häveliäisyys on jälleen palaamassa, koska ilman sitä naisen elämä muuttuu kovaksi ja turvattomaksi. Väitettään hän perustelee seuraavasti. Miesten ja naisten samanlaisuuteen perustuva seksuaalinen vallankumous on epäonnistunut. Naiset ovat joutuneet aivopesun uhriksi. Näennäisen tasa-arvon nimessä naiset ovat joutuneet luopumaan häveliäisyydestä ja säädyllisyydestä. Nainen joutuu ahdistelujen, jopa raiskausten kohteeksi, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta ja riittämättömyydestä. Ns. miesten ongelmat lisääntyvät naisilla koko ajan (alkoholismi, stressisairaudet). Ehkä pahinta on se, että naisen on täytynyt luopua avioliiton suomasta turvallisuudesta. Miehen ei tarvitse sitoutua saadakseen seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä. Naisen ei ole lupa kieltäytyä seksistä, koska silloin hän ei ole aidosti vapautunut. Romanttinen rakkaus on vain myytti. Naisen ei kannata sitoutua, koska pettymykset ovat luonnollisia. “Vapautuminen” pelaa miehen pussiin, koska mies haluaa nauttia seksistä ilman sitoutumista. Väärin ymmärretty naisten ja miesten tasa-arvo romuttaa naisen toiveet kestävästä rakkaudesta. He menettävät uskonsa rakkauteen ja samalla miehenkin mahdollisuus sitoutumiseen katoaa. Miehen sitominen pysyvästi seksillä on vaikeaa. Amerikan kouluissa runsas kolmannes tytöistä valittaa joutuvansa päivittäin nipistelyn, koskettelun ja seksuaalisten huomautusten kohteeksi. Toiselle kolmannekselle tällaista tapahtuu viikottain. Seksistä kieltäytyminen on poikkeavaa ja herättää kielteistä huomiota. Varhainen seksivalistus ei ole tuonut tytöille turvaa ja valinnan vapautta. Pojat saavat väärin toteutetusta valistuksesta aineksia tyttöjen ahdisteluun. Liian varhainen valistus herättää uteliaisuutta vaiheessa, jolloin seksuaaliset asiat eivät vielä ole ajankohtaisia. Kun opetuksessa hoetaan jatkuvasti “tässä ei ole mitään nauramista, tämä on ihan luonnollista”, seuraus onkin se, että häpeää ei tarvitse tuntea mistään, vaan häveliäisyyden rajojen ylittäminen on aivan luonnollista. Luonnollisten estojen tukeminen on tarpeen, koska ne vahvistavat turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Ajatus kaiken kokeneista 12-vuotiaista lapsista on pelottava. Puhe heikommasta sukupuolesta on feministien mukaan taantumuksellista, patriarkaalista ajattelua. Samalla kun feministit tekevät pilaa häveliäisyydestä ja siveydestä, he ihmettelevät, miksi miehet ovat pahoja. Naisten turvallisuus edellyttää ankaria rangaistuksia ja tiukkaa valvontaa. Mies ei ole sisäistänyt tasa-arvoa. Hän on oppinut juhlapuheissa käyttämään tasa-arvokieltä, mutta todellisuudessa hän ei arvosta naista. Miehet eivät valita, vaan valitukset tulevat naisilta. Miksi miehet ovat noin karkeita? Miksi he eivät sitoudu? Miksi minut hylättiin, vaikka annoin kaikkeni? Konservatiiveistakaan ei ole apua: Pojat ovat poikia. Totta kai poikien pitää saada päästää höyryä ulos. Tosi mies on aina vähän karkea ja ottaa naisen vaikka väkisin. Siitähän nainen pitää. Vain naisen häveliäisyys voi kesyttää miehen. Jos hän pakottautuu toimimaan häveliäisyytensä vastaisesti, hänestä tulee heikko. Häveliäisyyttä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kyseessä ei ole vain alastomuuden peittäminen, koska myös alastomina elävät ihmiset kiusaantuvat ja joutuvat hämilleen, kun heidän häveliäisyysnormejaan rikotaan. Kun 100 vuotta sitten naisen nilkan tai peräti polven näkeminen säväytti, ei alastomuus nyt paljoakaan hetkauta. Sivistyneen miehen ei ollut lupa tuijottaa vierasta naista kadulla, saati puhutella häntä. Oikea eroottisuus katoaa sitä mukaa kuin häveliäisyys häviää. Miesten ja naisten erot on haluttu kiistää. Naisten on vaikea kehua itseään julkisesti. Miehiltä se sujuu mainiosti. Kuitenkaan naisten ja miesten arviot vaikkapa taidoista ja itseluottamuksesta eivät eroa silloin, kun he saavat yksityisesti arvioida itseään. Tytöt hämmentyvät kaikesta paljon helpommin kuin pojat. Tämä on niin luonnollista, että siinä täytyy olla jotakin biologista. Vaikka naiset pukevat päälleen paljastavia vaatteita, he eivät kuitenkaan halua paljastaa kaikkea. Lyhyissä hameissa liikkuvilla naisilla on kova työ pitää hameensa kurissa. Miehille ei karkea puhe tuota tuskaa, naisille sen oppiminen on työlästä. Seksuaalinen häveliäisyys liitetään aiheettomasti seksuaalisuuden torjuntaan. Väitetään, että naiset eivät ennen ole ymmärtäneet mitään seksuaalisuudesta. Jospa naiset kokevat seksuaalisuuden voimakkaammin kuin miehet? Tämänkin vuoksi häveliäisyyden kehittyminen oli tarpeen. Häveliäisyys ja seksuaalisuus liittyvät luontevasti toisiinsa. Viime vuosisadan lopun uimarannalta otetussa valokuvassa peitetysti puetut tytöt ovat ujosti valloittavia, jopa härnääviä, mutta nudistileirillä otetussa kuvassa kaikki ovat apaattisen oloisia. Eroottisuuteen kuuluu mysteeri, rakkauteen odottaminen ja yhteyden kokeminen. Näiden katoaminen latistaa seksuaalisuuden mielihyväpiikeiksi, joiden tavoittelu vaatii loputtomasti työtä. Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Irralliset seksisuhteet eivät tee onnelliseksi. Viime vuosikymmenien motto on ollut: “Jos se tuntuu hyvältä, tee se, mutta kun me olemme sen tehneet, ei se tuntunutkaan hyvältä.” Onnellisia ovat puolisot, jotka ovat sitoutuneet elämään yhdessä. Vapautumisesta puhuvia ärsyttävät tulokset, joiden mukaan uskovaiset, traditionaalisessa avioliitossa uskollisina elävät ovat kaikkein onnellisimpia. Säädyllisyyteen perustuva elämä edellyttää naisilta yhtenäistä rintamaa. Vain silloin sitoutuminen on mahdollista. Jos osa naisista lipsuu, muut kärsivät. Kun säädyllisyys vallitsee, mies ei kehtaa vaatia seksuaalista kontaktia, ellei hän samalla sitoudu. Miehen on pantava energiansa yhden naisen valloittamiseen. Nykyinen malli on myös miehen kannalta ahdistava, koska naisen kielto on henkilökohtainen loukkaus. Kielto ei johdu kulttuurin normeista, vaan juuri minut on torjuttu. Miehen täytyy saada tahtonsa väkisin läpi, koska hänen luonnollisia oikeuksiaan on loukattu.

Arviointi

Kirjan arvostelut ovat olleet joko hyvin kiittäviä tai erittäin kriittisiä. Positiivista palautetta on tullut varsinkin nuorilta tytöiltä, jotka tuntevat elävänsä yliseksuaalisessa kulttuurissa, jossa rakkauteen suhtaudutaan yliolkaisesti. Kritiikissä Shalitia moititaan liiallisesta yleistämisestä ja erityisesti siitä, ettei hänen kuvaamansa malli ole koskaan toteutunut. Isät alistivat tyttäriään ja avioliitoissa naiset olivat usein alistetussa asemassa. Kun mennään kulttuureihin, joissa siveysnormit ovat hyvin tiukkoja, kuten arabimaissa, naisten osa ei ole kehuttava. (Arabimaista tosin välittyy ristiriitaisia tietoja). Kenties naiset eivät enää haluakaan sitoutua. He ovat oppineet arvostamaan riippumattomuutta eivätkä kaipaa miestä vaivoikseen. Yhdysvalloissa muutokset ovat olleet nopeita. Olin lukuvuoden 1966-67 opiskelemassa Yhdysvalloissa. Tuolloin tytöt ja pojat erotettiin tiukasti toisistaan. Tyttöjen asuntoloissa oli alakerrassa tiukka täti vahtimassa. Parin vuosikymmenen kuluttua tulivat yhteiset asuntolat yhteisine vessoineen ja suihkuineen. Näin tehtiin tasa-arvon nimissä, mutta monien mielestä kyse oli yksityisyyden ja häveliäisyyden loukkaamisesta. Osuuko Shalitin seksuaalivalistukseen kohdistuva kritiikki oikeaan? Eikö tietämättömyys johda raskauksiin, sukupuolitauteihin ja AIDSiin? Nykyajan lapset saavat joka tapauksessa “valistusta” omista lehdistään, televisiosta ja elokuvista. Nämä kuvaavat seksuaalisuuden luonnollisena, jopa arkisena. Pahin ongelma on hylkääminen, joka sekin voidaan pian korvata uudella suhteella. Muut ongelmat jäävät paljolti sivuun. Valistusta siis tarvitaan, mutta tuskin 10-vuotiaille on tarpeen opettaa yhdynnän tekniikoita. Ajoitus on mietittävä huolella. Mitään valistusta ei saisi olla ilman, että samalla puhutaan kunnioituksesta, toisen huomioimisesta ja hienotunteisuudesta. Valistuksen tulisi tapahtua lasten ja nuorten tarpeiden eikä aikuisten periaatteiden mukaan. Eivätkö sekä naiset että miehet voisi olla lempeitä, huomaavaisia ja kunniallisia? Miksi naisilta pitää odottaa siveyttä ja miehiltä kunniallisuutta? Shalitin tulkinta perustuu miesten ja naisten erilaisuuteen. Kuvitelma, että he ovat samanlaisia johtaa edellä kuvattuihin ongelmiin. Miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia hyvin monessa suhteessa, mutta eivät seksuaalisuuden ja rakkauden alueella. Mikä on tilanne Suomessa? Ongelmia on Suomessakin aivan riittävästi. Aamulehti julkaisi 11.9.ennakkotietoja Päivi Honkatukian kyselystä 9-luokkalaisille tytöille. Lehden mukaan “lähes puolet tytöistä ilmoitti kokeneensa jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Jotkut heistä raportoivat varsin intensiivisistä väkivallan muodoista. Raiskauksen yrityksen tai uhkaavan tilanteen oli kokenut viisi prosenttia haastatelluista. Äärimmäisten tilanteiden lisäksi kyselyyn vastanneet tytöt kertoivat lähentelyistä, kosketteluista, väkisin suutelemisesta ja sanallisesta ahdistelusta.” Omissa onnellisuuteen liittyvissä tutkimuksissani naisten ja miesten välillä ei kuitenkaan ole eroja. Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin hiukan onnellisempia kuin yksinäiset. Sekä miesten ja naisten tulevaisuuden toiveissa nousee vahvana esiin toivomus nykyisen parisuhteen kestävyydestä tai pysyvän suhteen solmimisesta. Monet avoliitossa elävät naiset haluavat solmia avioliiton, mutta vaikutelmaksi jää, että miehet eivät ole yhtä halukkaita sitoutumaan. Vastakkain on kaksi seksuaalisuuden mallia. Toisen mukaan on kysymys yhdestä mielihyvän lähteestä muiden joukossa. Hyvä ruoka, liikunta, mietiskely, seksi. Miksi lykätä tätä lähdettä pitkälle tulevaisuuteen? Vaikkakin yliannostus voi olla haitallista kuten liikunnassakin, säännöllinen harjoitus on kaikille hyväksi. Seksistä kieltäytyjiä voidaan verrata liikunnasta kieltäytyviin. Vertailu liikuntaan on sikälikin paikallaan, että tähän malliin istuu hyvin kuva seksistä urheiluna tai kilpailuna. Mitä parempiin valloituksiin pystyy, sitä enemmän seksistä nauttii. Toisen tulkinnan mukaan seksuaalisuus on jotakin aivan ainutlaatuista tyydytystä ja mielihyvää antavien asioiden joukossa. Kun seksuaalisuuteen yhdistyy rakkaus, yhdeksi lihaksi tuleminen, silloin ei enää voida puhua mielihyvästä, vaan syvää mielekkyyttä antavasta yhteydestä, jota vahvistaa kaikki se mitä yhdessä on jo koettu ja minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa. Tätä jälkimmäistä tulkintaa Wendy Shalit haluaa puolustaa. Luultavasti useimmat kallistuvat tämän vaihtoehdon puolelle. Varmaan eri mieltä voi olla siitä, auttaako paluu häveliäisyyteen tai siveyteen pääsemään tähän tavoitteeseen. Paluu johonkin vanhaan on aina vaikeata, jollei mahdotonta. Kirja kuitenkin osoittaa sen, että häveliäisyyden – ja viattomuuden, joka sana sekin sopii tähän yhteyteen – pakonomainen torjunta johtaa murheellisiin seurauksiin. Toki kaikkein parasta on se, jos sekä naisia että miehiä kasvatetaan empaattisuuteen ja keskinäiseen kunnioittamiseen.