Miksi ihmisen itsekkyyttä on korostettu?

Psykologian oppikirjoissa on runsaasti kuvauksia ihmisten itsekkyydestä. Niillä suorastaan herkutellaan. Yksi kuuluisimmista on Philip Zimbardon Stanford prison experiment, jossa 24 osallistujaa jaettiin satunnaisesti ”vankeihin” ja ”vartijoihin”. Zimbardo järjesti Stanfordin yliopiston kellariin vankilamaiset olosuhteet, joihin sitten vangit ja vartijat sijoitettiin. Kummallekin annettiin puvut, jotka kertoivat heidän roolinsa. Vangit olivat kaavuissa, joissa oli identiteettinä vain numero. Vaikka tutkimuksen piti kestää kaksi viikkoa, se keskeytettiin jo kuuden päivän kuluttua, koska vangit alkoivat äänekkäästi valittaa. Olosuhteiden lisäksi syynä oli se, että vartijat kohtelivat vankeja hyvin epäasiallisesti.

Toinen, yhtä kuuluisa tutkimus on Stanley Milgramin tottelevaisuustutkimus. Siinä tutkimukseen osallistuvat saivat toimia ”opettajina” oppimiskokeessa. Ideana oli se, että muistikokeessa ”oppilaiden” vääristä vastauksista tai vastaamattomuudesta tuli rangaista aina vain kovenevilla sähköiskuilla. Oppilas oli viereisessä huoneessa, mutta hänen äänensä voitiin kuulla selvästi. Kun virheiden vuoksi sähköiskut kovenivat, oppilas alkoi äänekkäästi valittaa. (Oppilaan reaktiot olivat näyteltyjä. Hän oli tutkijan apulainen.) Opettajien enemmistö käytti lopulta hengenvaarallisia sähköiskuja.

Kolmas, lähes yhtä paljon huomiota saanut tutkimus (Latane & Darley) liittyi paikalla olijoiden käyttäytymiseen, kun joku oli avun tarpeessa. Tutkijat saivat idean tutkimuksiinsa uutisesta, jossa naisen kerrottiin joutuneen New Yorkin kadulla illalla raiskauksen ja murhan kohteeksi. Kertomusten mukaan 38 henkilöä näki tapauksen, mutta kukaan ei puuttunut tuohon kauheaan tekoon. Tutkijat laativat laboratoriossa hätätilanteita, joissa oli mukana eri määrä henkilöitä, jotka voisivat auttaa. Viereisestä huoneesta saattoi esimerkiksi kuulua avunpyyntöjä. Tutkimusten tulos oli: mitä enemmän mahdollisia auttajia oli paikalla, sitä harvemmin hädässä ollut sai apua.

Johtopäätös näistä tutkimuksista oli, että ihmisen sisällä piilee peto, joka odottaa vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen esiin. Ihminen on perusluonnoltaan itsekäs olento, jonka kurissa pitäminen vaatii paljon ulkoista kontrollia. Tällaisilla tutkimuksilla haluttiin osoittaa, että toisen maailmansodan kauheat kokemukset perustuivat juuri ihmisen luontaiseen itsekkyyteen.

Biologit tarjosivat tälle tulkinnalle tukea vedoten darwinistiseen evoluutioon. Richard Dawkins tuli tunnetuksi kirjastaan The Selfish Gene, jossa ihminen kuvattiin selviytymiskoneena. Puolustaakseen itseään ja lähisukulaisiaan ihminen on valmis tarvittaessa käyttämään väkivaltaa. Hänen pessimistinen, mutta varovaisen toiveikas päätelmänsä oli ”opettakaamme anteliaisuutta ja altruismia, koska olemme syntyneet itsekkäiksi”.

Vähitellen noita kanonisaation saaneita tutkimuksia on alettu arvostella. Ne oli laadittu osoittamaan, että ihminen on itsekäs. Philip Zimbardo ohjeisti osallistujia toimimaan kuviteltujen roolien mukaisesti. Tuskin kukaan osallistuja ajatteli, että ollaan aidossa tilanteessa, vaan ymmärsi, että jotakin tutkija haluaa ja sen mukaan toimittiin. Osa vangeista on kertonut, että he näyttelivät kokevansa kovia. Juuri tällaista Zimbardo halusi. Hän on myöhemmin kirjoittanut, että tilanteista riippuen kuka tahansa voi olla varas tai murhamies. Hän ei niinkään korostanut ihmisen luontaista itsekkyyttä, vaan ihmisen herkkyyttä ja olosuhteiden voimakkuutta.

Stanley Milgramin tutkimukseen on kohdistunut samanlaista kritiikkiä. Vaikka säilyneet filmit osoittavat, että sähköiskujen antaminen oli ahdistavaa, osallistujat – enemmistö ainakin – luultavasti uskoi, että maineikkaan ylipiston tiloissa ei sittenkään voi tapahtua mitään kauheata. Milgramin eduksi on sanottava, että hän kokeili monia erilaisia variaatioita ja havaitsi toisin kuin Zimbardo, että vaarallisten sähköiskujen antamista tapahtui vain hyvin vaativissa ja autoritaarisissa tilanteissa. Jos oli mahdollisuus välttää sähköiskujen antamista, sitä myös käytettiin.

Tuo tapaus New Yorkissa oli kauhea, mutta kuvaukset läsnä olleiden reaktioista ovat pitkään olleet virheellisiä. Tilanteen nähneitä oli paljon vähemmän ja osa kuuli vain avunhuutoja. Ainakin yksi henkilö koetti puuttua tilanteeseen.

Kun Richard Philpot tutki todellisia väkivaltatilanteita eri maissa niistä kertyneiden filmien perusteella, hän havaitsi että tutkituissa 219 tilanteessa sivustakatsojat eivät olleet passiivisia. Väkivallan uhriksi joutuneet saivat apua 90 prosentissa tapauksista. Auttajia oli usein enemmän kuin yksi. Tulos oli noihin alkuperäisiin tutkimuksiin nähden päinvastainen: mitä enemmän ihmisiä oli paikalla, sitä todennäköisemmin sai apua.

On jo pitkään ollut tiedossa, että usein odotukset toteuttavat itsensä. Näillä tutkijoilla oli omat vahvat odotuksensa tutkimuksen tuloksista, että jotakin kauheaa alkaa tilanteen pakottamana tapahtua. Tuollaisissa tutkimuksissa on vaikea säilyttää täysin neutraali asenne. Tiedostamattaan tutkijat voivat antaa vihjeitä, jotka tuottavat odotusten mukaisia tuloksia. Maailmansodan kauheudet olivat vielä lähellä ja kertoivat siitä, että ihminen todella voi tehdä kauheita tekoja – myös pakottamatta.

Nuo tutkimukset olivat metodisesti puutteellisia, mutta kritiikki on jo ollut liian voimakasta. Ukrainassa käytävä sota on jälleen osoittanut, että ihmiset voivat tehdä julmia tekoja, kun olosuhteet ovat otollisia. Edelleen julmat diktaattorit luovat sellaisia pelon ja uhattuna olemisen ilmapiirejä, jotka altistavat ihmisiä noudattamaan pahoja tekoja.

On kuitenkin hyvä, että myös ihmisen myönteistä puolta on alettu tutkia. Ilman tutkimuksen antamaa näyttöäkin on valtavasti havaintoja siitä, että ihmiset ovat avuliaita. Ihmiset eivät heti käytä tilaisuutta hyväkseen, vaikkapa varasta, kun kukaan ei ole näkemässä.

Abraham Maslow kirjoitti jo vuonna 1968: ihmisluonto on psykologian toimesta myyty halvalla. Ihmiset voivat olla julmia ja itsekkäitä, mutta he voivat olla myös ystävällisiä ja jopa sankarillisia.

Lähteet

Philpot, R., Liebst, L. S., Levine, M., Bernasco, W., & Lindegaard, M. R. (2020). Would I be helped? Cross-national CCTV footage shows that intervention is the norm in public conflicts. American Psychologist, 75, 66–75.

Taylor, Steve (2023). Classic psychology warped our view of human nature as cruel and selfish – but new research is more hopeful. The Conversation, July 19, 2023.

https://theconversation.com/how-classic-psychology-warped-our-view-of-human-nature-as-cruel-and-selfish-but-new-research-is-more-hopeful-209991

Ovatko uskonnot evoluution tuottamia viruksia?

Kun pohditaan uskonnon merkitystä elämässä, kysymys on lopulta siitä, tekeekö uskonto ihmisen elämän huonommaksi vai paremmaksi ennen kuin tiede sovelluksineen tuhoaa ihmisen lopullisesti. Aika näyttää, tuleeko tuo tuho hitaasti luontoa ja elämää tuhoamalla vaiko nopeasti aseiden avulla. Uskontoihin kohdistuvassa kritiikissä uskontojen määrittely on aina ollut ylimalkaista. Luin 20 vuotta sitten Muir Weissingerin uskomuksiin kohdistuvan kritiikin, joka oli monessa suhteessa osuvaa ja juuriin käyvää. Hän kohdisti kritiikkinsä sekä uskontoihin että ideologioihin. Uskontoja voidaan arvioida kahdella tavalla. Toisen mukaan kaikki suuret kertomukset, ideologiat mukaan lukien, on syytä panna samaan koriin. Silloin kritiikin perusta on se, että ihmisen on oltava täysin rationaalinen ja luovuttava kaikista uskomuksista. Toinen tulkinta ottaa huomioon uskontojen ja ideologioiden väliset suuret erot. Uskonnoiksi sanotaan myös sellaisia uskomusjärjestelmiä, joissa ei puhuta mitään Jumalasta. Nekin uskonnot, joihin kuuluu usko Jumalaan, ovat syvällisesti erilaisia. Uskomusjärjestelmien käsittely yhtenä “klönttinä” johtaa sellaisiin pelkistyksiin, joita ei voida enää pitää tieteellisesti perusteltuina. Jos hyväksytään laaja uskonnon määritelmä, sen piiriin kuuluvat myös maan päälle paratiiseja rakentavat utopiat. Ateististen ideologioiden nimissä on tehty hirmutöitä siinä kuin uskontojenkin nimissä. Myös näiden ideologioiden kannattajat ovat korostaneet uskomustensa tieteellisyyttä. Miten tunnistamme ne uskomukset, jotka ovat oikeasti tieteellisiä niistä, jotka eivät ole? Yksi tieteellisyyden kriteeri voisi olla se, että tieteen avulla ei voidaa sanoa mitään lopullista siitä, millainen on ihmisen perimmäinen luonto tai mikä lopulta on ihmiselle hyvää ja mikä pahaa. Tiede on totuuden kriteerinä paljon puutteellisempi kuin mitä usein ajatellaan. Biologian ja psykologian piiristä löytyy esimerkiksi joukko tutkijoita, jotka uskovat naisten ja miesten sekä valkoisten ja värillisten älykkyyden erilaisuuteen. Tieteen nimissä on puolustettu mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikka uskontojen harharetkiä on helppo luetella, myös tieteen harharetket ovat olleet suuria. Tälläkin hetkellä suuri osa tiedemiehistä kehittää yhä vaarallisempia aseita. Kuulun niihin, joiden mielestä juuri mikään ei ole turhempaa kuin avaruusrakettien rakentaminen. Tieteen korjausliikkeet ovat konkreettisissa kysymyksissä nopeampia kuin uskontojen, mutta myös tieteen alueella abstraktit kysymykset herättävät jatkuvasti kiistoja. Monet niistä ovat ratkaisemattomia. Yksi tällainen paljon tukea saanut harharetki on Richard Dawkinsin käsite “itsekäs geeni”, jolla ihmiskuvaa muokataan pessimistiseen suuntaan. Sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että tällaiset subjektiiviset metaforat ovat itseään toteuttavia ennusteita. Ihmisen itsekkyyttä korostava tulkinta perustuu uskoon, sillä ihmiskuvia tiede ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Dawkins on siten astunut tässä kuten monessa muussakin väitteessään tieteen ulkopuolelle. Myös käsite meemi on erittäin kiistanalainen. Kaikenlaisten kulttuurin ilmiöiden nimittäminen meemeiksi ei auta näiden ilmiöiden syiden löytämisessä. Lopulta kysymys on siitä, saako ihminen uskoa mihinkään, koska hänen on oltava kaikessa rationaalinen. Vaikka usko jumaliin on rationaalisuuden näkökulmasta tuhoisinta, mutta historia osoittaa, että monilla muillakin uskomuksilla on ollut kielteisiä seurauksia. Onko kuitenkin olemassa joitakin hyviä asioita, joihin ihmisen on lupa uskoa, kunhan ei vetoa Jumalaan niiden yhteydessä? Saako ihminen uskoa rakkauteen, armeliaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen? Myös näiden arvoa on vaikea perustella tiukan tieteellisesti. Juuri uskontojen piirissä hyveiden merkitystä on korostettu tuhansien vuosien aikana. “Itsekkäät geenit” ovat niiden ansiosta edes jotenkin pysyneet kurissa. Ihmisen rationaalisuuden korostaminen on outoa sen vuoksi, että monet elämää suojaavat tekijät ovat “irrationaalisia” siinä mielessä, että kyseessä ovat uskomukset ja tulkinnat, jotka eri tavoin irtaantuvat todellisuudesta. Ihmisen käsitys itsestään, hänen toivonsa, mielekkyyden kokemuksensa ja rakkautensa ovat perin juurin irrationaalisia. Niille on vaikea löytää jotakin sellaista vastinetta todellisuudesta, jolla niiden järkevyys tai oikeutus voitaisiin osoittaa. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että kun ihminen on omaan itseensä ja tulevaisuuteensa nähden rationaalinen, se merkitsee toivon katoamista, jopa masennusta. Jos ihminen on perimmältään itsekäs ja etsii kaikessa omaa etuaan, miksi häntä pitää arvostella siitä, että hän toimii sen mukaisesti? Moraaliseen närkästykseen ei pitäisi olla mitään aihetta, jos myös uskovainen ihminen toimii itsekkäästi. Asiat ovat juuri niin kuin niiden evoluution mukaan pitää olla. Miksi taistella evoluutiota vastaan? Onhan biologien joukossa ollut niitäkin, jotka pitävät jopa väkivaltaa ja tappamista hyödyllisenä, koska silloin väki vähenee ja parhaat jäävät jäljelle. Tämä on sosiaalidarwinismin mukainen tulkinta. Uskontokritiikin lähtökohtana on vahva usko siihen, että rationaalinen (= tieteen pohjalta ratkaisunsa tekevä) ihmiskunta on se, jonka varaan tulevaisuus pitää rakentaa. Tämän uskomuksen kannalta usko Jumalaan on suuri uhkakuva, vaikka tutkimus kertoo, että varsinkin länsimaisen ihmisen käyttäytymisestä on usein vaikea päätellä, mihin hän uskoo. Edelleen tutkimus kertoo, että uskonnollisuus on omiaan vähentämään irrationaalisia uskomuksia. Uskontojen merkitystä voidaan ylikorostaa. Kulttuuri, uskonnot ja uskomukset kietoutuvat toisiinsa vaikeasti erotettavalla tavalla. Uskonnot voivat synnyttää uusia tapoja ja toimintamalleja, mutta vielä useammin tiettyjä vakiintuneita tapoja ja tulkintoja perustellaan uskonnolla. Tällaista keskustelua käydään jatkuvasti varsinkin islamin piirissä. Millaisia tekoja Allah vaatii, mikä taas perustuu paikallisiin tapoihin? Tämän hetken ankarin uskontokritiikki tulee evoluutiobiologian piiristä. Kun tähän asti psykologit ovat olleet uskontoihin nähden hyvin kriittisiä, he ovat viime vuosina alkaneet korostaa uskontojen myönteisiä vaikutuksia. Päinvastoin kuin Dawkins, Dennett ja Harris esittävät, uskonnot ovat näiden psykologien mukaan edistäneet ihmisen sopeutumista ja hyvinvointia. Näistä tutkijoista – jotka ovat joko ateisteja tai agnostikkoja – mainittakoon Martin Seligman, Mihaly Csikzsentmihalyi, C.R. Snyder, Christpher Peterson, Jonathan Haidt ja Robert Emmons. Ihminen elää uskonsa ja toivonsa varassa. Hän kestää melkein mitä tahansa, jopa keskitysleirin kauheudet, kunhan vain hänen toivonsa säilyy. Monet evoluutiobiologit ovat Jacques Monodin ja Richard Dawkinsin tavoin nähneet ihmisen mitättömänä olentona ja hänen tulevaisuutensa toivottomana. On tuskin tarpeen enää korostaa sitä, että tällaiset mielipiteet eivät enää perustu tieteen tuloksiin. Ihmistä ei ole ihan helppo opettaa tällaiseen “rationalismiin”. Onneksi ihmiset eivät usko näitä masentavia oppeja, vaikka niistä lukeminen on kiehtovaa. Nuo uskonnonvastaiset kirjat tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä esitetty kritiikki osuu kovin usein kohdalleen. Uskontojen ihanteiden ja todellisuuden välillä on suuri ristiriita, suoranainen kuilu. Kritiikkiä ei pidä torjua sen vuoksi, että se esitetään pilkallisesti ja tieteen kaavussa. Uskovaisten pitää puuttua omiin moraalittomuuksiinsa ankarasti, sillä mikä muu karkoittaa ajattelevia ihmisiä enemmän kuin uskonnon ihanteiden ja tekojen välinen ristiriita? Uskovaisten on kuunneltava kritiikkiä pikemminkin korvat höröllään kuin korviaan sulkien. Uskontoja on koeteltava myös rationaalisin perustein. Jos uskonto tukee sellaisia asenteita ja tekoja, jotka ilmiselvästi vahingoittavat ihmistä, muutos on tarpeen. En voi uskoa niin, että minkään uskonnon Jumala haluaisi vahingoittaa ihmistä ja vaatisi häneltä jotakin sellaista, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä.