UPJ:n taustaideologia

Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4

Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.

Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.

Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.

Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.

En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.

Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.

Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.

Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja

Yliopistoväeltä kirkkaan punaista valoa palkkauskiistassa

Aamulehdessä 17.9. ollut lyhyt uutinen, joka oli otsikoitu “Yliopistoväeltä varovaisen vihreää valoa palkkauskiistassa” ei vastaa kentän tuntemuksia. Olen keskustellut palkkausjärjestelmästä monien opettajien kanssa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään, joka olisi sen takana (keskushallintoa lukuunottamatta). Neuvottelua käyvä edustajamme kuitenkin tulkitsee, että “reagointi on ollut turhan voimakasta ja perustui vääriin tietoihin ja epäluuloihin”. Vastustajat – joihin siis minäkin lukeudun – kuulemma pelkäävät, että uudistuksessa puututtaisiin tieteen vapauteen. Tällaista en ole ymmärtänyt pelätä, vaan kyse on siitä, että yliopisto halutaan pakottaa sille vieraaseen kilpailua korostavaan hallintomalliin. Kuten Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” kuvannut, taustalla on “pyrkimys maksimoida taloudellinen panos-tuotos -tehokkuus luomalla kannustinjärjestelmä, jossa jokaista yksilöä vuosittain rangaistaan ja palkitaan oman tuottavuutensa mukaisesti. Tämä esitetään arvona, joka kipuaa kaikkien muiden arvojen yli. Samalla teoria edellyttää, että tuottavuutta voidaan mielekkäästi mitata ja väittää, että UPJ:n kaltainen ‘kannustinjärjestelmä’ on taloudellisesti tehokas. Kummatkin ovat kiistanalaisia väitteitä, joihin useimmat ihmistieteilijät eivät usko.” Tietenkään tätä järjestelmää ajavilla ei ole tarjota mitään tieteellistä tukea sille, että tällainen järjestelmä toimisi yliopistoissa.

Kentältä katsoen epäselvää on vain se, jyrääkö valtio (valtiovarainministeriö?) kerta kaikkiaan ammattiliitot vastaväitteistä välittämättä vai kuvitteleeko esimerkiksi Akava, että tämä järjestelmä todella hyödyttää opetusta ja tutkimusta tai kenties parantaa työilmapiiriä? Vaikutukset palkkapussissa ovat keskimäärin aivan minimaalisia, sillä valtiolta tulee kovin vähän lisärahaa. Kun tähän taustaksi otetaan tiedot tuhansien virkojen lopettamisesta yliopistoista, tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Olen laitoksen johtajana tehnyt yhden tällaisen arvion. Tekemieni arvioiden mukaan laitoksella ei ollut yhtäkään, joka ei olisi ansainnut kannustuspalkkiota. Työtä tehdään erittäin vastuullisesti ja työpäivät venyvät pitkiksi. Minulle on kuitenkin kerrottu, että jokaisen laitoksen pitää pysyä tiukasti budjetissaan niin, että jos jollekin annetaan lisää, joltakin pitää ottaa pois (tosin ns. takuupalkka estää toistaiseksi näin tekemästä). Kuinka moni laitosjohtaja todella haluaa toimia tällaisen yhtälön puitteissa? Kuinka moni työntekijä todella motivoituu tällaisesta järjestelmästä?

Eniten minua ihmetyttää se kuuliaisuus, joka saa suomalaisen virkamiehen alistumaan mihin tahansa käskyyn, joka tulee ylhäältä päin. Käytäväkeskusteluissa kyllä nuristaan, mutta kaikkeen lopulta mukaudutaan.

Markku Ojanen
professori

 

Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. “Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä “alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.