Häveliäisyyden paluu

Julkaistu 1999.

Wendy Shalitin viime talvena julkaistu kirja, A Return to Modesty. Discovering the Lost Virtue, on herättänyt Yhdysvalloissa paljon keskustelua. Sana “modesty” tarkoittaa häveliäisyyttä, säädyllisyyttä, siveyttä, arkuutta ja vaatimattomuutta. Shalitin mukaan häveliäisyys on jälleen palaamassa, koska ilman sitä naisen elämä muuttuu kovaksi ja turvattomaksi. Väitettään hän perustelee seuraavasti.

Miesten ja naisten samanlaisuuteen perustuva seksuaalinen vallankumous on epäonnistunut. Naiset ovat joutuneet aivopesun uhriksi. Näennäisen tasa-arvon nimessä naiset ovat joutuneet luopumaan häveliäisyydestä ja säädyllisyydestä. Nainen joutuu ahdistelujen, jopa raiskausten kohteeksi, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta ja riittämättömyydestä. Ns. miesten ongelmat lisääntyvät naisilla koko ajan (alkoholismi, stressisairaudet). Ehkä pahinta on se, että naisen on täytynyt luopua avioliiton suomasta turvallisuudesta. Miehen ei tarvitse sitoutua saadakseen seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä. Naisen ei ole lupa kieltäytyä seksistä, koska silloin hän ei ole aidosti vapautunut. Romanttinen rakkaus on vain myytti. Naisen ei kannata sitoutua, koska pettymykset ovat luonnollisia. “Vapautuminen” pelaa miehen pussiin, koska mies haluaa nauttia seksistä ilman sitoutumista. Väärin ymmärretty naisten ja miesten tasa-arvo romuttaa naisen toiveet kestävästä rakkaudesta. He menettävät uskonsa rakkauteen ja samalla miehenkin mahdollisuus sitoutumiseen katoaa. Miehen sitominen pysyvästi seksillä on vaikeaa.

Amerikan kouluissa runsas kolmannes tytöistä valittaa joutuvansa päivittäin nipistelyn, koskettelun ja seksuaalisten huomautusten kohteeksi. Toiselle kolmannekselle tällaista tapahtuu viikottain. Seksistä kieltäytyminen on poikkeavaa ja herättää kielteistä huomiota. Varhainen seksivalistus ei ole tuonut tytöille turvaa ja valinnan vapautta. Pojat saavat väärin toteutetusta valistuksesta aineksia tyttöjen ahdisteluun. Liian varhainen valistus herättää uteliaisuutta vaiheessa, jolloin seksuaaliset asiat eivät vielä ole ajankohtaisia. Kun opetuksessa hoetaan jatkuvasti “tässä ei ole mitään nauramista, tämä on ihan luonnollista”, seuraus onkin se, että häpeää ei tarvitse tuntea mistään, vaan häveliäisyyden rajojen ylittäminen on aivan luonnollista. Luonnollisten estojen tukeminen on tarpeen, koska ne vahvistavat turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Ajatus kaiken kokeneista 12-vuotiaista lapsista on pelottava.

Puhe heikommasta sukupuolesta on feministien mukaan taantumuksellista, patriarkaalista ajattelua. Samalla kun feministit tekevät pilaa häveliäisyydestä ja siveydestä, he ihmettelevät, miksi miehet ovat pahoja. Naisten turvallisuus edellyttää ankaria rangaistuksia ja tiukkaa valvontaa. Mies ei ole sisäistänyt tasa-arvoa. Hän on oppinut juhlapuheissa käyttämään tasa-arvokieltä, mutta todellisuudessa hän ei arvosta naista. Miehet eivät valita, vaan valitukset tulevat naisilta. Miksi miehet ovat noin karkeita? Miksi he eivät sitoudu? Miksi minut hylättiin, vaikka annoin kaikkeni? Konservatiiveistakaan ei ole apua: Pojat ovat poikia. Totta kai poikien pitää saada päästää höyryä ulos. Tosi mies on aina vähän karkea ja ottaa naisen vaikka väkisin. Siitähän nainen pitää.

Vain naisen häveliäisyys voi kesyttää miehen. Jos hän pakottautuu toimimaan häveliäisyytensä vastaisesti, hänestä tulee heikko. Häveliäisyyttä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kyseessä ei ole vain alastomuuden peittäminen, koska myös alastomina elävät ihmiset kiusaantuvat ja joutuvat hämilleen, kun heidän häveliäisyysnormejaan rikotaan. Kun 100 vuotta sitten naisen nilkan tai peräti polven näkeminen säväytti, ei alastomuus nyt paljoakaan hetkauta. Sivistyneen miehen ei ollut lupa tuijottaa vierasta naista kadulla, saati puhutella häntä. Oikea eroottisuus katoaa sitä mukaa kuin häveliäisyys häviää.

Miesten ja naisten erot on haluttu kiistää. Naisten on vaikea kehua itseään julkisesti. Miehiltä se sujuu mainiosti. Kuitenkaan naisten ja miesten arviot vaikkapa taidoista ja itseluottamuksesta eivät eroa silloin, kun he saavat yksityisesti arvioida itseään. Tytöt hämmentyvät kaikesta paljon helpommin kuin pojat. Tämä on niin luonnollista, että siinä täytyy olla jotakin biologista. Vaikka naiset pukevat päälleen paljastavia vaatteita, he eivät kuitenkaan halua paljastaa kaikkea. Lyhyissä hameissa liikkuvilla naisilla on kova työ pitää hameensa kurissa. Miehille ei karkea puhe tuota tuskaa, naisille sen oppiminen on työlästä.

Seksuaalinen häveliäisyys liitetään aiheettomasti seksuaalisuuden torjuntaan. Väitetään, että naiset eivät ennen ole ymmärtäneet mitään seksuaalisuudesta. Jospa naiset kokevat seksuaalisuuden voimakkaammin kuin miehet? Tämänkin vuoksi häveliäisyyden kehittyminen oli tarpeen. Häveliäisyys ja seksuaalisuus liittyvät luontevasti toisiinsa. Viime vuosisadan lopun uimarannalta otetussa valokuvassa peitetysti puetut tytöt ovat ujosti valloittavia, jopa härnääviä, mutta nudistileirillä otetussa kuvassa kaikki ovat apaattisen oloisia. Eroottisuuteen kuuluu mysteeri, rakkauteen odottaminen ja yhteyden kokeminen. Näiden katoaminen latistaa seksuaalisuuden mielihyväpiikeiksi, joiden tavoittelu vaatii loputtomasti työtä.

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Irralliset seksisuhteet eivät tee onnelliseksi. Viime vuosikymmenien motto on ollut: “Jos se tuntuu hyvältä, tee se, mutta kun me olemme sen tehneet, ei se tuntunutkaan hyvältä.” Onnellisia ovat puolisot, jotka ovat sitoutuneet elämään yhdessä. Vapautumisesta puhuvia ärsyttävät tulokset, joiden mukaan uskovaiset, traditionaalisessa avioliitossa uskollisina elävät ovat kaikkein onnellisimpia.

Säädyllisyyteen perustuva elämä edellyttää naisilta yhtenäistä rintamaa. Vain silloin sitoutuminen on mahdollista. Jos osa naisista lipsuu, muut kärsivät. Kun säädyllisyys vallitsee, mies ei kehtaa vaatia seksuaalista kontaktia, ellei hän samalla sitoudu. Miehen on pantava energiansa yhden naisen valloittamiseen. Nykyinen malli on myös miehen kannalta ahdistava, koska naisen kielto on henkilökohtainen loukkaus. Kielto ei johdu kulttuurin normeista, vaan juuri minut on torjuttu. Miehen täytyy saada tahtonsa väkisin läpi, koska hänen luonnollisia oikeuksiaan on loukattu.

Arviointi

Kirjan arvostelut ovat olleet joko hyvin kiittäviä tai erittäin kriittisiä. Positiivista palautetta on tullut varsinkin nuorilta tytöiltä, jotka tuntevat elävänsä yliseksuaalisessa kulttuurissa, jossa rakkauteen suhtaudutaan yliolkaisesti. Kritiikissä Shalitia moititaan liiallisesta yleistämisestä ja erityisesti siitä, ettei hänen kuvaamansa malli ole koskaan toteutunut. Isät alistivat tyttäriään ja avioliitoissa naiset olivat usein alistetussa asemassa. Kun mennään kulttuureihin, joissa siveysnormit ovat hyvin tiukkoja, kuten arabimaissa, naisten osa ei ole kehuttava. (Arabimaista tosin välittyy ristiriitaisia tietoja). Kenties naiset eivät enää haluakaan sitoutua. He ovat oppineet arvostamaan riippumattomuutta eivätkä kaipaa miestä vaivoikseen.

Yhdysvalloissa muutokset ovat olleet nopeita. Olin lukuvuoden 1966-67 opiskelemassa Yhdysvalloissa. Tuolloin tytöt ja pojat erotettiin tiukasti toisistaan. Tyttöjen asuntoloissa oli alakerrassa tiukka täti vahtimassa. Parin vuosikymmenen kuluttua tulivat yhteiset asuntolat yhteisine vessoineen ja suihkuineen. Näin tehtiin tasa-arvon nimissä, mutta monien mielestä kyse oli yksityisyyden ja häveliäisyyden loukkaamisesta.

Osuuko Shalitin seksuaalivalistukseen kohdistuva kritiikki oikeaan? Eikö tietämättömyys johda raskauksiin, sukupuolitauteihin ja AIDSiin? Nykyajan lapset saavat joka tapauksessa “valistusta” omista lehdistään, televisiosta ja elokuvista. Nämä kuvaavat seksuaalisuuden luonnollisena, jopa arkisena. Pahin ongelma on hylkääminen, joka sekin voidaan pian korvata uudella suhteella. Muut ongelmat jäävät paljolti sivuun. Valistusta siis tarvitaan, mutta tuskin 10-vuotiaille on tarpeen opettaa yhdynnän tekniikoita. Ajoitus on mietittävä huolella. Mitään valistusta ei saisi olla ilman, että samalla puhutaan kunnioituksesta, toisen huomioimisesta ja hienotunteisuudesta. Valistuksen tulisi tapahtua lasten ja nuorten tarpeiden eikä aikuisten periaatteiden mukaan.

Eivätkö sekä naiset että miehet voisi olla lempeitä, huomaavaisia ja kunniallisia? Miksi naisilta pitää odottaa siveyttä ja miehiltä kunniallisuutta? Shalitin tulkinta perustuu miesten ja naisten erilaisuuteen. Kuvitelma, että he ovat samanlaisia johtaa edellä kuvattuihin ongelmiin. Miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia hyvin monessa suhteessa, mutta eivät seksuaalisuuden ja rakkauden alueella.

Mikä on tilanne Suomessa? Ongelmia on Suomessakin aivan riittävästi. Aamulehti julkaisi 11.9.ennakkotietoja Päivi Honkatukian kyselystä 9-luokkalaisille tytöille. Lehden mukaan “lähes puolet tytöistä ilmoitti kokeneensa jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Jotkut heistä raportoivat varsin intensiivisistä väkivallan muodoista. Raiskauksen yrityksen tai uhkaavan tilanteen oli kokenut viisi prosenttia haastatelluista. Äärimmäisten tilanteiden lisäksi kyselyyn vastanneet tytöt kertoivat lähentelyistä, kosketteluista, väkisin suutelemisesta ja sanallisesta ahdistelusta.”

Omissa onnellisuuteen liittyvissä tutkimuksissani naisten ja miesten välillä ei kuitenkaan ole eroja. Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin hiukan onnellisempia kuin yksinäiset. Sekä miesten ja naisten tulevaisuuden toiveissa nousee vahvana esiin toivomus nykyisen parisuhteen kestävyydestä tai pysyvän suhteen solmimisesta. Monet avoliitossa elävät naiset haluavat solmia avioliiton, mutta vaikutelmaksi jää, että miehet eivät ole yhtä halukkaita sitoutumaan.

Vastakkain on kaksi seksuaalisuuden mallia. Toisen mukaan on kysymys yhdestä mielihyvän lähteestä muiden joukossa. Hyvä ruoka, liikunta, mietiskely, seksi. Miksi lykätä tätä lähdettä pitkälle tulevaisuuteen? Vaikkakin yliannostus voi olla haitallista kuten liikunnassakin, säännöllinen harjoitus on kaikille hyväksi. Seksistä kieltäytyjiä voidaan verrata liikunnasta kieltäytyviin. Vertailu liikuntaan on sikälikin paikallaan, että tähän malliin istuu hyvin kuva seksistä urheiluna tai kilpailuna. Mitä parempiin valloituksiin pystyy, sitä enemmän seksistä nauttii.

Toisen tulkinnan mukaan seksuaalisuus on jotakin aivan ainutlaatuista tyydytystä ja mielihyvää antavien asioiden joukossa. Kun seksuaalisuuteen yhdistyy rakkaus, yhdeksi lihaksi tuleminen, silloin ei enää voida puhua mielihyvästä, vaan syvää mielekkyyttä antavasta yhteydestä, jota vahvistaa kaikki se mitä yhdessä on jo koettu ja minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa Wendy Shalit haluaa puolustaa. Luultavasti useimmat kallistuvat tämän vaihtoehdon puolelle. Varmaan eri mieltä voi olla siitä, auttaako paluu häveliäisyyteen tai siveyteen pääsemään tähän tavoitteeseen. Paluu johonkin vanhaan on aina vaikeata, jollei mahdotonta. Kirja kuitenkin osoittaa sen, että häveliäisyyden – ja viattomuuden, joka sana sekin sopii tähän yhteyteen – pakonomainen torjunta johtaa murheellisiin seurauksiin. Toki kaikkein parasta on se, jos sekä naisia että miehiä kasvatetaan empaattisuuteen ja keskinäiseen kunnioittamiseen.

Hoito vai pakkohoito (1997)

Hoito vai pakkohoito. Sariola, E. & Ojanen, M. 1997. Helsinki: Otava, 380s.
ISBN 951-1-14341-7

  • Skitsofrenia on haaste niin potilaalle ja hänen läheisilleen kuin ympäristölle ja monien tieteiden edustajille.
  • Miten potilasta voi auttaa? Ratkaiseeko sairaudeksi tulkitseminen ongelman? Onko kysymyksessä sairaus muiden sairauksien joukossa – vai pikemminkin elämisen ongelma?
  • Miten ihmisten suhtautuminen poikkeavuuteen on eri aikoina heijastunut skitsofrenian hoidossa, miksi tautia on pelätty, kunnioitettu ja ihmetelty, miten hoitoon on vaikuttanut se, mitä ihmisenä olemisesta on yleensä yhteiskunnassa ajateltu?
  • Millä tavalla skitsofrenian hoito on kehittynyt eristämisestä ja kurittamisesta keskusteluun ja myötätuntoon?
  • Muistetaanko minuuden häiriön hoidossa, että aina on kysymys myös ihmisarvosta, ei pelkästään lääkkeistä ja terapiasta?

Esa Sariolan ja Markku Ojasen Hoito vai pakkohoito on avainteos niin mielenterveystyön ammattilaisille, skitsofreniaan sairastuneille ja heidän omaisilleen kuin kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle.

Hoito vai pakkohoito. 1997. Helsinki: Otava, 380s. (1722 latausta)

Etu- ja takakansi, kahden sivun sisällysluettelo.

Sopimusvuoren kaksi vuosikymmentä (1995)

Sopimusvuoren kaksi vuosikymmentä. Ojanen, M., Anttinen, E.E., Kulju, A., Salmijärvi, L. Jokinen, R., Leppänen, L. & Valmari, P. 1995. Tampere: Sopimusvuori ry., 261p. Muutamia kappaleita saatavana Sopimusvuori ry:n toimistosta Tampereelta.
Asiakkaiden ajatuksia Sopimusvuoressa olon merkityksestä: “Vaikuttanut hyvin ja valoisasti minuun. Ei ole kahlinnut minua. On ollut jokapäiväistä elämää. Kunnioittavaa suhtautumista käytännön asioihin. Taiteellisen työskentelyni toteutumista.” “Saanut apua ja tukea kriisivaiheissa ja itseluottamusta takaisin, on mennyt se tunne, että kaikki kaatuu päälle. On huomannut, ettei elämä niin kauheata olekaan.” “Olen kiitollinen, kun sieltä aloitin. Ilman Sopimusvuorta en tässä olisi. Nuoruus on ollut kova kohtalo. Siitä on pystynyt nousemaan.” “Sain hyvin paljon itsevarmuutta sairaana ollessani. Sain työhön oppimista ja omaan elämään sopeutumista.” “Puuronkeitto oli aluksi hankalaa, mutta kyllä siihenkin sitten oppi. Kuntoutus on merkinnyt minulle toimeliasta, rikasta elämää.” “Siellä meillä oli hyviä ihmissuhteita.” “Työtä, ystäviä ja monia uusia harrastuksia tullut itselle.” “Kuntoutuskodissa opin puhumaan, ennen en tahtonut saada sanaa suustani. Sai keskustella toisten kanssa.” “Elämän muuttumista pitkästä sairaalahoidosta avohoitoon. Oli uusi suuri elämys, kun sain olla ja oppia joka päivä uusia asioita, keittämistä, siivousasioita ja kaupassakäymistä. Oli suuri yllätys, kun olen pärjännyt täällä niin kauan. Ajattelin, että joudun palaamaan sairaalaan.”

Itsetuntemusta etsimässä (1993)

Itsetuntemusta etsimässä. Psykologian sovelluksia arkielämässä. 1993, Tampere: Kirjatoimi, 288 s.
ISBN 952-90-4471-2

Loppuunmyyty.

Ihminen on jo tuhansia vuosia pohtinut omaa tilaansa. Mikä saa ihmisen liikkeelle? Onko se valta, maine raha vai seksi? Miksi maailmassa on niin paljon pahuutta? Kumpi on tärkeämpi, perimä vai ympäristö? Voiko ihminen muuttua? Mistä ahdistunut tai masentunut ihminen voi saada apua itselleen? Kysymyksiä on paljon. Osaan voidaan saada tyydyttävä vastaus, osa jää avoimeksi.

Itsetuntemusta etsimässä käsittelee näitä ja monia muita psykologian kysymyksiä. Kirjan kohderyhmä on valistunut maallikko. Kirja ei edellytä aikaisempaa perehtymistä psykologiaan. Se on tarkoitettu sekä omaehtoisen että opistoissa ja koulussa tapahtuvan aikuisopiskelun materiaaliksi.

Kirjan sisältö painottuu ihmissuhteisiin ja mielenterveyteen, mutta sisältää myös ihmisen ominaisuuksia, taitoja ja kykyjä käsitteleviä lukuja. Ihmisten välistä vuorovaikutusta ja siihen liittyviä ongelmia on vaikea ymmärtää, ellei havaitsemisen, motivaation ja oppimisen perusasioita ole kuvattu. Kirjan viimeisessä luvussa käsitellään psykologian rajoja tieteenä sekä psykologian ja teologian suhdetta.

Markku Ojanen on Tampereen yliopiston psykologian apulaisprofessori. Hän on julkaissut useita artikkeleita ja kirjoja mielenterveyteen, psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen liittyvistä aiheista. Kirjoista mainittakoon Skitsofrenia: Laitoskierteestä vapauteen (yhdessä Esa Sariolan kanssa), Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt (yhdessä Erik Anttisen kanssa) sekä Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta (yhdessä Pekka Niskasen ja Pentti Sorrin kanssa).

Mikä minä on? (1993)

Mikä minä on? 1993. Tampere: Kirjatoimi, 483s.
ISBN 952-90-6079-3

Tehdessäni tätä kirjaa nimen valinta osoittautui vaikeaksi. Olisiko Minän arvoitus sopiva nimi? Tai Minän uho ja tuho? Tai kenties Minän monet kasvot? Kaikki nämä nimiehdotukset kuvaavat jotakin siitä voimakkaasta latauksesta, joka liittyy sanaan “minä”. Minä ei ole vain sana, jolla me viittaamme itseemme, vaan siihen sisältyy paljon muutakin. Länsimainen ihminen on oman minänsä vanki. Hänen koko elämänsä tuntuu kietoutuvan oman minän ympärille. Hän pohtii, punnitsee, arvioi ja tutkii minäänsä. Joskus hän on siihen tyytyväinen mutta kovin usein hän on tyytymätön omaan minäänsä. Tyytymättömyys omaan minään voi viedä jopa itsetuhoon.

Mikä minä on? etsii vastauksia kysymyksiin, jotka koskettavat nykyajan ihmistä. Tällaisia kysymyksiä ovat mm.

  • Mikä on minä? Voidaaanko sitä jotenkin määrittää?
  • Miten minä kehittyy? Milloin lapsi tulee tietoiseksi minästään?
  • Miten sosiaalinen ympäristö vaikuttaa minään?
  • Kuinka minä muuttuu? Mikä saa muutoksen aikaan?
  • Voiko minä hajota? Miten minä eheytyy?
  • Miten ihmiset kokevat oman minänsä?
  • Onko minän tai minuuden kokemisessa kulttuurien välisiä eroja?

Markku Ojanen on Tampereen yliopiston psykologian apulaisprofessori. Hän on julkaissut useita artikkeleita ja kirjoja mielenterveyteen, psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen liittyvistä aiheista. Kirjoista mainittakoon Skitsofrenia: Laitoskierteestä vapauteen (yhdessä Esa Sariolan kanssa), Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt (yhdessä Erik Anttisen kanssa) sekä Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta (yhdessä Pekka Niskasen ja Pentti Sorrin kanssa).

Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta (1988)

Auta auttamaan – Käsikirja työnohjauksesta. Niskanen, P. & Sorri, P. & Ojanen, M. 1988. Helsinki: WSOY, 220s.
ISBN 951-0-14935-7

Työnohjaus – työtä koskevan tiedon jakamistako? Työhön perehdyttäminen – työnohjaustako? Työnohjaus puhuttaa, sen tarve tunnustetaan, vaikkei käsite kaikille olekaan selvä.

Työnohjausta tarvitaan nimenomaan ihmissudeammateissa, joissa ammattitaitoa on mahdoton saavuttaa pelkän teoreettisen tiedon varassa. Työnohjauksen tavoitteena on työn laadun parantaminen. Sen avulla työntekijä oppii tuntemaan itsensä, luomaan luottamuksellisen ja lämpimän suhteen autettavaansa, arvostamaan häntä ihmisenä ja ymmärtämään hänen ongelmiaan.

Kirjassa selvitetään seikkaperäisesti työnohjauksen taustaa ja kehittymistä Suomessa sekä työnohjausta käytännössä. Psykiatrisesta hoitotyöstä tuodut esimerkit havainnollistavat tekstiä. Tekijät käsittelevät laajasti erilaisia työnohjauksen muotoja: työntekijäkeskeistä, potilaskeskeistä, yksilön, ryhmän ja koko hoitoyksikön työnohjausta.

Kirjaan on koottu uusin tieto työnohjauksesta. Se on vankka käsikirja terveyden- ja sosiaalihuollossa. Henkilöstön kehittämisestä vastaaville se antaa käytännön vinkkejä ja omasta ammattitaidostaan huolehtiville eväitä tietojen syventämiseen, taitojen tarkistamiseen.

Skitsofrenia (1986)

Skitsofrenia. Laitoskierteestä vapauteen. Ojanen, M. & Sariola, E. 1986. Keuruu: Otava.
ISBN 951-1-08857-2
Loppuunmyyty.

Laitoshoidosta avohoitoon? Psykologi, kirjailija Esa Sariola ja psykologian professori Markku Ojanen selvittävät skitsofreniapotilaiden hoitomahdollisuuksia.

Mielisairaaloita syytetään usein siitä, että ne hoitavat skitsofreniaa sairastavia potilaitaan pakolla. Yleinen on myös päinvastainen syytös: sairaalat päästävät potilaansa liian huonokuntoisina terrorisoimaan ympäristöään.

Mistä syytösten ristiriitaisuus johtuu? Ja kumpi näkökanta on mahdollisesti oikea? Esa Sariola ja Markku Ojanen selvittävät kirjassaan lukuisin käytännön esimerkein skitsofreniapotilaiden laitoshoitoa sekä nykyhetken pyrkimyksiä ja keinoja avohoidon lisäämiseen ja samalla mielisairaalapaikkojen vähentämiseen.

Markku Ojanen on Tampereen yliopiston psykologian apulaisprofessori. Vuodesta 1983 hän on toiminut Skitsofrenian tutkimuksen, hoidon ja tutkimuksen valtakunnallisen kehittämisohjelman pitkäaikaispotilaita koskevan osaprojektin johtajana.

Filosofian kandidaatti Esa Sariola toimii psykologina Hesperian sairaalassa. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi kaunokirjallista teosta, novellikokoelman Väärinkäsityksiä ja romaanin Rakas ystävä.

Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt (1984)

Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt. Anttinen, E.E. & Ojanen, M. 1984. Tampere: Lege Artis. 296 s.
ISBN 951-99591-8-1

Muutamia kappaleita saatavana Sopimusvuori ry:n toimistosta Tampereelta.

Sopimusvuori ry on kuntouttanut vaikeasti psyykkisesti sairaita Tampereella jo 14 vuoden ajan. Rohkeiden ihmisten vapaaehtoisesti aloittamalla työllä on etsitty ja löydetty uusia uria jopa vuosikymmeniä mielisairaalassa olleille potilaille. Moniportaisen kuntoutuksen, yhdessä tekemisen ja yhdessä kokemisen kautta on mahdollista saada uusi ote elämästä ja löytää paluutie ihmisyhteyteen “normaalissa” yhteiskunnassa.

Kirjassa kerrotaan sopimusvuorelaisten elämästä, yhteisöjen synnystä ja kehittymisestä monipuolisiksi sosiaalisia taitoja kasvattaviksi kuntoutusyhteisöiksi, joissa ihmisen sisin voi jälleen eheytyä.

Teos perehdyttää lukijansa yhteisöllisen hoidon perusteisiin ja kokeiluihin maailmalla. Sopimusvuoren piirissä tapahtuvasta mittavasta tutkimus- ja valistustyöstä tehdään myös selkoa.

Kirjoittajien tutkijan olemuksen läpi kuultaa itse koetun yhteisöllisyyden ja kädenlämpöisen elämisen tunne.