Tässä päivitetty ja tarkempi lista Markun lähiaikoina julkaistavista (tai jo kaupoista löytyvistä) kirjoista:
16. Onnellisuus. WSOY.
17. Hyvä, paha ihminen. Ilmestyy syyskuussa 2006! Perussanoma.
18. Ihmiselämän harhat. Ilmeistyy keväällä 2007. WSOY.
19. Positiivinen psykologia. Ilmestyy jouluna 2006 tai keväällä 2007. Edita.
Julkaistu Iltalehden sivuilla 5.9.2006 12:10
TEKSTI TERTTU LEVONEN
KUVITUS BO HAGLUND
Kirjakauppojen hyllyt notkuvat onnea ja hyvää elämää käsitteleviä kirjoja. Suomalainen professori pitää onnellisuusbuumin hokemia huuhaana ja jopa vaarallisina.
Lähde: Markku Ojanen, Onnellisuus
Lähde: Akateeminen kirjakauppa, 2005/2006
Nykyään niin moni tuntuu kärsivän onnellisuusvajeesta, että onnen markkinoilla kysyntä sen kun kasvaa. Elämänhallinta, positiivinen ajattelu, itsetunnon kohentaminen ja sisäisen sankaruuden etsintä ovat trendituotteita.
Hakusanalla onnellisuus löytyy netistä helposti parituhatta nimikettä.
– Jos onnea voisi oppia kirjoista, maailmassa olisi vähän masentuneita ja pessimistisiä ihmisiä. Mielensä ruuvaaminen uuteen malliin on vaikeaa, Tampereen yliopiston psykologian professori Markku Ojanen hymähtää.
– Usein onnen oppaat painottavat “onnellisia ajatuksia” eivätkä niinkään “onnellista elämää”, hän huomauttaa.
Outoa puhetta asiantuntijalta, jonka kolmas onnikirja, Onnellisuus, ilmestyi jokin aika sitten. Yllättäen sen onnellisuusprofessorina tunnettu tekijä romuttaakin onnellisuusbuumin suosittuja hokemia ja ottaa realistisen näkökulman.
Onnellisuusohjelmien vaikutuksia on tutkittu vasta vähän; niiden pitkäaikaisista seurauksista ei ole juurikaan tietoa, Ojanen muistuttaa.
Valtaosa ei onnen oppaita tarvitse, mutta moni lukee niitä ehkä kohottaakseen mielialaansa muutamaksi tunniksi.
Onnea halutaan aina vain lisää, vaikka elämä olisi hyvällä mallilla.
– Mutta kun onni pakenee elämän ankaruuden edestä, ei todellisuus muutu ajatuksen voimalla miksikään. Silloin tarvitaan rohkeutta, nöyryyttä ja ennen kaikkea uskoa siihen, että huominen voi olla parempi, sanoo Ojanen.
Onnen resepteissä toistuvat samat ohjeet, jotka ovat usein ikivanhoja uskontojen ja filosofien viisauksia. Ojanen myöntää, että toisissa on järkeä, mutta monet ovat hämäriä hokemia, joista ei ole käytännön ohjeiksi.
– Suosittu kehotus kuuluu: “Ole oma itsesi”. Kukaan meistä ei tiedä, millainen todella on. “Itsensä toteuttaminen” voi olla jopa vaarallinen hanke. Todellisuudessa kaikki minulle -asenne on onnen este ja voi johtaa umpikujaan.
– Entä sitten kielteisen ajatusten ja tunteiden poistaminen? Turha ongelmien märehtiminen on pahasta, mutta kielteiset tunteet kuuluvat elämään, ja niiden “poistaminen” on mahdotonta!
Kuusikymppinen Ojanen tuntee itsensä melko onnelliseksi. Oppaista hän ei ole onneaan ammentanut. Ojanen myös myöntää päässeensä pitkälle elämässä. Harva olisi uskonut, että sota-orvosta, koulukiusatusta Markusta tulisi professori.
Onni tarkoittaa eri asioita eri ihmiselle. Amerikkalaisille onni on itsetuntoa ja henkilökohtaista menestymistä, japanilaiselle itsekuria ja velvollisuuksien täyttämistä. Ojasen tutkimusten mukaan suomalaisen onnen rakennuspuita ovat läheiset ihmiset, mielekäs työ ja turvattu talous.
Osa tutkijoista puhuukin mieluummin henkilökohtaisesta tyytyväisyydestä, joka on yksi hyvän mielenterveyden edellytyksistä. Positiivisten tunteiden vaikutus hyvinvointiin onkin kiistaton. Tyytyväisyys tuo esiin voimavaroja ja valjastaa ne luovaan ajatteluun ja toimintaan.
Ulkoinen ympäristö vaikuttaa tyytyväisyyden tunteeseen vähän. Tutkijoiden hämmästykseksi esimerkiksi AIDS-potilaat sanoivat sairauden päinvastoin lisänneen heidän tyytyväisyyttään. Vastaavasti lottovoittajien onni tasaantui parin viikon voitonhuuman jälkeen.
Pelkkä toisten ilona oleminenkaan ei silti tee ihmisestä onnellista. Tutkimus myös vahvistaa vanhan viisauden: kukaan ei ole onnellinen, ellei hän niin itse usko.
Lisäksi kaksostutkimukset osoittavat, että onnellisuus voi piillä osaksi perimässä. Erilaissa oloissa toisistaan kaukanakin elävät identtiset kaksoset suhtautuvat elämään samalla tavoin.
Laaja Yhdysvalloissa tehty selvitys luostarissa eläneistä nunnista osoitti lapsuuden merkityksen persoonallisuuden kehitykselle. Turvallisen lapsuuden kokeneet nunnat olivat vielä vanhoina kanssasisariaan tyytyväisempiä – ja elivät kauimmin.
Jos ihmiselle on kehittynyt pessimistisiä käytösmalleja, niiden purkaminen on vaikeaa. Murehtijat ja introvertit ovat harvemmin onnellisia kuin optimistiset ja ulospäin suuntautuneet.
Mistä sitten nykyinen onnellisuusbuumi johtuu?
– Voi kun tietäsi. Yksi syy on ainakin elintason nousu ja ihmisten haave jostain vieläkin paremmasta, Ojanen huokaa.
– Monella on henkilökohtainen onniprojekti. Minäkeskeisyyteen liittyy myös ylimitoitettu kiinnostus omaan terveyteen. Keho ja mieli halutaan kesyttää ja muokata mieleisiksi.
Professorin mukaan ihminen ei suinkaan ole oman onnensa seppä. Moni ei edes tiedä, mikä hänet tekisi onnelliseksi.
– Sananlaskua pitäisi täsmentää: onnensa seppä voi olla, jos tietää mitä takoo ja takoo jotakin myös muille.
Mielipidekyselyissä 80 prosenttia suomalaisista ilmoittautuu vähintään “melko onnellisiksi”. Toiset tutkimukset kuitenkin osoittavat vastoinkäymisten, sairauksien, työttömyyden, masennuksen ja erojen kohtaavan ihmisiä entiseen tapaan. Onnivouhotuksen ja -kyselyjen paineessa moni tuntee ehkä velvollisuudekseen olla onnellinen.
– Tuloksissa on kymmenisen prosenttia harhaa, onnenodotuksia. Onnellisuus- ja tunteidentutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että ihmisen perusmieliala painottuu myönteiseen suuntaan, plussan puolelle. Ehkä usko parempaan on ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino.
Ojanen uskoo, että ihminen voi lisätä hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan. Esteenä ovat lähinnä omat irrationaaliset ajatukset.
Ikä ja sukupuoli eivät vaikuta onneen. Vaikka varttuneilla on kremppoja, he ovat elämäänsä ainakin yhtä tyytyväisiä kuin nuoremmat. Iän myötä kaikkoavat epärealistiset tavoitteet. Ja yleensä kun onnen etsimisestä luopuu, sen löytää.
– Onni on se, mitä sinulla on nyt. Et halua mitään lisää ja katsot tyytyväisenä nykyisyyttä. Mottoni on Victor Hugon ajatelma: suurin onni elämässä on tulla rakastetuksi omana itsenään – tai pikemminkin siitä huolimatta.
Julkaistu Hämeen Sanomat 01.09.2006. Teksti HäSa
Olipa kerran nainen, joka huolsi autonsa aina samalla korjaajalla. Yhtenä päivänä korjaaja oli poissa; mies oli voittanut lotossa. Parin vuoden kuluttua nainen sai puhelinsoiton aamuyöllä: langan päässä oli lottovoittaja-autonkorjaaja.
Mies kertoi luulleensa, että miljoonat tekisivät hänet onnelliseksi, mutta toisin kävi. Hän oli viettänyt pari vuotta baareissa, eikä ollut löytänyt onnea. Mies pyysi naista kumppanikseen. Ei lähtenyt onnettoman miehen matkaan.
Tämä tositarina kertoo konkreettisesti, minkä onnellisuustutkijat tietävät: raha ei tuo onnea.
– Raha ehkä tuo hetkellisesti onnea, jos tulee rikkaammaksi kuin naapuri. Mutta ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti olosuhteisiin. Lottovoittajalla tulee onnellisuuspiikki, mutta muutaman viikon kuluttua onnellisuustaso on palautunut entiselleen, kertoo kansantaloustieteen lehtori Esa Mangeloja Jyväskylän yliopistosta.
Länsimaissa talouskehitys on ollut vahvaa vuosikymmenten ajan. Silti ihmisten onnellisuus on tutkimusten mukaan pysynyt vakiona. Taloustieteilijöitä tämä paradoksi hämmentää.
– Ihminen vertaa itseään aina muihin. Jos koko yhteiskunta tulee rikkaammaksi, kukaan ei tule onnellisemmaksi. Toisaalta tiettyjen yksittäisten ihmisryhmien rikastuminen kasvattaa heidän onnellisuuttaan hieman, Mangeloja valaisee.
Talousajattelijat ovat perinteisesti uskoneet, että jatkuva talouskasvu tuottaa onnellisuutta ja poistaa köyhyyden, rikollisuuden ja sairauksien kaltaiset ongelmat. Nobel-palkittu taloustieteilijä Robert W. Fogel on toista mieltä. Hänen mukaansa on aika kiinnittää huomio henkiseen, hengelliseen ja kulttuurilliseen hyvinvointiin talouskasvun julistamisen sijaan.
– Ihmisten hyvinvointia ei tule nähdä kuluttamisen ja materian, vaan syvempien arvojen kautta, Mangeloja siteeraa.
Onnellisuudesta puhuessa olennaista on määritellä koko käsite. Helppoa se ei ole, ja eri näkökulmista aihetta lähestyvillä tutkijoilla on erilaiset näkemykset käsitteen sisällöstä.
Psykologia pohtii onnea läheltä ihmistä, yksilöä. Suomen tunnetuimpia onnellisuustutkijoita on Tampereen yliopiston professori Markku Ojanen. Ojasen mukaan onni on lyhytaikainen tunnetila, kokonaisvaltainen hyvän olon kokemus. Hän puhuu niin sanotusta flow-tilasta.
– Olen suomentanut käsitteen ajan riennoksi. Jokaisella on varmasti jokin mielipaikka, jossa ihminen häipyy olemassaolosta.
Ojasen oma mielipaikka on parvekkeella jalat kaiteella, kirjaa lukien ja puolukkamehua nautiskellen. Siinä maailma murheineen unohtuu.
– Olemattomuudessa olemme onnellisia. Tempaudumme mukaan johonkin tilaan – me psykologit nimitämme sitä flow-tilaksi, Ojanen kuvailee.
Mikäli flow-tiloja on paljon, ihminen on Ojasen mukaan onnellinen.
Sosiologilla on asiaan eri näkökulma. Tutkimusjohtaja Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta kritisoi Ojasen flow-ajatuksia.
– Tulee mieleen otsikot Aasiasta, jossa nuoret miehet istuvat nettikahvilassa vuorokauden ympäri ja juovat energiajuomaa, kunnes sydän pysähtyy. Varmasti flow on ollut tosi hyvä, ja koko maailma sulkeutunut pois. Mutta ei voi olla hyvä asia, jos flow on niin hyvä, että ihminen kuolee, hän kuittaa.
Kainulainen tarkastelee onnellisuutta kansanterveydellisestä näkökulmasta. Tai oikeastaan hän puhuu hyvinvoinnista, joka koostuu onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä.
– Parvekkeella oleminen ei ole onnellisuutta, vaan hyvää oloa.
Sakari Kainulaisen mukaan onnellisuus on niin subjektiivinen asia, ettei sitä voi mitata. Eri alojen tutkijat tekevät kuitenkin parhaansa.
Hämmästyttävää on, että suomalaiset vastaavat tutkijoiden kyselyihin ristiriitaisesti. Markku Ojanen pyysi kerran luennolleen osallistuneita määrittelemään suomalaisen perusluonteen. Ei ole yllätys, että negatiiviset asiat korostuivat. Suomalaiset olivat opiskelijoiden silmissä jöröjä, melankolisia ja luottavat itseensä heikosti.
– Eri tutkimuksissa suomalaiset ilmoittautuvat siitä huolimatta tyytyväisiksi ja onnellisiksi, Ojanen kertoo.
Tulos on omituinen. Työelämä kurjistuu, materialistiset arvot korostuvat, masennus ja alkoholiongelmat lisääntyvät. Miksi siis kerromme olevamme onnellisia?
– Emmekö uskalla myöntää olevamme onnettomia? Rakennammeko suojamuuria? Tulos on samansuuntainen ulkomailla – ja Suomen rajojen ulkopuolellahan sitä kurjuutta vasta onkin, Ojanen pohtii.
Hän antaa myös vastauksen: olennaista on ihmisen mieletön kyky olla toiveikas.
– Näemme traumoissa yllättävän paljon positiivisuutta. Koemme, että olemme kasvaneet, saaneet niistä jotain.
Ojasen kauniissa mallissa onnellisuus koostuu – hieman kliseisesti – uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
– Usko voi olla uskonnollista, mutta myös jotain muuta. Toivo on optimismia ja rakkaus tarkoittaa ihmissuhteita. Ja rakkaus – sehän saa ihmisen luopumaan monesta asiasta.
All you need is love väitti John Lennonkin aikoinaan.
Esa Mangeloja on hieman kyynisempi.
– Kyselyissä ihmiset ilmoittavat aina oman perheen olevan tärkein, mutta arjen valinnat näyttävät toisin. Tehdään pitkiä työpäiviä ja juostaan rahan perässä. Tyttären koulunäytelmä jää helposti väliin liikeneuvottelujen vuoksi, hän tuhahtaa.
Myös Ojanen myöntää, että on olosuhteita, joissa onni ei yksinkertaisesti kestä.
– Jos elinolomme ovat kovin kurjia, kuten sodassa, onnellisuutemme laskee ja ikuinen kärsimys ja tuska nousevat etualalle.
Onnea ja onnellisuutta on tutkittu ja pohdittu tuhansia vuosia. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuuden tavoittelu on kaiken inhimillisen toiminnan perusta. Ja taloustiede lähtee siis enimmäkseen siitä, että talouskasvu tähtää onnellisuuden lisäämiseen.
Markku Ojanen ei ole aivan varma, että onni loppujen lopuksi on se, mitä ihminen todellisuudessa tavoittelee.
– Ihmiset tavoittelevat mielekkyyttä, itsearvostusta, turvallisuutta, autonomiaa ja läheisyyttä, eivätkä onnea, jonka he tietävät epävarmaksi asiaksi, Ojanen kirjoittaa internet-sivuillaan.
Joku voisi tietysti väittää, että juuri nuo mainitut tavoitteet ovat onnea.
Jokainen on oman onnensa seppä väittää vanha sananparsi. Sikäli sanonta ainakin on tosi, että lopulta jokainen määrittelee itse, mitä onni oikeastaan on. (HäSa)
Markku Ojanen, Sakari Kainulainen ja Esa Mangeloja kertoivat ajatuksistaan Tampereen yliopistossa järjestetyssä Psykologia 2006 -konferenssissa.
Viikon 33 aluksi Markku ehti pohdiskella, kuinka paljon olosuhteilla on vaikutusta ajatteluun. Mukana on myös tarkempaa informaatiota Markun tulevista kirjoista Onnellisuus (WSOY), Hyvä paha ihminen (Perussanoma) ja Ihmiselämän harhat (WSOY).
Myös psykologian laitoksen johtajuuden jääminen pois Markun työsarasta saa osakseen pohdintaa. Koko nettiviikon voit lukea jatkamalla täyteen artikkeliin kuten yleensä.
Kesän myötä alamme muodostaa tietokantaa Markun erilaisista töistä ja esiintymisistä niin lehdissä kuin televisiossakin. Markun kolmas hiljan nauhoitettu haastattelu tullaan lisäämään sivustolle, ja kaksi vanhempaa haastattelua myös tulevat löytymään helpommin katsottavassa muodossa.
Artikkeliarkistoon voit tutustua arkisto-osiossa.
Markku on myös kirjoittanut uuden kirjan, Hyvä, paha ihminen, joka tullaan julkaisemaan syksymmällä.
Syksyn jo tullessa ja koulujenkin viimeinkin alkaessa uusia artikkeleja on lisätty sivustolle ensialkuun muutamia. Kuten edellisiinkin, uusiin artikkeleihin voi tutustua artikkeliarkisto-osiossa.
Myöhemmin tällä viikolla tullaan vielä lisäämään jo kauan sitten luvatut kolme Markun viimeisintä televisioesiintymistä sekä tasaiseen tahtiin lisää artikkeleja.
Markku on käyttänyt kesän paljolti uusien kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä ilmeisimmin syksyllä tulee ilmestymään ainakin yksi uusi kirja. Lisätietoa tästä myöhemmin tässä kuussa.
Televisio ja radio-osiosta löydät nyt kolme Markun viimeisintä nauhalle ja internetiin tiensä löytänyttä televisiohaastattelua. Sivulta löydät lisäohjeita ja toki myös itse videot.
Markku Ojanen
Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?
Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?
Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.
Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.
Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.
Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.
Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.
Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.
Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.
Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.
Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.
Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.
Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.
Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:
Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.
Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.
Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.
Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.
Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.
Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?
Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.
Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.
Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.
Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.
Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.
Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.
Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.
Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.
Uudessa nettiviikossa 11 Markku käsittelee mm. professoriliitosta eroamista(!), suunnittelun ja arvioinnin myyttiä ja opettamisesta nauttimista. Myös uusi yliopistoluentoaineisto, “Patologiasta fortologiaan“, löytyy nettijulkaisut-osiosta.
Markun nettiviikon 47, jossa on asiaa mm. romanttisesta tiedekäsityksestä, pyörätuolissa matkaa taittavan arjesta ja maailmantalouden tilasta.