Tekijä:

Omien valintojen ja kiinnostusten juuria on vaikea tavoittaa. Taustalla on aina peritty temperamentti, mutta myös ympäristötekijät vaikuttavat. Koulussa minua kiinnostivat historia ja psykologia. Yhtenä uran valinnan sytykkeenä oli Eino Kailan teos Persoonallisuus, jonka luin matkustaessani varusmiespalvelukseen Ouluun syksyllä 1963. Valitsin psykologian alakseni lähtiessäni opiskelemaan Tampereen yliopistoon (silloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu). Opiskellessani toista vuotta psykologian laitokselle tuli opettajaksi Fullbright-professori Olaf W. Millert, joka houkutteli minut lähtemään Yhdysvaltoihin lukuvuodeksi 1966-7. Valintansa perusteeksi hän sanoi, että olin kuulemma ainoa, joka nauroi hänen vitseilleen! Millert kehotti minua lukemaan Viktor Franklin kirjoja, joista pidin kovasti. Varmaan myös hänen positiivinen persoonallisuutensa vaikutti kiinnostuksiini. Hän ei ollut innostunut “negatiivisesta psykologiasta”, sillä hänen mentorinsa oli Gordon Allport, viime vuosisadan puolivälin positiivisen psykologian edustaja. Tuo aika oli vielä psykoanalyysin kulta-aikaa.

Ensimmäinen kiinnostuksen kohteeni olivat mielisairaalapotilaat, siis tyypillinen “negatiivisen psykologian” tutkimuskohde. Harjoittelin Hattelmalan sairaalassa Hämeenlinnassa eivätkä kokemukseni sen ajan hoidosta olleet kovinkaan myönteisiä. Yksi ensimmäisiä ostamiani kirjoja oli Benjamin ja Dorothea Braginskyn ja Kenneth Ringin kirjoittama Methods of madness. The mental hospital as a last resort (Hulluuden metodit. Mielisairaala viimeisenä turvapaikkana). En enää muista, mistä sen sain käsiini, mutta ostin sen heti ilmestymisvuonna (1969) ja innostuin kovasti. Sen pohjalta lähdin samana vuonna tekemään lisensiaatintutkimustani.

Kirjan nimi ei ole positiivinen, sillä siinä puhutaan viimeisestä turvapaikasta. Nimi heijasti tuon ajan yleistä käsitystä, jonka mukaan mielisairaan kohtalo oli ankea, sillä tutkimusten mukaan mielisairaalaa pidettiin vankilaa pahempana paikkana. Mielisairaaloissa potilaan tila yleensä pikemminkin huononi kuin parani, jos siellä oltiin useita kuukausia ja jopa vuosia. Sairaalasta tuli monille hänen viimeinen turvapaikkansa. Kirjan sisällössä viehätti sen uusi näkökulma. Nuorta tutkijaa miellytti tapa, jolla siinä haastettiin vallitsevat käytännöt ja ajattelutavat.

Kirjan tekijöiden mukaan mielisairaalapotilas ei ole passiivinen, hoitajien tahtoon mukautuva irrationaalinen olento, vaan hän pystyy kontrolloimaan omaa elämäänsä jopa mielisairaalassa. Hän ei ole tahdoton uhri, vaan pystyy “toteuttamaan itseään” jopa mielisairaalan karuissa olosuhteissa. Hän haluaa elää mukavaa ja miellyttävää elämää aivan samoin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tämä tavoite on usein aivan vastakkainen sille, mitä hoitohenkilökunta haluaa. Henkilökunta haluaa potilaiden ottavan vastuuta itsestään ja luopuvan harhoistaan. Mielisairaat toimivat kuitenkin hyvin samaan tapaan kuin ihmiset mielisairaalan ulkopuolella eivätkä siten kuin hulluilta olisi syytä odottaa.

Tämä tulkinta oli siten aivan toisenlainen kuin se, joka tuohon aikaan vallitsi. Mielisairaat nähtiin poikkeavina ihmisinä, joilla myös motiivit olivat muihin verraten outoja. He eivät hallinneet itseään, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä heidät yleensä asetettiin holhouksenalaisiksi. Kun pääasiallinen diagnoosi oli skitsofrenia eli jakomielitauti, jo tuo nimike kuvasi sitä, miten toivottomasta tilasta oli kysymys. Lääkkeet lievittivät oireita mutta kuntoutuksesta ei juuri puhuttu. Tuolloin niin yleinen suojatyö pikemminkin laitostutti potilaita.

Kirjoittajat uskoivat, että potilaat haluavat ja pystyvät vaikuttamaan omaan elämäänsä. Heidän toiveensa ja pyrkimyksensä oman elämänsä suhteen olivat aivan samoja kuin kenellä muulla tahansa. Kuvaus, jonka mukaan he olivat alistuvia ja johdateltavia olentoja, oli virheellinen. Ne keinot, joita he käyttivät oman elämänsä hallintaan, eivät useinkaan olleet suoria, vaan usein huomaamattomia mutta silti tehokkaita. Suora kapinointi ei auttaisikaan mitään, vaan johtaisi vahvempaan lääkitykseen, sillä se tulkittaisiin sairauden oireena.

Nämä kriittiset ajatukset eivät olleet uusia, sillä esimerkiksi Thomas Szasz oli jo usean vuoden ajan ankarasti arvostellut mielisairaalahoitoa, samoin mm. Ronald Laing Englannissa ja Franco Basaglia Italiassa. He näkivät mielisairaalahoidon yhteiskunnan harjoittamana kontrollina, jonka tavoite oli saada poikkeavat ihmiset kuriin. Szasz käytti ilmaisua ”mielisairauden myytti”, jolla hän tarkoitti sitä, että puhe mielisairaudesta on analogia, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Poikkeava käyttäytyminen ei ole sairautta, vaan kyse on elämisen ongelmista, jollaisina niitä tulee käsitellä.

Braginskyt ja Ring osoittivat tutkimuksillaan, että mielisairaalapotilaiden toimintaa voidaan kuvata sopeutumistyyleillä, jotka vastaavat heidän aikaisempia elämänvaiheitaan. Potilaat vastaavat omalla omintakeisella tavalla kysymykseen “Miten mielisairaalassa pärjää parhaiten ja miten siellä voi elää hyvää elämää?”. Tutkijat erottivat kolme sopeutumistyyliä, joita käyttävät he nimesivät osastolaisiksi, sosiaalisiksi ja työläisiksi. Osastolaiset halusivat olla omissa oloissaan eivätkä olleet kiinnostuneita terapiasta tai työn tekemisestä. Sosiaaliset taas hakeutuivat toistensa seuraan ja kävivät usein vilkkaita keskusteluja monista asioista. Työläiset hakeutuivat työhön ja käsillä tekemiseen ja kokivat sen omakseen. Muut asiat eivät heitä sanottavasti kiinnostaneet.

Kävi myös ilmi, että monet halusivat välttää sairaalasta lähtemistä, koska sairaalan ulkopuolella ei ollut heille mitään tarjolla. Monen potilaan elämä oli tasapainoilua oman psyykkisen tilan suhteen. Toisaalta oli oltava niin vähän oireita, että saattoi olla avoimella osastolla ja toisaalta oli ilmaistava riittävästi oireita, ettei tarvinnut lähteä sairaalasta. Tutkijat osoittivat, että eri tavoin järjestetty potilashaastattelu laukaisi erilaisia oireita. Jos psykiatri arvioi potilaan mahdollisuuksia lähteä sairaalasta, oireita oli huomattavasti enemmän kuin jos arvioitiin hänen oikeuttaan jatkaa avo-osastolla.

Kyseessä ei ollut harkittu toimintastrategia niin, että potilas olisi mielessään tuuminut: “Nyt minun täytyy esiintyä siten kuin hullulta odotetaan, jotta minun ei tarvitse lähteä sairaalasta.” Eivät tavallisten ihmisen strategiatkaan ole aina tietoisia, vaan usein hyvin automaattisia. Kuitenkin potilaat osasivat kysyttäessä ilmaista toiveensa, joita heidän toimintansa vastasivat.

Tämä lähestymistapa ohjasi omaa toimintani sekä tutkijana että kuntoutustyön kehittäjänä. Pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n terapeuttisten yhteisöjen toimintaan vuonna 1971 ja 1980-luvun alussa sain vastuulleni Valtakunnallisen skitsofreniaprojektin puitteissa tehtävän pitkäaikaispotilaiden kuntoutukseen liittyvän tutkimus- ja kehittämistyön. Kannustavana opastajana minulla oli psykiatrian professori Erik Anttinen, jonka termi “katteellinen optimismi” miellytti minua. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuntoutuksessa ja elämässä optimismin on aina oltava mukana, mutta myös realismia tarvitaan. Ihmiselämään mahtuu sekä nousuja että laskuja. Anttinen – ja koko Sopimusvuori – edusti siis positiivista psykologiaa, joskaan tuota käsitettä ei tietenkään silloin tunnettu.

Englannista peräisin oleva Maxwell Jonesin kehittämä terapeuttisen yhteisön idea tarjosi 1960-luvulta alkaen positiivisen vaihtoehdon psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen. Lähtökohtana oli tasa-arvoinen potilaiden ja henkilökunnan vuorovaikutus ja usko siihen, että myös mielisairaiksi nimetyissä ihmisissä on voimavaroja, kun heille annetaan mahdollisuuksia. Vastuullisuus, aktiivisuus ja yhdessä toimiminen olivat niitä periaatteita, joiden varaan toiminta rakentui. Uutta suhtautumista kuvasti myös se, että yhteisöön kuuluvat olivat jäseniä, asukkaita tai asiakkaita, kuten heitä Sopimusvuoressa nimettiin. (Jälkikäteen voi pohtia, oliko asiakas hyvä nimi, mutta siihen päädyttiin.)

Halusin tutkimuksessani suoraan kysyä potilailta, mitä he ajattelivat elämästään ja miten he arvioivat omia ominaisuuksiaan. Tuolloin yleinen tapa tutkimuksissa oli se, että potilaita tarkkailtiin ja haastateltiin, jonka jälkeen psykiatri teki heistä kliinisen arvionsa. Potilaiden kykyyn arvioida omaa tilaansa ei juuri luotettu. Näistä potilaisiin kohdistuvista tutkimuksista siirryin vähitellen myös tavallisten ihmisten tutkimiseen. Minua kiinnostivat ongelmien ohella myös heidän vahvuutensa. Laadin sellaisia uusia mittareita, joilla näitä vahvuuksia oli mahdollista saada esiin.

Seuraavassa esimerkkejä niistä tutkimustuloksista, joita yli 40 vuoden aikana olen saanut.

Mielisairaalapotilaiden kokemukset sairaalasta (1969)

Lisensiaattityössäni haastattelin 90 potilaan kokemuksia sairaalasta. Kysyin muun muassa heidän tyytyväisyyttään sairaalassaoloon. Kun heidän vastauksensa muunnettiin prosenteiksi asteikon maksimista, potilaat olivat 75-prosenttisesti tyytyväisiä kohteluunsa. Hoito ja ruoka olivat 65-prosenttisesti tyydyttäviä, mutta tovereista ei ollut kovin paljon iloa (58 %). Vain ajan kulumisesta annettiin kielteiseen suuntaan painottuva arvio (46 %).  Tämä tulos siis tarkoittaa, että potilaat olivat melko tyytyväisiä elämäänsä. Järkevää tekemistä oli sairaalassa vaikea löytää. Se oli hoitohenkilökunnan ja potilaiden yhteinen ongelma.

Minulle oli kuitenkin yllätys, että yleiskuva oli näinkin positiivinen. Odotin, että arviot olisivat olleet kielteisempiä. Aivan samoin kuin Braginskyn tutkimuksessa moni potilaista ei halunnut lähteä sairaalasta, koska siitä oli tullut heille, jos ei viimeinen turvapaikka, niin ainakin kiinni pitämisen arvoinen turvapaikka. Muuta ei ollut silloin tarjolla. Moni oli menettänyt kotinsa.

Toinen tärkeä havainto positiivisen psykologian näkökulmasta oli se, että potilaiden arviot vaikuttivat hyvin realistisilta. Heillä oli siis aivan ilmeisesti oireiden ohella hyödyllisiä taitoja ja vahvuuksia.