Kysymyksiä SOTEsta

Sain tilaisuuden haastatella SOTEsta kahta keskeistä SOTE-uudistuksesta vastaavaa ministeriä. Kysyin, eikö heitä häiritse se, että huomattava osa Suomen terveydenhoidosta siirtyy kansainväliseen omistukseen? Voitot ja mahdollisesti verotkin siirtyvät muille maille. ”Ei lainkaan”, vastasi toinen ministeri muitta mutkitta. Jatkoin kyselyä. Eikö yksityisten yritysten entistä suurempi osuus terveyden hoidosta ole myös riskitekijä? ”Ei, sillä kilpailun avulla saadaan tehokkuutta jähmeään julkiseen palveluun”, vastasi toinen. Silloin heräsin. Tämä ei ole keksitty uni, vaan näin viime yönä todella tapahtui.

Myös näin valveilla haluan esittää samat kysymykset etenkin Suomen keskustalle. Markkinavetoisen kilpailun avaamiseen liittyy melkoisia riskejä. Hyvä esimerkki on Yhdysvaltain Obamacare. Puheessaan vuonna 2009 presidentti Obama syytti vakuutusyhtiöitä ”kirsikoiden poimimisesta” eli terveiden hoitamista aidosti sairaiden kustannuksella. Vaativia leikkauksia vältetään tekosyiden avulla ja siirretään julkisen terveydenhoidon piiriin. Obaman mukaan ”yritykset tekevät näin, koska se parantaa voittoja”. ”Kuten vakuutusyhtiössä työskennellyt todisti kongressille, yhtiöt eivät vain rohkaise käyttämään keinoja, joilla vaikeasti sairaat pudotetaan; heitä palkitaan siitä.”

Suomessa tilanne on erilainen, sillä kaikki terveysalan yritykset toimivat eettisesti oikein. Me suomalaiset olemme aivan toisenlaisia kuin amerikkalaiset. Me pystymme valvomaan yrityksiämme niin hyvin, että mitään tällaista ei pääse tapahtumaan. Toivottavasti valvonta toimii. Joka tapauksessa ulkomaisten yritysten omistajat odottavat, että voitot ovat vähintään kymmenen prosenttia.

Onko terveyskeskuksille annettu riittävästi tukea hoidon saatavuuden parantamiseen? Mielestäni ei, sillä pikemminkin niitä on kuormitettu yhä uusilla velvoitteilla ja vaatimuksilla. Kaikenlaiseen hoitoprosessin kirjaamiseen menee kohtuuttomasti aikaa. Tulevien maakuntien tulisi panostaa terveyskeskusten toiminnan parantamiseen eikä luottaa siihen, että kilpailu hoitaa uudistukset niin hyvin, että muuta ei tarvita. Kilpailussa nyt markkinoilla olevilla yrityksillä on huomattava etulyöntiasema julkisiin palveluihin verrattuna. Onneksi perustuslakivaliokunta puuttui tiukasti yltiökilpailuttamiseen. Kuuntelin hiljattain alustuksen, jossa keskeisesti SOTEn kehittämisestä vastaava henkilö totesi, että moni julkisen palvelun yksikkö tulee menemään konkurssiin.

Miksi Suomen keskusta on vastoin vanhaa hyvää alkiolaista traditiota siirtynyt näin vahvasti kilpailun ja markkinaideologian kannattajaksi?

Vasemmiston hiljaisuus hämmästyttää

Nykyisen oikeistolaisen markkinoita ja kilpailua korostavan politiikan luulisi herättävän rajua kritiikkiä, mutta kritiikki on ollut kovin vaisua. Johtuuko se siitä, että laajalevikkinen media on markkinavoimien käsissä?

Oikeistolaista politiikkaa kuvaa luja luottamus markkinoihin. Valtion puuttuminen yksilöiden elämään ja talouteen tuottaa byrokratiaan, edistää holhoamista ja lisää kustannuksia. Korkea verotus ja ilmaiset etuudet ruokkivat ja rankaisevat ahkeria. Ihmisen onni ja menestys on itsestä kiinni. Valtion tehtävä on antaa tilaa menestyville ihmisille ja yrityksille.

Tuore esimerkki on rautateiden avaaminen kilpailulle. Kilpailutuksen luvataan lisäävän palvelujen tarjontaa, halventavan hintoja ja lisäävän työllisyyttä. Tämä on paljon luvattu. Kukaan ei tiedä, kuinka lopulta käy. Yhtä hyvin ulkomaiset yritykset valtaavat alaa, monopolit vahvistuvat, palvelut keskittyvät suuriin kaupunkeihin, palvelut kallistuvat etenkin syrjäseuduilla ja työllisyys heikkenee. Kilpailutus suosii vahvoja, sillä kaikille alueille siirtyvä kilpailutus vaatii niin paljon resursseja, että siihen kaikki eivät pysty.

Vasemmistoon kuuluvat ovat ennen uskoneet, että markkinat toimivat yritysten ehdoilla. Markkinat eivät väliltä yksilöistä. Taloudellinen eriarvoisuus vahvistuu. Sen vuoksi tarvitaan valtion puuttumista talouden vääristymien ja kansalaisten suojelua kovalta, armottomalta kilpailulta. Eikö näin enää ajatella?

Valtion hallinnassa olevien yritysten myyminen on täydellisesti epäonnistunut, mikä kuvastaa markkinapolitiikan epäonnistumista. Vain ammattiyhdistysliike kykenee enää hillitsemään kokoomuksen ja keskustan yltiökapitalistista linjaa.

 

SOTE: Kenen valinnanvapaus?

SOTE-ministeri Rehula sanoi eräässä keskustelussa ohimennen, että luultavasti 90 % pysyy julkisen terveydenhoidon puolella eikä vaihda yksityisille yrittäjille. Melkoinen vaivannäkö 10 prosentin vuoksi! Vaihtajat ovat vaativia, hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka uskovat tietävänsä millainen on hyvä valinta.

Psykologinen tutkimus on jo aikoja sitten osoittanut, että vaikka me periaatteessa arvostamme valintojen runsautta, emme kuitenkaan ole rationaalisia valitsijoita. Valinnat perustuvat usein mielivaltaisiin, satunnaisiin tekijöihin. Lisäksi me koemme valinta-ahdistusta ja valinnan jälkeistä katumusta. Kaikenlaisten valintojen määrä lisääntyy koko ajan. Onneksi osaamme selittää valintamme parhain päin. Teimme erinomaisen valinnan.

Suuri osa SOTEn valinnanvapauden edistäjistä ja kannattajista on joutunut vedätyksen uhriksi. Kyse on bisneksen valinnanvapaudesta, liiketoiminnan mahdollisuuksien lisääntymisestä. SOTE on hieno uutinen suurille kansainvälisille yrityksille, jotka nyt ottavat valinnanvapauden haltuunsa. Ne ovat monin tavoin etulyöntiasemassa, sillä julkisella sektorilla ei ole kokemusta tuotteiden markkinoinnista. Kymmenen vuoden kuluessa jäljellä on vain muutama suuri yritys. Kovin vähän on puhuttu siitä, että voitot menevät Suomen ulkopuolelle. Summat eivät ole ihan pieniä. Suosikaamme siis julkista terveydenhoitoa ja kotimaisia yrityksiä!

Vähitellen Suomessa on omaksuttu Yhdysvaltain äärikonservatiivien näkemys, jonka mukaan yhteiskunnan tuottamat palvelut eivät voi olla hyviä. Vain yksityinen yrittäjyys hoitaa asiat niin kuin ihmiset haluavat. SOTE on samalla kova potku sairaanhoitopiireille, kaupungeille ja kunnille, jotka niin kehnosti ovat hoitaneet palvelujen tarjonnan. Samalla sivuutetaan, että terveydenhoito on Suomessa kustannuksiltaan hyvin tehokasta.

Jos yhä tavoitteena on jokaisen halukkaan pääsy hoitoon samana päivänä, se tulee nostamaan merkittävästi kustannuksia. Jos tavoitellaan säästöjä, silloin on toimittava niin kuin nytkin – ehkä vielä tiukemmin – eli lähdettävä siitä, että kaikkien ei tarvitse päästä samana tai edes seuraavana päivänä lääkäriin.

Parempi vaihtoehto olisi ollut vahvistaa yhteiskunnan suoraan rahoittamaa hoitojärjestelmää ja täydentää sitä yritysten avulla. Tarpeellisia uudistuksia voidaan tehdä myös julkisella sektorilla, kun siihen ohjataan ja kannustetaan. Monia hyviä aloitteita on jo tehty eri puolilla Suomea.

Markku Ojanen
Lempäälä

SOTE: Mitä me osaamme valita?

SOTE-suunnittelun yhteydessä valinnan mahdollisuus on toisaalta kuvattu ihmisen perusoikeutena ja velvollisuutena ja toisaalta suurten yritysten etuja palvelevana hämäyksenä, koska ihmisillä ei ole kykyä tehdä valintoja. Kumpi näistä kahdesta on lähempänä totuutta?

Kun menen vaimoni pyynnöstä ostamaan keksejä suureen liikkeeseen, tunnen itseni avuttomaksi. Katseltuani kymmenien, jopa satojen keksipakettien rivejä tartun kuin hukkuva korteen, kun näen jonkun tutun merkin. Sen minä otan. Kunhan vain siinä on suklaata.

Ostaessani leikkeleitä, minulla ei ole aavistustakaan niiden terveellisyydestä. Minulla on oikeastaan vain yksi ohjenuora: ostan kotimaista. Saatan muistaa jonkin tuotteen, jota sitten ostan uudestaan.

Mitä tulee erilaisiin laitteisiin, kuten kommunikaatiovälineisiin, kannettaviin tietokoneisiin, televisioihin tai autoihin, olen myyjien armoilla. Minulle voi myydä ihan mitä vain. En osaa tehdä järkeviä valintoja – jos niitä on mahdollista tehdäkään. No, autojen pitää olla pitkälle miehelle tarpeeksi tilavia ja mieluusti kulutus saisi olla vähäistä, siinä kaikki.

Kun kyse on villin lännen elokuvista, tiedän, mitä minulta puuttuu ja minkä vielä voisin hankkia. Olen yleensä katsonut elokuvan arvioinnin ainakin viidestä oppaasta ja perehtynyt siihen, mitä muita elokuvia ohjaaja on ohjannut. Silloin tuntuu, että osaan valita.

Entä poliittisen puolueen valinta? Kun katsoo, miten ihmiset ovat äänestäneet vaikkapa Yhdysvalloissa ja Britanniassa, ensimmäinen ajatus on, että valinnat perustuvat epämääräisiin mielikuviin ja tulkintoihin. Suuri osa ihmisistä äänestää omien etujensa vastaisesti. Huomaan, että omiin valintoihini vaikuttaa paljon ehdokkaan miellyttävyys, mikä on hyvin subjektiivinen asia. Olemme varmoja, että muut ihmiset tekevät vääriä valintoja.

Mihin hoitavan SOTE-yksikön valinta perustuu potilaan näkökulmasta? Mihin rationaalisen valinnan tulisi perustua? Ensisijaisena tulisi olla hoidon laatu. Eri yksikköjen uskottava vertailu on erittäin vaikeaa. Jos laatutietoja tulee, ne ovat helposti pinnallisia ja niiden ymmärtäminen vaatii perehtyneisyyttä. Potilaan näkökulmasta laadun osatekijät ovat (1) nopea ja helppo hoitoon pääsy, (2) jatkuvuus ja turvallisuuden kokemus, (3) miellyttävät työntekijät ja (4) koettu paraneminen. Kustannukset voivat olla laadussa mukana, jos etäisyys on pitkä ja jostakin hoidon osasta joutuu maksamaan ylimääräistä.

Koko järjestelmän kannalta nämä eivät ole kovinkaan rationaalisia perusteluja. Kovin helppo hoitoon pääsy tukkii järjestelmän ja tulee kalliiksi. Jatkuvuus ja turvallisuus merkitsevät sitä, että valintoja ei tehdäkään, vaan pysytään siinä, missä ennenkin on oltu. Lääkärin ja vastaanotossa työskentelevien ihmisen miellyttävyys on ihan mukava asia, mutta hoidon tulosten kannalta sillä on kovin vähän merkitystä. Koettu paraneminen on tärkein asia, mutta sitä on vaikea verrata mihinkään. Kenties sairaus olisi parantunut nopeammin jossakin toisessa yksikössä.

Koko Suomen hoitojärjestelmän, kenties maakunnankin, on mahdollista kerätä tietoja hoitojen tuloksellisuudesta. Ne kuvaavat keskimääräisiä potilaita ja ovat ilman muuta hyödyllisiä, mutta potilaiden tekemiin valintoihin niistä ei ole hyötyä. Yhteiskunnan näkökulmasta kustannukset ovat keskeinen arvioinnin perusta. Kysymys on arvovalinnoista. Terveyden edistämiseen ja sairauksien hoitoon voidaan panostaa paljon, jos valitsemamme poliitikot näin päättävät. Nykyinen hallitus on ottanut tavoitteeksi kustannusten säästön. Tärkeät valinnat ovat heidän sekä asiantuntijoiden käsissä. Myös terveydenhoitoalan yrityksillä tulee olemaan paljon valtaa tulevassa järjestelmässä.

Miten suhtaudumme muutokseen?

Ennen muutos oli hidasta. Mikään ei muuttunut. Tyydyttiin siihen mitä oli, eikä parempaa odotettu. Hyvä jos kaikki säilyi entisellään. Muutos oli usein pahaa. Tavallinen ihminen ymmärsi pienuutensa ja koetti jollakin tavalla parantaa omaa osaansa. Päällimmäisenä oli kokemus, että omaa elämää ei hallittu. Hyvä jos hallitsi omat tunteensa. Tällaista on usein tavattu nimittää fatalistiseksi asenteeksi.

Nyt kaikki muuttuu jatkuvasti. Sitä hoetaan ja siihen halutaan valmistaa. Muutos on hyvää. Odotamme ja haluamme elämän tuovan jotakin parempaa. Uskomme elämän hallintaan, mutta joudumme usein pettymään, sillä me emme ole muutoksen käynnistäjiä. Uskomme silti vakaasti siihen, että me voimme muuttaa itseämme. Haluaisimme päättää, millaiseen muutokseen suostumme.

Mikä on muuttunut? Olemmeko yhtä avuttomia kuin ennenkin? Pessimistien mukaan olemme yhtä avuttomia kuin ennenkin, optimistit näkevät myönteistä kehitystä tapahtuneen. Olen jossakin puolivälissä, ehkä lähempänä pessimismiä.

Myönteistä on se, että

  • Elämänpiiri on laajentunut. Se ei enää ole vain pieni kylä.
  • Voimme lähteä pois. Sitä pidetään luonnollisena.
  • Hampaita ei tarvitse purra loputtomiin. Voi antaa periksi.
  • Valinnan mahdollisuuksia on periaatteessa paljon.
  • Vanhempien asema ei sido niin kuin ennen.
  • Uskomme, että voimme vaikuttaa ja tehdä valintoja.
  • Moni asia on muuttunut hyvään suuntaan.

Kielteistä on se, että

  • Kulttuuri ei kerro, mitkä asiat ovat tärkeitä.
  • Itsensä toteuttamisen ideologia on petollinen.
  • Pysyvyyden tunteen saavuttaminen vaikeutuu.
  • Periksi antaminen helpottuu liiaksi.
  • Valinnan mahdollisuuden ovat näennäisiä.
  • Havahdumme hallinnan illuusioon.
  • Muutokset eivät ole sellaisia kuin haluaisimme.
  • Mukautuminen toisten päätöksiin vaikeutuu.
  • Muutokset ovat yllättäviä ja tulevat kaukaa.
  • Muutos on arvo sinänsä.
  • Muutoksen vastustaminen on typerää.
  • Muutoksiin suhtautuminen jakaa ihmisiä.

Mitä tavallinen ihminen selviytyy muutoksesta?

Tavallista, turvallisuushakuista ihmistä ahdistaa jatkuva huohotus muutoksen tarpeesta. Suomen, talouselämän, tekniikan, asenteiden ja ihmisten on oltava valmiita muuttumaan ja uudistumaan. Jos emme muutu, me häviämme ja menetämme kaiken sen, mitä olemme tähän mennessä saaneet. Globaali muutos on kuin hyökyaalto, jonka mukana taitavat voivat ratsastaa ikään kuin lainelaudoilla. Taitamattomat joko hukkuvat tai sitten taitavat joutuvat raahaamaan heidät mukanaan jatkuvan muutoksen paratiisiin.

Valtioilla, yrityksillä, organisaatioilla ja kunnilla on runsaasti työntekijöitä, jopa osastoja, jotka suunnittelevat ja visioivat. Paradoksaalisesti yhä vaikeammin ennustettavassa maailmassa tehdään suunnitelmia jopa 10 tai 20 vuoden päähän. Ei haittaa, vaikka seuraava vuosineljännes romuttaa nämä suunnitelmat. Osoittaakseen oikeutuksensa nämä työntekijät tuottavat uusia malleja ja vuokaavioita, joita he sitten esittelevät päättäjille. Jos he ovat taitavia ja innokkaita, ehdotukset otetaan vakavasti. Päättäjien ahdistus on oivaa maaperää visioinnille.

Myös tavallista ihmistä kehotetaan suunnittelemaan omaa elämäänsä. Aseta tavoitteita ja etene harkitusti niiden mukaan! Hyvin suunniteltu on jo melkein tehty. Varmista, että hallitset keskeiset muutoksen välineet, joita ovat tietotekniikka ja oma persoonallisuus. Niiden eteen kannattaa laittaa itsensä likoon. Tärkeintä on rohkeus tuoda itseään esiin ja suostuminen arviointiin ja kilpailuun.

Jatkuvassa muutoksessa olevan kulttuurin täysiverisen kansalaisen on oltava joustava, uudistushaluinen, mukautuva, sosiaalisesti taitava ja esiintymiskykyinen. Hänen on hallittava muutospuhe kaavioineen, visioineen ja projekteineen. Hän tarttuu kuin haukka saaliiseen, kun tarjolla on jokin muutosidea, joka kaipaa täsmennystä ja toteutusta.

Muutosten keskellä ihmiset jakaantuvat neljään ryhmään: visioijat, tekijät, mukautuvat ja jurnuttavat. Visioijat saavat rauhassa tehdä työtään kenenkään häiritsemättä, kunhan aina silloin tällöin tuovat esiin uudet ehdotuksensa. Monet niistä jäävät pöytälaatikkoihin, mutta moniin tekijät tarttuvat, koska tarjolla on rahaa ja valtaa. He saavat tukea poliitikoilta, joiden on tuettava muutoksia. Muuten he eivät saa näkyvyyttä ja kannatusta. Mukautuvat teeskentelevät innostusta, koska ymmärtävät, että heidän asemansa vaikeutuu, jos he vastustavat muutoksia.

Suuri jurnuttajien joukko kokee syyllisyyttä siitä, että eivät halua olla mukana muutoksissa. Heihin suhtaudutaan holhoavasti ja alentuvasti. Heistä tulee toisen luokan kansalaisia, joilta puuttuu sekä riittäviä taitoja että halua olla mukana muutoksissa. Usein he oikeasti näkevät, että keisarilla ei ole vaatteita, mutta muutoksen hovin kulkue keisarin perässä on niin suuri ja äänekäs, että näiden lapsenomaisten ihmisten kriittinen ääni hukkuu siihen. On aivan mahdollista, että muutosagenttien suosima tietotekniikka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Jonakin päivänä kaikki saattaa kaatua. Tuoreet kyberhyökkäykset antavat tästä ensimakua.

Nettiviikko 24/2015

  1. Sokos on ottanut käyttöön itsepalvelukassoja. Nuoret näköjään käyttävät niitä innokkaasti huomaamatta sitä, että he samalla tekevät ikäisistään työttömiä. Jos itsepalvelukassat lisääntyvät merkittävästi, samalla häviää kymmeniätuhansia työpaikkoja. Koko itsepalveluidea perustuu meidän naiivien asiakkaiden työn käyttämiseen. Tällä tavalla yritykset voivat vähentää työvoimaa ja lisätä voittoja. Kun normaalia asiakaspalvelua vaikeutetaan riittävästi, käy niin kuin pankeissa. Asiat on hoidettava netissä, oli tarvittavia taitoja tai ei.
  2. Suomessa on jo pitkään valitettu sitä, että vaikkapa rakentamiseen tai yrityksen perustamiseen tarvittavia lupia on haettava monilta luukuilta. Tässä pitää saada aikaan sellainen muutos, että virkailijat liikuttelevat papereita ja hoitavat asiat valmiiksi. Luvan hakijan on saatava lupa yhdeltä luukulta.
  3. Melkoinen byrokratian kukkanen on se, että aluehallinto vaatii hoito- ja hoivakodeilta yhä suurempia neliömääriä. Hoidon taso ei todellakaan ole kiinni siitä, onko neliöitä 12 vai 15 käytettävissä. Lisäneliöt olisivat aivan varmasti mukava asia näissä kodeissa asuville, mutta kuka maksaa muutokset, jotka tulevat erittäin kalliiksi? Missä ovat ne rahat, joita tällaisiin lisäyksiin voidaan käyttää? Usein asukkaan joutuvat itse maksamaan muutokset. Kukaan ei vastusta sitä, että uusia koteja rakennettaessa tiloja parannetaan, mutta vanhoissa yksilöissä tämä tulee kohtuuttoman kalliiksi asukkaille ja kunnille.
  4. (Ennen vaaleja kirjoitettu) Puolueiden ratkaisut nollakasvun muuttamiseksi kasvuun ovat yhä kovin toivorikkaita. Kaikki ehdottavat viennin lisäämistä ja työllisyyden parantamista. Useimmat puolueet vaativat myös kulujen karsintaa, joka onnistuessaan tietenkin lisää työttömyyttä. Kun samaan aikaan työtä tehostetaan ja tuotantoa automatisoidaan, sekin on omiaan lisäämään työttömyyttä. Rakenneuudistuksista puhuvat kaikki, mutta mitä niillä tarkoitetaan jää epäselväksi. Tuskin nekään työllisyyttä lisäävät. Oma ratkaisuni on työn jakaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin, kuitenkin niin, että pakkoa ei tulisi käyttää. Verotuksen progressiota voitaisiin myös lisätä, jotta hyvinvointivaltion perusta voitaisiin säilyttää. Pääomaverot on saatettava samalle tasolle kuin valtionverotus. Lue lisää

Kannattaako sittenkin nousta puuhun?

Vesa Vanhalakka kuvasi Aamulehdessä 5.10. mielenkiintoisen tuloksen, jonka mukaan agama-liskot oppivat jäljittelemällä toisiltaan. Johtopäätös oli yhtä mielenkiintoinen: tämä tulos nöyryyttää ihmistä. Tulos saa “meidät ihmiset vähitellen laskeutumaan alas omaa erinomaisuuttamme korostavasta puusta. Voimme vihdoin asettua muun luomakunnan tasolle sen sijaa, että kuvittelemme aina olevamme meitä ympäröivän luonnon ja eläinten yläpuolella”.

Tätä ajattelutapaa en ole koskaan ymmärtänyt. Mitä erinomaista tässä on? Aikoinaan Nobel-palkittu Jacques Monod kuvasi ihmisen mitättömänä hiekanjyväsenä maailmankaikkeudessa. Ihminen ei tiedä, mistä on tulossa ja mihin on menossa. Tällä ei tietenkään enää ole mitään tekemistä tieteen kanssa, vaan kyse oli Monodin pessimistisestä maailmankatsomuksesta. Mitä ihminen hyötyy siitä, että hänet kuvataan mitättömänä olentona? Paljon ei lohduta sekään, että samalla kun ihmisiä vedetään alas, eläimiä nostetaan ylös.

Nöyryys on hyvä ominaisuus, mutta onko ihmistä tarpeen nöyryyttää? Psykologinen tutkimus kertoo, että ihmisen selviytymisen edellytys on ajatella itsestään liikaa. Ihmiset eivät halua kuunnella julistusta eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja ihmisen mitättömyydestä – josta siis tässä on kysymys eikä tieteestä. Kun ihminen menettää hallintauskonsa, hän on suuressa vaarassa menettää elämänotteensa, toivonsa ja mielekkyytensä.

Toiseksi odotukset toteuttavat itsensä. Jos me odotamme itseltämme kovin vähän ja alamme verrata itseämme eläimiin, joilta kuitenkin puuttuu kyky tehdä moraalisia ratkaisuja, eikö se anna meille oikeuden toimia eläinten lailla? Onhan vuosikausien ajan korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä häntä eläimiin verraten. Tällainen viesti antaa ihmiselle luvan olla itsekäs.

Onneksi aivan viime vuosina tämä itsekkyyden ideologia on väistymässä biologiasta ja psykologiasta. Nyt on luvallista sanoa, että ihmisessä on myös luontaista epäitsekkyyttä. Empatia ja kyky yhteistoimintaan ovat ihmisen luontaisia ominaisuuksia.

Kysymys on arvoista. Minusta on paljon parempi kiivetä ylös puuhun ja katsella sieltä maailmaa. Ihmisellä on sellaisia kykyjä, joiden avulla hän eroaa merkittävästi eläimistä. Käytetään niitä hyväksi eikä suotta väheksytä ihmisyyteen liittyviä arvokkaita kykyjä. Nöyryytetystä ihmisestä ei ole sen paremmin ihmisen kuin luonnonkaan puolustamiseen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Suomen talous on umpikujassa

Tavallinen kansalainen joutuu aivan pyörälle päästään yrittäessään muodostaa käsityksen siitä, millaiset toimenpiteet voisivat hyödyttää Suomen taloutta. Kun yksi asiantuntija esittää näkemyksensä, toinen tyrmää sen välittömästi. Seuraavassa muutamia esimerkkejä asioista, joista ei tahdo saada otetta.

Ostovoimasta puhutaan paljon. Tavalla tai toisella kansalaisten ostovoimaa tulisi lisätä. Se tapahtuu joko korottamalla palkkoja tai alentamalla veroja. Palkkoja on kuitenkin vaikea korottaa, koska mitään todellista jaettavaa ei ole. Verojen alentaminen taas merkitsee lisää lainanottoa, sillä muuten budjettiin jää suuria aukkoja. Lisäksi on syytä muistaa, että ostamme jo nyt aivan liikaa tavaroita, haaskaamme ja saastutamme. Kenties pienempi ostovoima olisi hyväksi luonnolle ja saisi ihmiset kuluttamaan vähemmän. Onhan lopulta aivan järjetöntä vaihtaa jatkuvasti esimerkiksi matkapuhelin vain sen vuoksi, että siinä on jokin uusi toiminto tai että se on paremman näköinen.

Moni asiantuntija kannattaa työurien pidentämistä. Se kuulostaa järkevältä, koska ihmiset ovat terveempiä ja elävät pidempään. Miksi he eivät saisi hyödyntää pitkää kokemustaan työelämässä? On arvioitu, että yhteiskunta saisi näin merkittäviä säästöjä eläkkeissä. Kuitenkin tiedämme, että yli 50-vuotiaiden on vaikea saada työtä ja usein juuri vanhimmista työntekijöistä halutaan päästä eroon. Lisäksi työpaikat vähenevät. Työ siirtyy halvan työvoiman maihin ja automaatio ja itsepalvelu lisääntyvät. Monia palveluammatteja ei enää ole ja esimerkiksi kaupan alalla väheneminen jatkuu. Oikeastaan työuria pitäisi lyhentää eikä pidentää, jotta mahdollisimman moni saisi työtä. Työurien lyhentäminen voi tietenkin tapahtua myös päivittäisiä työtunteja vähentämällä. Ilmeisesti joidenkin hyvin koulutettujen ihmisten tulisi tehdä työtä nykyistä pidempään. Muista ei ole väliä eivätkä he jaksaisikaan 65- tai 68-vuotiaiksi. Useimmissa merkittävissä utopioissa – myös kommunismissa – yksilön tekemän työn radikaalia vähentämistä on pidetty hyvänä tavoitteena.

Suuri talouteen liittyvä ongelma on saavutettujen etujen koskemattomuus. Niihin ei saa kajota. Samaan aikaan kun puhutaan säästämisestä ja valtion lainanoton vähentämisestä, eduskunta säätää yhä uusia etuuksia kansalaisille. Monet näistä ovat hyviä, mutta koska rahaa ei ole, ainoa keino rahoittaa uusia palveluita on ottaa lisää lainaa. Verojahan ei voida korottaa, koska silloin ostovoima heikkenee. Tällainen on järjetöntä taloudenpitoa, mutta jakamalla etuuksia voi edistää uudelleen valituksi tulemista. Järkevä kansalainen mitoittaisi kulutuksensa tulojensa mukaisiksi. Suomen valtio ei kuitenkaan näin tee. Mikään hallitus ei näytä olevan toista parempi. On syytä epäillä, että jokainen oppositio päästyään hallitukseen toimii aivan samalla tavalla.

Myös energiapolitiikka pursuaa ristiriitaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä ydinvoima on ainoa järkevä vaihtoehto, toisten mielestä se on kaikkein huonoin. Puuta on milloin suosittu, milloin sen käytön on katsottu tuhoavan luontoa tai tuottavan saastuttavia hiukkasia. Öljyn saatavuus on tehtyjen ennusteiden mukaan jo päättynyt tai ainakin loppumaisillaan. Kaasua riittänee vielä joksikin aikaa ja uutena vaihtoehtona on liuskekivien hyödyntäminen. Tuulivoimaa koskevat arviot ovat milloin täysin kielteisiä, milloin hyvin myönteisiä. Rakennuksista tehdään niin tiiviitä, että hometalojen korjaamista riittää seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Jo monen vuoden ajan poliitikot ovat olleet uskovinaan siihen, että talous alkaa kohta kohentua. Mitään todellista talouden paranemista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Nousukautta pitäisi olla useita vuosia eikä se suinkaan takaa, että työllisyys samalla merkittävästi kohentuisi. Samalla kun puhutaan työurien pidentämisestä, valtio, kunnat ja varsinkin yritykset koettavat kaikin keinoin vähentää työntekijöiden määrää. Tämä kehitys tulee jatkumaan, koska se on paras keino lisätä tuottavuutta. Kasvun ja kulutuksen kriitikko puolestaan voisi sanoa, että tämä “taantuma” on erinomainen asia. Luonto saa hiukan lisää hengähdysaikaa ennen lopullista tuhoa.

Tarjolla on siis vain ratkaisuja, joissa toivottu hyvä tuottaa aina myös kielteisiä seurauksia. Todennäköinen seuraus tästä kaaoksesta on se, että kansalaisten kielteisyys politiikkaa kohtaan lisääntyy eikä vaaleissa äänestämistä pidetä hyödyllisenä. Kompromissit eivät enää toimi.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Pitäisikö työuria lyhentää?

On suuri houkutus kääntää tuo jokapäiväinen jankutus työurien pidentämisestä päinvastaiseksi. Siinä on enemmän järkeä kuin työurien pidentämisessä, mistä eniten puhuvat teollisuuden edustajat, samat johtajat, jotka ovat siirtäneet ihmisiä varhaiseläkkeille ja työttömyyskortistoon ja jotka itse lähtevät varhain eläkkeelle. Virallisen eläkeiän pidentämisessä ei ole mitään järkeä silloin, kun työntekijät jäävät eläkkeelle keskimäärin noin 60 vuoden iässä. Keiden pitäisi jaksaa työelämässä pidempään? Onko kyseessä jokin pieni valiojoukko, jonka haluttaisiin tekevän työtä paljon nykyistä pidempään? Totuus paljastuu silloin, kun yli 60-vuotias haluaa vielä hakea uutta työpaikkaa.

Onko koko työttömien joukko, kenties lähes 300 000, aivan mahdotonta työllistää, vaikka joukossa on myös korkeasti koulutettuja henkilöitä? Jotta työuria voitaisiin pidentää, pitää olla työtä tarjolla. Pystyykö teollisuus työllistämään olivatpa työntekijät nuoria tai vanhoja? Koska kunnat, valtio ja yritykset koko ajan vähentävät palveluja, ei työn tarjonta edes palvelujen alueella tule lähivuosina merkittävästi lisääntymään.

Kun samalla sekä yritykset että julkiset organisaatiot jatkuvasti tehostavat, tiivistävät ja yhdistävät työtehtäviä, se asettaa työntekijöiden jaksamiselle yhä suurempia vaatimuksia. Kiireen ja uupumuksen valittaminen on yleistä. Jatkuva puhe työn tehostamisesta ja tehokkuudesta ei tee entistä pidempää työuraa houkuttelevaksi. Vaikka työtahti ei työpaikoilla kiristyisi, jo tämä vuodesta toiseen toistuva puhe on omiaan karkottamaan työelämästä. Olisi mukava välillä kuulla ehdotuksia siitä, kuinka työtä kevennetään ja helpotetaan. Eikö se olisi sitä elämän laatua, josta niin paljon puhutaan?

Ikävintä on se, että poliitikot ja pankkiirit eivät tahdo uskoa, että jatkuvan taloudellisen kasvun aika on ohi. Katteeton optimismi on ruokkinut tuhlaamista ja lainanottoa. Lasku- ja nousukaudet vaihtelevat. Jos kasvun aikoja tulee, niiden hyötyjä on pakko käyttää ilmaston lämpenemisen hallintaan ja energian saatavuuden parantamiseen. Työpaikkojen lisääminen velan avulla on pakko jossain vaiheessa lopettaa.

Samalla halukkuus lyhentää työuria eri keinoin lisääntyy. Opiskelu- ja loma-ajat pidentyvät ja monilla aloilla myös lyhennetyt työpäivät kiinnostavat. Ylimääräisten eläkemaksujen avulla ihmiset lähtevät eläkkeelle niin varhain kuin vain mahdollista. Miksi työtä pitäisi tehdä enemmän kuin on pakko, jos se ei tunnu mielekkäältä eikä ole taloudellisesti välttämätöntä? Mitä järkeä on tehdä työtä yhä kovenevilla ehdoilla? Tämän kysymyksen yksilökeskeisessä kulttuurissa kasvaneet ihmiset esittävät entistä useammin.

Kun lisäksi tutkimus on osoittanut, että ihmisten odotukset kohoavat samaa tahtia taloudellisen menestyksen mukana ilman, että onnellisuus samalla lisääntyy, on järkevämpää panostaa asioihin, joissa tällaista sopeutumista ei tapahdu. Ihmissuhteissa ja omaehtoisissa harrastuksissa ymmärrämme olla kohtuullisia ja osaamme arvostaa, mitä meillä on. Rahan ja tavaran suhteen näin ei tapahdu.

Markku Ojanen