Mielipidekirjoitus | Markku Ojanen

Mielipidekirjoitus / Psykologia 24/09/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Älykkyystutkimuksen historiaa ja tuloksia

Julkaistu Aikalainen, syyskuu 2008

Koska tämän lehden palstoilla älykkyydestä ovat keskustelleet politiikan, filosofian, sosiologian ja kirjallisuuden tutkijat, on jo aika psykologian edustajan kirjoittaa aiheesta jotakin. Onhan älykkyyden tutkimus historiallisesti yksi psykologian keskeisimmistä tutkimuskohteista. En ole tehnyt älykkyyteen liittyvää tutkimusta, mutta olen seurannut aika aktiivisesti tutkimusta 40 vuotta. Seuraavassa kuvaan lyhyesti älykkyystutkimuksen historiaa ja sen jälkeen tiivistän saatujen tutkimusten tuloksia.

Älykkyyden empiirinen tutkimus alkaa Francis Galtonista, joka vuodesta 1884 lähtien teki laboratoriossaan aistien toimintaan liittyviä testejä yli 9000 henkilölle. Hän mittasi mm. ihmisten kykyä erottaa ääniä, hajuja ja painoja toisistaan. Myös reagointinopeutta pidettiin lupaavana älykkyyden ilmaisijana. Samantapaisia testejä käytti myös Galtonin oppilas James McKeen Cattell Yhdysvalloissa. Jo McKeen Cattell havaitsi, että nämä mittarit korreloivat aika heikosti keskenään, mikä oli tietenkin pettymys. Myöhempi tutkimus on tämän tuloksen vahvistanut ja samalla on käynyt ilmi, ettei näillä mittauksilla voida tavoittaa älykkyyden ydintä. Galton oletti jo tuolloin, että älykkyys perustuu kykyyn ratkoa sekä arkisia että vaativia päättelyongelmia.

Galton itse oli todellinen ihmelapsi. Hän oppi lukemaan jo kahden vuoden ikäisenä. Ehkä tämä varhaiskypsyys ja tyhmien ihmisten keskellä eläminen saivat hänet kiinnostumaan älykkyyden tutkimuksesta. Hän vakuuttui siitä, että älykkyys on periytyvää ja perusteli tätä päätelmää sillä, että joissakin suvuissa älykkyyttä näyttää olevan runsain mitoin, kun taas toisissa sitä on selvästi vähemmän. Galton kehitti myös älykkyystutkimuksen keskeisen metodin eli korrelaatiokertoimen. Galtonin lähtökohdat olivat hyvin teoreettisia. Hän halusi pureutua älykkyyden olemukseen ja syntyyn.

Aivan toista linjaa edusti ranskalainen Alfred Binet, joka halusi kehittää testin, joka auttaisi oppimisvaikeuksien toteamisessa. Hän sai opetusministeriöltä tehtäväkseen kehittää testin, jolla hitaat oppijat voitaisiin erottaa nopeista. Opettajien arvioita ei pidetty tarpeeksi luotettavina. Binet kehitti yhdessä Henri Simonin kanssa älykkyystestien perusmallin, jonka mukaan yhä toimitaan. Älykkyyden olemuksesta oltiin jo varhain aika yksimielisiä. Vuonna 1921 ryhmä asiantuntijoita päätyi seuraavaan määrittelyyn: älykkyys on kykyä tehdä abstrakteja päätelmiä, kykyä sopeutua uusiin ympäristöihin sekä kykyä hankkia tietoa ja hyötyä kokemuksesta. Tähän tapaan ajatellaan edelleen. Myös aivan tavalliset (länsimaiset) ihmiset ajattelevat tutkimusten mukaan näin, sillä aivan samat asiat nousevat esiin. Läntisen maailman ulkopuolella älykkyyteen liittyy aina myös viisautta eli kykyä tehdä moraalisesti oikeita ratkaisuja.

Myöhemmissä psykologisissa tutkimuksissa keskeinen kiinnostuksen kohde ovat olleet älykkyyden osatekijät. Tähän liittyy kysymys siitä, onko olemassa jokin yleinen älykkyystekijä (ns. g-tekijä), joka on yhteistä kaikenlaisille älyllisille suorituksille vai on onko olemassa joukko melko riippumattomia älykkyys- tai lahjakkuustekijöitä. Monia tutkijoita on kiinnostanut älykkyyden merkitys käytännön elämässä sekä se, millaiset tekijät selittävät älykkyyttä. Tutkimustietoa on yli sadan vuoden aikana kertynyt paljon eikä sitä ole helppo tiivistää. Kuten Aikalaisen kirjoituksista nähdään, älykkyyden käsite ja tutkimus ovat herättäneet voimakkaita tunteita. Älykkyystutkija Arthur Jensen joutui vainon kohteeksi 1970-luvulla esitettyään, että värillisen ja valkoisen väestön väliset älykkyyserot ovat todellisia eivätkä johdu esimerkiksi testien puolueellisuudesta. Hän ei kuitenkaan ajatellut, että nämä erot olisivat kuin kiveen hakattuja, vaan hän uskoi, että koulutuksen avulla eroja voidaan kuroa umpeen. Hiukan samantapainen kohtalo on tullut Richard Lynnin ja Tatu Vanhasen osaksi. Lynn ja Vanhanen eivät kuitenkaan ole yksinäisiä susia, vaan edustavat traditiota, jonka piirissä julkaistaan runsaasti samantapaisia tutkimustuloksia.

Älykkyyden tutkijat ovat seuraavista johtopäätöksistä aika yksimielisiä:

Älykkyydessä on vahva geneettinen komponentti, joka on nimetty g-tekijäksi. Älykkyyden periytyvyys on osoitettu sekä kaksos- että adoptiotutkimuksilla. G-tekijän lisäksi on järkevää puhua älykkyyden osatekijöistä, vaikka ne aina korreloivat jonkin verran keskenään. Kaikki älykkyyden osatekijät eivät tosin korreloi yhtä vahvasti g-tekijään. Siten on järkevää kuvata älykkyyttä yhdellä luvulla eli tuolla kuuluisalla älykkyysosamäärällä, vaikka se kuvaa aika karkeasti ihmisen lahjakkuuksia eikä anna tietoa hänen konkreettisista taidoistaan ja tiedoistaan.
Vaikka eräät tutkijat, kuten Robert Sternberg, ovat halunneet laajentaa älykkyyden määritelmää käytännön taitojen ja luovuuden suuntaan, useimmat älykkyyden tutkijat eivät pidä tätä laajennusta järkevänä. Sternbergin testien antamat tulokset korreloivat kuitenkin g-tekijään tai sitten ne mittaavat esimerkiksi työhön liittyviä käytännön taitoja. Useat tutkijat ovat saaneet tuloksia, jotka ovat Sternbergin teorian vastaisia.
Älykkyys ei ole sama asia kuin taitavuus tai pätevyys työtä ja harjoitusta vaativissa tehtävissä. Vaikka yleinen tietomäärä korreloi hyvin muihin älykkyystekijöihin, älykkyys auttaa vain alkuun. Älykkyys helpottaa tietojen hankkimista, mutta ilman opiskelua, harjoittelua ja riittävää kokemusta työssä älykäs on autokorjaamolla avuton eikä pysty tekemään yhtään mitään ilman opastusta.
Älykkyyden mittaaminen on idea, jota on paljon arvosteltu. Voiko yksi tai edes viisi lukua mitenkään kuvata ihmisen lahjakkuutta? Älykkyystutkijat myöntävät, että testien käytössä on tehty pahoja virheitä. Pahaa jälkeä syntyy, kun kieleen ja kulttuuriin liittyviä tekijöitä ei huomioida. Älykkyyden mittaamiseen liittyi viime vuosisadan alkupuolella rasistisia piirteitä. Mittauksilla osoitettiin lahjattomiksi sellaisia ihmisryhmiä, joissa ei ollut muuta vikaa kuin se, että he eivät ymmärtäneet englantia. Älykkyystuloksia käytettiin jopa eugeniikan perusteena. Tämä historia on antanut älykkyystutkimuksellekin kiistanalaisen maineen. Testien käytössä tulee olla hyvin varovainen, sillä esimerkiksi oppimisessa on kysymys paljon muustakin kuin älykkyydestä.
Mittaukset toimivat kuitenkin hyvin tietylle kielialueelle sovellettuna ja lisäksi on alettu kehittää kulttuurista riippumattomia testejä. On osoitettu, että näistä ei-kielellisistä testeistä selviytyvät hyvin nekin, joille ohjeet näytetään kuvallisin esimerkein ilman puhetta. Hyvin erilaiset mittarit antavat samanlaisia tuloksia, mikä myös osoittaa testien luotettavuutta. Luotettavuutta tukee myös se, että mittaustulokset ovat monien vuosien viiveellä hyvin pysyviä. Yksilötasolla älykkyyden taso ei siis juuri muutu, ellei sairaus tai vamma johda aivotoimintojen häiriöihin.
Psykologisten ominaisuuksien mittaamiseen liittyy aina satunnaisvirhettä, joten kaksi mittaustulosta samalla testillä voi antaa jossain määrin erilaisia tuloksia. Väsymys ja sairaus vaikuttavat tuloksiin, samaten kiinnostus tehtävien suorittamiseen eli motivaatio. Saman testi toistaminen parantaa jonkin verran tuloksia, koska harjoittelu auttaa testeissäkin. Kuitenkaan ei ole vakuuttavasti osoitettu, että älykkyyden tasoa voitaisiin merkittävästi kohottaa. Poikkeuksena ovat kaltoin kohdellut lapset, joiden elämän merkittävä kohentuminen parantaa myös älykkyystuloksia. Huono ravitsemus ja siihen liittyvä henkinen lamaantuminen heikentävät älykkyystuloksia.
Älykkyyden suhdetta aivojen rakenteeseen ja toimintaan on tutkittu intensiivisesti. Aivojen koko näyttää jonkin verran korreloivan älykkyyteen (.30 – .40), mutta esimerkiksi Einsteinin aivojen paino oli hiukan väestön keskiarvoa pienempi. Koko ei siis ole kovin ratkaiseva tekijä. Richard Hairin työryhmä opetti opiskelijoita pelaamaan Tetristä. Kaikki kehittyivät nopeasti, mutta älykkäimmät kaikkein eniten. Jännittävä tulos oli, että hyvin älykkäillä aivojen toiminta oli monilla aivojen alueilla vähäisempää kuin heitä vähemmän älykkyyspisteitä saaneilla. Ehkä kysymys on siitä, että he käyttävät aivojaan hyvin taloudellisesti. Myös vaativilla testeillä mitattu reaktionopeus korreloi jonkin verran älykkyyteen. Galton ja McKeen Cattell eivät siis olleet aivan väärässä.
Älykkyys ennustaa arkielämässä pärjäämistä yleensä paremmin kuin mikään muu ominaisuus. Esimerkiksi työhaastatteluihin perustuvat arviot tai persoonallisuuden piirteet eivät ennusta yhtä hyvin työssä pärjäämistä. Hyvin valikoituneessa joukossa älykkyyden merkitys voi olla muita tekijöitä vähäisempi, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että älykkyys on merkittävä tekijä ihmisen selviytymisen kannalta. Tietenkin monet muut tekijät vaikuttavat siihen, mitä työssä tai elämässä tulee tapahtumaan. Tällaiset ennusteet ovat aina karkeita todennäköisyyksiä. Superälykäs voi pilata täydellisesti elämänsä ja keskitasoisesti älykäs voi pärjätä aivan loistavasti millä tahansa kriteerillä arvioituna. Tutkimusten antamista aika matalista korrelaatioista voidaan vetää aivan liian vahvoja johtopäätöksiä, mikä on kovin tavallista silloin, kun tutkija innostuu tuloksistaan.
Paljon huomiota herättänyt Flynn-efekti hyväksytään yleisesti. Sen mukaan älykkyyden taso on kohonnut noin kolme IQ-yksikköä vuosikymmenessä sinä aikana kuin tutkimusta on tehty. Älykkyys on siis peräti 15 pistettä korkeammalla tasolla kuin 50 vuotta sitten. Tämä ei oikein sovi yhteen yllä kuvattujen tulosten kanssa. Jos älykkyyden lähde on aivot ja yksityisen ihmisen älykkyys ei näytä juuri muuttuvan, niin miten tällaiset sukupolvierot ovat mahdollisia? Vastaukseksi on tarjottu elämän vaativuuden ja monimuotoisuuden lisääntymistä, hyvää ravintoa ja tehokasta koulutusta. Näissä selityksissä on luultavasti perää, mutta kyse on kuitenkin asioista, joita on vaikea todentaa.
Kiistellyin aihe on ryhmien väliset erot. Onko rotujen tai kansojen välillä eroja älykkyydessä? Testeihin liittyvillä puutteilla mahdollisia eroja ei voida selittää, sillä testit näyttävät toimivat eri ryhmillä yhtä hyvin ja hyvin erilaiset testit antavat samanlaisia tuloksia. Lienee turvallista sanoa, että tällä hetkellä rotujen ja kansojen (miten nämä sitten määritelläänkin) välillä on selkeitä eroja, kuten esimerkiksi Lynn ja Vanhanen ovat osoittaneet, mutta mistä nämä erot johtuvat onkin sitten kokonaan toinen asia. Kysymys on hyvin mutkikkaista asioista, joiden yhteydessä monenlaiset tulkinnat ovat mahdollisia.

Yliopistoväeltä kirkkaan punaista valoa palkkauskiistassa

Aamulehdessä 17.9. ollut lyhyt uutinen, joka oli otsikoitu “Yliopistoväeltä varovaisen vihreää valoa palkkauskiistassa” ei vastaa kentän tuntemuksia. Olen keskustellut palkkausjärjestelmästä monien opettajien kanssa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään, joka olisi sen takana (keskushallintoa lukuunottamatta). Neuvottelua käyvä edustajamme kuitenkin tulkitsee, että “reagointi on ollut turhan voimakasta ja perustui vääriin tietoihin ja epäluuloihin”. Vastustajat – joihin siis minäkin lukeudun – kuulemma pelkäävät, että uudistuksessa puututtaisiin tieteen vapauteen. Tällaista en ole ymmärtänyt pelätä, vaan kyse on siitä, että yliopisto halutaan pakottaa sille vieraaseen kilpailua korostavaan hallintomalliin. Kuten Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” kuvannut, taustalla on “pyrkimys maksimoida taloudellinen panos-tuotos -tehokkuus luomalla kannustinjärjestelmä, jossa jokaista yksilöä vuosittain rangaistaan ja palkitaan oman tuottavuutensa mukaisesti. Tämä esitetään arvona, joka kipuaa kaikkien muiden arvojen yli. Samalla teoria edellyttää, että tuottavuutta voidaan mielekkäästi mitata ja väittää, että UPJ:n kaltainen ‘kannustinjärjestelmä’ on taloudellisesti tehokas. Kummatkin ovat kiistanalaisia väitteitä, joihin useimmat ihmistieteilijät eivät usko.” Tietenkään tätä järjestelmää ajavilla ei ole tarjota mitään tieteellistä tukea sille, että tällainen järjestelmä toimisi yliopistoissa.

Kentältä katsoen epäselvää on vain se, jyrääkö valtio (valtiovarainministeriö?) kerta kaikkiaan ammattiliitot vastaväitteistä välittämättä vai kuvitteleeko esimerkiksi Akava, että tämä järjestelmä todella hyödyttää opetusta ja tutkimusta tai kenties parantaa työilmapiiriä? Vaikutukset palkkapussissa ovat keskimäärin aivan minimaalisia, sillä valtiolta tulee kovin vähän lisärahaa. Kun tähän taustaksi otetaan tiedot tuhansien virkojen lopettamisesta yliopistoista, tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Olen laitoksen johtajana tehnyt yhden tällaisen arvion. Tekemieni arvioiden mukaan laitoksella ei ollut yhtäkään, joka ei olisi ansainnut kannustuspalkkiota. Työtä tehdään erittäin vastuullisesti ja työpäivät venyvät pitkiksi. Minulle on kuitenkin kerrottu, että jokaisen laitoksen pitää pysyä tiukasti budjetissaan niin, että jos jollekin annetaan lisää, joltakin pitää ottaa pois (tosin ns. takuupalkka estää toistaiseksi näin tekemästä). Kuinka moni laitosjohtaja todella haluaa toimia tällaisen yhtälön puitteissa? Kuinka moni työntekijä todella motivoituu tällaisesta järjestelmästä?

Eniten minua ihmetyttää se kuuliaisuus, joka saa suomalaisen virkamiehen alistumaan mihin tahansa käskyyn, joka tulee ylhäältä päin. Käytäväkeskusteluissa kyllä nuristaan, mutta kaikkeen lopulta mukaudutaan.

Markku Ojanen
professori

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta 14/08/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Elämme ylenpalttisen runsauden aikaa

Julkaistu 14.08.2008 Lempäälän-Vesilahden sanomissa

Eräs vanhenpainyhdistyksen puheenjohtaja kirjoitti 31.7. tässä lehdessä hyvän kirjoituksen kodin ja koulun yhteistyöstä. Juttuun oli kuitenkin lipsahtanut pari sanaa, joihin haluan ystävällisessä hengessä tarttua. Kirjoituksesta löytyvät sanat ”näin niukkoina aikoina”. Näillä sanoilla viitataan siihen, että vanhempainyhdistykset joutuvat paikkaamaan niukkuudesta kärsivän Lempäälän kunnan tai kenties koko suomalaisen yhteiskunnan puutteita. Yli 60-vuotiaana sanon, että emme elä mitään niukkuuden aikaa, vaan aivan käsittämättömän runsauden ja tuhlailun aikaa. Aloittaessani koulutieni sekä kansa- että oppikoulussa luokassa oli yli 40 lasta ja kaikesta oli pulaa. Minulla oli yksi kaupasta ostettu puinen lelu emmekä edes tuon ajan mittapuun mukaan olleet köyhiä. Mistään mukavuuksista ei ollut tietoakaan. Sähkövalo sentään oli ja radio.

Tätä nykyistä Suomen vaurautta todisti myös hiljattain Aamulehdessä ollut artikkeli, jossa Suomen talouden tila kuvattiin erittäin hyväksi. Työttömyys on vähentynyt, valtion velkoja lyhennetään ja palkat nousevat. Vain energian hinnan nousu hiukan sumentaa tulevaisuuden näköaloja.

Jos kouluilla on liian vähän rahaa, kyse on siitä, mihin rahaa halutaan laittaa. Yhdessähän nämä asiat ratkaistaan. Ottajia on vaikka miten paljon. Terveydenhuolto, lasten, nuorten ja perheiden palvelut, sosiaalitoimi ja kulttuurin eri sektorit haluavat kaikki osansa. Monien mielestä vanhusten asumista ja hoitoa tulisi aivan erityisesti kehittää. Vaatimustasomme ovat jatkuvasti nousseet niin, etei mikään tahdo riittää. Olen käynyt koulua sellaisissa röttelöissä, että nykyajan vanhemmat saisivat halvauksen. Millaista on mahtanut olla 80 tai 100 vuotta sitten? Näen tämän ”niukkuuden” keskellä myös suoranaista tuhlausta. Vaikka kynät ovat pieni asia, niitä näyttää kertyvän vuoden aikana lapsille kymmenittäin. Jatkuva tietokoneiden uusiminen vie varmasti budjetista suuren summan.

Kokoomusta kannattaessaan kirjoittaja varmaan vaatii puoluettaan lisäämään koulujen rahoitusta, mutta hän voi saada vastaansa niitä, jotka haluavat panostaa terveydenhoitoon tai kenties liiketoiminnan edellytysten tukemiseen. Yksi keino olisi nostaa veroäyriä, mistä kokoomus tuskin on kovin innoissaan. Suuri osa suomalaisista haluaa vähentää verotusta ja samaan aikaan kuitenkin pitäisi saada lisää yhteiskunnan palveluja. Tämä ei ole aivan helppo yhtälö. Minun listani kärjessä ennen koulujen tarpeita on ihmisten perusturvan saattaminen asialliselle tasolla. Onhan suorastaan järkyttävää, että edelleen on ihmisiä, jotka ovat asunnottomia tai jotka joutuvat hakemaan ruokaa avustuspisteistä. Tämä pitäisi saada kuntoon kaiken ylellisyyden keskellä. Vaikka sitten veroja korottamalla.

Mielipidekirjoitus / Usko / Yhteiskunta 14/08/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Tutkimus kertoo toisin

Tampereen Kirkkosanomien uusimmassa numerossa 7/22 on kaksi juttua, joihin haluan puuttua. Molemmissa on kysymys tärkeistä asioista. Toinen juttu on otsikoitu “Tulisitko toimeen vähemmällä?” Juttu alkaa näin: “Monien tutkimusten mukaan ihmiset ovat onnettomia.” Vaikka ihmisillä on rahaa ja tavaraa, he eivät ole onnellisia, tuossa jutussa kerrotaan. Jos yksikin kielteinen tutkimustulos jostakin löytyy, haluaisin sen nähdä, sillä monien tutkimusten mukaan suomalaiset, ja jopa köyhienkin maiden kansalaiset, ovat pikemminkin onnellisia kuin onnettomia. Näin ihmiset sanovat, kun asiaa heiltä kysytään. Me voimme kiistää tuon kuvauksen ja sanoa, että ihmiset eivät joko ymmärrä omaa tilaansa tai sitten he eivät halua tunnustaa olevansa onnettomia. Onnellisuuden, hyvinvoinnin tai tunteiden tutkijat eivät kuitenkaan tähän yhdy, vaan he ovat sitä mieltä, että vaikka myös onnettomia ihmisiä on aika paljon, enemmistö on pikemminkin onnellisia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että he olisivat aina täydellisen onnellisia, vaan kysymys on siitä, että kokonaisuutena heidän elämänsä on pikemminkin plussan kuin miinuksen puolella. Onnellisiksi ilmoittautuvilla ihmisillä voi olla esimerkiksi sairauksia tai muita vaikeita asioita, sillä niistähän ei kukaan ole vapaa. Silloin kuin ihminen sanoo olevansa onneton, hän tutkimusten mukaan on usein myös masentunut ja kokee elämänsä tarkoituksettomaksi. Kun ihminen on onneton, hän on todella vaikeassa elämäntilanteessa.

Toisenkin jutun lähtökohta oli myönteinen: “CoDA-vertaisryhmä tukee vahvuuteen sairastuneita”. On hienoa, että ihmiset tukevat toisiaan silloin, kun heillä on vaikeuksia. Läheisriippuvuus ei ole tieteessä käytetty käsite, mitä osoittavat myös tekstissä esitetyt ikävät yleistykset. Siinä sanotaan, että “Läheisriippuvaisten kyvyttömyys ihmissuhteisiin näkyy muun muassa eläinrakkautena”. Millaiseen tutkimukseen tällainen yleistys mahtaa perustua? Helposti tulee mieleen, että jos on eläinrakas, on myös läheisriippuvainen. Useimmat mielenterveyden tutkijat vieroksuvat ajatusta, että ihmissuhdeongelmien yhteydessä puhuttaisiin sairaudesta tai sairastumisesta. Kysymys on ihmisten välisistä ongelmista, jotka voivat johtaa ikäviin seurauksiin, jopa masennukseen, mutta jos käytämme sanaa sairaus ongelmien ja vaikeuksien synonyymina, koko sairauskäsitteeltä putoaa pohja pois. Samalla tavalla kuin vahvuuteen sairastumisesta puhutaan myös kiltteyteen sairastumisesta. Mitä tällä lopulta voitetaan? Ilmeisesti ajatus on, että näin ihmiset saavat paremmin tarvitsemaansa apua ja huolenpitoa. En halua vähätellä niiden ihmisten kokemuksia, jotka tekevät yli voimiensa ja uupuvat. Moni tarvitsee tukea, johon vertaisryhmät ovat mainio ratkaisu. Kritiikkini kohdistuu yleistäviin tulkintoihin, joita tämä läheisriippuvuusidea erityisesti ruokkii.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta 14/08/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Hakkaan mielelläni halkoja

Aamulehden Ihmiset-liitteessä 1.4. Gitta Helin tekee pilaa kunnollisesta, raittiista ja halkoja hakkaavasta miehestä. Tällainen arvio on esitetty Matti Vanhasesta. “Jos mies on ‘kunnollinen, raitis ja hakkaa halkoja’, hänessä ei ole enää mitään jäljellä. Hän on tiivistänyt elämänsä kieltäytymiseen: ei saa ylittää rajoja, ei saa nauttia, ei saa laiskotella.” Ensin ajattelin, että kyseessä on ironista huumoria, mutta kirjoittaja taisi olla vakavissaan. Kuitenkin suuri joukko naisia valittaa elämänsä kurjuutta, koska heidän miehensä eivät ole kunnollisia, eivät ole raittiita – tai kohtuullisia -, eivätkä hakkaa halkoja tai osallistu mihinkään muuhunkaan kodin askareisiin, saati lasten hoitamiseen. Tutkimukset kertovat, että naisia eivät kiinnosta miehet, jotka ovat tavallisia ja kunnollisia. Elämässä pitää olla jännitystä ja vaihtelua. Jännittävät, itseensä luottavat, rajoja ylittävät ja sitoutumista karttavat miehet kiinnostavat naisia.

Tätä kunnottoman, krapulaisen, valehtelevan ja laiskan miehen elämää kannattaa kehitellä eteenpäin. Jos nämä ovat todellisia arvoja, niiden mukaan pitää myös lapsia kasvattaa. Pitäähän tätä hyvää edistää, jotta muutkin pääsevät siitä nauttimaan. Ovatko nämä ominaisuudet hyviä myös työpaikalla ja yleensä yhteiskunnassa vai onko miehen opittava hemmottelemaan vaimoaan vain kotona näillä piirteillä? Se vaati taitoa. Yleensä arvaamattomuus ja ennustamattomuus käy ajan myötä aika rasittavaksi. Useimmat naiset kyllästyvät juuri näihin piirteisiin. Rajojen ja kohtuuden ylittäminen ei ole aina hauskaa. Kun jossakin vaiheessa odotetaan muutosta, sitä ei tapahdu.

Voin myös onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana vielä lisätä, että kunnollisuus, vanhanaikaisten hyveiden ja terveellisten elämäntapojen noudattaminen, on yhteydessä sekä omaan että puolison onnellisuuteen, itsensä hyväksymiseen, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, arvostuksen saamiseen, työssä pärjäämiseen ja moniin muihinkin myönteisiin asioihin. Mutta kaipa nämä ovat monille latteita asioita. Täytyyhän vaihtelusta ja jännityksestä aina jotakin maksaa. Kaikkea ei voi saada samalla kertaa.

Ehkä sittenkin otin tuon jutun turhan vakavasti. Kyllä sen sittenkin täytyi olla huumoria. Minua kai ärsytti se, että nautin klapien tekemisestä. Myös vaimoni haluaa päästä tähän nautintoon mukaan. Mikä sen mukavampaa kuin tehdä yhdessä klapeja.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta 14/08/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Energiaa ei säästetä kuin pakolla – jos silloinkaan

Miska Paulorinne kirjoitti Aamulehden yleisönosastossa 18.4. atomienergian lisäämistä vastaan otsikolla “Ydinvoima on järjetöntä”. Varmaan on totta, ettei tätäkään energiamuotoa voida rajattomasti lisätä. En kuitenkaan voi yhtyä tuon kirjoituksen johtopäätökseen, jonka mukaan “omavaraisuuteen päästään kuitenkin vain, jos teollisuus ja jokainen suomalainen suostuu nyt kuluttamaan vähemmän ja lisäämään tukea uusiutuville energialähteille.” Näin ei tule tapahtumaan, vaan kulutamme vuosi vuodelta enemmän energiaa, jos jotakin radikaalia ei tehdä. Ihmiset eivät muuta tottumuksiaan ilman porkkanaa ja keppiä. On itsepetosta vedota ihmisten asenteisiin tai hyvään tahtoon, sillä useimmiten asenteet muuttuvat vasta kun olosuhteet muuttuvat. Mitä vauraampi suomalaisesta yhteiskunnasta tulee, sitä enemmän kulutamme energiaa.

Keinoja on tarjolla, mutta hallitukset eivät niitä rohkene käyttää, sillä aina astutaan jokin merkittävän ryhmän varpaille. Tavallisen ihmisen energian kuluttamista ei voida muuttaa kuin pakolla. Pakoksi luen myös huomattavat aineelliset kannustukset. Kuka rohkenee kajota radikaalisti yksityisautoiluun? Tai asuntojen lämmitykseen? Jos saisin päättää, laatisin ohjelman, jonka perusteella Suomessa liikkuisi kymmenen vuoden kuluttua vain pieniä, erittäin vähän kuluttuavia yksityisautoja. Subventoisin julkisia liikennevälineitä ja tekisin lentämisestä kallista. Suosisin etätyöskentelyä enkä asettaisi sille esteitä kuten nykyisin tehdään. Yksityisasuntojen lämmitykseen on erittäin vaikea vaikuttaa, mutta joitakin keinoja on tarjolla. Valtion on tuettava sellaisia lämmitysjärjestelmiä, jotka säästävät energiaa. Energian hinta vaikuttaa käyttöön, mutta merkittävästi vasta silloin, kun hinta nousee rajusti. Teollisuus sentään laskee kustannuksiaan, mutta varakkaat länsimaiset ihmiset ovat valmiita maksamaan paljon mukavuudestaan. Vain rajoitukset ja tuntuvat subventiot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja niitä on vaikea ottaa käyttöön yksilön vapauksia korostavassa yhteiskunnassa.

Ihmisten hyvän tahdon varaan on turha laskea yksilökeskeisessä kulttuurissa. Tällaisen yhteiskunnan olemme yhdessä halunneet. Vapautta arvostavaa ihmistä on vaikea saada tekemään jotakin yhteisen edun nimissä. Ihmisen näköala tulevaisuuteen on aina hyvin henkilökohtainen ja optimistinen; sitä ei haluta turmella kaukaisilla ja ikävillä asioilla. Muutosten rakenteelliset esteet ovat myös suuria. Valtiovalta toisaalta haluaa vähentää energian kulutusta, toisaalta se saa paljon tuloja verottamalla kulutusta. Eri intressiryhmien vaatimuksia on vaikea sovittaa yhteen. Puhe asenteiden muutoksista antaa vaikutelman kuin jotakin oltaisiin tekemässä, vaikka todellisuudessa tämä puhe on omiaan lykkäämään vaativien ratkaisujen tekemistä.

Mielipidekirjoitus 21/03/200818/03/2013 Martti Jätä kommentti

Hyväuskoisuuden motiivit ovat erilaisia

Professori Osmo Apunen vertaa talvisotaa edeltänyttä, suomalaisessa politiikassa esiintynyttä hyväuskoisuutta amerikkalaisten poliitikkojen ajatukseen siitä, että demokratiaa voidaan viedä länsimaiden ulkopuolelle, kunhan vain diktaattorit ensin kukistetaan.

On kuitenkin eri asia uskoa, että rajan takaa ei hyökätä pieneen, rauhalliseen Suomeen kuin siihen, että jokin valtio voidaan väkivalloin saattaa toivottuun tilaan. Pitääkö politiikassa aina varustautua pahimpaan vaihtoehtoon?

Edellämainittu ero lähestymistavoissa näyttäytyy yksilötasolla selvemmin: Jos olen ison naapurin uhkailuista huolimatta ajatellut, että hän ei hyökkää kimppuuni, olen hyväuskoinen myönteisessä mielessä. Tätä tosiasiaa ei muuta edes se, että hän lopulta hyökkää kimppuuni.

Entä jos tuo iso naapuri epäilee pienemmän luotettavuutta, ja uskoo, että uhkailulla tai kunnon selkäsaunalla asiat järjestyvät, ja pienempi saadaan lopulta toimimaan hänen mielensä mukaan? Kyllä, iso kaveri on hyväuskoinen, ja ehkä ajattelee vieläpä, että selkäsaunasta huolimatta pysytään hyvinä ystävinä. Tämä on itsekkyyden ja itsekkäiden pyrkimysten sävyttämää hyväuskoisuutta.

Kummassakin tapauksessa on kyse samasta asiasta, mutta jälkimmäisessä hyväuskoisuus ilmentyy itsekkäänä pyrkimyksenä saavuttaa etuja, puolusteltiin niitä yhteisen hyvin nimissä tai ei. Kenties Neuvostoliittokin halusi hyväntahtoisesti saattaa Suomen kommunismiin. Tätä hyväntahtoista pyrkimystä ei täällä katsottu suopeasti.

Mielipidekirjoitus / Usko 07/03/200830/08/2012 Martti 1 kommentti

Uskontoihin kohdistuvan kritiikin ongelmat

Mielihyvin tarkennan 20.2. ollutta kirjoitustani, jossa pääväite oli, että eräät tunnetut uskontojen kriitikot (Dawkins, Harris, Hitchens, Dennett) ovat astuneet tieteen ulkopuolelle, mikä siis tarkoittaa sitä, että he antavat tilaa mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. Teuvo Kantola kaipasi tarkennuksia tähän väitteeseen 24.2. päivätyssä kirjoituksessaan.

Sosiaalidarwinismia emme toki aseta lempeän Charles Darwinin syyksi, mutta kuten Richard Weikart on osoittanut teoksessaan From Darwin to Hitler, darwinismi tarjosi hyvän perustan kansallissosialistisille opeille:

”Darwinismi ei itsessään tuottanut holokaustia, mutta ilman darwinismia, erityisesti sen sosiaalidarwinistisia ja eugeniikkaa korostavia muunnoksia, ei Hitlerillä eikä hänen seuraajillaan olisi ollut tarvittavia tieteellisiä perusteluja vakuuttaakseen itselleen ja kannattajilleen, että maailman suurimmat tuhotyöt olivat todellisuudessa arvokkaita” (s. 233). Myös Darwinilta löytyy näkemyksiä, joita nykyajan perspektiivistä voidaan kauhistella.

Miksi on tarpeen vääristellä Hitlerin suhtautumista kirkkoon? Asiaa on tutkittu laajasti ja yleinen käsitys on se, että aluksi Hitler taktisista syistä käytti uskonnollisia ilmauksia päästäkseen valtaan, mutta pöytäpuheissaan hän nimitti juuri kristinuskoa historian suurimmaksi vitsaukseksi ja asetti tehtäväkseen tuhota tuon juutalaisten keksimän taudin. Yksi hänen kritiikkinsä aihe oli se, että kristityt eivät uskoneet evoluutioon. Hitlerin näkemyksiä on vaikea määrittää. Häntä eivät hyväksy leiriinsä sen paremmin ateistit kuin kristityt.

”On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista”, kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.

Kuitenkin 1900-luvun suurimmat kauheudet tulevat lähes yksinomaan maallisista hallituksista: Leopold II, Hitler, Mussolini, Lenin ja Stalin, Mao ja Pol Pot. Näistä kommunismin edustajat ovat itse ilmoittautuneet ateistisen ja tieteellisen sosialismin kannattajiksi. Mutta, kuten Kantola sanoo, he eivät olleet oikeita tieteellisiä ateisteja. Näin toki haluan uskoa, mutta noissa em. kirjoissa on kohtia, jotka pelottavat. Uskovaisten leimaaminen kaiken pahan lähteeksi kauhistuttaa. Myös ateismin on jostakin rakennettava moraalinsa, sillä tieteestä sitä ei voi löytää. Onkohan ateistinen moraali sittenkään niin kaukana kristillisestä moraalista?

Mitä maintsemiini kirjoihin tulee, en niitä arvostellessani ole yksin, vaan monet ateistit ovat samaa mieltä. Arviointeja löytyy runsaasti internetin sivuilta. Niissä on yksityiskohtaisia kuvauksia noiden kirjojen puutteista. Suosittelen erityisesti kahden filosofin Michael Rusen (agnostikko) ja David Stoven (ateisti) artikkeleita ja kirjoja. Rusen mukaan ”Dawkins on Jumalharhassa parodia henkilöstä, joka uskaltautuu filosofiaan ja teologiaan tietämättä vähääkään kummastakaan”.

Valitettavasti me rakennamme uskomuksistamme sellaisia ideaalikuvia, jotka eivät arkielämässä toteudu. Viimeistään saadessaan otteen vallasta uskonnot ja ideologiat alkavat vääristyä. Kristinuskoa ja muitakin uskontoja pitää ehdottomasti laittaa tilille siitä, mitä niiden nimissä tehdään. Tällaista kritiikkiä tarvitaan ja sitä pitää harjoittaa myös uskontojen sisällä. Noiden uskonnonvastaisten kirjojen ongelmana on ollut se, että ne suhtautuvat alentuvasti ja pilkallisesti uskovaisiin ihmisiin sekä se, että ne antavat ymmärtää, että ateismi tieteellä maustettuna vihdoinkin johtaa uuteen uljaaseen ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Mielipidekirjoitus / Usko 07/03/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Ovatko uskonnot evoluution tuottamia viruksia?

Kun pohditaan uskonnon merkitystä elämässä, kysymys on lopulta siitä, tekeekö uskonto ihmisen elämän huonommaksi vai paremmaksi ennen kuin tiede sovelluksineen tuhoaa ihmisen lopullisesti. Aika näyttää, tuleeko tuo tuho hitaasti luontoa ja elämää tuhoamalla vaiko nopeasti aseiden avulla.

Uskontoihin kohdistuvassa kritiikissä uskontojen määrittely on aina ollut ylimalkaista. Luin 20 vuotta sitten Muir Weissingerin uskomuksiin kohdistuvan kritiikin, joka oli monessa suhteessa osuvaa ja juuriin käyvää. Hän kohdisti kritiikkinsä sekä uskontoihin että ideologioihin. Uskontoja voidaan arvioida kahdella tavalla. Toisen mukaan kaikki suuret kertomukset, ideologiat mukaan lukien, on syytä panna samaan koriin. Silloin kritiikin perusta on se, että ihmisen on oltava täysin rationaalinen ja luovuttava kaikista uskomuksista. Toinen tulkinta ottaa huomioon uskontojen ja ideologioiden väliset suuret erot. Uskonnoiksi sanotaan myös sellaisia uskomusjärjestelmiä, joissa ei puhuta mitään Jumalasta. Nekin uskonnot, joihin kuuluu usko Jumalaan, ovat syvällisesti erilaisia. Uskomusjärjestelmien käsittely yhtenä “klönttinä” johtaa sellaisiin pelkistyksiin, joita ei voida enää pitää tieteellisesti perusteltuina.

Jos hyväksytään laaja uskonnon määritelmä, sen piiriin kuuluvat myös maan päälle paratiiseja rakentavat utopiat. Ateististen ideologioiden nimissä on tehty hirmutöitä siinä kuin uskontojenkin nimissä. Myös näiden ideologioiden kannattajat ovat korostaneet uskomustensa tieteellisyyttä. Miten tunnistamme ne uskomukset, jotka ovat oikeasti tieteellisiä niistä, jotka eivät ole? Yksi tieteellisyyden kriteeri voisi olla se, että tieteen avulla ei voidaa sanoa mitään lopullista siitä, millainen on ihmisen perimmäinen luonto tai mikä lopulta on ihmiselle hyvää ja mikä pahaa.

Tiede on totuuden kriteerinä paljon puutteellisempi kuin mitä usein ajatellaan. Biologian ja psykologian piiristä löytyy esimerkiksi joukko tutkijoita, jotka uskovat naisten ja miesten sekä valkoisten ja värillisten älykkyyden erilaisuuteen. Tieteen nimissä on puolustettu mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikka uskontojen harharetkiä on helppo luetella, myös tieteen harharetket ovat olleet suuria. Tälläkin hetkellä suuri osa tiedemiehistä kehittää yhä vaarallisempia aseita. Kuulun niihin, joiden mielestä juuri mikään ei ole turhempaa kuin avaruusrakettien rakentaminen. Tieteen korjausliikkeet ovat konkreettisissa kysymyksissä nopeampia kuin uskontojen, mutta myös tieteen alueella abstraktit kysymykset herättävät jatkuvasti kiistoja. Monet niistä ovat ratkaisemattomia.

Yksi tällainen paljon tukea saanut harharetki on Richard Dawkinsin käsite “itsekäs geeni”, jolla ihmiskuvaa muokataan pessimistiseen suuntaan. Sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että tällaiset subjektiiviset metaforat ovat itseään toteuttavia ennusteita. Ihmisen itsekkyyttä korostava tulkinta perustuu uskoon, sillä ihmiskuvia tiede ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Dawkins on siten astunut tässä kuten monessa muussakin väitteessään tieteen ulkopuolelle. Myös käsite meemi on erittäin kiistanalainen. Kaikenlaisten kulttuurin ilmiöiden nimittäminen meemeiksi ei auta näiden ilmiöiden syiden löytämisessä.

Lopulta kysymys on siitä, saako ihminen uskoa mihinkään, koska hänen on oltava kaikessa rationaalinen. Vaikka usko jumaliin on rationaalisuuden näkökulmasta tuhoisinta, mutta historia osoittaa, että monilla muillakin uskomuksilla on ollut kielteisiä seurauksia. Onko kuitenkin olemassa joitakin hyviä asioita, joihin ihmisen on lupa uskoa, kunhan ei vetoa Jumalaan niiden yhteydessä? Saako ihminen uskoa rakkauteen, armeliaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen? Myös näiden arvoa on vaikea perustella tiukan tieteellisesti. Juuri uskontojen piirissä hyveiden merkitystä on korostettu tuhansien vuosien aikana. “Itsekkäät geenit” ovat niiden ansiosta edes jotenkin pysyneet kurissa.

Ihmisen rationaalisuuden korostaminen on outoa sen vuoksi, että monet elämää suojaavat tekijät ovat “irrationaalisia” siinä mielessä, että kyseessä ovat uskomukset ja tulkinnat, jotka eri tavoin irtaantuvat todellisuudesta. Ihmisen käsitys itsestään, hänen toivonsa, mielekkyyden kokemuksensa ja rakkautensa ovat perin juurin irrationaalisia. Niille on vaikea löytää jotakin sellaista vastinetta todellisuudesta, jolla niiden järkevyys tai oikeutus voitaisiin osoittaa. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että kun ihminen on omaan itseensä ja tulevaisuuteensa nähden rationaalinen, se merkitsee toivon katoamista, jopa masennusta.

Jos ihminen on perimmältään itsekäs ja etsii kaikessa omaa etuaan, miksi häntä pitää arvostella siitä, että hän toimii sen mukaisesti? Moraaliseen närkästykseen ei pitäisi olla mitään aihetta, jos myös uskovainen ihminen toimii itsekkäästi. Asiat ovat juuri niin kuin niiden evoluution mukaan pitää olla. Miksi taistella evoluutiota vastaan? Onhan biologien joukossa ollut niitäkin, jotka pitävät jopa väkivaltaa ja tappamista hyödyllisenä, koska silloin väki vähenee ja parhaat jäävät jäljelle. Tämä on sosiaalidarwinismin mukainen tulkinta. Uskontokritiikin lähtökohtana on vahva usko siihen, että rationaalinen (= tieteen pohjalta ratkaisunsa tekevä) ihmiskunta on se, jonka varaan tulevaisuus pitää rakentaa. Tämän uskomuksen kannalta usko Jumalaan on suuri uhkakuva, vaikka tutkimus kertoo, että varsinkin länsimaisen ihmisen käyttäytymisestä on usein vaikea päätellä, mihin hän uskoo. Edelleen tutkimus kertoo, että uskonnollisuus on omiaan vähentämään irrationaalisia uskomuksia.

Uskontojen merkitystä voidaan ylikorostaa. Kulttuuri, uskonnot ja uskomukset kietoutuvat toisiinsa vaikeasti erotettavalla tavalla. Uskonnot voivat synnyttää uusia tapoja ja toimintamalleja, mutta vielä useammin tiettyjä vakiintuneita tapoja ja tulkintoja perustellaan uskonnolla. Tällaista keskustelua käydään jatkuvasti varsinkin islamin piirissä. Millaisia tekoja Allah vaatii, mikä taas perustuu paikallisiin tapoihin?

Tämän hetken ankarin uskontokritiikki tulee evoluutiobiologian piiristä. Kun tähän asti psykologit ovat olleet uskontoihin nähden hyvin kriittisiä, he ovat viime vuosina alkaneet korostaa uskontojen myönteisiä vaikutuksia. Päinvastoin kuin Dawkins, Dennett ja Harris esittävät, uskonnot ovat näiden psykologien mukaan edistäneet ihmisen sopeutumista ja hyvinvointia. Näistä tutkijoista – jotka ovat joko ateisteja tai agnostikkoja – mainittakoon Martin Seligman, Mihaly Csikzsentmihalyi, C.R. Snyder, Christpher Peterson, Jonathan Haidt ja Robert Emmons. Ihminen elää uskonsa ja toivonsa varassa. Hän kestää melkein mitä tahansa, jopa keskitysleirin kauheudet, kunhan vain hänen toivonsa säilyy. Monet evoluutiobiologit ovat Jacques Monodin ja Richard Dawkinsin tavoin nähneet ihmisen mitättömänä olentona ja hänen tulevaisuutensa toivottomana. On tuskin tarpeen enää korostaa sitä, että tällaiset mielipiteet eivät enää perustu tieteen tuloksiin. Ihmistä ei ole ihan helppo opettaa tällaiseen “rationalismiin”. Onneksi ihmiset eivät usko näitä masentavia oppeja, vaikka niistä lukeminen on kiehtovaa.

Nuo uskonnonvastaiset kirjat tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä esitetty kritiikki osuu kovin usein kohdalleen. Uskontojen ihanteiden ja todellisuuden välillä on suuri ristiriita, suoranainen kuilu. Kritiikkiä ei pidä torjua sen vuoksi, että se esitetään pilkallisesti ja tieteen kaavussa. Uskovaisten pitää puuttua omiin moraalittomuuksiinsa ankarasti, sillä mikä muu karkoittaa ajattelevia ihmisiä enemmän kuin uskonnon ihanteiden ja tekojen välinen ristiriita? Uskovaisten on kuunneltava kritiikkiä pikemminkin korvat höröllään kuin korviaan sulkien. Uskontoja on koeteltava myös rationaalisin perustein. Jos uskonto tukee sellaisia asenteita ja tekoja, jotka ilmiselvästi vahingoittavat ihmistä, muutos on tarpeen. En voi uskoa niin, että minkään uskonnon Jumala haluaisi vahingoittaa ihmistä ja vaatisi häneltä jotakin sellaista, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä.

Mielipidekirjoitus / Usko 07/03/200830/08/2012 Martti Jätä kommentti

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”

Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.

Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.

Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.

Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.

Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.

Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.

Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.

Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.

Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.

Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.

On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.