Kysymyksiä ja vastauksia onnellisuudesta

Olet tutkinut paljon onnea. Miksi juuri onnea?

Olen ollut jo vuodesta 1969 lähtien kiinnostunut ihmisten vahvuuksista. Tuolloin mielenterveyteen liittyvä tutkimus oli vahvasti oirekeskeistä, mutta jostakin sain päähäni kysyä mm. sairaalapotilaiden tyytyväisyyttä elämäänsä. Tällaisia kyselyjä tein paljon myöhemminkin. Olennainen osa tutkimuksiani oli 20-kohtainen positiivisten piirteiden luettelo, jota käytin monessa tutkimuksessa. Siihen saadut vastaukset olivat poikkeuksetta myönteisiä; ne olivat myönteisiä myös psykiatrisen hoidon ja kuntoutuksen piirissä olevilla ihmisillä. Sitten 1990-luvun alussa Liikuntatieteellinen seura pyysi minua tutkimaan liikunnan ja mielenterveyden välistä yhteyttä. Laajensin tehtävää hiukan ja tutkin mielenterveyden ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Siinä yhteydessä huomasin, miten olennaisia ovat kokemamme tunnetilat. Yksi tärkeimmistä on tietenkin onnellisuus. Sitä oli juuri noihin aikoihin alettu tutkia laajemmin. Tuntui hyvältä välittää sellaisia tietoja, joiden mukaan ihmisillä on psyykkisistä ongelmista huolimatta vahvuuksia ja he voivat kokea ilon ja onnen hetkiä. Keskuudessamme on hienosti selviytyneitä ihmisiä ja jopa sellaisia ihmisiä, joita voidaan nimittää kukoistajiksi.

Mitä onni mielestäsi on?

Onni on toisaalta tunnetila, hyvän olon kokemus, toisaalta taannehtiva arvio elämästä – joka siis on ainakin sillä hetkellä myönteinen. Onni on hyvin kokonaisvaltainen tila, jossa on mukana myös muita tunteita, kuten iloa, tyytyväisyyttä, rakkautta, kiitollisuutta ja toiveikkuutta. Onnellinen ihminen ei tarvitse mitään lisää, vaan hänellä on kaikki mitä hän tarvitsee. Hän toivoisi tuon tilan jatkuvan loputtomiin.

Psykologiassa puhutaan melko vähän toivosta, ilosta ja onnellisuudesta? Miksiköhän ?

Onnelliset ihmiset eivät tarvitse mitään, eivätkä he ole mitään pyytämässä. He jäävät huomaamattomiksi. Sen sijaan jokainen vastuullinen ihminen haluaa auttaa niitä, joilla on vaikeata. Suuri osa psykologeista kiinnostuu alasta juuri sen tähden, että haluavat olla avuksi muille. Ei siis ole ihme, jos tutkimuskin on painottunut tähän suuntaan. Jossakin vaiheessa pessimismi korostui liikaakin. Kun tapaa paljon ihmisiä, joilla on vaikeuksia, alkaa ajatella, että elämä on yhtä tuskaa ja piinaa. Esimerkiksi Sigmund Freudin tulkinta ihmisestä oli synkkä. Hän näki ihmisen perin juurin itsekkäänä, omaa etua etsivänä olentona. Tähän mielipiteeseen ovat monet psykologit yhtyneet. Tämä kuva ei ole kuitenkaan totuus ihmisestä, vaan ihmisessä on myös myönteinen puoli, joka usein jää piiloon. Emme sitä paitsi koskaan voi tietää, millainen ihminen todella on, vaan tässä näkyvät tutkijan omat arvostukset.

Kannattaisiko lisätä tietoa siitä, mikä saa ihmiset iloiseksi ja onnelliseksi myös auttamistyössä?

Ehdottomasti. On hyvä auttaa ihmisiä pääsemään irti vaivoistaan ja oireistaan, mutta yhtä tärkeää on auttaa heitä tekemään asioita, joista he saavat aidosti iloa. Oma kantani on se, että terapiaan pitää aina kuulua aineksia, joissa eri tavoin autetaan ihmistä etsimään uusia asioita elämäänsä, näkemään uusia vaihtoehtoja ja kokeilemaan sellaista, mistä heille voisi olla iloa.

Mahtuuko ilo ja huumori psykiatristen sairaaloiden arkeen?

Tietenkin. Olen minä sen verran ollut näkemässä tätäkin puolta, että voin todistaa nähneeni molempia. Tietenkin esimerkiksi masennus on omiaan karkottamaan iloa, sillä ilottomuus, kyvyttömyys kokea mielihyvää, on oikeastaan masennuksen oire. Ketään ei kuitenkaan auta, jos ajatellaan ilman muuta, että sairaalassa on kurjaa ja että sen mukaisesti siellä pitää olla. Henkilökunta voi viljellä lempeää ja myötäelävää huumoria ja aina joukossa on sellaisia potilaita, joiden huumoria eivät vaikeat ongelmatkaan ole kokonaan poistaneet. On joitakin sellaisia leikinomaisia tapahtumia, jossa täysin vakavana pysyvänä voidaan antaa palkkio.

Miten näet ilon merkityksen ihmisen elämässä?

Eipä Beethoven turhaan kirjoittanut oodia ilolle. Sellaisen mieluusti tähän kirjoittaisin. Iloa syntyy siellä, missä ihmiset välittävät toisistaan ja tekevät toisilleen hyvää. Lasten ilo on äärettömän tarttuvaa ja osoittaa sen olevan ihmisluontoon kuuluvaa. Iloa syntyy siellä, missä ihmiset suhtautuvat lempeästi toistensa epäonnistumisiin. Iloinen ihminen on halukas jakamaan ja auttamaan; syntyy siis myönteisiä, elämää vahvistavia kehävaikutuksia. Iloinen ihminen antaa myös itselleen anteeksi eikä halua muistella vanhoja ikäviä asioita. Iloisella mielellä ei kukaan pysty olemaan vihamielinen toista ihmistä kohtaan. Läheisen tai vieraan ilahduttaminen tuottaa itsellekin iloa. Turhaan ei kristinuskon viestiäkään nimitetä ilosanomaksi. Epäilenpä, että muiden uskontojen edustajat ovat tästä valinnasta kateellisia.

Entä oletko tutkinut mielenterveyskuntoutujien kokemuksia ilosta ja onnesta? Mitä ovat heidän ilonsa ja onnen lähteet?

Olen niitä tutkinut paljon vuosien varrella. Voisin kuitata tämän kysymyksen hyvin lyhyesti sanomalla, että ne ovat aivan samoja kuin muillakin ihmisillä. Sen ei pitäisi olla kenelläkään mikään yllätys, sillä miksi ihmeessä näiden ihmisten ilon ja onnen lähteiden pitäisi olla erilaisia? Meille kaikille iloa tuottavat läheiset ihmiset, ruumiin ja mielen nautinnot, leikki ja huumori, toisen ilahduttaminen ja toiselta hyvän sanan tai lahjan saaminen.

Viime vuonna ilmestyneellä kirjallasi on osuva nimi:  Onnen etsijät. Olemmeko ikuisia onnen etsijöitä?

Mitä enemmän tätä asiaa olen pohtinut, sitä vaikeampi on vastata. En tiedä, mitä ihmiset lopulta etsivät. Sana onni kuvastaa tuota etsintää joltakin osin, mutta yhtä lailla ihminen etsii elämäänsä tarkoitusta, sisäistä rauhaa, turvallisuutta, rakkautta ja itsearvostusta. Me olemme ikuisia etsijöitä, usein rauhattomia etsinnässämme, mihin suurin syy taitaa olla se, että emme oikein tiedä, mitä pitäisi etsiä ja jos tiedämme suunnan, emme tiedä miten jokin tavoite saavutetaan.

Mikä tuo omaan elämääsi onnea ja iloa?

Ennen kaikkea perhe, vaimo Marketta ja pojat Martti ja Risto. Isänä elän paljon lasten kautta. Heidän surunsa on minunkin surua ja heidän ilonsa on minunkin iloani. Iloitsen siitä, kun saan kaikessa rauhassa kirjoittaa ja lukea ilman, että on kiire mihinkään. Hyvin usein tunnen itseni iloiseksi, jos saan puhua onnesta ja ilosta ja joku vaivautuu minua kuulemaan. Iloa tuottavat myös harrastukseni, joita ovat mm. sarjakuvat, vanhat elokuvat ja lentopallo.

Elämänmottosi?

Valitsen Onnen etsijät –kirjasta aforismin numero 67:  Suurin onni elämässä on tulla rakastetuksi omana itsenään – tai pikemminkin siitä huolimatta. (Victor Hugo)

Onnellisuus asuu kohtuudessa

Julkaistu Ahjo 1 / 4.1.2007. Teksti Leena Seretin

Hyvän elämän ja onnellisuuden lähteet karkaavat saavuttamattomiin, koska meihin on istutettu puutteellisuuden tunne, sanoo Markku Ojanen Tampereen yliopistosta.
Onnellisuus työssä ja elämässä yleensä on Ojasen mukaan kohtuullisen siedettävää olotilaa.

Tampereen yliopiston psykologian laitoksen professori Markku Ojanen kantaa nimeä onnellisuusprofessori. Häntä pyydetään viikoittain luennoimaan onnellisuudesta ja erityisesti onnellisuudesta työssä. Onnellisuusprofessori ei itsekään voi käsittää, miksi onnellisuus on nykyään niin suosittu teema. Tutkimusten mukaan ihmiset kuitenkin tyytyvät siedettävän kohtuulliseen olotilaan, mutta senkin saavuttaminen on uhattu.

— Tottahan se on, että työelämä ja elämä yleensä vaatii meiltä koko ajan yhä enemmän. Meihin on istutettu puutteellisuuden, riittämättömyyden siemen. Kohtuus ei tunnu riittävän, Ojanen sanoo.

Tyytyväisyys, jopa onnellisuus omassa työssä, on monille saavuttamaton tavoite. Ojasen tutkimusten mukaan kaksi kolmesta tuntee tyytyväisyyttä elämäänsä yleensä. Tyytyväisyys työelämään on heikommalla tolalla: viidennes on tyytymätön työelämäänsä. Kansainvälisten tutkimusten mukaan ihmiset ovat ylipäätään hieman tyytymättömämpiä työelämään kuin elämäänsä yleensä.

Ojanen on itse listannut työnsä hyviä ja huonoja puolia asteikolla nollasta sataan.

— Onnellisuusluennon pitäminen saa 90 pistettä, samoin kirjoittaminen ja tutkimus. Sen sijaan kokoukset, edustaminen ja hallinnoiminen ovat tylsiä tehtäviä.

Ojanen ehdottaa, että työhönsä tympääntynyt listaisi työstään tyytyväisyyttä ja mielihyvää tuottavat
asiat ja työn synkät puolet. Mittari asettuu yleensä plussan puolelle ja auttaa jaksamaan ja sietämään epämiellyttäviäkin työtehtäviä. Niitä kuitenkin on kaikissa ammateissa.

Tärkeintä on hyvä elämä

Miksi sitten kannattaisi tavoitella onnellisuutta työssä? Herrathan työn tekisivät, jos se herkkua olisi, tiesi jo vanha viisas kansa. Onnellisuusprofessorin mielestä tyytyväisyyttä ja hyvää oloa kannattaa tavoitella myös työssä osana hyvää elämää.

— Työssä kuluu kuitenkin kolmannes vuorokaudesta, ainakin puolet valveillaoloajasta. Oman hyvän elämän kannalta ja fyysisen ja psyykkisen terveyden kannalta on hirmuisen tärkeää, että pitää työstään, joskus jopa nauttii siitä. Ihmisen hyvinvointi on arvokasta sinällään, ilman mitään kytkentöjä vaikkapa tuottavuuteen, Ojanen sanoo.

Hän ei nosta kovinkaan korkealle hyvinvoinnin ja tuottavuuden yhteyttä.

— Totta kai huono työilmapiiri tai huono johtaminen alkavat näkyä myös tuottavuudessa. Näkyyhän se bisneksessä, jos porukka alkaa sairastella ja vaihtuvuus on suurta. Tyytyväisyyden ja tuottavuuden linkittymistä kuitenkin liioitellaan. Ihmisen hyvinvointi on arvo sinällään, Ojanen korostaa.

Ylimitoitetut odotukset

Työtyytyväisyyttä tai peräti onnellisuutta on kuitenkin vaikea, ellei mahdoton saavuttaa, koska kohtuullisuus ei riitä.

— Odotukset ja vaatimukset kasvavat koko ajan. Perusodotus on, että elämä olisi hyvää ja aina vaan parempaa. Elämältä odotetaan paljon rakkautta, hyväpalkkaista ja mukavaa työtä. Vaatimuksia syötetään ulkoapäin niin työelämässä kuin elämässä yleensä. Tulostavoitteet on viritetty niin korkealle, että ihmiset eivät koskaan saavuta tyytyväisyyden asetta. Vaatimisen spiraali on loputon, ja onnellisuus tuntuu karkaavan koko ajan.

— Hyvän elämän odotuksissa ihmisille kuitenkin riittäisi kohtuus. Se on myös rajallisuutta. Nyt työssä kuin muussakin elämässä vaatimukset ja tavoiteltavat asiat ovat rajattomia.

Kehitä ja arvosta

Kuinka tyytyväisyyttä tai työonnea voisi ruokkia?

— Kehitä itseäsi ja kouluttaudu työssä. Ja pidä kavereista huolta, onnellisuusprofessori vinkkaa ja lisää, että pidä huolta myös kunnostasi, sekin lisää hyvän olon tunnetta.

Työn merkitys on muuttunut, mikä luo uudenlaisia paineita. Työ on suomalaisille keskeinen elämänsisältö. Se on enemmän kuin leivän hankintaa.

— Koska työllä on niin suuri merkitys hyvän elämän vinkkelistä, ihmisellä on oikeus ja lupa kokea aidosti ylpeyttä ja tyytyväisyyttä työstään, Ojanen huomauttaa.

Hän kyseenalaistaa nykyajan vaatimuksen, että jokaisen pitäisi itse rakentaa elämänhallintaa, ja itsensä toteuttaminen olisi jollain tapaa onnellisuuden lähde.

— Historiallisesti on aivan uutta ja outoa, että elämää voisi kovinkaan pitkälle hallita. Milloin on oltu luonnon, milloin Jumalan tai kohtalon, milloin työnantajan armoilla. Nyt pitäisi hallita niin mahdottomasti. Toinen historiallisesti vieras käsite on itsensä toteuttaminen. Velvollisuuksia on helpompi noudattaa kuin toteuttaa itseään, mitä se sitten tarkoittaakin.

Markku Ojanen kokee hyvän olon, onnellisuuden hetkiä kotonaan.

— Onnellisuus merkitsee minulle siedettävän hyvää oloa ja sellaista oloa jota koen, kun saan kotona olla kaikessa rauhassa ilman edustus- tai hallintopaineita, pohdiskella, kirjoitella ja lueskella.

— Nykyajan kiireinen elämä on sellaista, että joutilaisuudelle ei ole juuri tilaa. Se syö onnellisuutta.

Onnellisuus (2006)

Onnellisuus. 2006. Helsinki: WSOY. 183s.
ISBN 951-0-31214-2

Onnellisuus on Markku Ojasen kartoitus hyvän elämän edellytyksistä. Kirja sisältää kysymyksiä ja vastauksia onnen eri puolista, onnellisuustutkimuksia ja onnen filosofiaa: Mitä onnellisuus on? Mistä se tulee? Mitkä ovat onnen esteet? Kuinka miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat, nuoret ja vanhat kokevat onnellisuuden?

Teoksen lopussa Ojanen kertoo, mitä voimme itse tehdä onnellisuutemme eteen. Ohjeet ovat selkeitä ja yksinkertaisia, lisäksi niitä on runsaasti ja erilaisia, sillä olemme kaikki yksilöitä ja tarvitsemme eri menetelmiä ja lähestymistapoja.

Onnellisuus ei ole vain jo entuudestaan onnekkaita varten – sen avaimet ovat jokaisen ulottuvilla!

Onnellisuus. 2006. Helsinki: WSOY. 183s. (2499 latausta)

Etu- ja takakansi, esipuhe ja sisällysluettelo.

Rahat pois onnettomilta

Julkaistu Iltalehden sivuilla 5.9.2006 12:10 TEKSTI TERTTU LEVONEN KUVITUS BO HAGLUND Kirjakauppojen hyllyt notkuvat onnea ja hyvää elämää käsitteleviä kirjoja. Suomalainen professori pitää onnellisuusbuumin hokemia huuhaana ja jopa vaarallisina.

Yleisohjeita onneen

  1. Edistä oman onnesi sijaan yhteistä onnea
  2. Onnen jakaminen tuottaa lisää onnea
  3. Tunnista vahvuutesi, palauta ne välillä mieleesi
  4. Onnea ei tule iskulauseita hokemalla
  5. Kerro läheisillesi, miten rakkaita he ovat sinulle
  6. Oloonsa tyytyväisyys on onnea, älä haikaile enempää
Lähde: Markku Ojanen, Onnellisuus

Onnellisuuskirjoja

  • Airaksinen Timo: Onnellisuuden opas
  • Chopra D.: Onnen alkulähteillä
  • Chikszentmihlayi, M.: Flow elämän virta
  • Dalai Lama & Cutler H.: Onnellisuuden taito
  • Dalai Lama & Cutler H.: Työn ilo
  • Levonen, Terttu: Täysillä eteenpäin
  • Lundberg Tom: Hyvän elämän salaisuus
  • Nars Kari: Raha jua onni (ilmestyy lokakuussa)
  • Ojanen Markku: Onnellisuus
  • Ojanen Markku: Hyvä paha ihminen
  • (ilmestyy lokakuussa)
  • Oliver Joan Duncan: Onni on sinun
  • Richard Matthieu: Onnellisuus
  • Rinpoche Z.: Onnellisuuden saavuttaminen
  • Rovira Alex: Onnea ja menestystä
  • Siikala Helinä: Ilon alkeet
  • Siikala Helinä: Voiman ja ilon käsikirja
  • Yjönsuuri Mikko: Onni ja sen viholliset
Lähde: Akateeminen kirjakauppa, 2005/2006 Nykyään niin moni tuntuu kärsivän onnellisuusvajeesta, että onnen markkinoilla kysyntä sen kun kasvaa. Elämänhallinta, positiivinen ajattelu, itsetunnon kohentaminen ja sisäisen sankaruuden etsintä ovat trendituotteita. Hakusanalla onnellisuus löytyy netistä helposti parituhatta nimikettä. – Jos onnea voisi oppia kirjoista, maailmassa olisi vähän masentuneita ja pessimistisiä ihmisiä. Mielensä ruuvaaminen uuteen malliin on vaikeaa, Tampereen yliopiston psykologian professori Markku Ojanen hymähtää. – Usein onnen oppaat painottavat “onnellisia ajatuksia” eivätkä niinkään “onnellista elämää”, hän huomauttaa. Outoa puhetta asiantuntijalta, jonka kolmas onnikirja, Onnellisuus, ilmestyi jokin aika sitten. Yllättäen sen onnellisuusprofessorina tunnettu tekijä romuttaakin onnellisuusbuumin suosittuja hokemia ja ottaa realistisen näkökulman. Onnellisuusohjelmien vaikutuksia on tutkittu vasta vähän; niiden pitkäaikaisista seurauksista ei ole juurikaan tietoa, Ojanen muistuttaa. Valtaosa ei onnen oppaita tarvitse, mutta moni lukee niitä ehkä kohottaakseen mielialaansa muutamaksi tunniksi. Onnea halutaan aina vain lisää, vaikka elämä olisi hyvällä mallilla. – Mutta kun onni pakenee elämän ankaruuden edestä, ei todellisuus muutu ajatuksen voimalla miksikään. Silloin tarvitaan rohkeutta, nöyryyttä ja ennen kaikkea uskoa siihen, että huominen voi olla parempi, sanoo Ojanen. Onnen resepteissä toistuvat samat ohjeet, jotka ovat usein ikivanhoja uskontojen ja filosofien viisauksia. Ojanen myöntää, että toisissa on järkeä, mutta monet ovat hämäriä hokemia, joista ei ole käytännön ohjeiksi. – Suosittu kehotus kuuluu: “Ole oma itsesi”. Kukaan meistä ei tiedä, millainen todella on. “Itsensä toteuttaminen” voi olla jopa vaarallinen hanke. Todellisuudessa kaikki minulle -asenne on onnen este ja voi johtaa umpikujaan. – Entä sitten kielteisen ajatusten ja tunteiden poistaminen? Turha ongelmien märehtiminen on pahasta, mutta kielteiset tunteet kuuluvat elämään, ja niiden “poistaminen” on mahdotonta! Kuusikymppinen Ojanen tuntee itsensä melko onnelliseksi. Oppaista hän ei ole onneaan ammentanut. Ojanen myös myöntää päässeensä pitkälle elämässä. Harva olisi uskonut, että sota-orvosta, koulukiusatusta Markusta tulisi professori. Onni tarkoittaa eri asioita eri ihmiselle. Amerikkalaisille onni on itsetuntoa ja henkilökohtaista menestymistä, japanilaiselle itsekuria ja velvollisuuksien täyttämistä. Ojasen tutkimusten mukaan suomalaisen onnen rakennuspuita ovat läheiset ihmiset, mielekäs työ ja turvattu talous. Osa tutkijoista puhuukin mieluummin henkilökohtaisesta tyytyväisyydestä, joka on yksi hyvän mielenterveyden edellytyksistä. Positiivisten tunteiden vaikutus hyvinvointiin onkin kiistaton. Tyytyväisyys tuo esiin voimavaroja ja valjastaa ne luovaan ajatteluun ja toimintaan. Ulkoinen ympäristö vaikuttaa tyytyväisyyden tunteeseen vähän. Tutkijoiden hämmästykseksi esimerkiksi AIDS-potilaat sanoivat sairauden päinvastoin lisänneen heidän tyytyväisyyttään. Vastaavasti lottovoittajien onni tasaantui parin viikon voitonhuuman jälkeen. Pelkkä toisten ilona oleminenkaan ei silti tee ihmisestä onnellista. Tutkimus myös vahvistaa vanhan viisauden: kukaan ei ole onnellinen, ellei hän niin itse usko. Lisäksi kaksostutkimukset osoittavat, että onnellisuus voi piillä osaksi perimässä. Erilaissa oloissa toisistaan kaukanakin elävät identtiset kaksoset suhtautuvat elämään samalla tavoin. Laaja Yhdysvalloissa tehty selvitys luostarissa eläneistä nunnista osoitti lapsuuden merkityksen persoonallisuuden kehitykselle. Turvallisen lapsuuden kokeneet nunnat olivat vielä vanhoina kanssasisariaan tyytyväisempiä – ja elivät kauimmin. Jos ihmiselle on kehittynyt pessimistisiä käytösmalleja, niiden purkaminen on vaikeaa. Murehtijat ja introvertit ovat harvemmin onnellisia kuin optimistiset ja ulospäin suuntautuneet. Mistä sitten nykyinen onnellisuusbuumi johtuu? – Voi kun tietäsi. Yksi syy on ainakin elintason nousu ja ihmisten haave jostain vieläkin paremmasta, Ojanen huokaa. – Monella on henkilökohtainen onniprojekti. Minäkeskeisyyteen liittyy myös ylimitoitettu kiinnostus omaan terveyteen. Keho ja mieli halutaan kesyttää ja muokata mieleisiksi. Professorin mukaan ihminen ei suinkaan ole oman onnensa seppä. Moni ei edes tiedä, mikä hänet tekisi onnelliseksi. – Sananlaskua pitäisi täsmentää: onnensa seppä voi olla, jos tietää mitä takoo ja takoo jotakin myös muille. Mielipidekyselyissä 80 prosenttia suomalaisista ilmoittautuu vähintään “melko onnellisiksi”. Toiset tutkimukset kuitenkin osoittavat vastoinkäymisten, sairauksien, työttömyyden, masennuksen ja erojen kohtaavan ihmisiä entiseen tapaan. Onnivouhotuksen ja -kyselyjen paineessa moni tuntee ehkä velvollisuudekseen olla onnellinen. – Tuloksissa on kymmenisen prosenttia harhaa, onnenodotuksia. Onnellisuus- ja tunteidentutkijat ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että ihmisen perusmieliala painottuu myönteiseen suuntaan, plussan puolelle. Ehkä usko parempaan on ihmiselle eräänlainen selviytymiskeino. Ojanen uskoo, että ihminen voi lisätä hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan. Esteenä ovat lähinnä omat irrationaaliset ajatukset. Ikä ja sukupuoli eivät vaikuta onneen. Vaikka varttuneilla on kremppoja, he ovat elämäänsä ainakin yhtä tyytyväisiä kuin nuoremmat. Iän myötä kaikkoavat epärealistiset tavoitteet. Ja yleensä kun onnen etsimisestä luopuu, sen löytää. – Onni on se, mitä sinulla on nyt. Et halua mitään lisää ja katsot tyytyväisenä nykyisyyttä. Mottoni on Victor Hugon ajatelma: suurin onni elämässä on tulla rakastetuksi omana itsenään – tai pikemminkin siitä huolimatta.

Ikuinen onni on kupla

Julkaistu Hämeen Sanomat 01.09.2006. Teksti HäSa

Olipa kerran nainen, joka huolsi autonsa aina samalla korjaajalla. Yhtenä päivänä korjaaja oli poissa; mies oli voittanut lotossa. Parin vuoden kuluttua nainen sai puhelinsoiton aamuyöllä: langan päässä oli lottovoittaja-autonkorjaaja.

Mies kertoi luulleensa, että miljoonat tekisivät hänet onnelliseksi, mutta toisin kävi. Hän oli viettänyt pari vuotta baareissa, eikä ollut löytänyt onnea. Mies pyysi naista kumppanikseen. Ei lähtenyt onnettoman miehen matkaan.

Tämä tositarina kertoo konkreettisesti, minkä onnellisuustutkijat tietävät: raha ei tuo onnea.

– Raha ehkä tuo hetkellisesti onnea, jos tulee rikkaammaksi kuin naapuri. Mutta ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti olosuhteisiin. Lottovoittajalla tulee onnellisuuspiikki, mutta muutaman viikon kuluttua onnellisuustaso on palautunut entiselleen, kertoo kansantaloustieteen lehtori Esa Mangeloja Jyväskylän yliopistosta.

Länsimaissa talouskehitys on ollut vahvaa vuosikymmenten ajan. Silti ihmisten onnellisuus on tutkimusten mukaan pysynyt vakiona. Taloustieteilijöitä tämä paradoksi hämmentää.

– Ihminen vertaa itseään aina muihin. Jos koko yhteiskunta tulee rikkaammaksi, kukaan ei tule onnellisemmaksi. Toisaalta tiettyjen yksittäisten ihmisryhmien rikastuminen kasvattaa heidän onnellisuuttaan hieman, Mangeloja valaisee.

Talousajattelijat ovat perinteisesti uskoneet, että jatkuva talouskasvu tuottaa onnellisuutta ja poistaa köyhyyden, rikollisuuden ja sairauksien kaltaiset ongelmat. Nobel-palkittu taloustieteilijä Robert W. Fogel on toista mieltä. Hänen mukaansa on aika kiinnittää huomio henkiseen, hengelliseen ja kulttuurilliseen hyvinvointiin talouskasvun julistamisen sijaan.

– Ihmisten hyvinvointia ei tule nähdä kuluttamisen ja materian, vaan syvempien arvojen kautta, Mangeloja siteeraa.

Hetken vain voi onni kestää

Onnellisuudesta puhuessa olennaista on määritellä koko käsite. Helppoa se ei ole, ja eri näkökulmista aihetta lähestyvillä tutkijoilla on erilaiset näkemykset käsitteen sisällöstä.

Psykologia pohtii onnea läheltä ihmistä, yksilöä. Suomen tunnetuimpia onnellisuustutkijoita on Tampereen yliopiston professori Markku Ojanen. Ojasen mukaan onni on lyhytaikainen tunnetila, kokonaisvaltainen hyvän olon kokemus. Hän puhuu niin sanotusta flow-tilasta.

– Olen suomentanut käsitteen ajan riennoksi. Jokaisella on varmasti jokin mielipaikka, jossa ihminen häipyy olemassaolosta.

Ojasen oma mielipaikka on parvekkeella jalat kaiteella, kirjaa lukien ja puolukkamehua nautiskellen. Siinä maailma murheineen unohtuu.

– Olemattomuudessa olemme onnellisia. Tempaudumme mukaan johonkin tilaan – me psykologit nimitämme sitä flow-tilaksi, Ojanen kuvailee.

Mikäli flow-tiloja on paljon, ihminen on Ojasen mukaan onnellinen.

Onni on vain osa hyvinvointia

Sosiologilla on asiaan eri näkökulma. Tutkimusjohtaja Sakari Kainulainen Diakonia-ammattikorkeakoulusta kritisoi Ojasen flow-ajatuksia.

– Tulee mieleen otsikot Aasiasta, jossa nuoret miehet istuvat nettikahvilassa vuorokauden ympäri ja juovat energiajuomaa, kunnes sydän pysähtyy. Varmasti flow on ollut tosi hyvä, ja koko maailma sulkeutunut pois. Mutta ei voi olla hyvä asia, jos flow on niin hyvä, että ihminen kuolee, hän kuittaa.

Kainulainen tarkastelee onnellisuutta kansanterveydellisestä näkökulmasta. Tai oikeastaan hän puhuu hyvinvoinnista, joka koostuu onnellisuudesta ja tyytyväisyydestä.

– Parvekkeella oleminen ei ole onnellisuutta, vaan hyvää oloa.

Ihmisen jaksaa aina toivoa

Sakari Kainulaisen mukaan onnellisuus on niin subjektiivinen asia, ettei sitä voi mitata. Eri alojen tutkijat tekevät kuitenkin parhaansa.

Hämmästyttävää on, että suomalaiset vastaavat tutkijoiden kyselyihin ristiriitaisesti. Markku Ojanen pyysi kerran luennolleen osallistuneita määrittelemään suomalaisen perusluonteen. Ei ole yllätys, että negatiiviset asiat korostuivat. Suomalaiset olivat opiskelijoiden silmissä jöröjä, melankolisia ja luottavat itseensä heikosti.

– Eri tutkimuksissa suomalaiset ilmoittautuvat siitä huolimatta tyytyväisiksi ja onnellisiksi, Ojanen kertoo.

Tulos on omituinen. Työelämä kurjistuu, materialistiset arvot korostuvat, masennus ja alkoholiongelmat lisääntyvät. Miksi siis kerromme olevamme onnellisia?

– Emmekö uskalla myöntää olevamme onnettomia? Rakennammeko suojamuuria? Tulos on samansuuntainen ulkomailla – ja Suomen rajojen ulkopuolellahan sitä kurjuutta vasta onkin, Ojanen pohtii.

Hän antaa myös vastauksen: olennaista on ihmisen mieletön kyky olla toiveikas.

– Näemme traumoissa yllättävän paljon positiivisuutta. Koemme, että olemme kasvaneet, saaneet niistä jotain.

Ojasen kauniissa mallissa onnellisuus koostuu – hieman kliseisesti – uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

– Usko voi olla uskonnollista, mutta myös jotain muuta. Toivo on optimismia ja rakkaus tarkoittaa ihmissuhteita. Ja rakkaus – sehän saa ihmisen luopumaan monesta asiasta.

All you need is love väitti John Lennonkin aikoinaan.

Esa Mangeloja on hieman kyynisempi.

– Kyselyissä ihmiset ilmoittavat aina oman perheen olevan tärkein, mutta arjen valinnat näyttävät toisin. Tehdään pitkiä työpäiviä ja juostaan rahan perässä. Tyttären koulunäytelmä jää helposti väliin liikeneuvottelujen vuoksi, hän tuhahtaa.

Myös Ojanen myöntää, että on olosuhteita, joissa onni ei yksinkertaisesti kestä.

– Jos elinolomme ovat kovin kurjia, kuten sodassa, onnellisuutemme laskee ja ikuinen kärsimys ja tuska nousevat etualalle.

Tavoittelemmeko edes onnea?

Onnea ja onnellisuutta on tutkittu ja pohdittu tuhansia vuosia. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuuden tavoittelu on kaiken inhimillisen toiminnan perusta. Ja taloustiede lähtee siis enimmäkseen siitä, että talouskasvu tähtää onnellisuuden lisäämiseen.

Markku Ojanen ei ole aivan varma, että onni loppujen lopuksi on se, mitä ihminen todellisuudessa tavoittelee.

– Ihmiset tavoittelevat mielekkyyttä, itsearvostusta, turvallisuutta, autonomiaa ja läheisyyttä, eivätkä onnea, jonka he tietävät epävarmaksi asiaksi, Ojanen kirjoittaa internet-sivuillaan.

Joku voisi tietysti väittää, että juuri nuo mainitut tavoitteet ovat onnea.

Jokainen on oman onnensa seppä väittää vanha sananparsi. Sikäli sanonta ainakin on tosi, että lopulta jokainen määrittelee itse, mitä onni oikeastaan on. (HäSa)

Markku Ojanen, Sakari Kainulainen ja Esa Mangeloja kertoivat ajatuksistaan Tampereen yliopistossa järjestetyssä Psykologia 2006 -konferenssissa.

Opas on – Nyt matkaamme onneen

Ajatellaanpa tässä nyt hetki elämämme eri tekijöitä; työtä, perhettä, ystäviä, kotia, raha-asioita. Eivätkö ne vain asetukin mieluummin piirun verran positiiviselle puolelle kuin negatiiviselle? Kunhan navan kaivamiselta ehdimme, ihmisillä ylipäänsä on taipumus kokea elämänsä myönteisessä valossa, toteaa myös matkaoppaamme onneen, professori Markku Ojanen. Tästä on siis hyvää jatkaa yhteistä matkaamme onnen salaisuuksien äärelle.

Käsityksemme onnesta vaihtelevat. Useimpiin niistä liittyy raha: Kunhan sitä olisi tarpeeksi, pystyisimme tyydyttämään monet sen puutteesta syntyneet tarpeemme. Kun rahan onni näin olisi myötä, kokisimme itsemme varmasti nykyistä tilannettamme onnellisemmiksi.

Onnellisuusprofessori Ojanen varoittaa kuitenkin pitämästä asiaa itsestään selvänä. Hän kertoo varoittavan esimerkin siitä, mitä saattaa tapahtua. Hän lainaa tutkija Michael Eysenckin kuvausta:

”Kun Elvis halusi kavereineen voileipiä, siitä paikasta niitä lähdettiin lentokoneella hakemaan. Hintaa tuli 200 000 markkaa. Kaikenlaisten herkkujen syöminen lihotti häntä kymmeniä kiloja. Joka ilta Elviksen asuntoon tuotiin 40 – 50 alle 18-vuotiasta tyttöä orgioita varten.

Kerran hän sai päähänsä ostaa auton. Kuinka ollakaan hän osti niitä neljätoista. Kun vanha neekerinainen katsoi tätä laivastoa ihmeissään, Elvis tuumi: Valitse itsellesi yksi.

Kun Elvis kuoli 42-vuotiaana, hänen veressään oli kahtatoista eri lääkettä, muun muassa morfiinia. Näitä hän oli vuosien ajan kokeillut yhä suurempina annoksina.

Mikään mielihyvän lähde ei riittänyt. Valtavista tuloistaan huolimatta Elvis kuoli käytännöllisesti katsoen rahattomana. Onni ei ainakaan tule siitä, että haluaa jotakin yhä enemmän ja enemmän.”

Ylettömyys, jonka mahdollistaa läjäpäinen rahakirstu, ei siis onnellistuta meistä ketään, tietää Ojanen.

– Jos elämyshuipuissa elämisestä tulee vallitseva olotila, ihminen sopeutuu ja vaatii vielä voimakkaampia kokemuksia saman elämystason säilyttääkseen. Siinä tulee aina raja vastaan ihan samalla tavalla kuin syömisessä ja juomisessa; kumpaakaan ei voi tehdä määräänsä enempää.

Menestyksessä omat sudenkuoppansa

Rahan tavoin menestys on oikukas matkakumppani tiellä onneen. Omissa tutkimuksissaan ja tutustuessaan alan muiden viisaiden ajatuksiin Ojanen on tullut aivan toisiin ajatuksiin kuin viime talven menekkiteoksen Onnen tekijät (Tammi) englantilainen kirjoittaja.

Kun psykologian tohtori Richard Wiseman puhuu onnesta, hän itse asiassa tarkoittaa menestystä. Ja kun hän puhuu onnen tekijöistä, hän haluaa nostattaa henkilökohtaista kuntoamme menestystekijäksi

Menestykseen tähtääminenkin on kuitenkin Ojasen mielestä onnellisuuden kannalta riskialtista puuhaa. Siinä lajissa ei koskaan riitä vain yhden tavoitteen saavuttaminen, vaan se johtaa ketjureaktioon: Ensin minusta tulee piirinmestari, sitten maakunnan mestari, sitten Suomen mestari, sen jälkeen Euroopan mestari, maailmanmestari, olympiavoittaja…

– Menestyksen tavoitteleminen on usein onnettomuuteen johtava strategia. Se johtaa kyllä saavutuksiin, mutta myös onnellisuuden kannalta ikäviin pettymyksiin, kun liian korkealle asetettua tavoitetta on mahdotonta saavuttaa. Ja vaikka menestys seuraisikin valitulla uralla saattaa kylkiäisinä esiintyä tuttu ilmiö: Rahaa ja kunniaa tulee, mutta elämisen nautinnollisuus vähenee.

Kovin korkealle asetettua tavoitetta varmempi tie onneen onkin Ojasen siteeraaman onnellisuustutkija Allen Parduccin mukaan se, että asettaa tavoitteet sopiviksi, vain himpun verran nykyistä tasoa ylemmiksi. Silloin meillä on mahdollisuus pettymysten sijaan ehkä useinkin kokea tavoitteeseen pääsystä seuraavaa mielihyvää.

Onni on lähellä

Suurten tavoitteiden sijaan onnen kokeminen onkin usein mahdollista juuri pienissä ja läheisissä ympyröissä. Kirjassaan Ilo, onni, hyvinvointi (Kirjapaja) onnellisuusprofessori kertoo omasta harvinaisen onnellisena kokemastaan hetkestä tällä tavalla:

”Olimme maalla koko perheen voimin. Teimme paljon yhteisiä asioita, pelasimme lautapelejä, laskettelimme mäkeä ja istuskelimme pöydän äärellä. Tein yhdessä vaimoni kanssa omalle pelolle noin 500 metrin mittaisen ladun, jonka hiihdimme kumpikin noin 20 kertaa. Siinä mentiin loiva mäki ylös ja sitten laskettiin hitaasti alas. Maisema oli kuin postikortista. Sitä täytyi pysähtyä katselemaan vähän väliä. Sanoinkin vaimolleni: Tällaista elämää haluaisin elää jatkuvasti. Hyvin yksinkertaiset asiat tekevät onnelliseksi.”

Onnellisuuden apostoli

Markku Ojanen tunnustaa viime vuosien aikana tunteneensa itsensä vastavirtaan kulkijaksi, vähän kuin oudoksi toreilla huutelijaksi ryhdyttyään puhumaan onnellisuudesta, sen esteistä ja siihen myötävaikuttavista tekijöistä. Onni ja onnellisuus kun eivät ole kovin muodikkaita. Nythän jokaisella on oma psyykkinen traumansa, hellitelty kipeä lapsuuden kokemus, jota veuhtoa yksinäisyydessä tai yhdessä muiden kanssa.

Ojanen käänsi oman katseensa onnen suuntaa sen jälkeen, kun hän oli 30 vuotta tutkinut mielenterveysongelmia.

– Huomasin, että oirekeskeinen lähestymistapa ei johda mihinkään. Tärkeämpää kuin kaivella vanhoja haavoja on keskittyä tunteisiin ja kokemukseen omasta tämänhetkisestä elämästään. Sairauden sijaan on syytä puhua hyvinvoinnista.

Herätteen uuteen ajatteluun antoivat muun muassa Ojasen tutkimat skitsofreenipotilaat. Päällisin puolin kuvittelisi heidän kokemuksensa omasta elämästään hyvinkin kurjaksi. Niin kuitenkin kävi, että onnellisuusmittauksissa heidänkin tuntemuksensa omasta elämästään käännähti piirun verran positiiviselle puolelle.

Tänä päivänä psykologian professori Ojanen ei enää usko kurjuuksien kaivelemisen johtavan ihmistä onneen. Juuri siitä syystä hän on valmis kääntämään selkänsä oman alansa profeetalle Sigmund Freudille.

– Aika on ajanut psykoanalyysin ohitse. Nykyisin korostuu usko ihmisen kykyyn itse auttaa ja toteuttaa itseään. Freudin näkemystä ihmisestä leimasi sitä paitsi kautta linjan hänen omaan persoonallisuuteensa liittyvä syvä pessimismi.

Elimistö ei kestä

– Ihmisellä on melkein kaikissa olosuhteissa taipumus kokea elämänsä ainakin lievästi positiivisena, Markku Ojala kiteyttääkin sekä omien että muiden onnellisuustutkimusten jälkeen. Meillä on halu, taipumus ja tarve nähdä hyvinkin kurjissa olosuhteissa elämää yllä pitäviä toivonsäteitä ja kokea mielihyvän hetkiä.

Tähän perusvireeseen tuovat oman miellyttävän lisänsä huippukokemukset. Oli miten muodikasta hyvänsä meidän on kuitenkin turha yrittää tiivistää elämäämme yhdeksi pitkäksi elämyshuippujen ketjuksi. Siinä voisi silloin käydä kuin Elvikselle.

– Sitä paitsi elimistömme ei yksinkertaisesti kestäisi sitä, Ojanen sanoo. – Yhtämittaiset maaniset huiput kävisivät liian raskaiksi elimistölle. Kovin kohonneessa mielialassa myös suoritusten tarkkuus kärsii. Sen vallassa ei enää pystytä huippusuorituksiin millään alalla.

– Hyvä elämä vaatii vastakohdakseen myös varjoja, muuten hyvää ei enää huomaa, Ojanen muistuttaa. – Elämässä täytyy olla kontrasteja. Siksi on ihan väärin esimerkiksi yrittää suojella lapsia kaikilta ikäviltä kokemuksilta.

Onnellisen elämän välttämättömiin kontrasteihin kuuluu Ojasen mukaan myös kuolema.

– Siitä on nykyisin tehty kovin etäinen, se on siirretty kokonaan ihmisen normaalin kokemuksen ulkopuolelle. Siksi se tuntuukin sitten niin hirveältä, kun se kerran kohdataan. Ihmiset eivät ole varustautuneet siihen. He ovat kuoleman suhteen suojattomia. Juuri siksi läheisen kuolema niin helposti murtaa ihmisen.

Tunteet sekoittuvat

Ojanen toteaa, että yksi onnen harhoista on se, että me kykenisimme kerrallaan vain yhdenlaisiin tunteisiin. Masentunut kuvittelee olevansa predestinoitu hetkestä toiseen jatkuvaan synkkyyteen, omaisensa menettänyt pitää selviönä murheen alituista läsnäoloa.

– Kaikkiin suuriin tunteisiin liittyy kuitenkin aina myös sekalainen määrä muita tunteita. Kyllä masentunuttakin välillä voi naurattaa, vaikka yleistuntemukset ovat esimerkiksi tuskaisuus ja ahdistuneisuus, häpeä, viha ja syyllisyys. Toisaalta suruun voi liittyä kiitollisuutta eletyistä yhteisistä hetkistä ja niiden heijastamaa iloa. Hyvissä hautajaisissa esimerkiksi surun tuntemisen lisäksi nauretaan paljon, muistetaan yhdessä vainajaan liittyviä onnellisia ja iloisia asioita.

Syyllisyys ja häpeä ovat tuttuja tunteita miltei kaikille ihmisille ja ne koetaan usein onnellisuuden esteiksi.

– Sellaisiksi ne muodostuvat kuitenkin vain siinä tapauksessa, että niitten keräämisestä ja imuroimisesta tulee harrastus. Itse asiassa syyllisyys ja häpeä kertovat terveestä mielestä. Onnellisuuden edellytyksiä ne ovat myös siinä mielessä, että juuri nämä tunteet pitkälti säätelevät yhteisöllistä käytöstämme, saavat meidät käyttäytymään ihmisiksi.

– Niille, jotka tuntevat jääneensä syyllisyyden ja häpeän koukkuun, on ulospääsynä esimerkiksi anteeksipyyntö ja -saanti. Meidän olisikin hyvä muistaa sellaisia vähän unohduksiin jääneitä sanoja kuin armo ja armeliaisuus. Niitä olisi syytä harrastaa sekä itseä että muita kohtaan.

Onnellisen elämän pilareita

Vaikka suurin osa ihmisistä kysyttäessä näkeekin oman elämänsä puitteet ainakin pikkaisen myönteisinä, jotkut meistä kokevat toisia enemmän onnen hetkiä. Tällä ryhmällä on useitakin yhteisiä piirteitä. Ulospäin suuntautuva ihminen tuntee usein miten itsensä onnellisemmaksi kuin omaan sisimpäänsä kääriytyvä. Uteliaisuus uusia asioita kohtaan on parempi kumppani tiellä onneen kuin tahto pitää asiat sellaisina kuin ne ovat aina olleet.

Harrastukset kuten esimerkiksi keräilyn intohimo toimivat nekin oppaina onnen suuntaa. Onnellisuusprofessori itse esimerkiksi keräilee ilokseen lännen filmejä. Hollywood-klassikoiden lisäksi hänen hyllyistään löytää muunkin laista pyssyn paukuttelua.

– On tärkeätä, että ihmisen elämässä on tasaavia tekijöitä. Jos jossain on tullut kohdelluksi kaltoin, asia unohtuu hyvinkin uppoutumalla intohimoisesti harrastuksensa pariin, Markku Oksanen tietää.

Kaisa Strandén

Voiko vammainen olla onnellinen?

Who Cares –kongressin luentojen tiivistelmä (Lahti, elokuu 2005)

Voiko vammainen olla onnellinen?

Jokainen meistä tuntee eri tavoin vammaisia ihmisiä. Kenties itsekin olemme eri tavoin vammaisia. Olen 35 vuoden aikana tutkinut monia erilaisista sairauksista ja vammoista kärsiviä ryhmiä. Ehkä eniten olen tutkinut skitsofreniaa sairastavia henkilöitä. Kyseessä on vamma, jota monet kammoavat niin paljon, että menisivät mieluummin vankilaan. Olen näiden ihmisten keskuudessa tavannut ihmisiä, jotka oireistaan huolimatta vaikuttavat onnellisilta. Usein kyse on siitä, että heille on annettu mahdollisuus elää tavalla, joka vahvistaa heidän itsekunnioitustaan. Toki kylmät tutkimuksen tulokset osoittavat, että heidän onnellisuutensa tai hyvinvointinsa on keskimäärin selvästi alempi kuin väestön. Kuitenkin heidän vastaustensa keskiarvo on yleensä käytetyn asteikon myönteisellä puolella.

Sana vamma on kehitysvamma-sanan osana. Monien mielessä kehitysvammaiset ovat fyysisesti vammaisten ohella selvin esimerkki vammaisuudesta. Asiaa tuntematon voi päätyä heidän suhteensa kahteen aivan erilaiseen tulkintaan. Jotkut voivat ajatella, että eivätköhän kehitysvammaiset ole onnellisia, koska eivät ymmärrä asioiden mutkallisuutta eivätkä osaa murehtia huomisesta. Toiset taas voivat surkutella heidän osaansa, sillä eikö juuri riittävän ymmärryksen puute ole kauhea asia? Onnellisuustutkimukset kuitenkin kertovat yksiselitteisesti, että älykkyys ei ole lainkaan yhteydessä onnellisuuteen. Tiedetään, että nerojen ja erittäin älykkäiden ihmisten elämä on usein ollut hyvin vaikeaa.

Yhdessä Leena Matikan ja Marjatta Musikka-Siirtolan kanssa tekemäni tutkimukset kertovat, että kehitysvammaiset todellakin voivat olla yhtä onnellisia kuin ns. tavalliset ihmiset. Onnellisuuden tutkimiseen liittyy kaikilla tutkituilla ryhmillä omat ongelmansa kaikilla, jotka vaikeuttavat tulkintojen tekemistä. Tämä pätee myös kehitysvammaisiin. Emme ajattele, että kehitysvammaiset kohtelustaan huolimatta olisivat aina ja kaikkialla onnellisia, vaan he kärsivät huonosta kohtelusta siinä kuin muutkin ihmiset. Uskomme kehitysvammaisten olevan onnellisia vain silloin, kun me kaikki yhdessä pystymme luomaan heille sellaisia elinympäristöjä, että he voivat elää ihmisarvoista elämää.

Onnellisten ihmisten elämäntaito, tiivistelmä

Markku Ojanen

Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People.  Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.

  • Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
  • Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
  • Ei eroja taustatekijöissä
  • Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
  • Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
  • Palautuminen nopeaa, miksi

A. Päätöksenteko

  1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.
  2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.
  3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.
  4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!

B. Itsearviointi

  1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen.  Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.
  2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.
  3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.
  4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.

C. Onnellisuutta lisäävät keinot

  1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.
  2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.
  3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.

Postmodernin eli nykyajan ihmisen ongelmat

Nykyaikana on jännittävästi nähtävissä elämän sektorointia, jakautumista eri rooleihin, kuten työ, perhe, puoliso, harrasteet, politiikka ym., jota pidetään juuri postmodernin ihmisen ominaisuutena. Ihminen liikkuu sujuvasti eri roolista toiseen ja joutuu usein vaihtamaan myös puhetyyliä. Esimodernissa, yhteisöllisessä kulttuurissa ihmisen oli lupa omistautua yhteen rooliin tai jos hänellä oli useita rooleja (isä, isäntä, maanviljelijä), ne liittyivät saumattomasti toisiinsa.

Maailmaa voidaan katsoa aivan eri näkökulmista, joka on eri asia kuin roolien ottaminen. Kolme tapaa katsoa maailmaa ovat uskonto, tiede ja taide. Historiallisesti katsoen uskon näkökulma on ollut vahvin, jolloin taide ja tiede ovat sitä palvelleet. Näiden välillä on myös aidosti ollut jännitteitä. Rajankäynti on ollut tärketä. Tiede ja taide ovat halunneet itsenäistyä ja ovat siinä onnistuneet. Seuraukset ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi mahdollisuus on katsoa maailmaa vuorotellen kolmesta eri näkökulmasta. Silloin ihminen siirtyy joustavasti tieteestä, uskontoon ja taiteeseen tai paikkojen mukaan yliopistosta kirkkoon ja teatteriin. Monille tämä on suhteellisen helppoa. Voi työkseen tehdä tutkimusta, jossa uskonnollisuutta selitetään psykologisesti ja etsiä tieteen avulla totuutta, mutta voi silti käydä kirkossa ja jopa saarnata siellä. Edelleen voi kokea jonkin taideteoksen hyvin koskettavana ja omalla tavallaan ihmisestä kertovana totuutena.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät ajattele tällä tavoin “postmodernisti”, vaan vannovat uskon, tiedon tai taiteen nimiin. Etenkin luonnontieteiden alueilla on tutkijoita, jotka eivät pidä rationaalisena tarkastella maailmaan uskon silmin. Taiteen alueelle he kyllä voivat siirtyä, koska se ei samalla tavalla kilpaile tiedon kanssa. On myös uskovia, joille tieteellä on merkitystä vain siltä osin, kun sen voi sovittaa uskoon. Samoin on taiteilijoita, jotka nostavat taiteen kaiken yläpuolelle. Tätä kuvastaa Jouni Kaipaisen kirjoitus Aamulehdessä. Hänen mielestään oli kummallista, kun uudistettu Carmen ei saanut kaikilta hyväksyntää. Kaikkien pitäisi innostua uudesta ja hyväksyä se. Tämä on pelottava tulkinta ja on aivan analoginen tieteen ja uskon näkökulmaa korostaville näkemyksille.

Omalla tavallaan tällainen “yksisilmäisyys” tekee elämän helpoksi, koska silloin voi rajata maailmaa mielin määrin. Se johtaa kuitenkin helposti toisenlaisen totuuden torjumiseen. Niin kauan kuin tällaiset ihmiset eivät pääse hallitsevaan asemaan, suurta huolta ei ole. Historia osoittaa, mitä siitä seuraa, kun jokin näistä kolmesta saa muihin nähden ylivertaisen aseman. Uskonto voidaan tietenkin korvata ideologialla. Puhtauden vaatimus ei johda ihmisen kannalta hyvään lopputulokseen.

Eri totuusalueiden hyväksyminen rinnakkaisina ei ole aivan helppoa. Miten nämä kolme näkyvät arkielämässä? Taide on toisaalta lähellä arkea ja kuvaa sitä, mutta kuitenkin oma maailmansa. Se mitä sanotaan taiteeksi on jotakin elämän ulkopuolella olevaa. Aivan kuten Markku Ihonen sanoi eräässä alustuksessaan, taiteen yhteys uskontoon ja politiikkaan on ohentunut. Tällä  hetkellä näyttää siltä, että uutta Väinö Linnaa ei tule. Kun taide on itsenäistynyt, se on menettänyt suoran kosketuksen arkielämään.

Miten tiede ja uskonto näkyvät arjessa? Mitä ne antavat ihmiselle? Uskonto on yleensä antanut moraalin perustan. Voi siis odottaa, että uskonto näkyy muuallakin kuin kirkossa. Uskonto ja moraali on joskus haluttu erottaa toisistaan, mutta silloin uskonnon keskeinen merkitys katoaa. Siitä tulee helposti taiteeseen verrattava elämysten antaja. Uskonto antaa myös suuria kertomuksia, kuvauksia siitä, mistä elämässä on kysymys. Ihminen näyttää kaipaavan tällaisia kertomuksia. Edelleen ihminen kaipaa lohdutusta, turvaa, rauhaa, pelastusta, jotakin sellaista kokemusta, jossa hänelle välittyy jokin salaperäinen pyhyyden kokemus. Tämä luonnollisesti näkyy eri uskonnoissa eri tavoin.

Mitä tiede tarjoaa? Tämä on vaativa kysymys. Miten nykyajan ihmisen elämä eroaa siitä, kun ihmisellä oli vain koettua ja perittyä tietoa arkisista ilmiöistä? Tässä tiedossa varmaan oli jotakin tieteen kaltaista, mutta tiede on kuitenkin laadullisesti erilaista. Mitä tiede sitten on antanut ihmiselle? Ei demokratiaa tai ihmisarvoa niin kuin joskus ajatellaan, sillä tiedettä voi mainiosti tehdä diktatuurissa. Tiede voidaan sovittaa esimerkiksi sotakoneiston palveluun tai huippu-urheilun tukemiseen. Esimerkiksi matematiikka ja fysiikka saattavat kukoistaa diktatuureissa. Tiede on monin tavoin vaikuttanut ihmisen arkeen:

  • edistänyt terveyttä – tosin tuottanut myös välillisesti saastetta ja muuta tuhoa sekä samalla lisännyt väestökasvua ja edistänyt välillisesti aliravitsemusta ja köyhyyttä.
  • helpottanut raskaita töitä tuottamalla useita työtä säästäviä energian muotoja – tosin esimerkiksi liikenne aiheuttaa paljon inhimillistä ja aineellista vahinkoa
  • lisännyt viljelyskasvien satoa – toisaalta johtanut ryöstöviljelyyn
  • kohottanut länsimaissa merkittävästi elintasoa – tosin köyhien maiden kustannuksella
  • vähentänyt pelkoja, jotka kohdistuvat luonnollisiin ilmiöihin (ukkonen, auringonpimennys) sekä mahdollisesti vähentänyt taikauskoa – tosin näyttää siltä, että tiede ja taikausko esiintyvät rinnakkain.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että kehittyneissä maissa tieteen avulla on kyetty vähentämään kärsimyksiä ja parantamaan sairauksia. Näin ihmisten hyvinvointi on ainakin periaatteessa lisääntynyt.

Tiede ei ole millään tavoin ratkonut merkityksen ongelmaa eikä ole ratkaissut tasa-arvoon liittyviä ongelmia.

Mikä on aiheuttanut esimerkiksi ne vakavat psyykkiset ongelmat, jotka länsimaissa näyttävät koko ajan lisääntyvän. Lääketieteen ja psykologian edistyminen on parhaimmillaan viivytystaistelua. Onko siis länsimaisesta ihmisestä tulossa fyysisesti terveempi, mutta psyykkisesti hauraampi?

Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs. Hän ei halua sitoutua yhteen asiaan, oli se sitten usko, työ tai perhe. Syntyy vaikutelma, että ihminen ei ole niin itseriittoinen kuin hän kuvittelee. Mikä kertoo hänelle, onko hän saavuttanut, päässyt johonkin? Onko pyrkimyksillä mitään päätepistettä? Vielä suurempi ongelma on epäonnistuminen. Tuntuu kuin hän kuitenkin kaipaisi jonkun ulkopuolisen sanovan: Olet ihan hyvä vaikka epäonnistut. Vaikka mokaat aivan perusteellisesti, olet silti arvokas. Ei tällaista kukaan tule sanomaan eikä se itseltä tulevalta kuulosta vakuuttavalta. Jonkun tärkeän ihmisen sanomana se voi vaikuttaa, mutta sekään ei tahdo riittää. On kuin ihminen kuitenkin odottaisi jonkun itseään suuremman voiman sanovan tällaista. Moni tarvitsee Jumalaa juuri tämän vuoksi. Jonkun täytyy kertoa, että olet Jumalan luoma ja Jumalan lunastama. Joitakin tämä puhuttelee syvältä. Tuntuu kuin yhä voimakkaammin seuraavat kysymykset ahdistaisivat länsimaista ihmistä:

Teinkö oikein?
Olenko pätevä?
Miten pärjään?
Olenko arvokas?

Kulttuurissa vallitsevat odotukset ovat ristiriitaisia:

Nauti elämästä, mutta tee kovasti työtä!
Tasa-arvo on hyvä asia, mutta lahjakkuuksia pitää suosia!
Kilpaile niin hyvin kuin osaat, mutta varaudu häviöön!
Ole oma itsesi, mutta miellytä muita ja etsi menestystä!

Nykyajan ihminen ei suinkaan ole moraaliton vaan pohtii tekojensa oikeutusta. Koska hänelle ei anneta selviä vastauksia vaan pikemminkin vakuutetaan moraalin olevan suhteellista, hän tuntee itsensä avuttomaksi. Omia tekoja on helppo perustella tunteiden avulla. Tein, koska se tuntui hyvältä. Tai perusteluna voi käyttää “yleistä käytöntöä”: Niin kaikki tekevät. Kuitenkin oikeudenmukaisuuden vaatimus on ihmisessä syvällä  eivätkä tällaiset vastaukset tyydytä.

Yhä useammissa vaiheissa ihminen joutuu pätevyyttä arvioivan lautakunnan eteen. Tämä alkaa jo koulussa ja jatkuu läpi elämän. Yhä useammin joutuu huomaamaan, että ei ole tarpeeksi pätevä. Ihmistä ei kasvateta päteväksi vaan hänen odotetaan ikään kuin hyppäävän uudelle pätevyyden tasolle. Ihminen ei siis jonakin päivänä huomaa olevansa pätevä vaan hänen on pitänyt hankkia pätevyytensä kaikin mahdollisin keinoin. Lohtuna matkan varrella ovat erilaiset diplomit, joita jaetaan kouluista ja kursseilta.

Pärjäämistä on vaikea arvioida ottamatta huomioon muita ihmisiä. Työ ja elämä itsessään voisi periaatteessa tarjota arvioinnin perustan, mutta olemme niin lähellä toisiamme, että vertailua on vaikea välttää. Vertailusta tulee suoranainen piina. Joudumme huomaamaan, että aina on niitä, jotka pärjäävät paremmin kuin me. Miten tämän voi hyväksyä?

Lopulta tärkein kysymys koskee ihmisen arvokkuutta. Periaatteessa jokaisen ihmisen elämässä on asioita, joita voi arvostaa. Ihminen on taidokas olento. Hän pystyy suorastaan ihmeellisiin suorituksiin. Voisi siis kuvitella, että itsensä arvostaminen olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan monet ihmiset kärsivät arvottomuuden tunteesta. He kyllä voivat myöntää, että he osaavat tehdä monenlaisia asioita, mutta tämä ei riitä heille vastaukseksi. Kysymys on syvemmästä asiasta. Ihminen voi hetken olla arvostettu, mutta mikä merkitys tällä lopulta on? Olenko saanut aikaan jotakin sellaista, jolla on aidosti merkitystä? Miten minun pitää itseäni arvioida? Tuleeko ihmisen arvo

  • asemasta tai maineesta
  • kunniamerkeistä ja diplomeista
  • muitten arvostuksesta
  • moraalisesta elämästä
  • hyvin tehdystä työstä
  • erityisistä saavutuksista
  • lähimmäisen palvelemisesta

Näistä monet vaikuttavat epävarmoilta merkityksen antajilta. Kenties moraalinen, lähimmäistä palveleva elämä voisi antaa luottamusta siihen, että elämälläni on arvoa. Näidenkin suhteen voi herätä epäilyksiä. Olenko sittenkään elänyt oikein? Olenko osannut palvella? Jospa olenkin aiheuttanut vahinkoa?

Mitä siis jää jäljelle? Elämän arvokkuuden perusta on uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Ilman toivoa elämältä putoaa perusta. Silloin elämässä ei ole muutakaan. Toivon varassa ihminen jaksaa uskoa ja rakastaa. Toivossa on uskon mahdollisuus. Usko on vahvistuvaa toivoa. Jospa sittenkin elämässä on jotakin kestävää, mihin voi luottaa. Uskon varassa on mahdollista ottaa vielä vaativampi askel. Voisiko tässä maailmassa rakkaudella olla sijaa? Voisinko minä olla rakkauden arvoinen? Voinko minäkin rakastaa?

Me näemme kaikki hyvin konkreettisesti, mitä siitä seuraa, kun ihmisellä ei ole toivoa, ei uskon luottamusta, ei rakkautta. Silloin menestyksellä tai saavutuksillakaan ei ole paljon merkitystä.

Kyseessä on kuin lasten suosima tasohyppely tietokonepeleissä. Toivon vallassa ihminen rohkenee katsoa eteenpäin ja ylöspäin ja rohkenee tehdä uskon hyppäyksen. Uskosta on vielä matkaa rakkauden todelliseksi kokemiseen vaikka joskus usko syntyy juuri rakkauden kokemisesta. Rakkaus heijastuu takaisin uskoon ja toivoon.

Miksi rakkaus on suurin? Eikö usko riitä? Paavalin hyvin tunnetun kohdan mukaan se ei riitä. Ei riitä että usko on niin vahva, että se siirtää vuoria. Kieltääkö Paavali tässä uskomme perustan? Onhan meille opetettu, että usko riittää? Me tiedämme, mitä rakkaudeton usko on saanut aikaan. Sen nimissä on voinut toista ihmistä alistaa, kiusata ja kiduttaa. Kunpa Paavalin puhe olisi otettu vakavasti. Ihminen varmaan pelastuu uskonsa, kenties toivonsakin avulla, mutta elämän todellinen mieli tulee rakkauden kokemuksesta. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa syntiemme tähden. Tämä on ihmisjärjelle käsittämätön asia, mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas. Tällä tavalla asia täytyy ihmiselle kertoa, sillä muuten emme sitä mitenkään voi ymmärtää.

Tuhannet ihmiset ovat tämän kokeneet voimakkaasti. Se on merkillinen asia, jota on vaikea edes kuvata sellaiselle, joka ei asiaa pysty sisäistämään.

Silti me kaipaamme myös ihmisten rakkautta. Sellaisiksi meidät on luotu. Suunnaton määrä ihmisiä kaipaa elämäänsä rakkautta. Uskon, että merkittävä osa maailmassa vallitsevista ongelmista johtuu rakkauden puutteesta. Lisäksi on tärkeä muistaa, että rakkaus ei ole yhdensuuntaista. Me haluamme tuntea, että olemme rakastettuja mutta me haluamme myös osoittaa rakkautta. Juuri vastavuoroinen rakkaus on elämän mielekkyyden tärkein lähde, näin uskallan sanoa.

Entä jos ei ole saanut rakkautta? Tämän kipeän kysymyksen olen usein kuullut. Voinko rakastaa, kun en ole rakkautta saanut osakseni? Vastaan aina, että jokainen voi oppia. Olen kasvanut isättömänä enkä tiedä mitään isän rakkaudesta, mutta se ei estä minua rakastamasta poikiani.

Mutta tarjoaako elämä mahdollisuuden rakastaa? Tässä elämä ei ole oikeudenmukainen. Moni haluaisi löytää puolison, jota voisi rakastaa ja moni joutuu pettymään rakkaudessa. Ainoa valopuoli tässä asiassa on se, että rakkauden osoittaminen synnyttää vastarakkautta. Varmin tie tukahduttaa rakkautensa on piilottaa se näkyvistä ja antaa katkeruudelle tilaa. Jos jaksamme seurata Paavalin ohjeita, emme varmasti jää vaille rakkautta.

Nykyajan ihmistä kuvaa myös perspektiivin katoaminen. Hän ei tarvitse menneisyyttä mihinkään. Siellä on vain vanhojen ukkojen ja akkojen muisteloita, jotka voivat olla jännittäviä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä nykyaikana. Menneisyys ei opeta mitään eikä auta ymmärtämään mitään. Tällainen ajattelu lisääntyy koko ajan. Esimodernin yhteisöllisen kulttuurin ihminen ajatteli aivan toisin. Menneisyys opetti viisautta, hyvän ja pahan erottamista sekä arkielämän taitoja, jotka olivat korvaamattomia hyvälle elämälle. Moderni aika alkoi väheksyä menneisyyttä, mutta tähtäsi vahvasti tulevaisuuteen. Tulevaisuus oli tuova tullessaan kaikkea hyvää, terveyttä, rahaa, rauhaa ja onnea. Postmodernin ajan ihmiset ovat joutuneet pettymään. Rahaa kyllä tulee, mutta se ei koskaan riitä. Terveys kyllä kohenee, mutta pitäisi myös olla nuori, kaunis ja hyväkuntoinen. Rauhaakaan ei näytä tulevan, vaan sodat ja väkivallan etot jatkuvat. Diktatuurien määrä vähenee kovin hitaasti. Ihmisten onnellisuus ei näytä sanottavasti lisääntyvän. Elämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja mutkikkaalta. Vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Perspektiivitön ihminen tarvitsee viihdettä. Hänen täytyy ottaa nykyhetkestä kaikki mahdollinen irti. Ajanvietteen ja viihteen keinot ovat monipuolistuneet. Passiivisen, vastaanotettavan viihteen määrä lisääntyy. Televisiota ja internetiä voi töllöttää vaikka koko päivän. Aivan oikein puhutaan korviketodellisuudesta, sillä eihän mekaanisesti tuotettu kuva voi korvata todellista vuorovaikutusta. Paradoksaalisesti ulkonaisesti paraneva nykyisyys tarvitsee monenlaisia pakokeinoja. Viihteen lisäksi tarjolla on ennen kaikkea alkoholi, mutta myös uppoutuminen työhön. Myös seksuaaliset nautinnot ja syöminen voivat tarjota paon mahdollisuuden.

Kristinuskoon – ja uskontoihin yleensä – kohdistuu juuri nyt aikoina vaaroja tai sanokaamme toiveikkaasti haasteita. Yksi nykyajan uskontojen tarjous perustuu pyrkimykseen täyttää mahdollisimman monien toiveita. Yhdistämällä eri uskontojen “parhaat puolet” voidaan tuottaa jotakin erityisen kiehtovaa ja ihmisiin vetoavaa.

Toinen mahdollisuus on kilpailla viihteen kanssa elämyksistä. Tällaista on esimerkiksi Yhdysvalloissa paljon tarjolla. Mahtavia kuoroja, tunteisiin vetoavia puheita, ääni- ja valoefektejä, ylimalkaan kaikkea mahdollista, joka koskettaa ihmistä.

Tarjolla on myös eristäytymisen mahdollisuus siten, kuin vaikkapa Amishit tekevät Yhdysvalloissa. Myös Suomessa on suuntia, jotka ainakin jossain määrin pyrkivät vetäytymään kuoreensa. Tosin nykyaikana tämä on kovin vaikeata.

Edelleen uskoa voidaan tarjota yhtenä terveyden välikappaleena. Ei oikeastaan ole väliä uskotko todella, kunhan vain noudatat uskontojen edellyttämää tervettä elämää.

Vaara on sekin, että uskontoon kuuluvat tehtävät annetaan ammatti-ihmisten tehtäväksi. Näinhän on tehtykin. Uskontojen ammattilaiset tekevät kaiken puolestamme, me voimme vain katsoa ja kuunnella. Kun tämä malli ei oikein toimi, on etsittävä näennäisiä osallistumisen tapoja, ettei lopulta kävisi niin, että papit hoitavat kaiken keskenään tyhjissä kirkoissa.

Alustuksessaan Markku Ihonen esitti neljä kovaa kysymystä:

  • Voiko nykyajan ihmiselle vakuuttaa uskonnon totuuksia? Onko rationaalisen ajan ihmisen mahdollista uskoa? Miten voi todistaa Kristusta?
  • Mitä kristinusko voi antaa tälle ajalle? Onko kristinuskossa enää mitään sellaista, joka koskettaisi juuri nykyajan ihmistä?
  • Voiko yhä puhua synnistä vai onko tämä sana kokonaan menettänyt merkityksensä?
  • Miten kristinusko voi välttää psykologisoinnin? Vai onko aivan luonnollista, että psykologinen tietämys tulee kristinuskon osaksi?

Näihin vastaaminen ei ole helppoa.

  1. Välitön vastaukseni on “ei”. Yksi uskontojen oikeutus on aina ollut se, että ne ovat tarjonneet selityksiä käsittämättömiin asioihin. Tällaisia asioita näyttää olevan yhä vähemmän. Mitä ei nyt ymmärretä tieteen avulla, ymmärretään tulevaisuudessa tai kyseessä on asia, jota ei edes kannata pohtia. Kun Paavali jo 2000 vuotta sitten sanoi, että uskon asiat ovat hullutusta, niin eivät ne siitä ole järkevimmiksi muuttuneet. Järjettömistä asioista on kysymys. Rationaalisen ihmisen on mahdotonta uskoa kristinuskon totuuksia. Jäljelle jää siis uskonnon se puoli, joka koskettaa ihmisen tunteita ja esteettisiä tarpeita.
    Ihmistä ei siis voi vakuuttaa uskonnon totuuksista. Silti tänäänkin monet ihmiset uskovat – mitä se sitten tarkoittaakin – kristinuskon opettamalla tavalla. Kristinuskossa täytyy siis olla jotakin, joka yhä koskettaa. Mitä se on? Tarjolla on kaksi tietä, joista toinen on armon kokemus. Tätä armon kokemusta on vaikea selittää. Kun nykyisin monet tutkijat pitävät toivoa tunteena, myös armo on ennen kaikkea kokonaisvaltainen tunnekokemus. Tässä vaiheessa on heti syytä heittää mielestä järjen ja tunteen vastakohtaisuus. Jos psykologia on jotakin tärkeätä opettanut, niin sen, että näitä ei saa asettaa toistensa vastakohdiksi. Armon kokemus on monien positiivisten tunteiden yhdistelmä. Siinä on toivoa (jos se on tunne), iloa, kiitollisuutta, rakkautta ja myös elevaatiota, tuota uudelleen löydettyä tunnetta, jossa hyvä olo nousee jonkun hyvästä teosta. Armon kokemus syntyy niin monin tavoin, että sen syntyä on vaikea kuvata. Joskus epämääräinen rukous näyttää tulevan vastauksia, joskus vain syntyy salaperäinen Pyhän Hengen kosketus.
    Toinen tie perustuu Kristuksen persoonaan. Jopa rationaalista ihmistä puhuttelee se, mitä hän sanoi ja ennen kaikkea miten hän eli ja mitä hän teki. Siinä jotakin jumalallista, voisi ateistikin sanoa. Meillä on kyky samaistua voimakkaasti erilaisiin kohteisiin. Jeesuksen persoona ja elämä voi koskettaa niin vahvasti, että mikään ei sen jälkeen enää ole kuin ennen. Sen jälkeen oppien rationaalisuus on toisarvoista. Usko kohdistuu Jeesukseen, ei opinkappaleisiin.
    Nykyajan ihmistä eivät opinkappaleet kiinnosta. Meistä kristityistä ei ole esikuviksi. Usein me pikemminkin karkotamme ihmisiä. Kun armon kokemus on salaisuus, siihen on vaikea ketään ohjata. Sen sijaan Jeesuksen persoonan esillä pitäminen on myös nykyajan ihmiselle paras keino. Emmehän me julista kristinuskoa vaan Jeesusta.
  2. Vaikka uskonnot eivät enää selitä merkillisiä ja outoja asioita samalla tavalla kuin joskus ennen, ne kuitenkin antavat vastauksia elämän mysteereihin. Mysteerit ovat täsmälleen samoja kuin ennenkin. Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Mistä elämässä on lopulta on kysymys? Mitä on kuoleman jälkeen? Miksi ihmisen on niin vaikea tehdä hyviä valintoja. Kristinusko antaa näihin kysymyksiin vastauksia. Ne eivät kaikkia tyydytä, mutta monille ne ovat hyviä vastauksia.
    Toiseksi kristinusko voi antaa ihmiselle arvon hänen teoistaan huolimatta. Tämä on kristinuskon perustaan kuuluva asia. Viimeisenä tulleet saavat saman palkan kuin ensimmäisenä tulleet. Rikollinen voi saada syntinsä anteeksi ja aloittaa alusta. Tämän pitäisi olla nykyajan ihmiselle erinomainen viesti, suoranainen ilosanoma, koska hän joutuu jatkuvasti etsimään paikkaansa yhteiskunnassa. Yhä edelleen kristinusko puhuttelee heikkoja ja vähäosaisia, jotka menestyksen yhteiskunta työntää sivuraiteelle.
    Kristinusko julistaa rakkauden sanomaa. Tällä on aina kysyntää. Ei lyhytaikaista mielihyvää vaan kestävää rakkautta. Evankeliumi suorastaan huutaa rakkautta, koska ihmisen itsekkyys estää viestin perillemenoa. Oikea rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Rakkaus näkyy keskinäisenä yhteytenä, palveluna ja auttamisena. Kun tämän aarteen esittelijät ovat usein rakkauden resupekkoja, ei ole ihme, jos rakkauden sanoma hukkuu ja vääristyy. On kammottavaa, että esimerkiksi seurakunnissa riidellään ja taistellaan asemasta. Tässä jos missä kaivataan parannusta.
  3. Tietenkin synnistä pitää puhua. Kaikki muu on kiertelyä ja kaartelua. Sana synti kuvaa ihmisen alttiutta pahaan, hänen itsekästä perusasennettaan, josta yksittäiset pahat teot kumpuavat. Jos tätä sanaa ei käytetä, me teemme väärin, rikomme sääntöjä tai toimimme moraalittomasti. Kaikki nämä sanat antavat ymmärtää, että ihmisen pahuus on jotakin yksinkertaista ja helposti korjattavaa. Lisäksi kyse on aina suhteellisista asioista. Mikä eilen oli väärin, voi tänään olla oikein ja päinvastoin. Mikä naapurissa on oikein voi meillä olla väärin ja päinvastoin. Syntisana vaatii tuntemaan syyllisyyttä ja ottamaan vastuuta. Kumpaakin “taakkaa” on haluttu ottaa pois ihmisen harteilta. Ihmisen ei tarvitse tuntea mitään, kunhan huomaa että on tehnyt väärin. Sen jälkeen voi tehdä oikein. Tämä on järkiperäistä toimintaa. Miksi kiusata itseään syyllisyydellä? Onko ihminen oikeasti vastuussa teoistaan? kysytään tieteen piiristä. Eihän ihmisen tahto ole vapaa, joten hän ei voi olla vastuussakaan.
    Kristinuskon opetuksen mukaan me ajattelemme niin, että oikea pahojen tekojen tiedostaminen synnyttää aina ahdistusta ja syyllisyyttä. Juuri tämä ajaa ihmistä parannukseen. Järki voi hyvinkin sanoa, ettei asiasta kannata välittää. Teko oli mitätön eikä sitä kannata sen kummemmin pohtia. Vaikuttaa siltä, että näissä asioissa ihminen ei voi olla rationaalinen, mitä sillä tarkoitetaankin. Hän tuntee voimakkaasti sen, kun häneen kohdistuu jotakin pahaa ja toivottavasti myös sen, kun hän tekee toisille jotakin pahaa. Vastuullisuuden poistaminen taas romuttaa koko yhteiselämän.
    Varmaan on totta, että syntisanaa on käytetty vallan välineenä. On etsitty muiden syntejä ja vedetty heitä tilille. Synti on henkilökohtaisen vallan tai hygienian väline. Kenties olisi hyvä, jos vain minä teen syntiä ja te muut teette väärin tai moraalittomasti. Synti on minun henkilökohtainen asiani ja tietysti myös teidän henkilökohtainen asianne. Jos haluamme ojentaa toinen tosiamme, on parempi käyttää ilmaisua “teit väärin, et tehnyt oikein”, kun teit syntiä. Vain sielunhoidossa ja seurakunnan sisällä tapahtuvassa sananjulistuksessa sana synti olkoon käytössä. Synti liittyy henkilökohtaiseen uskoon. Sitä on turha heitelle niille, joilla ei ole uskoakaan.
  4. Kysymys on hankala. Tottakai julistuksen täytyy ottaa huomioon, mitä tiede kertoo ihmisestä. Tässä mielessä saarnassa voi olla ja pitääkin olla psykologiaa. Mikä sitten on psykologisointia? Se voi näkyä siinä, että kristinuskon perusasiat jäävät liian vähälle huomiolle, koska saarna tai puhe keskittyy vaikkapa ihmissuhteiden hoitamiseen. Tällaista opetusta varmasti tarvitaan, mitta sille pitää löytää oikea paikka. Psykologisointia voi olla se, että luovutaan synti sanasta ja unohdetaan synnintunto ja vastuullisuus. Psykologisointi on ennen kaikkea kristinuskon totuuksien vesittämistä ja tulkitsemista.

Kiitollisuus auraa tietä onneen

Julkaistu 27.05.2005

Liian korkealle asetetut tavoitteet ja omien tuntemusten jatkuva miettiminen voivat nousta onnellisuuden esteeksi. Näin linjaa psykologian professori Markku Ojanen, jonka resepti onneen lähtee siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin.

“Onni on verkko pienistä asioista eikä suinkaan yksi valtava juttu”, korostaa professori Markku Ojanen.

Kaikki haluaisivat olla onnellisia, mutta vain harvat ovat lähestyneet onnellisuutta tutkijan näkökulmasta kuten on tehnyt Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana toimiva Ojanen. Hänestä onnen haaste on siinä, ettei kestävän onnen ja jonkun tietyn asian välistä yhteyttä pystytä näyttämään.

Jokaisella on omat kokemuksensa onnellisuudesta. Monet niistä ovat ainutkertaisia asioita ja saattavat liittyä avioliiton solmimiseen ja lasten tai työpaikan saamiseen. Samalla meillä kaikilla on joitakin pieniä asioita, joista ilahdumme. Ne tuottavat onnellisuuspiikkejä ja tuntuvat mukavalta, mutta pysyvää onnea ei tule. Pysyvä onni on käsitteenäkin mahdoton asia, pohtii Ojanen.

Hän on koonnut onnellisuuden filosofiaa kirjaan “Onnen etsijät”. Siinä lainataan mm. itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin ajatusta, miten onnen tietoinen tavoittelu saa onnen karkaamaan. Ojanenkin uskoo, että onneen kurkottelu jonkun asian avulla johtaa nopeaan kyllästymiseen.

Kun menee ensimmäisen kerran laivalla Tukholmaan, se on hienoa, mutta pian rutiinia. Ihminen on rakennettu sopeutumaan kaikkeen, mikä rajoittaa myös onnen mahdollisuutta. Aina tarvitaan pikkuisen lisää verrattuna edelliseen kertaan. Rikkaat eivät ole onnellisempia kuin muutkaan, kokoaa Ojanen. Hänestä tällaista onnen etsintää voi verrata huumekoukkuun, jossa annosta niin ikään pitää lisätä.

Onni ei tule muita tallaamalla

Monenkirjavat onnen kauppamiehet puolestaan lupaavat onnea, kunhan vain toimii oikealla asenteella.

On helppo luvata liikaa tyyliin jos teet näin ja niin, tulet onnelliseksi, mutta elämä ei ole yksioikoista, kuittaa Ojanen. Hänestä moni onnen tavoittelu kaatuu siihen, että se tapahtuu muiden kustannuksella.

Jos pyrkii haalimaan itselleen kaikkea hyvää, niin helposti tallaa muita jalkoihinsa. Onni tulee kuitenkin siitä, että ottaa toisten ihmisten tarpeet huomioon.

Professori kysyykin, mikä tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin toisen auttaminen? Samalla hän suosittelee askeleita juuri auttamisen tiellä.

Jos tekee hyviä tekoja, toinen ilahtuu ja se tulee usein tietyllä tavalla itselle takaisin. Parhaita konsteja on antaa jotakin itsestään toiselle vaikka vain ystävällisyyttä ja kiitosta, sillä siitä tulee toiselle takuulla onnea.

Ojanen kumoaa muotitrendit painottamalla, että onni piilee siinä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin eikä suinkaan “oikeasta” asenteesta omaan itseemme. Hän perustelee näkemyksen muistuttamalla, kuinka vaikeaa on toteuttaa eri oppaiden julistusta luottaa itseensä ja olla sitä tai tätä.

Jos se olisi helppoa, maailmassa ei olisi muita kuin itseensä luottavia rohkeita ja kaikin tavoin sankarillisia ihmisiä. Kun suoraviivainen itsensä muuttaminen ei ole helppoa, kannattaa valita kiertotie. Saat takaisin huomaamatta sitä, mitä levität ympärillesi.

Jokainen ilahtuu kiitoksista

Ojasen mielestä itsensä unohtamisessa on viisautta. Sen sijaan suorastaan tuhoisaa on länsimaisen ihmisen jatkuva itsensä kanssa keskustelu.

Ei pitäisi aina ajatella, että mitä tästä saan ja voinko toteuttaa itseäni ja onko minulla nyt kaikkea. Oman itsen kanssa käytävän keskustelun sijasta pitäisi mieluimmin keskustella muiden ihmisten kanssa.

Nykyisissä elämäntaidon oppaissa korostetun itsekkään linjauksen sijasta Ojanen uskoo kiitollisuuden psykologian tulemiseen. Tähän asti kiitollisuutta kuten rakkautta, toivoa, iloa tai juuri onnellisuuttakaan ei ole psykologiassa tutkittu vaan on paneuduttu erilaisiin kielteisiin ilmiöihin ja ongelmiin.

Onnen salaisuuksia on se ymmärtäminen, että jokaisella on jotakin kiitollisuuden aihetta. Uskonnollinen ihminen tuntee kiitollisuutta Jumalan suuntaan ja meillä kaikilla on kiitollisuuden aiheita lähellä olevia ihmisiä kohtaan.

Ojanen kertoo tutkimuksesta, jossa ihmiset joutuivat miettimään kiitollisuuden aiheita. Sitten heille annettiin kotitehtäväksi kertoa tunteesta kiitollisuuden kohteelle. Tämä kohotti heidän mielialaansa vertailuryhmään nähden.

Ei ole ihmistä, joka ei kiitollisuudesta ilahdu ja itsellekin tulee hyvä mieli, kun saa sen tiedostettua ja sanottua. Jokainen on muutenkin huomannut, miten kiitokset ilahduttavat. Ne edistävät enemmän onnellisuutta kuin jatkuva itsensä peilaaminen, pohtiminen ja analysointi, mikä ei johda mihinkään, paaluttaa Ojanen. Hän tunnustaa itse ilahtuneensa haastattelupäivänä sähköpostista, joka kiitti hyvästä luennosta.

Vanhojen kaivelu ei vie eteenpäin

Psykologian professorilla on auktoriteettia sanoa julki, että masennukseen vaikuttavat asioiden märehtiminen, huolehtiminen ja kysely, miksi on näin, kun täytyisi olla toisin.

Harva ilahtuu omasta tilastaan, kun rupeaa sitä oikein miettimään. Sen sijaan alkaa herkästi ajatella, että tuonkin ja tuon mokasin ja senkin olisin voinut tehdä toisin. Itsensä kanssa juttelu tahtoo lipsahtaa ankeaksi, vaikka sen muka pitäisi olla itseä kannustavaa.

Menneiden onnettomuuksien tai virheiden vatvominen on kuitenkin tavallista ja siihen kannustetaan myös monissa terapiasuunnissa, joiden mukaan ihmisille tekee hyvää pohtia, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Tämä ei vain tahdo toimia. Jos toimisi, niin maassa olisi vähän onnettomia ihmisiä.

Professorin mielestä entisiä hautovien kannattaa viheltää peli poikki.

Pitää kysyä, olenko päässyt ongelmieni juurille ja mitä olen hyötynyt siitä tiedosta, että vanhempani eivät osanneet hommaansa. Selittäkö se, että nyt menee huonosti?

Ojasen mukaan ahdistunut syyttelee usein itseään, miten on kurja ja huono ihminen. Silloin voi helpottaa, kun ulkopuolinen sanoo syyn olevan vaikkapa lapsuuden ongelmissa.

Se vähentää ahdistusta mutta ei anna eväitä mennä eteenpäin. Menneisyyttä kertaavissa terapioissa katsotaan taaksepäin kun pitäisi katsoa eteenpäin ja miettiä, mitä voi nyt tehdä. Parasta olisi todeta, että kaikki tekevät virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Tämä koskee niin vanhempia kuin omaakin toimintaa ja jatkuu niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä.

Toiminta parantaa masentuneisuutta

Kiitollisuuden ohella Ojanen kannattaa armahtamista.

Pitää armahtaa muita ja itseämme ja lopettaa syyttely suuntaan ja toiseen. Siitä ei ole apua. Enemmän kannattaisi miettiä, mitä voisi tehdä nykyisten huonojen ihmissuhteitten korjaamiseksi tai asioiden kohentamiseksi, jos esimerkiksi koulutustaso ei ole hyvä.

Jos miettimiseen jää liikaa aikaa, professori neuvoo harrastamaan.

Eteenpäin suuntautuvaa positiivista toimintaa enemmän kuin retkiä lapsuuteen, jota ei voi ikinä tavoittaa ja muuttaa toiseksi kuin mitä se on ollut.

Yllättäen Ojasella on tarjolla varsin yksinkertaisen resepti masennuksen hoitoon: liikuntaa, musiikkia, rentoutusta ja mieluisten tapahtumien sekä asioiden lisäämistä.

Masentunut kokee itsensä haluttomaksi ja toivottomaksikin. Olo on pysähtynyt ja vetämätön. On tietysti vaikea esittää tiukkoja vaatimuksia lähde liikkeelle tekemään sitä ja tätä. Helpompi on ensin jutella tuntemuksista, mutta masennusta lievittäisi, jos ihmiset saataisiin tekemään tiettyjä asioita. Tarvittaisiin terapeutteja, jotka keskustelun ohessa ohjaisivat ihmisiä toimimaan, sillä masennuksen parhaita hoitokeinoja on osallistuminen.

Masentuneisuuden taustalla oleva oma kielteinen sisäinen puhe on Ojasen mukaan kääntymässä länsimaisen ihmisen taakaksi. Hän vertaa asetelmaa yhteisöllisiin kulttuureihin, joissa ei opita puhumaan oman itsen vaan muitten ihmisten kanssa.

Meidän on vaikea ymmärtää Afrikan, Intian tai Aasian ajattelutapaa, jossa ei ole yksilön ideaa kuten meillä. Ehkä länsimaisen kulttuurin, kehityksen, demokratian ja tasa-arvonkin edellytyksenä on, että ihmiset keskustelevat itsensä kanssa. Samalla on opittu puntaroimaan asioita eikä hierarkkista rakennetta oteta itsestäänselvyytenä.

Jatkuva vertailu murentaa onnea

Ojanen korostaa, ettei ihannoi afrikkalaisia tai aasialaisia elämänmuotoja, joissa sisäisen uupumisen pohdintaa on vähemmän, osin senkin takia, että enemmistöillä aika menee fyysistä tarpeista huolehtimiseen. Hän kuitenkin ottaa esiin ne riskit, jotka sisältyvät entisestään lisääntyneisiin vertailun mahdollisuuksiin.

Hierarkkinen yhteiskunta suojelee vertailulta. Tuolla elävät nuo eikä meillä ole mahdollisuutta siihen elämään vaan on tyytyminen tähän, mitä meillä on. Meillä koetaan kaikki mahdolliseksi ja voimme saada, mitä vaan. Todellisuudessa ei kuitenkaan saada mitä tahansa, vaikka erilaisten gurujen kirjat vakuuttavat, että kaikki on sinulle mahdollista….

Epävarmaa oloa ja ahdistusta tulee Ojasen mukaan pelkästään siitä, että koko ajan ihmisille hoetaan, että voisit olla sitä ja tätä.

Länsimaisen ihmisen onnellisuutta estää se, ettei rajoja haluttaisi tunnustaa. Ihmiselle annetaan ymmärtää, että tyydyt liian vähään ja vähättelet kehitysmahdollisuuksiasi ja sitten tavoitteet joudutaan hinaamaan liian korkealle.

Tutkimuksissa on jo Ojasen mukaan todettu, että mitä suurempi on tavoitteiden ja kuviteltujen mahdollisuuksien ja todellisuuden välinen kuilu, sitä tyytymättömämpi ja onnettomampi ihminen.

Jos ei ole tavoitteita saavuttanut, tulee tyytymättömyys, mutta mikä on minkin syy, sitä on tietysti vaikea sanoa. Toisaalta onnellisuus aikuisiällä ja vanhuudessa jopa nousee, koska silloin tulee seestyneisyys. Silloin ei enää tavoittele ja puntaroi, vaan ehkä kiitollisuus alkaa tulla esiin. Kiitollisuus on tämän kaiken saavuttamista tavoittelevan ajattelun vastakohta ja painottaa, että vähäkin riittää.

Ahdistus iskee valintojen jälkeen

Ylimitoitettujen tavoitteiden ohella onnen jarruksi on nousemassa vielä valintojen suunnaton määrä. Jo lapsille ja nuorille syntyy valinta-ahdistusta.

Ennen edettiin koulussa ja opiskeluissa kuin junat. Valintoja ei tarjottu isommin ja kun valittiin jotain, siitä pidettiin kiinni. Nyt mietitään kauheasti valitsenko sitä vai tätä. Yliopistoissa on tarjolla satoja kursseja, mutta myös peruskoulussa ja lukiossa on valintoja valinnan jälkeen.

Sama jatkuvan valitsemisen kierre on jokaisella edessä kaupoissa, joissa on sataa lajia saippua ja virvoitusjuomaa. Niinpä yhä useampi kärsii Ojasen mukaan tällä hetkellä myös valinnan jälkeisestä ahdistuksesta ja kyselee teinkö oikean valinnan ja miettii olisiko sittenkin ollut parempi ostaa “se toinen” auto.

Pahimmassa jamassa ovat sellaiset, joita Ojanen nimittää maksimoijiksi. He haluavat aina parasta kaikesta.

Tämä joukko tuntuu lisääntyvän ja he haluavat niin parhaat ikkunaverhot kuin parhaan pihankin. Elämä käy vain raskaaksi, koska pettymyksiä tulee paljon, sillä ei kaikissa valinnoissa onnistu. Jos maksimointia ei pidä kurissa, se voi tuhota onnellisuuden, vaikka minimointikaan ei hyvä, jolloin kelpaa mikä hyvänsä. Kohtuullisuuden pitäisi riittää. Riittää, kun saan kohtuullisen hyvän valituksi ja olen sitten tyytyväinen.

Toukokuun on koulujen loppumisen myötä juhlakautta, uusia ylioppilaita ja valmistumisia ammatteihin. Juhlista, elämän kohokohdista kannattaa nauttia, sanoo psykologi. Hän uskoo, että juhlapäivät ymmärretään juhlapäiviksi, joiden jälkeen elämä palaa tutuille urille, vaikka juhliinkin voidaan ladata liikaa odotuksia.

Erityisen paljon odotuksia latautuu kuitenkin kesälomaan.

Itsekin syyllistyn siihen, että ajattelen kesän aikana tekeväni remontit, erilaiset jutut ja käyväni vielä monessa paikassa, huokaa Ojanen. Tunnustuksessa tiivistyy ilmiö, jota tutkija kutsuu kaikille tyypilliseksi aikatauluharhaksi.

Se pudottaa onnellisuutta, koska joudumme pettymään aikatauluissamme. Kun suunnitellaan asiaa, ei osata ottaa huomioon muita asioita, vaan suunnitellaan vain sitä yhtä asiaa eikä oteta huomioon elämän kirjavuutta. Kun tulee muitakin asioita, tulee säännöllisesti liian kireitä aikatauluja.

Kesäloman tiukan aikatauluttamisen sijasta Ojanen ehdottaa luppopäiviä, jolloin voisi tehdä spontaanisti jotain kivaa. Näkemykselle on vahva perustelu “Juuri spontaanit tekemiset tuottavat onnen hetkiä.”

Lainauksia kirjasta:

Kysymys ei ole vaikeiden asioiden kaunistelusta tai torjumisesta, vaan siitä, että puhutaan elämää kannattavista asioista.

Onnellisuus on jotakin hyvää ja ilmenee siellä, missä tapahtuu myönteisiä asioita.

Paljon riippuu siitä, miten tiukaksi onnen raja vedetään.

Ennen oli opittava, että elämässä on paljon ikäviä asioita. Piti kestää odottamista ja tekemisen puutetta.

Onnellisuuden tavoittelu voi johtaa pakonomaiseen mielihyvän etsimiseen.

Tunnetilat ovat vaihtuvia ja vaikeasti hallittavia.

Ihmisen yleisin tila on eräänlainen lattean tyytyväisyyden tila.

Ihminen ei kestä elämän tasalaatuisuutta, vaan hakee siinä eroja, joiden avulla hän hakee itselleen merkityksiä.

Haluamme uskoa elämän oikeudenmukaisuuteen. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Lapset edellyttävät, että hyvät asiat jaetaan tasan.

Lapsen riemu on tarttuvaa

Ihminen, joka ei halua mitään lisää, on oikea kiusankappale nykyajan yhteiskunnassa.

Kapitalistinen kulttuuri haluaa ihmisen olevan epävarma omasta tilastaan.

Kun ihmiseltä puuttuu jotakin, hän on myös psyykkisesti vajaa ja puutteellinen.

Onko alkoholistin etu, että hänen sanotaan olevan sairas eikä vastuuton?

Kyllä me osaamme iloita toisten menestyksestä, ellei kyseessä ole pahin kilpailijamme.

Lapsen toivon riemu on tarttuvaa. Me aikuiset kadotamme kyvyn riemuita.

Häpeä altistaa vihalle ja katkeruudelle.

Väärää tekoa seuraa normaalisti syyllisyys tai häpeä.

Aina ei voi eikä tarvitsekaan olla myönteinen.

Jospa voisimme unohtaa kaikki ne vääryydet, joita olemme kokeneet.

Lähde:
Markku Ojanen
Onnen etsijät
Aikamedia 2004
214 sivua