Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Isättömyys

2005

Yrjö Niemi kirjoittaa miehen kriisistä. Kirjoituksesta henkii aito huoli miehen roolista. Monista asioista voin olla samaa mieltä. Kuitenkin itse orpona koen raskaana näissä kirjoituksissa olevat yleistykset isättömistä pojista. “Isän merkitys on ratkaisevan tärkeä ja kun häntä ei ole kaikki menee enemmän tai vähemmän huonosti.” Keskimäärin arvioituna toisen vanhemman puuttuminen on kyllä riski, mutta ongelmat eivät niinkään aiheudu isättömyydestä kuin äidin huonosta taloudellisesta tilanteesta, tuen puutteesta ja katkeruudesta. Jos äidillä mene hyvin, pojallakin menee hyvin. Monet meistä orvoista ovat selviytyneet ihan hyvin elämässä, jotkut ovat jopa kukoistaneet vaikeuksien keskellä. Aina elämä ei edes ole ollut kovin vaikeata. Elämä on harvoin täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttavat haavoja.

Kysyin kerran eräässä miesten piirissä ihan spontaanisti näin: “Kun olen isättömänä kasvanut, kertokaa minulle, millaisia teidän isänne olivat.” Läsnä oli noin 25 hyvin eri ikäistä miestä. Kysymys aiheutti täydellisen hiljaisuuden, jota kesti hyvän tovin. Toistin kysymyksen, jonka jälkeen noin 70 vuoden ikäinen mies tuumi: “Kyllä ne isät kovin ankaria olivat.” Sen jälkeen eräs huomattavasti nuorempi mies alkoi kertoa, kuinka hänen piti viettää pitkiä aikoja sängyn alla isää piilossa.

Tällaisia isiä on paljon. Heitä on ollut ja heitä tulee olemaan vastaisuudessakin. Samaten orpoja ja isien hylkäämiä lapsia on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan. Tietenkin on hyvä, jos pojat saavat pienestä pitäen isän opetusta siitä, miten heidän tulee suhtautua lähellään oleviin ihmisiin ja aivan erityisesti perheensä jäseniin. Kaikki, mikä tähtää hyvien asioiden opettamiseen, on tietenkin mitä parasta ongelmien ennalta ehkäisyä.

Yhteiskunnan arvot eivät ole suosineet isän aitoa huolenpitoa pojistaan, koska isän ei ollut lupa osoittaa hellyyttä poikaansa kohtaan. Poikkeuksia tietysti oli, mutta kasvatuksen malli korosti isän ankaruutta. Tänään miehet osoittavat avoimemmin hellyyttä, mutta miestä – myös naista – vaanii elämäntyyli, joka suosii välitöntä mielihyvää. Tämä antaa isille ja yhä useammin myös äideille ikään kuin oikeuden laiminlyödä kasvatustehtäväänsä.

En halua isän mallin olevan sellainen vanhanaikaisen ankara, niin kuin usein kristillisissä piireissä haikaillaan. Tämä edistää väärää syyllisyyttä ja myös häpeän kokemuksia. Alistava kasvatustyyli ei ole omiaan vahvistamaan itseluottamusta.

Isättömyyttä enemmän väkivaltaan opettaa läsnä olevan isän väkivaltainen malli. Usein väkivalta siirtyy sukupolvelta toiseen.

Minulla ei ole ollut miehen malleja. Kaikki ne miehet, joita toistuvasti näin lapsuudessani, olivat kehnoja malleja. Vain käydessäni tätieni luona tapasin pieninä välähdyksinä toisenlaistakin suhtautumista. Onneksi äitini oli järkevä ihminen ja suhtautui minuun aina kannustavasti. Tämä huolimatta siitä, että hän oli jäänyt leskeksi ja joutui muuttamaan aivan vieraaseen ympäristöön.

Niinpä puhe ehdottoman välttämättömistä miehen malleista suututtaa minua. Ei niin, etteikö niitä tarvittaisi, vaan mistä niitä otetaan? Tässäkin sormi kohdistuu äitiin. Miksei hän ole jostakin hommannut hyvää miehen mallia? Satunnaisesti vilahtavista miehistä ei ole paljon apua pojalle. Tässäkin poika kaipaa todellista sitoutumista ja pysyvyyttä.

Muistan kuinka äitini loukkaantui, kun psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti, että ilman isää poika ei oikeastaan voi selviytyä. Hän koki, että tämä on kuin hän lyötäisiin fyysisesti. Ketä tällainen kirjoittelu hyödyttää? Näitä juttuja lukevat useammin yksinäiset äidit ja orvot kuin kriisissä olevat miehet.

Ajattelen orvon näkökulmasta näin. Elämän ikävä tosiasia on se, että perheet eivät ole täydellisiä. Ne eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaan. En edes usko, että kehitys kokonaisuudessaan olisi menossa huonoon suuntaan. Sadan vuoden aikana on tapahtunut sekä hyviä että huonoja asioita lasten ja äitien kannalta. Miten häikäilemättömästi yhteiskunta ja myös kirkko suhtautuivat aviottomiin äiteihin ja lapsiin! Jälkimmäiset olivat aivan viattomia ja myös äidit olivat useimmiten uhreja. Huonoa kehitystä on ennen kaikkea sitoutumisen puute. Tämä koskee erityisesti miehiä, mutta myös naiset pelkäävät sitoutumista.

Yhteiskunnan tehtävä on kaikin tavoin tukea yksin lasta huoltavia vanhempia. Kun taloudellinen tilanne on hyvä, myös psyykkinen tilanne kohentuu. Mitä enemmän äidit jäävät yksin, sitä ikävämpiä seuraukset ovat.

Yhtä tärkeätä on välittää sekä yksihuoltajille että myös lapsille viesti, että myös isättömänä tai äidittömänä voidaan selviytyä. Vaikeudet ovat varmaan suurempia kuin ehyissä perheissä, mutta vaikeudet voidaan voittaa. Epätoivoon ei saa vajota. Valtaosa lapsista selviytyy sittenkin ihan hyvin.

Isiä tulee rohkaista osallistumaan poikien ja tyttöjen kasvatukseen erojen jälkeen. Yhteishuoltajuus on erotilanteessa hyvä vaihtoehto, jos se otetaan vakavasti.

Kulttuurin yleisiä asenteita ja arvoja on vaikea nopeasti muuttaa miksikään. Media, erityisesti televisio, vahvistaa mielihyväkulttuuria. Aika vaatii itsensä toteuttamista jopa niin, että se menee perheen edelle. Tätä vastaan kannattaa tietysti taistella. Mitä enemmän toisenlaisia malleja tarjotaan, sitä parempi.

Kristilliset arvot tukevat sitoutumista ja vastuun ottamista. Vaarana on ollut autoritaarinen isän malli, mutta se on varmaankin katoamassa. En tiedä, voivatko seurakunnat tehdä paljoakaan niille isille, jotka ovat tavalla tai toisella laiminlyöneet tehtävänsä, mutta he voivat tehdä paljonkin yksinhuoltajien ja heidän lastensa hyväksi. Seurakunnat voivat tarjota monenlaista tukea, jota usein tarvitaan.

Ideaaliset, hyvää tarkoittavat mallit, ovat usein ahdistavia. Monikohan isä – tai äiti – todella elää armosta niin, että se heijastuu hänen elämäänsä ratkaisevalla tavalla? Vain noin 10% suomalaisista pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeinä. Miehiä on tätäkin prosenttilukua vähemmän. Kun usko voi myös kieroutua vallan käytön ja oikeassa olemisen välineiksi, noita ihannemallin mukaisia isiä taitaa olla kovin vähän. Onneksi sentään on riittävän hyviä isiä ja äitejä niin paljon, ettei synkkään masennukseen kannata vaipua.

Miehet ja isät eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan. Vaaditaan tehokkuutta ja tuloksellisuutta, mutta myös kotona kaikessa rauhassa olemista ja lasten kanssa puuhaamista. Tutkimusten mukaan naiset ihastuvat machomiehiin ja kaihtavat kilttejä miehiä. Machomiehet eivät kuitenkaan piittaa kuin itsestään ja häipyvät vaikeuksien tullen. Miehen tulisi olla auktoriteetti, mutta nykyään jo lapsetkin haluavat päättää asioista. Miehen tulisi olla miehekäs, mutta häntä vaaditaan osallistumaan naisen töihin. Kuka sanoo, mikä on oikea miehen kuva? Hyvää on se, että kenenkään ei ole pakko toimia kaavamaisesti. Huonoa on se, että tämä moniarvoisuus antaa mahdollisuuden toimia miten vain ilman, että siihen kukaan puuttuu.

Esimerkiksi armeija ei ole koskaan vahvistanut myönteistä miehen mallia. Siellä kovuus on arvossaan. Miehellä on perin vähän sellaisia tilanteita, joissa hän voisi saada hyviä malleja, jos hän ei niitä kotona saa.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Pohdintaa maailman tilasta

Julkaistu 2004

Millainen tämä meidän maailmamme oikeasti on? Onko se hyvä vai paha maailma? Voidaanko maailmaa arvioida objektiivisesti vai riippuuko kaikki ihmisestä itsestään? Ainakin varmaa on se, että vastaukset tähän kysymykseen ovat olleet erilaisia. Mieleen tulevat Saarnaajan kirjan valitukset elämän turhuudesta. Monet filosofit ovat kirjoittaneet eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai ihmisen muulla tavoin viheliäisestä tilasta. Tähän kysymykseen liittyy pohdinta ihmisen perusluonnosta. Voidaanko siitä sanoa jotakin? Onko ihmisessä potentiaalia hyvään, mutta ympäristö turmelee hänet? Tällainen ajattelu on utopisteilla yleistä. Jos ympäristö muutetaan ihmiselle hyväksi, hänestä tulee hyvä. Vaihtoehtoja on siten neljä oheisen taulukon mukaan.

Jo puhtaasti ihmisen fyysiset ympäristöt ovat kovin vaihtelevia. Maapallolla on hyvin hedelmällisiä ja rikkaita alueita, jotka sopivat hyvin ihmisen elämiseen. Toisaalta ihmiset elävät hyvin niukoillakin alueilla ja ovat sopeutuneet niihin. Ihminen kykenee periaatteessa muokkaamaan ympäristöä itselleen sopivaksi, joskin rajat tulevat vastaan. Saharaa on vaikea, ellei mahdoton muuttaa hedelmälliseksi ympäristöksi.

Jo arkihavainnot osoittavat, että ihminen ei elä paratiisisissa. Jo Raamatun alkulehtien kuvaus osoittaa, että tätä asiaa on pohdittu. Ihmiset ovat ajatelleet, että kenties joskus paratiisi on ollut olemassa, mutta siitä on lopullisesti jouduttu lähtemään. Ihmisessä on jotakin, joka tekee paratiisissa elämisen mahdottomaksi. Paratiisin hedelmät eivät loppuneet vaan ihminen oli tottelematon. Tottelemattomuuden syynä oli hänen halunsa tietää hyvästä ja pahasta. Tämä kuvastaa sitä, että ihminen kysyy ja pohtii. Voisiko olla vielä paremmin? Mitä on paratiisin ulkopuolella? Kuka on luonut paratiisin? Tällaiset kysymykset tuhoavat paratiisin.

Usko paratiisiin ei silti jätä ihmistä rauhaan. Hän kuvittelee sen olevan jossakin, jonne on mahdollista päästä. Jos se ei ole taivaassa, se on jossakin kaukana lämpimissä hedelmällisissä maissa. Pohjoisten kansojen mielestä se on jossakin lämpimillä etelämeren saarilla. Olosuhteet ovat niin hyvät, että ihmisten ei tarvitse kamppailla elämästään. Kaikilla on riittävästi.

Hyvin yleisesti on ajateltu, että ihmisen osa on kova. Otsansa hiessä pitää hänen leipäänsä syödä ja kivulla synnyttää jälkeläisiä. Kuva viittaa siihen, että ihminen itse on turmeltunut ja myös hänen maailmansa on työläs. Vaikka ympäristö olisi hedelmällinen, hänen on kuitenkin tehtävä työtä. Mikään ei tule aivan ilmaiseksi. Ihmisten ahneus ja itsekkyys vaikeuttaa yhteiselämää. Aina on niitä, jotka riistävät muita. Tämäkin on luettavissa Raamatun profeettojen kuvauksista. Köyhät ja heikot poljetaan eikä oikeus toteudu. Tavallisen ihmisen silmin maailma on historian kuluessa näyttäytynyt aika kovalta. Nälkää, sairautta ja oikeuden puutetta on aina ollut. Aina on ollut niitä, joilla on ollut monin kerroin enemmän kuin muilla. Tosin hekin ovat taistelleet asemastaan ja sairastaneet siinä kuin tavallisetkin ihmiset.

On mahdollista ajatella, että maailma sinänsä voisi olla ihmiselle siedettävä, jopa hyvä paikka, jos hän ei olisi itsekäs ja häikäilemätön olento. Kun näin ajatellaan, mitään ei ole tehtävissä. Ihminen tuhoaa kaiken sen, mihin hän koskee. Taistelu eloon jäämisestä on niin kova, että muuten ei selviä. Itsekkyys kuuluu ihmisen perusluontoon.

Historian kuluessa syntyi kuitenkin näkemyksiä, joiden mukaan ihminen on hyvä tai ainakin kehityskykyinen, jos vain hänelle antaa mahdollisuuden. Jollakin tavalla ihminen on ajautunut sellaiseen elämän malliin, joka tuottaa onnettomuutta. Kun ihmiselämässä varallisuudella on suuri merkitys, on luonnollista ajatella, että tähän liittyvien erojen poistaminen vaikuttaisi elämään myönteisesti. Uusi Testamentti kertoo, kuinka uudistuneet ihmiset jakoivat omaisuuttaan yhteiseen käyttöön. Jos ihmiset eivät vapaaehtoisesti jaa toisilleen – mikä on todennäköistä – jonkun on tehtävä jako, koska se lähes takaa ihmisen hyvinvoinnin. Monet esittivät tällaisia ajatuksia mutta kaikkein tunnetuin idean puolestapuhuja on Karl Marx. Monet pitävät yhä periaatetta hyvänä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut kovin vaikeaksi, monen mielestä mahdottomaksi.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisen olosuhteita parantamalla voitaisi edistää hänen hyvinvointiaan. Turvallisuudella, tasa-arvolla ja oikeudenmukaisuudella on ilman muuta vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Tämä näkyy konkreettisesti silloin, kun näiden asioiden puute on ilmeinen. Missä on sotaa, väkivaltaa ja oikeus puuttuu, siellä ihmiset kärsivät.

Aivan toisin ajattelevat ne, joiden mielestä ihmisen itsekkyys voi kääntyä hyväksi. Tämä on kapitalistisen, kilpailua korostavan tulkinnan kulmakivi. Jollakin merkillisellä tavalla itsekkäästi omaa etua ajava ihminen tuottaa myös yhteistä hyvää. Tämä vaikuttaa asioiden kääntämiseltä päälaelleen. Tämän mallin mukaan vannotaan paljon, mutta sen mukaan ei toimita. Ihmisen itsekkyyttä rajoitetaan monin eri tavoin. Kaikki havainnot viittaavat siihen, että puhdas “kapitalistinen” malli johtaa onnettomuuteen.

Parin vuosisadan aikana on voimistunut näkemys, jonka mukaan ihminen vallan mainio olento, kunhan saa tilaa toteuttaa itseään ja elää luovasti. Tällaisia näkemyksiä tulee monista eri suunnista, teologiasta, filosofiasta ja psykologiasta. Psykologian piirissä humanistisen psykologian edustajat kilvan kehuvat ihmisen ominaisuuksia. Hän kykenee melkein mihin tahansa, kunhan vain hänelle annetaan mahdollisuus. Paradoksaalisesti hänen pahin esteensä on toinen ihminen, joka siis hänkin haluaa toteuttaa itseään. Carl Rogers puhuu paljon siitä, miten ympäristön normit ja paineet rajoittavat ihmistä. Onnellisuuden ehtona on näistä rajoituksista vapautuminen. Itsenäinen, omaehtoinen ihminen on onnellinen.

Tällainen ajattelu kaatuu pian loogiseen mahdottomuuteen. Miten tällaiset ihmiset voivat tulla toimeen toistensa kanssa? Tämäkin malli nostaa itsekkyyden hyveeksi, mutta suostu näkemään tämän mallin seurauksia. Varmaan olisi hyvä, jos ihmiset antaisivat enemmän tilaa toisilleen, mutta yksin he eivät pärjää. Yhteiselämä vaatii kompromisseja, joitten tekeminen on usein kovin vaikeaa, jopa suorastaan tuskallista. Ei ole näyttöä siitä, että juuri tällaiset ihmiset olisivat erityisen onnellisia.

Nämä kovin ristiriitaiset tulkinnat eivät anna selvää kuvaa siitä, millainen ihminen ja hänen maailmansa lopulta on. Auttaako asiaa, jos katsomme, millaista on ihmisen lähisukulaisten elämä? James King ja Virginia Landau ovat tutkineet simpanssien onnellisuutta. He tutkivat 128 simpanssin elämää 13 eri eläintarhassa. Huolelliset arviot osoittivat, että simpanssien elämä oli koko lailla leppoisaa. Samanlaisia havaintoja on tehty myös luonnossa. Pääosa päivästä sujuu varsin rauhallisesti, mutta aina silloin tällöin tapahtuu jotakin sellaista, joka häiritsee sekä lauman että sen yksittäisten jäsenten onnellisuutta. Tällainen lauma on melko helppo saada pois tolaltaan pelottavien ulkoisten tekijöiden perusteella. Myös huonot olosuhteet ja ravinnon puute tekevät simpanssien elämän vaikeaksi.

Keskimääräinen koiran tai kissan omistaja kai pitää lemmikkiään onnellisena olentona. Etenkin koirat vaikuttavat onnellisen viattomilta olennoilta Karvisen Osku-koiran esimerkin mukaan. Mikä on koirana ollessa, jos ruokaa ja paijausta on yllin kyllin tarjolla.

Kai ihminen sentään on erilainen kuin koira tai edes simpanssi. Kuitenkin simpanssi on biologisesti hyvin samanlainen kuin ihminen. Simpanssit pystyvät käyttämään kieltä ja osoittavat kaikkia perustunteita.

Mikä sitten on ihmisen tila silloin, kun olosuhteet ovat kohtuullisen hyvät ja hän voi tyydyttää perustarpeensa? Jos oman itsen arvioiminen tuntuu vaikealta, useimmat meistä näkevät päivän ja ainakin viikon aikana lukuisia ihmisiä, joiden tilaa voi arvioida. Kuva on tietenkin vaihteleva, mutta useimmat voinevat olla sitä mieltä, että yleiskuva on myönteinen. Ikävät asiat kyllä erottuvat, mutta ne erottuvat sen vuoksi, että ne ovat sittenkin poikkeuksia. Ainakaan niitä ei odoteta vaan elämän odotetaan olevan hyvää. Jos elämä on yleensä kurjaa, miksi ihmiset kuitenkin odottavat hyvää? Ihmisen toiveikkuus tulee monin tavoin ilmi. Vaikka tuntuu järkevältä, että ihminen käy työssä saadakseen ruokaa, hän tekee kaikenlaista muutakin, jossa ei ole paljoakaan järkeä, jos hän ei odota tulevaisuudelta jotakin myönteistä. Hän hoivaa lapsiaan, huolehtii läheisistään ja ystävistään ja puuhaa kaikkea sellaista, jonka merkitys näkyy vasta tulevaisuudessa. Ravintoon riittävät rahat saa vähemmälläkin.

Useimmat ihmiset arvioivat oman tilansa myönteisesti. Elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta, mutta siedettävää ja usein ihan mukavaakin. Tavalliseen elämään mahtuu valoa ja varjoa. Monta kertaa niitä on yhtä aikaa tai toisiinsa limittyneenä. Kun tutkimuksissa kysytään ihmisten tyytyväisyyttä tai onnellisuutta, he yleensä vastaavat myöntävästi. Vaikuttaa siltä, että tunteiden perustila keskimäärin jotakin tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-1

Myönteisiä tunteita on enemmän kuin kielteisiä. Tämä näkyy elämän siedettävyytenä ja arkisten kohtaamisten myönteisyytenä. Jos joudumme riitaan tai joku kohtelee meitä tylysti, panemme sen merkille. Yksilölliset erot ovat suuria. Jonkun elämä voi olla tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-2

Tai jopa tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-3

Elämän laatu voi muuttua, jos tapahtuu katastrofeja tai jos elämä muuten on turvatonta ja ankaraa. Tutkimusten mukaan ulkoisilla tekijöillä on vaikutusta. Tämän osoittavat sekä kansojen väliset vertailut että traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tutkimukset. Sekä yhteinen trauma että yksilön kokema trauma lisää kielteisten tunteiden osuutta.

Mielenkiintoista on se, onko kysymys keinulautatilasta siten, että pylväiden summa on jollakin tavalla vakio, vai onko niin, että sekä kielteiset että myönteiset tunteet voivat vähetä omia aikojaan? Yleensä on ajateltu niin, että kysymys on keinulaudasta. Kun negatiivisia asioita tulee elämään, niin myönteiset asiat vähenevät samassa suhteessa. Ei kai ihmisen tietoisuudessa voi olla tilaakaan useille eri tunteille samanaikaisesti.

Uusimpien tutkimusten mukaan kielteiset ja myönteiset tunteet ovat melko riippumattomia toisistaan ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti. Yleensäkin tunteet ovat “sekatiloja”, puhtaita tunteita on vähän. Emme itse asiassa tiedä kovinkaan tarkoin sitä, mitä tapahtuu, kun jokin menetys, onnettomuus, sairaus tai kriisi kohtaa ihmistä. Toki tiedämme sen, mitä tapahtuu kielteisille tunteille: ne yleensä voimistuvat. Mitä tapahtuu myönteisille tunteille? Mitä voimakkaammista tunteista on kysymys, sitä todennäköisemmin keinulautailmiö pitää paikkansa. Kun ahdistus ja masennus ovat voimakkaita, positiivisille tunteille ei jää tilaa.

Onko mahdollisesti niin, että yksilökeskeinen kulttuuri on samanaikaisesti vahvistanut sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita? Vaatiiko raskas elämä tunteiden kurissa pitämistä, jopa kuolettamista? Kuvaukset keskitysleireistä tukevat tätä tulkintaa. Viktor Frankl kuvaa järkyttävästi, miten tunteet oli pakko kuolettaa, muuten ei selvinnyt. Ainakaan niitä ei pitänyt näyttää ulospäin. Joitakin huumorin pilkahduksiakin oli, mutta ne olivat harvinaisia. Kun ajattelemme elämää 100 tai 300 vuotta sitten, oliko se ainakin varovaisempaa, ikään kuin ehdollista elämää? Jo kuolema oli toisella tavalla läsnä elämässä. Lapsista kuoli puolet ja elinikä jäi yleensä lyhyeksi. Elämä oli monin tavoin sidotumpaa kuin nykyisin.

Kun vapaudet lisääntyvät, onnellisuuden ja hyvinvoinnin taso nousee, mutta samalla myös elämän riskit lisääntyvät. Mahdollisuuksia on enemmän, mutta myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Traditionaalisessa luokkayhteiskunnassa ihminen ei oikeastaan sanan varsinaisessa merkityksessä voi menestyä ja onnistua. Hän vain tekee velvollisuutensa ja elää niin kuin hänen odotetaan elävän. Ammatti saatiin vanhemmilta, usein myös puoliso, jonka kanssa elettiin kuolemaan saakka.

Mahdollisuuksien ja vapauksien myötä voisi odottaa, että menestyksen ja onnistumiset menevät suunnilleen tasan eli tasapaino vallitsee. Tämä toteutuu joko jokaisen ihmisen elämässä tai keskimäärin jokin ihmisryhmän elämässä. Mahtaako näin todella käydä? Kun ihmiset luettelevat myönteisiä ja kielteisiä asioita elämässään, myönteisiä on sittenkin enemmän. Ihmiset myös kokevat saavuttavansa elämässään mitä ovat odottaneet. Voiko tämä olla mahdollista? Vaatiiko se “mentaalista gymnastiikkaa” eli sopivan valikoivaa tulkintaa omasta elämästä? Varmaan sitäkin, mutta on syytä muistaa, että vaikka sodat ovat vaikeuttaneet elämää, sadan vuoden aikana länsimaissa ihmiset ovat etenkin aineellisessa mielessä päässeet eteenpäin. Myös koulutustaso on huikeasti noussut. Monilla elämän laadun indekseillä elämä on parantunut.

Ennen ei sanottavasti pudottu eikä noustu. Nyt on mahdollista saavuttaa paljon ja myös menettää paljon. Arvostus ja asema on hankittava, niitä ei ilman muuta saada syntymän perusteella. Mikä on omassa varassa, se on otettava omalle kontolle. Kenties tässä on länsimaisen ihmisen taakka. Useimmat saavat suunnilleen mitä haluavat, mutta osa joutuu pahasti pettymään.

Masennuksen määrä näyttää länsimaissa voimakkaasti lisääntyvän ja alkavan yhä nuorempana. Osittain samanlaisia trendejä on todettu myös Puerto Ricossa, Taiwanilla ja Beirutissa, mutta muutos on paljon voimakkaampi länsimaissa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa ei ainakaan 50 vuoden aikana ole tapahtunut merkittäviä muutoksia onnellisuudessa tai tyytyväisyydessä. Kehittyneiden länsimaiden ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kehitysmaissa asuvat ihmiset. Tästä todellakin syntyy kuva, että demokratia, tasa-arvo ja vauraus kyllä edistävät ihmisten tyytyväisyyttä, mutta todennäköisesti lisäävät ihmisen elämän vaihtelua. Vaihtelu näkyy sekä yksilön elämän sisällä että ihmisten välillä.

Onko mitään näyttöä siitä, että tunteiden ilmaisu olisi vuosisatojen aikana muuttunut? Jos esimerkkinä käytetään Raamatussa olevia kuvauksia, on silmiin pistävää, että tunteiden kuvaukset ovat yleisiä. Syntyy jopa sellainen kuva, että tuon ajan ihmiset olivat jo herkempiä joutumaan tunteiden valtaan.

Onko suurin kulttuurin muutos siinä, että yhteisten kertomusten merkitys on vähentynyt? Näissä kertomuksissa uskonnoilla oli keskeinen osuus. Niiden avulla tulkittiin oikeastaan kaikki arkielämään liittyvät asiat. Jumala tai henkiolennot olivat yhtä todellisia kuin kaikki muukin. Näihin kertomuksiin nivoutui aina hierarkkinen järjestelmä, joka teki elämän hyvin ennustettavaksi. Elämä oli roolien mukaista; jokaisen tuli hoitaa omat tehtävänsä osana perheen, heimon ja yhteisön elämää.

Rooli korvautui vähitellen identiteetin käsitteellä. Tämä muutos syntyy vähitellen minuuden tiedostamisen myötä. Kehitys on hyvin hidasta. Kulttuurin tutkijoiden mukaan merkittäviä muutoksia tapahtuu 1500-luvulla. Kuitenkin vasta viime vuosisadalla syntyvät ne käsitteet, joita nykyisin yleisesti käytetään: Itsetunto, itseluottamus, minäkuva, itsensä tiedostaminen, itsensä toteuttaminen, identiteetti. Ihminen ei vain toteuta omaa tehtäväänsä, sitä tehtävää, jonka hänelle kulttuuri on antanut vaan hänen tulee toteuttaa itseään. Yhä useammin kuulee kehoituksen: tule aidosti sellaiseksi kuin olet. Tällainen viesti on houkutteleva mutta samalla vaarallinen. Miten kukaan voi tietää, millainen hän todella tai oikeasti on? Juuri näin ajatteleva ihminen on erityisen haavoittuva ulkoa tuleville vaikutuksille. Hän ei voi tietää, millon hän on toteuttanut itseään. Kukaan ei voi hänelle sanoa: Nyt olet päässyt perille. Hänen itsensä pitäisi tietää, mutta miten hän voi arvioida omia saavutuksiaan? Tämä ajattelutapa kieltää vertailun muihin, jolloin tämäkin arvioinnin peruste jää pois.

Kun ihminen toteuttaa rooliaan, siihen kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia, hän saa nopeasti tiedon siitä, miten hän on onnistunut. Roolisuorituksissa olennaista on muilta tuleva palaute. Se voi olla ankaraa mutta ainakin se antaa mahdollisuuden korjata omia virheitä. Uuden roolin oppiminen voi olla hyvin tuskallista. Sen ovat esimerkiksi miniät saaneet karvaasti kokea. Sopeutumista kuitenkin helpotti se, että tämä oli miniän osa. Kurjuus ei niinkään johtunut hänen typeryydestään vaan elämän järjestyksestä.

Tieteeseen uskovat ovat korostaneet rationaalisuutta. Rationaalisuuden myötä ihmisen ongelmat katoavat, koska juuri rationaalisuuden puute niitä synnyttää. Näin ovat ajatelleet esimerkiksi Sigmund Freud ja Albert Ellis, kumpikin terapiasuuntien perustajia. Tosin erona oli se, että Freudille ihmisen rationaalisuus jää sittenkin haaveeksi, kun taas Ellisille rationaalisuus on toteutettavissa oleva tavoite. Uskontojen on nähty palvelevan irrationaalisuutta. Kun uskonnoista päästään erti, ihminen vapautuu ja samalla hänestä tulee rationaalinen. Näkemys on ollut yleinen myös filosofien piirissä. Hyvä esimerkki on Bertrand Russell, jonka mielestä etenkin kristinuskon korostama syyllisyys ja synnintunto ovat saaneet erityisen paljon pahaa aikaan.

Onko nykyajan ihminen rationaalisempi kuin vaikkapa keskiajalla elänyt ihminen? Varmaan hän sitä on. Hän on ennen kaikkea vapautunut taikauskosta. Myös nykyajan ihmisen käsitys ihmisten suhteista tuntuu rationaaliselta. Eihän voi olla oikein, että ihmiset ilman muuta jaetaan eriarvoisiin luokkiin ja että kaiken huipulla on lähes Jumalan kaltainen olento, hallitsija. Pidämme irrationaalisina käsityksiä naisen ja miehen eroista tai sairauksien synnystä.

Paradoksaalisesti tämä rationaalisuuden lisäys ei välittynyt täysimääräisesti ihmisen arkielämään. Yhä ihminen tuntee häpeää, vihaa, syyllisyyttä, pelkoa, ahdistusta, masennusta ja toimii ihmissuhteissaan irrationaalisella tavalla. Tasa-arvo, demokratia ja ihmisarvo ovat hyviä asioita, mutta miksi ihmisten tila ei kuitenkaan ole radikaalisti parantunut?

Psykologia / Yhteiskunta Martti 2 kommenttia

Kun lapsella ei ole isää tai äitiä

Markku Ojanen (2003)

Isättömien ja etenkin äidittömien kohtaloa on surkuteltu ja myös yksin jääneiden vanhempien harteille on pantu lisätaakkoja. Muistan kuinka syvästi äitini loukkaantui, kun hän luki asiantuntijoiden kirjoituksia siitä, kuinka pojan (olen sotaorpo) on lähes mahdoton selvitä isättömänä. Tuolloin monet asiantuntijat uskoivat, että isättömän pojan mahdollisuudet tulla kunnon mieheksi olivat kovin heikot.

Isän tai äidin voi menettää monella tavalla. On eri asia menettää toinen vanhemmista aivan pienenä kuin vaikkapa kuusi- tai kuusitoistavuotiaana. Vanhempansa voi menettää myös avioeron yhteydessä, vaikka onneksi yhä useammin molemmat puolisot haluavat pitää yhteyttä lapsiinsa.

Voin kuitenkin muitakin isättömiä – ja äidittömiä – lohduttaa, että tieteellinen tutkimus antaa aika tavalla toisenlaisen kuvan. Toisen vanhemman puuttuminen tosin on riskitekijä, mutta se ei tarkoita, että se ilman muuta aiheuttaisi katastrofin. Jos äiti – tai isä – on kunnollinen, isätön tai äiditön selviytyy siinä kuin kaikki muutkin lapset. Tuo yleinen harhakuva syntyy siitä, että kun toinen vanhemmista puuttuu, vaikeudet helposti kasautuvat. Yksinhuoltajan osa on kaikkea muuta kuin helppo. Kuitenkin kauheinta lapselle on elää perheessä, jossa puolisioiden suhteet ovat vaikeat, jopa väkivaltaiset.

Esimerkiksi masennuksen riski kasvaa, jos yksinhuoltajaksi jäänyt vanhempi ei jaksa huolehtia lapsistaan. Joidenkin tutkimusten mukaan tytöt ovat suuremmassa vaarassa kuin pojat. Usein yksinhuoltajan taloudelliset vaikeudet lisääntyvät eron jälkeen. Jos jäljelle jääneen vanhemman asiat ovat kunnossa ja hän tekee parhaansa, asiat sujuvat yleensä hyvin. Tietenkin isän tai äidin ja puolison menettäminen on traumaattinen kokemus ja jättää omat jälkensä, joiden parantuminen voi viedä hyvin kauan.

Rikollisten taustassa on paljon isättömyyttä ja muitakin vanhemmuuteen liittyviä ongelmia. Isä saattaa lähteä omille teilleen ja kasvatustehtävä jää yksin äidille. Tuossa vaiheessa lasten kasvatus on usein laiminlyöty eikä muutosta parempaan aina tapahdu. Silti isän lähteminen voi jopa helpottaa tilannetta.

Elämän ikäviin tosiasioihin kuuluu ja on aina kuulunut se, että isättömiä lapsia on paljon. Isättömyyden muodot ovat muuttuneet. Avio- ja avoerojen myötä isän tai äidin menetys tulee pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Isä tai äiti on olemassa, mutta hänen panoksensa kasvatuksessa voi jäädä vähäiseksi.

Vanhemman puuttumista valittamalla asia ei parane. Sen sijaan on kysyttävä, miten voimme tukea yksin jääneitä vanhempia. Keskeistä on yksihuoltajien – ja perheiden – tukeminen aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Yksin jääneille vanhemmille on viestitettävä, että he selviytyvät tehtävästä ihan hyvin, jos he suhtautuvat vastuullisesti tehtäväänsä ja antavat lapsilleen rakkautta ja pitävät huolta siitä, että rajat ovat olemassa. Kirkon ja seurakuntien keskeinen tehtävä on tehdä perheitä tukevaa työtä ja varoittaa vanhempia itsekkään elämän vaaroista. Lasten kasvattaminen on pyhä tehtävä, joka vaatii vanhempien, seurakuntien ja koko yhteiskunnan yhteistä panosta.

 

 

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Häveliäisyyden paluu

Julkaistu 1999.

Wendy Shalitin viime talvena julkaistu kirja, A Return to Modesty. Discovering the Lost Virtue, on herättänyt Yhdysvalloissa paljon keskustelua. Sana “modesty” tarkoittaa häveliäisyyttä, säädyllisyyttä, siveyttä, arkuutta ja vaatimattomuutta. Shalitin mukaan häveliäisyys on jälleen palaamassa, koska ilman sitä naisen elämä muuttuu kovaksi ja turvattomaksi. Väitettään hän perustelee seuraavasti.

Miesten ja naisten samanlaisuuteen perustuva seksuaalinen vallankumous on epäonnistunut. Naiset ovat joutuneet aivopesun uhriksi. Näennäisen tasa-arvon nimessä naiset ovat joutuneet luopumaan häveliäisyydestä ja säädyllisyydestä. Nainen joutuu ahdistelujen, jopa raiskausten kohteeksi, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta ja riittämättömyydestä. Ns. miesten ongelmat lisääntyvät naisilla koko ajan (alkoholismi, stressisairaudet). Ehkä pahinta on se, että naisen on täytynyt luopua avioliiton suomasta turvallisuudesta. Miehen ei tarvitse sitoutua saadakseen seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä. Naisen ei ole lupa kieltäytyä seksistä, koska silloin hän ei ole aidosti vapautunut. Romanttinen rakkaus on vain myytti. Naisen ei kannata sitoutua, koska pettymykset ovat luonnollisia. “Vapautuminen” pelaa miehen pussiin, koska mies haluaa nauttia seksistä ilman sitoutumista. Väärin ymmärretty naisten ja miesten tasa-arvo romuttaa naisen toiveet kestävästä rakkaudesta. He menettävät uskonsa rakkauteen ja samalla miehenkin mahdollisuus sitoutumiseen katoaa. Miehen sitominen pysyvästi seksillä on vaikeaa.

Amerikan kouluissa runsas kolmannes tytöistä valittaa joutuvansa päivittäin nipistelyn, koskettelun ja seksuaalisten huomautusten kohteeksi. Toiselle kolmannekselle tällaista tapahtuu viikottain. Seksistä kieltäytyminen on poikkeavaa ja herättää kielteistä huomiota. Varhainen seksivalistus ei ole tuonut tytöille turvaa ja valinnan vapautta. Pojat saavat väärin toteutetusta valistuksesta aineksia tyttöjen ahdisteluun. Liian varhainen valistus herättää uteliaisuutta vaiheessa, jolloin seksuaaliset asiat eivät vielä ole ajankohtaisia. Kun opetuksessa hoetaan jatkuvasti “tässä ei ole mitään nauramista, tämä on ihan luonnollista”, seuraus onkin se, että häpeää ei tarvitse tuntea mistään, vaan häveliäisyyden rajojen ylittäminen on aivan luonnollista. Luonnollisten estojen tukeminen on tarpeen, koska ne vahvistavat turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Ajatus kaiken kokeneista 12-vuotiaista lapsista on pelottava.

Puhe heikommasta sukupuolesta on feministien mukaan taantumuksellista, patriarkaalista ajattelua. Samalla kun feministit tekevät pilaa häveliäisyydestä ja siveydestä, he ihmettelevät, miksi miehet ovat pahoja. Naisten turvallisuus edellyttää ankaria rangaistuksia ja tiukkaa valvontaa. Mies ei ole sisäistänyt tasa-arvoa. Hän on oppinut juhlapuheissa käyttämään tasa-arvokieltä, mutta todellisuudessa hän ei arvosta naista. Miehet eivät valita, vaan valitukset tulevat naisilta. Miksi miehet ovat noin karkeita? Miksi he eivät sitoudu? Miksi minut hylättiin, vaikka annoin kaikkeni? Konservatiiveistakaan ei ole apua: Pojat ovat poikia. Totta kai poikien pitää saada päästää höyryä ulos. Tosi mies on aina vähän karkea ja ottaa naisen vaikka väkisin. Siitähän nainen pitää.

Vain naisen häveliäisyys voi kesyttää miehen. Jos hän pakottautuu toimimaan häveliäisyytensä vastaisesti, hänestä tulee heikko. Häveliäisyyttä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kyseessä ei ole vain alastomuuden peittäminen, koska myös alastomina elävät ihmiset kiusaantuvat ja joutuvat hämilleen, kun heidän häveliäisyysnormejaan rikotaan. Kun 100 vuotta sitten naisen nilkan tai peräti polven näkeminen säväytti, ei alastomuus nyt paljoakaan hetkauta. Sivistyneen miehen ei ollut lupa tuijottaa vierasta naista kadulla, saati puhutella häntä. Oikea eroottisuus katoaa sitä mukaa kuin häveliäisyys häviää.

Miesten ja naisten erot on haluttu kiistää. Naisten on vaikea kehua itseään julkisesti. Miehiltä se sujuu mainiosti. Kuitenkaan naisten ja miesten arviot vaikkapa taidoista ja itseluottamuksesta eivät eroa silloin, kun he saavat yksityisesti arvioida itseään. Tytöt hämmentyvät kaikesta paljon helpommin kuin pojat. Tämä on niin luonnollista, että siinä täytyy olla jotakin biologista. Vaikka naiset pukevat päälleen paljastavia vaatteita, he eivät kuitenkaan halua paljastaa kaikkea. Lyhyissä hameissa liikkuvilla naisilla on kova työ pitää hameensa kurissa. Miehille ei karkea puhe tuota tuskaa, naisille sen oppiminen on työlästä.

Seksuaalinen häveliäisyys liitetään aiheettomasti seksuaalisuuden torjuntaan. Väitetään, että naiset eivät ennen ole ymmärtäneet mitään seksuaalisuudesta. Jospa naiset kokevat seksuaalisuuden voimakkaammin kuin miehet? Tämänkin vuoksi häveliäisyyden kehittyminen oli tarpeen. Häveliäisyys ja seksuaalisuus liittyvät luontevasti toisiinsa. Viime vuosisadan lopun uimarannalta otetussa valokuvassa peitetysti puetut tytöt ovat ujosti valloittavia, jopa härnääviä, mutta nudistileirillä otetussa kuvassa kaikki ovat apaattisen oloisia. Eroottisuuteen kuuluu mysteeri, rakkauteen odottaminen ja yhteyden kokeminen. Näiden katoaminen latistaa seksuaalisuuden mielihyväpiikeiksi, joiden tavoittelu vaatii loputtomasti työtä.

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Irralliset seksisuhteet eivät tee onnelliseksi. Viime vuosikymmenien motto on ollut: “Jos se tuntuu hyvältä, tee se, mutta kun me olemme sen tehneet, ei se tuntunutkaan hyvältä.” Onnellisia ovat puolisot, jotka ovat sitoutuneet elämään yhdessä. Vapautumisesta puhuvia ärsyttävät tulokset, joiden mukaan uskovaiset, traditionaalisessa avioliitossa uskollisina elävät ovat kaikkein onnellisimpia.

Säädyllisyyteen perustuva elämä edellyttää naisilta yhtenäistä rintamaa. Vain silloin sitoutuminen on mahdollista. Jos osa naisista lipsuu, muut kärsivät. Kun säädyllisyys vallitsee, mies ei kehtaa vaatia seksuaalista kontaktia, ellei hän samalla sitoudu. Miehen on pantava energiansa yhden naisen valloittamiseen. Nykyinen malli on myös miehen kannalta ahdistava, koska naisen kielto on henkilökohtainen loukkaus. Kielto ei johdu kulttuurin normeista, vaan juuri minut on torjuttu. Miehen täytyy saada tahtonsa väkisin läpi, koska hänen luonnollisia oikeuksiaan on loukattu.

Arviointi

Kirjan arvostelut ovat olleet joko hyvin kiittäviä tai erittäin kriittisiä. Positiivista palautetta on tullut varsinkin nuorilta tytöiltä, jotka tuntevat elävänsä yliseksuaalisessa kulttuurissa, jossa rakkauteen suhtaudutaan yliolkaisesti. Kritiikissä Shalitia moititaan liiallisesta yleistämisestä ja erityisesti siitä, ettei hänen kuvaamansa malli ole koskaan toteutunut. Isät alistivat tyttäriään ja avioliitoissa naiset olivat usein alistetussa asemassa. Kun mennään kulttuureihin, joissa siveysnormit ovat hyvin tiukkoja, kuten arabimaissa, naisten osa ei ole kehuttava. (Arabimaista tosin välittyy ristiriitaisia tietoja). Kenties naiset eivät enää haluakaan sitoutua. He ovat oppineet arvostamaan riippumattomuutta eivätkä kaipaa miestä vaivoikseen.

Yhdysvalloissa muutokset ovat olleet nopeita. Olin lukuvuoden 1966-67 opiskelemassa Yhdysvalloissa. Tuolloin tytöt ja pojat erotettiin tiukasti toisistaan. Tyttöjen asuntoloissa oli alakerrassa tiukka täti vahtimassa. Parin vuosikymmenen kuluttua tulivat yhteiset asuntolat yhteisine vessoineen ja suihkuineen. Näin tehtiin tasa-arvon nimissä, mutta monien mielestä kyse oli yksityisyyden ja häveliäisyyden loukkaamisesta.

Osuuko Shalitin seksuaalivalistukseen kohdistuva kritiikki oikeaan? Eikö tietämättömyys johda raskauksiin, sukupuolitauteihin ja AIDSiin? Nykyajan lapset saavat joka tapauksessa “valistusta” omista lehdistään, televisiosta ja elokuvista. Nämä kuvaavat seksuaalisuuden luonnollisena, jopa arkisena. Pahin ongelma on hylkääminen, joka sekin voidaan pian korvata uudella suhteella. Muut ongelmat jäävät paljolti sivuun. Valistusta siis tarvitaan, mutta tuskin 10-vuotiaille on tarpeen opettaa yhdynnän tekniikoita. Ajoitus on mietittävä huolella. Mitään valistusta ei saisi olla ilman, että samalla puhutaan kunnioituksesta, toisen huomioimisesta ja hienotunteisuudesta. Valistuksen tulisi tapahtua lasten ja nuorten tarpeiden eikä aikuisten periaatteiden mukaan.

Eivätkö sekä naiset että miehet voisi olla lempeitä, huomaavaisia ja kunniallisia? Miksi naisilta pitää odottaa siveyttä ja miehiltä kunniallisuutta? Shalitin tulkinta perustuu miesten ja naisten erilaisuuteen. Kuvitelma, että he ovat samanlaisia johtaa edellä kuvattuihin ongelmiin. Miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia hyvin monessa suhteessa, mutta eivät seksuaalisuuden ja rakkauden alueella.

Mikä on tilanne Suomessa? Ongelmia on Suomessakin aivan riittävästi. Aamulehti julkaisi 11.9.ennakkotietoja Päivi Honkatukian kyselystä 9-luokkalaisille tytöille. Lehden mukaan “lähes puolet tytöistä ilmoitti kokeneensa jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Jotkut heistä raportoivat varsin intensiivisistä väkivallan muodoista. Raiskauksen yrityksen tai uhkaavan tilanteen oli kokenut viisi prosenttia haastatelluista. Äärimmäisten tilanteiden lisäksi kyselyyn vastanneet tytöt kertoivat lähentelyistä, kosketteluista, väkisin suutelemisesta ja sanallisesta ahdistelusta.”

Omissa onnellisuuteen liittyvissä tutkimuksissani naisten ja miesten välillä ei kuitenkaan ole eroja. Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin hiukan onnellisempia kuin yksinäiset. Sekä miesten ja naisten tulevaisuuden toiveissa nousee vahvana esiin toivomus nykyisen parisuhteen kestävyydestä tai pysyvän suhteen solmimisesta. Monet avoliitossa elävät naiset haluavat solmia avioliiton, mutta vaikutelmaksi jää, että miehet eivät ole yhtä halukkaita sitoutumaan.

Vastakkain on kaksi seksuaalisuuden mallia. Toisen mukaan on kysymys yhdestä mielihyvän lähteestä muiden joukossa. Hyvä ruoka, liikunta, mietiskely, seksi. Miksi lykätä tätä lähdettä pitkälle tulevaisuuteen? Vaikkakin yliannostus voi olla haitallista kuten liikunnassakin, säännöllinen harjoitus on kaikille hyväksi. Seksistä kieltäytyjiä voidaan verrata liikunnasta kieltäytyviin. Vertailu liikuntaan on sikälikin paikallaan, että tähän malliin istuu hyvin kuva seksistä urheiluna tai kilpailuna. Mitä parempiin valloituksiin pystyy, sitä enemmän seksistä nauttii.

Toisen tulkinnan mukaan seksuaalisuus on jotakin aivan ainutlaatuista tyydytystä ja mielihyvää antavien asioiden joukossa. Kun seksuaalisuuteen yhdistyy rakkaus, yhdeksi lihaksi tuleminen, silloin ei enää voida puhua mielihyvästä, vaan syvää mielekkyyttä antavasta yhteydestä, jota vahvistaa kaikki se mitä yhdessä on jo koettu ja minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa Wendy Shalit haluaa puolustaa. Luultavasti useimmat kallistuvat tämän vaihtoehdon puolelle. Varmaan eri mieltä voi olla siitä, auttaako paluu häveliäisyyteen tai siveyteen pääsemään tähän tavoitteeseen. Paluu johonkin vanhaan on aina vaikeata, jollei mahdotonta. Kirja kuitenkin osoittaa sen, että häveliäisyyden – ja viattomuuden, joka sana sekin sopii tähän yhteyteen – pakonomainen torjunta johtaa murheellisiin seurauksiin. Toki kaikkein parasta on se, jos sekä naisia että miehiä kasvatetaan empaattisuuteen ja keskinäiseen kunnioittamiseen.