Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Eikö ole ihmeellistä, että samalla kun yhteisöllisyys on heikentynyt, meistä on tullut empaattisempia? Tämän voi kiistää tämän hetken kauheuksien vuoksi, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että parin sadan vuoden aikana meistä on tullut empaattisempia. Luin pari vuotta sitten kuvauksen eräästä 1700-luvun taistelusta. (Saattoi olla Pultavan taistelu.) Nuo entisajan taistelut olivat kauheita, sillä jopa puolet sotilaista saattoi menehtyä. Kirjan kirjoittaja kuvasi, kuinka aateliset sodanjohtajat joivat yhdessä maljoja hyvän taistelun ja hävinneiden kunniaksi. Samalla kentällä valitti tuskissaan satoja, kenties tuhansia haavoittuneita, joista kukaan ei välittänyt.
Minuuden tiedostamisen myötä myös tavallisen ihmisen arvo on noussut niissä maissa, joissa eletään yksilökeskeisissä, demokraattisissa kulttuureissa. Minuus on tuonut mukanaan universalistisen näkemyksen vahvistumisen: ihmiset ovat kaikkialla yhtä arvokkaita, vaikka heidän sosiaaliset ja taloudelliset asemansa olisivat erilaisia.
Empatia on niin arvokas asia, että sitä ei ole koskaan liikaa. Miten sitä voidaan kehittää?
Enää tätä hienoa tulosta ei ihmetellä yhtä paljon kuin ensimmäisillä tutkimuskerroilla, mutta edelleen moni suhtautuu siihen epäluuloisesti. Vaikka itse olisi onnellinen, koko kansa ei voi olla noin onnellista. Eikä tietysti olekaan, sillä noin 10 prosenttia ilmoittautuu onnettomaksi tällaisissa kyselyissä. Tämä pessimismi muiden ihmisten onnellisuuden suhteen tuli esiin pari vuotta sitten Vaasassa tekemässäni kyselyssä. Kun osallistujia pyydettiin arvioimaan vaasalaisten onnellisuutta, siitä saatiin keskimäärin selvästi matalampi kuin oman onnellisuuden arvioista. Onko meillä tarve olla onnellisempia kuin naapurimme?
Toinen epäluuloisuutta synnyttävä tekijä ovat suomalaisten ongelmat. Kuinka kansa, johon kuuluvilla on niin paljon alkoholiongelmia, masennusta, ahdistusta, väkivaltaa ja sairauksia voi nousta ykköseksi onnellisuuden vertailuissa? Tämä on hyvä kysymys, jota itsekin ihmettelen. Helposti unohtuu, että näitä elämisen ongelmia on muissa maissa vielä enemmän ja sen päälle tulevat huonon hallinnon ja köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Toiseksi aliarvioimme ihmisten kestävyyttä ja sopeutumiskykyä. Esimerkiksi menetyksiin ja sairauksiin sopeudutaan odotettua paremmin.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Olemme monessa suhteessa erilaisia. Kovaluontoisen ihmisen on vaikea ymmärtää herkkiä ja herkän kovaluontoisia. Vastuuttoman on vaikea ymmärtää vastuuntuntoista ja päinvastoin. Ymmärtääkö rauhallinen, tasapainoinen ihminen ahdistunutta, levotonta, pelokasta ihmistä? Tai epäitsekäs itsekästä? Ahdistunut ei käsitä, miksi on ihmisiä, jotka ovat aina rauhallisia ja tyytyväisiä. Minun on vaikea ymmärtää vaihtelunhaluisia ihmisiä, koska pidän tutusta, turvallisesta ja tavallisesta. En hyvästä maksustakaan haluaisi lähteä maailmanympärimatkalle. Koska olen tutkinut persoonallisuuteen liittyviä kysymyksiä, ymmärrän ekstroverttejä, vaikka olen introvertti. Minusta kuitenkin tuntuu, että ekstrovertit eivät ymmärrä introvertteja. He kysyvät, miksi on ihmisiä, jotka eivät halua tutustua uusiin ihmisiin? Miksi joku, kuten minä, sanoo kärsivänsä cocktail-tilaisuuksissa?
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Psykopatiaa, narsismia, ujoutta ja surua on alettu diagnosoida sairaudeksi. Laitan siis pääni pölkylle, kun arvostelen psyykkisten ongelmien diagnostiikkaa. Onhan useimpien psykiatrien reaktio se, että juuri diagnoosien avulla hoitoa voidaan suunnitella. Myönnän tämän näkemyksen oikeaksi, jos vain diagnostiikka olisi järkevää ja toimivaa – ja kohtuullista.
Auttaako nykyinen diagnoosijärjestelmä aidosti ongelmien ratkomisessa tai hoidossa? Yhteiskunnassa on monenlaisia ongelmia. Huomattava osa niistä liittyy tavalla tai toisella omaan persoonallisuuteen. Tarjolla on sadoittain sanoja, joilla kuvataan ihmisten häiriöitä, vaivoja ja puutteita. Jossakin historian vaiheessa syntyi ajatus, että huomattavaa osaa näistä oikuista voidaan nimittää sairauksiksi. Syntyi massiivinen diagnostinen järjestelmä, joista tunnetuin on Yhdysvalloissa kehitetty DSM-systeemi (Diagnostic and Statistical Manual).
Onko tämä luokittelu järkevää? Entä jos kyse on aivan luonnollisesta ihmisten erilaisuudesta? Miksi joitakin ominaisuuksia tai toimintoja nimitetään sairauksiksi ja toisia yhä pidetään ihmisten erilaisuutena? Arkihavainnot ja tutkimukset osoittavat, että ihmiset eroavat suuresti esimerkiksi ahdistuneisuuden suhteen. Suurehkossa joukossa on paljon niitä, jotka hädin tuskin tunnistavat tällaisen kokemuksen, mutta myös niitä, jotka kokevat sen tuskallisena.
Kun tehdään laajoja väestötutkimuksia, ahdistuneisuuden jakautuma on hyvin säännöllinen. Siitä on vaikea löytää mitään sellaista kohtaa, josta sairaus (tai häiriö) alkaisi. Raja on mielivaltainen, joten sitä voidaan nostaa tai laskea. Katkaisukohdasta riippuen saadaan paljon, melko paljon tai vähän ahdistushäiriöstä kärsiviä ihmisiä. Vielä vaikeampi on vetää raja patologisen, sairaudenkaltaisen vastuuttomuuden ja ”normaalin” vastuuttomuuden välille.
Sairauden puolesta puhuu se, että kärsiviä ihmisiä pitää auttaa ja että häiritseviä ihmisiä pitää saattaa oikeille raiteille. Jos voimakas ahdistus on vain normaalia vaihtelua, silloin tällainen ihminen ei todennäköisesti saisi apua. Ahdistuksen osalta tässä vastaväitteessä on järkeä, mutta vastuuttomuuden osalta ei niinkään. Vastuuttomuus on moraalisesti väärin, joten siihen tulee puuttua kulttuurin omin keinoin. Nimittäminen sairaudeksi vaikeuttaa puuttumista, koska se antaa vastuuttomalle alibin olla sellainen kuin on.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Tekee mieli vastata heti: ei ole. Muistan lapsuudestani monia hyvin ujoja lapsia, joista ei vielä toisella kymmenelläkään saanut paljon mitään irti. Kun heiltä kysyttiin jotakin, he vain tuijottivat varpaitaan. Tätä ei pidetty pahana, sillä aikuiset vain totesivat, että Matti tai Liisa on vähän ujo. Lähes aina nuo ujot lapset saivat töitä ja menivät naimisiin ja saivat lapsia. He olivat yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin kaikki muutkin.
Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi nauttia esiintymisestä ja väkijoukoista? Pakottaako nykyinen kulttuuri jokaisen sellaiseen? Eikö yksityisyyttä arvostavassa kulttuurissa saisi vetäytyä omiin oloihinsa? Puhutaan paljon kauniita sanoja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta tämä on vain puhetta, sillä todellisuudessa kaikkia pakotetaan kapeaan ”normaalisuuden” muottiin.
Kysymys ei enää ole luonnollisesta ihmisten luonteenpiirteiden vaihtelusta eikä edes puutteellisen kasvatuksen seurauksista, vaan aivojen tai keskushermoston rakenteellisista ongelmista. Näitä tietenkin voidaan hoitaa lääkkeillä, mikä avaa lääketehtaille suuria mahdollisuuksia. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa myydään jo lääkkeitä ujouden hoitoon. Ujoutta tosin nimitetään sosiaaliseksi fobiaksi tai persoonallisuushäiriöksi. Psykiatrit ja psykologit kuvaavat näiden ongelmien lisääntymistä suoranaisena epidemiana, koska tällaisen diagnoosin saaneiden määrä on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt moninkertaiseksi.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Psykologian oppikirjoissa on runsaasti kuvauksia ihmisten itsekkyydestä. Niillä suorastaan herkutellaan. Yksi kuuluisimmista on Philip Zimbardon Stanford Prison Experiment, jossa 24 osallistujaa jaettiin satunnaisesti ”vankeihin” ja ”vartijoihin”. Zimbardo järjesti Stanfordin yliopiston kellariin vankilamaiset olosuhteet, joihin sitten vangit ja vartijat sijoitettiin. Kummallekin annettiin puvut, jotka kertoivat heidän roolinsa. Vangit olivat kaavuissa, joissa oli identiteettinä vain numero. Vaikka tutkimuksen piti kestää kaksi viikkoa, se keskeytettiin jo kuuden päivän kuluttua, koska vangit alkoivat äänekkäästi valittaa. Olosuhteiden lisäksi syynä oli se, että vartijat kohtelivat vankeja hyvin epäasiallisesti.
Toinen, yhtä kuuluisa tutkimus on Stanley Milgramin tottelevaisuustutkimus. Siinä tutkimukseen osallistuvat saivat toimia ”opettajina” oppimiskokeessa. Ideana oli se, että muistikokeessa ”oppilaiden” vääristä vastauksista tai vastaamattomuudesta tuli rangaista aina vain kovenevilla sähköiskuilla. Oppilas oli viereisessä huoneessa, mutta hänen äänensä voitiin kuulla selvästi. Kun virheiden vuoksi sähköiskut kovenivat, oppilas alkoi äänekkäästi valittaa. (Oppilaan reaktiot olivat näyteltyjä. Hän oli tutkijan apulainen.) Opettajien enemmistö käytti lopulta hengenvaarallisia sähköiskuja.
Kolmas, lähes yhtä paljon huomiota saanut tutkimus (Latane & Darley) liittyi paikalla olijoiden käyttäytymiseen, kun joku oli avun tarpeessa. Tutkijat saivat idean tutkimuksiinsa uutisesta, jossa naisen kerrottiin joutuneen New Yorkin kadulla illalla raiskauksen ja murhan kohteeksi. Kertomusten mukaan 38 henkilöä näki tapauksen, mutta kukaan ei puuttunut tuohon kauheaan tekoon. Tutkijat laativat laboratoriossa hätätilanteita, joissa oli mukana eri määrä henkilöitä, jotka voisivat auttaa. Viereisestä huoneesta saattoi esimerkiksi kuulua avunpyyntöjä. Tutkimusten tulos oli: mitä enemmän mahdollisia auttajia oli paikalla, sitä harvemmin hädässä ollut sai apua.
Johtopäätös näistä tutkimuksista oli, että ihmisen sisällä piilee peto, joka odottaa vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen esiin. Ihminen on perusluonnoltaan itsekäs olento, jonka kurissa pitäminen vaatii paljon ulkoista kontrollia. Tällaisilla tutkimuksilla haluttiin osoittaa, että toisen maailmansodan kauheat kokemukset perustuivat juuri ihmisen luontaiseen itsekkyyteen.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Kaikki haluavat elää hyvää elämää, miten sen jokainen määritteleekin. Helppoa se ei ole, sillä jokaisen elämässä on monenlaisia kiemuroita ja joskus epätoivon hetkiä. Lohdullista on se, että enemmistö suomalaisista on tyytyväisiä elämäänsä. Onko se harhan vallassa elämistä, kun muistetaan, miten paljon suomalaisilla on elämässään ongelmia, vastoinkäymisiä, sairauksia ja ristiriitoja? Tekisi mieli sanoa, että siinä on harhaa mukana, mutta se on hyvää harhaa, eikö niin? On parempi ajatella elämästään hiukan myönteisemmin kuin se on. Paino sanalla hiukan, sillä voi tulla ongelmia, jos kuvaa elämänsä kovin ruusuisena, vaikka se ei sitä muiden mielestä ole.
Vilkaisu hyvän elämän historiaan kertoo, että suosittu näkemys on ollut hedonismi eli etsi mielihyvää ja vältä mielipahaa. Ei ole ihan helppo ohje noudatettavaksi, sillä etenkin mielipahaa, kipua, ahdistusta ja kaikenlaista muuta kurjaa on vaikea välttää. Mitä voi tehdä niitä välttääkseen? Kaikki ihmiset eivät ole yhtä mukavia ja voihan olla että sinä itse et ole niinkään mukava ihminen. Voiko kielteiset asiat kääntää myönteisiksi? Se on minusta vaativa taito ja toimiiko se silloin, kun tapahtuu jotakin todella raskasta?
Onko mielihyvän etsiminen helpompaa? Ei taida olla, sillä on paljon sellaisia mielihyvän lähteitä, joista on jopa vahinkoa tai sitten niitä on nautittava hyvin kohtuullisesti. Ihmisissä on sellainen hyvä-paha ominaisuus, että aika nopeasti kyllästymme ja totumme. Siitä on myös hyötyä, sillä sopeudumme yllättävän hyvin moniin vaikeisiin asioihin. Suurin vaara mielihyvissä on se, että emme tahdo pysyä kohtuudessa.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Filosofi Christian Millerin mukaan rehellisyys on menettänyt arvoaan siitä huolimatta, että se on mitä tärkein hyve. Tämä on mielestäni turhan tyly näkemys, sillä edelleen rehellisyyttä arvostetaan arkielämässä. Politiikassa tilanne on monissa maissa toisenlainen, joten siitä Millerin näkemys saa tukea.
Kun vanhoja hyviä aikoja kiitetään, yksi peruste on aina se, että moraali on heikentynyt. Todennköisesti ihmiset ovat yhtä rehellisiä kuin ennenkin, mutta koska valvonta on vähentynyt ja rangaistukset ovat lievempiä, otolliset tilaisuudet lisäävät varkauksia. Ennen tavaroita oli vähän ja niistä pidettiin tarkkaa huolta.
Mitä rehellisyys edellyttää? Kun aina puhuu totta, riittääkö se? Millerin mukaan kyse on paljon muustakin kuin totuuden puhumisesta. Rehellinen ei ole petollinen, ei riko lupauksiaan, ei johda harhaan, ei puhu pötyä, ei ole tekopyhä, ei petä itseään ja välttää muita vahingoittavia puheita ja tekoja. Kaikkein tärkeintä rehellisyydessä on kunnioittaa tosiasioita ja esittää ne sellaisina kuin ne ovat. Väärää tietoa voi tahattomasti esittää, mutta silloin kyse ei ole rehellisyydestä.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Oman psykofyysisen tilan mittaamista on tullut yhä suositumpaa. Aluksi ihmiset alkoivat käyttää liikkeitä rekisteröiviä laitteita, mutta nyt on mahdollista mitata kaikenlaisia kehoon ja mieleen liittyviä ilmiöitä. Seurantaa voidaan tehdä myös toistuvien kyselyjen avulla, jolloin myös tunteet ja kokemukset saadaan mukaan. Ei ole ihme, että myös työnantajat ovat kiinnostuneet tällaisten laitteiden tai kyselyjen antamista tuloksista.
Miten seuranta ja palaute vaikuttavat itse toimintaan? Kannustaako se vai voiko sillä olla haittavaikutuksia? Jordan Etkin teki tutkimussarjan, jossa opiskelijat saivat värittää kuvioita ja lukea tekstejä. Ryhmät jaettiin kahtia satunnaisesti siten, että osa sai koko ajan palautetta edistymisestään. Palaute lisäsi tuloksia (enemmän väritettyjä kuvioita ja enemmän luettuja sivuja), mutta palautetta saaneet nauttivat tehtävästä vähemmän kuin kontrolliryhmä, jolle palautetta ei annettu.
Kolmannessa tutkimuksessa 100 henkilölle annettiin askeleita mittaava pedometri. Nämä henkilöt kävelivät enemmän kuin kontrolliryhmä, mutta nauttivat kävelystä vähemmän kuin ilman pedometriä liikkuneet. Liikkuminen tuntui tylsemmältä jopa silloin, kun pedometri oli kiinnitettynä, mutta lukemaa ei nähty.
Tulokset vastaavat monia aikaisempia tutkimuksia, joissa on saatu samanlaisia tuloksia. Ulkoinen kontrolli (mittaus ja palaute) heikentää sisäistä motivaatiota, kun kyseessä on itsessään kiinnostava ja mielenkiintoinen asia. Yllä kuvatun tutkimuksen mukaan tämä pätee myös kävelyyn silloin, kun se tuntuu jo itsessään mukavalta.
Kun kyseessä on tavoitteellinen, vahvasti sitouduttu asia, joka liittyy terveyteen tai kuntoon, silloin mittaus ei vähennä nautintoa – koska sitä ei ehkä isommin ollutkaan! Silloin jotakin asiaa, esimerkiksi liikuntaa, harjoitetaan silkasta velvollisuudesta ja halusta päästä tavoitteeseen.
Sen sijaan nautittavien harrastusten mittaaminen vähentää niiden hauskuutta ja voi pitkällä tähtäimellä syödä sisäistä motivaatiota ja edelleen harrastamista. Johtopäätös voisi olla tämä: Jos tavoite on saada tuloksia tai jokin ohjelma päätökseen, mittaa ihmeessä, mutta jos nautit jostakin ja teet sitä ”luonnostaan”, harkitse, kannattaako sitä mittailla.
Mistä tämä suuri kiinnostus oman tilan arviointiin johtuu? Meitä ei kiinnosta vain sydämen syke tai verenpaine vaan myös onnellisuus ja itsetunto. Täytämme innolla lomakkeita ja kiinnitämme itseemme yhä hienompia laitteita. Osaksi kysymys on siitä, että kaikenlaisia teknisiä välineitä on olemassa ja että ne ovat helppokäyttöisiä.
Länsimaisessa kulttuurissa kaikkea halutaan hallita ja seurata. Kun saadaan paljon tietoa – ja sitä paratkoon on tarjolla – silloin ilmiöiden hallittavuus paranee. Se koskee laajasti myös omaa persoonaa. Mitä enemmän tietoa, sitä paremmin voimme hallita sekä itseämme että koko maailmaa. Tämä on kuitenkin ”lukumagiaan” perustuva uskomus, joka lupaa paljon enemmän kuin lopulta antaa. Kun kehon ja mielen tiloille saadaan paljon lukuja, tuntuu kuin ne olisivat hallinnassa. Pahinta, mitä länsimaiselle ihmiselle voi tapahtua on se, että hän menettää oman elämänsä hallinnan.
Häntä ei edes häiritse se, että noita kehon, toiminnan ja mielen lukuja valtio käyttää valvontaan ja liike-elämä valintojemme muokkaamiseen.
Etkin, J. (2016). The Hidden Cost of Personal Quantification. Journal of Consumer Research, 42, 967-984.
