Ylisukupolvinen trauma

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, usein viitaten siihen Vanhan testamentin tekstiin (5 Moos. 5:9), jonka mukaan isien ja äitien synnit vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Esimerkkinä mainitaan punaisten raskaat kokemukset hävityn kansalaissodan jälkeen. Siitä kolme sukupolvea eteenpäin on noin 75 vuotta. Silloin traumaattiset kokemukset voisivat näkyä vielä lastenlastenlapsissa.

Toinen esimerkki. Sotaorvot ovat kokeneet isän menetyksen trauman. Sen seuraukset voisivat siis näkyä vielä lastenlastenlapsissa. Kuitenkin sotaorvot ovat selviytyneet hyvin, joskin noin 15 prosenttia koki tutkimukseni mukaan vielä katkeruutta, kun sodasta oli kulunut 70 vuotta. Se johtui usein orpouteen liittyvistä vääryyksistä ja köyhyydestä, ei välttämättä isän menetyksestä.

Kolmas esimerkki. Millaisia ovat talvi- ja jatkosodan kokeneiden vanhempien vaikutukset lapsiinsa? Usein tätä käytetään esimerkkeinä ylisukupolvisista traumoista. Sodan käyneet isät olivat menettäneet neljä, jopa viisikin vuotta rintamalla vaikeissa olosuhteissa ja moni turvautui alkoholiin raskaiden muistojensa vuoksi. Äidit puolestaan olivat tuon ajan odottaneet ahdistavia uutisia puolisostaan ja koettaneet selviytyä lastensa kanssa. On luonnollista ajatella, että nämä kokemukset jotenkin heijastuisivat lapsiinkin.

Tuntuu uskottavalta, että ahdistavat kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Niitä voidaan myös aktiivisesti siirtää. Jos kokemuksia sävyttää vääryys, silloin ne ovat erityisen tuskallisia. Seuraava polvi voi omaksua vääryyden tuottamaa katkeruutta, vaikka oma elämä alkaisi jo sujua. Vielä kolmaskin polvi voi saada muistutuksia noista isovanhempien katkerista kokemuksista. Neljännelle polvelle nämä alkavat olla etäisiä asioita, ellei niistä jatkuvasti muistuteta.  Niin tapahtuu monissa maissa. Katkeruutta voidaan siirtää satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista.

Viittaus isien ja äitien synteihin on tässä yhteydessä ongelmallista, sillä keiden synneistä on lopulta kyse? Usein syntiä tekevät etenkin ne, jotka vaikeuttavat traumojen taakse jättämistä. Näin tapahtui juuri punaisten kohdalla. Armottomuus ja kosto ruokkivat traumojen vaikutusten jatkumista.

Tieteelliset haut tuottivat niukasti tutkimusta ylisukupolvisesta traumasta. Lapsien kokemuksista tosin on valtavasti tutkimusta. Traumatutkimuksista on saatu tällaisia tuloksia: (1) Traumat eivät ole yhteismitallisia, sillä ne eroavat monen asian suhteen. On yhteisiä ja yksin kohdattuja traumoja, äkillisiä ja pitkään kestäneitä traumoja, yksittäisiä traumoja ja toistuvia traumoja. (2) Traumojen ja vaikeuksien kasautuminen on erityisen tuskallista selviytymisen kannalta. (3) Persoonallisilla ominaisuuksilla on suuri vaikutus siihen, miten traumasta toivutaan. (4) Hyvin paljon vaikuttaa se, millaisia suojaavia tekijöitä trauman kokeneella on.

Jos vanhemmilla on ollut pitkään jatkuneita vakavia psyykkisiä, sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia, ne vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Useimmiten kuitenkin lasten enemmistö selviytyy elämässään hyvin tai tyydyttävästi. Kun lapsilla esiintyy ongelmia, kyse on tavallisesti siitä, että traumaattiset olosuhteet ovat jatkuneet pitkään. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja tai kärsivät psyykkisistä ongelmista.

Helposti unohtuu, että vakavien psyykkisten ongelmien periytyvyys on aika korkea, joten sekä vanhemmilla että lapsilla on esimerkiksi masennukselle altistavia geenejä. Tämä tieto ei tietenkään lievitä lapsen kokemaa traumaa.

Lapsiin liittyviä tutkimustuloksia

Sofie Kuppensin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien riippuvuuksilla (alkoholi, huume ja tupakka) oli ”tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen vaikutus lasten hyvinvointiin”. Huumeiden käytöllä oli kielteisin vaikutus ja alkoholinkäytöllä ja tupakoinnilla vähäisempi vaikutus.

Felicitas Auerspergin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien ero lisää lasten mielenterveyden riskejä, joskin eron vaikutukset ovat lievittyneet vuodesta 1990 vuoteen 2018.

Carolyn Greenen ryhmän systemaattinen arviointi osoitti, että kaltoin kohdellut vanhemmat siirtävät usein lapsilleen tällaista kohtelua. Mitä huonommin ja mitä kauemmin itse oli joutunut väkivallan uhriksi lapsuudessaan, sitä useammin myös itse turvautui samanlaisiin tekoihin omia lapsia kasvattaessaan.

Mark Assink työtovereineen sai tuloksen, jonka mukaan väkivaltaa kokeneiden vanhempien riski siirtää samanlaista kasvatusta omille lapsilleen oli kolminkertainen verrattuna vanhempiin, jotka eivät lainkaan olleet kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Tätä vastasi vaikutuksen voimakkuus + 0,29. Tutkijat havaitsivat lisäksi, että parhaiten tehdyissä tutkimuksissa yhteys oli vähäisempi.

Kuitenkin Laura-Émilie Savagen ryhmän meta-analyysi osoitti, että vaikutus oli kaukana predestinaatiosta. Äidin väkivaltakokemusten yhteys huonoihin kasvatuskeinoihin oli + 0.13, joka oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen yhteys. Väkivaltaa kokeneiden äitien kasvatuksessa oli usein toivomisen varaa, mutta enemmistö suoriutui vähintään tyydyttävästi.

Kun vanhemmat ovat kokeneet erityisen voimakkaita traumoja, kuten keskitysleirejä ja kidutusta, myös lapsilla on selvästi enemmän psyykkisiä oireita kuin vertailuryhmillä (Daud, Skoglund & Rydelius; Fossion ym.; Qouta, Punamäki & El Sarraj; Shrira, Palgi, Ben-Ezra & Shmotkin). Vaikka vanhemmat eivät kertoisi kokemuksistaan, jo tieto vanhempien kauheista kokemuksista on omiaan lisäämään lapsissa ahdistusta.

Santavirran, Santavirran ja Gilmanin tutkimus on erityisen kiinnostava. Siinä tutkittiin lapsena Ruotsiin evakuoitujen henkilöiden lasten psyykkisiä ongelmia. Tulosten mukaan evakuoitujen äitien tyttärillä ilmeni korkeampi sairaalaan joutumisen riski kuin heidän serkuillaan, jotka muodostivat vertailuryhmän. Näiden serkkujen äidit eivät olleet lapsena Ruotsissa. Miehillä sairaalaan joutumisen riski ei ollut suurempaa kuin vertailuryhmässä, ei myöskään evakuoitujen isien tyttärillä.

Kirsi-Maria Hytönen ja Antti Malinen kuvaavat lasten kokemuksia sodan jälkeen. Näitä kokemuksia muisteltiin vuosina 2014-2016 tehdyissä haastatteluissa. Monilla lapsilla oli sodan jälkeen taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja osa koki torjuntaa ja laiminlyöntejä, mutta silti muistoja sävytti selviytyminen ja psyykkisen vahvuuden (resilienssin) kokemus. Vaikeuksista huolimatta oli pärjätty. Tämä oli minunkin havaintoni tutkiessani sotaorpojen kokemuksia.

Stanley Kripperin ja Deirdre Barrettin mukaan on mahdollista, että epigenetiikan välityksellä traumojen vaikutukset voisivat siirtyä jälkeläisiin, mutta toistaiseksi tutkimusnäyttö on niukkaa.

Suomalaisten hyvinvointi

Suomalaisten hyvinvointi -raportissa (Moisio ym.) on kuvattu suomalaisten tyytyväisyyttä elämään vuodesta 1995 lähtien vuoteen 2006 asti (s. 26). Toistuvissa kyselyissä on käytetty neliportaista asteikkoa: 4=erittäin tyytyväinen, 3=melko tyytyväinen, 2=en kovin tyytyväinen ja 1=en lainkaan tyytyväinen. Keskiarvo on tuolla aikavälillä ollut koko ajan noin 3,2 – 3,3 eli muutokset ovat olleet todella vähäisiä. Sosiologi Elina Haavio-Mannila sai saman tuloksen jo vuonna 1963, jolloin hän liitti tyytyväisyyttä koskevan kyselyn tutkimuksiinsa (emt. s. 26). On hätkähdyttävää ajatella, että 50 vuoden aikana tyytyväisyydessä ei ole tapahtunut mitään muutoksia.

Varhaisin suomalaisia hyvin edustava tutkimukseni on tehty vuonna 1993. Erään suuren suomalaisen yrityksen työntekijöistä tehtyyn otokseen vastasi 476 henkilöä. Tässä tutkimuksessa saatiin seuraavia tuloksia kolmella hyvinvointimuuttujalla (keskiarvot 0 – 100 -asteikolla):

  1. Mieliala                                       73
  2. Itseluottamus                            73
  3. Tyytyväisyys                              73 (tämä seurannassa, jossa N=203)

Käyttämissäni asteikoissa 100 kuvaa erinomaista hyvinvoinnin kokemusta ja 0 erittäin huonoa. Suomen Psykologiliiton toimeksiannosta tein otoksen suomalaisista vuonna 2005 (344 henkilöä).  Keskiarvot olivat

  1. Toiveikkuus                               74
  2. Henkinen tasapaino               76
  3. Mielekkyys                                77
  4. Itsekunnioitus                           75

Vuosina 2008-10 tekemääni sotaorpotutkimukseen osallistui 1041 henkilöä). He puolestaan antoivat omasta elämästään seuraavia arvioita:

  1. Rauhallisuus                             74
  2. Vastuuntunto                           90
  3. Optimismi                                  74
  4. Onnellisuus                                67

Onnellisuus oli keskimäärin hiukan matalampi kuin mitä suomalaista väestöä kuvaavissa tutkimuksissa on saatu. Olisi outoa, jos kaikki olisi mennyt aivan yhtä hyvin kuin muilla samanikäisillä, vaikka heilläkin tietysti oli elämässään monenlaisia traumoja. Vastuuntunto, rauhallisuus ja optimismi ovat kuitenkin sotaorpoja kantaneet. Ja ne ovat yhtä lailla kantaneet myös muita tuon sukupolven suomalaisia.

Miksi ihmisen itsekkyyttä on korostettu?

Psykologian oppikirjoissa on runsaasti kuvauksia ihmisten itsekkyydestä. Niillä suorastaan herkutellaan. Yksi kuuluisimmista on Philip Zimbardon Stanford prison experiment, jossa 24 osallistujaa jaettiin satunnaisesti ”vankeihin” ja ”vartijoihin”. Zimbardo järjesti Stanfordin yliopiston kellariin vankilamaiset olosuhteet, joihin sitten vangit ja vartijat sijoitettiin. Kummallekin annettiin puvut, jotka kertoivat heidän roolinsa. Vangit olivat kaavuissa, joissa oli identiteettinä vain numero. Vaikka tutkimuksen piti kestää kaksi viikkoa, se keskeytettiin jo kuuden päivän kuluttua, koska vangit alkoivat äänekkäästi valittaa. Olosuhteiden lisäksi syynä oli se, että vartijat kohtelivat vankeja hyvin epäasiallisesti.

Toinen, yhtä kuuluisa tutkimus on Stanley Milgramin tottelevaisuustutkimus. Siinä tutkimukseen osallistuvat saivat toimia ”opettajina” oppimiskokeessa. Ideana oli se, että muistikokeessa ”oppilaiden” vääristä vastauksista tai vastaamattomuudesta tuli rangaista aina vain kovenevilla sähköiskuilla. Oppilas oli viereisessä huoneessa, mutta hänen äänensä voitiin kuulla selvästi. Kun virheiden vuoksi sähköiskut kovenivat, oppilas alkoi äänekkäästi valittaa. (Oppilaan reaktiot olivat näyteltyjä. Hän oli tutkijan apulainen.) Opettajien enemmistö käytti lopulta hengenvaarallisia sähköiskuja.

Kolmas, lähes yhtä paljon huomiota saanut tutkimus (Latane & Darley) liittyi paikalla olijoiden käyttäytymiseen, kun joku oli avun tarpeessa. Tutkijat saivat idean tutkimuksiinsa uutisesta, jossa naisen kerrottiin joutuneen New Yorkin kadulla illalla raiskauksen ja murhan kohteeksi. Kertomusten mukaan 38 henkilöä näki tapauksen, mutta kukaan ei puuttunut tuohon kauheaan tekoon. Tutkijat laativat laboratoriossa hätätilanteita, joissa oli mukana eri määrä henkilöitä, jotka voisivat auttaa. Viereisestä huoneesta saattoi esimerkiksi kuulua avunpyyntöjä. Tutkimusten tulos oli: mitä enemmän mahdollisia auttajia oli paikalla, sitä harvemmin hädässä ollut sai apua.

Johtopäätös näistä tutkimuksista oli, että ihmisen sisällä piilee peto, joka odottaa vain sopivaa tilaisuutta päästäkseen esiin. Ihminen on perusluonnoltaan itsekäs olento, jonka kurissa pitäminen vaatii paljon ulkoista kontrollia. Tällaisilla tutkimuksilla haluttiin osoittaa, että toisen maailmansodan kauheat kokemukset perustuivat juuri ihmisen luontaiseen itsekkyyteen.

Biologit tarjosivat tälle tulkinnalle tukea vedoten darwinistiseen evoluutioon. Richard Dawkins tuli tunnetuksi kirjastaan The Selfish Gene, jossa ihminen kuvattiin selviytymiskoneena. Puolustaakseen itseään ja lähisukulaisiaan ihminen on valmis tarvittaessa käyttämään väkivaltaa. Hänen pessimistinen, mutta varovaisen toiveikas päätelmänsä oli ”opettakaamme anteliaisuutta ja altruismia, koska olemme syntyneet itsekkäiksi”.

Vähitellen noita kanonisaation saaneita tutkimuksia on alettu arvostella. Ne oli laadittu osoittamaan, että ihminen on itsekäs. Philip Zimbardo ohjeisti osallistujia toimimaan kuviteltujen roolien mukaisesti. Tuskin kukaan osallistuja ajatteli, että ollaan aidossa tilanteessa, vaan ymmärsi, että jotakin tutkija haluaa ja sen mukaan toimittiin. Osa vangeista on kertonut, että he näyttelivät kokevansa kovia. Juuri tällaista Zimbardo halusi. Hän on myöhemmin kirjoittanut, että tilanteista riippuen kuka tahansa voi olla varas tai murhamies. Hän ei niinkään korostanut ihmisen luontaista itsekkyyttä, vaan ihmisen herkkyyttä ja olosuhteiden voimakkuutta.

Stanley Milgramin tutkimukseen on kohdistunut samanlaista kritiikkiä. Vaikka säilyneet filmit osoittavat, että sähköiskujen antaminen oli ahdistavaa, osallistujat – enemmistö ainakin – luultavasti uskoi, että maineikkaan ylipiston tiloissa ei sittenkään voi tapahtua mitään kauheata. Milgramin eduksi on sanottava, että hän kokeili monia erilaisia variaatioita ja havaitsi toisin kuin Zimbardo, että vaarallisten sähköiskujen antamista tapahtui vain hyvin vaativissa ja autoritaarisissa tilanteissa. Jos oli mahdollisuus välttää sähköiskujen antamista, sitä myös käytettiin.

Tuo tapaus New Yorkissa oli kauhea, mutta kuvaukset läsnä olleiden reaktioista ovat pitkään olleet virheellisiä. Tilanteen nähneitä oli paljon vähemmän ja osa kuuli vain avunhuutoja. Ainakin yksi henkilö koetti puuttua tilanteeseen.

Kun Richard Philpot tutki todellisia väkivaltatilanteita eri maissa niistä kertyneiden filmien perusteella, hän havaitsi että tutkituissa 219 tilanteessa sivustakatsojat eivät olleet passiivisia. Väkivallan uhriksi joutuneet saivat apua 90 prosentissa tapauksista. Auttajia oli usein enemmän kuin yksi. Tulos oli noihin alkuperäisiin tutkimuksiin nähden päinvastainen: mitä enemmän ihmisiä oli paikalla, sitä todennäköisemmin sai apua.

On jo pitkään ollut tiedossa, että usein odotukset toteuttavat itsensä. Näillä tutkijoilla oli omat vahvat odotuksensa tutkimuksen tuloksista, että jotakin kauheaa alkaa tilanteen pakottamana tapahtua. Tuollaisissa tutkimuksissa on vaikea säilyttää täysin neutraali asenne. Tiedostamattaan tutkijat voivat antaa vihjeitä, jotka tuottavat odotusten mukaisia tuloksia. Maailmansodan kauheudet olivat vielä lähellä ja kertoivat siitä, että ihminen todella voi tehdä kauheita tekoja – myös pakottamatta.

Nuo tutkimukset olivat metodisesti puutteellisia, mutta kritiikki on jo ollut liian voimakasta. Ukrainassa käytävä sota on jälleen osoittanut, että ihmiset voivat tehdä julmia tekoja, kun olosuhteet ovat otollisia. Edelleen julmat diktaattorit luovat sellaisia pelon ja uhattuna olemisen ilmapiirejä, jotka altistavat ihmisiä noudattamaan pahoja tekoja.

On kuitenkin hyvä, että myös ihmisen myönteistä puolta on alettu tutkia. Ilman tutkimuksen antamaa näyttöäkin on valtavasti havaintoja siitä, että ihmiset ovat avuliaita. Ihmiset eivät heti käytä tilaisuutta hyväkseen, vaikkapa varasta, kun kukaan ei ole näkemässä.

Abraham Maslow kirjoitti jo vuonna 1968: ihmisluonto on psykologian toimesta myyty halvalla. Ihmiset voivat olla julmia ja itsekkäitä, mutta he voivat olla myös ystävällisiä ja jopa sankarillisia.

Lähteet

Philpot, R., Liebst, L. S., Levine, M., Bernasco, W., & Lindegaard, M. R. (2020). Would I be helped? Cross-national CCTV footage shows that intervention is the norm in public conflicts. American Psychologist, 75, 66–75.

Taylor, Steve (2023). Classic psychology warped our view of human nature as cruel and selfish – but new research is more hopeful. The Conversation, July 19, 2023.

https://theconversation.com/how-classic-psychology-warped-our-view-of-human-nature-as-cruel-and-selfish-but-new-research-is-more-hopeful-209991

IS: Uponneen sukellus­aluksen sisällä tapahtuu yksi kauheimpia asioita ihmiselle – ”Vitsit ovat vähissä”

Turisteja kuljettanut Titan-sukellusalus on ollut kadoksissa sunnuntaista lähtien. Happi on loppumassa ja aika on käymässä vähiin meren syvyyksiin loukkuun jääneillä ihmisillä.

Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen miettii, että kauheimpia asioita ihmiselle on se, kun alkaa ymmärtää, ettei mikään ilmeisesti juuri auta enää.

Markun mietteet Titan-sukellusaluksella käydyistä tunteista ja tuntemuksista voi lukea Ilta-Sanomien sivuilta.

Positiivinen psykologia 25 vuotta

Uusi, juuri ilmestynyt kirjani Positiivisen psykologian käsikirja (2023, Basam Books) kuvaa laajasti positiivisen psykologian historiaa, tavoitteita, menetelmiä ja tutkimustuloksia. Yhtenä lukuna on myös kuvaus positiiviseen psykologiaan kohdistuneesta kritiikistä. Rohkenin liittää kirjan nimeen sanan “käsikirja”, sillä tuloksena oli 529 sivua käsittävä teos.

Martin Seligman, positiivisen psykologian isähahmo, kuvasi tätä uutta psykologian suuntaa innostavasti (2004). Aluksi hän toteaa, että psykologiassa on otettu merkittäviä askeleita ongelmien auttamisessa, mitä ei ole syytä vähätellä. Kuitenkin samalla kovin vähälle huomiolle jäi ihmisten elämän myönteisten puolien ja onnistumisen tutkimus. Hän jatkaa:

Meistä tuli uhriutumisen tutkijoita. Ihmiset nähtiin passiivisina kohteina. Ärsykkeet tulivat ja tuottivat reaktioita … tai sitten lapsuuden konfliktit saivat ihmiset pois raiteiltaan. Kun ihmistä tarkasteltiin passiivisena olentona, psykologit hoitivat mielisairauksia sellaisen teorian pohjalta, jossa kyse oli vaurioituneiden tottumusten, viettien, lapsuuden tai aivojen korjaamisesta.

Olemme oppineet, että patologisointi ei auta meitä vakavien häiriöiden ehkäisyssä. Edistysaskeleet ovat suurelta osin perustuneet sellaiseen tieteeseen, joka systemaattisesti edistää ihmisten taitavuutta. Olemme keksineet, että on koko joukko vahvuuksia, jotka todennäköisesti ehkäisevät mielisairauksien esiintymistä: rohkeus, optimismi, vuorovaikutustaidot, työn etiikka, toivo, rehellisyys ja sitkeys. Ennalta ehkäisyn yhtenä tavoitteena on luoda ihmisten vahvuuksia kuvaava tiede, jonka tehtävänä on edistää näitä hyveitä nuorissa ihmisissä.

Viidenkymmenen vuoden ajan lääketieteelliseen malliin perustuva tutkimus on kohdistunut persoonallisiin heikkouksiin tai vaurioituneisiin aivoihin. Se on varustanut mielenterveysalan työntekijät huonosti ennalta ehkäisevään työhön. Tarvitsemme suuren määrän vahvuuksiin ja hyveisiin kohdistuvaa tutkimusta. Tarvitsemme ammattilaisia, jotka tajuavat, että suuri osa parhaasta työstä, jotka he tekevät, on vahvuuksien edistämistä eikä niinkään potilaiden heikkouksien korjaamista.

Kyseessä oli raikas ohjelmajulistus, jossa näin jälkikäteen arvioiden oli mukana myös liioittelua, mutta paljon osuvaa kuvausta psykologian ja muidenkin ihmistä kuvaavien tieteiden tilasta.

Lue lisää

Positiivisen psykologian käsikirja (2023)

Positiivisen psykologian käsikirja.
2023. Helsinki: Basam Books.
ISBN 978-952-379-400-9

Mitä positiivisessa psykologiassa tutkitaan ja miten sen tutkimustuloksia on sovellettu? Entä millainen on tieteenalan historia, millaista kritiikkiä sitä kohtaan on esitetty? Kaikissa kulttuureissa viisaat ovat antaneet hyvän elämän ohjeita. Positiivisessa psykologiassa arvioidaan, miten toimivia nämä ohjeet ovat. Sen piirissä kehitetään myös jatkuvasti uusia menetelmiä, joilla hyvinvointia parannetaan. Suuri osa tutkimuksesta on kohdistunut hyveisiin, kuten kiitollisuuteen, anteeksiantoon, auttamiseen ja nöyryyteen. Viime vuosina tutkimuksen kohteena ovat olleet myös kulttuurit, organisaatiot ja ympäristöt. Lukijaystävällinen kirja tarjoaa kattavan ja ajankohtaisen kuvauksen nopeasti kehittyvästä tieteenalasta.

MARKKU OJANEN on psykologian emeritusprofessori Tampereen yliopistossa. Ojanen on aktiivinen keskustelija ja luennoi hyvinvointiin liittyvistä aiheista. Hän on julkaissut lukuisia populaaritieteellisiä esityksiä psykologiasta. Uusimmassa kirjassaan hän pohdiskelee myös omakohtaisesti hyvää elämää, elämän mielekkyyttä ja onnellisuutta.

Teoksen voi hankkia Basam Booksilta sekä CDON, Adlibris, Booky, Suomalainen

Onnellisuusprofessorin kommentit: Suomi oli jälleen onnellisin maa

The Happiness Professor’s commentary on the Global Happiness Report can also be found in English.

Vuoden 2023 Global Happiness Report julkaistiin tänään. Aluksi pitää hiukan korjata uutisointia. Raportissa kuvataan kolmen vuoden (2020-22) keskiarvo, jossa Suomi oli ensimmäisellä sijalla. Suomen keskiarvo oli 7,80 asteikolla nollasta kymmeneen. Seuraavana olevan Tanskan keskiarvo oli 7,59. Liitetaulukoita tutkimalla päädyin siihen, että kolmen vuoden aikana Suomen keskiarvo on hiukan alentunut. Se on viime vuoden otoksessa ollut noin 7,75 ja vuonna 2020 7,85.

Tutkimuksessa ei kysytty onnellisuutta, vaan tyytyväisyyttä elämään. Se on suunnilleen sama asia kuin onnellisuus silloin, kun elämäntilannetta kysytään taannehtivasti joltakin tietyltä ajanjaksolta. Onnellisuus tunteena on aika eri asia kuin onnellisuus tyytyväisyytenä. Tutkimuksessa kysyttiin myös haastatteluhetken myönteisiä tunteita. Suomi oli näiden kokemisessa sijalla 26. Kärjessä olivat Guatemala, Panama ja El Salvador. Kielteisten tunteiden kokemisessa Suomi pärjäsi paremmin. Suomi oli niiden vähäisyydessä sijalla 12. Kärjessä olivat Taiwan, Kazakstan ja Mauritius.

Suomi oli useissa hyvinvointia kuvaavissa kysymyksissä aivan kärkipäässä. Vapaudessa tehdä omaan elämään liittyviä päätöksiä Suomi oli ensimmäisenä, korruption vähäisyydessä toisena, samoin sosiaalisen tuen saamisessa. Kansantulossa Suomi oli 17. Eliniänodotteessa (terveinä vuosina) sijalla 20. ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaneiden osuudessa 42.

Näissä tuloksissa yksi yllätys on aina ollut se, että kollektiiviset eli yhteisölliset kulttuurit eivät anna niin runsaasti tukea kuin voisi odottaa. Ilmeisesti niissä ihmiset kuitenkin jäävät vaille kaipaamaansa yksilöllistä tukea. Sisäisiä tuntoja ei noissa kulttuureissa ole helppo paljastaa.

Koko aineistossa tyytyväisyyttä selittivät kansantulo, sosiaalinen tuki, eliniänodote, vapauden kokeminen, anteliaisuus ja korruption vähäisyys eli juuri nuo asiat, joita edellä lueteltiin. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa nämä ovat selittäneet noin puolet tyytyväisyyden vaihtelusta. Se tarkoittaa, että melko objektiiviset hyvinvoinnin indeksit selittävät paljon siitä, miten ihmiset kokevat onnellisuuden tai tyytyväisyyden.

Suomen onnellisuutta on laajalti ihmetelty, aluksi myös Suomessa. Nyt olemme siihen jo tottuneet. Kuuden maan toimittajat ovat minulta kysyneet Suomen salaisuutta. Suomen sijoitus kärkipäässä on luonnollinen asia, sillä Suomella on monia vahvuuksia, joita edellä kuvasin. En kuitenkaan ole osannut sanoa, miksi Suomi on muita Pohjoismaita parempi. Ne ovat Suomea vauraampia, mikä on aika tärkeä tekijä onnellisuuden kannalta. Norjaa odottaisin ykkössijalle. 

Ovatko suomalaiset muihin kansoihin verraten vähempään tyytyväisiä? Osaammeko hyväksyä sen, mitä elämä antaa?

Finland – The Happiest Country Once Again in 2023

The 2023 Global Happiness Report was published today. First, we must add a minor correction to the reporting. The report pictures the average of three years (2020-22), in which Finland had first place. On a scale of zero to ten, the Finnish average was 7,80. The second-best Denmark had an average of 7.59. In studying the attached tables, I deduced that over these three years the Finnish average has been slightly reduced. It was about 7,75 in last year’s sample, and 7,85 in 2020.

The study did not poll happiness, but rather life satisfaction. It is pretty much the same thing as happiness when life situation is polled retroactively during a specific period. As a feeling, happiness is rather different from happiness as satisfaction. The study also asked for positive feelings at the time of the interview. In these, Finland was ranked 26th. Guatemala, Panama and El Salvador were at the top. In experiencing negative feelings, Finland did better. Finland was ranked 12th in their absence. At the top you found Taiwan, Kazakhstan and Mauritius.

Finland was near the top with many questions that illustrated well-being. In one’s freedom to make decisions related to one’s own life Finland was ranked 1st, 2nd in the absence of corruption, and also 2nd in the receiving of social support. In gross national income, Finland was ranked 20th. In life expectance (in healthy years) Finland placed 20th, and 42nd in charity.

One surprising result has always been the fact that collective, or communal, cultures do not seem to provide as much support as one might expect. In them, it seems people are left bereft of individualized support they would need. It is not easy to reveal one’s innermost feelings in those cultures.

Throughout the data, satisfaction was explained by GNI, social support, life expectancy, the experience of freedom, generosity, and the lack of corruption – the things that were just listed above. In many international studies, these have explained approximately half of the variation found in satisfaction. It means that fairly objective indexes of well-being explain a lot about how people experience happiness or satisfaction.

Finland’s happiness has been widely marvelled at, initially in Finland too. Now we have grown used to it. Reporters from six countries have questioned me on Finland’s secret to happiness. Our position at the top is a natural thing, given that Finland has many of these strengths described above. I have been unable to say, however, why Finland comes out better than the other Nordics. They are more prosperous than Finland, which is an important factor in happiness. I would expect Norway to be number one.

Are Finns perhaps satisfied with less, or better able to accept whatever life may bring?

Contact information for prof. Markku Ojanen

Miksi arviointikyky on puutteellinen?

Tämä puutteellisuus koskee erityisesti toisen ihmisen mielentilaa ja ominaisuuksia. Vaikka on totta, että toisen ihmisen sisimmät tunteet ja ajatukset ovat paljolti piilossa, jos niitä ei avoimesti kerrota, perusongelmana on ihmisen taipumus pelkistää havaintoja. Ihminen luo aina maailmasta yksinkertaisen kuvan, paljon yksinkertaisemman kuin se todella on. Siitä on myös hyötyä, sillä havaintoihin käytettävissä oleva aika ja kapasiteetti eivät riitä perusteelliseen ja monipuoliseen analyysiin. Lisäksi päätelmiä on tehtävä niukan tiedon varassa.

Kun tarkastelemme toisen ihmisen kohtaamiseen liittyvää arviointiprosessia, siihen liittyy seuraavia toisiinsa limittyviä vaiheita:

  1. Tulkintakehys
  2. Ensivaikutelma
  3. Arviointi
  4. Halovaikutus
  5. Tulkinnan vahvistaminen

Tulkintakehykset vaihtelevat suuresti. Arkielämässä ne perustuvat kulttuurin ja lähiympäristön antamiin näkemyksiin siitä, mikä on tärkeää ja mihin pitää kiinnittää huomiota. Kulttuuri voi antaa vihjeitä ilmeiden ja eleiden tärkeydestä, puhetyylistä ja vaikkapa pukeutumisesta. Sosiaalinen asema vaikuttaa yhä tulkintoihin, vaikka sen merkitys on vähentynyt. Esimerkiksi ryhdikkyyttä voidaan pitää arvokkaana ominaisuutena, kun kohdataan vieras henkilö. Tai kädenpuristuksella voi olla suuri merkitys. Suomessa arvostetaan toisen silmiin katsomista. Jossakin kulttuurissa se voi olla loukkaavaa.

Tarjolla on monenlaista koulutusta, jonka avulla toisen ihmisen ymmärtämistä halutaan edistää. Tällaista koulutusta saavat etenkin terapeuteiksi kouluttautuvat.  Koulutuksessa voi olla jokin vahva teoreettinen viitekehys, jonka avulla tulkintoja tehdään. Sellainen on esimerkiksi psykoanalyyttinen koulukunta, joka antaa terapeuteille sekä tulkinnoissa tarvittavan kielen sekä kuvauksen ihmisen olemuksesta ja motiiveista. Myös muissa psykoterapian koulukunnissa painotetaan asiakkaan motiivien ja ominaisuuksien ymmärtämistä.

Ensivaikutelmilta kukaan ei voi välttyä. Merkillisen nopeasti – mitä tukevat myös tutkimukset – syntyy käsitys siitä, millainen henkilö on kyseessä, kun hänet tavataan ensimmäistä kertaa. Kiinnitämme huomiota sekä olemuksen yksityiskohtiin että siihen kokonaisuuteen, joka tuosta henkilöstä välittyy. Hänen persoonallisuuttaan kuvaavia sanoja tulee nopeasti mieleen. Tuo henkilö vaikuttaa iloiselta, avoimelta, mukavalta tai päinvastoin alakuloiselta, sulkeutuneelta ja hankalalta ihmiseltä.

Ensivaikutelmassa on vahvasti mukana evaluaatiota eli hyvä–paha/huono -arviointia. Tutkimusten mukaan nämä hyvä–paha -arviot ovat mukana lähes kaikissa arvioissa, mikä ei tarkoita, että ne aina olisivat voimakkaita. Tällainen arvio on ilmeisesti ollut välttämätön eloonjäämisen kannalta. On tehtävä nopeasti päätelmä siitä, onko toinen ihminen vaarallinen vai voiko hänestä olla jotakin hyötyä. Persoonallisia ominaisuuksia kuvaavia sanoja on monissa kielissä paljon. Muutamalla piirteellä toisen tila otetaan haltuun. Tunnetaan myös kieliä, joissa ihmisiä kuvataan heidän tekojensa avulla (X tekee aina työnsä huolellisesti).

Tutkimusten mukaan ensivaikutelma osuu osaksi oikeaan, vaikka siinä voi olla karkeita virheitä. Ensivaikutelma on kuitenkin usein oikean suuntainen verrattuna tarkkoihin persoonallisuudesta saatuihin tietoihin. Esimerkiksi sosiaalisuus ja avoimuus ja niiden vastakodat näkyvät jopa muutamissa sekunneissa. Paljon jää tietenkin piiloon, sillä esimerkiksi ekstrovertit tai introvertit eivät ole kaikissa tilanteissa samanlaisia. Tilanteet vaikuttavat huomattavasti käyttäytymiseen.

Halovaikutus tarkoittaa arvioiden kasautumista joko hyvään tai huonoon suuntaan. Ihmisiä, asioita ja ilmiöitä ei tarkastella toisistaan riippumattomien ominaisuuksien avulla, vaan kokonaisuutena. Jos henkilö vaikuttaa mukavalta, hänellä paljon muitakin hyviä ominaisuuksia, ja jos hän antaa huonon ensivaikutelman, hänellä on runsaasti huonoja ominaisuuksia. Tämä näkyy osuvasti politiikkojen arvioinneissa. Donald Trumpilla ja Vladimir Putinilla on näköjään vain hyviä tai huonoja ominaisuuksia. Tuskin löytyy montakaan ihmistä, joka antaisi heille yhtä monta hyvää ja huonoa ominaisuutta.

Tulkinnan vahvistaminen eli konfirmaatioharha tarkoittaa pyrkimystä löytää tukea ensivaikutelmalla tai omaksutulle mielipiteelle. Huomio kiinnittyy niihin asioihin, jotka tukevat tulkintaa. Ne asiat sivuutetaan, jotka eivät vahvista tulkintaa. Jos joku henkilö on arvioitu hankalaksi tai ilkeäksi, hänen ystävällinen tekonsa on poikkeus ja kertoo hänen kyvystään manipuloida muita ihmisiä.

Tämä prosessi vaikuttaa monin tavoin ongelmalliselta. Arviointivirheitä tapahtuu ilmeisesti paljon, koska kaikkiin prosessin vaiheisiin liittyy vaaroja. Näitä vaaroja kuitenkin lievittää se, että ihmiset ovat hyväntahtoisia ja haluavat elää sovussa toistensa kanssa. Perin harvoin mukavalta vaikuttava ihminen paljastuu hirviömäiseksi. Pikemminkin on niin, että huonon ensivaikutelman antanut henkilö ei lopulta ole sen hankalampi kuin muut ihmiset.

Silti arviointivirheitä tehdään paljon. Osaa niistäkään ei ole tarpeen sanoa virheiksi, sillä usein kyse on yhteensopimattomuudesta. Salon Gahlinilta löytyy osuva aforismi: ”Onneton avioliitto johtuu siitä, että kaksi erinomaista ihmistä on joutunut toistensa huonoon seuraan.” Työpaikkaa hakeva voi tehdä hyvän vaikutelman, mutta ei silti ole sopiva juuri tähän työpaikkaan.

Nykyajan yhteiskunnassa on paljon tehtäviä, joissa on arvioitava toisen ihmisen motiiveja, ominaisuuksia, psyykkistä terveyttä ja soveltuvuutta johonkin tehtävään. Kuinka hyvin esimerkiksi terapeutti tai työhön ottaja onnistuu arviossaan, jos tarjolla on jokin kriteeri, johon arvioita voidaan verrata? Heikommin kuin voisi odottaa. Suuri informaation määrä pikemminkin vaikeuttaa kuin helpottaa arviota.

Koulutetuille asiantuntijoilla oli melkoinen shokki, kun Paul Meehl vuonna 1954 osoitti, että tilastollinen ennustaminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kokonaisvaltainen arviointi. Olipa koulutettu kliinikko tai maallikko, silloin helposti painottaa asioita, jotka eivät ole tärkeitä ja vastaavasti sivuuttaa asioita, jotka ovat tärkeitä.

Kyse on tilanteista, joissa on useita henkilöitä tarjolla johonkin tehtävään. Heistä on valittava sopivin tuohon tehtävään. Tämä on ihmisen kapasiteetille sitä vaikeampi tehtävä, mitä enemmän hakijoita ja mitä enemmän informaatiota on tarjolla. Kun käytettävissä olevista tiedoista tehdään regressioyhtälö, tulos on huomattavasti parempi kuin asiantuntijan noista tiedoista intuitiivisesti yhdistämä arvio.

Tällainen ei kuitenkaan läheskään aina ole mahdollista, sillä esimerkiksi lääkärin on tehtävä kokonaisvaltainen arvio yhden potilaan tilanteesta. Hän on koulutuksensa perusteella hankkinut tietoja siitä, millaiset oireet kertovat tietystä sairaudesta. Joskus yksi oire kertoo jo sairauden. Virheen mahdollisuus on aina olemassa, mutta hyvä koulutus pienentää sitä. Silti myös lääkärin diagnoosi voisi parantua, jos noiden oireiden tiedot yhdistettäisiin regressioanalyysin avulla. Joskus sellaiseen on mahdollisuus ja sitä olisi silloin syytä käyttää.

Kannattaako onnellisuutta tavoitella?

Ihmiset eivät suinkaan jatkuvasti ole ihanan onnentunteen vallassa, koska elämä on usein kovaa. Lisäksi ihmisen biologiaan kuuluu kielteisyysharha, joka johtaa näkemään monia asioita kielteisessä valossa. Se johtuu ainakin osaksi siitä, että paha on vahvempaa kuin hyvä. Paha huomataan helpommin kuin hyvä. On kuin olisi sisäinen pakko, joka vaatii kiinnittämään huomiota pahoihin asioihin. Sitä on perusteltu turvattomuuden tunteen heräämisellä. Voimme tehdä kaikenlaista ajatellen niiden tuottavan onnellisuutta. Huomion saaminen tuntuu hyvältä. Se tuntuu aluksi hienolta, mutta vähitellen se käy raskaaksi, jos on aina huomion keskipisteenä. Tai sitten voidaan ajatella, että rahan ja tavaran mukana tulee onnellisuutta.

Onnellisuus on huono pitkän tähtäimen tavoite, koska se vaihtelee aika ennustamattomasti. Vaihtelu liittyy etenkin onnellisuuteen tunteena tai mielialana. Joskus muutokset voivat olla päivän ja tunninkin aikana suuria. Kun tapahtuu jotakin mukavaa, mieliala kohoaa ja kun sattuu jotakin ikävää, mieliala laskee. Tyytyväisyysonni sen sijaan on melko pysyvää varsinkin aikuisiässä. Vasta hyvin merkittävät tapahtumat vaikuttavat siihen, miten arvioimme elämäämme taaksepäin.

Huomio tarttuu helposti asioihin, jotka tuottavat nautintoa. Niitä siis innolla tekemään! Monia nautintoja, kuten vaikkapa syömistä vaivaa kyllästyminen ja tottuminen. Jos ahmii liikaa, tulee vastavaikutus eli paha olo. Toki nälkä tulee uudestaan, mutta mielihyvä on aina hetkellinen ja sitten tapahtuu palautuminen onnellisuuden perustasolle. Entä jos käyttäisi rahansa herkkuihin? Kylläisyys tulee niistäkin ja lisäksi herkkuihin tottuu. Niistä tulee vähitellen arkiruokaa.

Olisiko kuitenkin sellaisia nautintoja, joista voisi hyötyä enemmän? Sekä arkihavainnot että tutkimus kertovat, että luonto ja liikunta ovat asioita, joita voidaan toistaa jatkuvasti, kunhan pidetään sopivia taukoja. Kumpikin kohottaa mielialaa ainakin tunnin, pari vielä luontokäynnin tai liikunnan jälkeen. Voisiko siitä kuitenkin kertyä jotakin myös tyytyväisyysonneen? Näin tapahtuu, sillä liikunnasta kertyy sekä fyysistä että psyykkistä hyötyä. Kunto kohenee ja hallinnan tunne lisääntyy. Mikä on luontokokemusten vaikutusmekanismi? Kyse voi olla rauhoittumisesta ja ylentymisen tunteesta.

Koska hyvissä olosuhteissa elävät ihmiset ovat jo vähintään melko onnellisia, ”ylöspäin” ei ole paljon tilaa. Eihän kukaan sitä paitsi halua olla maksimaalisen onnellinen päivästä toiseen. Tunteiden säätely menettää silloin merkityksensä. Elämässä jokaisella on paljon sellaisia menetyksiä, suruja ja vastoinkäymisiä, joiden yhteydessä huippuonni olisi omituista. Täysin onnellinen ei tunne mitään, sillä hän yhtä iloinen sattui mitä tahansa. Jo arkijärki sanoo, että voimme joskus olla täydellisen onnellisia, mutta enimmäkseen perustyytyväisyys riittää.

Jatkuva oman tilan tarkkailu käy rasittavaksi olipa kyse mistä asiasta tahansa. Jos edistystä ei tapahdu odotetusti, se ahdistaa. Jos sitä tapahtuu, helposti haluaisi muutoksen olevan vielä nopeampaa ja täydellisempää. Olen nähnyt ohjeita, joissa kehotetaan arvioimaan omaa onnellisuutta päivittäin. Älä ota tällaista neuvoa vakavasti. Kyse on vähän samasta asiasta kuin pitäisi kuumemittaria jatkuvasti kainalossa. Kaikki muutokset kielteiseen suuntaan herättävät huolta.

Jos sen sijaan koemme vajausta onnellisuuden suhteen niin, että alakulo ja joskus masennuksenkin puuskat vaivaavat, silloin on luonnollista toivoa jotakin parempaa. Mihin silloin kannattaa tarttua? Lähtökohdaksi on syytä ottaa kokonaisvaltainen hyvinvointi. Vaikka onnellisuus on siinä tärkeä osatekijä, on muitakin arvokkaita asioita. Sellaisia ovat esimerkiksi mielekkyys, itsekunnioitus tai -arvostus, henkinen kasvu ja hyvät ihmissuhteet. Nämäkään eivät ole yksinkertaisia tavoitteiden asettamisen kannalta, mutta niistä on usein helpompi saada ote kuin onnellisuudesta, joka itse asiassa on noiden asioiden takana.

  • Mielekkyyttä tuottaa sellainen toiminta, joka tyydyttää itseä ja edistää yhteistä hyvinvointia.
  • Itsekunnioitusta vahvistaa etenkin oikeudenmukaisuuden edistäminen.
  • Henkistä kasvua tukevat opiskelu, harjoittelu ja aktiiviset harrastukset.
  • Hyviä ihmissuhteita vaalitaan osoittamalla muille rakkautta, arvostusta ja kiinnostusta.

Nämä voivat edistää myös omaa onnellisuutta, mutta se ole tärkein tavoite, vaan yhteinen hyvä elämä. Tämä ei tarkoita, että mielihyvät eivät olisi hyvinvoinnille tärkeitä. Ne kohottavat mielialaa ja helpottavat arkisia kontakteja. Hyvällä tuulella kaikki sujuu paremmin kuin huonolla. Ne ovat elämän suola, mutta niiden aktiivinen tavoittelu voi tuottaa kielteisen vastavaikutuksen.

Onko olemassa yksinkertaisia keinoja, joilla mielialaa, siis tunneonnea, voi kohottaa. Yksi keino on mindfulness, hyväksyvä läsnäolo, jossa tarkkaavaisuus kohdistetaan juuri siihen mitä tekee. Hyväksytään oma persoona ja tekeminen ja ollaan tietoisesti läsnä siinä mitä tehdään. Kaikille tämä ei sovi. Kuulun niihin, jotka pitävät sitä omituisena asiana, vaikka tiedän, että siitä on ollut hyötyä myös tutkimusten mukaan. Säännöllisestä harjoittamisesta on todettu myös pitkäaikaisvaikutuksia.

Ne keinot, joita suosittelen, ovat nekin periaatteessa yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin innostusta ja sitkeyttä. Liikkuminen luonnossa on hyvä keino, jos myös on myönteisiä tutkimustuloksia. Toinen ehdotus vaatii ainakin yhtä paljon sitkeyttä ja myös itsetuntemusta: huomaavaisuus, kohteliaisuus ja ystävällisten tekojen tekeminen. On tapana sanoa ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, joka pitää paikkansa. Ystävällinen ihminen saa itsekin kokea ystävällisyyttä.

Trying To Be Happier Won’t Work. Here’s What Will, According To Science.

Actively pursuing happiness can backfire. Here’s what research shows actually helps increase joy. Catharine Pearson, Huffpost, 1/15/2021.

https://www.huffpost.com/entry/be-happier-what-works_l_6001aff1c5b697df1a0537a7

Onnellisuus on myös sielun asia

Useimmissa kulttuureissa onnellisuus on tarkoittanut hyvää onnea ja vasta sadan vuoden aikana onnellisuutta on länsimaissa tulkittu myönteisenä tunnekokemuksena. Onnellisuus voidaan ymmärtää myös tyytyväisenä elämään. Länsimainen kulttuuri korostaa yhä enemmän myönteisiä tunteita onnellisuuden kuvaajana.

Kuitenkin monet teologit ja filosofit ovat arvostelleet tällaista tulkintaa. On haluttu palata antiikin ja kristinuskon juurille ja muistuttaa, että onnellisuus on ymmärretty tuhansien vuosien ajan hyvin kokonaisvaltaisesti hyvänä elämänä. Aristoteles käytti sanaa eudaimonia, joka voidaan kääntää kukoistavana elämänä. Siinä myönteiset tunteet ovat taka-alalla, vaikka Aristoteles arvosti myös arkisia mielihyvän lähteitä.

Onko mahdollista ajatella, että Hitler, Stalin ja monet muut diktaattorit ja murhamiehet olisivat olleet aidosti onnellisia? Nämä kaksi eivät vaikuttaneet vihassaan ja paranoiassaan onnellisilta, mutta todennäköisesti on ollut pahoja ihmisiä, jotka ovat eläneet tunteiden näkökulmasta onnellisina.

Mitä tavalliset ihmiset ajattelevat tästä asiasta? Voiko paha ihminen olla onnellinen? Yang, Knobe, ja Dunham (2020) tekivät tästä aiheesta Yhdysvalloissa ja Kiinassa kyselyn sekä lapsille että aikuisille. Tutkimuksen ideana oli esittää osallistujille kolme erilaista lyhyttä kertomusta, jotka vaihtelivat päähenkilön moraalisuuden mukaan. Peruskertomuksessa lapsille kuvattiin poika, jolla asiat olivat hyvin ja joka oli enimmäkseen hyvällä tuulella. Toisessa kertomuksessa poika oli hyväntuulinen, mutta teki tovereilleen ilkeitä asioita. Kolmannessa hyväntuulinen poika auttoi kavereita eli teki hyviä asioita. Lapsilta pyydettiin asteikolla 1 – 4 arviota, kuinka onnellisia nämä pojat olivat. Luvun 4 kielellinen vastine oli ”todella onnellinen” ja luvun 1 ”todella onneton”.

Tutkimukseen osallistuneet lapset olivat 4 – 9 -vuotiaita. He antoivat keskimäärin onnellisuudesta seuraavia arvioita. Hyväntuulisen pojan keskiarvo oli 3,93, hyväntuulisen mutta pahan 2,10 ja hyväntuulisen ja kiltin 3,83. Lapset selvästi huomioivat onnellisuuden arvioissa moraalisen näkökulman. Aikuisten kuvaukset olivat hiukan laajempia, mutta heidän arvionsa olivat lähes desimaalilleen samanlaisia kuin lasten. Paha poika ei voinut olla todella onnellinen. Kiinassa tulokset olivat samansuuntaisia. Moraalinen luonne nähdään onnellisuuden osana hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tutkimus ei kerro, mikä on moraalin ja myönteisen tunteen keskinäinen painotus, mutta moraalin vaikutus on suuri, sillä ilkeän arvio painottui ”todella onnettoman” suuntaan. Kenties positiivisten tunteiden ja moraalin merkitys on arkiajattelussa suunnilleen yhtä suuri.

Tulos johtaa pohtimaan onnellisuuskyselyjen tuloksia. Niissä kysytään vain tunnekokemusta, joskin se voidaan nimetä myös tyytyväisyydeksi, joka kattaa ajallisesti laajemman ja kokonaisvaltaisemman näkökulman onnellisuuteen. Otammeko huomioon moraalisen näkökulman kun arvioimme ihmisten onnellisuutta? Tuskin, sillä ihmisten enemmistö kallistuu hyvän puolelle (olen optimisti). Jos kuvaamme ihmisten pahuutta asteikolla 0 = erittäin hyvä … 50 = sekä hyvä että paha … 100 = erittäin paha, niin eiköhän tavallisen ihmisen pahuus sijoitu jonnekin lukujen 10 – 30 välille. Itsekkyyttä on paljon, mutta se pysyy kuitenkin kurissa, sillä muuten elämä olisi kaikkea muuta kuin onnellista. Ajattelen, että suomalaiset voivat olla onnellisia vain, jos pahuus on korkeintaan tuo 30.

Tämä on tietenkin luvuilla leikkimistä, mutta uskon, että pidämme toisen ihmisen vahingoittamista pahuuden pahana. Myös sellaisia ihmisiä on, mutta heitä on paljon vähemmän kuin tavallisia ihmisiä, joilla moraali joskus pettää, mutta seuraukset eivät ole tuhoisia. Tätä tulkintaa tukee sekin, että me kiinnitämme paljon enemmän huomiota pahoihin kuin hyviin asioihin. Hyvä, jota on paljon, hukkuu helposti pahuuden keskelle.

Arvioidessamme muita ihmisiä ymmärrämme, että emme ole täydellisiä, vaan teemme myös kyseenalaisia, joskus jopa pahoja tekoja. Moraalinen näkökulma vaikuttaa arvioihin vasta, kun ylitetään tuo ”jokamiehen ja -naisen” moraalin raja, joka olkoon vaikka tuo 30/100. Siitä lähtien moraali alkaa vaikuttaa arvioihimme. Kun kyse on jo aika itsekkäästä ja häikäilemättömästä ihmisestä (50/100), ajattelemme, että hän ei voi olla yhtä onnellinen kuin mitä me olemme. (Ikävä kyllä, hän voi olla.). Kun ylitetään tuo kynnys, jossa mennään silkan pahuuden puolelle, emme suostu tällaista ihmistä pitämään onnellisena. Hitler ja Stalin tai jokin murhamies eivät kerta kaikkiaan voi olla onnellisia ihmisiä.

Tunnettu onnellisuuden tutkija Daniel Gilbert torjuu tämän näkemyksen kirjassaan Stumbling on Happiness (s. 39 – 40). Siinä hän toteaa, että kahdentuhannen vuoden ajan hyveet kuuluivat onnellisuuteen: ”Mutta hyveellinen elämä on onnellisuuden syy eikä itsessään onnellisuutta. Tämä tulkinta ei ole hyvä, sillä se sotkee keskustelua nimittämällä sekä syytä että seurausta samalla nimellä.” Gilbert päätyy näkemykseen, että ilman muuta paha ihminen voi olla onnellinen. Gilbert on periaatteessa oikeassa, mutta onneksi empiiriset havainnot kertovat muuta. Toisten auttaminen tuottaa positiivisia tunteita ja pahat teot yleensä johtavat yhteisön paheksuntaan ja rankaisuihin. Harva nauttii toisten kiusaamisesta. Suurempi ongelma on Gilbertin onnellisuuden määritelmä. Hän näkee sen positiivisina tunteina. Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan tähän määritelmään yhdy.

Tämä moraalia painottava tulkinta ei siis yleensä näy ihmisten omissa arvioissa, mihin on kaksi syytä. Uskomme, että suurin osa ihmisistä on pikemminkin hyviä kuin pahoja ja toiseksi emme suostu näkemään omaa pahuuttamme. Vaikka teemme pahoja tekoja, selitämme ne parhain päin. Nuo asiat olivat kovin pieniä eivätkä lopulta aiheuttaneet suurta vahinkoa kenellekään. Tai sitten syy oli muissa. Meidät houkuteltiin pahoille teoille. Jopa rikolliset pitävät itseään moraalisina ihmisinä. Moraalin näkökulma koskee siten vain muitten ihmisten onnellisuuden arviointia.

Aidon tai autenttisen onnellisuuden näkökulma on viime vuosina saanut tutkijoiden huomiota. Hyvä esimerkki tästä on Martin Seligmanin kirja Authentic Happiness (suomeksi Aito onnellisuus). Onnellisuutta voidaan Seligmanin mukaan tavoitella mielihyvää etsimällä, sitoutumalla ja tekemällä mielekkäitä asioita. Nämä kolme ovat toteutuessaan yhteydessä koettuun onnellisuuteen, mutta Seligmanille autenttinen onnellisuus on seurausta siitä, että omia vahvuuksia voidaan käyttää johonkin tehtävään sitoutuen mielekkäällä tavalla.

Kirjassaan Flourish Seligman laajensi autenttisen käsittämään seuraavat viisi osatekijää: mielihyvä, sitoutuminen, ihmissuhteet, mielekkyys ja saavutukset. Nämä muistuttavat monien tarveteorioiden komponentteja. Carol Ryffin psykologisen hyvinvoinnin jäsennys puolestaan sisältää itsensä hyväksymisen, persoonallisen kasvun, elämän tarkoituksen, positiiviset ihmissuhteet, ympäristön hallinnan ja autonomian. Näitä on tutkittu paljon enemmän kuin Seligmanin komponentteja. Ne todellakin ovat yhteydessä koettuun hyvinvointiin. Autenttiseen, hyvään elämään ilmeisesti kuuluu tällaisia osatekijöitä. Autenttinen onnellisuus voidaan määritellä niiden avulla.

Molemmat on laadittu yksilökeskeisen kulttuurin näkökulmasta. Entä jos autenttista olisi pyrkimättömyys, nöyryys, levollisuus, mielenrauha ja ympäristöön sulautuminen? Länsimainen ”autenttisuus” tuntuu pikemminkin riistävän ihmisen autenttisuuden. Tuo kasvua ja suorituksia korostava malli ei anna ihmiselle hetken lepoa ja rauhaa. Moraalinen näkökulma tulee näissä malleissa niukasti esiin. Sitoutuminen ja mielekkäät toiminnat voivat palvella yhtä lailla hyviä kuin pahoja tavoitteita.

Lähteet

  • Seligman, M.E.P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Free Press.
  • Seligman, M.E.P. (2011). Flourish. A visionary new understanding of happiness and well-being. New York: Simon & Schuster.
  • Yang, F., Knobe, J. & Dunham,Y. (2020). Happiness is from the soul: The nature and origins of our happiness concept. Journal of Experimental Psychology: General. Online.