Tekee mieli vastata heti: ei ole. Muistan lapsuudestani monia hyvin ujoja lapsia, joista ei vielä toisella kymmenelläkään saanut paljon mitään irti. Kun heiltä kysyttiin jotakin, he vain tuijottivat varpaitaan. Tätä ei pidetty pahana, sillä aikuiset vain totesivat, että Matti tai Liisa on vähän ujo. Lähes aina nuo ujot lapset saivat töitä ja menivät naimisiin ja saivat lapsia. He olivat yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin kaikki muutkin.
Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi nauttia esiintymisestä ja väkijoukoista? Pakottaako nykyinen kulttuuri jokaisen sellaiseen? Eikö yksityisyyttä arvostavassa kulttuurissa saisi vetäytyä omiin oloihinsa? Puhutaan paljon kauniita sanoja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta tämä on vain puhetta, sillä todellisuudessa kaikkia pakotetaan kapeaan ”normaalisuuden” muottiin.
Kysymys ei enää ole luonnollisesta ihmisten luonteenpiirteiden vaihtelusta eikä edes puutteellisen kasvatuksen seurauksista, vaan aivojen tai keskushermoston rakenteellisista ongelmista. Näitä tietenkin voidaan hoitaa lääkkeillä, mikä avaa lääketehtaille suuria mahdollisuuksia. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa myydään jo lääkkeitä ujouden hoitoon. Ujoutta tosin nimitetään sosiaaliseksi fobiaksi tai persoonallisuushäiriöksi. Psykiatrit ja psykologit kuvaavat näiden ongelmien lisääntymistä suoranaisena epidemiana, koska tällaisen diagnoosin saaneiden määrä on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt moninkertaiseksi.
Tässä vaiheessa hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa. Ihmisen biologia ei ole voinut muuttua sadassa tai tuhannessa vuodessa niin, että jotakin todellista aivojen häiriöiden lisääntymistä olisi tapahtunut. Onko siis kulttuurin muutos saanut aikaan tämän ongelman? Kyllä, sillä kyse on yhä voimistuvasta medikalisaatiosta, jonka vuoksi ihmisluontoon kuuluvia normaaleja – toki joskus kiusallisia – reaktioita on alettu hoitaa psyykkisinä ongelmina tai häiriöinä. Toiseksi työelämä vaatii meiltä aivan kohtuuttomia vaatimuksia. Nämä lisääntyvät tehokkuuden ja persoonallisuuden vaatimukset yhdessä medikalisaation kanssa vievät samalla hoitojärjestelmän umpikujaan. Terveydenhuolto ei voi hoitaa ihmisten persoonallisia ominaisuuksia tai menetyksistä johtuvia reaktioita. Siihen yhteiset rahat eivät riitä.
Kyse ei ole pelkästään lääketehtaiden ahneudesta tai psykiatrien vallanhalusta, sillä häiriö- tai sairaustulkinnat ovat aluksi vapauttavia. Luin juuri sydäntä särkevän kuvauksen siitä, kuinka suuri helpotus oli se, että lapsella olikin ADHD-häiriö, eikä kyseessä ollutkaan huono kasvatus, koska silloin vanhempien harteilta putosi suuri taakka. Mitä vanhemmasta lapsesta on kysymys, sitä suurempi helpotus tieto voi olla myös hänelle. ”Ongelmani johtuvat häiriöstä tai sairaudesta eikä siitä, että olisin ilkeä tai poikkeava ihminen.” Diagnostiikan laajeneminen palvelee siis myös syyllisyydestä ja vastuusta vapautumista. Kun monasti oireita voidaan aidosti lääkkeillä lievittää, se myös vahvistaa sairaustulkinnan hyväksyttävyyttä.
Otan takaisin osan siitä, mitä kirjoitin. Kun kerran kulttuuri on kehittynyt kovin vaativaksi, voiko silloin enää vaatia, että vaikeuksiin joutuneet saisivat ilman apua otteen elämästään? Koska häiriintynyttä kulttuuria ei voida hoitaa, on hoidettava sen uhreja.
Tulevaisuuden terveydenhuollossa käytetään entistä suurempi osa työajasta lääkkeiden määräämiseen. Oireet voidaan määrittää tietokoneelle annettujen vastausten avulla, jonka jälkeen koneeseen syötetty ohjelma kertoo diagnoosin tai sellaisen oiretason, jossa lääkkeistä hyödytään. Vakavien sairauksien hoito voi kärsiä emmekä tiedä, millaisia kielteisiä seurauksia laaja lääkkeiden käyttö aiheuttaa. Parhaimmillaan käy niin, että väestön onnellisuuden taso jopa nousee, koska mielialaa kohottavia lääkkeitä käytetään paljon. Huonommillaan kestävyytemme heikkenee ja tulemme riippuvaisiksi mielialalääkkeistä.