Psykopatiaa, narsismia, ujoutta ja surua on alettu diagnosoida sairaudeksi. Laitan siis pääni pölkylle, kun arvostelen psyykkisten ongelmien diagnostiikkaa. Onhan useimpien psykiatrien reaktio se, että juuri diagnoosien avulla hoitoa voidaan suunnitella. Myönnän tämän näkemyksen oikeaksi, jos vain diagnostiikka olisi järkevää ja toimivaa – ja kohtuullista.
Auttaako nykyinen diagnoosijärjestelmä aidosti ongelmien ratkomisessa tai hoidossa? Yhteiskunnassa on monenlaisia ongelmia. Huomattava osa niistä liittyy tavalla tai toisella omaan persoonallisuuteen. Tarjolla on sadoittain sanoja, joilla kuvataan ihmisten häiriöitä, vaivoja ja puutteita. Jossakin historian vaiheessa syntyi ajatus, että huomattavaa osaa näistä oikuista voidaan nimittää sairauksiksi. Syntyi massiivinen diagnostinen järjestelmä, joista tunnetuin on Yhdysvalloissa kehitetty DSM-systeemi (Diagnostic and Statistical Manual).
Onko tämä luokittelu järkevää? Entä jos kyse on aivan luonnollisesta ihmisten erilaisuudesta? Miksi joitakin ominaisuuksia tai toimintoja nimitetään sairauksiksi ja toisia yhä pidetään ihmisten erilaisuutena? Arkihavainnot ja tutkimukset osoittavat, että ihmiset eroavat suuresti esimerkiksi ahdistuneisuuden suhteen. Suurehkossa joukossa on paljon niitä, jotka hädin tuskin tunnistavat tällaisen kokemuksen, mutta myös niitä, jotka kokevat sen tuskallisena.
Kun tehdään laajoja väestötutkimuksia, ahdistuneisuuden jakautuma on hyvin säännöllinen. Siitä on vaikea löytää mitään sellaista kohtaa, josta sairaus (tai häiriö) alkaisi. Raja on mielivaltainen, joten sitä voidaan nostaa tai laskea. Katkaisukohdasta riippuen saadaan paljon, melko paljon tai vähän ahdistushäiriöstä kärsiviä ihmisiä. Vielä vaikeampi on vetää raja patologisen, sairaudenkaltaisen vastuuttomuuden ja ”normaalin” vastuuttomuuden välille.
Sairauden puolesta puhuu se, että kärsiviä ihmisiä pitää auttaa ja että häiritseviä ihmisiä pitää saattaa oikeille raiteille. Jos voimakas ahdistus on vain normaalia vaihtelua, silloin tällainen ihminen ei todennäköisesti saisi apua. Ahdistuksen osalta tässä vastaväitteessä on järkeä, mutta vastuuttomuuden osalta ei niinkään. Vastuuttomuus on moraalisesti väärin, joten siihen tulee puuttua kulttuurin omin keinoin. Nimittäminen sairaudeksi vaikeuttaa puuttumista, koska se antaa vastuuttomalle alibin olla sellainen kuin on.
Persoonallisuuteen liittyvissä ongelmissa muutoksen ehtona on oma halu muuttua. Ahdistuneilta ja masentuneilta ihmisiltä sitä yleensä löytyy. Tarjolla on suuri määrä keinoja, joita tuhansien vuosien aikana on käytetty. Tällaisten ongelmien juuret ulottuvat syvälle ihmiskunnan historiaan. Jo kauan pohdittu, mistä tällaiset ongelmat johtuvat. Syyt on nähty sekä ulkoisina että sisäisinä. Kolme keinoa on ollut suosiossa: Ensinnäkin näistä kärsiville ihmisille on tarjottu ruokia, rohtoja ja lääkkeitä, toiseksi heitä on enemmän tai vähemmän lempeästi koetettu saada mukaan yhteisön elämään ja kolmanneksi heitä on hoidettu loitsuin, rukouksin, kehotuksin ja ohjein.
Onko juuri mikään muuttunut? Tarjolla on paljon enemmän lääkkeitä kuin ennen ja myös psykoterapian koulukuntia on paljon. Koulukuntien väliset tuloksellisuuserot ovat osoittautuneet pieniksi. Se on sekä hyvä että huono uutinen. Hyvä sikäli, että monet keinot toimivat ja huono sikäli, että emme tiedä, mikä hoidossa tuottaa tuloksia. Menetelmät ovat niin erilaisia, että niistä on vaikea johtaa muutosten periaatteita. Mikään menetelmä ei hyödytä kaikkia, sillä osa hyötyy paljon, osa hiukan ja jotkut eivät hyödy lainkaan.
Ikävin uutinen on se, että häiriöiden ja sairauksien määrä lisääntyy. Muutoksia on vaikea arvioida, mutta eräiden arvioiden mukaan psyykkisten ongelmien määrä on sadan vuoden aikana lisääntynyt jopa moninkertaiseksi. Kun hoito on keskimäärin tehokasta, miksi näiden ongelmien määrä ei vähene?
Länsimainen kulttuuri viestittää sekä suoraan että epäsuorasti, että ihmisillä on paljon ongelmia. Kuvaava on Thomas Harrisin kirja I’m OK – You’re OK vuodelta 1969. Kirjan viesti ei suinkaan ollut, että minulla menee hyvin ja myös sinulla menee hyvin, vaan kirjan mukaan sekä minulla että sinulla on ongelmia, joten hoitoa ja apua tarvitaan paljon.
Psykiatrian ja psykologian asiantuntijat valittavat, että hoitoa ei ole tarpeeksi suhteessa ihmisten ongelmiin. Tarvittaisiin paljon enemmän terapeutteja ja ohjausta. Syntyy kuva, että olemme katastrofin partaalla, jos ennalta ehkäisyä ja hoitoa ei lisätä. Vedotaan tutkimuksiin, joiden mukaan väestössä on niin ja niin paljon masentuneita, ahdistuneita, alkoholisteja, stressiä ja uupumusta sekä persoonallisuushäiriöistä ja syömishäiriöistä kärsiviä ja monia muita ongelmia. Olemmeko täysin avuttomia kulttuurimme tuottamien ongelmien suhteen?