Eikö ole ihmeellistä, että samalla kun yhteisöllisyys on heikentynyt, meistä on tullut empaattisempia? Tämän voi kiistää tämän hetken kauheuksien vuoksi, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että parin sadan vuoden aikana meistä on tullut empaattisempia. Luin pari vuotta sitten kuvauksen eräästä 1700-luvun taistelusta. (Saattoi olla Pultavan taistelu.) Nuo entisajan taistelut olivat kauheita, sillä jopa puolet sotilaista saattoi menehtyä. Kirjan kirjoittaja kuvasi, kuinka aateliset sodanjohtajat joivat yhdessä maljoja hyvän taistelun ja hävinneiden kunniaksi. Samalla kentällä valitti tuskissaan satoja, kenties tuhansia haavoittuneita, joista kukaan ei välittänyt.
Minuuden tiedostamisen myötä myös tavallisen ihmisen arvo on noussut niissä maissa, joissa eletään yksilökeskeisissä, demokraattisissa kulttuureissa. Minuus on tuonut mukanaan universalistisen näkemyksen vahvistumisen: ihmiset ovat kaikkialla yhtä arvokkaita, vaikka heidän sosiaaliset ja taloudelliset asemansa olisivat erilaisia.
Empatia on niin arvokas asia, että sitä ei ole koskaan liikaa. Miten sitä voidaan kehittää?
Eräässä tutkimuksessa opiskelijoille kuvattiin Kati-niminen opiskelija, jolla oli suuria vaikeuksia elämässään. Hänen vanhempansa olivat kuolleet, minkä vuoksi hän oli joutunut ottamaan vastuuta pienistä sisaristaan. Katia oli mahdollista auttaa kotona ja opiskelussa. Opiskelijoilta kysyttiin halukkuutta auttaa. Heistä 37 prosenttia oli halukas auttamaan keskimäärin 40 minuuttia. Toisessa vaiheessa eri ryhmälle opiskelijoita annettiin seuraava lisätehtävä:
Koeta kuvitella kuinka Kati kokee sen, mitä on tapahtunut ja miten se on vaikuttanut hänen elämäänsä. Koeta eläytyä mahdollisimman täydellisesti, mitä hän on joutunut käymään läpi ja miten se on vaikuttanut häneen.
Niistä opiskelijoista, jotka olivat saaneet tämän lisätehtävän, 76 prosenttia oli halukas auttamaan keskimäärin 80 minuuttia. Tällainen toisen osaan asettuminen vaikutti siten merkittävästi auttamishaluun (josta siis oli kyse, ei aidosta auttamisesta). Vastaavia tutkimustuloksia on saatu paljon. (Miller, s. 68–69).
Tämä menetelmä edellyttää, että ensin asettaudutaan toisen tilanteeseen ja sitten koetetaan samaistua siihen, mitä tuo henkilö kokee.
Tätä empatian vaikutusta auttamiseen on selitetty oman tilan helpottumisella eli kyseessä on itsekäs motiivi. Daniel Batson torjuu tämän tulkinnan ja tarjoaa selityksenä empatia-altruismi -selitystä. Kyseessä on ihmisen luontainen halu olla avuksi hädässä olevalle. Tietenkin auttamisella on myös itsekkäitä syitä, mutta näin ei suinkaan ole aina. (emt. s. 70).
Kun kyse on moraalisesta luonteesta, silloin auttaminen on luonnollista ja toistuvaa. Se ei riipu vain otollisista tilannetekijöistä. Kuitenkin tilannetekijät ovat vahvempia kuin uskomme. On saatu niinkin erikoisia tuloksia, että leivonnaisten tuoksu edistää auttamista ja että huonolla tuulella olevat avustivat Syöpäyhdistystä paljon useammin kuin neutraalilla tuulella olleet (emt. s. 76).
Christian Miller arvioi, että useimmilla nykyajan ihmisillä ei ole riittävästi sääliksi nimitettyä hyvettä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset olisivat aina itsekkäitä ja välinpitämättömiä, kun he näkevät avun tarpeessa olevia ihmisiä. Kuitenkin auttaminen on usein puolinaista tai sitten ohikävelemistä puolustellaan ajattelemalla, että tämä asia ei minulle kuulu.
Sääli on kyllä usein hyveiden joukossa, mutta pidän sitä vain puolinaisena hyveenä. Voi sääliä kovasti tekemättä mitään. Se on itse asiassa yleistä. Minuakin on säälitty sotaorpona (kuulin sivusta), mutta ei siitä myönteisiä tekoja seurannut. Säälitään vähemmän ja autetaan enemmän.
Miller, C.B. (2018). The character gap. How good are we? New York: Oxford University Press.