World Happiness Report 2025 on julkaistu, ja Suomi on kahdeksatta kertaa peräkkäin maailman onnellisin kansa.
Enää tätä hienoa tulosta ei ihmetellä yhtä paljon kuin ensimmäisillä tutkimuskerroilla, mutta edelleen moni suhtautuu siihen epäluuloisesti. Vaikka itse olisi onnellinen, koko kansa ei voi olla noin onnellista. Eikä tietysti olekaan, sillä noin 10 prosenttia ilmoittautuu onnettomaksi tällaisissa kyselyissä. Tämä pessimismi muiden ihmisten onnellisuuden suhteen tuli esiin pari vuotta sitten Vaasassa tekemässäni kyselyssä. Kun osallistujia pyydettiin arvioimaan vaasalaisten onnellisuutta, siitä saatiin keskimäärin selvästi matalampi kuin oman onnellisuuden arvioista. Onko meillä tarve olla onnellisempia kuin naapurimme?
Toinen epäluuloisuutta synnyttävä tekijä ovat suomalaisten ongelmat. Kuinka kansa, johon kuuluvilla on niin paljon alkoholiongelmia, masennusta, ahdistusta, väkivaltaa ja sairauksia voi nousta ykköseksi onnellisuuden vertailuissa? Tämä on hyvä kysymys, jota itsekin ihmettelen. Helposti unohtuu, että näitä elämisen ongelmia on muissa maissa vielä enemmän ja sen päälle tulevat huonon hallinnon ja köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Toiseksi aliarvioimme ihmisten kestävyyttä ja sopeutumiskykyä. Esimerkiksi menetyksiin ja sairauksiin sopeudutaan odotettua paremmin.
Onnellisuus on tietenkin abstrakti ja vaikeasti verrattava käsite. Se roikkuun niin sanotusti ilmassa, josta sitä on vaikea pyydystää arkikielen tasolle. Onnellisuus toisin sanoen ymmärretään eri tavoin. Onnellisuudesta voidaan kuitenkin sujuvasti keskustella, mikä antaa mahdollisuuden myös sen vertailuun. Luottamusta siihen, että puhutaan samasta asiasta lisäävät havainnot, joiden mukaan menetykset ja vastoinkäymiset alentavat odotusten mukaisesti onnellisuutta – mutta ajan myötä palautumista tapahtuu sille onnellisuuden tasolle mistä lähdettiin liikkeelle. Ei kaikilla, mutta usein enemmistöllä.
Arviointien luotettavuutta vahvistavat myös valtioiden väliset erot. Kun Suomen keskiarvo 0 – 10 -asteikolla oli 7,7, niin Yhdysvaltojen 6,7, Italian 6,4, Venäjän 5,9, Ukrainan 4,7, Ghanan 4,3, Libanonin 3,2 ja Afganistanin 1,4. Nämä ovat järkyttävän suuria eroja ja suurelta osin vastaavat sitä, mitä tiedämme näistä maista. Missä oman maan kansalaisia sorretaan, siellä onnellisia ovat vain rikkaat ja vallanpitäjät hoveineen – josko hekään, sillä kai he pelkäävät, koska tietävät kansalaisten katkeruuden. Ukrainalaisten arviot olisivat huomattavasti parempia ilman Venäjän hyökkäystä.
Onnellisuuden mittaamisesta voi aiheellisesti voi esittää kysymyksiä. Toimivatko lähinnä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa laaditut kysymykset vaikka Togossa, Libyassa ja Mauretaniassa? Kyselyt on laadittu yksilökeskeisissä kulttuureissa, jolloin yksilön oma onni korostuu. Viime vuosina on laadittu yhteisön onnen mittareita, joissa erot onnellisuudessa tasoittuvat. Yhteinen onni on tärkeää länsimaissakin, mutta yhteisöllisissä kulttuureissa se on vielä paljon tärkeämpää. Tunnetaan kulttuureita, joissa esiintyy jopa onnellisuuden pelkoa. Ajatellaan että jos nyt on onnellinen se tietää kohta onnettomuutta.
Useimmissa kulttuureissa yksilön onni on kuitenkin järkevä kyselyn kohde ja sille löytyy omat sanansa. Pikemminkin on niin, että noita onnellisuutta kuvaavia sanoja on paljon toisin kuin suomen kielessä, jossa on oikeastaan vain yksi. Ilo on jo jotakin muuta ja autuasta ei enää käytetä. Sana tyytyväisyys istuu paremmin suomalaisen suuhun kuin onnellisuus.
Uudessa Global Happiness -raportissa on paljon tärkeää tietoa. Siinä kuvataan esimerkiksi luottamuksen, ystävällisyyden ja perhe-yhteyden vaikutuksia onnellisuuteen. Jo ennestään tiedetään, että ihmiset ovat luottavaisia onnellisissa maissa. Kun hallinto toimii ja korruptio on vähäistä, se lisää ihmisten luottamusta. Jopa vieraisiin ihmisiin uskalletaan luottaa. Myös vapaaehtoistyöllä on yhteyttä onnellisuuteen, mikä tulee esiin myös tämän projektin tuloksissa. Tärkeä tulos perustuu perheen yhteisten aterioitten merkitykseen. Mitä enemmän aterioita nautitaan yhdessä, sitä korkeampi onnellisuus. Tämä näkyy myönteisesti etenkin yksiöiden onnellisuudessa.
Erikoista on se, että onnellisuusprojektissa ei kysytä onnellisuutta, sillä tärkein kysymys edellytti oman elämän sijoittamista asteikolle, jossa 10 = paras mahdollinen elämä ja 0 = huonoin mahdollinen elämä. Tämä on pikemminkin tyytyväisyyttä – jos sitäkään. Ovatko huippututkijat tässä tehneet pahan virheen? Ei sentään, sillä koettua hyvinvointia voidaan kysyä monin tavoin ja tulokset ovat hyvin samanlaisia. Olisi voitu kysyä vaikka itsearvostusta tai elämän hallintaa, niin tulokset olisivat olleet aika lailla samoja. Kaikki hyvinvointia kuvaavat liittyvät vahvasti toisiinsa. Voi olla, että jos projekti alkaisi nyt, kysyttäisiin joko onnellisuutta tai tyytyväisyyttä.