Kovin moni ei psykologiassa ilmoittaudu deterministeiksi, mutta heitäkin on. He siis uskovat, että ihmisen toiminta biologisten tekijöiden ja ympäristön tuotetta, jossa valinnat ovat illuusiota. Tämä ei tarkoita, että ihmisen toimintaa voitaisiin täydellisesti ennustaa, sillä myös satunnaisilla tekijöillä on merkitystä.
Kuitenkin suurin osa on piilodeterministejä, sillä tavoitteena on mahdollisimman täydellinen ihmisen käyttäytymisen ja kokemusten ennakointi. Tämä näkyy esimerkiksi onnellisuuden selittämisessä. Aika ajoin on esitetty tulkintoja, joiden mukaan geenit selittäisivät jopa 80 % onnellisuudesta silloin, kun se ymmärretään pysyvänä ominaisuutena. Tai sitten persoonallisuuden piirteiden katsotaan selittävän lähes yhtä vahvasti onnellisuutta ja piirteet ovat paljolti geneettisiä.
Koko ajan käynnissä on herkeämätön pyrkimys lohkoa yhä enemmän selitysosuutta psykologisista ilmiöistä. Tästä syntyy kuva, että täydellinen selittäminen on lopputulos. Harvoin näkee myönnettävän, joiden mukaan selittämisen rajat todella ovat olemassa. Selityksiä haetaan vastakkaisista suunnista. Yhteinen perimämme sekä jokaisen omat geenit predestinoivat ihmisen toimimaan ja tuntemaan tietyllä tavalla.
Behavioristit ja situationistit puolestaan haluavat löytää sellaisia perustilanteita, joissa kaikki toimivat mahdollisimman samalla tavalla. Kun ympäristö- ja tilannetekijät ovat hyvin voimakkaita, silloin kaikki mukautuvat. Näin kävi Stanley Milgramin kiistellyissä tottelevaisuustutkimuksessa ja näin natsisaksan pahimman huuman aikana. Nyt kiusallisia ovat muutamat oudosti toimivat yksilöt, jotka eivät mukaudukaan odotetulla tavalla. Behavioristit taas haluavat suunnitella koko ympäristön niin, että haluttu tulos saadaan. Nyt ei tarvita voimakkaita tilanteita, vaan hyvin suunniteltuja tilanteita.
Onnistuvatko nämä tavoitteet? Liian aikaista sanoa kerrotaan Kiinan pääministeri Tsou En-lain sanoneen, kun häneltä kysyttiin, mikä on Ranskan vallankumouksen merkitys. Selitykset ovat puutteellisia olivatpa lähtökohtana geenit tai tilanteet, mutta vapaan tahdon kannattajan on pakko myöntää, että toimimme paljolti geenien ja ympäristön ohjauksessa.
Kun psykologiassa pyrittiin olemaan tieteellisiä, arvoihin liittyviä kysymyksiä pyrittiin välttämään. Psykologian tuli olla objektiivista, neutraalia tiedettä. Se johti erikoisiin tulkintoihin:
- Sigmund Freud ei uskonut ihmisen kykyyn tuntea itseään ja tunnistaa motiivinsa. Ihminen ei ole herra omassa talossaan.
- B.F. Skinner ei uskonut ihmisen kykyyn ohjata itseään, koska palautteet ohjasivat hänen toimintaansa.
- Walter Mischel, Stanley Milgram ja Philp Zimbardo (situationistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tunnistaa tilanteiden vaikutuksia.
- Albert Ellis, Aaron Beck ja Daniel Kahneman (kognitiiviset terapeutit ja kognitivistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia ratkaisuja.
- Francis Crick ja V.S. Ramachandran (aivotutkijat ja evoluutiobiologit) eivät uskoneet vapaaseen tahtoon – olemme aivojemme armoilla.
- Viktor Frankl ja humanistiset psykologit koettivat vakuuttaa, että ihmisellä on vapaa tahto ja että hän voi tehdä järkeviä ratkaisuja. Hänestä ei tule onnellista, mutta hän voi löytää elämänsä tarkoituksen.
Ihmisestä syntyy aika synkkä kuva. Hän on avuton, suorastaan surullisen hahmon ritari Don Quixoten tavoin. Parhaimmillaan hän toimii Ohukaisen ja Paksukaisen tavoin ihmetellen tapahtumia ympärillään, mutta hänen yrityksensä ovat usein epätoivoisia. Onneksi keskuudessamme on joitakin Sancho Panzoja ja järkeviä ihmisiä, jotka palauttavat ohukaisia ja paksukaisia maan pinnalle.
Jokainen suuntaus on kuvannut jotakin olennaista ihmisenä olemisesta. Ihminen tekee käsittämättömiä asioita ymmärtämättä itsekään, mitä on tehnyt. Tiedostamaton ei ole niin pelottava ”olio” kuin Freud kuvasi, mutta vaikeus tunnistaa omia motiiveja on ihmiselle ominaista. Freudin mukaan ihminen maksaa kovan hinnan siitä, että psyykkinen järjestelmä torjuu aggressiiviset ja seksuaaliset vietit tiedostamattomaan. Samalla ihmisen hyvä selviytymiskyky jää selittämättä.
Aliarvioimme toistuvien palautteiden merkitystä. Skinnerin mukaan nämä ovat asioita, joita ei tiedosteta. Tunnistamme sen, että esimerkiksi kehujen saaminen tuntuu hyvältä ja saa meidät jatkamaan tuota asiaa, mutta samalla jää huomaamatta, miten herkkiä me olemme palautteille ja miten pitkä historia niihin liittyy. Kauhistelemme katulasten elämää, mutta emme osaa tarkasti analysoida, mitä kaikkea silloin tapahtuu. Olennaista on palautteiden ristiriitaisuus, ennustamattomuus ja positiivisen vahvistamisen puuttuminen. Koska uskomme kykyymme tehdä järkeviä valintoja, emme halua kuulla, että olemme alttiita reagoimaan automaattisesti ympäristön ärsykkeisiin ja palautteisiin. Nämä selitykset taipuvat kuitenkin puutteellisesti arkielämän kaoottisuuteen ja monimuotoisuuteen.
Situationistit väheksyivät persoonallisuuden piirteiden merkitystä. Heidän mottonsa oli ”tilaisuus tekee varkaan” – ja niinhän se usein tekee. Kun tilanteet tai olosuhteet ovat voimakkaita, ihmiset tekevät yhdenmukaisesti asioita, joita heidän taustastaan ja persoonallisuudestaan on vaikea ennakoida. Miksi tavalliset ihmiset suostuivat Stanley Milgramin tutkimuksessa antamaan hengenvaarallisia sähköiskuja aivan oudoille henkilöille, jotka eivät olleet tehneet heille mitään pahaa? Vastauksena oli tilanteessa läsnä ollut voimakas auktoriteetti, joka vaati tottelemista. Arkielämän tilanteet ovat kuitenkin usein hyvin vaikeasti tulkittavia ja antavat ristiriitaisia viestejä, joihin reagoimisessa persoonallisuudella kuitenkin on oma osuutensa.
Milgramin tulokset eivät nekään ole niin yksiselitteisiä kuin aluksi vaikutti. Moni osallistuja ei uskonut, että tutkijat asettaisivat ihmisiä aidosti vaaralliseen tilanteeseen.
Ihmisen rationaalisuuden kritiikki osui oikeaan. Esimerkiksi psykoterapeutti Albert Ellis kuvasi värikkäästi ihmisen järjettömiä odotuksia, jotka kohdistuivat itseen, muihin ja elämään yleensä. Ihminen antaa tunteilleen vallan ja tekee järjettömiä asioita. Daniel Kahneman analysoi taitavasti päätöksenteon virheitä ja löysi niistä samana toistuvia tulkintamalleja. Tämä rationaalisuuden kritiikki jättää kuitenkin huomiotta sen, että monet elämässä tärkeät asiat ovat irrationaalisia, kuten usko, toivo ja rakkaus.
Materialistinen tulkinta elämästä johtaa monien filosofien, biologien ja psykologien mielestä determinismiin eli vapaan tahdon kieltämiseen, koska muuten ihmisen toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Tutkimukset antavat tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen reagoi automaattisesti ensin ja tekee vasta sen jälkeen päätöksensä. Siten ihminen elää vapaan tahdon illuusion varassa. Determinismiä voidaan puolustaa myös evoluution, geenien ja ympäristön vaikutusten perusteella. Deterministit myöntävät myös itse, että he istuvat kahdella tuolilla. Vapaan tahdon kokemus on niin vahva, että siitä on vaikea luopua.
Humanistisen psykologian edustajat ovat korostaneet uhmakkaasti ihmisen kykyä tehdä valintoja. He torjuivat kaikki ne alibit, jotka ovat niin houkuttelevia ja rakkaita. Etenkin vanhempien syyttely omista ongelmista on ollut suosittua. Humanistisen suuntauksen sisällä oli sekä niitä, jotka korostivat eksistentiaalisen ahdistuksen yleisyyttä, että niitä, jotka Viktor Franklin tavoin uskoivat ihmisen löytävän elämänsä tarkoituksen. Humanistinen psykologia voi antaa ihmiselle niin paljon vastuuta, että hän ei jaksa sitä kantaa. Tarkoituksen kokeminen on vahva perusta elämälle, mutta moni joutuu hapuilemaan pimeässä sitä etsiessään.
Kun olemme jo oppineet luottamaan siihen, että luonnontieteet, erityisesti fysiikka ja kemia, antavat yhä tarkemman kuvan siitä maailmasta, jonka me voimme havaita, moni odottaa myös psykologialta jotakin samaa. Voisiko jokin noista yllä kuvautuista lähestymistavoista olla se oikea? Nämä ovat kuitenkin pikemminkin suuria kertomuksia ihmisenä olemisesta kuin todellisuuden tarkkoja peilejä. Niissä on paljon osuvaa kuten yleensä hyvissä kertomuksissa, mutta paljon sellaista, mikä kaventaa ihmiskuvaa ja jopa johtaa harhaan.
Entä jos lähdetään liikkeelle aivan toisesta suunnasta ja katsotaan, mitä konkreettinen tutkimus saa aikaan. Jospa sitkeä tutkimus vähitellen tuottaa sellaisia tietoja, joita voidaan pitää ihmistä kuvaavina totuuksina.
Science-lehden vuoden 2015 elokuun numerossa oli kriittinen tutkimus psykologisen tutkimuksen toistettavuudesta. Tutkijaryhmä oli valinnut kolmesta arvostetusta psykologian tiedelehdestä 100 tutkimusta, jotka pyrittiin toistamaan mahdollisimman samalla tavalla. Alkuperäisissä tutkimuksissa oli yleensä saatu hypoteesien mukaisia tuloksia. Ja vaikka hypoteesit eivät olisi täysin toteutuneet, tuloksena oli kuitenkin tilastollisesti merkitseviä tuloksia. Uusissa tutkimuksissa vain 36 prosentissa saatiin sama merkitsevä tulos ja keskiarvojen erojen tai korrelaatioiden suuruus kutistui puoleen.
Tämä tulos kuulostaa psykologiaa lähes 60 vuotta seuranneen korvissa siltä kuin kuumalle kiukaalle olisi heitetty kylmää vettä. Kuitenkin monia tutkimusraportteja lukiessa törmää siihen, että tulos on ollut vain niukasti tilastollisesti merkitsevä tai sitten tulos on ”kalasteltu” suuresta joukosta korrelaatioita tai vertailuja, joten tuo tulos ei enää niin paljon järkytä. Olisin kuitenkin odottanut, että ainakin 2/3 olisi saanut toistetussa tutkimuksessa tukea.
Mistä tämä heikko toistettavuus voisi johtua? Tutkimusasetelmat ja -menetelmät ovat nykyisin niin monimutkaisia, että niiden tarkka toistaminen on vaikeaa. Suuri osa tutkimuksista tehdään Yhdysvalloissa, josta on usein seurannut, että tutkimukseen osallistuvat ovat yliopistojen opiskelijoita. Osa tutkimustuloksista liittyy aina siihen kulttuuriin, jossa niitä tehdään. Tulosten perusteella rakennetut mallit voivat muuttua ratkaisevasti jonkin pienen muutoksen ansiosta. Tekee mieli verrata kokeellisen psykologian tutkimuksia nykyajan monimutkaisiin teknisiin laitteisiin. Tekniikan viimeistä sanaa edustavat tankit lamaantuvat hiekkamyrskyssä ja kotimaassa junat voivat pysähtyä jo alle 20 asteen pakkasessa.
Tutkijoiden on vaikea salata tutkimuksensa tavoitteita eikä salaaminen edes kuulosta hyvältä. Tutkimukseen osallistuvilla on omat odotuksensa siitä, mitä tutkimuksessa tulisi tehdä. Tutkimukseen vapaehtoisesti osallistuvat haluavat olla hyviä ”koekaniineita” ja haluavat samalla varmistaa, että tutkija saa mitä hän toivoo. Tällaisten odotusten huomioon ottamiseen löytyy keinoja, mutta niiden avulla ongelmaa ei voida kokonaan poistaa.
Jotakin sentään tiedetään. Kun tarkastellaan kielteisiä tai myönteisiä ääri-ilmiöitä tai kun monet asiat kasautuvat samansuuntaisesti, vaikutukset ovat usein pelottavan selkeitä, mutta ne eivät ole yllättäviä. Tiedemiehillä on halu yllättää sekä kollegansa että yleisönsä. Näin teki Einstein ja moni muu luonnontutkija. Myös Stanley Milgram (tottelevaisuus) ja Philip Zimbardo (vankilasimulaatio) yllättivät tutkimuksillaan ja saivat paljon huomiota osakseen.
Se, että lapsen kasvaminen surkeissa olosuhteissa johtaa huonoihin seurauksiin ei yllätä. Tai jos jollakin henkilöllä on vuoden aikana monta kielteistä elämäntapahtumaa, hänen huomattavasti alentunut onnellisuutensa kuulostaa samoin uskottavalta. Yllätys sen sijaan on se, että noista olosuhteista huolimatta voi selviytyä elämässä ja jopa kukoistaa.
Kuinka paljon tietoa pitää kertyä, jotta jotakin ilmiötä tai tulosta voidaan pitää luotettavana? Kuinka monta psykoterapian tutkimusta on tehtävä, jotta voidaan sanoa sen olevan hyödyllistä? Riittääkö viisi tai kymmenen? Vai tarvitaanko satoja? Kukaan ei varmaankaan pysty sanomaan, kuinka paljon psykoterapian tutkimuksia on tehty, mutta niiden määrä voidaan laskea tuhansissa. Eikö tuo viisi tai kymmenen olisi riittänyt? Tutkijoiden mielestä se ei ole riittänyt, koska tutkimustyö jatkuu.
Yksi asia on toki varma. Psykoterapia hyödyttää monia, jotka siihen hakeutuvat. Kuitenkin kyse on keskimääräisistä terapioista, terapeuteista, asiakkaista ja ongelmista. Kun terapiasuuntien lukumäärää ei kukaan tiedä ja terapiat, terapeutit, asiakkaat ja ongelmat vaihtelevat suuresti ominaisuuksiltaan, tuo yleistys ei ole aivan sitä, mitä odotetaan. Valitettavasti kaikki muu on paljon epävarmempaa.
Yksi epävarmuus liittyy siihen, millainen on hyvä psykoterapian tutkimus. Ideaalitasolla vaatimukset ovat suuria. Huomioon otettavia yksityiskohtia on kymmenittäin. Niinpä noista tuhansista tutkimuksista vain murto-osaa täyttää tärkeimmät vaatimukset. Kriittinen arvioija löytää lähes aina joitakin puutteita, joiden vuoksi tulosta ei voida kelpuuttaa niiden joukkoon, joitten perusteella tehdään arvioita psykoterapian hyödyllisyydestä.
Viime vuosina on alettu tutkia onnellisuutta edistävien ohjelmien vaikutuksia. Ensimmäiset katsaukset ja meta-analyysit on jo tehty. Hyvin monenlaisilla keinoilla on saatu aikaan onnellisuuden kohoamista, mutta vaikutusten kestosta on vain vähän tietoa. Kun nuo ohjelmat ovat usein olleet vain viikon mittaisia, olisi yllättävää, jos vaikutukset olisivat kestäviä, jopa usean vuoden kattavia. Minua yllättää se, miten luottavaisesti tutkimusten tekijät suhtautuvat muutokseen. En ole kenenkään vielä nähnyt kirjoittavan näin: ”Tämä oli todella outoa. Miten näin vähäinen panostus voi tuottaa yhtään mitään?”
Muutos on aina kiinnostanut psykologeja. Sen luonne tietenkin vaihtelee suuresti lähestymistapojen mukaan. Psykologian suutauksissa voidaan erottaa monimutkaisuuden ja muutoksen mahdollisuuden ulottuvuudet. Kun nämä suuntaukset taulukoidaan ristiin saadaan psykologian ihmiskuvia kuvaava nelikenttä seuraavasti:
Ihmisen perusolemus
Monimutkainen Yksinkertainen
Suuri Salattu Avoin
Muutoksen
mahdollisuus
Vähäinen Lukittu Vakaa
Koulukunnat voidaan sijoittaa näihin neljään ruutuun seuraavasti:
Ihmisen perusolemus
Monimutkainen Yksinkertainen
Suuri Situationismi Behaviorismi
Muutoksen
mahdollisuus
Vähäinen Psykoanalyysi Piirreteoriat
Sosiobiologia
Kaikkein optimistisimpia ovat olleet behavioristit. Muiden suuntien edustajien mielestä muutos on joko lähes mahdotonta tai erittäin työlästä.
Ihmisluonto on viime vuosiin asti kuvattu itsekkäänä tai ainakin hyvin herkkänä ottamaan vastaan kielteisiä vaikutuksia. Se on luonnollista, koska itsetuntemus että tahto on nähty heikkona. Tässä psykologit ja biologit olivat samaa mieltä – filosofeista en uskalla yleistää.
Ihminen oli itsekäs, valheellinen, manipuloitava, ohjausta vaativa – parhaimmillaan hyväntahtoinen hölmö.
Paradoksaalisesti psykologit ovat etenkin Yhdysvalloissa ja varmaan muuallakin olleet liberaaleja muuhun väestöön verraten. Silti he ovat olleet pessimistejä. Poikkeus oli Skinner, joka oli sosialisti eikä uskonut vapaaseen tahtoon. Skinnerin suurta merkitystä psykologiassa ei ehkä enää riittävästi tajuta.
Kun akateeminen psykologia ja myös keskeiset terapian suunnat olivat näin pessimistisiä, ei ole ihme, että oli paljon tilaa monenlaisille populääreille kuvauksille ja oppaille. Nämä ovat kukoistaneet Yhdysvalloissa jo lähes 200 vuotta. Ei ihme, että Sigmund Freudin kerrotaan sanoneen: Amerikka on erehdys, suuri erehdys. Ehkä hän tarkoitti näitä positiivisuusopetuksia. Niissä korostettiin aluksi hyveitä (Norman Vincent Peale ja Dale Carnegie), mutta vähitellen alkoi muotoutua radikaalin individualismin eetos, jota kuvastavat seuraavat asiat:
- Tee, mikä sinusta tuntuu hyvältä
- Älä mukaudu muitten tahtoon
- Älä pakota muita sääntöihisi
- Pidä huolta oikeuksistasi
- Ole oma itsesi
- Rakasta ensin itseäsi
- Kuuntele sydäntäsi
- Usko omalla tavallasi
- Ole riippumaton
- Älä puutu muitten asioihin
- Löydä totuus sisältäsi
Tämä on vaarallista oppia hyvän elämän kannalta. Tällaisia tulkintoja on paljon yös Suomessa. Toistaiseksi pahimmat ääri-ilmiöt ovat pysyneet kurissa. Medialla on kuitenkin pakkomielle antaa loputtomiin hyvän elämän ohjeita. Niitä riittää olipa kyse raha-asioiden hoidosta, puuron keitosta, puutarhan suunnittelusta, puhumattakaan stressin käsittelystä ja onnellisuudesta. Viimeksi luin ohjeita eläkkeelle jääville. Tärkeintä oli se, että he säilyttävät kalenterinsa ja täyttävät sen edelleen pikkutarkasti. Toisaalla kerrottiin, kuinka lapsettomia varteen kehitetään lapsirobotteja. Vanhuksille niitä on kehitetty jo pitkään.
Vähitellen Freud alkoi tuntua vanhanaikaiselta ja pessimistiseltä. Terapiassa alettiin puhua vahvuuksista ja ratkaisuista ja kehotettiin katsomaan tulevaisuuteen. Kognitivistit havaitsivat, että ihmiset kykenevät tekemään heuristisia ratkaisuja, siis käyttävät eräänlaisia oikoteitä mutkikkaissa elämäntilanteissa. Nämä ratkaisut toimivat! Ilmestyi kirjoja, joissa pohdittiin elämän tarkoitusta ja jopa onnellisuutta – joka ei tietenkään ole uusia asia, mutta oli psykologiassa kovin ohuena virtana.
Merkittävin asia oli positiivisen psykologian synty vuosituhannen taitteessa. Sillä oli omat juurensa, mutta nyt se sai vahvan aseman psykologiassa. Se sai omat järjestönsä, julkaisunsa, käsikirjansa ja pääsi mukaan myös psykologian perusopetukseen monissa maissa.
Suhde uskontoon on vaihdellut tieteellisen psykologian aikana melkoisesti. 1900 -luvun taitteessa uskonnollisia ilmiöitä tutkittiin paljon ja suhtautuminen oli asiallista. Sen jälkeen suhtautuminen oli joko kielteistä tai välinpitämätöntä. Uskontoa kyllä tutkittiin, mutta se ei päässyt oppikirjoihin. Uskontoa ei ollut oppikirjoissa hakusanana, eikä siellä ollut onnellisuutta, mielentyyneyttä, kiitollisuutta, rehellisyyttä tai anteeksiantamista. Ajat ovat muuttuneet. Nyt positiivisen psykologian tutkijat kehottavat harjoittamaan uskontoa, vaikka suurin osa on ateisteja.
Hyvästä elämästä
Harald ja Orm onnellinen istuvat baarissa olutlasin äärellä. Harald nojaa poskeensa ja tuumii: Mikä on elämän tarkoitus? Miksi olen täällä? Hetken mietiskelyn jälkeen Orm toteaa: Koska jos olisit kotona, joutuisit tiskaamaan.
Harald antaa pojalleen elämänohjeen: Muista tämä. Yksi. Ollaksesi onnellinen sinun täytyy olla tyytyväinen siihen, mitä sinulla on. Ja kaksi. Pidä huolta, että sinulla on paljon.
Harald ja Orm Onnekas juttelevat. Harald: Elämän tärkein ohje on ”Älä luovuta koskaan!” Ja tiedätkö miksi, Orm? Minä luovutan, kerro, vastaa Orm.
Munkki opettaa Haraldia: Haluatko valtaa … vai kultaa … Vai olla todella tyytyväinen? Valtaa, vastaa Harald. Ja jatkaa: Sitten voin saada kultaa. … Sitten olen tyytyväinen. Munkki lähtee pettyneenä pois.
Kun psykologiassa pohdittiin ihmiselämän perustaa, avuksi otettiin tarpeiden käsite. Luettelot olivat joskus pitkiä, mutta joskus selvittiin aika vähällä, kuten Maslow laatiessaan tarvehierarkiansa. Siinä alimpana ovat fysiologiset tarpeet, turvallisuus ja sitten rakkaus ja yhteenkuuluvuus ja ylimpänä arvostus ja itsensä toteuttaminen. Malli kieltämättä heijastaa individualistista kulttuuria. Kollektiivisissa kulttuureissa ylimpänä voisi olla harmonia. Ervin Staubin (2004) jäsennyksessä on kuusi ihmisen elämää ohjaavaa tarvetta tai pyrkimystä:
- Turvallisuus
- Liittyminen
- Todellisuuden ymmärtäminen
- Hallinta
- Autonomia
- Itsearvostus.
Ajatuksena on, että nämä ajavat ja kannustavat ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla. Ne voivat olla keskenään ristiriidassa. Kun sitten alettiin laatia hyvinvoinnin osatekijöitä, ne olivat yllättävän samanlaisia. Carol Ryffin ja Burton Singerin osatekijät ovat seuraavia:
- Itsensä hyväksyminen
- Persoonallinen kasvu
- Elämän tarkoitus
- Ympäristön hallinta
- Autonomia
- Myönteiset ihmissuhteet
Nämä voidaan yhdistää tulkitsemalla, että tarpeiden tyydyttyminen tuottaa hyvinvointia ja onnellisuutta. Merkittävin onnellisuuden tutkija Martin Seligman nimeää viisi hyvän elämän osatekijää: mielihyvä, sitoutuminen, mielekkyys, ihmissuhteet ja saavuttaminen.
Myös yksinkertaisempia malleja on tarjottu. Taloustieteilijä Paul Dolan nimeää suositussa kirjassaan onnellisuuden ehdoiksi mielihyvän ja mielekkyyden. Sosiologi Mary Clarkilla parina ovat yhteys ja yhteenkuuluvuus sekä autonomia ja tuloksellisuus. Taustaa voidaan hakea aina antiikista alkaen, jolloin vastakkain olivat eudaimonia ja hedonismi.
Yksi tärkeimpiä kysymyksiä kuuluu: mitä ihmiset lopulta elämässään tavoittelevat? Onko se noita yllä lueteltuja asioita? Onko se juuri onnellisuutta? Onko mahdotonta tiivistää ihmisten pyrkimykset yhteen ainoaan asiaan?
Useimmissa hyvän elämän oppaissa onnellisuus asetetaan tavoitteeksi uskoen, että se voidaan saavuttaa. Me tiedämme suurin piirtein, mitä onnelliset asiat ovat, mutta onko niitä mahdollista lisätä? Mitä ovat pääreitit, joita kannattaa käyttää? Tarjolla on ortodoksiaa ja ortopraksiaa. Saavutetaanko onni oikeilla ajatuksilla vai oikeilla teoilla? Ajatuksena on yleensä ollut, että onnellisuuteen päästäisiin oikeilla ajatuksilla mahdollisimman suoraan. Sitä kuvastavat kehotukset ”valitse onnellisuus”, ”ajattele positiivisesti”. Sen sijaan ortopraksian keinot ovat usein paljon työläämpiä ja vaativat harjoittelua. Ole ystävällinen, kiitä enemmän, pyydä anteeksi.
Toinen erottelu kietoutuu syvällä filosofian historiaan. Onko ihmisen velvollisuus noudattaa hyveitä aivan riippumatta siitä, tekevätkö ne hänet onnelliseksi vai onko hänen lupa tähystää onnellisuutta kaikessa, mitä tekee? Silloin saadaan kaksi hyvän elämän ohjetta:
- Tee oikein, noudata hyveitä.
- Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi.
Hyveet kuuluvat myös jälkimmäiseen, mutta ne ovat välineitä eivätkä itsessään tärkeitä. Jos ne tuottavat onnellisuutta, niitä on syytä hyödyntää onnen tavoittelussa. Jos jokin opas tuo jälkimmäisen ohjeen selkeästi esiin, sellainen on Paul Dolanin kirja Happiness by design. Finding pleasure and purpose in everyday life. Otsake on lupaava, sillä siinä ovat tasa-arvoisina mielihyvä ja mielekkyys. Kun sovittaa elämässä nämä kaksi parhaalla mahdollisella tavalla yhteen, silloin on onnellinen.
Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Vastaan tulee esimerkiksi tällaisia asioita:
- Mikä on sopiva määrä mielihyvää? Saako sen hankkia mistä vain?
- Mielihyvä juuri nyt voi tuottaa vahinkoa itselle myöhemmin tai muille nyt.
- Onko mielipahan välttäminen yhtä hyödyllistä kuin mielihyvän etsiminen?
- Elämässä on paljon flow-tiloja. Ovatko ne hyödyllisiä, vaikka niiden aikana ei koeta mielihyvää?
- Onko tarkoitus tai mielekkyys täysin subjektiivinen asia, vai ovatko yhteiset mielekkyyden lähteet hyödyllisiä?
- Mielekkyyttä voi saada moraalittomista asioista. Onko sillä merkitystä, koska oma onni on lopullinen tavoite?
- Miten punnitaan keskenään mielekkyys ja mielihyvä, jotka ovat aivan erilaisia asioita? Onko toinen kuitenkin tärkeämpi?
- Mielekkyyttä antavat tekijät voivat olla ristiriidassa keskenään. Miten ristiriita ratkaistaan?
Oppaiden ohjeet edellyttävät hyvin rationaalista ihmistä. Kuitenkin suuri osa psykologian teorioista ja tutkimuksista kertoo aivan muuta. Ihmiset eivät ole rationaalisia, vaan ovat houkutuksille alttiita, tuntevat itsensä huonosti ja uskovat itsestään, varsinkin moraalista, aivan liikaa. Kuitataanko tämä ristiriita sillä, että koetetaan saada ihmiset toimimaan niin kuin viisaat psykologit sanovat?
Onko riittävästi pohdittu sitä, kenellä on oikeus opettaa hyvää elämää ja millä ehdoilla se voi tapahtua? Onko kaikki niin itsestään selvää, että tätä kysymystä ei edes tarvitse ottaa esiin? Opetus voi pahasti kieroutua kuten tapahtui Saksassa ja Neuvostoliitossa. Valtio piti oikeutenaan opettaa kansalaisilleen sellaisia eettisiä periaatteita, joita me pidämme hyvin kyseenalaisina. Vielä silloinkin, kun arvoista ja hyveistä vallitsee suuri yksimielisyys, elämä ei suju niiden mukaisesti. Suurin vaara on aina siinä, että jokin eliitti tietää tarkasti, mikä on oikein ja miten kansaa on opastettava noudattamaan oikeita arvoja.
Silloin kansalaisia kohdellaan ylhäältä alas asenteella, jonka taustalla on vahva usko, että viisaat opettavat tyhmiä, tiedostavat tiedostamattomia ja valaistuneet valaistumattomia. Etenkin uskontojen edustajat ovat tienneet, mikä on oikein ja väärin. Vaikka kaikki keskeiset ihmiskunnan hyveet ovat kuuluneet uskonnon perustaan, opetusta ja toimintaa on silti voinut kuvata armottomuus.
Determinismin haaste
Francis Crick: Sinä, sinun ilosi ja surusi, muistosi ja tavoitteesi, sinun persoonallinen identiteettisi ja vapaa tahtosi eivät ole muuta kuin hermosolujen ja niiden molekyylien valtavan yhteistuloksen tuottamaa toimintaa.
Nobelisti Francis Crick kuitenkin myöntää tietoisuuden ongelmat (Hart, s. 105):
On varmaankin mahdollista, että tietoisuudessa voi olla sellaisia osatekijöitä, kuten qualia (subjektiivinen laatu), jota tiede ei kykene selittämään. Me olemme oppineet elämään sellaisten rajoitusten kanssa aikaisemmin (kuten kvanttimekaniikan rajoitukset) ja niiden kanssa on ehkä voitava elää edelleen.
Neurobiologi V.S. Ramachandran on samaa mieltä kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi (Hart, s. 57)):
Vaikka on yleisesti tiedossa, silti minua jatkuvasti hämmästyttää ihmismielen suuri rikkaus – kaikki tunteemme, ajatuksemme, pyrkimyksemme, rakkauselämämme, uskonnolliset tunteemme ja jopa se, mitä me pidämme omana sisäisenä maailmanamme – on vain päässämme, siis aivoissamme, näiden pienten hyytelönpalasten toimintaa. Mitään muuta ei ole.
Tämä vaikuttaa oudolta suhtautumiselta. Sitä tekee mieli nimittää irrationaaliseksi. Ihmisen tietoisuus, minuuden kokemus ja persoonallisuus ovat naturalismi-materialismin näkökulmasta avoimia kysymyksiä. Naturalisti Geoffrey Maddell myöntää, että ”tietoisuuden ilmestyminen – – on mysteeri, johon materialismi aivan ilmeisesti on kykenemätön antamaan vastauksen” (Madrid & Hensley, s. 180).
Samaa pohtii myös filosofi Colin McGinn: ”Kuinka pelkkä aine voi tuottaa tietoisuuden? Kuinka evoluutio muutti biologisen solukon veden tieteoisuuden viiniksi? Tietoisuus näyttää radikaalilta uutuudelta universumissa eikä sitä ennakoi alkuräjähdyksen seuraukset; kuinka se onnistui ilmaantumaan sitä edeltävistä asioista?” (Emt. s. 180-1).
Ja edelleen naturalisti-filosofi Jaegwon Kim: ”Kuinka voivat fysikaaliset tapahtumat – pienet hiukkaset törmätessään toisiinsa ja sähkövirran kulkiessa edestakaisin ja niin edelleen – puhjeta äkillisesti tietoisen kokemjuksen kukoistukseen?” (Emt. s. 181).
Tämä mystisyys on seurausta kahden kerroksen maailmankuvasta tai niin kuin Suomessa on tapana sanoa, kahdella tuolilla istumisesta. ”Totuudesta” pidetään kiinni, vaikka havainnot eivät sitä tue. Rationalismin puolestapuhujat eivät itsekään huomaa, miten he puolustaessaan omaa uskoaan materialismiin ajautuvat irrationaaliseen ajatteluun.
Tämän irrationaalisen tulkinnan tuottamat johtopäätökset ovat lopulta outoja ja itseään tuhoavia. Stuart Slingerland, darwinisti ja materialisti, myöntää, että hänen kokemuksensa on ristiriidassa arkihavaintojen kanssa. Se on ”vieras ja vastenmielinen mistä tahansa normaalista inhimillisestä näkökulmasta”. Katsellessaan tytärtään ajatus siitä, että tuossa on geenieni tuottama robotti on sekä outo että inhottava. Tällainen näkemys ”synnyttää voimakkaan kielteisen tunnereaktion, jopa inhon tunteen”. Hän jopa nimittää psykopaateiksi ihmisiä, jotka toimivat materialistisen evoluution mukaisesti. (Pearcey, s. 162)
Eräässä konferenssissa kulttuurien tutkija Edward Slingerland totesi, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Mistä tulee käsitys, että on olemassa ihmisoikeuksia? ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus”, hän totesi konferenssissa. ”Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia” (Williams, s. 40)
Onko onnellisuuden edistäminen mahdollista deterministisessä maailmassa? Merkitseekö determinismi sitä, että jokainen on määrätty olemaan juuri sellainen kuin on, ilman että hänen omat valintansa vaikuttavat onnellisuuden tasoon? Kuitenkin koko ajan tapahtuu muutoksia tunteissa, käyttäytymisessä ja tulkinnoissa. Mikä saa nämä muutokset aikaan?
B.F. Skinner kuvasi kirjoissaan ja artikkeleissaan yksityiskohtaisesti niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen. Hänen tulkintansa mukaan käyttäytymistä säätelevät siitä saadut palautteet ja luonnollisesti myös ne ärsykkeet, joihin reagoidaan. Tämä kaikki tapahtuu ilman tietoista päätöksentekoa. Herää kysymys, miksi ihmiselämä näyttää kohtalaisen järkevältä, jopa suunnitellulta ja tarkoitukselliselta? Onko evoluutio tuottanut sellaisen automatiikan, joka virheistään huolimatta kykenee pitämään ihmisen elossa ja jatkamaan sukua? Miksi toimintavirheitä ei tapahdu enemmän, sillä voiko automatiikka toimia hyvin erilaisissa tilanteissa ilman minkäänlaista ohjausta?
Kuitenkin Skinner laati utopian (Walden Two, 1948), jonka hän ajatteli toimivan hyvän yhteisön mallina. Ilmeisesti Skinner ajatteli, että hänen geeninsä ympäristönsä tuottivat tuon mallin, joka puolestaan voisi ohjata muita ihmisiä. Vaikka tätä kirjaa aika paljon luettiin, vain muutama sata ihmistä noudatti tuota mallia. Useimmiten reaktio oli, että noin tarkasti säädeltyjä yhteisöt eivät edistä hyvää elämää ja että niiden avulla ihmisestä ei tule onnellinen.
Skinner vastaisi, että muut tarjolla olevat mallit ja palautteet olivat niin voimakkaita, että niitä ei yhden kirjan malli voinut muuttaa. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että jokainen ihminen on oman palautehistoriansa tuotetta. Ne vain ovat usein tavattoman ristiriitaisia niin, että lopputulosta on vaikea ennustaa. Vain jos ympäristö palautteineen suunnitellaan huolella, voidaan saada haluttu lopputulos. Siihen Skinner oman oppimishistoriansa pohjalta tähtäsi.
Vapaa tahto on Skinnerille ja yleensä deterministeille illuusio, jossa on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää on se, että syntyy hallinnan kokemus, joka vahvistaa mielekkyyttä ja vastuullisuutta. Huonoa on se, että ihmiset asetetaan vastuuseen teoista, joihin he eivät ole voineet vaikuttaa. He myös saavat tarpeettomasti tunnustusta niistä asioista, joita pidetään myönteisinä yhteisöjen kannalta.
Lähteet
- Crick, F. (1994). The astonishing hypothesis: The scientific search for the soul. New York: Touchstone.
- Hart, D.B. (2007). Story of Christianity. Lontoo: Quercus.
- Madrid, P. & Hensley, K. (2010). The godless delusion. A catholic challenge to modern atheism. Huntingdon, Indiana: Our Sunday Visiting Publishing.
- Pearcey, N. (2015). Finding truth. 5 principles for unmasking atheism, secularism, and other God substitutes. Colorado Springs: David C. Cook
- Williams, P.S. (2009). A sceptic’s guide to atheism. Milton Keynes: Paternoster.