Kovin moni ei psykologiassa ilmoittaudu deterministeiksi, mutta heitäkin on. He siis uskovat, että ihmisen toiminta biologisten tekijöiden ja ympäristön tuotetta, jossa valinnat ovat illuusiota. Tämä ei tarkoita, että ihmisen toimintaa voitaisiin täydellisesti ennustaa, sillä myös satunnaisilla tekijöillä on merkitystä.
Kuitenkin suurin osa on piilodeterministejä, sillä tavoitteena on mahdollisimman täydellinen ihmisen käyttäytymisen ja kokemusten ennakointi. Tämä näkyy esimerkiksi onnellisuuden selittämisessä. Aika ajoin on esitetty tulkintoja, joiden mukaan geenit selittäisivät jopa 80 % onnellisuudesta silloin, kun se ymmärretään pysyvänä ominaisuutena. Tai sitten persoonallisuuden piirteiden katsotaan selittävän lähes yhtä vahvasti onnellisuutta ja piirteet ovat paljolti geneettisiä.
Koko ajan käynnissä on herkeämätön pyrkimys lohkoa yhä enemmän selitysosuutta psykologisista ilmiöistä. Tästä syntyy kuva, että täydellinen selittäminen on lopputulos. Harvoin näkee myönnettävän, joiden mukaan selittämisen rajat todella ovat olemassa. Selityksiä haetaan vastakkaisista suunnista. Yhteinen perimämme sekä jokaisen omat geenit predestinoivat ihmisen toimimaan ja tuntemaan tietyllä tavalla.
Behavioristit ja situationistit puolestaan haluavat löytää sellaisia perustilanteita, joissa kaikki toimivat mahdollisimman samalla tavalla. Kun ympäristö- ja tilannetekijät ovat hyvin voimakkaita, silloin kaikki mukautuvat. Näin kävi Stanley Milgramin kiistellyissä tottelevaisuustutkimuksessa ja näin natsisaksan pahimman huuman aikana. Nyt kiusallisia ovat muutamat oudosti toimivat yksilöt, jotka eivät mukaudukaan odotetulla tavalla. Behavioristit taas haluavat suunnitella koko ympäristön niin, että haluttu tulos saadaan. Nyt ei tarvita voimakkaita tilanteita, vaan hyvin suunniteltuja tilanteita.
Onnistuvatko nämä tavoitteet? Liian aikaista sanoa kerrotaan Kiinan pääministeri Tsou En-lain sanoneen, kun häneltä kysyttiin, mikä on Ranskan vallankumouksen merkitys. Selitykset ovat puutteellisia olivatpa lähtökohtana geenit tai tilanteet, mutta vapaan tahdon kannattajan on pakko myöntää, että toimimme paljolti geenien ja ympäristön ohjauksessa.
Kun psykologiassa pyrittiin olemaan tieteellisiä, arvoihin liittyviä kysymyksiä pyrittiin välttämään. Psykologian tuli olla objektiivista, neutraalia tiedettä. Se johti erikoisiin tulkintoihin:
- Sigmund Freud ei uskonut ihmisen kykyyn tuntea itseään ja tunnistaa motiivinsa. Ihminen ei ole herra omassa talossaan.
- B.F. Skinner ei uskonut ihmisen kykyyn ohjata itseään, koska palautteet ohjasivat hänen toimintaansa.
- Walter Mischel, Stanley Milgram ja Philp Zimbardo (situationistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tunnistaa tilanteiden vaikutuksia.
- Albert Ellis, Aaron Beck ja Daniel Kahneman (kognitiiviset terapeutit ja kognitivistit) eivät uskoneet ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia ratkaisuja.
- Francis Crick ja V.S. Ramachandran (aivotutkijat ja evoluutiobiologit) eivät uskoneet vapaaseen tahtoon – olemme aivojemme armoilla.
- Viktor Frankl ja humanistiset psykologit koettivat vakuuttaa, että ihmisellä on vapaa tahto ja että hän voi tehdä järkeviä ratkaisuja. Hänestä ei tule onnellista, mutta hän voi löytää elämänsä tarkoituksen.
Ihmisestä syntyy aika synkkä kuva. Hän on avuton, suorastaan surullisen hahmon ritari Don Quixoten tavoin. Parhaimmillaan hän toimii Ohukaisen ja Paksukaisen tavoin ihmetellen tapahtumia ympärillään, mutta hänen yrityksensä ovat usein epätoivoisia. Onneksi keskuudessamme on joitakin Sancho Panzoja ja järkeviä ihmisiä, jotka palauttavat ohukaisia ja paksukaisia maan pinnalle.
Jokainen suuntaus on kuvannut jotakin olennaista ihmisenä olemisesta. Ihminen tekee käsittämättömiä asioita ymmärtämättä itsekään, mitä on tehnyt. Tiedostamaton ei ole niin pelottava ”olio” kuin Freud kuvasi, mutta vaikeus tunnistaa omia motiiveja on ihmiselle ominaista. Freudin mukaan ihminen maksaa kovan hinnan siitä, että psyykkinen järjestelmä torjuu aggressiiviset ja seksuaaliset vietit tiedostamattomaan. Samalla ihmisen hyvä selviytymiskyky jää selittämättä.
Aliarvioimme toistuvien palautteiden merkitystä. Skinnerin mukaan nämä ovat asioita, joita ei tiedosteta. Tunnistamme sen, että esimerkiksi kehujen saaminen tuntuu hyvältä ja saa meidät jatkamaan tuota asiaa, mutta samalla jää huomaamatta, miten herkkiä me olemme palautteille ja miten pitkä historia niihin liittyy. Kauhistelemme katulasten elämää, mutta emme osaa tarkasti analysoida, mitä kaikkea silloin tapahtuu. Olennaista on palautteiden ristiriitaisuus, ennustamattomuus ja positiivisen vahvistamisen puuttuminen. Koska uskomme kykyymme tehdä järkeviä valintoja, emme halua kuulla, että olemme alttiita reagoimaan automaattisesti ympäristön ärsykkeisiin ja palautteisiin. Nämä selitykset taipuvat kuitenkin puutteellisesti arkielämän kaoottisuuteen ja monimuotoisuuteen.
Situationistit väheksyivät persoonallisuuden piirteiden merkitystä. Heidän mottonsa oli ”tilaisuus tekee varkaan” – ja niinhän se usein tekee. Kun tilanteet tai olosuhteet ovat voimakkaita, ihmiset tekevät yhdenmukaisesti asioita, joita heidän taustastaan ja persoonallisuudestaan on vaikea ennakoida. Miksi tavalliset ihmiset suostuivat Stanley Milgramin tutkimuksessa antamaan hengenvaarallisia sähköiskuja aivan oudoille henkilöille, jotka eivät olleet tehneet heille mitään pahaa? Vastauksena oli tilanteessa läsnä ollut voimakas auktoriteetti, joka vaati tottelemista. Arkielämän tilanteet ovat kuitenkin usein hyvin vaikeasti tulkittavia ja antavat ristiriitaisia viestejä, joihin reagoimisessa persoonallisuudella kuitenkin on oma osuutensa.
Milgramin tulokset eivät nekään ole niin yksiselitteisiä kuin aluksi vaikutti. Moni osallistuja ei uskonut, että tutkijat asettaisivat ihmisiä aidosti vaaralliseen tilanteeseen.
Ihmisen rationaalisuuden kritiikki osui oikeaan. Esimerkiksi psykoterapeutti Albert Ellis kuvasi värikkäästi ihmisen järjettömiä odotuksia, jotka kohdistuivat itseen, muihin ja elämään yleensä. Ihminen antaa tunteilleen vallan ja tekee järjettömiä asioita. Daniel Kahneman analysoi taitavasti päätöksenteon virheitä ja löysi niistä samana toistuvia tulkintamalleja. Tämä rationaalisuuden kritiikki jättää kuitenkin huomiotta sen, että monet elämässä tärkeät asiat ovat irrationaalisia, kuten usko, toivo ja rakkaus.
Materialistinen tulkinta elämästä johtaa monien filosofien, biologien ja psykologien mielestä determinismiin eli vapaan tahdon kieltämiseen, koska muuten ihmisen toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Tutkimukset antavat tukea tulkinnalle, jonka mukaan ihminen reagoi automaattisesti ensin ja tekee vasta sen jälkeen päätöksensä. Siten ihminen elää vapaan tahdon illuusion varassa. Determinismiä voidaan puolustaa myös evoluution, geenien ja ympäristön vaikutusten perusteella. Deterministit myöntävät myös itse, että he istuvat kahdella tuolilla. Vapaan tahdon kokemus on niin vahva, että siitä on vaikea luopua.
Humanistisen psykologian edustajat ovat korostaneet uhmakkaasti ihmisen kykyä tehdä valintoja. He torjuivat kaikki ne alibit, jotka ovat niin houkuttelevia ja rakkaita. Etenkin vanhempien syyttely omista ongelmista on ollut suosittua. Humanistisen suuntauksen sisällä oli sekä niitä, jotka korostivat eksistentiaalisen ahdistuksen yleisyyttä, että niitä, jotka Viktor Franklin tavoin uskoivat ihmisen löytävän elämänsä tarkoituksen. Humanistinen psykologia voi antaa ihmiselle niin paljon vastuuta, että hän ei jaksa sitä kantaa. Tarkoituksen kokeminen on vahva perusta elämälle, mutta moni joutuu hapuilemaan pimeässä sitä etsiessään.
Kun olemme jo oppineet luottamaan siihen, että luonnontieteet, erityisesti fysiikka ja kemia, antavat yhä tarkemman kuvan siitä maailmasta, jonka me voimme havaita, moni odottaa myös psykologialta jotakin samaa. Voisiko jokin noista yllä kuvautuista lähestymistavoista olla se oikea? Nämä ovat kuitenkin pikemminkin suuria kertomuksia ihmisenä olemisesta kuin todellisuuden tarkkoja peilejä. Niissä on paljon osuvaa kuten yleensä hyvissä kertomuksissa, mutta paljon sellaista, mikä kaventaa ihmiskuvaa ja jopa johtaa harhaan.
Entä jos lähdetään liikkeelle aivan toisesta suunnasta ja katsotaan, mitä konkreettinen tutkimus saa aikaan. Jospa sitkeä tutkimus vähitellen tuottaa sellaisia tietoja, joita voidaan pitää ihmistä kuvaavina totuuksina.