Yksi tärkeimpiä kysymyksiä kuuluu: mitä ihmiset lopulta elämässään tavoittelevat? Onko se noita yllä lueteltuja asioita? Onko se juuri onnellisuutta? Onko mahdotonta tiivistää ihmisten pyrkimykset yhteen ainoaan asiaan?
Useimmissa hyvän elämän oppaissa onnellisuus asetetaan tavoitteeksi uskoen, että se voidaan saavuttaa. Me tiedämme suurin piirtein, mitä onnelliset asiat ovat, mutta onko niitä mahdollista lisätä? Mitä ovat pääreitit, joita kannattaa käyttää? Tarjolla on ortodoksiaa ja ortopraksiaa. Saavutetaanko onni oikeilla ajatuksilla vai oikeilla teoilla? Ajatuksena on yleensä ollut, että onnellisuuteen päästäisiin oikeilla ajatuksilla mahdollisimman suoraan. Sitä kuvastavat kehotukset ”valitse onnellisuus”, ”ajattele positiivisesti”. Sen sijaan ortopraksian keinot ovat usein paljon työläämpiä ja vaativat harjoittelua. Ole ystävällinen, kiitä enemmän, pyydä anteeksi.
Toinen erottelu kietoutuu syvällä filosofian historiaan. Onko ihmisen velvollisuus noudattaa hyveitä aivan riippumatta siitä, tekevätkö ne hänet onnelliseksi vai onko hänen lupa tähystää onnellisuutta kaikessa, mitä tekee? Silloin saadaan kaksi hyvän elämän ohjetta:
- Tee oikein, noudata hyveitä.
- Tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi.
Hyveet kuuluvat myös jälkimmäiseen, mutta ne ovat välineitä eivätkä itsessään tärkeitä. Jos ne tuottavat onnellisuutta, niitä on syytä hyödyntää onnen tavoittelussa. Jos jokin opas tuo jälkimmäisen ohjeen selkeästi esiin, sellainen on Paul Dolanin kirja Happiness by design. Finding pleasure and purpose in everyday life. Otsake on lupaava, sillä siinä ovat tasa-arvoisina mielihyvä ja mielekkyys. Kun sovittaa elämässä nämä kaksi parhaalla mahdollisella tavalla yhteen, silloin on onnellinen.
Se on kaikkea muuta kuin helppoa. Vastaan tulee esimerkiksi tällaisia asioita:
- Mikä on sopiva määrä mielihyvää? Saako sen hankkia mistä vain?
- Mielihyvä juuri nyt voi tuottaa vahinkoa itselle myöhemmin tai muille nyt.
- Onko mielipahan välttäminen yhtä hyödyllistä kuin mielihyvän etsiminen?
- Elämässä on paljon flow-tiloja. Ovatko ne hyödyllisiä, vaikka niiden aikana ei koeta mielihyvää?
- Onko tarkoitus tai mielekkyys täysin subjektiivinen asia, vai ovatko yhteiset mielekkyyden lähteet hyödyllisiä?
- Mielekkyyttä voi saada moraalittomista asioista. Onko sillä merkitystä, koska oma onni on lopullinen tavoite?
- Miten punnitaan keskenään mielekkyys ja mielihyvä, jotka ovat aivan erilaisia asioita? Onko toinen kuitenkin tärkeämpi?
- Mielekkyyttä antavat tekijät voivat olla ristiriidassa keskenään. Miten ristiriita ratkaistaan?
Oppaiden ohjeet edellyttävät hyvin rationaalista ihmistä. Kuitenkin suuri osa psykologian teorioista ja tutkimuksista kertoo aivan muuta. Ihmiset eivät ole rationaalisia, vaan ovat houkutuksille alttiita, tuntevat itsensä huonosti ja uskovat itsestään, varsinkin moraalista, aivan liikaa. Kuitataanko tämä ristiriita sillä, että koetetaan saada ihmiset toimimaan niin kuin viisaat psykologit sanovat?
Onko riittävästi pohdittu sitä, kenellä on oikeus opettaa hyvää elämää ja millä ehdoilla se voi tapahtua? Onko kaikki niin itsestään selvää, että tätä kysymystä ei edes tarvitse ottaa esiin? Opetus voi pahasti kieroutua kuten tapahtui Saksassa ja Neuvostoliitossa. Valtio piti oikeutenaan opettaa kansalaisilleen sellaisia eettisiä periaatteita, joita me pidämme hyvin kyseenalaisina. Vielä silloinkin, kun arvoista ja hyveistä vallitsee suuri yksimielisyys, elämä ei suju niiden mukaisesti. Suurin vaara on aina siinä, että jokin eliitti tietää tarkasti, mikä on oikein ja miten kansaa on opastettava noudattamaan oikeita arvoja.
Silloin kansalaisia kohdellaan ylhäältä alas asenteella, jonka taustalla on vahva usko, että viisaat opettavat tyhmiä, tiedostavat tiedostamattomia ja valaistuneet valaistumattomia. Etenkin uskontojen edustajat ovat tienneet, mikä on oikein ja väärin. Vaikka kaikki keskeiset ihmiskunnan hyveet ovat kuuluneet uskonnon perustaan, opetusta ja toimintaa on silti voinut kuvata armottomuus.