Rose, Steven (1998). Precis of “Lifelines: Biology, freedom, determinism” for
Behavioral and Brain Sciences multiple review.
Artikkeli arvostelee biologiaan pesiytynyttä reduktionismia, jossa geenien vaikutuksia korostetaan kohtuuttomasti. Geeneillä voidaan selittää kaikkea seksuaalisista taipumuksista pakonomaiseen ostamiseen. Ultradarwinistiset selitykset ”itsekkäine geeneineen” antavat ymmärtää, että geeneistä voidaan suoraan selittää käyttäytymistä. Evoluutioon ja kehitykseen liittyy myös paljon muita tekijöitä, joiden merkitystä ei ole riittävästi huomioitu. Organismi rakentaa koko ajan itseään tavalla, jota Rose nimittää termillä autopoiesis. Organismit ovat avoimia systeemejä ja siten ne ovat homeodynaamisia eikä homeostaattisia. ”Evoluutioon vaikuttaa fysiikka, kemia ja rakenne; kaikki muutos ei aiheudu luonnonvalinnasta eivätkä kaikki fenotyypit edistä sopeutumista” (s. 2). Elämää kuvaavat prosessit eivät ole deterministisiä ja varsinkin ihmiselämä rakentuu ihmisen omille valinnoille.
Ultradarwinistiset, deterministiset kuvaukset ovat jatkuvasti lisääntyneet. Tiedot ihmisen biologiasta ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmisen biologiaa voidaan muokata mielin määrin. Rosen mukaan vulgääri sosiobiologia ei ehkä enää ole suosiossa, mutta ”neurogeneettinen determinismi” on saanut paljon kannattajia. Geenien muokkaus synnyttää toiveita, joihin ei enää poliittisen vaikuttamisen suhteen uskota. Geenien asemasta organismi on asetettava elämän keskukseksi. Juuri tätä Rose nimittää homeodynaamiseksi lähtökohdaksi. Rosen kritiikki kohdistuu etenkin Richard Dawkinsin ja Daniel Dennettin ultradarwinistisiin liioitteluihin.
Länsimaisen tieteen vahva asema perustuu kykyyn selittää ja kontrolloida luontoon liittyviä ilmiöitä. Ihmisen suhteen tulokset ovat olleet paljon vaatimattomampia. Biologian suunnasta tulee kuitenkin vakuutuksia ja lupauksia, joiden mukaan olemme ratkaisemassa elämän suuria arvoituksia. Näiden tulosten pohjalta ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet muokata tulevaisuuttaan. Taka-alalle painuvat silloin helposti suuret moraaliset kysymykset, jotka ovat omiaan häiritsemään utopistisia tulkintoja. Jos yhä vahvistuu tulkinta, jonka mukaan evoluutio selittää kaiken, sen alle jäävät psykologiset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutuskeinot – ja jopa näihin liittyvät tulkinnat kuvataan tarpeettomiksi. Näille reduktionistisille biologisille selityksille on ominaista korostunut determinismi. Evoluutio ja geenit määräävät ihmisen käyttäytymistä.
Reduktionistiset tulkinnat eivät riitä kuvamaan ihmiselämää sen eri muodoissaan. Kun Dobzhansky väitti, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää, paitsi kun se ymmärretään evoluution valossa”, Rose puolestaan väittää, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää muutoin kuin historian valossa”. Sekä yksilön että lajin historia tekee biologian ymmärrettäväksi. Toiseksi on ymmärrettävä, mistä organismin pysyvyys johtuu, vaikka molekyylit koko ajan uudistuvat. Solut ja organismit ovat muuta kuin pelkkiä kemiallisten aineiden koostumuksia. Biologian on selitettävä miten muodot syntyvät ja kehittyvät ja miten ne kestävät. Biologia ei ole pelkkää homeostaasia, sillä organismit syntyvät, kypsyvät ja kuolevat. Organismit muokkaavat ympäristöjään ja samalla itseään niin, että niissä tapahtuu todellisia muutoksia eikä vain palautumisia ennalta määrätylle tasolle. Elämä on jatkuvaa luonnon ja ympäristön avointa vuorovaikutusta (
autopoiesis), joka rakentaa, ylläpitää ja säilyttää itseään.
Tiede perustuu havaintoihin, jotka ovat aina subjektiivisia. Me rakennamme maailmamme ja laadimme sitä kuvaavia metaforia. Nämä voivat ohjata ajattelua voimakkaasti. Hyvä esimerkki on ”itsekkään geenin” idea. Myös laajat tulkintakehykset vaikuttavat asenteisiin ja tekoihin. Lääketieteellinen malli (
medikalisaatio) on tulkintakehys, joka antaa tukea näkemykselle, että ihminen ei ole vastuussa ongelmistaan, vaan kyseessä ovat hänen geeninsä tai sattumalta saatu virus tai bakteeri. Jopa ihmistä kuvattaessa koneanalogiat ovat olleet suosittuja – ja myös vaarallisia, koska ne kaventavat ihmisen ominaisuuksia.
Myös tekniikan sovellukset ohjaavat tutkimusta ja ajattelua. Mikroskoopilla ja myöhemmin elektronimikroskoopilla oli valtava vaikutus mikro-organismien tutkimukseen, samoin kaukoputkella tähtitieteessä. Tällä hetkellä aivojen kuvantamismenetelmät ovat johtaneet aivotutkimuksen räjähdysmäiseen kasvuun.
Onko maailmasta mahdollista saada luotettavaa tietoa? Olisi outoa, jos tietomme olisi kovin epäluotettavaa, sillä miten voisimme selviytyä epäluotettavan tiedon varassa? Tässä suhteessa ihmisen kyvyt ovat eläimeen nähden ylivoimaisia. Vain ihminen tekee olettamuksia kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä kyky asettaa hypoteeseja ja testata niitä on tieteen perusta. Vaikka konkreettiset havaintomme ovat luotettavia, tulkintakehykset ja maailmankuvat ohjaavat tutkimusta. Ihmistä koskeva tutkimus ei koskaan ole neutraalia. Kulttuurissa vallitsevat ideat ja ”ajan henki” vaikuttavat tutkimukseen ja tutkimuksista tehtyihin tulkintoihin. Silti kaiken suhteellisuus on mahdoton lähtökohta. Ilman riittävän vahvoja kiinnekohtia todellisuuteen tutkimus tai elämä yleensä ei ole mahdollista.
Reduktionismi on tieteessä houkutteleva vaihtoehto, koska se pelkistää ja selkeyttää ilmiöitä. Aineiden redusoiminen alkuaineiksi on edistänyt suuresti kemian tutkimusta. Mutta kun kyse on psykologisista ilmiöistä, niiden redusoiminen biologisiksi muuttujiksi toimii puutteellisesti. Muuttujat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niille on vaikea määrittää täsmällisiä arvoja, muuttujien yhteydet ovat epälineaarisia ja niiden arvot riippuvat siitä taustasta ja kontekstista, jossa niitä mitataan.
Geenejä ei voida palauttaa DNA:han. Kyse ei ole samasta asiasta. Kovin helposti redusointi johtaa ongelmallisiin filosofisiin tulkintoihin. Lopulta kemia voidaan palauttaa fysiikkaan, biokemia kemiaan, fysiologia biokemiaan, psykologia fysiologiaan tai biologiaan ja sosiologia psykologiaan ja siis lopulta fysiikkaan. E.O. Wilson esittikin jo näkemyksen, että sosiologia voidaan palauttaa neurobiologiaan.
Mitä tällainen ”palauttaminen” tarkoittaa? Väite on absurdi, sillä vaikka elämä on kemiaa ja lopulta fysiikkaa, kemiasta tai neurobiologiasta on pitkä matka ihmisen, saati kulttuurien ymmärtämiseen. Entä jos neurobiologia voidaan redusoida sosiologiaan ja psykologiaan? Ne kuvaavat juuri sitä tasoa, jossa inhimillinen toiminta tapahtuu. Joka tapauksessa ihmisen kokemukset vaikuttavat jatkuvasti hänen kemiaansa, joten kausaalisuuden suunta voidaan tulkita myös näin.
Gregory Mendel oli onnekas toisin kuin Francis Galton. Mendel tutki mm. herneitä, Galton sen sijaan pituutta, puristusvoimaa ja jopa älykkyyttä. Näiden periytyminen on kaikkea muuta kuin selkeää ja tuloksena usein vanhempien ominaisuuksien väliin sijoittuvia arvoja toisin kuin Mendelin kokeissa, joissa tulokset olivat yksiselitteisiä.
Mendelin tulosten selkeys johti näkemykseen, että geeneistä muodostuu genotyyppi (genomi), joka määrää fenotyypin. Yhteys ymmärrettiin hyvin suoravaiivaisena huolimatta siitä, että sekä genotyyppiä että fenotyyppiä on vaikea määrittää täsmällisesti. Geneeihin perustuvan tutkimuksen ohella monia tutkijoita kiinnosti siittiöiden ja munasolujen yhdistymiseen perustuva organismi, jonka solujen määrä voi olla 10 potenssiin 14. Tämän tason ilmiöt ovat ihmeellisiä ja hyvin monimutkaisia. Niiden kyky muuntua geeneistä huolimatta on hämmästyttävä. Vaikka geenit ovat yhä olemassa kaikissa soluissa, niiden vaikutukset riippuvat jokaisen solun kehityshistoriasta. Geenien vaikutukset ovat sidoksissa aikaan ja tilaan. Miksi joistakin soluista tulee maksa, toisista aivot ja luita? Mikä ohjaa tämän prosessin niin, että yksilöt ovat olemukseltaan niin samanlaisia? Geenit ovat osa harmonista vuorovaikutusta, jossa hedelmöityneet solut kehittyvät tietyissä ympäristöissä. Geenit sen sijaan rikkovat tätä harmoniaa ja johtavat yksilöllisiin eroihin (s. 9).
Geenit perustuvat entsyymien toimintaan. Siten ei enää ole järkevää puhua silmien värin geeneistä, koska kyseessä on monien entsyymien yhteistulos. Tämä huolimaton puhe johtaa outoihin tulkintoihin (itsekkäät geenit). Ns. yhden geenit häiriöt tai sairaudet aiheutuvat erilaisista geenimutaatioista eri ihmisillä. Vaikka häiriö näyttää samalta, sen entsyymien häiriöt voivat olla hyvin erilaisia (s. 10).
Aluksi mallit olivat yksinkertaisia. DNA tuottaa RNA:ta ja edelleen proteiineja, jotka ovat geneettisen informaation perustaa. Vähitellen tutkimusalueen mallit muodostuvat monimutkaisiksi, koska uutta tietoa tulee koko ajan. Kaikki DNA:n toiminta ei perustu koodaukseen, vaan paljon riippuu säätelymekanismeista (operonit, yms.) Huomattava osa DNA:sta on turhaa, jolloin DNA vain kopioituu vaikuttamatta mihinkään. Geenit voivat muodostua DNA:n eri osista, joten alkuperäinen malli ei toteudu. Soluympäristössä tapahtuu muutoksia, joita aikaisemmin ei osattu ennakoida.
Geeni luonteenpiirteen määrittäjänä on tosin kätevä yleistys, mutta todellisuudessa geeni on soluorkesterin soittaja yksilön kehityshistoriassa (s. 11). DNA on vakaa molekyyli, jonka soluympäristö tekee aktiiviseksi toimijaksi. DNA ja RNA eivät ole itseään toistavia molekyylejä (replikaattoreita), sillä ne eivät voi toimia ilman solun biokemiallisia tekijöitä. Hedelmöitymisen jälkeen äidin soluympäristö vaikuttaa tiettyjen geenien aktivoitumiseen.
Sanat geeni ja ympäristö ovat ongelmallisia käsitteitä. Geeni kuvaa hyvin monimutkaista DNA:n, RNA:n ja proteiinien toimintaa. Useimpien geenien ilmiasuun vaikuttavat monet tekijät. Vaikutukset riippuvat siitä, mitä geenejä on tietyn organismin genomissa, millainen on soluympäristö ja solun ulkopuolinen ympäristö ja kun kyseessä ovat monisoluiset organismit, myös organismin ulkopuolinen ympäristö vaikuttaa lopputulokseen (s. 11-12).
Käsitteellä elämänsuunta (
lifelines) Rose haluaa kuvata organismin toimintaa kokonaisuutena. Elämän eri muotojen kehittymisen vaikuttavat, geenit, solut ja ulkopuolinen ympäristö, joka myös on moniaineksinen termi. DNA:lla on genomiympäristö, solu kelluu omassa ympäristössään ja organismi puolestaan kehittyy fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Organismissa on sekä jotakin, joka työntää sitä liikkeelle, että jotakin, joka saa sen kehittymään kohti tiettyä rakennetta, lopputulosta. (s. 13)
Monisoluisten organismien kehitystä voidaan kuvata kahdella sanalla: valinta ja ohjaus. Valtavasta solujen ja synapsien tarjonnasta kehittyy jokin organismin elin, mutta jossakin on oltava sellaista informaatiota, joka ohjaa tätä prosessia. ”Kehitys on olennaisesti konstruktivistinen prosessi; kehittyvä organismi siinä muodossa kuin se on ja miksi se on tulossa, eriytymisessään ja joustavuudessaan, rakentaa oman tulevaisuutensa” (s. 14). Myös satunnaiset ja yllättävät tekijät vaikuttavat solujen toimintaan. Identtisten kaksosten asema kohdussa vaikuttaa heidän kehitykseensä.
Organismien homeostaattisuutta voidaan liioitella. Vaihtelu on kuitenkin dynaamista, jota kuvaa sana homeodynaaminen homeostaasia paremmin. Kaikki ei palaudu tietylle ennalta määrätylle tasolle. Organismien on oltava dynaamisia, jotta ne voisivat selviytyä. Selviytyminen vaatii organismilta aivan uusia ratkaisuja, jolloin palautumista entiselle tasolle ei enää tapahdu.
Organismien toimintaa suojaa niiden solujen ja molekyylien yhteyksien verkosto. Mitä tiheämpi yhteyksien verkosto, sitä suurempi on organismin vakaus ja sitä vähemmän sen toiminta riippuu jostakin yksittäisestä tekijästä. Tiheään verkkoon voi tulla pieniä reikiä ilman, että se repeää tai menettää käyttöarvonsa. Harva verkko repeää helposti ja päästää läpi arvokkaitakin kohteita. Organismien toimintaverkostoilla on lisäksi kyky uusiutua. Korvautumista tapahtuu jatkuvasti.
”Elämänsuunta muototuu geenien lisäksi fysikaalisten tekijöiden, lipideihin ja proteiineihin perustuvien kemiallisten tekijöiden ja monimutkaisten itseään organisoivien ja vakauttavien metabolisten verkostojen tuloksena. Organismi on sekä kutoja että malli, jotka se kutoo, koreografi ja tanssi, jota se tanssii.” (s. 15).
”Voi olla aika pelastaa Darwin joiltakin liian innokkailta uusilta ystäviltä, jos haluamme tehdä oikeutta – mutta ei enempää kuin oikeutta – sille roolille, jota hänen ideansa ovat näytelleet biologian ja elämää kuvaavien prosessien ymmärtämisen historiassa.” (s. 16). Darwinin ajatukset voidaan tiivistää seuraavasti:
- Samankaltainen tuottaa samankaltaisia, kuitenkin variaatioineen.
- Jotkut näistä variaatioista ovat parempia kuin muut.
- Kaikki elävät olennot tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin on tarpeen lajin säilymisen kannalta.
- Suotuisammat muodot jäävät todennäköisemmin eloon sukua jatkamaan.
- Sen vuoksi seuraavassa sukupolvessa on enemmän suotuisampaa vaihtelua ja
- Siten lajit pyrkivät kehittymään ajan kuluessa.
Darwinin ansiosta lajeja ei enää pidetty muuttumattomina, vaan kehityksen tuloksina. Ihmiset eivät enää olleet elämän huippuja. Ei ole keinoa, jolla jokin nykyisin elävistä lajeista voitaisiin asettaa toista paremmaksi. Sattuma näkyy kaikessa eikä evoluutiolla ole tarkoitusta. Darwinin eläessä vaihtelun mekanismeja ei tiedetty, mikä nähtiin ongelmana, mutta geenien löytyminen ratkaisi tämän ongelman.
Käyttäytymisgeneetikot ovat eri menetelmin pyrkineet arvioimaan, mikä on geenien ja ympäristön osuus. Kun kuitenkin geenit ja ympäristöt ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiinsa, samoin geenit keskenään, arviot muodostuvat hyvin karkeiksi. Periytyvyysarviot ovat aina riippuvaisia ympäristöistä. Kun ympäristöt muuttuvat, myös kertoimien arvot muuttuvat. Erillään kasvaneet kaksoset sijoitetaan samanlaisiin ympäristöihin ja adoptiovanhemmat suhtautuvat kasvatukseen tietoisemmin kuin tavalliset vanhemmat. Geneetikot väittävät, että geenit ohjaavat ympäristöjen valintaa eli he redusoivat myös tällä tavalla käyttäytymisen geeneihin.
Evoluutiotulkinnan ongelmana on sen ilmeisestä uskottavuudesta huolimatta se, että jälkeenpäin on mahdoton arvioida, mitä hyötyä organismille on ollut esimerkiksi silmän alkioista. Miksi sellainen silmän aihio valikoitui, jolla kuitenkaan ei vielä voinut nähdä mitään? Olettamukset näiden alkioiden hyödyllisyydestä ovat evoluutiobiologien mukaan uskottavia, eivätkä he oikeastaan toisin voi ajatellakaan. Kuitenkin nämä ovat tulkintoja, joita ei Karl Popperin mukaan voida todistaa vääriksi. (s. 17).
Luonnonvalinnan kannalta outoja ovat ominaisuudet, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat eloon jäämistä (kirkkaat värit, pitkät pyrstöt). Näitä voidaan selittää sillä, että ne edistävät pariutumista ja jälkeläisten saamista. Suosiiko evoluutio kauneutta, terveyttä ja voimaa, jotta jälkeläisten määrä olisi mahdollisimman suuri? Nämä mallit voivat toimia eläinkunnassa, mutta niiden ulottaminen ihmisiin on usein johtanut seksistisiin tai voimaa ihannoiviin tulkintoihin. Ihmisten maailma on toisenlainen kuin eläinten. Ihmisten käyttäytymisen vaihtelu on suurta eikä sitä voi selittää yksinkertaisilla evoluutiomalleilla.
Sosiobiologian näkökulmasta altruismi oli ongelma ja vaati selityksiä, sillä varsinkin vieraisiin kohdistuva altruismi on suvun jatkamisen kannalta omituista. Pääasiallinen selitys on sukulaisten suosiminen, mutta koska se ei riitä selittämään läheskään kaikkea altruismia, tarvitaan muita mekanismeja. Altruismi voi perustua vaihtokauppaan, jossa avuliaisuutta ja auttamista vaihdetaan vieraitten kesken, mutta vaikka nämä mekanismit ovat uskottavia, niitä on vaikea todentaa. Koska myös kilpailua ja taistelua esiintyy, milloin jokin periaate on voimassa? Kun lisäksi monissa kulttuureissa sukulaisuussuhteet ovat kovin epämääräisiä, auttamisessa on olennaista kuviteltu sukulaisuus eikä todellinen. Monissa kulttuureissa tunnetaan sellainen ystävyys tai veljeys, joka on sukulaisuuttakin tärkeämpi.
Rose väittää, että Darwinin periaatteet eivät kuvaa mitään sellaista mekanismia, jolla uusien lajien synty voitaisiin kuvata. ”Luonnonvalintaan perustuva evoluutio voi reagoida vain nykyiseen tilanteeseen eikä voi ennustaa tulevaa.” Kun ympäristö muuttuu, myös organismit muuttuvat. Lajin ominaisuudet voivat parantua tai huonontua, mutta sopeutuvimmat jäävät jäljelle. Mutta kuinka jostakin lajista tulee kaksi tai kolme? Yksi selitys on maantieteellinen eroon joutuminen, jota Darwin itse käyttikin selityksenä. Riittääkö tämä? Ultradarwinistille mitään muuta ei ole tarjolla. (s. 18).
Ultradarwinismin metafyysinen perusta rakentuu sille, että elämän tarkoitus on geenien jatkuminen. Geenit ovat piilossa ”mielihyväkeskeisissä roboteissa”. Elämän perusyksikkö on geeni ja sen tehtävä on oman jatkuvuutensa turvaaminen. Fenotyypit ovat yleensä sopeutuvia, koska luonnonvalinta niitä koko ajan hioo. Tämä metafysiikka perustuu Hobbesiin ja Smithiin. Elämä on sotaa kaikkia vastaan, mutta markkinoiden näkymätön käsi tuottaa jopa yhteistoimintaa kilpailevista yksilöistä. (s. 19).
Jokaisen elävän organismin perustehtävä on maksimoida omien ja lähisukulaistensa geenien määrää eli saada mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tämä determinismi huolestuttaa Richard Dawkinsia, joka väittää, että meillä on kyky kapinoida geeniemme tyranniaa vastaan. Mistä tämä kyky kapinoida saa alkunsa? Jos se ei tule geeneistä, silloin taustalla on Descartes’n dualismia ja mekanistinen materialismi itsekkäine geeneineen kompastuu idealismiksi. (s. 19).
Ultradarwinismia voidaan torjua seuraavilla väitteillä (s. 18):
- Yksittäinen geeni ei ole ainoa taso, jolla valintaa tapahtuu.
- Luonnonvalinta ei ole ainoa evoluutiomuutoksia ohjaava voima.
- Organismit eivät ole rajattoman joustavia muuttumaan; valinnan mahdollisuuksia on vain vähän.
- Organismit ovat oman kohtalonsa aktiivisia toimijoita.
Geenit ilmaisevat itsensä vain koko genomin taustaa vasten. Geenit vaikuttavat muihin geeneihin käynnistämällä niitä ja ottamalla ne pois käytöstä muuntaen koko ajan toinen toistensa toimintaa ja tehtäviä. Jos valinta lopulta kohdistuu johonkin geeniin, se riippuu kokonaistilanteesta. Geenin on silloin tuotettava jokin sellainen muutos, joka osoittautuu luonnonvalinnan prosessissa hyödylliseksi (saa aikaa fenotyypin muutoksen). Monisoluisten organismien kehitystä ohjaavat prosessit vaikuttavat nekin geeneihin. Lopulta kuitenkin organismi päättää, tuottaako se jälkeläisiä vai ei. Se, että valintaa tapahtuu kaikilla tasoilla (geenit, genomit, solut, ympäristöt), hillitsee yhdellä tasolla tapahtuvia muutoksia. Vaikka DNA:n mutaatioiden määrä on suhteellisen vakaa, se ei sanottavasti näy fenotyypin muutoksena. (s. 19-20).
Lopulta on hyvä muistaa, että organismit eivät elä yksin, vaan populaatioissa, joihin kuuluessaan ne ovat jatkuvasti vaikutusten alaisena. Joskus seurauksena on yhteistoimintaa, joskus suoranaista taistelua. Paljon riippuu yksilön ja sen populaation välisistä suhteista. Ekologinen lokero on yhteinen koko populaatiolle, joskin varsinkin vahvojen yksilöiden ominaisuudet voivat vaikuttaa tuon lokeron vaikutukseen. Kilpailu niukoista resursseista, seksuaalinen ja suvullinen valinta, pienten ryhmien variaation kaventuminen, populaatioiden leviäminen uusiin lokeroihin, eri populaatiolajien taistelu ja rinnakkaiselo vaikuttavat luonnonvalintaan.
Luonnonvalinnan metaforan mukaan Luonto asettaa organismille haasteita, joista se joko selviytyy tai sitten ei. Valinnassa etuoikeutetut siirtävät geeninsä seuraaville sukupolville.
Autopoietic vision tarkoittaa edellisestä poiketen, että organismi voi aktiivisesti valita ja muuttaa ympäristöjään, muokata ne sellaisiksi, että niiden omat tavoitteet toteutuvat.
Varsinkin molekyylibiologit näkevät elämän perustehtävänä geenien toistumisen, jolloin elämän perusyksikkö on molekyyli. Kuitenkin ennen replikaation mahdollisuutta on oltava soluja, jotta geenien toiminta olisi mahdollista. Toinen ongelma on DNA:n toimintaa käynnistävä energia. Mistä tulee tarvittava energia? (s. 21).
Reduktionismin suosiosta huolimatta sen todellinen arvo on odotettua heikompi. Uudet löydökset ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmiselämän keskeiset vastaukset löytyvät geeneistä. Neurogeneettiseen determinismiin liittyy monia ongelmia, joista tärkeimmät ovat reifikaatio, mielivaltainen yhdistäminen, virheellinen kvantifiointi, usko tilastolliseen ”normaalisuuteen”, väärä paikantaminen, väärin ymmärretty kausaalisuus, genetiikan ja ympäristön dikotomisointi ja homologiaan (rakenteiden samankaltaisuuteen) perustuva vääristävä metafora. Reifikaatiolla tarkoitetaan dynaamisen prosessin kuvaamista staattisena, jolloin jostakin toiminnasta tulee yksilön ominaisuus (väkivaltaisesta suhteesta aggressiivisuutta). Mielivaltainen yhdistäminen tarkoittaa hyvin erilaisten asioiden nimeämistä samalla termillä. Esimerkiksi aggressiivisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, jopa korostunutta aggressioiden välttämistä. Kvantifiointi voi liittää yhteen hyvin erilaisia prosesseja. Näin on tapahtunut esimerkiksi älykkyyden suhteen. Älykkyyden alaa on jatkuvasti laajennettu. Normaalisuuden olettamus on yleinen, mutta kun normaalijakautumia saadaan, kyseessä voi olla niihin johtava mittausmenetelmä. Esimerkiksi psyykkisiä häiriöitä voidaan paikantaa geeneihin tai aivoihin (skitsofreeniset geenit tai aivot), kun kyse on skitsofrenia-diagnoosin saaneesta henkilöstä. Kyseessä on kuitenkin häiriö, joka on myös psykososiaalinen ja kulttuuriin liittyvä. Geeneillä on oma osuutensa, mutta myös muilla tekijöillä on merkitystä. Monia biokemiallisia muutoksia kuvataan ilman muuta muiden ilmiöiden syinä, vaikka kyseessä olisivat samanaikaiset tapahtumat tai biokemialliset muutokset olisivat psykologisten tekijöiden seurauksia. Kun etsitään ensimmäisiä tai tärkeimpiä syitä, huomio kiinnittyy yksioikoisesti geeneihin tai biokemiallisiin tekijöihin. Virheellinen homologia on esimerkiksi se, kun hiiren ”aggressioista” vedetään analogioita ihmisen aggressioihin.
Rose päätyy kymmeneen iskulauseeseen (s. 23):
- Historiamme muovaa tietojamme.
- Yksi maailma, monia tapoja tietää.
- Organisoitumisen tasot ovat erilaisia.
- Kaikki riippuu kaikesta.
- Oleminen ja tuleminen.
- Pysyvyyttä dynaamisesti.
- Organismi ja ympäristö tunkeutuvat toisiinsa.
- Rakenne rajoittaa evoluutiota.
- Menneisyys on tulevaisuuden avain.
- Elämä rakentaa oman tulevaisuutensa.
