Luokka: Onnellisuus

Onnellisuus on teema, joka lähes päivittäin kiehtoo minua. Siihen liittyy niin paljon filosofisia, biologisia, psykologisia ja kulttuuriin liittyviä asioita, että kiinnostus ei pääse herpaantumaan. Vaikka tutkimus alkoi toden teolla viritä vasta 1990-luvulla, nyt tutkimusta on niin paljon, että sen seuraaminen alkaa olla ylivoimaista. Minulla on tallennettuna satoja onnellisuustutkimuksia, joiden antia koetan kuvata ja jäsentää oheisissa kirjoituksissa ja erityisesti niissä kirjoissa, joita toisaalla on esitelty.

Onnellisuuskirjani löytyvät täältä.

Onnellisuus / Uutiset Markku Ojanen Jätä kommentti

Onnellisuusprofessorin kommentit: Suomi oli jälleen onnellisin maa

The Happiness Professor’s commentary on the Global Happiness Report can also be found in English.

Vuoden 2023 Global Happiness Report julkaistiin tänään. Aluksi pitää hiukan korjata uutisointia. Raportissa kuvataan kolmen vuoden (2020-22) keskiarvo, jossa Suomi oli ensimmäisellä sijalla. Suomen keskiarvo oli 7,80 asteikolla nollasta kymmeneen. Seuraavana olevan Tanskan keskiarvo oli 7,59. Liitetaulukoita tutkimalla päädyin siihen, että kolmen vuoden aikana Suomen keskiarvo on hiukan alentunut. Se on viime vuoden otoksessa ollut noin 7,75 ja vuonna 2020 7,85.

Tutkimuksessa ei kysytty onnellisuutta, vaan tyytyväisyyttä elämään. Se on suunnilleen sama asia kuin onnellisuus silloin, kun elämäntilannetta kysytään taannehtivasti joltakin tietyltä ajanjaksolta. Onnellisuus tunteena on aika eri asia kuin onnellisuus tyytyväisyytenä. Tutkimuksessa kysyttiin myös haastatteluhetken myönteisiä tunteita. Suomi oli näiden kokemisessa sijalla 26. Kärjessä olivat Guatemala, Panama ja El Salvador. Kielteisten tunteiden kokemisessa Suomi pärjäsi paremmin. Suomi oli niiden vähäisyydessä sijalla 12. Kärjessä olivat Taiwan, Kazakstan ja Mauritius.

Suomi oli useissa hyvinvointia kuvaavissa kysymyksissä aivan kärkipäässä. Vapaudessa tehdä omaan elämään liittyviä päätöksiä Suomi oli ensimmäisenä, korruption vähäisyydessä toisena, samoin sosiaalisen tuen saamisessa. Kansantulossa Suomi oli 17. Eliniänodotteessa (terveinä vuosina) sijalla 20. ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaneiden osuudessa 42.

Näissä tuloksissa yksi yllätys on aina ollut se, että kollektiiviset eli yhteisölliset kulttuurit eivät anna niin runsaasti tukea kuin voisi odottaa. Ilmeisesti niissä ihmiset kuitenkin jäävät vaille kaipaamaansa yksilöllistä tukea. Sisäisiä tuntoja ei noissa kulttuureissa ole helppo paljastaa.

Koko aineistossa tyytyväisyyttä selittivät kansantulo, sosiaalinen tuki, eliniänodote, vapauden kokeminen, anteliaisuus ja korruption vähäisyys eli juuri nuo asiat, joita edellä lueteltiin. Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa nämä ovat selittäneet noin puolet tyytyväisyyden vaihtelusta. Se tarkoittaa, että melko objektiiviset hyvinvoinnin indeksit selittävät paljon siitä, miten ihmiset kokevat onnellisuuden tai tyytyväisyyden.

Suomen onnellisuutta on laajalti ihmetelty, aluksi myös Suomessa. Nyt olemme siihen jo tottuneet. Kuuden maan toimittajat ovat minulta kysyneet Suomen salaisuutta. Suomen sijoitus kärkipäässä on luonnollinen asia, sillä Suomella on monia vahvuuksia, joita edellä kuvasin. En kuitenkaan ole osannut sanoa, miksi Suomi on muita Pohjoismaita parempi. Ne ovat Suomea vauraampia, mikä on aika tärkeä tekijä onnellisuuden kannalta. Norjaa odottaisin ykkössijalle. 

Ovatko suomalaiset muihin kansoihin verraten vähempään tyytyväisiä? Osaammeko hyväksyä sen, mitä elämä antaa?

Onnellisuus / Uutiset Markku Ojanen Jätä kommentti

Finland – The Happiest Country Once Again in 2023

The 2023 Global Happiness Report was published today. First, we must add a minor correction to the reporting. The report pictures the average of three years (2020-22), in which Finland had first place. On a scale of zero to ten, the Finnish average was 7,80. The second-best Denmark had an average of 7.59. In studying the attached tables, I deduced that over these three years the Finnish average has been slightly reduced. It was about 7,75 in last year’s sample, and 7,85 in 2020.

The study did not poll happiness, but rather life satisfaction. It is pretty much the same thing as happiness when life situation is polled retroactively during a specific period. As a feeling, happiness is rather different from happiness as satisfaction. The study also asked for positive feelings at the time of the interview. In these, Finland was ranked 26th. Guatemala, Panama and El Salvador were at the top. In experiencing negative feelings, Finland did better. Finland was ranked 12th in their absence. At the top you found Taiwan, Kazakhstan and Mauritius.

Finland was near the top with many questions that illustrated well-being. In one’s freedom to make decisions related to one’s own life Finland was ranked 1st, 2nd in the absence of corruption, and also 2nd in the receiving of social support. In gross national income, Finland was ranked 20th. In life expectance (in healthy years) Finland placed 20th, and 42nd in charity.

One surprising result has always been the fact that collective, or communal, cultures do not seem to provide as much support as one might expect. In them, it seems people are left bereft of individualized support they would need. It is not easy to reveal one’s innermost feelings in those cultures.

Throughout the data, satisfaction was explained by GNI, social support, life expectancy, the experience of freedom, generosity, and the lack of corruption – the things that were just listed above. In many international studies, these have explained approximately half of the variation found in satisfaction. It means that fairly objective indexes of well-being explain a lot about how people experience happiness or satisfaction.

Finland’s happiness has been widely marvelled at, initially in Finland too. Now we have grown used to it. Reporters from six countries have questioned me on Finland’s secret to happiness. Our position at the top is a natural thing, given that Finland has many of these strengths described above. I have been unable to say, however, why Finland comes out better than the other Nordics. They are more prosperous than Finland, which is an important factor in happiness. I would expect Norway to be number one.

Are Finns perhaps satisfied with less, or better able to accept whatever life may bring?

Contact information for prof. Markku Ojanen

Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Kannattaako onnellisuutta tavoitella?

Ihmiset eivät suinkaan jatkuvasti ole ihanan onnentunteen vallassa, koska elämä on usein kovaa. Lisäksi ihmisen biologiaan kuuluu kielteisyysharha, joka johtaa näkemään monia asioita kielteisessä valossa. Se johtuu ainakin osaksi siitä, että paha on vahvempaa kuin hyvä. Paha huomataan helpommin kuin hyvä. On kuin olisi sisäinen pakko, joka vaatii kiinnittämään huomiota pahoihin asioihin. Sitä on perusteltu turvattomuuden tunteen heräämisellä. Voimme tehdä kaikenlaista ajatellen niiden tuottavan onnellisuutta. Huomion saaminen tuntuu hyvältä. Se tuntuu aluksi hienolta, mutta vähitellen se käy raskaaksi, jos on aina huomion keskipisteenä. Tai sitten voidaan ajatella, että rahan ja tavaran mukana tulee onnellisuutta.

Onnellisuus on huono pitkän tähtäimen tavoite, koska se vaihtelee aika ennustamattomasti. Vaihtelu liittyy etenkin onnellisuuteen tunteena tai mielialana. Joskus muutokset voivat olla päivän ja tunninkin aikana suuria. Kun tapahtuu jotakin mukavaa, mieliala kohoaa ja kun sattuu jotakin ikävää, mieliala laskee. Tyytyväisyysonni sen sijaan on melko pysyvää varsinkin aikuisiässä. Vasta hyvin merkittävät tapahtumat vaikuttavat siihen, miten arvioimme elämäämme taaksepäin.

Huomio tarttuu helposti asioihin, jotka tuottavat nautintoa. Niitä siis innolla tekemään! Monia nautintoja, kuten vaikkapa syömistä vaivaa kyllästyminen ja tottuminen. Jos ahmii liikaa, tulee vastavaikutus eli paha olo. Toki nälkä tulee uudestaan, mutta mielihyvä on aina hetkellinen ja sitten tapahtuu palautuminen onnellisuuden perustasolle. Entä jos käyttäisi rahansa herkkuihin? Kylläisyys tulee niistäkin ja lisäksi herkkuihin tottuu. Niistä tulee vähitellen arkiruokaa.

Olisiko kuitenkin sellaisia nautintoja, joista voisi hyötyä enemmän? Sekä arkihavainnot että tutkimus kertovat, että luonto ja liikunta ovat asioita, joita voidaan toistaa jatkuvasti, kunhan pidetään sopivia taukoja. Kumpikin kohottaa mielialaa ainakin tunnin, pari vielä luontokäynnin tai liikunnan jälkeen. Voisiko siitä kuitenkin kertyä jotakin myös tyytyväisyysonneen? Näin tapahtuu, sillä liikunnasta kertyy sekä fyysistä että psyykkistä hyötyä. Kunto kohenee ja hallinnan tunne lisääntyy. Mikä on luontokokemusten vaikutusmekanismi? Kyse voi olla rauhoittumisesta ja ylentymisen tunteesta.

Koska hyvissä olosuhteissa elävät ihmiset ovat jo vähintään melko onnellisia, ”ylöspäin” ei ole paljon tilaa. Eihän kukaan sitä paitsi halua olla maksimaalisen onnellinen päivästä toiseen. Tunteiden säätely menettää silloin merkityksensä. Elämässä jokaisella on paljon sellaisia menetyksiä, suruja ja vastoinkäymisiä, joiden yhteydessä huippuonni olisi omituista. Täysin onnellinen ei tunne mitään, sillä hän yhtä iloinen sattui mitä tahansa. Jo arkijärki sanoo, että voimme joskus olla täydellisen onnellisia, mutta enimmäkseen perustyytyväisyys riittää.

Jatkuva oman tilan tarkkailu käy rasittavaksi olipa kyse mistä asiasta tahansa. Jos edistystä ei tapahdu odotetusti, se ahdistaa. Jos sitä tapahtuu, helposti haluaisi muutoksen olevan vielä nopeampaa ja täydellisempää. Olen nähnyt ohjeita, joissa kehotetaan arvioimaan omaa onnellisuutta päivittäin. Älä ota tällaista neuvoa vakavasti. Kyse on vähän samasta asiasta kuin pitäisi kuumemittaria jatkuvasti kainalossa. Kaikki muutokset kielteiseen suuntaan herättävät huolta.

Jos sen sijaan koemme vajausta onnellisuuden suhteen niin, että alakulo ja joskus masennuksenkin puuskat vaivaavat, silloin on luonnollista toivoa jotakin parempaa. Mihin silloin kannattaa tarttua? Lähtökohdaksi on syytä ottaa kokonaisvaltainen hyvinvointi. Vaikka onnellisuus on siinä tärkeä osatekijä, on muitakin arvokkaita asioita. Sellaisia ovat esimerkiksi mielekkyys, itsekunnioitus tai -arvostus, henkinen kasvu ja hyvät ihmissuhteet. Nämäkään eivät ole yksinkertaisia tavoitteiden asettamisen kannalta, mutta niistä on usein helpompi saada ote kuin onnellisuudesta, joka itse asiassa on noiden asioiden takana.

  • Mielekkyyttä tuottaa sellainen toiminta, joka tyydyttää itseä ja edistää yhteistä hyvinvointia.
  • Itsekunnioitusta vahvistaa etenkin oikeudenmukaisuuden edistäminen.
  • Henkistä kasvua tukevat opiskelu, harjoittelu ja aktiiviset harrastukset.
  • Hyviä ihmissuhteita vaalitaan osoittamalla muille rakkautta, arvostusta ja kiinnostusta.

Nämä voivat edistää myös omaa onnellisuutta, mutta se ole tärkein tavoite, vaan yhteinen hyvä elämä. Tämä ei tarkoita, että mielihyvät eivät olisi hyvinvoinnille tärkeitä. Ne kohottavat mielialaa ja helpottavat arkisia kontakteja. Hyvällä tuulella kaikki sujuu paremmin kuin huonolla. Ne ovat elämän suola, mutta niiden aktiivinen tavoittelu voi tuottaa kielteisen vastavaikutuksen.

Onko olemassa yksinkertaisia keinoja, joilla mielialaa, siis tunneonnea, voi kohottaa. Yksi keino on mindfulness, hyväksyvä läsnäolo, jossa tarkkaavaisuus kohdistetaan juuri siihen mitä tekee. Hyväksytään oma persoona ja tekeminen ja ollaan tietoisesti läsnä siinä mitä tehdään. Kaikille tämä ei sovi. Kuulun niihin, jotka pitävät sitä omituisena asiana, vaikka tiedän, että siitä on ollut hyötyä myös tutkimusten mukaan. Säännöllisestä harjoittamisesta on todettu myös pitkäaikaisvaikutuksia.

Ne keinot, joita suosittelen, ovat nekin periaatteessa yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin innostusta ja sitkeyttä. Liikkuminen luonnossa on hyvä keino, jos myös on myönteisiä tutkimustuloksia. Toinen ehdotus vaatii ainakin yhtä paljon sitkeyttä ja myös itsetuntemusta: huomaavaisuus, kohteliaisuus ja ystävällisten tekojen tekeminen. On tapana sanoa ”niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, joka pitää paikkansa. Ystävällinen ihminen saa itsekin kokea ystävällisyyttä.

Trying To Be Happier Won’t Work. Here’s What Will, According To Science.

Actively pursuing happiness can backfire. Here’s what research shows actually helps increase joy. Catharine Pearson, Huffpost, 1/15/2021.

https://www.huffpost.com/entry/be-happier-what-works_l_6001aff1c5b697df1a0537a7

Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onnellisuus on myös sielun asia

Useimmissa kulttuureissa onnellisuus on tarkoittanut hyvää onnea ja vasta sadan vuoden aikana onnellisuutta on länsimaissa tulkittu myönteisenä tunnekokemuksena. Onnellisuus voidaan ymmärtää myös tyytyväisenä elämään. Länsimainen kulttuuri korostaa yhä enemmän myönteisiä tunteita onnellisuuden kuvaajana.

Kuitenkin monet teologit ja filosofit ovat arvostelleet tällaista tulkintaa. On haluttu palata antiikin ja kristinuskon juurille ja muistuttaa, että onnellisuus on ymmärretty tuhansien vuosien ajan hyvin kokonaisvaltaisesti hyvänä elämänä. Aristoteles käytti sanaa eudaimonia, joka voidaan kääntää kukoistavana elämänä. Siinä myönteiset tunteet ovat taka-alalla, vaikka Aristoteles arvosti myös arkisia mielihyvän lähteitä.

Onko mahdollista ajatella, että Hitler, Stalin ja monet muut diktaattorit ja murhamiehet olisivat olleet aidosti onnellisia? Nämä kaksi eivät vaikuttaneet vihassaan ja paranoiassaan onnellisilta, mutta todennäköisesti on ollut pahoja ihmisiä, jotka ovat eläneet tunteiden näkökulmasta onnellisina.

Mitä tavalliset ihmiset ajattelevat tästä asiasta? Voiko paha ihminen olla onnellinen? Yang, Knobe, ja Dunham (2020) tekivät tästä aiheesta Yhdysvalloissa ja Kiinassa kyselyn sekä lapsille että aikuisille. Tutkimuksen ideana oli esittää osallistujille kolme erilaista lyhyttä kertomusta, jotka vaihtelivat päähenkilön moraalisuuden mukaan. Peruskertomuksessa lapsille kuvattiin poika, jolla asiat olivat hyvin ja joka oli enimmäkseen hyvällä tuulella. Toisessa kertomuksessa poika oli hyväntuulinen, mutta teki tovereilleen ilkeitä asioita. Kolmannessa hyväntuulinen poika auttoi kavereita eli teki hyviä asioita. Lapsilta pyydettiin asteikolla 1 – 4 arviota, kuinka onnellisia nämä pojat olivat. Luvun 4 kielellinen vastine oli ”todella onnellinen” ja luvun 1 ”todella onneton”.

Tutkimukseen osallistuneet lapset olivat 4 – 9 -vuotiaita. He antoivat keskimäärin onnellisuudesta seuraavia arvioita. Hyväntuulisen pojan keskiarvo oli 3,93, hyväntuulisen mutta pahan 2,10 ja hyväntuulisen ja kiltin 3,83. Lapset selvästi huomioivat onnellisuuden arvioissa moraalisen näkökulman. Aikuisten kuvaukset olivat hiukan laajempia, mutta heidän arvionsa olivat lähes desimaalilleen samanlaisia kuin lasten. Paha poika ei voinut olla todella onnellinen. Kiinassa tulokset olivat samansuuntaisia. Moraalinen luonne nähdään onnellisuuden osana hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tutkimus ei kerro, mikä on moraalin ja myönteisen tunteen keskinäinen painotus, mutta moraalin vaikutus on suuri, sillä ilkeän arvio painottui ”todella onnettoman” suuntaan. Kenties positiivisten tunteiden ja moraalin merkitys on arkiajattelussa suunnilleen yhtä suuri.

Tulos johtaa pohtimaan onnellisuuskyselyjen tuloksia. Niissä kysytään vain tunnekokemusta, joskin se voidaan nimetä myös tyytyväisyydeksi, joka kattaa ajallisesti laajemman ja kokonaisvaltaisemman näkökulman onnellisuuteen. Otammeko huomioon moraalisen näkökulman kun arvioimme ihmisten onnellisuutta? Tuskin, sillä ihmisten enemmistö kallistuu hyvän puolelle (olen optimisti). Jos kuvaamme ihmisten pahuutta asteikolla 0 = erittäin hyvä … 50 = sekä hyvä että paha … 100 = erittäin paha, niin eiköhän tavallisen ihmisen pahuus sijoitu jonnekin lukujen 10 – 30 välille. Itsekkyyttä on paljon, mutta se pysyy kuitenkin kurissa, sillä muuten elämä olisi kaikkea muuta kuin onnellista. Ajattelen, että suomalaiset voivat olla onnellisia vain, jos pahuus on korkeintaan tuo 30.

Tämä on tietenkin luvuilla leikkimistä, mutta uskon, että pidämme toisen ihmisen vahingoittamista pahuuden pahana. Myös sellaisia ihmisiä on, mutta heitä on paljon vähemmän kuin tavallisia ihmisiä, joilla moraali joskus pettää, mutta seuraukset eivät ole tuhoisia. Tätä tulkintaa tukee sekin, että me kiinnitämme paljon enemmän huomiota pahoihin kuin hyviin asioihin. Hyvä, jota on paljon, hukkuu helposti pahuuden keskelle.

Arvioidessamme muita ihmisiä ymmärrämme, että emme ole täydellisiä, vaan teemme myös kyseenalaisia, joskus jopa pahoja tekoja. Moraalinen näkökulma vaikuttaa arvioihin vasta, kun ylitetään tuo ”jokamiehen ja -naisen” moraalin raja, joka olkoon vaikka tuo 30/100. Siitä lähtien moraali alkaa vaikuttaa arvioihimme. Kun kyse on jo aika itsekkäästä ja häikäilemättömästä ihmisestä (50/100), ajattelemme, että hän ei voi olla yhtä onnellinen kuin mitä me olemme. (Ikävä kyllä, hän voi olla.). Kun ylitetään tuo kynnys, jossa mennään silkan pahuuden puolelle, emme suostu tällaista ihmistä pitämään onnellisena. Hitler ja Stalin tai jokin murhamies eivät kerta kaikkiaan voi olla onnellisia ihmisiä.

Tunnettu onnellisuuden tutkija Daniel Gilbert torjuu tämän näkemyksen kirjassaan Stumbling on Happiness (s. 39 – 40). Siinä hän toteaa, että kahdentuhannen vuoden ajan hyveet kuuluivat onnellisuuteen: ”Mutta hyveellinen elämä on onnellisuuden syy eikä itsessään onnellisuutta. Tämä tulkinta ei ole hyvä, sillä se sotkee keskustelua nimittämällä sekä syytä että seurausta samalla nimellä.” Gilbert päätyy näkemykseen, että ilman muuta paha ihminen voi olla onnellinen. Gilbert on periaatteessa oikeassa, mutta onneksi empiiriset havainnot kertovat muuta. Toisten auttaminen tuottaa positiivisia tunteita ja pahat teot yleensä johtavat yhteisön paheksuntaan ja rankaisuihin. Harva nauttii toisten kiusaamisesta. Suurempi ongelma on Gilbertin onnellisuuden määritelmä. Hän näkee sen positiivisina tunteina. Tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan tähän määritelmään yhdy.

Tämä moraalia painottava tulkinta ei siis yleensä näy ihmisten omissa arvioissa, mihin on kaksi syytä. Uskomme, että suurin osa ihmisistä on pikemminkin hyviä kuin pahoja ja toiseksi emme suostu näkemään omaa pahuuttamme. Vaikka teemme pahoja tekoja, selitämme ne parhain päin. Nuo asiat olivat kovin pieniä eivätkä lopulta aiheuttaneet suurta vahinkoa kenellekään. Tai sitten syy oli muissa. Meidät houkuteltiin pahoille teoille. Jopa rikolliset pitävät itseään moraalisina ihmisinä. Moraalin näkökulma koskee siten vain muitten ihmisten onnellisuuden arviointia.

Aidon tai autenttisen onnellisuuden näkökulma on viime vuosina saanut tutkijoiden huomiota. Hyvä esimerkki tästä on Martin Seligmanin kirja Authentic Happiness (suomeksi Aito onnellisuus). Onnellisuutta voidaan Seligmanin mukaan tavoitella mielihyvää etsimällä, sitoutumalla ja tekemällä mielekkäitä asioita. Nämä kolme ovat toteutuessaan yhteydessä koettuun onnellisuuteen, mutta Seligmanille autenttinen onnellisuus on seurausta siitä, että omia vahvuuksia voidaan käyttää johonkin tehtävään sitoutuen mielekkäällä tavalla.

Kirjassaan Flourish Seligman laajensi autenttisen käsittämään seuraavat viisi osatekijää: mielihyvä, sitoutuminen, ihmissuhteet, mielekkyys ja saavutukset. Nämä muistuttavat monien tarveteorioiden komponentteja. Carol Ryffin psykologisen hyvinvoinnin jäsennys puolestaan sisältää itsensä hyväksymisen, persoonallisen kasvun, elämän tarkoituksen, positiiviset ihmissuhteet, ympäristön hallinnan ja autonomian. Näitä on tutkittu paljon enemmän kuin Seligmanin komponentteja. Ne todellakin ovat yhteydessä koettuun hyvinvointiin. Autenttiseen, hyvään elämään ilmeisesti kuuluu tällaisia osatekijöitä. Autenttinen onnellisuus voidaan määritellä niiden avulla.

Molemmat on laadittu yksilökeskeisen kulttuurin näkökulmasta. Entä jos autenttista olisi pyrkimättömyys, nöyryys, levollisuus, mielenrauha ja ympäristöön sulautuminen? Länsimainen ”autenttisuus” tuntuu pikemminkin riistävän ihmisen autenttisuuden. Tuo kasvua ja suorituksia korostava malli ei anna ihmiselle hetken lepoa ja rauhaa. Moraalinen näkökulma tulee näissä malleissa niukasti esiin. Sitoutuminen ja mielekkäät toiminnat voivat palvella yhtä lailla hyviä kuin pahoja tavoitteita.

Lähteet

  • Seligman, M.E.P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Free Press.
  • Seligman, M.E.P. (2011). Flourish. A visionary new understanding of happiness and well-being. New York: Simon & Schuster.
  • Yang, F., Knobe, J. & Dunham,Y. (2020). Happiness is from the soul: The nature and origins of our happiness concept. Journal of Experimental Psychology: General. Online.
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onnellisuuden pimeä puoli

Tämä erään tutkimuksen otsake kuulostaa oudolta, koska tarjolla on monia tutkimusraportteja ja -katsauksia, joissa onnellisuuden etuja kuvataan. Lukematta tutkimusta mieleen tulee ajatus, että onnen tunnetta voi ilmaista väärissä paikoissa. Kun joku kertoo menetyksistään ja epäonnistumisistaan, ei pidä hymyillä saati nauraa iloisesti. Ihan varmasti toinen pahastuu.

Tutkijoiden mukaan liian voimakas onnellisuus vähentää luovuutta verrattuna siihen, mitä ”kohtalainen onnellisuus” saa aikaan. Erittäin onnelliset voivat ottaa tarpeettomia riskejä. Jatkuva onnellisuus heikentää arkielämässä tarvittavaa joustavuutta. Varsinkin silloin, kun kyse on maanisena iloisuutena ilmenevästä psyykkisestä häiriöstä. Maanisessa vaiheessa ihminen ei ole köyhä eikä kipeä, vaan kaikki on yhtä upeata. Tämä vaihe voi houkutella vahingollisiin hankkeisiin, kuten uhkapelien pelaamiseen. Myös psykopatiaan liittyy vaikeutta tunnistaa ja ilmaista kielteisiä tunteita.

Toiseksi odotamme tunteiden vastaavan tilanteiden vaatimuksia (kuten edellä arvioin). Vihastuminen aivan ilman syytä ihmetyttää ja sama pätee myös positiivisiin tunteisiin. Onnellinen ärsyttää vihasta. Pilkkaako tuo hymyilevä henkilö minua? Onnellinen voi suhtautua huolettomasti vaaratilanteisiin. Hänen kehonsa ei ole sellaisessa fysiologisessa tilassa, että hän kykenisi reagoimaan riittävän nopeasti uhkaavissa tilanteissa. Hän ei ehkä ole edes tunnistanut uhkaa.

Jos menetysten ja epäonnistumisten jälkeen olemme iloisia ja onnellisia, ympäristö huolestuu ja alkaa epäillä mielenterveyden tilaa. Vaikka tarvitsimme apua ja tukea, tuo suhtautumisemme johtaa tulkintaan, että emme mitään tarvitse. Tunteiden tulee vastata tilannetta.

Onnellisuus johtaa herkästi pinnallisiin ja ”helppoihin” reaktioihin ja tulkintoihin. Kun eräässä kokeessa osallistujien mielialaa kohotettiin, syrjintäreaktiot ja ennakkoluulot yleistyivät. Onnellinen ei näe vaivaa käsitystensä perustelemiseen, sillä hän säästää energiaa ja sanoo, mitä ensimmäiseksi mieleen tulee. Onnellisena olemme hyväuskoisia ja sorrumme tekemään sellaisia ostoksia, jotka myöhemmin voivat kaduttaa.

Kolmanneksi onnea voi tavoitella väärillä keinoilla. Filosofit ja teologit ovat jo kauan varoitelleen onnen tavoitteluun liittyvistä vaaroista. Myös onnellisuudessa vaatimukset voi asettaa niin korkealle, että varmasti pettyy. Silloin käy kuten muidenkin täydellisten suoritusten tavoittelussa.

Jos onnellisuuden tavoittelussa ei ole edistytty toiveiden mukaisesti, se harmittaa ja masentaa ja samalla onnellisuus vähenee. Sama pätee myös sellaisissa konkreettisissa tilanteissa, joihin kohdistuu suuria odotuksia. Jos pitää juhlat ja odottaa niiltä paljon, ihan tavallinen mukava juhliminen ei riitä, vaan olisi pitänyt olla jotakin ainutlaatuista. Todella hienot kokemukset ovat usein yllättäviä. Niitä ei ole osattu odottaa.

Myös kokeellisissa tutkimuksissa kehotus ”ole mahdollisimman onnellinen” on päinvastoin vähentänyt onnellisuutta vertailuryhmiin nähden. Kyselyssä onnellisuutta erityisen paljon arvostavat ovat olleet keskimääräistä vähemmän onnellisia. Samanlainen tulos saatiin, kun tutkimukseen osallistuville näytettiin lehtikirjoitus, jossa hehkutettiin onnellisuuden tärkeyttä. Tällaiset vihjeet nostavat vaatimukset korkealle. Voiko kukaan olla noin vain onnellinen ilman järkevää syytä?

Näihin kyselytutkimuksiin liittyy myös sellainen yllättävä tulos, että onnellisuuden tavoittelijat ovat usein yksinäisiä ihmisiä. Oman henkilökohtaisen onnen etsiminen voi kertoa itsekeskeisestä elämänasenteesta. Koska kulttuuri vahvistaa oman tilan pohdintaa, niin sellaiset henkilöt, joilla minäkeskeisyys korostuu, voivat kokea epäonnistumisia onnen tavoittelussa.

Sen sijaan kielteisten tunteiden hyväksyminen näyttää edistävän hyvinvointia (mindfulness, hyväksyvä läsnäolo).

Neljäs ongelma: onko olemassa myös vääränlaista onnellisuutta? Tämän katsauksen tekijät olettivat, että tietyt onnellisuuden muodot voivat vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä ja alentaa onnellisuutta. Toiseksi onnellisuuden ilmaisu voi olla ristiriidassa kulttuurin odotusten kanssa.

Itsetyytyväinen positiivisten tunteiden ilmaisu karkottaa muita. Ylpeys ilman perusteita ärsyttää ja voi johtaa itseään kehuvan karttamiseen, varsinkin jos hänen positiivista tunnetilaansa on vaikea jakaa. Myös haluttomuus tai kyvyttömyys ilmaista nolostumista ja syyllisyyttä on kielteinen ominaisuus. Jos joku loukkaa meitä, minkä hänelle osoitamme, on kiusallista, jos loukkaaja ei ole siitä millänsäkään, vaan on edelleen hyvällä tuulella. Tällainen henkilö ei herätä positiivisia tunteita.

Monissa kulttuureissa hyvin voimakasta tunneilmaisua pidetään tahdittomana. (Tosin urheilukilpailuissa tällaista on alettu pitää luonnollisena kilpailijan taustasta huolimatta.) Japanissa itsensä vähättelyä pidetään luonnollisena, mutta Yhdysvalloissa sellaista oudoksutaan. Siellä kynttilää ei tarvitse panna vakan alle. Joka tapauksessa ”väärä” tunneilmaisu herättää kielteisiä reaktioita.

Yksilökeskeisissä kulttuureissa on lupa iloita henkilökohtaisesta menestyksestä. Kollektiivisissa kulttuureissa korostetaan yhteisiä saavutuksia, koska yhteisön harmonia on tärkeä asia. Väärä tapa ilmaista tunteita voi rikkoa tätä harmoniaa.

Häpeä on länsimaissa kielteinen tunne ja liittyy usein psyykkisiin ongelmiin, mutta Aasiassa se on luonnollinen tunne ja liittyy pikemminkin hyvinvointiin. Kollektiivisissa kulttuureissa sopeutuminen ja selviytyminen vaativat enemmän ponnistelua kuin individualistisissa kulttuureissa. Kollektiivisissa kulttuureissa on enemmän köyhyyttä, väkivaltaa ja poliittisia ongelmia, joista selviytyy vain suvun ja heimon avulla. Henkilökohtaiset tunteet ovat silloin taka-alalla.

Myös periaatteessa hyviä asioita voi olla liikaa. Liika syöminen on pahaksi terveydelle. Seurauksena on ylipainoisuutta ja sairauksien riskit kasvavat. Onnellisuus ei ole tästä poikkeus. Aristoteles oli oikeassa korostaessaan kohtuullisuutta.

Raportissa ei mielestäni tarpeeksi selvästi eroteta tunneonnea ja tyytyväisyysonnea. Väärän tunteen ilmaiseminen on kiusallista, mutta se on usein tilapäistä eikä vaikuta koettuun hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Pysyvämmin onnellisuutta alentavat kielteiset persoonallisuuden piirteet ja liiallinen onnellisuuden tavoittelu.

Lähteet:

  • June Gruber, Iris B. Mauss & Maya Tamir  (2011).  A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good.  Perspectives on Psychological Science, 6, 222-233.

Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onnellisuuden arvoituksellisuus

Onnellisuudessa on paljon sellaista, mikä tuntuu itsestään selvältä, mutta miksi sitä on pohdittu tuhansien vuosien ajan, jos siinä ei ole paljon arvoituksellista? Huomaamme omassa elämässämme paljon mielialan vaihtelua, joka usein on luonnollista seurausta siitä, mitä on tapahtunut. Sitten on myös sekä hyvän että huonon mielen hetkiä, joiden syitä ei itsekään tajua. Joskus onnellisuus yllättää, joskus katoaa ties minne. Silloin kuin sen haluaisi saavuttaa tai palauttaa, se tuntuu olevan jossakin piilossa eikä sitä tunnu löytyvän.

Mitä enemmän onnellisuutta miettii, sitä arvoituksellisemmalta se tuntuu. Mitä se lopulta on? Kun urdunkielessä on 16 onnellisuutta kuvaavaa sanaa, ovatko tämän kielen käyttäjät tajunneet onnellisuuden monimuotoisuuden? Onnellisuus on tunnetila, mutta paljon muutakin. Kun jostakin sanotaan, että hän on onnellinen ihminen, kyse ei enää ole vain tunteesta, sillä eihän kukaan voi jatkuvasti olla tietyssä tunnetilassa.

Tunnistaako tuo ihminen itse olevansa onnellinen ihminen? Ehkä, mutta hän voi myös hämmästyä, kun hänestä näin sanotaan ja jopa kiistääkin sitä. Jos hän kuitenkin myöntää olevansa onnellinen, mistä hän sen päättelee – tai mistä ulkopuoliset arvioijat sen päättelevät? Arvelen, että onnellinen ihminen ei isommin mieti tilaansa, sillä ihmismieli tunnistaa paljon paremmin puutteensa kuin sen, mitä hänellä on. Sen vuoksi hän saattaa hiukan hätkähtää, kun hänet kuvataan onnellisena.

Ulkopuoliset arvioijat ovat saattaneet panna merkille hänen tapansa hymyillä paljon, hyväntahtoisuutensa ja tyytyväisyytensä. Hän ei valita turhista eikä arvioi ihmisiä kielteisesti. Ehkä onnellisuus on ulkopuolelta katsoen jotakin tällaista.

Entä henkilö itse, mitä hän saattaisi sanoa? Kun olen kuunnellut onnellisia henkilöitä, sieltä tulee usein tällaisia asioita:

  • Pienet asiat tuottavat minulle iloa
  • En tavoittele täydellisyyttä
  • Voin olla oma itseni
  • Kiitoksen aiheita on paljon
  • En tarvitse mitään lisää
  • Annan itselleen anteeksi
  • Minulla on kutsumus
  • Perhe on minulle tärkeä
  • Kuuntelen sydäntäni
  • Uskoni antaa minulle luottamusta
  • Nautin musiikista
  • Saan tehdä vapaaehtoistyötä
  • Viihdyn ihmisten seurassa
  • En märehdi asioita
  • Nautin elämästä
  • Olen positiivinen
  • ”Olen vähän höpsö”
  • Olen syntynyt onnelliseksi

Syntyykö näistä jokin kuva onnellisuudesta? En oikein tiedä, sillä aika kirjavia nämä vastaukset ovat. Onnellisuus tuntuu koostuvan monenlaisista myönteisistä asioista. Jotakin mitä on saanut, jotakin mitä on antanut, jotakin mitä on oppinut. Onnellisuus on kaikenlaista hyvää, mitä elämässä voi olla.

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Minuus: Vastaus löytyy sisältä

Yhdysvalloissa uskotaan yleisesti, että vastaukset onnellisuuteen ja hyvään elämään löytyvät yksilön sisältä – mitä tämä ilmaus sitten tarkoittaakin. Olipa kyse puhtaasti oman onnellisuuden edistämisestä esimerkiksi meditaatiolla tai hyväksyvällä läsnäololla tai myötätunnosta tai ystävällisyydestä, kyse on kuitenkin yksilön projektista. Se tuskin koskaan sujuu yksin, sillä se tarvitsee tueksi ohjaajaa tai terapeuttia. Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -idea tuntuu aluksi hyvältä, sillä se antaa vastuuta ja voi auttaa löytämään itsestä sellaisia myönteisiä voimia, jotka edistävät onnellisuutta. Jos löytää sisäinen rauhan ja myötätunnon, mikä sen hienompaa. Jos tällaisten löytöjen määrä yhteiskunnassa lisääntyisi, yhteiselämä olisi paljon parempaa.

Tähän projektiin liittyy myös vaaroja. Se tekee yksilöstä oman saarensa, johon on pääsy vain hänen opettajallaan. Muuten hän on yksin projektinsa kanssa. Hän voi levittää hyvää ympärilleen tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä, mutta nuo muut ihmiset eivät ole hänelle itsessään tärkeitä, vaan ne ovat hänelle kohteita, jopa välineitä. Hän toimii myönteisesti, koska se on hänen oman onnensa edellytys.

Entä jos hän ei onnistukaan tässä projektissa? Tasapainoa ei löydy, eikä aina jaksa olla ystävällinen. Silloin odottaa muilta ystävällisyyttä. Jos projektissa tulee ongelmia, kuinka paljon ulkopuolista ohjausta tarvitaan? Riittäkö yksi kurssi vai tarvitaanko pitkäaikainen valmentaja? Jokainen itsensä kehittämiseen pyrkivä huomaa, että sisällä on paljon muutakin kuin kauniita ja hyviä ajatuksia. Jos edistystä ei tapahdu, voi vain syyttää itseään.

Toinen ongelma liittyy siihen maailmankuvaan, jota tällainen itsensä kehittämisen oppi tarjoaa. Kyseessä on yksilökeskeisen kulttuurin tuote. Vaikka maailmassa on monenlaisia epäkohtia ja vääryyksiä, yksilökeskeinen projekti voi johtaa tulkintaan, että niille ei voi mitään. Voin suhtautua myötätuntoisesti ongelmista kärsiviin ihmisiin, mutta mitä voin yksin tehdä? Yhteisten ongelmien ratkaisuissa tarvitaan yhteistyötä ja poliittista toimintaa, koska se on varmin keino päästä eteenpäin.

Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -ideologia kehottaa työtöntä etsimään sitkeästi työtä ja suhtautumaan tilanteeseensa tyynesti ja ystävällisesti siitä huolimatta, että hänen panoksensa on todettu tarpeettomaksi markkinatalouden palveluksessa. Parempi vaihtoehto on olemassa, Hänellä on oikeus suuttua ja arvostella vallitsevaa järjestelmää. Hän voi osallistua sellaiseen toimintaan, joka pyrkii jakamaan työtä eikä kasaamaan sitä yhä pienevälle joukolle. Hänellä on oikeus ajaa sellaista yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takaa myös hänelle riittävän toimeentulon.

”Vastaus löytyy sisältä” -ideologia on ikävällä tavalla liittoutunut kulutusta ja tuhlaamista suosivaan järjestelmään, koska se vääristää kaikki ongelmat yksilön sisäisiksi ja estää siten yhtenäisen, laaja-alaisen kritiikin syntymistä. Näemme tämän konkreettisesti Yhdysvalloissa, jossa yksilön tärkeyttä korostava ideologia on johtanut jähmettymiseen ja polarisaatioon.

Mitä irrallisempia ihmiset ovat, sitä helpompi heitä on hallita nykyajan pehmein keinoin. Kovia keinoja ei enää tarvita, sillä mainonta ja talouselämää suosiva propaganda riittää. Yhdysvalloissa poliitikot palvelevat sekä tietoisesti tai että tiedostamatta suuria yrityksiä, joista monet ovat monikansallisia. Irrallisista yksilöistä muodostuvaa kansaa on helpompi hallita vaarallisilla ideologioilla kuin yhteistoimintaan ja luottamukseen uskovia kansalaisia.

Irralliset yksilöt eivät käy taistelemaan epäkohtia vastaan, vaan alistuvat siihen, mitä heille annetaan.  Esimerkiksi käy sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttaminen. Kilpailuttamisen monimutkaisessa prosessissa pärjäävät lopulta vain kaikkein suurimmat kansainväliset yritykset, jotka eivät maksa veroja Suomeen. Jos suurten yritysten toimintaa jollakin lailla rajoitetaan, ne haastavat valtion, maakunnat tai kunnat oikeuteen ja voittavat. Miksi kouluja ei kilpailuteta – tai vaikka vankiloita? Mikä terveydessä on sellaista, että juuri se voidaan altistaa markkinoiden temmellyskentäksi?

Miksi sisäisen kokemuksen merkitys on jatkuvasti vahvistunut? Kyse on länsimaissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta siinä, miten ihmiset suhtautuvat itseensä. Yhteisöllisessä kulttuurissa minuuden kokemuksen on mukauduttava yhteisiin tavoitteisiin ja velvollisuuksiin, mutta yksilökeskeisessä kulttuurissa on lupa ja myös velvollisuus toteuttaa itseään jopa muiden ihmisten kustannuksella. Minuuden vahvistumiseen liittyy myös yksityisyyden idea, oma aika ja tila, riippuvuuden tragedia, oman elämän hallinta, omat projektit ja haavoittuvuuden kokemus.

Kehotus ”tunne itsesi” ei enää merkitse peilaamista johonkin ihanteeseen, vaan oikeutta elää autonomista ja autenttista elämää. Tulkinnat tästä uudesta minuudesta ovat uskomattoman hajanaisia ja ristiriitaisia, kuten seuraava kirjallisuudesta poimittu luettelo osoittaa:

  • Toinen minuus (Sherry Turkle)
  • Tyhjä minuus (Philp Cushman)
  • Kyllästetty minuus (Kenneth Gergen)
  • Monta minuutta (Kenneth Gergen)
  • Heijastava minuus (Anthony Giddens)
  • Instrumentaalinen minuus (Charles Taylor)
  • Mahdolliset minuudet (Wurf & Markus)
  • Egoistinen minuus (Paul Vitz)
  • Narsistiinen minuus (Christopher Lash)
  • Totalitaarinen mminuus (Anthony Greenwald)
  • Minuuden kirous (Philip Leary)
  • Kaleidoskooppinen minuus (Deaux & Perkins)
  • Paradoksinen minuus (Kirk Schneider) 
  • Puolustautuva minuus (Kerry Thomas)
  • Jakautunut minuus (Jerome Bruner)

Johtopäätös näistä kuvauksista voi olla joko se, että minuus on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen idea tai sitten se todella voi eri yksilöillä ja eri tilanteissa olla mitä tahansa noista vaihtoehdoista. Näiden lisäksi termit tietoinen, tiedostamaton, individualistinen, kollektiivinen, postmoderni, sosiaalinen, todellinen, aito, ideaalinen minuus ja identiteetti ovat yleisessä käytössä. Filosofit, psykologit ja sosiologit eivät ole saaneet pitävää otetta tästä uudesta ideasta.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hyveiden paluu

Teologit, filosofit ja kasvatuksen asiantuntijat ovat luottaneet siihen, että hyveet edistävät onnellisuutta. Arkielämä ei tätä kuitenkaan yksiselitteisesti tue, sillä hyvien ihmisten elämä voi olla onnetonta ja pahat ihmiset nauttivat elämästä pahoista teoistaan huolimatta. Hyvien ihmisten kovista kohtaloista olemme lukeneet ja kuulleet, mutta eikö paha lopulta saa palkkansa? Pahat ihmiset voivat jopa pitkään nauttia elämästä ja olla jopa onnellisia, mutta aikanaan heidän onnellisuutensa romahtaa. Näin haluamme uskoa. Onko tämä uskomus perusteltua?

Positiivisen psykologian piirissä korostetaan hyveiden merkitystä. Kehotus hyveitten vaalimiseen toistuu heidän artikkeleissaan ja kirjoissaan. Esimerkiksi Martin Seligman, positiivisen psykologian isä, tuo hyveitten merkityksen vahvasti esiin kirjoituksissaan ja kirjoissaan (erityisesti Authentic Happiness, suom. Aito onnellisuus). Autenttinen, aito onnellisuus perustuu jokaisen ihmisen tärkeimpien moraalisten vahvuuksien tunnistamiseen ja vaalimiseen työssä, rakkaudessa, leikissä ja kasvatuksessa, tähdentää Seligman.

Positiivisen psykologian peruskiven muurasi juuri Seligman vuonna 1998, jolloin hän alkoi käyttää tuota sanaa. Aivan uudesta asiasta ei tietenkään ollut kysymys, sillä Abrahan Maslow käytti sanaa ”positiivinen psykologia” jo paljon aikaisemmin ja tietenkin myös positiivisia ominaisuuksia ja tunteita oli tutkittu jo ennen vuotta 1998. Sana onnellisuus vilahtelee tutkimuksissa jo viime vuosisadan alussa, mutta on kiistatonta, että ”negatiivinen psykologia” oli saanut valta-aseman. Psykologit tutkivat erityisesti kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta, masennusta ja vihaa sekä kielteisiä tulkintoja ja asenteita, kuten ennakkoluuloja.

Lapsen kehitystä tutkittaessa on aina kiinnitetty huomiota myös myönteisiin asioihin, samoin persoonallisuuden tutkimuksessa mukana on aina mukana myös ominaisuuksien myönteinen pää. Humanistiset psykologit olivat jo 50 vuoden ajan pohtineet esimerkiksi rakkautta ja elämän tarkoitusta, mutta hyveitä kuvaavia sanoja käytettiin hyvin varovasti. Joka tapauksessa outoa oli se, että psykologian perusteiden oppikirjoissa ei yleensä ollut edes hakusanana onnellisuutta, toivoa, kiitollisuutta, anteeksiantoa, nöyryyttä tai oikeudenmukaisuutta. Kaiketi ajateltiin, että näitä ei voida objektiivisesti tutkia.

Kun psykologiassa oli jatkuvasti korostettu arvojen suhteen neutraalia asennetta, nyt suhtautuminen muuttui radikaalisti. Vaikka tieteellisessä tutkimuksessa edelleen tähdennettiin objektiivista otetta, näiden tulosten sovelluksissa otettiin rohkeasti kantaa moraalisesti oikeiden valintojen puolesta. Positiiviset psykologit istuvat siten kahdella tuolilla, mikä on aiheuttanut myös kritiikkiä. Onko tieteen ja etiikan yhdistäminen suotavaa?

Tätä jälkeenpäin ajatellen omituista vinoutumaa positiivisen psykologian tutkijat halusivat korjata. ”Psykologia ei ole vain tautien, heikkouksien ja vammojen tutkimusta, vaan se on myös vahvuuksien ja hyveiden tutkimusta. Hoito ei ole vain virheiden korjaamista, vaan se on myös myönteisen vahvistamista” (Seligman, 2002, 4). Näin olisivat myös humanistisen psykologian edustajat voineet kirjoittaa, mutta he eivät samalla tavalla panostaneet konkreettiseen empiiriseen tutkimukseen kuin positiiviset psykologit, joista monet olivat jo luoneet uraa ”negatiivisen psykologian” piirissä.

Positiiviset psykologit alkoivat kysyä ikivanhoja, pitkään psykologiassa vältettyjä kysymyksiä, kuten ”miten minun tulisi elää, mikä on oikeata ja hyvää, miten hyvään voidaan ohjata?” Tällaiset kysymykset ovat tietenkin olleet psykologian sovellusten, etenkin psykoterapian taustalla, mutta niitä ei yleensä tuotu julki. Terapian oppikirjoissa korostettiin terapeutin neutraalisuutta. Asiakkaan arvot ovat toiminnan lähtökohta, ei terapeutin.

Myös hyvästä luonteesta on lupa puhua. Seligmanin mukaan ”hyvä luonne on positiivisen psykologian ydinolettamus”. Hyvästä luonteesta puhuminen ei kuitenkaan enää ole neutraalia tiedettä, koska silloin hyvä on määriteltävä. Silloin arvot tulevat mukaan. Ottavatko psykologit nyt teologien paikan moraalin asiantuntijoina? Siihen liittyy omat vaaransa kuten uskontojen historia osoittaa. Toistaiseksi ihmiset kysyvät halukkaasti neuvoa psykologeilta, mutta he saattavat kyllästyä ohjeiden tulvaan. Niiden määrä on tällä hetkellä valtava, mitä kuvastaa saatavilla olevien onnellisuuden oppaiden määrä.

Lähteet:

  • Seligman, M. E. P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Simon and Schuster.
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Onko onnellisuus subjektiivista?

Tavoittaako onnellisuuden tutkimus konkreettisia faktoja vai kuvauksia subjektiivisista, tulkituista kokemuksista? Ainakin toistaiseksi ei ole muuta keinoa kuin kysyä ihmisiltä itseltään ovatko he onnellisia. Ihminen tuottaa itse onnellisuutensa. Vaarana on solipsistinen tilanne: ihminen on irrallaan ulkoisista olosuhteista onnellisuuden ehtoina. Mikään ympäristö ei lopulta ole parempi kuin toinen. Tälle antavat tukea ne tutkijat, jotka korostavat ympäristön vähäistä merkitystä. Kuvaavaa on Lybomirskyltä, Sheldonilta ja Schkdelta (2005) peräisin oleva yhtälö:

Onnellisuus = geneettinen perustaso + elämän olosuhteet + omaehtoiset toiminnot

Ympäristö on mukana, mutta sen osuus on vain 10 prosenttia. Tämä on itse asiassa virheellinen tulkinta, jonka jo kansakuntien suuret erot onnellisuudessa osoittavat.

Onnellisuus tulkitaan siis yksilön subjektiivisena tilana. Hedonistisen tulkinnan mukaan ihminen on onnellinen, kun mielihyvää on enemmän kuin mielipahaa. Tässä määritelmässä painottuu subjektiivinen kokemus.

Toisen tulkinnan mukaan onnellisuus syntyy halujen tyydyttymisestä. Yksilö saa, mitä hän haluaa. Myös tämä on subjektiivinen kokemus, sillä yksilöiden halut ovat erilaisia. Kolmas tulkinta etsii mahdollisimman objektiivisia onnellisuuden perusteita. Silloin kyse on yleensä hyveistä, jotka ovat kaikille yhtä tärkeitä riippumatta siitä, millaisia he ovat ihmisinä. Moraalisen luonteen tavoite koskee kaikkia siihen tapaan kuin Aristoteles on kuvannut. Hyveiden noudattamista voivat muut arvioida paremmin kuin itse. Mutta onko se enää onnellisuutta, vaan moraalinen tulkinta jonkun ihmisen elämästä?

Yhä useammin on alettu kysyä, voidaanko aivoista tavoittaa objektiivinen onnellisuuden vaste. Tämä tuntuu oudolta, sillä subjektiivisuutta on mahdotonta häivyttää onnellisuudesta. Jos aivoista luettu onnellisuus olisi todellista onnellisuutta, jouduttaisiin omituiseen tilaan, jossa kokemuksia jouduttaisiin kiistämään silloin, kun koettu onnellisuus ei vastaa aivoista mitattua onnellisuutta.

Ihmettelemme ja jopa kauhistumme, jos orja ilmoittautuu onnelliseksi. Tai täysin hunnun peittämä arabinainen. Sen sijaan henkilö, joka sanoo olevansa onneton, vaikka kaikki näyttää ulkopuolelta käsin hyvältä, ei herätä samanlaista ihmetystä. Silloin ajattelemme, että hän kokee näin. Se tulee ymmärtää ja hyväksyä.

Objektiivisen aivoperustan korostaminen houkuttelee vaikuttamaan suoraan aivoihin. Se on jo nyt mahdollista, mutta siihen liittyy monia ongelmia. Mille onnellisuuden tasolle aivojen ärsytys viritetään? Mikä on se onnellisuuden tila, joka silloin syntyy? Onko se jotakin samaa kuin arkiset onnen kokemukset?

Kaikki (ajattelusi) häiriöt tulevat niihin liittyvistä sisäisistä kokemuksista. Maailma muuttuu koko ajan; elämä on mielipide.

Marcus Aurelius

Myös Buddha korosti, että ihmismielen ilmiöt ovat ihmisen tuottamia. Tällaiset tulkinnat ovat myös osa ”kansanpsykologiaa”. Me ajattelemme, että maailmaa tulkitaan ja että noihin tulkintoihin voidaan vaikuttaa. Tosin tässä näkemykset vaihtelevat. Kaikki eivät usko, että omaan onnellisuuteen voidaan vaikuttaa.

Positiivinen psykologiaa on arvosteltu realismin puutteesta (esimerkiksi Barbara Ehrenreich, 2009 ja Robyn Dawes, 1994). Positiivisen psykologian vaarana on todellisuuden kuvaaminen liian positiivisessa valossa. Sopeutumisen ja positiivisen muutoksen mahdollisuus nähdään näiden ja monien muiden kriitikkojen mielestä epärealistisen suurena. Tämä johtaa helposti yksilön vastuun liialliseen korostamiseen ja yhteiskunnallisten tekijöiden väheksymiseen. Epäoikeudenmukaisuutta ei silloin kuvata aidosti yhteiskunnallisena ongelmana. Yksilön oman onnen etsiminen ei saa korvata yhteiskunnallista toimintaa.

Positiivista psykologiaa edeltävä humanistinen psykologia sisälsi samoja vaaroja. Siihen liittyvä yksilön vapaan tahdon ja itsensä toteuttamisen idea ovat ylellisyyttä silloin, kun koko yhteiskunnassa vääryys on vallalla tai kun yksilö on kietoutunut syvälle vaikeuksien verkkoon ja kärsii masennuksesta ja mielettömyyden tunteesta. Sekä humanistisesta psykologiasta että positiivisesta psykologiasta tulee helposti vahvojen psykologiaa. Ihminen ei suinkaan aina voi harmonisoida minuuttaan maailmaan eikä hänen pidäkään. Hänellä on oikeus muuttaa maailmaa siltä osin kuin hän kykenee.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Perimmäisiä kysymyksiä onnellisuudesta

  1. Mitä ihmisen tavoittelevat? Lähes kaikkialla on ajateltu, että ihmiset tavoittelevat myönteisiä kokemuksia, kuten mielihyvää, tyytyväisyyttä, ylpeyttä, mielenrauhaa tai onnellisuutta. Tämän myönteisen tilan nimitykset vaihtelevat, mutta kyse on pääasiassa myönteisistä tunnetiloista. Vastaavasti kielteisiä tunteita on koetettu karttaa. Näitä ovat melankolia, ahdistus, häpeä, syyllisyys, nöyryytys ja pelko. Sanat vaihtelevat eri kulttuureissa, mutta itse periaate ei muutu. Antiikista alkaen onnellisuutta on lännen kulttuureissa pidetty suurimpana hyvänä. Onko tällä tulkinnalla vaihtoehtoja? Voisivatko sellaisia olla hyväksynnän tarve tai sosiaalinen asema?
  2. Mikä ihmistä liikuttaa? Onnellisuus tai mikä tahansa muu myönteinen tunnetila on arkielämässä aika hankala tavoite. Vaikka joskus on kehotettu jatkuvasti punnitsemaan kaikkea onnellisuuden tai mielenrauhan kannalta, se on vaikeasti noudatettava ohje, sillä kulloinenkin tunne vie mukanaan. Jatkuva arviointi voi nostaa arvioinnin perusteita: tämä ei riitä, haluan vielä parempaa. Katseet kohdistuvat tarpeisiin, joita voidaan nimittää myös biologisiksi ohjelmiksi. Niiden joukossa ei ole Onnellisuuden tarvetta. Sen sijaan koko joukko tarpeita, jotka vaikuttavat koko ajan jokaisen elämässä.
  3. Mikä on tärkein tarve? Näkemykset siitä vaihtelevat. Sigmund Freud korosti seksuaalisuuden tärkeyttä, toki laajasti ymmärrettynä. Kun elämä on vaikeaa, silloin turvallisuuden ja selviytymisen tarve on ilman muuta tärkein tarve. Kun ei ole tarpeeksi syötävää ja kun puuttuu paikkaa, missä viettää yönsä ja kun on jatkuvan uhan alla, silloin jokapäiväinen elämä on selviytymistaistelua. Myös ihmissuhteet ovat erittäin tärkeitä, minkä osoittaa esimerkiksi se, että eristäminen on tuskallinen rangaistus. Yksinäisyyden kokeminen on tuskallista.
  4. Statuksen, sosiaalisen aseman, säilyttäminen on tärkeämpi kuin ajattelemme. Will Storr on tästä tarpeesta kirjoittanut tuoreen kirjan. Ensimmäinen ajatus sitä lukiessani oli, että hän korostaa statusta aivan liikaa. Heti kirjansa Status Game alussa Storr antaa kunnon potkun niille, jotka näin ajattelevat. Länsimainen kulttuuri ei tätä pyrkimystä tai tarvetta suostu myöntämään, sillä statuksen tavoittelua pidetään arveluttavana ja jopa typeränä. Me nauramme niille, jotka esimerkiksi tavaroilla osoittavat olevansa statukseltaan muita parempia. Merkkituotteet ovat tärkeitä ja niistä maksetaan monin verroin enemmän kuin nimettömistä tuotteista. Emme niitä kuitenkaan merkin tähden osta, vaan koska ne miellyttävät meitä. Näemme statuksen tavoittelua muissa, mutta itse emme sellaiseen syyllisty.
  5. Status on paljon muutakin kuin rahaa ja tavaraa. Storr erottaa kolme statuspeliä: valta-, arvostus- ja hyvepelit. Tunnistamme helposti valtapelit. Moni addiktoituu valtapeliin ja soveltaa sitä kaikkialla. Valtapeliä pelaavat turvautuvat manipulaatioon, uhkaamiseen ja pakottamiseen. He eivät osaa muita pelejä pelatakaan. Heitä on valtioiden, yritysten ja organisaatioiden johtajina ja tietenkin myös kodeissa. Tämä peli sujuu paremmin miehiltä kuin naisilta. Arvostusta ja arvovaltaa kerätään hankkimalla tietoa, kokemusta ja koulutusta. Mitä paremmin hallitsee arvokkaita asioita ja tehtäviä, sitä enemmän on arvovaltaa. Saamme onneksi arvostusta myös edistämällä yhteistä hyvää. Työ muiden hyväksi tuottaa arvostusta ilman, että sitä tietoisesti etsitään. Vieroksun pelisanaa tässä yhteydessä.
  6. Miten tästä päästään onnellisuuteen tai mielenrauhaan? Status tuottaa välittömiä myönteisiä tunteita olipa peli mikä tahansa. Valtapelissä pärjääminen tuottaa mielihyvää ja ylpeyttä, arvovalta puolestaan tyytyväisyyttä, usein myös ylpeyttä ja hyveiden noudattaminen mielenrauhaa ja kiitollisuutta. Statuspelien riskit ovat erilaisia. Valtapeliä pelaajalle jokainen tappio on nöyryytys. Koska hän enemmin tai myöhemmin joutuu luopumaan vallasta, se on hänelle katastrofi. Vallan menetykset ovat usein äkillisiä ja traumaattisia. Arvovalta vähenee hiljakseen ja saattaa kestää elämän loppuun asti. Joskus arvostettu henkilö voi kokea itsensä unohdetuksi, mikä on raskasta. Hyveiden noudattamista voi jatkaa elämänsä loppuun asti. Fyysinen heikkous ei siihen vaikuta paljoakaan. Hyveitä noudattavat voivat kukoistaa sairauksistaan ja heikkouksistaan huolimatta.
  7. Voiko olla osallistumatta statuspeliin? Will Storr ei usko kenenkään niitä voivan välttää. ”Statuksen tarve johtaa aseman vahvistamisen janoon ja pelkoon sen menettämisestä. Tämä vääristää ajatteluamme ja kieltää meiltä kestävän onnellisuuden mahdollisuuden” (s. 2). Statuspelin torjuminen on vaikeata, sillä häpeä, syyllisyys, hämmennys ja katuminen vaanivat länsimaisia yksilöitä, kun he eivät onnistu statuspelissä. Will Storrin mielestä statuspelistä ei voi irrottautua (s. 37). Sitä on pakko pelata, koska sen säännöt ovat jo DNA:ssa. Statuspelin tuottamaa stressiä voi rauhoittaa opettelemalla mielentyyneyttä ja harjoittamalla meditaatiota. Meditaation tavoitteena on vähentää sidonnaisuutta minuuteen ja torjua sen vaatimusta menestymisestä ja sosiaalisesta hyväksynnästä. Tuore tutkimus paradoksaalisesti kertoo, että meditaation tuloksistakin kilpaillaan.
  8. Pelisana sopii hyvin vallankäyttöön, heikommin arvovaltaan ja huonosti hyveiden käyttöön. Pelisanalla on aika kielteinen leima siitä huolimatta, että peleillä on yleensä selkeät ja tarkat säännöt. Sääntöjen rikkomiseen suhtaudutaan kielteisesti. Statussana on siinä mielessä osuva, että arvostus on hyvän elämän ja onnellisuuden tärkeimpiä ehtoja. Syrjintä, torjunta ja eristäminen kertovat, että minua ei arvosteta. Torjunta katkeroittaa ja johtaa usein välinpitämättömyyteen omasta hyvinvoinnista tai sitten aggressiivisiin tekoihin torjujia ja koko maailmaa vastaan. Väkivaltaisten reaktioiden syynä on usein loukkaus tai nöyryytys. Kyseessä voi olla aivan mitättömältä vaikuttava asia.
  9. Kyselyissä itsearvostuksen tai itseluottamuksen mittarit korreloivat vahvasti onnellisuuteen ja muihin hyvinvoinnin mittareihin. Koettu arvostus on niin tärkeä asia. Kuinka ollakaan, Abraham Maslowin hierarkian huipulla oleva itsensä toteuttaminen ei ehkä ole tärkein, sillä neljä muuta ovat tärkeämpiä. On paradoksaalista, että hierarkia kuvaa samalla tarpeiden tyydyttämisen vaikeutta. Itsensä toteuttaminen on epämääräisin ja vaikein tunnistaa ja kokea, että on saanut jotakin aikaan. Myös arvostusta kaivataan jatkuvasti, se on ehkä vaikeampaa tyydyttää kuin liittyminen, turvallisuus ja fysiologiset tarpeet. Muistetaan myös, että itsensä toteuttaminen on länsimaille ominainen asia. Muualla harmonia ja liittyminen ovat tärkeämpiä.
  10. Edellä esitettyjen kysymysten vaikeutta kuvaa se, että vakuuttavia vastauksia noihin kysymyksiin ei voida antaa. Jo ensimmäinen kysymys ”Mitä ihmiset tavoittelevat? jää vaille selkeää vastausta. Ehkä ihmiset tavoittelevat monia asioita samanaikaisesti. Lisäksi tavoitteet vaihtelevat riippuen esimerkiksi iästä ja elämäntilanteesta sekä kulttuurista, jossa eletään. Tarveselitysten ongelmana on tarpeiden runsaus. Joskus on ilmeistä, että juuri tietty tarve on toiminnan takana, mutta usein tarpeet ovat piilossa tai sitten niiden välillä on vaikea tehdä valintaa.