Onnellisten ihmisten elämäntaito, tiivistelmä

Markku Ojanen

Abbe, Allison, Tkach, Chris, Lyubomirsky, The Art of Living by Dispositionally Happy People.  Sonja,:Journal of Happiness Studies, Vol 4(4), 2003.

  • Mielenterveyden ongelmat lisääntyvät ja onnellisuusarviot pysyvät vakiona – jopa laskevat
  • Voitaisiinko onnellisilta ihmisiltä oppia jotakin?
  • Ei eroja taustatekijöissä
  • Heidän elämässään on myös kielteisiä asioita
  • Eivätkä he aina ole hyvällä tuulella
  • Palautuminen nopeaa, miksi

A. Päätöksenteko

  1. Ei maksimointia, vaan tyytyväisyys ratkaisuihin – harmittelu jälkeenpäin puuttuu.
  2. Päätöksen perustelu omalta kannalta katsoen tehdään rakentavalla tavalla. Esimerkki: Kun opiskelijat olivat valinneet yliopistonsa, niin valittu kohde oli onnellisten mielestä sisäänpääsyn jälkeen entistäkin parempi (arvioita oli tehty ennen valintaa). Vähiten onnellisten arviot eivät muuttuneet. Jos onnelliset eivät päässeet, heidän arvionsa tuosta yliopistosta aleni. Vähiten onnellisilla ei tapahtunut muutosta. Jos onnettomat pääsivät, mutta eivät menneet, heidän arvionsa ko. yliopista heikkeni. Vastaavaa muutosta ei tapahtunut onnellisilla.
  3. Sama tuli esiin arvioitaessa jälkiruokia. Onnelliset olivat tyytyväisiä siihen, mitä saivat arvionsa jälkeen maistaakseen, vaikka eivät olisi saanet kaikkein parhaaksi arvioimaansa jälkiruokaa. Vähiten onnelliset pudottivat arviotaan.
  4. Onnelliset eivät ole yhtä herkkiä vertailuille kuin vähiten onnelliset. Sen paremmin onnistuminen tai epäonnistuminen ei vaikuta heidän tilaansa. Esimerkki: Koehenkilöt tekivät tehtävää joko itseään taitavamman tai huonomman kanssa. Tämän suoritus ei vaikuttanut onnellisten mielialaan, mutta onnettomien mieliala laski, jos toinen oli nopeampi ja taitavampi. Toisessa tutkimuksessa tunnustus hyvästä suorituksesta paransi onnellisten mielialaa eikä sitä haitannut se, että joku toinen oli suoriutunut vielä paremmin. Tämä tieto sen sijaan heikensi onnettomien mielialaa. Kielteinen palaute alensi molempien ryhmien mielialaa, mutta onnettomien mieliala jopa kohosi, jos joku toinen oli suoriutunut vielä huonommin!

B. Itsearviointi

  1. Onnelliset eivät pohdiskele tilaansa samassa määrin kuin onnettomat. He eivät mieti tilaansa, puutteitaan ja tunteitaan. Itseanalyysi ilmeisesti ei ole erityisen tuloksellista! Pohdinta voi lisätä oivallusta itseen nähden, mutta hinta on usein kova. Paljastuu ikäviä asioita. Masennusta vahvistaa omien ongelmien märehtiminen.  Erityisen tuhoavaa tällainen pohdiskelu on silloin, kun jo ennestään ollaan huonolla tuulella.
  2. Epäonnistumisten pohdiskelu. Esimerkki: Tutkimuksessa opiskelijat tekivät anagrammitehtäviä ja saivat joko kielteistä tai myönteistä palautetta. Onnelliset eivät välittäneet kielteisestä palautteesta, he esimerkiksi pystyivät keskittymään seuraavaan tehtävään onnettomia paremmin. Kysyttäessä kokeen jälkeen, mitä tulee mieleen, he eivät tuottaneet kielteisiä asioita. Onnettomat sen sijaan pohtivat kielteistä suoritustaan ja ottivat sen raskaammin. Mikä ikävintä, he alkoivat kaivella esiin entisiä epäonnistumisia.
  3. Hyvin tärkeä taito on itsensä harhauttaminen ikävien tapahtumien jälkeen. Jutteleminen, elokuvan katsominen, liikunta voivat olla tällaisia asioita. Parhaita ovat sellaiset tekemiset, jotka johtavat flow-tilaan. Kokeessa harhauttaminen todella auttoi. Kun opiskelijat eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa, osan tuli pohtia omaa itseään, toisen puolen liitäviä pilviä tai Mona Lisan hymyä. Edelliset olivat entistä pettyneempiä siihen, että eivät saaneet haluamaansa jälkiruokaa.
  4. Tapahtumien tulkinta. Jollekin kiire on katastrofi, toinen suorastaan nauttii siitä. Toinen viihtyy seurassa, toinen käpertyy kuoreensa. Kun onnelliset ja onnettomat arvioivat kielteisiä ja myönteisiä elämäntapahtumia, onnelliset arvioivat myönteiset asiat onnettomia myönteisemmin ja kielteiset vähemmän kielteisesti. Ulkopuolisten arvioiden mukaan tapahtumien välillä ei ollut todellista eroa. Jos onnelliset ja onnettomat jatkavat avoimia kertomuksia, edellisten kuvaukset ovat myönteisempiä.

C. Onnellisuutta lisäävät keinot

  1. Onko onnellisuus pysyvä ominaisuus, johon on vaikea vaikuttaa? Näin jotkut tutkijat ovat väittäneet. Onnellisuusohjelmia on kokeiltu ja niiden vaikutukset ovat melko lyhyellä tähtäimellä olleet myönteisiä.
  2. Mutta entä suhteellisen pysyvät muutokset? Sheldon ja Lyubomirsky seurasivat 600 opiskelijaa ja totesivat että myönteisellä ympäristön muutoksella ei ollut merkitystä, mutta myönteisten aktiviteettien muutoksella sen sijaan oli.
  3. Erityisen kiinnostuksen kohteena on kiitollisuuden harjoittaminen ja ystävällisten tekojen tekeminen. Kummastakin on alustavia lupaavia tuloksia.

Postmodernin eli nykyajan ihmisen ongelmat

Nykyaikana on jännittävästi nähtävissä elämän sektorointia, jakautumista eri rooleihin, kuten työ, perhe, puoliso, harrasteet, politiikka ym., jota pidetään juuri postmodernin ihmisen ominaisuutena. Ihminen liikkuu sujuvasti eri roolista toiseen ja joutuu usein vaihtamaan myös puhetyyliä. Esimodernissa, yhteisöllisessä kulttuurissa ihmisen oli lupa omistautua yhteen rooliin tai jos hänellä oli useita rooleja (isä, isäntä, maanviljelijä), ne liittyivät saumattomasti toisiinsa.

Maailmaa voidaan katsoa aivan eri näkökulmista, joka on eri asia kuin roolien ottaminen. Kolme tapaa katsoa maailmaa ovat uskonto, tiede ja taide. Historiallisesti katsoen uskon näkökulma on ollut vahvin, jolloin taide ja tiede ovat sitä palvelleet. Näiden välillä on myös aidosti ollut jännitteitä. Rajankäynti on ollut tärketä. Tiede ja taide ovat halunneet itsenäistyä ja ovat siinä onnistuneet. Seuraukset ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi mahdollisuus on katsoa maailmaa vuorotellen kolmesta eri näkökulmasta. Silloin ihminen siirtyy joustavasti tieteestä, uskontoon ja taiteeseen tai paikkojen mukaan yliopistosta kirkkoon ja teatteriin. Monille tämä on suhteellisen helppoa. Voi työkseen tehdä tutkimusta, jossa uskonnollisuutta selitetään psykologisesti ja etsiä tieteen avulla totuutta, mutta voi silti käydä kirkossa ja jopa saarnata siellä. Edelleen voi kokea jonkin taideteoksen hyvin koskettavana ja omalla tavallaan ihmisestä kertovana totuutena.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät ajattele tällä tavoin “postmodernisti”, vaan vannovat uskon, tiedon tai taiteen nimiin. Etenkin luonnontieteiden alueilla on tutkijoita, jotka eivät pidä rationaalisena tarkastella maailmaan uskon silmin. Taiteen alueelle he kyllä voivat siirtyä, koska se ei samalla tavalla kilpaile tiedon kanssa. On myös uskovia, joille tieteellä on merkitystä vain siltä osin, kun sen voi sovittaa uskoon. Samoin on taiteilijoita, jotka nostavat taiteen kaiken yläpuolelle. Tätä kuvastaa Jouni Kaipaisen kirjoitus Aamulehdessä. Hänen mielestään oli kummallista, kun uudistettu Carmen ei saanut kaikilta hyväksyntää. Kaikkien pitäisi innostua uudesta ja hyväksyä se. Tämä on pelottava tulkinta ja on aivan analoginen tieteen ja uskon näkökulmaa korostaville näkemyksille.

Omalla tavallaan tällainen “yksisilmäisyys” tekee elämän helpoksi, koska silloin voi rajata maailmaa mielin määrin. Se johtaa kuitenkin helposti toisenlaisen totuuden torjumiseen. Niin kauan kuin tällaiset ihmiset eivät pääse hallitsevaan asemaan, suurta huolta ei ole. Historia osoittaa, mitä siitä seuraa, kun jokin näistä kolmesta saa muihin nähden ylivertaisen aseman. Uskonto voidaan tietenkin korvata ideologialla. Puhtauden vaatimus ei johda ihmisen kannalta hyvään lopputulokseen.

Eri totuusalueiden hyväksyminen rinnakkaisina ei ole aivan helppoa. Miten nämä kolme näkyvät arkielämässä? Taide on toisaalta lähellä arkea ja kuvaa sitä, mutta kuitenkin oma maailmansa. Se mitä sanotaan taiteeksi on jotakin elämän ulkopuolella olevaa. Aivan kuten Markku Ihonen sanoi eräässä alustuksessaan, taiteen yhteys uskontoon ja politiikkaan on ohentunut. Tällä  hetkellä näyttää siltä, että uutta Väinö Linnaa ei tule. Kun taide on itsenäistynyt, se on menettänyt suoran kosketuksen arkielämään.

Miten tiede ja uskonto näkyvät arjessa? Mitä ne antavat ihmiselle? Uskonto on yleensä antanut moraalin perustan. Voi siis odottaa, että uskonto näkyy muuallakin kuin kirkossa. Uskonto ja moraali on joskus haluttu erottaa toisistaan, mutta silloin uskonnon keskeinen merkitys katoaa. Siitä tulee helposti taiteeseen verrattava elämysten antaja. Uskonto antaa myös suuria kertomuksia, kuvauksia siitä, mistä elämässä on kysymys. Ihminen näyttää kaipaavan tällaisia kertomuksia. Edelleen ihminen kaipaa lohdutusta, turvaa, rauhaa, pelastusta, jotakin sellaista kokemusta, jossa hänelle välittyy jokin salaperäinen pyhyyden kokemus. Tämä luonnollisesti näkyy eri uskonnoissa eri tavoin.

Mitä tiede tarjoaa? Tämä on vaativa kysymys. Miten nykyajan ihmisen elämä eroaa siitä, kun ihmisellä oli vain koettua ja perittyä tietoa arkisista ilmiöistä? Tässä tiedossa varmaan oli jotakin tieteen kaltaista, mutta tiede on kuitenkin laadullisesti erilaista. Mitä tiede sitten on antanut ihmiselle? Ei demokratiaa tai ihmisarvoa niin kuin joskus ajatellaan, sillä tiedettä voi mainiosti tehdä diktatuurissa. Tiede voidaan sovittaa esimerkiksi sotakoneiston palveluun tai huippu-urheilun tukemiseen. Esimerkiksi matematiikka ja fysiikka saattavat kukoistaa diktatuureissa. Tiede on monin tavoin vaikuttanut ihmisen arkeen:

  • edistänyt terveyttä – tosin tuottanut myös välillisesti saastetta ja muuta tuhoa sekä samalla lisännyt väestökasvua ja edistänyt välillisesti aliravitsemusta ja köyhyyttä.
  • helpottanut raskaita töitä tuottamalla useita työtä säästäviä energian muotoja – tosin esimerkiksi liikenne aiheuttaa paljon inhimillistä ja aineellista vahinkoa
  • lisännyt viljelyskasvien satoa – toisaalta johtanut ryöstöviljelyyn
  • kohottanut länsimaissa merkittävästi elintasoa – tosin köyhien maiden kustannuksella
  • vähentänyt pelkoja, jotka kohdistuvat luonnollisiin ilmiöihin (ukkonen, auringonpimennys) sekä mahdollisesti vähentänyt taikauskoa – tosin näyttää siltä, että tiede ja taikausko esiintyvät rinnakkain.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että kehittyneissä maissa tieteen avulla on kyetty vähentämään kärsimyksiä ja parantamaan sairauksia. Näin ihmisten hyvinvointi on ainakin periaatteessa lisääntynyt.

Tiede ei ole millään tavoin ratkonut merkityksen ongelmaa eikä ole ratkaissut tasa-arvoon liittyviä ongelmia.

Mikä on aiheuttanut esimerkiksi ne vakavat psyykkiset ongelmat, jotka länsimaissa näyttävät koko ajan lisääntyvän. Lääketieteen ja psykologian edistyminen on parhaimmillaan viivytystaistelua. Onko siis länsimaisesta ihmisestä tulossa fyysisesti terveempi, mutta psyykkisesti hauraampi?

Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs. Hän ei halua sitoutua yhteen asiaan, oli se sitten usko, työ tai perhe. Syntyy vaikutelma, että ihminen ei ole niin itseriittoinen kuin hän kuvittelee. Mikä kertoo hänelle, onko hän saavuttanut, päässyt johonkin? Onko pyrkimyksillä mitään päätepistettä? Vielä suurempi ongelma on epäonnistuminen. Tuntuu kuin hän kuitenkin kaipaisi jonkun ulkopuolisen sanovan: Olet ihan hyvä vaikka epäonnistut. Vaikka mokaat aivan perusteellisesti, olet silti arvokas. Ei tällaista kukaan tule sanomaan eikä se itseltä tulevalta kuulosta vakuuttavalta. Jonkun tärkeän ihmisen sanomana se voi vaikuttaa, mutta sekään ei tahdo riittää. On kuin ihminen kuitenkin odottaisi jonkun itseään suuremman voiman sanovan tällaista. Moni tarvitsee Jumalaa juuri tämän vuoksi. Jonkun täytyy kertoa, että olet Jumalan luoma ja Jumalan lunastama. Joitakin tämä puhuttelee syvältä. Tuntuu kuin yhä voimakkaammin seuraavat kysymykset ahdistaisivat länsimaista ihmistä:

Teinkö oikein?
Olenko pätevä?
Miten pärjään?
Olenko arvokas?

Kulttuurissa vallitsevat odotukset ovat ristiriitaisia:

Nauti elämästä, mutta tee kovasti työtä!
Tasa-arvo on hyvä asia, mutta lahjakkuuksia pitää suosia!
Kilpaile niin hyvin kuin osaat, mutta varaudu häviöön!
Ole oma itsesi, mutta miellytä muita ja etsi menestystä!

Nykyajan ihminen ei suinkaan ole moraaliton vaan pohtii tekojensa oikeutusta. Koska hänelle ei anneta selviä vastauksia vaan pikemminkin vakuutetaan moraalin olevan suhteellista, hän tuntee itsensä avuttomaksi. Omia tekoja on helppo perustella tunteiden avulla. Tein, koska se tuntui hyvältä. Tai perusteluna voi käyttää “yleistä käytöntöä”: Niin kaikki tekevät. Kuitenkin oikeudenmukaisuuden vaatimus on ihmisessä syvällä  eivätkä tällaiset vastaukset tyydytä.

Yhä useammissa vaiheissa ihminen joutuu pätevyyttä arvioivan lautakunnan eteen. Tämä alkaa jo koulussa ja jatkuu läpi elämän. Yhä useammin joutuu huomaamaan, että ei ole tarpeeksi pätevä. Ihmistä ei kasvateta päteväksi vaan hänen odotetaan ikään kuin hyppäävän uudelle pätevyyden tasolle. Ihminen ei siis jonakin päivänä huomaa olevansa pätevä vaan hänen on pitänyt hankkia pätevyytensä kaikin mahdollisin keinoin. Lohtuna matkan varrella ovat erilaiset diplomit, joita jaetaan kouluista ja kursseilta.

Pärjäämistä on vaikea arvioida ottamatta huomioon muita ihmisiä. Työ ja elämä itsessään voisi periaatteessa tarjota arvioinnin perustan, mutta olemme niin lähellä toisiamme, että vertailua on vaikea välttää. Vertailusta tulee suoranainen piina. Joudumme huomaamaan, että aina on niitä, jotka pärjäävät paremmin kuin me. Miten tämän voi hyväksyä?

Lopulta tärkein kysymys koskee ihmisen arvokkuutta. Periaatteessa jokaisen ihmisen elämässä on asioita, joita voi arvostaa. Ihminen on taidokas olento. Hän pystyy suorastaan ihmeellisiin suorituksiin. Voisi siis kuvitella, että itsensä arvostaminen olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan monet ihmiset kärsivät arvottomuuden tunteesta. He kyllä voivat myöntää, että he osaavat tehdä monenlaisia asioita, mutta tämä ei riitä heille vastaukseksi. Kysymys on syvemmästä asiasta. Ihminen voi hetken olla arvostettu, mutta mikä merkitys tällä lopulta on? Olenko saanut aikaan jotakin sellaista, jolla on aidosti merkitystä? Miten minun pitää itseäni arvioida? Tuleeko ihmisen arvo

  • asemasta tai maineesta
  • kunniamerkeistä ja diplomeista
  • muitten arvostuksesta
  • moraalisesta elämästä
  • hyvin tehdystä työstä
  • erityisistä saavutuksista
  • lähimmäisen palvelemisesta

Näistä monet vaikuttavat epävarmoilta merkityksen antajilta. Kenties moraalinen, lähimmäistä palveleva elämä voisi antaa luottamusta siihen, että elämälläni on arvoa. Näidenkin suhteen voi herätä epäilyksiä. Olenko sittenkään elänyt oikein? Olenko osannut palvella? Jospa olenkin aiheuttanut vahinkoa?

Mitä siis jää jäljelle? Elämän arvokkuuden perusta on uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Ilman toivoa elämältä putoaa perusta. Silloin elämässä ei ole muutakaan. Toivon varassa ihminen jaksaa uskoa ja rakastaa. Toivossa on uskon mahdollisuus. Usko on vahvistuvaa toivoa. Jospa sittenkin elämässä on jotakin kestävää, mihin voi luottaa. Uskon varassa on mahdollista ottaa vielä vaativampi askel. Voisiko tässä maailmassa rakkaudella olla sijaa? Voisinko minä olla rakkauden arvoinen? Voinko minäkin rakastaa?

Me näemme kaikki hyvin konkreettisesti, mitä siitä seuraa, kun ihmisellä ei ole toivoa, ei uskon luottamusta, ei rakkautta. Silloin menestyksellä tai saavutuksillakaan ei ole paljon merkitystä.

Kyseessä on kuin lasten suosima tasohyppely tietokonepeleissä. Toivon vallassa ihminen rohkenee katsoa eteenpäin ja ylöspäin ja rohkenee tehdä uskon hyppäyksen. Uskosta on vielä matkaa rakkauden todelliseksi kokemiseen vaikka joskus usko syntyy juuri rakkauden kokemisesta. Rakkaus heijastuu takaisin uskoon ja toivoon.

Miksi rakkaus on suurin? Eikö usko riitä? Paavalin hyvin tunnetun kohdan mukaan se ei riitä. Ei riitä että usko on niin vahva, että se siirtää vuoria. Kieltääkö Paavali tässä uskomme perustan? Onhan meille opetettu, että usko riittää? Me tiedämme, mitä rakkaudeton usko on saanut aikaan. Sen nimissä on voinut toista ihmistä alistaa, kiusata ja kiduttaa. Kunpa Paavalin puhe olisi otettu vakavasti. Ihminen varmaan pelastuu uskonsa, kenties toivonsakin avulla, mutta elämän todellinen mieli tulee rakkauden kokemuksesta. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa syntiemme tähden. Tämä on ihmisjärjelle käsittämätön asia, mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas. Tällä tavalla asia täytyy ihmiselle kertoa, sillä muuten emme sitä mitenkään voi ymmärtää.

Tuhannet ihmiset ovat tämän kokeneet voimakkaasti. Se on merkillinen asia, jota on vaikea edes kuvata sellaiselle, joka ei asiaa pysty sisäistämään.

Silti me kaipaamme myös ihmisten rakkautta. Sellaisiksi meidät on luotu. Suunnaton määrä ihmisiä kaipaa elämäänsä rakkautta. Uskon, että merkittävä osa maailmassa vallitsevista ongelmista johtuu rakkauden puutteesta. Lisäksi on tärkeä muistaa, että rakkaus ei ole yhdensuuntaista. Me haluamme tuntea, että olemme rakastettuja mutta me haluamme myös osoittaa rakkautta. Juuri vastavuoroinen rakkaus on elämän mielekkyyden tärkein lähde, näin uskallan sanoa.

Entä jos ei ole saanut rakkautta? Tämän kipeän kysymyksen olen usein kuullut. Voinko rakastaa, kun en ole rakkautta saanut osakseni? Vastaan aina, että jokainen voi oppia. Olen kasvanut isättömänä enkä tiedä mitään isän rakkaudesta, mutta se ei estä minua rakastamasta poikiani.

Mutta tarjoaako elämä mahdollisuuden rakastaa? Tässä elämä ei ole oikeudenmukainen. Moni haluaisi löytää puolison, jota voisi rakastaa ja moni joutuu pettymään rakkaudessa. Ainoa valopuoli tässä asiassa on se, että rakkauden osoittaminen synnyttää vastarakkautta. Varmin tie tukahduttaa rakkautensa on piilottaa se näkyvistä ja antaa katkeruudelle tilaa. Jos jaksamme seurata Paavalin ohjeita, emme varmasti jää vaille rakkautta.

Nykyajan ihmistä kuvaa myös perspektiivin katoaminen. Hän ei tarvitse menneisyyttä mihinkään. Siellä on vain vanhojen ukkojen ja akkojen muisteloita, jotka voivat olla jännittäviä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä nykyaikana. Menneisyys ei opeta mitään eikä auta ymmärtämään mitään. Tällainen ajattelu lisääntyy koko ajan. Esimodernin yhteisöllisen kulttuurin ihminen ajatteli aivan toisin. Menneisyys opetti viisautta, hyvän ja pahan erottamista sekä arkielämän taitoja, jotka olivat korvaamattomia hyvälle elämälle. Moderni aika alkoi väheksyä menneisyyttä, mutta tähtäsi vahvasti tulevaisuuteen. Tulevaisuus oli tuova tullessaan kaikkea hyvää, terveyttä, rahaa, rauhaa ja onnea. Postmodernin ajan ihmiset ovat joutuneet pettymään. Rahaa kyllä tulee, mutta se ei koskaan riitä. Terveys kyllä kohenee, mutta pitäisi myös olla nuori, kaunis ja hyväkuntoinen. Rauhaakaan ei näytä tulevan, vaan sodat ja väkivallan etot jatkuvat. Diktatuurien määrä vähenee kovin hitaasti. Ihmisten onnellisuus ei näytä sanottavasti lisääntyvän. Elämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja mutkikkaalta. Vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Perspektiivitön ihminen tarvitsee viihdettä. Hänen täytyy ottaa nykyhetkestä kaikki mahdollinen irti. Ajanvietteen ja viihteen keinot ovat monipuolistuneet. Passiivisen, vastaanotettavan viihteen määrä lisääntyy. Televisiota ja internetiä voi töllöttää vaikka koko päivän. Aivan oikein puhutaan korviketodellisuudesta, sillä eihän mekaanisesti tuotettu kuva voi korvata todellista vuorovaikutusta. Paradoksaalisesti ulkonaisesti paraneva nykyisyys tarvitsee monenlaisia pakokeinoja. Viihteen lisäksi tarjolla on ennen kaikkea alkoholi, mutta myös uppoutuminen työhön. Myös seksuaaliset nautinnot ja syöminen voivat tarjota paon mahdollisuuden.

Kristinuskoon – ja uskontoihin yleensä – kohdistuu juuri nyt aikoina vaaroja tai sanokaamme toiveikkaasti haasteita. Yksi nykyajan uskontojen tarjous perustuu pyrkimykseen täyttää mahdollisimman monien toiveita. Yhdistämällä eri uskontojen “parhaat puolet” voidaan tuottaa jotakin erityisen kiehtovaa ja ihmisiin vetoavaa.

Toinen mahdollisuus on kilpailla viihteen kanssa elämyksistä. Tällaista on esimerkiksi Yhdysvalloissa paljon tarjolla. Mahtavia kuoroja, tunteisiin vetoavia puheita, ääni- ja valoefektejä, ylimalkaan kaikkea mahdollista, joka koskettaa ihmistä.

Tarjolla on myös eristäytymisen mahdollisuus siten, kuin vaikkapa Amishit tekevät Yhdysvalloissa. Myös Suomessa on suuntia, jotka ainakin jossain määrin pyrkivät vetäytymään kuoreensa. Tosin nykyaikana tämä on kovin vaikeata.

Edelleen uskoa voidaan tarjota yhtenä terveyden välikappaleena. Ei oikeastaan ole väliä uskotko todella, kunhan vain noudatat uskontojen edellyttämää tervettä elämää.

Vaara on sekin, että uskontoon kuuluvat tehtävät annetaan ammatti-ihmisten tehtäväksi. Näinhän on tehtykin. Uskontojen ammattilaiset tekevät kaiken puolestamme, me voimme vain katsoa ja kuunnella. Kun tämä malli ei oikein toimi, on etsittävä näennäisiä osallistumisen tapoja, ettei lopulta kävisi niin, että papit hoitavat kaiken keskenään tyhjissä kirkoissa.

Alustuksessaan Markku Ihonen esitti neljä kovaa kysymystä:

  • Voiko nykyajan ihmiselle vakuuttaa uskonnon totuuksia? Onko rationaalisen ajan ihmisen mahdollista uskoa? Miten voi todistaa Kristusta?
  • Mitä kristinusko voi antaa tälle ajalle? Onko kristinuskossa enää mitään sellaista, joka koskettaisi juuri nykyajan ihmistä?
  • Voiko yhä puhua synnistä vai onko tämä sana kokonaan menettänyt merkityksensä?
  • Miten kristinusko voi välttää psykologisoinnin? Vai onko aivan luonnollista, että psykologinen tietämys tulee kristinuskon osaksi?

Näihin vastaaminen ei ole helppoa.

  1. Välitön vastaukseni on “ei”. Yksi uskontojen oikeutus on aina ollut se, että ne ovat tarjonneet selityksiä käsittämättömiin asioihin. Tällaisia asioita näyttää olevan yhä vähemmän. Mitä ei nyt ymmärretä tieteen avulla, ymmärretään tulevaisuudessa tai kyseessä on asia, jota ei edes kannata pohtia. Kun Paavali jo 2000 vuotta sitten sanoi, että uskon asiat ovat hullutusta, niin eivät ne siitä ole järkevimmiksi muuttuneet. Järjettömistä asioista on kysymys. Rationaalisen ihmisen on mahdotonta uskoa kristinuskon totuuksia. Jäljelle jää siis uskonnon se puoli, joka koskettaa ihmisen tunteita ja esteettisiä tarpeita.
    Ihmistä ei siis voi vakuuttaa uskonnon totuuksista. Silti tänäänkin monet ihmiset uskovat – mitä se sitten tarkoittaakin – kristinuskon opettamalla tavalla. Kristinuskossa täytyy siis olla jotakin, joka yhä koskettaa. Mitä se on? Tarjolla on kaksi tietä, joista toinen on armon kokemus. Tätä armon kokemusta on vaikea selittää. Kun nykyisin monet tutkijat pitävät toivoa tunteena, myös armo on ennen kaikkea kokonaisvaltainen tunnekokemus. Tässä vaiheessa on heti syytä heittää mielestä järjen ja tunteen vastakohtaisuus. Jos psykologia on jotakin tärkeätä opettanut, niin sen, että näitä ei saa asettaa toistensa vastakohdiksi. Armon kokemus on monien positiivisten tunteiden yhdistelmä. Siinä on toivoa (jos se on tunne), iloa, kiitollisuutta, rakkautta ja myös elevaatiota, tuota uudelleen löydettyä tunnetta, jossa hyvä olo nousee jonkun hyvästä teosta. Armon kokemus syntyy niin monin tavoin, että sen syntyä on vaikea kuvata. Joskus epämääräinen rukous näyttää tulevan vastauksia, joskus vain syntyy salaperäinen Pyhän Hengen kosketus.
    Toinen tie perustuu Kristuksen persoonaan. Jopa rationaalista ihmistä puhuttelee se, mitä hän sanoi ja ennen kaikkea miten hän eli ja mitä hän teki. Siinä jotakin jumalallista, voisi ateistikin sanoa. Meillä on kyky samaistua voimakkaasti erilaisiin kohteisiin. Jeesuksen persoona ja elämä voi koskettaa niin vahvasti, että mikään ei sen jälkeen enää ole kuin ennen. Sen jälkeen oppien rationaalisuus on toisarvoista. Usko kohdistuu Jeesukseen, ei opinkappaleisiin.
    Nykyajan ihmistä eivät opinkappaleet kiinnosta. Meistä kristityistä ei ole esikuviksi. Usein me pikemminkin karkotamme ihmisiä. Kun armon kokemus on salaisuus, siihen on vaikea ketään ohjata. Sen sijaan Jeesuksen persoonan esillä pitäminen on myös nykyajan ihmiselle paras keino. Emmehän me julista kristinuskoa vaan Jeesusta.
  2. Vaikka uskonnot eivät enää selitä merkillisiä ja outoja asioita samalla tavalla kuin joskus ennen, ne kuitenkin antavat vastauksia elämän mysteereihin. Mysteerit ovat täsmälleen samoja kuin ennenkin. Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Mistä elämässä on lopulta on kysymys? Mitä on kuoleman jälkeen? Miksi ihmisen on niin vaikea tehdä hyviä valintoja. Kristinusko antaa näihin kysymyksiin vastauksia. Ne eivät kaikkia tyydytä, mutta monille ne ovat hyviä vastauksia.
    Toiseksi kristinusko voi antaa ihmiselle arvon hänen teoistaan huolimatta. Tämä on kristinuskon perustaan kuuluva asia. Viimeisenä tulleet saavat saman palkan kuin ensimmäisenä tulleet. Rikollinen voi saada syntinsä anteeksi ja aloittaa alusta. Tämän pitäisi olla nykyajan ihmiselle erinomainen viesti, suoranainen ilosanoma, koska hän joutuu jatkuvasti etsimään paikkaansa yhteiskunnassa. Yhä edelleen kristinusko puhuttelee heikkoja ja vähäosaisia, jotka menestyksen yhteiskunta työntää sivuraiteelle.
    Kristinusko julistaa rakkauden sanomaa. Tällä on aina kysyntää. Ei lyhytaikaista mielihyvää vaan kestävää rakkautta. Evankeliumi suorastaan huutaa rakkautta, koska ihmisen itsekkyys estää viestin perillemenoa. Oikea rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Rakkaus näkyy keskinäisenä yhteytenä, palveluna ja auttamisena. Kun tämän aarteen esittelijät ovat usein rakkauden resupekkoja, ei ole ihme, jos rakkauden sanoma hukkuu ja vääristyy. On kammottavaa, että esimerkiksi seurakunnissa riidellään ja taistellaan asemasta. Tässä jos missä kaivataan parannusta.
  3. Tietenkin synnistä pitää puhua. Kaikki muu on kiertelyä ja kaartelua. Sana synti kuvaa ihmisen alttiutta pahaan, hänen itsekästä perusasennettaan, josta yksittäiset pahat teot kumpuavat. Jos tätä sanaa ei käytetä, me teemme väärin, rikomme sääntöjä tai toimimme moraalittomasti. Kaikki nämä sanat antavat ymmärtää, että ihmisen pahuus on jotakin yksinkertaista ja helposti korjattavaa. Lisäksi kyse on aina suhteellisista asioista. Mikä eilen oli väärin, voi tänään olla oikein ja päinvastoin. Mikä naapurissa on oikein voi meillä olla väärin ja päinvastoin. Syntisana vaatii tuntemaan syyllisyyttä ja ottamaan vastuuta. Kumpaakin “taakkaa” on haluttu ottaa pois ihmisen harteilta. Ihmisen ei tarvitse tuntea mitään, kunhan huomaa että on tehnyt väärin. Sen jälkeen voi tehdä oikein. Tämä on järkiperäistä toimintaa. Miksi kiusata itseään syyllisyydellä? Onko ihminen oikeasti vastuussa teoistaan? kysytään tieteen piiristä. Eihän ihmisen tahto ole vapaa, joten hän ei voi olla vastuussakaan.
    Kristinuskon opetuksen mukaan me ajattelemme niin, että oikea pahojen tekojen tiedostaminen synnyttää aina ahdistusta ja syyllisyyttä. Juuri tämä ajaa ihmistä parannukseen. Järki voi hyvinkin sanoa, ettei asiasta kannata välittää. Teko oli mitätön eikä sitä kannata sen kummemmin pohtia. Vaikuttaa siltä, että näissä asioissa ihminen ei voi olla rationaalinen, mitä sillä tarkoitetaankin. Hän tuntee voimakkaasti sen, kun häneen kohdistuu jotakin pahaa ja toivottavasti myös sen, kun hän tekee toisille jotakin pahaa. Vastuullisuuden poistaminen taas romuttaa koko yhteiselämän.
    Varmaan on totta, että syntisanaa on käytetty vallan välineenä. On etsitty muiden syntejä ja vedetty heitä tilille. Synti on henkilökohtaisen vallan tai hygienian väline. Kenties olisi hyvä, jos vain minä teen syntiä ja te muut teette väärin tai moraalittomasti. Synti on minun henkilökohtainen asiani ja tietysti myös teidän henkilökohtainen asianne. Jos haluamme ojentaa toinen tosiamme, on parempi käyttää ilmaisua “teit väärin, et tehnyt oikein”, kun teit syntiä. Vain sielunhoidossa ja seurakunnan sisällä tapahtuvassa sananjulistuksessa sana synti olkoon käytössä. Synti liittyy henkilökohtaiseen uskoon. Sitä on turha heitelle niille, joilla ei ole uskoakaan.
  4. Kysymys on hankala. Tottakai julistuksen täytyy ottaa huomioon, mitä tiede kertoo ihmisestä. Tässä mielessä saarnassa voi olla ja pitääkin olla psykologiaa. Mikä sitten on psykologisointia? Se voi näkyä siinä, että kristinuskon perusasiat jäävät liian vähälle huomiolle, koska saarna tai puhe keskittyy vaikkapa ihmissuhteiden hoitamiseen. Tällaista opetusta varmasti tarvitaan, mitta sille pitää löytää oikea paikka. Psykologisointia voi olla se, että luovutaan synti sanasta ja unohdetaan synnintunto ja vastuullisuus. Psykologisointi on ennen kaikkea kristinuskon totuuksien vesittämistä ja tulkitsemista.

Kiitollisuus auraa tietä onneen

Julkaistu 27.05.2005

Liian korkealle asetetut tavoitteet ja omien tuntemusten jatkuva miettiminen voivat nousta onnellisuuden esteeksi. Näin linjaa psykologian professori Markku Ojanen, jonka resepti onneen lähtee siitä, miten suhtaudumme muihin ihmisiin.

“Onni on verkko pienistä asioista eikä suinkaan yksi valtava juttu”, korostaa professori Markku Ojanen.

Kaikki haluaisivat olla onnellisia, mutta vain harvat ovat lähestyneet onnellisuutta tutkijan näkökulmasta kuten on tehnyt Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana toimiva Ojanen. Hänestä onnen haaste on siinä, ettei kestävän onnen ja jonkun tietyn asian välistä yhteyttä pystytä näyttämään.

Jokaisella on omat kokemuksensa onnellisuudesta. Monet niistä ovat ainutkertaisia asioita ja saattavat liittyä avioliiton solmimiseen ja lasten tai työpaikan saamiseen. Samalla meillä kaikilla on joitakin pieniä asioita, joista ilahdumme. Ne tuottavat onnellisuuspiikkejä ja tuntuvat mukavalta, mutta pysyvää onnea ei tule. Pysyvä onni on käsitteenäkin mahdoton asia, pohtii Ojanen.

Hän on koonnut onnellisuuden filosofiaa kirjaan “Onnen etsijät”. Siinä lainataan mm. itävaltalaisen psykiatrin Viktor Franklin ajatusta, miten onnen tietoinen tavoittelu saa onnen karkaamaan. Ojanenkin uskoo, että onneen kurkottelu jonkun asian avulla johtaa nopeaan kyllästymiseen.

Kun menee ensimmäisen kerran laivalla Tukholmaan, se on hienoa, mutta pian rutiinia. Ihminen on rakennettu sopeutumaan kaikkeen, mikä rajoittaa myös onnen mahdollisuutta. Aina tarvitaan pikkuisen lisää verrattuna edelliseen kertaan. Rikkaat eivät ole onnellisempia kuin muutkaan, kokoaa Ojanen. Hänestä tällaista onnen etsintää voi verrata huumekoukkuun, jossa annosta niin ikään pitää lisätä.

Onni ei tule muita tallaamalla

Monenkirjavat onnen kauppamiehet puolestaan lupaavat onnea, kunhan vain toimii oikealla asenteella.

On helppo luvata liikaa tyyliin jos teet näin ja niin, tulet onnelliseksi, mutta elämä ei ole yksioikoista, kuittaa Ojanen. Hänestä moni onnen tavoittelu kaatuu siihen, että se tapahtuu muiden kustannuksella.

Jos pyrkii haalimaan itselleen kaikkea hyvää, niin helposti tallaa muita jalkoihinsa. Onni tulee kuitenkin siitä, että ottaa toisten ihmisten tarpeet huomioon.

Professori kysyykin, mikä tuottaa enemmän hyvää mieltä kuin toisen auttaminen? Samalla hän suosittelee askeleita juuri auttamisen tiellä.

Jos tekee hyviä tekoja, toinen ilahtuu ja se tulee usein tietyllä tavalla itselle takaisin. Parhaita konsteja on antaa jotakin itsestään toiselle vaikka vain ystävällisyyttä ja kiitosta, sillä siitä tulee toiselle takuulla onnea.

Ojanen kumoaa muotitrendit painottamalla, että onni piilee siinä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin eikä suinkaan “oikeasta” asenteesta omaan itseemme. Hän perustelee näkemyksen muistuttamalla, kuinka vaikeaa on toteuttaa eri oppaiden julistusta luottaa itseensä ja olla sitä tai tätä.

Jos se olisi helppoa, maailmassa ei olisi muita kuin itseensä luottavia rohkeita ja kaikin tavoin sankarillisia ihmisiä. Kun suoraviivainen itsensä muuttaminen ei ole helppoa, kannattaa valita kiertotie. Saat takaisin huomaamatta sitä, mitä levität ympärillesi.

Jokainen ilahtuu kiitoksista

Ojasen mielestä itsensä unohtamisessa on viisautta. Sen sijaan suorastaan tuhoisaa on länsimaisen ihmisen jatkuva itsensä kanssa keskustelu.

Ei pitäisi aina ajatella, että mitä tästä saan ja voinko toteuttaa itseäni ja onko minulla nyt kaikkea. Oman itsen kanssa käytävän keskustelun sijasta pitäisi mieluimmin keskustella muiden ihmisten kanssa.

Nykyisissä elämäntaidon oppaissa korostetun itsekkään linjauksen sijasta Ojanen uskoo kiitollisuuden psykologian tulemiseen. Tähän asti kiitollisuutta kuten rakkautta, toivoa, iloa tai juuri onnellisuuttakaan ei ole psykologiassa tutkittu vaan on paneuduttu erilaisiin kielteisiin ilmiöihin ja ongelmiin.

Onnen salaisuuksia on se ymmärtäminen, että jokaisella on jotakin kiitollisuuden aihetta. Uskonnollinen ihminen tuntee kiitollisuutta Jumalan suuntaan ja meillä kaikilla on kiitollisuuden aiheita lähellä olevia ihmisiä kohtaan.

Ojanen kertoo tutkimuksesta, jossa ihmiset joutuivat miettimään kiitollisuuden aiheita. Sitten heille annettiin kotitehtäväksi kertoa tunteesta kiitollisuuden kohteelle. Tämä kohotti heidän mielialaansa vertailuryhmään nähden.

Ei ole ihmistä, joka ei kiitollisuudesta ilahdu ja itsellekin tulee hyvä mieli, kun saa sen tiedostettua ja sanottua. Jokainen on muutenkin huomannut, miten kiitokset ilahduttavat. Ne edistävät enemmän onnellisuutta kuin jatkuva itsensä peilaaminen, pohtiminen ja analysointi, mikä ei johda mihinkään, paaluttaa Ojanen. Hän tunnustaa itse ilahtuneensa haastattelupäivänä sähköpostista, joka kiitti hyvästä luennosta.

Vanhojen kaivelu ei vie eteenpäin

Psykologian professorilla on auktoriteettia sanoa julki, että masennukseen vaikuttavat asioiden märehtiminen, huolehtiminen ja kysely, miksi on näin, kun täytyisi olla toisin.

Harva ilahtuu omasta tilastaan, kun rupeaa sitä oikein miettimään. Sen sijaan alkaa herkästi ajatella, että tuonkin ja tuon mokasin ja senkin olisin voinut tehdä toisin. Itsensä kanssa juttelu tahtoo lipsahtaa ankeaksi, vaikka sen muka pitäisi olla itseä kannustavaa.

Menneiden onnettomuuksien tai virheiden vatvominen on kuitenkin tavallista ja siihen kannustetaan myös monissa terapiasuunnissa, joiden mukaan ihmisille tekee hyvää pohtia, mitä kaikkea he ovat kokeneet.

Tämä ei vain tahdo toimia. Jos toimisi, niin maassa olisi vähän onnettomia ihmisiä.

Professorin mielestä entisiä hautovien kannattaa viheltää peli poikki.

Pitää kysyä, olenko päässyt ongelmieni juurille ja mitä olen hyötynyt siitä tiedosta, että vanhempani eivät osanneet hommaansa. Selittäkö se, että nyt menee huonosti?

Ojasen mukaan ahdistunut syyttelee usein itseään, miten on kurja ja huono ihminen. Silloin voi helpottaa, kun ulkopuolinen sanoo syyn olevan vaikkapa lapsuuden ongelmissa.

Se vähentää ahdistusta mutta ei anna eväitä mennä eteenpäin. Menneisyyttä kertaavissa terapioissa katsotaan taaksepäin kun pitäisi katsoa eteenpäin ja miettiä, mitä voi nyt tehdä. Parasta olisi todeta, että kaikki tekevät virheitä. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Tämä koskee niin vanhempia kuin omaakin toimintaa ja jatkuu niin kauan kuin maailmassa on ihmisiä.

Toiminta parantaa masentuneisuutta

Kiitollisuuden ohella Ojanen kannattaa armahtamista.

Pitää armahtaa muita ja itseämme ja lopettaa syyttely suuntaan ja toiseen. Siitä ei ole apua. Enemmän kannattaisi miettiä, mitä voisi tehdä nykyisten huonojen ihmissuhteitten korjaamiseksi tai asioiden kohentamiseksi, jos esimerkiksi koulutustaso ei ole hyvä.

Jos miettimiseen jää liikaa aikaa, professori neuvoo harrastamaan.

Eteenpäin suuntautuvaa positiivista toimintaa enemmän kuin retkiä lapsuuteen, jota ei voi ikinä tavoittaa ja muuttaa toiseksi kuin mitä se on ollut.

Yllättäen Ojasella on tarjolla varsin yksinkertaisen resepti masennuksen hoitoon: liikuntaa, musiikkia, rentoutusta ja mieluisten tapahtumien sekä asioiden lisäämistä.

Masentunut kokee itsensä haluttomaksi ja toivottomaksikin. Olo on pysähtynyt ja vetämätön. On tietysti vaikea esittää tiukkoja vaatimuksia lähde liikkeelle tekemään sitä ja tätä. Helpompi on ensin jutella tuntemuksista, mutta masennusta lievittäisi, jos ihmiset saataisiin tekemään tiettyjä asioita. Tarvittaisiin terapeutteja, jotka keskustelun ohessa ohjaisivat ihmisiä toimimaan, sillä masennuksen parhaita hoitokeinoja on osallistuminen.

Masentuneisuuden taustalla oleva oma kielteinen sisäinen puhe on Ojasen mukaan kääntymässä länsimaisen ihmisen taakaksi. Hän vertaa asetelmaa yhteisöllisiin kulttuureihin, joissa ei opita puhumaan oman itsen vaan muitten ihmisten kanssa.

Meidän on vaikea ymmärtää Afrikan, Intian tai Aasian ajattelutapaa, jossa ei ole yksilön ideaa kuten meillä. Ehkä länsimaisen kulttuurin, kehityksen, demokratian ja tasa-arvonkin edellytyksenä on, että ihmiset keskustelevat itsensä kanssa. Samalla on opittu puntaroimaan asioita eikä hierarkkista rakennetta oteta itsestäänselvyytenä.

Jatkuva vertailu murentaa onnea

Ojanen korostaa, ettei ihannoi afrikkalaisia tai aasialaisia elämänmuotoja, joissa sisäisen uupumisen pohdintaa on vähemmän, osin senkin takia, että enemmistöillä aika menee fyysistä tarpeista huolehtimiseen. Hän kuitenkin ottaa esiin ne riskit, jotka sisältyvät entisestään lisääntyneisiin vertailun mahdollisuuksiin.

Hierarkkinen yhteiskunta suojelee vertailulta. Tuolla elävät nuo eikä meillä ole mahdollisuutta siihen elämään vaan on tyytyminen tähän, mitä meillä on. Meillä koetaan kaikki mahdolliseksi ja voimme saada, mitä vaan. Todellisuudessa ei kuitenkaan saada mitä tahansa, vaikka erilaisten gurujen kirjat vakuuttavat, että kaikki on sinulle mahdollista….

Epävarmaa oloa ja ahdistusta tulee Ojasen mukaan pelkästään siitä, että koko ajan ihmisille hoetaan, että voisit olla sitä ja tätä.

Länsimaisen ihmisen onnellisuutta estää se, ettei rajoja haluttaisi tunnustaa. Ihmiselle annetaan ymmärtää, että tyydyt liian vähään ja vähättelet kehitysmahdollisuuksiasi ja sitten tavoitteet joudutaan hinaamaan liian korkealle.

Tutkimuksissa on jo Ojasen mukaan todettu, että mitä suurempi on tavoitteiden ja kuviteltujen mahdollisuuksien ja todellisuuden välinen kuilu, sitä tyytymättömämpi ja onnettomampi ihminen.

Jos ei ole tavoitteita saavuttanut, tulee tyytymättömyys, mutta mikä on minkin syy, sitä on tietysti vaikea sanoa. Toisaalta onnellisuus aikuisiällä ja vanhuudessa jopa nousee, koska silloin tulee seestyneisyys. Silloin ei enää tavoittele ja puntaroi, vaan ehkä kiitollisuus alkaa tulla esiin. Kiitollisuus on tämän kaiken saavuttamista tavoittelevan ajattelun vastakohta ja painottaa, että vähäkin riittää.

Ahdistus iskee valintojen jälkeen

Ylimitoitettujen tavoitteiden ohella onnen jarruksi on nousemassa vielä valintojen suunnaton määrä. Jo lapsille ja nuorille syntyy valinta-ahdistusta.

Ennen edettiin koulussa ja opiskeluissa kuin junat. Valintoja ei tarjottu isommin ja kun valittiin jotain, siitä pidettiin kiinni. Nyt mietitään kauheasti valitsenko sitä vai tätä. Yliopistoissa on tarjolla satoja kursseja, mutta myös peruskoulussa ja lukiossa on valintoja valinnan jälkeen.

Sama jatkuvan valitsemisen kierre on jokaisella edessä kaupoissa, joissa on sataa lajia saippua ja virvoitusjuomaa. Niinpä yhä useampi kärsii Ojasen mukaan tällä hetkellä myös valinnan jälkeisestä ahdistuksesta ja kyselee teinkö oikean valinnan ja miettii olisiko sittenkin ollut parempi ostaa “se toinen” auto.

Pahimmassa jamassa ovat sellaiset, joita Ojanen nimittää maksimoijiksi. He haluavat aina parasta kaikesta.

Tämä joukko tuntuu lisääntyvän ja he haluavat niin parhaat ikkunaverhot kuin parhaan pihankin. Elämä käy vain raskaaksi, koska pettymyksiä tulee paljon, sillä ei kaikissa valinnoissa onnistu. Jos maksimointia ei pidä kurissa, se voi tuhota onnellisuuden, vaikka minimointikaan ei hyvä, jolloin kelpaa mikä hyvänsä. Kohtuullisuuden pitäisi riittää. Riittää, kun saan kohtuullisen hyvän valituksi ja olen sitten tyytyväinen.

Toukokuun on koulujen loppumisen myötä juhlakautta, uusia ylioppilaita ja valmistumisia ammatteihin. Juhlista, elämän kohokohdista kannattaa nauttia, sanoo psykologi. Hän uskoo, että juhlapäivät ymmärretään juhlapäiviksi, joiden jälkeen elämä palaa tutuille urille, vaikka juhliinkin voidaan ladata liikaa odotuksia.

Erityisen paljon odotuksia latautuu kuitenkin kesälomaan.

Itsekin syyllistyn siihen, että ajattelen kesän aikana tekeväni remontit, erilaiset jutut ja käyväni vielä monessa paikassa, huokaa Ojanen. Tunnustuksessa tiivistyy ilmiö, jota tutkija kutsuu kaikille tyypilliseksi aikatauluharhaksi.

Se pudottaa onnellisuutta, koska joudumme pettymään aikatauluissamme. Kun suunnitellaan asiaa, ei osata ottaa huomioon muita asioita, vaan suunnitellaan vain sitä yhtä asiaa eikä oteta huomioon elämän kirjavuutta. Kun tulee muitakin asioita, tulee säännöllisesti liian kireitä aikatauluja.

Kesäloman tiukan aikatauluttamisen sijasta Ojanen ehdottaa luppopäiviä, jolloin voisi tehdä spontaanisti jotain kivaa. Näkemykselle on vahva perustelu “Juuri spontaanit tekemiset tuottavat onnen hetkiä.”

Lainauksia kirjasta:

Kysymys ei ole vaikeiden asioiden kaunistelusta tai torjumisesta, vaan siitä, että puhutaan elämää kannattavista asioista.

Onnellisuus on jotakin hyvää ja ilmenee siellä, missä tapahtuu myönteisiä asioita.

Paljon riippuu siitä, miten tiukaksi onnen raja vedetään.

Ennen oli opittava, että elämässä on paljon ikäviä asioita. Piti kestää odottamista ja tekemisen puutetta.

Onnellisuuden tavoittelu voi johtaa pakonomaiseen mielihyvän etsimiseen.

Tunnetilat ovat vaihtuvia ja vaikeasti hallittavia.

Ihmisen yleisin tila on eräänlainen lattean tyytyväisyyden tila.

Ihminen ei kestä elämän tasalaatuisuutta, vaan hakee siinä eroja, joiden avulla hän hakee itselleen merkityksiä.

Haluamme uskoa elämän oikeudenmukaisuuteen. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa.

Lapset edellyttävät, että hyvät asiat jaetaan tasan.

Lapsen riemu on tarttuvaa

Ihminen, joka ei halua mitään lisää, on oikea kiusankappale nykyajan yhteiskunnassa.

Kapitalistinen kulttuuri haluaa ihmisen olevan epävarma omasta tilastaan.

Kun ihmiseltä puuttuu jotakin, hän on myös psyykkisesti vajaa ja puutteellinen.

Onko alkoholistin etu, että hänen sanotaan olevan sairas eikä vastuuton?

Kyllä me osaamme iloita toisten menestyksestä, ellei kyseessä ole pahin kilpailijamme.

Lapsen toivon riemu on tarttuvaa. Me aikuiset kadotamme kyvyn riemuita.

Häpeä altistaa vihalle ja katkeruudelle.

Väärää tekoa seuraa normaalisti syyllisyys tai häpeä.

Aina ei voi eikä tarvitsekaan olla myönteinen.

Jospa voisimme unohtaa kaikki ne vääryydet, joita olemme kokeneet.

Lähde:
Markku Ojanen
Onnen etsijät
Aikamedia 2004
214 sivua

Voiko onnen saavuttaa?

Tampereen lääkäripäivien alustus 2005

Ei voi, ei ainakaan niin, että se kestäisi. Kyllä voi, jos ajatellaan onnen olevan jokin lyhyt ja voimakas hyvän olon kokemus. Tämä kaksijakoinen aloitus antaa jo ymmärtää, että onnen määrittely ei ole helppo asia. Kuitenkin onni on sana, joka ymmärretään ja jota paljon käytetään. Etenkin taide ja viihde suosivat onni-sanaa. Tarjolla on kaksi onnen tulkintaa: (1) Onni on arvaamaton asia, sattumien summa. Se tulee yllättäen ja katoaa nopeasti. (2) Onni on ihmisten tärkein tavoite, johon jokainen hellittämättä pyrkii. Toiset onnistuvat paremmin, toiset huonommin. Jos onni on arvaamaton asia, siihen pyrkiminen on turhaa. Onni pakenee, kun sitä tavoittelee, esitti Viktor Frankl kirjoissaan. Jos taas ihmiset todella etsivät onnea, on järkevää tutkia, miten he siinä onnistuvat ja voidaanko heitä tuossa onnen etsinnässä auttaa.

Etsivätkö ihmiset todella onnea? Kysymykseen on vaikea vastata, sillä mitä ihmiset sanovat, heijastaa kulttuurin odotuksia, eivätkä ihmisen edellytykset arvioida omia motiiveitaan ja tavoitteitaan ole kovin hyvät. Ihmisen käyttäytymisen tutkimus viittaa pikemminkin johonkin muualle kuin onnen etsintään (Baumeister 1991). Ihmiset tavoittelevat mielekkyyttä, itsearvostusta, turvallisuutta, autonomiaa ja läheisyyttä, eivätkä onnea, jonka he tietävät epävarmaksi asiaksi. Tärkeänä he sitä voivat pitää, mutta eivät tiedä, miten siihen päästään.

Kuitenkin ihmiset osaavat vastata kysymykseen “Oletko onnellinen?” Vastaukset painottuvat myönteiseen suuntaan. Tuo vastaus nähtävästi tarkoittaa, että heidän yleisin tai vallitsevin tilansa on pikemminkin onnellisuuden kuin onnettomuuden puolella. Jos onni ymmärretään likimain tyytyväisyyden, hyvinvoinnin tai hyvän mielialan synonyyminä, onnea voi jossain määrin edistää, mutta puhe onnen saavuttamisesta kuulostaa silloin mahdottomalta tavoitteelta.

Kuka tahansa voi luetella joukon keinoja, paikkoja tai asioita, joiden avulla mieliala nousee. Lyhyin luettelo koostuu saunasta, viinasta ja tervasta, jotka tosin ensi sijassa lievittävät kipua ja pahaa oloa. Mitä erilaisimmat hoidot ja terapiat edistävät tutkimusten mukaan hyvinvointia ja kohottavat mielialaa. Uusissa psykoterapian lähestymistavoissa painotetaan juuri hyvinvointia ja elämän laatua. Niissä ei tyydytä vain oireiden ja pahan olon lievittämiseen.

Suoraan onnen edistämiseen tähtääviä ohjelmia on tutkittu vähän eikä vaikutusten kestosta ole tietoa (Fordyce 1983). Kirjakaupoissa on kosolti kirjoja, joissa luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista tulosta sille, joka noita oppeja noudattaa. Näihin lupauksiin on syytä suhtautua aika kyynisesti. Omalla laitoksellani Hanna Svennevig (2003) tutki vaihtoehtohoitojen vaikutuksia ja havaitsi, että jokainen hoitokerta tuotti mielihyväpiikin, mutta pitkäaikaisvaikutukset jäivät niukoiksi. Retriittiviikonloppu näyttää kohottavan mielialaa ja vaikutukset kestävät ainakin pari kuukautta (Mikkola, julkaisematon havainto 2005).

On lupa odottaa, että jokin radikaali arvojen tai miksei ympäristöjenkin muutos kohottaa mielialaa ja hyvinvointia. Kokeellista tutkimusta emme voi tehdä, mutta muutoksia kokeneiden ihmisten haastattelut kertovat, että merkittäviä hyvinvoinnin muutoksia todella on tapahtunut (Miller & C’deBaca 2001). Näiden tutkimusten osalta joudumme palaamaan alussa esitettyyn vaihtoehtoon (1). Onni on kuin onkin arvaamaton asia ja sitä on tutkijan vaikea tutkimuksin tavoittaa.

Lähteet:

  • Baumeister R F. Meanings of life. New York: Guilford Press, 1991.
  • Fordyce M W. A program to increase happiness: Further studies. J  Couns Psyc 1983; 30: 483-498.
  • Miller W R, C’deBaca J. Quantum change: When epiphanies and sudden insights transform ordinary lives. New York: Guilford Press, 2001.
  • Swenneig H. Hyvän olon hoidot. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 949, 2003.

Onnen etsijät (2004)

Onnen etsijät. 2004. Helsinki: Aikamedia. 212s.
ISBN 951-606-715-8

Kirjailija, tutkija, professori Markku Ojanen pohtii onnellisuuden salaisuutta. Osuviin aforismeihin perustuvissa mietelmissään Ojanen käy läpi ihmiselämän kirjoa niin yksilön kuin perheenkin kannalta. Salaisuus ei niinkään ole se, että ihminen kokee onnea, vaan ennen kaikkea se, mitä onni lopulta on. Kirja liittyy yhäti vahvistuvaan positiivisen psykologian traditioon. On tärkeää, että uskalletaan puhua elämää kannattavista asioista. Psykologiassa ei ole paljon kirjoitettu rakkaudesta, toivosta, ilosta, onnellisuudesta, kiitollisuudesta tai anteeksiannosta. On aika kirjoittaa näistäkin, sillä ilman niitä ihmisen elämä olisi pelkkää tuskaa ja kurjuutta.

Markku Ojaselta on ilmestynyt lukuisia teoksia. Hän toimii Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana.

Onnen salaisuus

Julkaistu Hyvä Hengitys 6/2004. Teksti Maarit Huovinen

Me olemme kaikki tavalla tai toisella onnenetsijöitä. Ja moni meistä on myös sen ajoittain löytänyt. Toisille onni merkitsee menestystä elämässä, toisille joulun rauhaa – ja monille pieniä, arkisia asioita. Professori Markku Ojanen tunnetaan onnen ammattilaisena. Ojanen pohtii työkseen kiinnostavia, elämään liittyviä kysymyksiä, kuten sitä miten onni koetaan.

Ojanen puhuu vahvistuvasta positiivisen psykologian traditiosta. Siinä ei ole kysymys vaikeiden asioiden kaunistelusta tai torjumisesta, vaan elämää kannattavista asioista.

– Psykologiassa ei ole puhuttu paljon rakkaudesta, toivosta, ilosta, onnellisuudesta, kiitollisuudesta tai anteeksiannosta. Me positiivisen psykologian edustajat puhumme juuri niistä. Haluamme korostaa sitä, että vaikeuksista voi oppia ja että kasvu on mahdollista vielä senkin jälkeen, kun elämä on ollut tuskallista ja kaikki tuntuu olevan hukassa, Ojanen sanoo.

– Toisin sanoen jokaisen on mahdollista löytää oma onnensa, kokea onnea ja nauttia siitä.

Onnen salaisuus on kuitenkin onni itse, se mitä onni on?  Miten onnen voi löytää – ja mitä onni on? professori Ojanen?

– Onnen löytäminen tuntuu tulevan vuosi vuodelta vaikeammaksi. Enkä ole täysin varma edes siitä, että onni löytyy etsimällä… Ajattelen kuitenkin, että useimmiten onni löytyy läheltä, arkisista asioista, pienistä yllätyksistä, Ojanen sanoo.

–  Kun esimerkiksi kerran puuhasimme poikieni kanssa kivoja juttuja ja pojat sanoivat, että “sinä olet maailman paras isä”, niin siinä se oli. Tunsin itseni yllättäen onnelliseksi, olin rakastettu ja arvostettu sellaisena kuin olen. Joku toinen voi taas löytää onnen menestyksestä: kun saa työpaikan tai jokin tutkinto valmistuu. Sen sijaan voittaminen lotossa tai arpajaisissa ei varsinaisesti anna kenellekään syvää onnen tunnetta, mutta saa meidät kyllä hyvälle tuulelle.

Hiihtoretki kuutamossa

Markku Ojanen kertoo, miten hän teki vaimonsa kanssa oman pellon ympäri kiertävän, 500 metriä pitkän ladun. Eräänä talvisena kuutamoiltana pariskunta hiihti sitä peräkkäin usean kierroksen.

– Muuta ei tarvittu, jokin katse, ei edes sanoja. Se oli yhteistä onnea, vahvaa tietoisuutta onnesta. Kaksinkertainen onni!

Ojanen sanoo, että onnea on löytää ihminen, joka on samalla aaltopituudella. Silloin onneen liittyy usein romanttinen rakkaus. Suurta onnea voi olla myös vanhempien ja lasten välillä, äiti ja lapsi -suhteessa ja isä ja lapsi -suhteessa. Tai ihmisten, eläinten ja luonnon välillä.

– Joulu on monille Suuri Onni, kun sen saa viettää läheistensä kanssa – ja jos läheisiä ei ole, vastaavasti joulu voi synnyttää suurta ahdistusta.

– Ja niinkin on, että jotkut arvostavat sosiaalisia tilanteita ja jotkut yksinolemista.

Joillekin tärkeitä ovat hengelliset kokemukset…

– Meidän onnemme voi siis olla hyvin erilaista, Markku Ojanen sanoo ja muistuttaa, että “onni” on vaikea sana.
– Oikeastaan se on yleissana, joka sisältää mm. kiitollisuuden ja sisäisen rauhan – mutta voi se myös olla jotakin riehakasta!

Muista pysähtyä!

Joskus kannattaa pysähtyä ja katsoa taaksepäin. Pitää silmät avoinna ja miettiä, mitä kaikkea on saanut.

– Voi vaikka sanoa ääneen “Hyvänen aika, kuinka hienosti asiani sentään ovat!”, Ojanen muistuttaa.
– Silloin mieleen nousee erilaisia onnenlähteitä. Minä tulen onnelliseksi, kun huomaan, että luennoilleni ja esitelmiäni kuuntelemaan on tullut täysi sali ihmisiä.

Mutta on myös onnentuhoajia. Niitä Ojanen luettelee kolme: kontrolli, kilpailu ja vertailu.
– Inhoan tulostavoitteita, joita nykyaikana asetetaan. Sitä paitsi ainainen kiire estää ihmisiä pysähtymästä ja tiedostamasta lähellä olevaa onnea. Jos ei ole esimerkiksi aikaa lapsille, ei voi myöskään kokea lasten kanssa syntyviä yllättäviä onnenhetkiä.

– Muutkin mielennautinnot jäävät: asettuminen kuuntelemaan mielimusiikkia, kirjan lukeminen kaikessa rauhassa tai jonkin höperön harrastuksen parissa puuhaileminen – kuten villinlännenelokuvien katseleminen tai sarjakuvien lukeminen.

– Ainakin minä odotan, että pääsen eläkkeelle ja nauttimaan enemmän höperöistä harrastuksistani, mm. sadan videoleffan katsomisesta.

Kuka Markku Ojanen?

  • Markku Ojanen on syntynyt heinäkuussa 1944.
  • Hän toimii Tampereen yliopiston psykologian laitoksen johtajana. Ojanen on valmistunut yhteiskuntatieteitten maisteriksi 1969 ja hän on väitellyt tohtoriksi 1975.
  • Kiinnostuksen kohteikseen Markku Ojanen ilmoittaa kotisivuillaan (http://www.markkuojanen.com/) psykologian ja sosiaalipsykologian lisäksi filosofian, sosiologian, teologian, antropologian, historian, urheilun ja elokuvan.
  • Urheilulajeista omakohtaisesti tutuiksi ovat tulleet mm. lentopallo, tennis ja nuorempana kuulantyöntö. Nykyisin Ojanen kertoo hiihtävänsä; kesällä rullasuksilla ja talvella murtomaasuksilla.
  • Kotisivuilla on myös luettelo hänen kirjoittamistaan lukuisista kirjoista, mainittakoon esimerkiksi vuonna 2000 ilmestynyt Hyvään elämään (Uusi Tie), Ilo, onni ja hyvinvointi (Kirjapaja, Helsinki 2001) ja Elämän mieli ja merkitys (Kirjapaja, Helsinki 2002).
  • Ilonaiheikseen Ojanen mainitsee vaimonsa Marketan sekä poikansa Martin ja Riston, nuorempi poika sai keväällä rehtorin tunnustuspalkinnon ja vanhempi pääsi viime syksynä yliopistoon! Perheen tuki on Markku Ojaselle tärkeä, ilman sitä hän “ei jaksaisi kirjoja kirjoittaa”.

Onnen etsijät

Markku Ojanen on rakentanut viimeisimmän kirjansa Onnen etsijät (Aikamedia Oy, Jyväskylä 2004) aforismeja ja sananlaskuja tutkimalla. Luvut alkavat Ojasen valitsemilla, itselleen läheisiksi tuntemilla viisauksilla. Tässä niistä muutamia.

  • Rahalla ei voi ostaa onnea, mutta kylläkin laajan tutkimuksen onnesta. Bill Vaughan
  • Onni on kuten uskontokin mysteeri, eikä sitä pitäisi selittää järjellä. Chesterton
  • Ei ole mitään pakenevampaa ja häviävämpää kuin ihmisen onni. Mika Waltari
  • Onnettomuuden tunne johtuu siitä, että ihmisellä on aikaa aprikoida, onko hän onnellinen vai ei. G.B. Shaw
  • On ihmisiä, jotka elävät onnellisina siitä tietämättä. Vauvenargues
  • Se on onnellinen, joka ei sure sitä, mitä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Demokritos
  • Onnellisin ihminen on hän, joka tekee mahdollisimman monta ihmistä onnelliseksi. Denis Direrot.
  • Suurin onni elämässä on tulla rakastetuksi omana itsenään – tai pikemminkin siitä huolimatta. Victor Hugo

Romanttinen rakkaus

Haastattelu romanttisesta rakkaudesta vuodelta 2004

1. Romanttinen rakkaus ilmiönä ja käsitteenä. Miten määrittelisit rakkauden?

Rakkaudessa on kaksi ulottuvuutta, kiitollinen arvostus ja fyysinen halu. Romanttisessa rakkaudessa nämä ovat molemmat mukana, agapé-rakkaudessa (esim. Paavalin kuvaus) korostuu toisen kunnioitus ja halu toimia toisen parhaaksi. Romanttinen rakkaus ennen kaikkea kulttuurinen ilmiö, joka suuntaa ihmisen turvallisuuden, läheisyyden ja seksuaalisuuden tarpeita. Länsimaisessa kulttuurissa romanttinen rakkaus on sokea, hallitsematon, voimakas tunnetila, jonka kohteena on juuri minulle tarkoitettu ainoa oikea ihminen.

2. Mistä rakkauden tutkimuksessa juuri nyt keskustellaan?

Hyvin monista eri asioista. Yksi tärkeä teema on rakkauden merkitys ihmisen hyvinvointia edistävänä asiana.

3. Miten kahden ihmisen välinen romanttinen rakkaus alkaa?

Edellytyksenä on altistuminen romanttisen rakkauden idealle, maailman katselu romantiikan silmin, sopivan kohteen ilmaantuminen, seksuaalinen vetovoima, myönteinen ensivaikutelma, “sielujen sympatian” tunnistaminen ja salaisuuksien vaihtaminen. Tilanteet sinänsä voivat olla aivan ainutkertaisia ja niissä hyvin pienetkin asiat voivat olla tärkeitä.

4. Onko rakkaus tunne, tuntemus, halu vai suhde. Vai jotain aivan muuta?

Rakkaus on tunne, mutta se on myös suhde, tahtomista, tekoja, ajatuksia, haluja, arvostuksia ja periaatteita. Sitä on mahdoton tyhjentää yhdellä sanalla tai käsitteellä.

5. Aristoteles määrittelee rakkauden hyvän toivomiseksi toiselle juuri toisen eikä itsemme vuoksi. Kykenevätkö ihmiset tällaiseen rakkauteen?

Ilman muuta kykenevät. Aina voidaan keksiä itsekkäitä motiiveja myönteisille asioille, mutta ihmisluontoon kuuluu sekä kyky etsiä omaa etua että kyky toimia toisen parhaaksi. Ei haittaa, että nämä usein sekoittuvat toisiinsa.

6. Romanttinen rakkaus vai arkinen kiintymys, mihin perustuu romanttisen rakkauden kaikkivoipainen huuma?

Robert Sternberg erottaa osuvasti rakkaudessa intohimon, läheisyyden ja sitoutumisen. Näitä yhdistelemällä voidaan kuvata rakkauden eri muotoja. Romanttisen rakkauden tieteelliset selitykset ovat helposti latteita. Niissä voidaan painottaa kulttuuria ja biologiaa eri suhteissa. Ilman muuta paineet tulevat molemmista suunnista. Olennaista on kokemus, että me kaksi kuulumme yhteen ja olemme toisillemme äärettömän tärkeitä; oikeastaan muita ei meidän lisäksi olekaan. Toisen ehdoton hyväksyntä on jotakin käsittämätöntä ja hyvin palkitsevaa.

7. Mikä on tärkein asia, jonka olet rakkaudesta urasi aikana oivaltanut?

Rakkauden ilmaiseminen, rakkauden tekojen tärkeys.

8. Tuottaako romanttinen rakkaus onnellisuutta?

Kyllä se tuottaa. Tutkimusteni mukaan rakastuneet ihmiset ovat keskimääräistä onnellisempia.

9. Voisiko ihminen elää ilman romanttisen rakkauden tuomaa iloa?

Joissakin kulttuureissa romanttisen rakkauden idea on suorastaan omituinen. Jos jotakin romanttisen rakkauden kaltaista noissa kulttuureissa ilmeneekin, sitä ei katsota hyvällä silmällä eikä pidetä oikeana perustana avioliitolle. Rakkaus tietenkin eri muodoissaan on universaali asia, samoin seksuaalinen vetovoima, mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eri syistä eivät ole kokeneet romanttista rakkautta. Monet muutkin asiat antavat ihmisen elämään iloa ja onnellisuutta.

10. Voiko rakkautta toisessa sytyttää jollain tietoisella teolla?

Kuulostaa aika epätoivoiselta. “Kun toimin tietyllä tavalla, tuo ihminen rakastuu minuun.” Varmaan tällaista on yritetty, mutta luultavasti yleensä huonolla menestyksellä. Kiinnostusta ja myönteistä asennetta voi ilman muuta synnyttää jollakin tietoisella teolla. Rakkaudessa on kysymys vuorovaikutuksesta, jossa molempien osapuolien panos on tärkeä.

Ilo, onni, hyvinvointi (2001)

Ilo, onni, hyvinvointi. 2001. Helsinki: Kirjapaja, 380 s.
ISBN 951-625-660-0

Satunnaisesti kirjakaupoissa. Allekirjoittaneella muutama kappale.

Anna onnelle mahdollisuus

Onnellisuusprofessorin kirpeänraikas onnen oppitunti

Oliko Elvis onnellinen? Entä historian suuret nerot? Onko onni yltäkylläisten etuoikeus, vai voisiko onnellisen ihmisen löytää myös onnettomista oloista?

Markku Ojanen on tutkinut onnen olemusta, sen edellytyksiä ja esteitä. Hän esittelee kansainvälisten onnellisuustutkimusten uusimpia tuloksia ja kehittelee omaa valtavirrasta poikkeavaa ohjelmaansa. Onnelliseksi voi oppia, hän sanoo.

Lukuisten esimerkkien ja elämäntarinoiden ryydittämä teos antaa hyviä työvälineitä jokaiselle, joka haluaa lisätä itsetuntemustaan ja löytää iloa, onnea ja hyvinvointia elämäänsä.

Kirjoittaja
Markku Ojanen on psykologian professori, joka työskentelee Tampereen yliopistossa. Hän on aiemmin julkaissut useita tietokirjoja psykologian alalta.