Positiivista psykologiaa käsittelevät artikkelit

Positiivinen psykologia (2014)

Vaikka Markku onkin viime aikoina kirjoittanut valehtelemisesta ja persoonallisuudesta, sivustolla usein haettua ja luettua aineistoa ovat Markun positiivista psykologiaa käsittelevät artikkelit ja teokset.

Markku on kirjoittanut aiheesta Editan julkaiseman perusteoksen Positiivinen psykologia (2014) ja sen lisäksi sivustolta löytyy mm. seuraavia aivan hiljattain lisättyjä artikkeleita:

Kaikki sivuilta löytyvät positiivisen psykologian artikkelit löytyvät samaisen luokan alta.

Positiivinen psykologia psykoterapian tukena

Duckworth, Steen & Seligman (2005)

Positiivisen psykologian lähtökohta ei ole oireiden tai sairauden vähentäminen vaan elämän myönteisten asioiden edistäminen. Ihminen ei välttämättä ole tyytyväinen elämäänsä, koe aidosti iloa tai tunne elämäänsä mielekkääksi, vaikka hänen oireensa olisivat helpottuneet.

Monien psyykkisten ongelmien hoito on kehittynyt ja laaja tutkimus osoittaa, että moniin ongelmiin on saatavissa empiirisesti validoitua terapiaa. Paradoksaalisesti kuitenkin ongelmat koko ajan lisääntyvät, joten kyseessä on eräänlainen viivytystaistelu. Onko erityisesti länsimaisessa kulttuurissa jotakin sellaista, joka on omiaan edistämään psyykkisiä oireita? Monet vastaavat tähän kysymykseen myöntävästi. Yksi hoitoon liittyvä ongelma voi olla juuri se, että elämän myönteisiin asioihin on kiinnitetty liian vähän huomiota. Kulttuuri tuottaa sellaisia hyvän elämän ja menestyksen malleja, jotka ovat omiaan heikentämään ihmisen todellista hyvinvointia.

Siten “korjataan viat” lähestymistavasta on vähitellen päästävä tasapainoisempaan lähestymistapaan, jolloin terapiaan kuuluu aina myös “vahvuuksien vahvistaminen”. Tällaista positiivista tarjontaa on kyllä olemassa, mutta suuri osa siitä on tieteellisen psykologian ulkopuolella tapahtuvaa elämäntaitojen opetusta. Huomattava osa tästä opetuksesta nojautuu uskontoihin tai humanistisiin maailmankatsomuksiin. Toistaiseksi emme tiedä kovin paljon siitä, miten nuo lukuisat hyvän elämän, onnellisuuden, itseluottamuksen ja sankaruuden ohjeet todella toimivat. Monet noista ohjeista kuulostavat hyviltä, mutta tuskinpa ne kaikki toimivat yhtä hyvin.

Positiivisen psykologian edeltäjiä ovat ne filosofit ja uskonnolliset opettajat, jotka jo tuhansia vuosia sitten opettivat hyvän elämän periaatteita. Tieteellisen psykologian suurista nimistä Sigmund Freud korosti mielihyvän tärkeyttä, Carl Jung yksilön eheyttä ja spirituaalisia kokemuksia, Alfred Adler ihmisen sosiaalisia pyrkimyksiä, Skinner myönteisten palautteiden ja Viktor Frankl mielekkyyden kokemisen tärkeyttä. Humanistisen psykologian edustajat ovat pohtineet laajasti hyvinvoinnin ja kasvun edellytyksiä. Monet heistä ovat korostaneet ihmisen omaa vastuuta itsensä toteuttamisessa ja oman aidon minuuden löytämisessä.

Marie Jahodalla on huomattavia ansioita psykologisen hyvinvoinnin käsitteen jäsentämisessä. Hän erotti hyvinvoinnin osatekijöinä itsensä hyväksymisen, kasvun ja kehityksen, persoonallisuuden integraation, autonomian, realistisen todellisuuden havaitsemisen ja ympäristön hallinnan.

Positiivisen psykologian isähahmo on kuitenkin Martin Seligman, joka on saanut koottua yhteen niitä psykologeja, jotka kiinnostuneet ihmisten vahvuuksista, hyvinvoinnista, myönteisistä tunteista, kasvusta, elämän mielekkyydestä ja optimaalisesta toiminnasta. Silloin kuin korostetaan nimenomaan yksilön kasvamista, joka lähtee liikkeelle, kun ihmiset tavoittelevat asioita, jotka ovat heidän arvojensa ja uskomustensa mukaisia.

Monet hallintaa kuvaavat käsitteet liittyvät luontevasti positiivisen psykologian lähestymistapaan. Tällaisia ovat minäpystyvyys (self-efficacy), sosiaalinen tai emotionaalinen älykkyys, optimismi, itseluottamus, toiveikkuus jne.

Positiivisen psykologian lähtökohtana on, että elämän kielteiset ja myönteiset asiat eivät suinkaan välttämättä muodosta jatkumoa, vaan ne ovat limittäin ja lomittain. Kielteisiä ja myönteisiä asioita voi elämässä olla samanaikaisesti. Kielteisten asioiden ratkeaminen tai väheneminen ei ilman muuta vahvista elämän myönteisiä puolia. Niinpä on luontevaa, että myös terapian tulisi sisältää molempia aineksia. Usein terapian lähtökohtana on juuri oireiden lievittäminen ja pahan olon vähentäminen, mutta otetaan esiin elämän myönteisten puolien vahvistaminen. Nämä myönteiset asiat toimivat myös suojatekijänä elämän kielteisille elämänmuutoksille.

Monissa kielissä onnellisuus on sana, josta lähdetään liikkeelle, kun puhutaan hyvinvoinnista tai hyvästä elämästä. Läntisen tradition puitteissa Aristoteles ja Platon kuvasivat onnellisuuden luonnetta ja myös juutalais-kristillisessä traditiossa onnellisuutta on paljon pohdittu. Vuorisaarnan asre (hepr.) ja makarios (kreik.) ovat vaikeasti käännettäviä sanoja. Raamattumme kääntää ne autuas-sanalla, mutta monissa kielissä käytetään sanaa siunattu tai sanaa onnellinen.

Onnellisuussanan purkaminen on sen laajuuden vuoksi paikallaan. Onnellisuuteen liittyy Martin Seligmanin mukaan kolme näkökulmaa: (1) Miellyttävä elämä, johon liittyy myönteisiä kokemuksia menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Aikaisemmat kokemukset antavat aihetta tyytyväisyyteen, tyyneyteen ja rauhaan, nykyisyydessä on mielihyvää ja iloa, tulevaisuudessa taas on uskoa, toivoa ja rakkautta. (2) Sitoutunut elämä, jolle on ominaista hyveellinen elämä, kiinnostus ja aktiivinen osallistuminen yhteistä hyvää edistäviin asioihin. (3) Mielekäs elämä, jolloin elämässä koetaan yksi tai useampia tarkoituksia, joiden eteen kannattaa tehdä työtä.

Positiivinen psykologia tutkii, miten näitä onnellisuuden eri puolia voidaan edistää yksilön, yhteisöjen ja yhteiskunnan tasolla.

Miellyttävän elämän kokemusta on tutkittu kysymällä yksilöltä hänen omaa arviotaan elämästä. Onko hän tyytyväinen elämäänsä, tunteeko hän iloa, luottaako hän tulevaisuuteen? Useimmiten kun kysytään ihmisen onnellisuutta, tarkoitetaan juuri tätä näkökulmaa. Lähtökohtana on ajatus, että ihminen itse tietää parhaiten oman tilansa. Muut menetelmät (havainnot, haastattelut, päiväkirjat) voivat olla paikallaan, jos henkilön käyttäytyminen viittaa siihen, että hänen tulkinnoissaan on jotakin ristiriitaista. Arvioihin vaikuttaa aina jonkin verran mieliala sekä kulttuurin odotukset.

Ihmisen persoonallisuutta on tutkittu paljonkin, mutta hänen vahvuutensa ovat jääneet niukalle huomiolle. Kuusi hyvettä nousee esiin, kun verrataan eri kulttuureja keskenään. Ne ovat rohkeus, rakkaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja transsendenttisyys. Viimeksi mainittu tarkoittaa ihmisen kykyä olla yhteydessä johonkin suurempaan ja pysyvämpään, muihin ihmisiin, tulevaisuuteen, evoluution, jumalalliseen tai maailmankaikkeuteen. Näitä hyveitä on psykologiassa tutkittu vain vähän, eniten rakkautta, vaikka myös siinä painopiste on ollut muualla kuin rakkaudessa hyveenä. Koska monet inhimilliset ongelmat aiheutuvat itsekkyydestä, narsismista ja vastuun karttamisesta, hyveiden tutkiminen on perusteltua.

Sitoutumista elämään on tutkittu Mihaly Csikszentmihalyin flow-käsitteen avulla. Flow kuvaa ihmisen täydellistä uppoamista johonkin mielenkiintoiseen ja haastavaan asiaan. Silloin hänen taitonsa ovat juuri haasteiden mukaisia, joka synnyttää tuon (jälkeenpäin) mielihyvää tuottavan tilan. Flowta on tutkittu sekä aikaotannalla että kyselylomakkeilla. (Olen käyttänyt flow-tilasta nimitystä ”ajan riento”.)

Mielekkyyden tutkimuksessa voidaan erottaa Viktor Frankliin nojautuva traditio, jossa ihmisiltä kysytään, miten he elämänsä kokevat ja ihmisten pyrkimysten ja tavoitteiden tutkimus. Franklin mukaan monien ongelmien takana on eksistentiaalisen ahdistuksen kokemus. Elämän tarkoituksen löytäminen on merkittävä askel eteenpäin, kun eheytymisen prosessi käynnistyy.

Onko mahdollista kehittää ohjelmia, joilla hyvinvointia ja onnellisuuttaa voidaan edistää? Martin Seligmanin työryhmä kokeili viittä erilaista interventiota kokeellisen asetelman avulla (471 henkilöä). Seurantaa jatkettiin aina kuuteen kuukauteen asti. Yhdessä ryhmässä oli mietittävä kolme hyvää asiaa viikon ajan. Toinen ryhmä kirjoitti jollekin henkilölle kiitoskirjeen ja kävi lukemassa sen hänelle. Kolmas tunnisti omia vahvuuksiaan testin avulla (missä olet parhaimmillasi) ja neljännessä annettiin palautetta vahvuuksista. Vahvuuksia tuli soveltaa viikon ajan uudella tavalla. Kontrolliryhmä kirjoitti varhaisista muistoistaan joka ilta viikon ajan.

Tutkimuksen tulos oli, että välittömästi kokeen jälkeen kaikki ryhmät olivat onnellisempia ja vähemmän masentuneita, myös kontrolliryhmä. Jo viikon kuluttua kontrolliryhmän positiivinen vaikutus hävisi ja samoin myös “missä olet parhaimmillasi” -ryhmän vaipui lähtötasolle.

Kiitollisuuskäynnin vaikutus oli suurin kuukauden kohdalla, mutta laski sitten kontrolliryhmän tasolle. “Vahvuuksien käyttö”- ja “kolme hyvää asiaa” ryhmät eivät aluksi eronneet kontrolliryhmästä, mutta niiden tulokset paranivat myöhemmissä seurannoissa. Näillä ohjeilla oli siis pitkäaikaista vaikutusta. Vaikutus tehostui, jos näitä keinoja jatkettiin vielä viikon jälkeen.

(Vastaavia tutkimuksia on viidentoista vuoden aikana tehty paljon. Positiivisuuden merkitys terapiassa on jatkuvasti lisääntynyt.)

Lähde: Duckworth, A.L., Steen, T.A. & Seligman, M.E.P. (2005). Positive psychology in clinical practice. Annual Review of Clinical Psychology, 1, 629-651.

Positiivisen psykologian kritiikki

Julkaistu 2014

Mutta voisiko joku joskus kirjoittaa niin, ettei meistä surullisista tuntuisi vieläkin surullisemmalle. Me ikään kuin putoamme kaiken ulkopuolelle. Tuntuu, että positiiviset jutut on tarkoitettu sellaisille, jotka kuitenkin pärjäävät hyvin, ne ovat heille sellaista pientä hienosäätöä, että voisi olla vieläkin onnellisempi.

(Ote erään positiivisuutta käsitelleen haastatteluni palautteesta.)

Tämä viesti kosketti. Olenko minä hyvää tarkoittaen jopa lisännyt näin kokevien ihmisten ahdistusta? Vastasin viestin lähettäjälle ja koetin selittää, mistä on kysymys. Varovaisuuteni on kuitenkin huomattavasti lisääntynyt tämän kirjeenvaihdon ansiosta.

Kritiikin ydinasiat

  • Positiivinen psykologia ei ole mitään uutta eikä aikaisempien ideoiden historiaa kunnioiteta.
  • Kuka osaa sanoa, mikä lopulta on positiivista? Mikä on sitä yhdelle voi olla negatiivista toiselle.
  • Positiivinen psykologia korostaa liikaa positiivisuutta.
  • Positiivinen psykologian soveltaminen on ennenaikaista.
  • Tuloksista yleistetään liikaa.
  • Positiivinen psykologia lupaa liikaa.

Kaikki nämä ovat todellisia vaaroja, mutta ne osuvat vain osaksi oikeaan. Psykologian juuret ulottuvat kauas historiaan. Monet positiivisuuden tutkijat ovat sen tuoneet esiin. Positiivisuuden määrittely on yksiselitteisempää kuin mitä kritiikki väittää. Jokainen järkevä ihminen on mieluummin onnellinen ja haluaa välttää masennusta, jos se vain on mahdollista. Terveys on parempi kuin sairaus ja kaikki arvostavat hyviä ihmissuhteita. Kuitenkin onnellisuus on lopulta avoin käsite, jota ei koskaan voida tarkasti määritellä.

Positiivisuutta voidaan korostaa liikaa, mutta se ei ole ihme, kun ajatellaan, miten negatiivista psykologia on ollut. Ei tarvitse kuin katsoa 20 vuoden takaisten oppikirjojen sisällysluetteloa ja sanastoa. Niistä ei löydy positiivisuutta kuvaavia sanoja. Ongelmat, sairaudet ja kärsimys ovat osa ihmiselämää, mutta entä jos juuri positiivisten puolien tutkimus ja siihen perustuvat hyvää elämää edistävät keinot ja ohjelmat lievittävät parhaiten kärsimystä? On tiedettävä, mikä ihmiselle on hyvää, jotta kärsimystä voitaisiin poistaa.

Tutkimusten soveltaminen on aina ennenaikaista siinä mielessä, että koskaan ei varmasti tiedetä, milloin ja miten jokin tieteellinen tulos kääntyy sovellukseksi. Psykologiassa monet tärkeät tulokset perustuvat korrelaatioihin ja laboratoriotutkimuksiin, joista ei suoraan voida päätellä, miten hyvin ne toimivat arkielämässä. Kun sovelluksia toteutetaan eettisesti hyväksyttävällä tavalla, niistä opitaan paljon.

Tulosten liiallinen yleistäminen on ihmistieteissä yhteinen ongelma. Tulokset ovat aina todennäköisyyksiä. Psykoterapian tutkimus on ollut opettavaista. Esimerkiksi masentuneet hyötyvät keskimäärin terapiasta, mutta tämän tuloksen alle kätkeytyy suurta vaihtelua. Osa hyötyy erittäin paljon, osa kohtalaisesti, osa hiukan ja osa ei yhtään. Terapiasta voi olla vahinkoakin. Monet eri tekijät vaikuttavat tuloksiin. Emme edes tiedä, mitä ovat terapian tärkeimmät vaikuttavat tekijät.

Positiivinen psykologia on aika ajoin tuottanut tarpeettoman vahvan dikotomian myönteisen ja kielteisen välille. Positiivisen psykologian piiristä nousseet väitteet voivat olla naiiveja ja harhaanjohtavia. Tosin silloin ”syntipukkina” on useimmiten ollut positiivisen ajattelun ideologia, jota monet positiivisen psykologian tutkijat arvostelevat.

Kieltämättä positiivinen psykologia tuottaa jatkuvasti uusia käsiteitä, joiden tieteellinen perusta on puutteellinen. Vaarana on asian tärkeyden ja kiinnostavuuden vuoksi positiivisuuskultti, joka ruokkii gurujen ja epämääräisten ohjaajien ja konsulttien rahankeruuta. Positiivinen psykologia voi myös palvella yritysten etuja työntekijöiden kustannuksella. Se voi vahvistaa status quota ja konformismia.

Suurin vaara lienee yksilön tahdon ja mahdollisuuksien liiallinen korostaminen yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella. Parhaiten hyvinvointia edistetään aineellista tasa-arvoa edistämällä ja tukemalla niitä, jotka eri syistä ovat jääneet yleisestä hyvinvoinnista osattomiksi.

Kirjallisuutta

Bolier, L. et al. (2013). Positive psychology interventions: A meta-analysis of randomized controlled studies. BMC Public Health, 13, 119.

Bruckner, Pascal (2011) Perpetual euphoria: On the duty to be happy. Princeton: Princeton University Press.

Burkeman, Oliver (2012). The antidote. Happiness for people who can’t stand positive thinking. New York: Faber and Faber, Inc.

Donaldson, S. I. (2011). Epilog: a practitioner’s guide for applying the science of positive psychology. Donaldson, S. I., Csikszentmihalyi, M., Nakamura, J. (toim.). Applied positive psychology. Improving everyday life, health, schools, work, and society, 217-221. New York: Psychology Press.

Ehrenreich, Barbara (2010). Smile or die. How positive thinking fooled America & the world. Lontoo: Granta books.

Held, Barbara S. (2004). The negativity of positive psychology. Journal of Humanistic Psychology, 44, 9-46.

McNulty, James K., & Fincham, Frank D. (2011). Beyond positive psychology? Toward a contextual view of psychological processes and well-being. American Psychologist, 67, 101-110.

Ojanen, M. (2014). Onko onnen avaimet vasta nyt löydetty? Duodecim, 130, 104.

Ojanen, M. (2014). Positiivinen psykologia, 2p. Helsinki: Edita.

Peterson, Christopher (2013). Pursuing the good life. 100 reflections on positive psychology. New York: Oxford University Press.

Postman, Neil (1987). Huvitamme itsemme hengiltä: Julkinen keskustelu viihteen valtakaudella. (Amusing ourselves to death: Public discourse in the age of show business, 1985.) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Porvoo: WSOY.

Miten minusta tuli positiivinen psykologi?

Omien valintojen ja kiinnostusten juuria on vaikea tavoittaa. Taustalla on aina peritty temperamentti, mutta myös ympäristötekijät vaikuttavat. Koulussa minua kiinnostivat historia ja psykologia. Yhtenä uran valinnan sytykkeenä oli Eino Kailan teos Persoonallisuus, jonka luin matkustaessani varusmiespalvelukseen Ouluun syksyllä 1963. Valitsin psykologian alakseni lähtiessäni opiskelemaan Tampereen yliopistoon (silloin Yhteiskunnallinen korkeakoulu). Opiskellessani toista vuotta psykologian laitokselle tuli opettajaksi Fullbright-professori Olaf W. Millert, joka houkutteli minut lähtemään Yhdysvaltoihin lukuvuodeksi 1966-7. Valintansa perusteeksi hän sanoi, että olin kuulemma ainoa, joka nauroi hänen vitseilleen! Millert kehotti minua lukemaan Viktor Franklin kirjoja, joista pidin kovasti. Varmaan myös hänen positiivinen persoonallisuutensa vaikutti kiinnostuksiini. Hän ei ollut innostunut “negatiivisesta psykologiasta”, sillä hänen mentorinsa oli Gordon Allport, viime vuosisadan puolivälin positiivisen psykologian edustaja. Tuo aika oli vielä psykoanalyysin kulta-aikaa.

Ensimmäinen kiinnostuksen kohteeni olivat mielisairaalapotilaat, siis tyypillinen “negatiivisen psykologian” tutkimuskohde. Harjoittelin Hattelmalan sairaalassa Hämeenlinnassa eivätkä kokemukseni sen ajan hoidosta olleet kovinkaan myönteisiä. Yksi ensimmäisiä ostamiani kirjoja oli Benjamin ja Dorothea Braginskyn ja Kenneth Ringin kirjoittama Methods of madness. The mental hospital as a last resort (Hulluuden metodit. Mielisairaala viimeisenä turvapaikkana). En enää muista, mistä sen sain käsiini, mutta ostin sen heti ilmestymisvuonna (1969) ja innostuin kovasti. Sen pohjalta lähdin samana vuonna tekemään lisensiaatintutkimustani.

Kirjan nimi ei ole positiivinen, sillä siinä puhutaan viimeisestä turvapaikasta. Nimi heijasti tuon ajan yleistä käsitystä, jonka mukaan mielisairaan kohtalo oli ankea, sillä tutkimusten mukaan mielisairaalaa pidettiin vankilaa pahempana paikkana. Mielisairaaloissa potilaan tila yleensä pikemminkin huononi kuin parani, jos siellä oltiin useita kuukausia ja jopa vuosia. Sairaalasta tuli monille hänen viimeinen turvapaikkansa. Kirjan sisällössä viehätti sen uusi näkökulma. Nuorta tutkijaa miellytti tapa, jolla siinä haastettiin vallitsevat käytännöt ja ajattelutavat.

Kirjan tekijöiden mukaan mielisairaalapotilas ei ole passiivinen, hoitajien tahtoon mukautuva irrationaalinen olento, vaan hän pystyy kontrolloimaan omaa elämäänsä jopa mielisairaalassa. Hän ei ole tahdoton uhri, vaan pystyy “toteuttamaan itseään” jopa mielisairaalan karuissa olosuhteissa. Hän haluaa elää mukavaa ja miellyttävää elämää aivan samoin kuin kaikki muutkin ihmiset. Tämä tavoite on usein aivan vastakkainen sille, mitä hoitohenkilökunta haluaa. Henkilökunta haluaa potilaiden ottavan vastuuta itsestään ja luopuvan harhoistaan. Mielisairaat toimivat kuitenkin hyvin samaan tapaan kuin ihmiset mielisairaalan ulkopuolella eivätkä siten kuin hulluilta olisi syytä odottaa.

Tämä tulkinta oli siten aivan toisenlainen kuin se, joka tuohon aikaan vallitsi. Mielisairaat nähtiin poikkeavina ihmisinä, joilla myös motiivit olivat muihin verraten outoja. He eivät hallinneet itseään, vaan vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Niinpä heidät yleensä asetettiin holhouksenalaisiksi. Kun pääasiallinen diagnoosi oli skitsofrenia eli jakomielitauti, jo tuo nimike kuvasi sitä, miten toivottomasta tilasta oli kysymys. Lääkkeet lievittivät oireita mutta kuntoutuksesta ei juuri puhuttu. Tuolloin niin yleinen suojatyö pikemminkin laitostutti potilaita.

Kirjoittajat uskoivat, että potilaat haluavat ja pystyvät vaikuttamaan omaan elämäänsä. Heidän toiveensa ja pyrkimyksensä oman elämänsä suhteen olivat aivan samoja kuin kenellä muulla tahansa. Kuvaus, jonka mukaan he olivat alistuvia ja johdateltavia olentoja, oli virheellinen. Ne keinot, joita he käyttivät oman elämänsä hallintaan, eivät useinkaan olleet suoria, vaan usein huomaamattomia mutta silti tehokkaita. Suora kapinointi ei auttaisikaan mitään, vaan johtaisi vahvempaan lääkitykseen, sillä se tulkittaisiin sairauden oireena.

Nämä kriittiset ajatukset eivät olleet uusia, sillä esimerkiksi Thomas Szasz oli jo usean vuoden ajan ankarasti arvostellut mielisairaalahoitoa, samoin mm. Ronald Laing Englannissa ja Franco Basaglia Italiassa. He näkivät mielisairaalahoidon yhteiskunnan harjoittamana kontrollina, jonka tavoite oli saada poikkeavat ihmiset kuriin. Szasz käytti ilmaisua ”mielisairauden myytti”, jolla hän tarkoitti sitä, että puhe mielisairaudesta on analogia, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Poikkeava käyttäytyminen ei ole sairautta, vaan kyse on elämisen ongelmista, jollaisina niitä tulee käsitellä.

Braginskyt ja Ring osoittivat tutkimuksillaan, että mielisairaalapotilaiden toimintaa voidaan kuvata sopeutumistyyleillä, jotka vastaavat heidän aikaisempia elämänvaiheitaan. Potilaat vastaavat omalla omintakeisella tavalla kysymykseen “Miten mielisairaalassa pärjää parhaiten ja miten siellä voi elää hyvää elämää?”. Tutkijat erottivat kolme sopeutumistyyliä, joita käyttävät he nimesivät osastolaisiksi, sosiaalisiksi ja työläisiksi. Osastolaiset halusivat olla omissa oloissaan eivätkä olleet kiinnostuneita terapiasta tai työn tekemisestä. Sosiaaliset taas hakeutuivat toistensa seuraan ja kävivät usein vilkkaita keskusteluja monista asioista. Työläiset hakeutuivat työhön ja käsillä tekemiseen ja kokivat sen omakseen. Muut asiat eivät heitä sanottavasti kiinnostaneet.

Kävi myös ilmi, että monet halusivat välttää sairaalasta lähtemistä, koska sairaalan ulkopuolella ei ollut heille mitään tarjolla. Monen potilaan elämä oli tasapainoilua oman psyykkisen tilan suhteen. Toisaalta oli oltava niin vähän oireita, että saattoi olla avoimella osastolla ja toisaalta oli ilmaistava riittävästi oireita, ettei tarvinnut lähteä sairaalasta. Tutkijat osoittivat, että eri tavoin järjestetty potilashaastattelu laukaisi erilaisia oireita. Jos psykiatri arvioi potilaan mahdollisuuksia lähteä sairaalasta, oireita oli huomattavasti enemmän kuin jos arvioitiin hänen oikeuttaan jatkaa avo-osastolla.

Kyseessä ei ollut harkittu toimintastrategia niin, että potilas olisi mielessään tuuminut: “Nyt minun täytyy esiintyä siten kuin hullulta odotetaan, jotta minun ei tarvitse lähteä sairaalasta.” Eivät tavallisten ihmisen strategiatkaan ole aina tietoisia, vaan usein hyvin automaattisia. Kuitenkin potilaat osasivat kysyttäessä ilmaista toiveensa, joita heidän toimintansa vastasivat.

Tämä lähestymistapa ohjasi omaa toimintani sekä tutkijana että kuntoutustyön kehittäjänä. Pääsin mukaan Sopimusvuori ry:n terapeuttisten yhteisöjen toimintaan vuonna 1971 ja 1980-luvun alussa sain vastuulleni Valtakunnallisen skitsofreniaprojektin puitteissa tehtävän pitkäaikaispotilaiden kuntoutukseen liittyvän tutkimus- ja kehittämistyön. Kannustavana opastajana minulla oli psykiatrian professori Erik Anttinen, jonka termi “katteellinen optimismi” miellytti minua. Tällä hän tarkoitti sitä, että kuntoutuksessa ja elämässä optimismin on aina oltava mukana, mutta myös realismia tarvitaan. Ihmiselämään mahtuu sekä nousuja että laskuja. Anttinen – ja koko Sopimusvuori – edusti siis positiivista psykologiaa, joskaan tuota käsitettä ei tietenkään silloin tunnettu.

Englannista peräisin oleva Maxwell Jonesin kehittämä terapeuttisen yhteisön idea tarjosi 1960-luvulta alkaen positiivisen vaihtoehdon psykiatriseen hoitoon ja kuntoutukseen. Lähtökohtana oli tasa-arvoinen potilaiden ja henkilökunnan vuorovaikutus ja usko siihen, että myös mielisairaiksi nimetyissä ihmisissä on voimavaroja, kun heille annetaan mahdollisuuksia. Vastuullisuus, aktiivisuus ja yhdessä toimiminen olivat niitä periaatteita, joiden varaan toiminta rakentui. Uutta suhtautumista kuvasti myös se, että yhteisöön kuuluvat olivat jäseniä, asukkaita tai asiakkaita, kuten heitä Sopimusvuoressa nimettiin. (Jälkikäteen voi pohtia, oliko asiakas hyvä nimi, mutta siihen päädyttiin.)

Halusin tutkimuksessani suoraan kysyä potilailta, mitä he ajattelivat elämästään ja miten he arvioivat omia ominaisuuksiaan. Tuolloin yleinen tapa tutkimuksissa oli se, että potilaita tarkkailtiin ja haastateltiin, jonka jälkeen psykiatri teki heistä kliinisen arvionsa. Potilaiden kykyyn arvioida omaa tilaansa ei juuri luotettu. Näistä potilaisiin kohdistuvista tutkimuksista siirryin vähitellen myös tavallisten ihmisten tutkimiseen. Minua kiinnostivat ongelmien ohella myös heidän vahvuutensa. Laadin sellaisia uusia mittareita, joilla näitä vahvuuksia oli mahdollista saada esiin.

Seuraavassa esimerkkejä niistä tutkimustuloksista, joita yli 40 vuoden aikana olen saanut.

Mielisairaalapotilaiden kokemukset sairaalasta (1969)

Lisensiaattityössäni haastattelin 90 potilaan kokemuksia sairaalasta. Kysyin muun muassa heidän tyytyväisyyttään sairaalassaoloon. Kun heidän vastauksensa muunnettiin prosenteiksi asteikon maksimista, potilaat olivat 75-prosenttisesti tyytyväisiä kohteluunsa. Hoito ja ruoka olivat 65-prosenttisesti tyydyttäviä, mutta tovereista ei ollut kovin paljon iloa (58 %). Vain ajan kulumisesta annettiin kielteiseen suuntaan painottuva arvio (46 %).  Tämä tulos siis tarkoittaa, että potilaat olivat melko tyytyväisiä elämäänsä. Järkevää tekemistä oli sairaalassa vaikea löytää. Se oli hoitohenkilökunnan ja potilaiden yhteinen ongelma.

Minulle oli kuitenkin yllätys, että yleiskuva oli näinkin positiivinen. Odotin, että arviot olisivat olleet kielteisempiä. Aivan samoin kuin Braginskyn tutkimuksessa moni potilaista ei halunnut lähteä sairaalasta, koska siitä oli tullut heille, jos ei viimeinen turvapaikka, niin ainakin kiinni pitämisen arvoinen turvapaikka. Muuta ei ollut silloin tarjolla. Moni oli menettänyt kotinsa.

Toinen tärkeä havainto positiivisen psykologian näkökulmasta oli se, että potilaiden arviot vaikuttivat hyvin realistisilta. Heillä oli siis aivan ilmeisesti oireiden ohella hyödyllisiä taitoja ja vahvuuksia.

Aito onnellisuus

Kirja-arvostelu, Markku Ojanen

Martin E.P. Seligman: Aito onnellisuus. Art House.

Martin Seligman on jo lähes 50 vuoden ajan tuonut uusia merkittäviä ideoita psykologian tutkimukseen. Tehdessäni väitöskirjaani 1970-luvun alussa innostuin opitun avuttomuuden (learned helplessness) ideasta, joka sopi kuin nakutettuna laitostuneen pitkäaikaispotilaan kuvaan. Sen mukaan kyvyttömyys vaikuttaa siihen, mitä omassa elämässä tapahtuu, johtaa passivoitumiseen. Seurauksena on masennuksen kaltainen tila. Seligman kuitenkin osoitti, että onnistumiset vahvistavat sekä eläimiä että ihmisiä niin, että he kestävät pahojakin epäonnistumisia.

Vähitellen Seligmanin teorioissa alkoivat painottua yhä enemmän ihmisen selviytymistä ja vahvuuksia luonnehtivat tekijät. Opitun avuttomuuden teoria oli aluksi hyvin behavioristinen, toiminnan konkreettisia seurauksia korostava, mutta vähitellen myös kognitiot tulivat teoriaan mukaan. Seligmanin mukaan yksilön reaktioihin vaikuttaa merkittävästi hänen tulkintansa siitä, mitä hän näkee ja kokee. Käsite tulkintatyyli (explanatory style) kuvasi yksilön suhtautumista siihen tilanteeseen, jossa hänelle tapahtuu jotakin. Myönteiselle tulkintatyylille on ominaista optimismi, jolloin ihminen tulkitsee vastoinkäymiset tilapäisinä, ulkoisina ja ohimenevinä ja onnistumiset kestävinä, sisäisinä ja yleisesti tai laajasti persoonallisuutta kuvaavina. Tutkimukset ovat osoittaneet, että optimismi liittyy moniin arkielämän kannalta myönteisiin tuloksiin ja seurauksiin. Mikä parasta, optimismia voi oppia, vaikka taipumukset viittaisivat pessimismiin. Aito onnellisuus -kirjassa on runsaasti esimerkkejä optimismiin ja pessimismiin liittyvistä tutkimuksista.

Näistä ideoista ja tutkimuksista oli lyhyt matka positiiviseen psykologiaan, jonka isähahmona Seligmania aiheellisesti pidetään. Positiivisessa psykologiassa tutkitaan tieteellisesti ihmisen myönteisiä tunteita, ominaisuuksia sekä instituutioita ja ympäristöjä. Kyse ei ole positiivisesta ajattelusta, jonka juuret ovat jo antiikissa ja johon liittyvää populääripsykologista kirjallisuutta on julkaistu 1800-luvulta lähtien. Seligman arvostelee voimakkaasti “mätä omena” -tulkintoja, joita hän näkee perisyntiajattelussa sekä varsinkin psykoanalyysissä, johon hän kirjoituksissaan kohdistaa ankaraa kritiikkiä. Psykoanalyysi edustaa “negatiivista psykologiaa”, josta on korkea aika päästä irti. “Niin merkilliseltä kuin Freudin ajattelu jyrkästi esitettynä vaikuttaakin, se on löytänyt tiensä psykologien ja psykiatrien vastaanotoille, ja niinpä potilaat luotaavat siellä päivittäin menneisyydestään kielteisiä yllykkeitä ja tapahtumia, jotka ovat muovanneet heidän persoonallisuuttaan” (s. 10).

Seligman moittii tulkintoja, joissa ihmisestä halutaan väkisin tehdä olento, joka tekee kaiken itsekkäistä motiiveista. “Hyvyyden taustalla täytyy olla jokin salattu, kielteinen vaikutin, jotta tutkimus voisi saada akateemista arvoa” (s. 11). Esimerkiksi hyllyssäni olevissa psykologian perusteita kuvaavissa oppikirjoissa on yleensä parikymmentä sivua ahdistuksesta ja peloista, masennuksesta ja aggressiivisuudesta. Siis jokaisesta näistä erikseen. Hakusanastosta sen sijaan ei löydy onnellisuutta, kiitollisuutta, tarkoitusta, toivoa, uskoa tai juuri mitään muutakaan myönteistä ihmisen ominaisuutta. Poikkeuksena on vain älykkyys, josta on paljon tekstiä. Kuitenkin tutkimusten mukaan ihmiselämässä on enemmän myönteisiä kuin kielteisiä tunteita. Lisäksi ihmiset arvioivat itseään hyvin myönteisesti ja näkevät tulevaisuutensa valoisana.

Kirja etenee näiden ohjelmajulistusten mukaisesti. Ensimmäinen osa käsittelee myönteisiä tunteita – siis muutakin kuin onnellisuutta, toinen osa vahvuuksia ja hyveitä ja kolmas arkielämään liittyviä kysymyksiä. Edelleen tuntuu oudolta, että monista kirjassa kuvatuista asioista on niin vähän aikaisempaa tutkimusta. Onnellisuudesta on tehty yksittäisiä tutkimuksia, mutta ne eivät muodostaneet yhtenäistä ohjelmaa tai kokonaisuutta. Kirjan ansiona onkin, että siihen on koottu positiivisen psykologian keskeisimmät tutkimustulokset aina vuoteen 2002 asti, jolloin kirja julkaistiin Yhdysvalloissa. Tutkimus on tosin räjähdysmäisesti lisääntynyt ilmestymisen jälkeen, mutta se ei suinkaan vähennä sen arvoa. Olen jo kauan pohtinut, miksi tämä valtava kiinnostus onnellisuuteen on näin tuore asia. Onnellisuutta on toki pohdittu antiikissa paljon ja tuo pohdinta on yhä pätevää, mutta laaja tutkimus on noin 15 vuoden ikäistä. Sitä ylemmäs pitää nostaa hattua Erik Allardtille, jonka johdolla tehtiin pohjoismainen onnellisuustutkimus vuoden 1970 taitteessa.

Seligmanin syyttävä sormi kohdistuu monissa kirjan kohdissa freudilaisuuteen, jonka ansiosta onnellisuuden pohdinnasta tuli pinnallista puuhaa. “Suuri osa hoitoajasta psykiatrien ja psykologien vastaanottohuoneissa … tuhrautui lapsuuden tarkkaan muisteluun” (s. 87). “Suuret lapsuustraumat saattavat vaikuttaa jonkin verran aikuisiän persoonallisuuteen mutta vain hädin tuskin havaittavissa määrin” (s. 88). Tämä on aika kovaa tekstiä ja mielestäni liiankin kärkevää. Monet onnellisuustutkijat väheksyvät ympäristötekijöiden merkitystä. Onnellisuuden yhtälöksi määritetään O = M + T + H, jossa M = määräytynyt marginaali, T = elämäntilanne ja H = omaehtoisen vaikuttamisen osuus. Käännös “määräytynyt marginaali” kuulostaa kankealta. Englanniksi se on yleensä “set point” tai “set range”. Luonteva käännös voisi olla onnellisuuden perustaso, jonka siis ajatellaan määräytyvän geneettisesti. Tavallisesti näiden suhteiksi esitetään 40 % + 10 % + 50 %, eli tilanteiden vaikutukset nähdään vähäisinä. Kun kuitenkin valtioiden väliset erot onnellisuudessa ovat erittäin suuria, tuo 10 % tuntuu pieneltä. Kannattaa muuttaa Moldovasta tai Nigeriasta Tanskaan, sillä silloin onnellisuuden pitäisi kohota aivan radikaalisti!

Kirjan kirjoittamisen jälkeen “set point” -ideaa onkin arvosteltu, sillä tutkimusten mukaan ihmiset eivät toivu niin helposti traumoista kuin viisi vuotta sitten ajateltiin. Esimerkiksi kipu, työttömyys tai läheisen menetys voivat vaikuttaa vuosikausien ajan. Myös elämässä tapahtuneet myönteiset asiat voivat hyvin pitkällä tähtäimellä kohottaa onnellisuuden tasoa. Asia on ilmaistava näin varovasti, sillä pitkäaikaista onnellisuuden seurantaa on tehty varsin vähän. Kehityspsykologinen tutkimus (mm. Lea Pulkkisen työryhmä Suomessa) kuitenkin osoittaa, että etenkin traumaattisilla kasvuolosuhteilla on merkittävä vaikutus tulevan hyvinvoinnin kannalta. Kasvatus- ja ympäristötekijöiden merkitystä on milloin liioiteltu, milloin väheksytty.

Kirjan yhtenä ansiona on, että se kuvaa hyveitä ja vahvuuksia. Näitten tutkimuksessa Seligmanilla on aivan erityisiä ansioita. Hän on työryhmineen päätynyt seuraaviin hyveisiin, joita arvostetaan kaikkialla maailmassa: viisaus ja tieto, rohkeus, rakkaus ja inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus sekä henkisyys ja transsendenssi. Seligman siis torjuu hyveisiin liittyvän suhteellisuuden. Missään lapsia ei opeteta valehtelemaan tai halveksumaan viisautta. Poikkeuksia voi olla, mutta ne syntyvät yleensä ääriolosuhteissa. Seligmanin työryhmä on laatinut laajan lomakkeen, jolla he jatkuvasti internetissä keräävät tutkimustietoa. Tutkimusryhmä on listannut 24 vahvuutta, joista mainittakoon esimerkiksi uteliaisuus, arvostelukyky, ystävällisyys ja kiitollisuus, jotka ovat samalla myös hyveitä. Tutkimusten mukaan nämä vahvuudet ja hyveet liittyvät vahvasti onnellisuuteen. Ne ihmiset, joilla näitä vahvuuksia on, ovat keskimääräistä onnellisempia. Tosin toistaiseksi tutkimuksen ongelmana on se, että vahvuuksien ja hyveiden arviot perustuvat itsearvioihin. Luonteva johtopäätös on, että hyveitä ja vahvuuksia edistämällä voidaan edistää sekä omaa että yhteistä onnea.

Positiivinen psykologia ei väheksy filosofien ja teologien opetuksia, vaan niitä halutaan hyödyntää. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, vaan aikaisempien sukupolvien löydöksistä voidaan oppia. Tieteellisessä psykologiassa on usein suhtauduttu pilkallisesti tällaisiin vanhoihin uskomuksiin. Uutta on myös se, että “negatiivisen psykologian” uskontokielteisyys on vaihtunut neutraaliksi ja jopa myönteiseksi. Uskonnollisuus ja henkisyys nähdään yhtenä vahvuutena muiden joukossa eikä neuroosien lähteenä. Uskonnon merkitystä ja jopa Jumalan olemusta Seligman pohtii kirjan loppupuolella kiinnostavalla tavalla. Uskontoihin liittyvä torjunta ei ole ollut psykologialle kunniaksi, sillä uskonnot ja yleensä arvot voivat olla ihmiselämässä hyvin tärkeitä ja ohjaavat heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Uskonnollisiin ilmiöihin liittyvä tutkimus onkin positiivisen psykologian piirissä merkittävästi vahvistunut.

Kirjaa leimaa positiiviselle psykologialle ominainen optimismi. Juuri tähän on kohdistunut kritiikkiä. Esimerkiksi psykoterapeutti Richard Lazarus kysyy eräässä artikkelissaan näin: “miksi jatkuvaa onnellisuutta tulisi pitää oleellisena tai edes tärkeänä hyvän elämän kannalta”? Lazaruksen kritiikin ydin kuuluu näin: “Meidän ei pidä perääntyä näkemyksestä, jonka mukaan elämä on kamppailua useimmille ihmisille joskus ja muille ihmisille enimmäkseen”. Onko positiivisella psykologialla annettavaa ihmisille, jotka elävät hyvin vaikeissa olosuhteissa? Mielestäni on, sillä Seligman ja muutkin positiivisen psykologian edustajat karttavat liiallisia lupauksia. Usein vaikeuksissa päästään eteenpäin hyödyntämällä niitä vahvuuksista, joita kaikilla ihmisillä on. Yhä lisääntyvä tieteellinen tutkimus vahvistaa tätä näkemystä.

Aito onnellisuus on juuri sellainen teos, jota onnellisuustutkimuksen ja positiivisen psykologian “grand old manilta” voidaan odottaa. Tutkimustieto on tarkasti kohdallaan ja sen lisäksi Seligman uskaltaa panna itseään likoon ja kertoo paljon omasta elämästään ja maailmankatsomuksestaan. Kustantajaa on syytä kiittää siitä, että kirja on saatu käännettyä. Kirjassa esiintyvät termit ovat osaksi uusia ja olen niitä itsekin kääntänyt ja käyttänyt kirjoissani erilaisia vastineita. Olisi hyvä, jos näistä voitaisiin lähiaikoina päästä yhteisymmärrykseen.

Lazarus, R.S. (2003). “Author’s response. The Lazarus manifesto for positive and psychology in general”. Psychological Inquiry, 14, 173-189.

Positiivisen psykologian ohjelmien tuloksellisuus

Terveyspsykologiseen tutkimusnäyttöön perustuva vaikuttaminen hyvinvoinnin edistämisessä -symposiumissa pidetty luento. Helsinki, Siltavuorenpenger 3 A. 1.12. 2014. Järjestäjä: Suomen Psykologisen seuran Terveyspsykologian jaos.

Hyvinvointiin yhteydessä olevat tekijät

Mikä on taustatekijöiden yhteys koettuun hyvinvointiin ja onnellisuuteen? Voitaisiinko kertyneistä tuloksista oppia jotakin?
  1. Kun asuu hyvinvointivaltiossa, onnellisuuden taso on korkea, mutta psyykkistä pahoinvointia on usein yhtä paljon kuin ”pahonvointivaltioissa”.
  2. Kielteiset elämänmuutokset, etenkin niiden kasautuminen alentaa onnellisuutta ja lisää pahoinvointia.
  3. Hyvät taloudelliset, sosiaaliset ja koulutukselliset resurssit kohottavat jonkin verran onnellisuutta ja suojelevat merkittävästi pahoinvoinnilta.
  4. Yksinäisyyden kokeminen alentaa merkittävästi onnellisuutta.
  5. Persoonallisuuden piirteillä on vahva yhteys onnellisuuteen ja hyvinvoinnin kokemiseen.
  6. Onnellisuudessa on varsin vakaa jokaiselle ominainen perustaso.
  7. Onnellisuus ja positiivinen mieliala on yhteydessä moniin myönteisinä pidettyihin asioihin, kuten tuloksellisuuteen, hyviin sosiaalisiin suhteisiin ja pitkäikäisyyteen.
  8. Olemmeko omaksuneet liian vahvasti länsimaisen näkökulman? Erityisesti idän kulttuureissa arvostetaan harmonisia suhteita ja sisäistä tasapainoa.

Hyvinvointiin vaikuttaminen

  1. Eniten tietoa on psykoterapiasta, mistä voidaan tehdä kaksi yleistystä. Tulokset ovat olleet keskimäärin myönteisiä, mutta emme tiedä mikä psykoterapiassa on olennaista. Mitä ovat keskeiset vaikutusmekanismit?
  2. Edelleen on paljon tietoa liikunnasta, josta myös on saatavilla myönteisiä tuloksia.
  3. Monenlaisista hoitoja ja vuorovaikutusta hyödyntävistä menetelmistä on myös melko paljon myönteistä tietoa (rentoutus, hieronta, sosiaaliset kontaktit, harrastukset yms.)
  4. Itseapukeinot ovat olleet tuloksellisia.

Tutkimusmenetelmät

  1. Todella laadukkaita tutkimuksia on vaikea tehdä, joten niitä on vähän.
  2. Vain harvoin on saatu tuloksia, että jokin menetelmä ei toimi. Kenties niitä ei julkaista. Omituisilta vaikuttavat menetelmät ovat toimineet. Omituisuuden tulkinta on tietenkin subjektiivista.
  3. Poikkeuksena ovat hyvinvoivat ryhmät, joiden hyvinvointia on kuitenkin haluttu kohottaa. On oltava hyvinvointivajaus, jotta muutoksia saataisiin.
  4. Myös erilaiset lumeterapiat ovat olleet tuloksellisia. Terapian vaikutus sen yli on usein yllättävän vähäinen.
  5. Ei ole selkeätä kuvaa siitä, onko helpompi edistää positiivista kuin vähentää negatiivista.
  6. Melko tuore Pim Cuijpersin ryhmän arvio psykoterapian vaikutuksista masennukseen antaa yllättävän vaatimattoman tuloksen. Meta-analyysissä laadukkaiden tutkimusten d-arvo oli vain 0,22, kun muiden d-arvo oli tuo totuttu 0,74. Tutkijat löysivät vain 11 laadukasta tutkimusta!

Vaikutuksen perusta

  1. Psykoterapian koulukuntia on ties kuinka paljon. Niitä on koetettu verrata toisiinsa, mutta kuva ei ole kovin selkeä. Eniten myönteistä tietoa on kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, mutta tarjolla on myös tutkimuksia, joissa eroja ei ole saatu.
  2. Aika ajoin on esitetty näkemyksiä, että tulosten perusta pikemminkin yleistä psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa kuin jotakin terapiasuunnalle spesifiä. Tällaisia kandidaatteja ovat
  • toivon virittäminen (Jerome Frank)
  • positiivinen vuorovaikutus (Carl Rogers)
  • positiiviset odotukset (Irwin Kirsch)
  • auktoriteetti (useita tutkijoita)
  1. Teeman kannalta olennaista on se, että nämä kaikki ovat yleisiä positiivisia tekijöitä. Ovatko siis kaikissa terapioissa olennaisia positiiviset odotukset ja positiivinen vuorovaikutus?
  2. Emme tiedä, miksi liikunta vaikuttaa psyykkistä hyvinvointia kohottavasti. Kyseessä voivat olla juuri nuo edellä mainitut tekijät.

Positiivinen psykologia

Aluksi jotakin siitä, mitä positiivinen psykologia on ja mitä se ei ole. Positiiviset ohjeet ovat ties kuinka vanhoja. Niitä löytyy esimerkiksi antiikin filosofeilta tai Raamatusta. Ohjeet ovat positiivisia, kun ne
  • luottavat ihmisen kykyyn muuttua
  • tähdentävät hyveiden merkitystä
  • synnyttävät toivoa ja optimismia (joka tosin on uusi sana)
  • kehottavat tekemään hyvää toiselle ihmiselle ja välttämään pahaa
  • korostavat myönteisen ajattelun ja suhtautumisen merkitystä
  • opastavat terveisiin elämäntapoihin
  • kannustavat tekemään iloa ja mielihyvää tuottavia asioita
  • kehottavat arvostamaan itseään
Nämä ovat siis ikivanhoja ohjeita eikä juuri uusia ole keksitty. Näissä asioissa on yhä positiivisen psykologian ydin. En mene historian juurille, vaan otan paljon tuoreemman esimerkin. Sellaiseksi sopii Balthasar Gracíanin kirja Oráculo manual y arte de prudencia, joka englanniksi tunnetaan nimellä The Art of Wordly Wisdom vuodelta 1647. Tekijä oli espanjalainen jesuiitta. Tästä kirjasta otan muutamia ohjeita, joita Gracían myös perusteli. Näitä perusteluja en esitä. Aluksi ajattelin valita vain muutaman, mutta luettelo kasvoi ja mukaan tuli lähes koko positiivisen psykologian arsenaali.
  • Vahvista riippuvuuden tunteita.
  • Tietämys ja hyvä tahto yhdessä takaavat menestyksen.
  • Arvosta laatua enemmän kuin määrää.
  • Puolusta oikeutta.
  • Valitse onnekkaat ja vältä epäonnekkaita.
  • Tiedä, kuinka annetaan periksi.
  • Tiedä vahvin puolesi.
  • Älä kiusaa onneasi ollessasi voitolla.
  • Suhtaudu myönteisesti ihmisiin ja asioihin.
  • Älä koskaan kadota itsekunnioitusta.
  • Valitse oikein.
  • Älä tee tyhmyyksiä.
  • Karta (turhaa) huolehtimista.
  • Älä ole epäsosiaalinen.
  • Ole lempeä.
  • Salli itsellesi jokin anteeksiannettava vika.
  • Tunne itsesi.
  • Pidä huolta, että käytöksesi on hienoa ja jaloa.
  • Hanki hyvä maine ja pidä siitä kiinni.
  • Anna jokaiselle hänen arvokkuutensa.
  • Älä korosta asemaasi.
  • Älä ilmaise itsetyytyväisyyttä.
  • Älä ole liian arvostelevainen.
  • Pidä kiinni ystävistä.
  • Synnytä hyväntahtoisuutta.
  • Älä koskaan kilpaile.
  • Sopeudu läheistesi puutteellisuuksiin.
  • Älä koskaan valita.
  • Korjaa arvioitasi.
  • Kestä typeryksiä.
  • Varo ihmistä, jolla ei ole mitään menetettävää.
  • Varo kiirettä.
  • Ole luotettava.
  • Hanki tietoa tai tunne niitä, joilla on tietoa.
Ilmoittaudun samalla Baltasar Gracianin oppilaaksi. Joukossa voi olla joitakin, joista me nykyajan ihmiset emme ehkä innostu (edellä alleviivattuja). Toinen esimerkkini on vuodelta 1800. F.C. Emberson: How to be happy, 1800. Se sisältää 12 Onnellisuuden sääntöä (niitä oli kuitenkin 13!)
  1. Kiitän, kehun, annan tunnustusta
  2. Olen vastustamattoman hyvällä tuulella. Sanon nämä neljä sanaa itselleni kuusi kertaa päivässä.
  3. Olen tyyni tapahtui mitä tahansa. Tässä pienessä maailmassa ei ole mitään kuolemattoman sielun veroista.
  4. Pidän tarkasti kiinni luonnon tarpeiden vaatimista ajoista.
  5. Varaan kaksi tuntia päivässä hauskanpitoon.
  6. Noudatan ohjetta “tyydyn hyvin vähään”.
  7. En koskaan valehtele, en edes piloillani.
  8. Olen typerä jos sanon pahasti jollekin henkilölle, mutta olen sekä lurjus että typerä, jos sanon saman hänen selkänsä takana.
  9. Kun olen vihainen, pidän kieleni kurissa.
  10. En halua olla penniäkään velkää, kuolen mieluummin.
  11. Voin etsiä onneani kaikkialta. En löydä sitä koskaan ellen yritä tehdä muita onnelliseksi.
  12. Olen parhaimmillani ystävieni seurassa.
  13. Olen sekä yöllä että päivällä sellaisessa huoneessa, jossa ikkuna on enemmän tai vähemmän avoin tai jossa on yhteys avoimeen ikkunaan.
Viimeksi mainittu sääntö on tärkein. On aina syytä olla selvä yhteys ihmisen ja taivaan välillä, sekä fyysisesti että henkisesti. Haluatko rakastaa? Tee sitten rakkauden tekoja. Rakkaus, kuten uskonto, on tekojen sarjaa. Rakkaus on tunne, sinä sanot. Jos niin sanot, sillä ei ole mitään tekemistä meidän ohjeittemme kanssa.. Meillä ei ole mitään tekemistä ihmisen tunteiden kanssa. Rakkaus on se, mitä meidän on tehtävä ja tekojen mukaan meidän on arvioitava ja rakastettava muita ihmisiä. Emme siis ole tekemisissä uusien asioiden kanssa. Psykologeja nämä eivät ole isommin kiinnostaneet. He tutkivat tarmokkaasti ihmisen kielteisiä puolia. Muutamia poikkeuksia tietenkin on ollut, kuten Abraham Maslow, Gordon Allport ja Viktor Frankl. Toki muitakin on ollut, mutta päähuomio kiinnittyi ongelmiin ja oireisiin. Kuitenkin filosofit ja psykologit ovat suhtautuneet hyvin eri tavoin tietoiseen onnellisuuden tavoitteluun. Esimerkiksi Viktor Frankl oli sitä mieltä, että onnellisuus pakenee, jos sitä yrittää tavoitella. Schopenhauer oli samaa mieltä. Sen sijaan nykyiset onnellisuuden tutkijat antavat arkailematta onnellisuuden ohjeita ja uskovat että on tarjolla keinoja, jotka edistävät hyvää elämää ja onnellisuutta. Yhdysvalloissa on julkaistu runsaasti pappien ja maallikkojen kirjoittamia oppaita. Tunnetuinpia ovat Norman Vincent Pealen ja Dale Carnegien teokset. Vuonna 1930 Bertrand Russell kirjoitti teoksen Onnen valloittaminen (The Conquest of Happiness). Tätä kirjoittaessani Amazon comissa oli tarjolla 73 591 kirjaa nimikkeellä happiness. Ohjeissa ei arkailtu: Elättele suuria toiveita ja uskalla tehdä kaikkesi niiden eteen. Elättele suuria unelmia ja uskalla toteuttaa ne. Elättele mahtavia odotuksia ja usko niihin. Norman Vincent Peale. Kun luulet olevasti lopullisesti maassa, ala yksinkertaisesti vakuutella: Mikä etu joutua pohjalle, tämän alemmaksi ei enää voi päästä. Täältä pääsee vain ylöspäin. Ja ylöspäin minä aion mennä. Peale. Nimike positiivinen psykologia on ilmeisesti peräisin Abraham Maslowilta. Positiivisen psykologian synty voidaan ajoittaa 1990-luvulle, jolloin Martin Seligman laati positiivisen psykologian ohjelman. Sen tuli olla vastapainona ”negatiiviselle psykologialle”. Onnellisuus tai koettu hyvintointi on tärkein positiivisuuden seuraus. Positivity-nimike tarjosi kuitenkin vain 1107 kirjaa. Käsite positiivisuus on siten paljon myöhäisempää perua. Mitä muuta hyvää positiivisen psykologian keinot voisivat tarjota? Näistä osa tulee hyvin lähelle onnellisuutta, osa on jotakin muuta.
  • mielihyvää
  • hyvin myönteistä tunnetilaa, iloa ja riemua
  • harmonista elämää
  • itsensä hyväksymistä ja arvostamista
  • itsensä toteuttamista
  • itsenäisyyttä ja autonomiaa
  • tarkoitusta ja mielekkyyttä
  • tyytyväisyyttä
  • positiivisuutta (tällainen asteikkokin löytyy)
  • toivoa paremmasta
  • mielenrauhaa
  • hyveiden mukaista elämää
  • hyvää, kukoistavaa elämää
  • omasta menestyksestä ja voimasta nauttimista
  • oireiden ja ongelmien lievittymistä
Merkittävä osa ohjeista tiivistyy kahteen kehotukseen: Be good ja feel good. Onnellisuudella ja positiivisuudella on omat kriitikkonsa. Yksi heistä on Slavoj Zizek, joka on kirjoittanut näin: Onnellisuus ei koskaan ole ollut tärkeä. Ongelma on siinä, että me emme tiedä, mitä haluamme. Mikä tekee meidät onnelliseksi ei ole sitä mitä haluamme. Mutta sitä unelmoidaan. Onnellisuus kuuluu opportunisteille. Niinpä ajattelen, että ainoa syvän tyytyväisyyden tuottava elämä on jatkuvaa kamppailua, etenkin kamppailua oman itsensä kanssa. – – Jos haluat olla onnellinen, pysy typeränä. Autenttiset mestarit eivät koskaan ole onnellisia; onnellisuus on orjien ominaisuus. Guardian, 8.9. 2014.

Muutoksen mahdollisuus

Mitä on positiivisuus ja kannattaako sitä edistää? Onko sitä mahdollista edistää? Kenties onnellisuudessa on katto, jota on vaikea ylittää. Voi olla, että tällainen katto on saavutettu pohjoismaissa. Tätä tulkintaa edustaa esimerkiksi filosofi David Pearce. Vastaväite tälle taas on se, että hyvinvointivaltioissa on paljon ihmisiä, jotka voivat pahoin ja ovat onnettomia. Jos heidän onnellisuuttaan voidaan kohottaa, silloin koko kansan onnellisuus nousee. Ellei sitten ajatella, että näiden ihmisen onnellisuuden perustaso on alun alkaen matala eikä sitä voida merkittävästi kohottaa. Edellä kuvasin lyhyesti suhtautumista onnellisuuden tavoitteluun. Jos onnellisuutta tavoittelee, silloin se on tärkeä asia. Kuitenkin tulokset kertovat, että jos onnellisuutta pitää kovin tärkeänä asiana, onnellisuuden taso on keskimääräistä matalampi. Tämä kuulostaa paradoksaaliselta, mutta ilmeisesti vaatimustaso nousee silloin liiaksi. Sen sijaan tuore tutkimus kertoo, että positiivisuus, pyrkimys nähdä ja kokea elämässä positiivisia asioita, oli yhteydessä onnellisuuteen. Catalinon, Algoen ja Fredricksonin positiivisuuden tärkeyttä kuvaava asteikko sisälsi tällaisia väitteitä:
  • Elämäni tärkeimpiin ratkaisuihin vaikuttaa se, miten paljon ne tuottavat positiivisia tunteita.
  • Rakennan päiväni siten, että onnellisuus toteutuu mahdollisimman hyvin.
  • Otan huomioon ja vaalin positiivisia tunteitani.
Tuntuu oudolta, että tämä positiivisuusmuuttuja toimii eri lailla kuin onnellisuuden tärkeys (”Onnen tunne on minulle erittäin tärkeä asia.”) Tällainen asenne on minulle henkilökohtaisesti vieras. Kyse on kuitenkin korrelaatiosta, joten voihan olla, että onnellisuus selittää positiivisuutta tai molemmat ovat samaa juurta eli pohjautuvat persoonallisuuteen.

Positiivisen psykologian ohjelmat

Suosituimpia menetelmiä ovat olleet
  • muistelu ja vaaliminen (savoring)
  • ystävällisyyden harjoittaminen
  • kiitollisuus, siunausten laskeminen
  • vahvuuksien hyödyntäminen
  • anteeksiantaminen
  • toiveikkuuden vahvistaminen
  • kirjoittaminen parhaista mahdollisista minuuksista
  • positiivisten lauseiden harjoittelu
  • hyvinvointiterapia (jossa on mukana edellä kuvattuja asioita)
Lasketaanko mukaan
  • hyväksyvä läsnäolo (mindfulness)
  • ratkaisukeskeinen terapia
  • tavoitteiden jäsentäminen
  • huumorin käyttö
  • rentoutus
  • itsensä sääliminen
  • toimintaan aktivoiminen
  • elämän arviointiterapia
  • elämäntapaohjaus
  • logoterapia
Rajanveto on vaikeaa. Jälkimmäisestä ryhmästä on tehty erikseen meta-analyysejä. Nämä eroavat ensinnäkin sen mukaan, miten laaja-alaisia ne ovat. Emme tiedä, mikä näistä toimii parhaiten ja olisiko näitä hyvä yhdistää sillä tavoin kuin Michael Fordyce teki 1970-luvulla. Hän havaitsi, että moniin asioihin on vaikea kiinnittää huomiota samanaikaisesti. Niitä voidaan kuitenkin harjoittaa peräkkäin. Olisiko ns. kvanttimuutos kaikkein paras vaihtoehto? Silloin koko elämän perusta, arvot, uskomukset ja elämäntavat muuttuvat perusteellisesti. Tämä idea on kuitenkin eettisesti ongelmallinen. Meta-analyysien antamat tulokset ovat olleet vaihtelevia. Joskus aika lähellä psykoterapian tuloksia, joskus huomattavasti niukempia. Paljon on riippunut siitä, miten tutkimukset on valittu. Yksi parhaita katsauksia on Linda Bolierin työryhmän tekemä. Mukana oli 39 tutkimusta, joista peräti 26 perustui itseapuun ja joista vain kuudessa oli kuuden kuukauden seuranta. D-arvot vaihtelivat .20:stä .34:ään. Saaduista tuloksista voidaan tehdä seuraavat johtopäätökset:
  1. Positiivisten menetelmien rajanveto oli aika mielivaltainen. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat tutkimukset eivät yleensä olleet mukana.
  2. Suuri osa oli itseapuun perustuvia, joissa siis auktoriteetin merkitys on vähäinen eikä toteutusta voida tarkasti valvoa.
  3. Ohjelmat olivat lyhyitä, vain korkeintaan muutamia viikkoja. Toteutuskerrat vaihtelivat yhdestä pariinkymmeneen.
  4. On epäselvää verrattiinko ohjelmia placebo- vai kontrolliryhmään.
  5. Vaikutuksen voimakkuus kohoaa, kun
  • mukana on yksilöllistä ohjausta
  • riittävä kesto
  • vaikeahkoja ongelmia
  • jolloin siis lähestytään terapiaa
  1. Positiivisten ja negatiivisten mittarien välillä ei ollut eroa
  2. Lisää tutkimusta tarvitaan.
Vielä muutama muita meta-analyysejä koskeva yleistys on paikallaan:
  1. Tutkimukseen osallistuneet ovat usein olleet joko hyvinvoivia tai lievistä ongelmista kärsiviä. Olisi outoa jos tällaisilla ryhmillä muutos olisi suuri. Tulokset ovat olleet ongelmaryhmillä myönteisempiä.
  2. Onnellisuuden taso on monissa tutkimuksissa todettu varsin vakaaksi. Vain hyvin merkittävät elämänmuutokset saavat muutoksen aikaan.
  3. Kapea-alaiseen ongelmaan saadaan muutosta helpommin.
  4. Positiivisen terapian mielihyvävaikutus on suuri, mutta pitkällä tähtäimellä vaikutukset voivat hiipua, koska ne eivät välttämättä näy arkielämässä.
  5. Interventiot ovat usein hyvin lyhytaikaisia tai sitten keinoihin turtuu nopeasti. Kuka jaksaa jatkuvasti tunnistaa vahvuuksiaan tai tehdä kiitollisuuskäyntejä?
  6. Oireita ja ongelmia helpottamalla päästään myös onnellisuudessa jonkin verran eteenpäin, mutta ei välttämättä vielä hyvälle tasolle.
  7. Huomattava osa interventiosta perustuu itse toteutettaviin menetelmiin. Tämä voi lisätä motivaatiota, mutta ilman ohjausta menetelmien käyttö voi olla puolinaista tai “omavaltaista”.
  8. Eri menetelmien tulokset ovat olleet samanlaisia aivan kuten psykoterapian tutkimuksissa.
  9. Usein kaikille tarjotaan samaa menetelmää. Jokin tietty menetelmä ei aina sovi kaikille.
  10. Menetelmät ovat arkiajattelun kannalta luontevia ja innostavia.
  11. Onko tekeminen parempi lähtökohta kuin ajattelun ja asenteiden muutos?
On paradoksaalista, että menetelminä suositellaan juuri niitä asioita, joita kasvatuksessa, koulussa, työelämässä ja tietenkin kodeissa tulisi aina pitää esillä, kuten kiitollisuuden ilmaisua, luontevaa itseilmaisua, ystävällisyyttä, anteeksiantamista ja terveellisiä elämäntapoja. Ovatko nämä ikivanhat hyveet niin pahasti kadoksissa, että niitä pitää positiivisen psykologian avulla viritellä? Se on tietenkin hyvä asia, mutta on samalla huolestuttavaa.

Symposiumissa esitettiin muutamia kysymyksiä, joita lopuksi pohdin.

Miten tutkimusten laatua voitaisiin parantaa? Psykoterapiatutkimuksen historia ulottuu 60 vuoden taakse, joten siitä on mahdollista ottaa oppia. Sadoista, kenties tuhansista tutkimuksista huolimatta tiedämme vain sen, että terapioista on hyötyä ja että hyödyn saaminen on vaihtelevaa. Täydellisen tutkimuksen tekeminen on vaikeaa, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaiseen pitäisi pyrkiä. Olen aikaisemmin ajatellut, että meta-analyyseihin voitaisiin ottaa puutteellisiakin tutkimuksia, mutta Cuijpersin ryhmän tulos oli aika hälyttävä. Antavatko puutteelliset tutkimukset parempia tuloksia? Eikö todellakaan ole niin, että jokin terapiamuoto osoittautuisi selvästi muita paremmaksi? Kannattaako tutkimuksia yhä tehdä, kun tutkimusmassa on niin suuri ja tulokset ovat kokonaisuutena aika latteita? Kun tuloksiin vaikuttavat monet eri tekijät, pitäisikö tehdä suuria tutkimuksia, joissa on mukana tuhansia asiakkaita ja kymmeniä, kenties satoja terapeutteja? Toinen vaihtoehto on tehdä hyvin kapea-alaisia tutkimuksia (esim. selkeä diagnoosi) ja tutkia jonkin terapian teorian kannalta keskeisen mekanismin vaikutuksia. Positiivisen psykologian ohjelmien vaikutuksen tutkimus on mielestäni vielä vaikeampaa, sillä menetelmien kirjo on erittäin laaja. Osa menetelmistä on erittäin kapeita, osa taas perustuu monien menetelmien käyttöön. Olisiko mahdollista soveltaa laajoja positiivisen psykologian menetelmiä? Luennossa kuvatut menetelmät perustuivat yksilöitten hyvinvoinnin edistämiseen. Onko tällainen yksilöihin keskittyvä toiminta lopulta järkevää? Huomattava osa ohjelmiin osallistuneista on ollut (melko) hyvinvoivia ihmisiä. Hyötyvätkö he tai koko yhteiskunta siitä, että heidän onnellisuutensa hiukan kohoaa kuuden kuukauden ajan? (Emme tiedä, kestävätkö vaikutukset pidempään.) Ehkä he jaksavat tehdä töitä paremmin ja nauttivat elämästä enemmän kuin aikaisemmin. Kuinka paljon tällaisia ohjelmia pitäisi olla, että sillä olisi koko yhteiskunnan kannalta merkitystä? Yksilökeskeisessä kulttuurissa jokaisella on tietenkin oikeus hankkia itselleen onnellisuuslisää maksamalla siitä aiheutuvat kustannukset. Yhteiskunnan näkökulmasta vaikutukset ovat aika vähäisiä elleivät kymmenet tuhannet ihmiset hanki itselleen ohjausta. Positiivisen psykologian menetelmät voivat kuitenkin olla vaihtoehto niille, joilla on merkittäviä psyykkisiä ongelmia. Silloin kyse on terapiaa muistuttavasta toiminnasta. Onko positiivisen psykologian vaihtoehto järkevä esimerkiksi kustannusten näkökulmasta? Tähän kysymykseen emme vielä pysty vastaamaan. Joka tapauksessa traditionaalisiin psykoterapioihin on aina liittynyt positiivisen psykologian menetelmiä ja ilmeisesti niiden käyttö tulee lisääntymään. Entä laajemmin väestön kattavat ohjelmat? Voisiko positiivinen psykologia tarjota sellaisia? Yleinen hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen todennäköisesti kohottaa koettua hyvinvointia, vaikka hyvinvointivaltioissa jo ollaan korkealla tasolla. Työttömyys alentaa onnellisuutta ja työn saaminen kohottaa sitä. Kaikkien utopioiden mukaan työn määrää tulee vähentää, jotta ihmiset olisivat onnellisia. Tämä tavoite merkitsee työpäivien ja työurien lyhentämistä, sillä palkallista työtä ei enää riitä kaikille. Yhteiskunnassa on tarjolla monenlaisia sellaisia palveluita, joiden tarkoitus on lievittää ja ennalta ehkäistä ongelmia. Näitä on mahdollista jossain määrin tehostaa, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että varsinkin ennalta ehkäisystä pikemminkin vähennetään varjoja kuin lisätään. Hyvin laaditut työhyvinvointiohjelmat ovat olleet tutkimusten mukaan tuloksellisia. Ne ovat kustannuksiltaan melko edullisia, joskin on muistettava, että työn positiiviset vaikutukset eivät täysmääräisesti siirry kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin ja onnellisuuden arviointiin. Monissa tutkimuksissa on kokeiltu internet-sovelluksia hyvällä menestyksellä. Kysymys on joko täysin omaehtoisista tai vain osaksi ohjatuista menetelmistä. Niihin voi periaatteessa osallistua paljon suurempi joukko ihmisiä kuin yksilölliseen ohjaukseen. Emme tiedä, miten suuria joukkoja tällaisiin ohjelmiin saadaan mukaan ja miten niiden laatua voidaan valvoa. Lopulta kysymys on siitä, missä määrin yhteiskunnan tulee kantaa huolta ihmisten hyvinvoinnista. Toisaalta yksilökeskeinen kulttuuri korostaa vapauksia ja ihmisten oikeutta elää niin kuin haluavat, mutta toisaalta olemme kehittäneet valtavan valvonta- hoiva-, terapia- ja ohjauskoneiston, joka koettaa monin tavoin rajata ihmisten valintoja niin, että hän ei tekisi huonoja valintoja, ja olisi pikemminkin tyytyväinen ja tuottava kansalainen. Tämä on vaikea yhtälö.

Positiivinen psykologia – 2. painoksen esipuhe

Ensimmäisen kirjan julkaisemisesta tulee kohta seitsemän vuotta. Onko tämä lyhyt vai pitkä aika positiivisen psykologian historiassa? Se on sekä lyhyt että pitkä, sillä toisaalta tuon ajan kuluessa on julkaistu vain vähän todella merkittäviä tutkimuksia, mutta toisaalta pitkä siinä mielessä, että tutkimusta on tehty erittäin paljon. Reuben Rusk ja Lea Waters (2013) ovat perusteellisesti arvioineet positiivisen psykologian laajuutta ja vaikutuksia. Vuonna 1992 positiivisen psykologian osuus tutkimuksista oli 1 %, 2000 1,7%, 2007 3 % ja vuoteen 2011 päättyvää käyrää projisoiden se tulee olemaan vuonna 2014 noin 7 – 8 %. Positiivisen psykologian kasvu on ollut voimakasta myös suhteellisesti arvioiden. Tutkimuksen painopisteiden muutoksesta kertoo sekin, että vuonna 1992 sana ”happiness” esiintyi tutkimuksissa vain muutamia kertoja, mutta vuonna 2010 yli 400 kertaa.

Ensimmäisen painoksen jälkeen on ilmestynyt monia merkittäviä teoksia positiivisen psykologian piiriin kuuluvista aiheista. Näistä mainittakoon The Encyclopedia of Positive Psychology (2013), The Oxford Handbook of Positive Psychology (2011), Positive Psychology: The Scientific and Practical Explorations of Human Strengths (2011), Applied Positive Psychology. Improving Everyday Life, Health, Schools, Work, and Society (2011) ja Designing Positive Psychology. Taking Stock and Moving Forward (2011). Nämä kirjat ovat monipuolisia ja laaja-alaisia, mikä sekin kertoo tutkimuksen jatkuvasta laajenemisesta.

Uuden painoksen laatiminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi. Aika ajoin tuntui siltä, että olisi ollut helpompi aloittaa alusta. Olen tehnyt satoja sivuja muistiinpanoja lukemieni katsausten ja tutkimusten pohjalta, mutta mitkä näistä uusista tutkimuksista ovat niin merkittäviä, että ne on syytä ottaa mukaan? Koska onnellisuus on jo useiden vuosien ajan ollut ominta tutkimusaluettani, olen hiukan lisännyt siihen liittyvää materiaalia. Mukana on hiukan lisää positiivisen psykologian kritiikkiä, sillä tätä laajaa kritiikkiä on mahdotonta sivuuttaa. Kolmanneksi yhä vahvistuva hyveiden näkökulma on vaatinut joitakin lisäyksiä. Positiivinen psykologia ei vieroksu uskontoa ja spiritualiteettia, mikä minulla on mieluinen asia.

Ensimmäisen painoksen rakenteen olen säilyttänyt lähes sellaisenaan. Arvelen, että olen täysin uutta materiaalia lisännyt noin 10 – 15 %.

Kiitän kustantajaa mahdollisuudesta tehdä Positiivisesta psykologiasta uudistettu ajan tasalla oleva painos. Puolisioani Markettaa ja poikiani Marttia ja Ristoa kiitän tähänastisista yhteisistä vuosista. Elämässäni ovat toteutuneet sekä autonomian että läheisyyden tarpeet. Yhdessä ne ovat antaneet mielekkyyttä elämääni.

Lempäälässä 15.1.2014
Markku Ojanen

Mitä positiivinen psykologia on?

Martin Seligman, positiivisen psykologian isähahmo, kuvasi tätä uutta psykologian suuntaa vuonna 1998 seuraavasti. Aluksi hän toteaa, että psykologiassa on otettu merkittäviä askeleita ihmisten ongelmien auttamisessa, mitä ei ole syytä vähätellä. Kuitenkin samalla kovin vähälle huomiolle jäi ihmisten elämän myönteisten puolien ja onnistumisen tutkimus. Hän jatkaa:

Meistä tuli uhriutumisen tutkijoita. Ihmiset nähtiin passiivisina kohteina. Ärsykkeet tulivat ja tuottivat reaktioita … tai sitten lapsuuden konfliktit saivat ihmiset pois raiteiltaan. Kun ihmistä tarkasteltiin passiivisena olentona, psykologit hoitivat mielisairauksia sellaisen teorian pohjalta, missä kyse oli vaurioituneiden tottumusten, viettien, lapsuuden tai aivojen korjaamisesta.

Olemme oppineet, että patologisointi ei auta meitä vakavien häiriöiden ehkäisyssä. Edistysaskeleet ovat suurelta osin perustuneet sellaiseen tieteeseen, joka systemaattisesti edistää ihmisten taitavuutta. Olemme keksineet, että on koko joukko vahvuuksia, jotka todennäköisesti ehkäisevät mielisairauksien esiintymistä: rohkeus, optimismi, vuorovaikutustaidot, työn etiikka, toivo, rehellisyys ja sitkeys. Ennalta ehkäisyn yhtenä tavoitteena on luoda ihmisten vahvuuksia kuvaava tiede, jonka tehtävänä on edistää näitä hyveitä nuorissa ihmisissä.

Viidenkymmenen vuoden ajan lääketieteelliseen malliin perustuva tutkimus on kohdistunut persoonallisiin heikkouksiin tai vaurioituneisiin aivoihin. Se on varustanut mielenterveysalan työntekijät huonosti ennalta ehkäisevään työhön. Tarvitsemme suuren määrän vahvuuksiin ja hyveisiin kohdistuvaa tutkimusta. Tarvitsemme ammattilaisia, jotka tajuavat, että suuri osa parhaasta työstä, jotka he tekevät, on vahvuuksien edistämistä eikä niinkään potilaiden heikkouksien korjaamista.

Positiivisen psykologian piirissä tutkimusta tekevät haluavat noudattaa aivan yhtä tiukkoja tieteellisiä standardeja kuin kaikki muutkin tutkijat. Kun psykologiassa on yleensä haluttu tehdä jyrkkä ero arkiajatteluun ja uskontoon, niihin suhtaudutaan positiivisessa psykologiassa arvostavasti. Ihminen ei ole yhtäkkiä vasta sadan vuoden aikana keksinyt viisaita ajatuksia ihmisen olemuksesta ja käyttäytymisestä.

Psykologian oppikirjoissa on tapana osoittaa arkiajattelun puutteellisuus ja ristiriitaisuus esimerkiksi sananlaskujen avulla. Monista asioista on kieltämättä tarjolla vastakkaisia näkemyksiä kuten esimerkiksi eron vaikutuksesta rakkauteen. Toisen sananlaskun mukaan se vahvistaa rakkautta, toisen mukaan heikentää. Molemmat ovat totta, sillä vaikutus riippuu olosuhteista ja ihmisistä. Psykologian tutkijoilla ei ole varaa kauhistella näkemysten ristiriitaisuutta, sillä jos jostakin asiasta ollaan eri mieltä, niin juuri tilanteiden ja persoonallisuuden merkityksestä.

Myös tutkijoiden parjaama ”positiivinen ajattelu” sisältää samoja ajatuksia, joita myös tieteen nimissä esitetään. Positiivisella ajattelulla tarkoitetaan yleensä sellaista elämäntaidon opetusta, joka perustuu omien ajatusten kääntämistä positiiviseksi. Perusidea on se, että sekä myönteinen että kielteinen ajattelu toteuttavat itsensä. On varottava kaikkea kielteistä, koska se vie mukanaan.

Positiivisen ajattelun kritiikki ei siis niinkään perustu itse ideaan kuin siihen, että nämä ohjeet ja opetukset eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Arvostelua aiheuttaa myös se, että lupaukset ihmisen muuttumisesta ovat liiallisia. Ajatukset, tulkinnat ja asenteet ovat muuttuvat hitaasti, koska ne heijastavat ihmisen personallisuutta ja pitkää oppimishistoriaa. Usein on helpompi lähteä liikkeelle teoista ja jättää puhe ajatuksista ja asenteista taka-alalle.

Christopher Petersonin mukaan positiivinen psykologia tutkii tieteellisesti, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Hänen mukaansa seuraavat löydökset ovat olleet tärkeitä.

  • Useimmat ihmiset ovat onnellisia
  • Onnellisuus ei ole vain seurausta hyvistä asioista, vaan myös tuottaa niitä.
  • Useimmat ihmiset ovat kestäviä kohdatessaan vaikeuksia.
  • Onnellisuus, luonteen vahvuudet ja hyvä sosiaaliset suhteet suojaavat vaikeuksien pahimmilta seurauksilta
  • Kriisit paljastavat luonteen
  • Muiden ihmisten merkitys on suuri hyvän elämän kannalta
  • Uskonto on tärkeä asia
  • Työ antaa merkitystä elämään
  • Rahan merkitys vähenee, mitä enemmän sitä on.
  • Eudaimonia johtaa paremmin hyvään elämään kuin hedonismi
  • Sydän on tärkeämpi kuin pää – koulut antavat tietoja, mutta niiden pitäisi opettaa myös keskinäistä huolenpitoa
  • Hyville päiville on ominaista autonomia, pätevyys ja yhteys.
  • Hyvää elämää voidaan opettaa.

Eudaimonia on Aristoteleelta peräisin oleva käsite, jolla hän tarkoittaa ihmisen kukoistamista hyveitä noudattamalla. Hyveiden noudattaminen on tavallisen ihmisen paras tie onnellisuuteen. Onnellisimmillaan ihminen on kuitenkin harjoittaessaan filosofiaa!

Uusimmat kirjani, Positiivinen psykologia ja Tunne vai järki

Nämä kirjani ilmestyivät vuoden 2014 maalis-huhtikuussa kuukauden välein. Esittelen seuraavassa kummankin kirjan sisältöä.

Positiivinen psykologia 2014 etuPositiivinen psykologia (Edita) on vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen kirjan tarkistettu ja laajennettu toinen painos. Positiivisen psykologian tutkimus on seitsemän vuoden aikana entisestään laajentunut. Tätä laajentumista kuvastaa myös, että tuona aikana ilmestynyt useita aihepiiriin liittyviä käsikirjoja ja oppikirjoja. Uskoisin, että tämä uusi painos on nyt ”ajan hermolla” niin kuin on tapana sanoa.

Positiivisen psykologian painopiste on – kuten jo nimikin kertoo – ihmisten myönteisten puolien ja vahvuuksien kuvaamisessa. Miten ihmiset kuitenkin selviytyvät ja jopa kukoistavat, vaikka jokaiseen elämään liittyy vastoinkäymisiä ja vaikeita asioita? Millaiset asiat auttavat ja tukevat heitä elämässä eteenpäin?

Tunne vai jarki etuTunne vai järki – polkuja viisaisiin valintoihin (Minerva) liittyy sekin jatkuvasti laajenevaan tutkimusalueeseen, jossa tarkastellaan ihmisten tekemiä valintoja ja ratkaisuja arkisissa tilanteissa. Hallussani on kymmenkunta tuoretta kirjaa, joissa kuvataan ihmisten tekemien ratkaisujen virheitä ja kummallisuuksia. Nämä kieltämättä ovat todellisia herkkupaloja, sillä niitä riittää! Ihmiset todellakin sotkevat sekä oman että muiden elämän sellaiseksi vyyhdiksi, että on oikeastaan ihme, että he edes jotenkin pärjäävät päivästä toiseen. Ovatko näitten oikkujen ja harhojen syynä tunteet vai ovatko ihmisen halut niin voimakkaita, että niitä ei kyetä hallitsemaan?

Onko ihmisen järki halujen ja tunteiden pommituksessa aivan liian avuton vai onko peräti niin, kuten professori Jonathan Haidt tulkitsee: Järjen tehtävä on selittää intuitioita parhain päin ja intuitiot puolestaan syntyvät paljolti tunteiden pohjalta. Tämä on virkistävä näkemys, sillä yleensä järki on nostettu jalustalle ja tunne on se, joka saa ihmisen kamppailemaan oman itsensä kanssa. ”Tunne villitsee ja järki pelastaa” on kuitenkin myytti, jonka viime vuosien psykologinen tutkimus on osoittanut virheelliseksi. Tunnetta ja järkeä ei voida erottaa toisistaan erillisiksi. Ne ovat kuin jäätanssipari, jotka hetkeksi irrottautuvat toisistaan, mutta sitten taas sulautuvat tiiviisti yhteen.

Tunteen ja järjen tiimoilta voi lukea myös Markun uuden kirjoituksen, “Ovatko tunne ja järki vastustajia vai kumppaneita?