Tiivistelmä: Steven Rose – “Lifelines: Biology, freedom, determinism”

Rose, Steven (1998). Precis of “Lifelines: Biology, freedom, determinism” for Behavioral and Brain Sciences multiple review.

Artikkeli arvostelee biologiaan pesiytynyttä reduktionismia, jossa geenien vaikutuksia korostetaan kohtuuttomasti. Geeneillä voidaan selittää kaikkea seksuaalisista taipumuksista pakonomaiseen ostamiseen. Ultradarwinistiset selitykset ”itsekkäine geeneineen” antavat ymmärtää, että geeneistä voidaan suoraan selittää käyttäytymistä. Evoluutioon ja kehitykseen liittyy myös paljon muita tekijöitä, joiden merkitystä ei ole riittävästi huomioitu. Organismi rakentaa koko ajan itseään tavalla, jota Rose nimittää termillä autopoiesis. Organismit ovat avoimia systeemejä ja siten ne ovat homeodynaamisia eikä homeostaattisia. ”Evoluutioon vaikuttaa fysiikka, kemia ja rakenne; kaikki muutos ei aiheudu luonnonvalinnasta eivätkä kaikki fenotyypit edistä sopeutumista” (s. 2). Elämää kuvaavat prosessit eivät ole deterministisiä ja varsinkin ihmiselämä rakentuu ihmisen omille valinnoille.

Ultradarwinistiset, deterministiset kuvaukset ovat jatkuvasti lisääntyneet. Tiedot ihmisen biologiasta ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmisen biologiaa voidaan muokata mielin määrin. Rosen mukaan vulgääri sosiobiologia ei ehkä enää ole suosiossa, mutta ”neurogeneettinen determinismi” on saanut paljon kannattajia. Geenien muokkaus synnyttää toiveita, joihin ei enää poliittisen vaikuttamisen suhteen uskota. Geenien asemasta organismi on asetettava elämän keskukseksi. Juuri tätä Rose nimittää homeodynaamiseksi lähtökohdaksi. Rosen kritiikki kohdistuu etenkin Richard Dawkinsin ja Daniel Dennettin ultradarwinistisiin liioitteluihin.

Länsimaisen tieteen vahva asema perustuu kykyyn selittää ja kontrolloida luontoon liittyviä ilmiöitä. Ihmisen suhteen tulokset ovat olleet paljon vaatimattomampia. Biologian suunnasta tulee kuitenkin vakuutuksia ja lupauksia, joiden mukaan olemme ratkaisemassa elämän suuria arvoituksia. Näiden tulosten pohjalta ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet muokata tulevaisuuttaan. Taka-alalle painuvat silloin helposti suuret moraaliset kysymykset, jotka ovat omiaan häiritsemään utopistisia tulkintoja. Jos yhä vahvistuu tulkinta, jonka mukaan evoluutio selittää kaiken, sen alle jäävät psykologiset, sosiaaliset ja poliittiset vaikutuskeinot – ja jopa näihin liittyvät tulkinnat kuvataan tarpeettomiksi. Näille reduktionistisille biologisille selityksille on ominaista korostunut determinismi. Evoluutio ja geenit määräävät ihmisen käyttäytymistä.

Reduktionistiset tulkinnat eivät riitä kuvamaan ihmiselämää sen eri muodoissaan. Kun Dobzhansky väitti, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää, paitsi kun se ymmärretään evoluution valossa”, Rose puolestaan väittää, että ”mikään biologiassa ei ole järkevää muutoin kuin historian valossa”. Sekä yksilön että lajin historia tekee biologian ymmärrettäväksi. Toiseksi on ymmärrettävä, mistä organismin pysyvyys johtuu, vaikka molekyylit koko ajan uudistuvat. Solut ja organismit ovat muuta kuin pelkkiä kemiallisten aineiden koostumuksia. Biologian on selitettävä miten muodot syntyvät ja kehittyvät ja miten ne kestävät. Biologia ei ole pelkkää homeostaasia, sillä organismit syntyvät, kypsyvät ja kuolevat. Organismit muokkaavat ympäristöjään ja samalla itseään niin, että niissä tapahtuu todellisia muutoksia eikä vain palautumisia ennalta määrätylle tasolle. Elämä on jatkuvaa luonnon ja ympäristön avointa vuorovaikutusta (autopoiesis), joka rakentaa, ylläpitää ja säilyttää itseään.

Tiede perustuu havaintoihin, jotka ovat aina subjektiivisia. Me rakennamme maailmamme ja laadimme sitä kuvaavia metaforia. Nämä voivat ohjata ajattelua voimakkaasti. Hyvä esimerkki on ”itsekkään geenin” idea. Myös laajat tulkintakehykset vaikuttavat asenteisiin ja tekoihin. Lääketieteellinen malli (medikalisaatio) on tulkintakehys, joka antaa tukea näkemykselle, että ihminen ei ole vastuussa ongelmistaan, vaan kyseessä ovat hänen geeninsä tai sattumalta saatu virus tai bakteeri. Jopa ihmistä kuvattaessa koneanalogiat ovat olleet suosittuja – ja myös vaarallisia, koska ne kaventavat ihmisen ominaisuuksia.

Myös tekniikan sovellukset ohjaavat tutkimusta ja ajattelua. Mikroskoopilla ja myöhemmin elektronimikroskoopilla oli valtava vaikutus mikro-organismien tutkimukseen, samoin kaukoputkella tähtitieteessä. Tällä hetkellä aivojen kuvantamismenetelmät ovat johtaneet aivotutkimuksen räjähdysmäiseen kasvuun.

Onko maailmasta mahdollista saada luotettavaa tietoa? Olisi outoa, jos tietomme olisi kovin epäluotettavaa, sillä miten voisimme selviytyä epäluotettavan tiedon varassa? Tässä suhteessa ihmisen kyvyt ovat eläimeen nähden ylivoimaisia. Vain ihminen tekee olettamuksia kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Tämä kyky asettaa hypoteeseja ja testata niitä on tieteen perusta. Vaikka konkreettiset havaintomme ovat luotettavia, tulkintakehykset ja maailmankuvat ohjaavat tutkimusta. Ihmistä koskeva tutkimus ei koskaan ole neutraalia. Kulttuurissa vallitsevat ideat ja ”ajan henki” vaikuttavat tutkimukseen ja tutkimuksista tehtyihin tulkintoihin. Silti kaiken suhteellisuus on mahdoton lähtökohta. Ilman riittävän vahvoja kiinnekohtia todellisuuteen tutkimus tai elämä yleensä ei ole mahdollista.

Reduktionismi on tieteessä houkutteleva vaihtoehto, koska se pelkistää ja selkeyttää ilmiöitä. Aineiden redusoiminen alkuaineiksi on edistänyt suuresti kemian tutkimusta.  Mutta kun kyse on psykologisista ilmiöistä, niiden redusoiminen biologisiksi muuttujiksi toimii puutteellisesti. Muuttujat ovat vuorovaikutuksessa keskenään, niille on vaikea määrittää täsmällisiä arvoja, muuttujien yhteydet ovat epälineaarisia ja niiden arvot riippuvat siitä taustasta ja kontekstista, jossa niitä mitataan.

Geenejä ei voida palauttaa DNA:han. Kyse ei ole samasta asiasta. Kovin helposti redusointi johtaa ongelmallisiin filosofisiin tulkintoihin. Lopulta kemia voidaan palauttaa fysiikkaan, biokemia kemiaan, fysiologia biokemiaan, psykologia fysiologiaan tai biologiaan ja sosiologia psykologiaan ja siis lopulta fysiikkaan. E.O. Wilson esittikin jo näkemyksen, että sosiologia voidaan palauttaa neurobiologiaan.

Mitä tällainen ”palauttaminen” tarkoittaa? Väite on absurdi, sillä vaikka elämä on kemiaa ja lopulta fysiikkaa, kemiasta tai neurobiologiasta on pitkä matka ihmisen, saati kulttuurien ymmärtämiseen. Entä jos neurobiologia voidaan redusoida sosiologiaan ja psykologiaan? Ne kuvaavat juuri sitä tasoa, jossa inhimillinen toiminta tapahtuu. Joka tapauksessa ihmisen kokemukset vaikuttavat jatkuvasti hänen kemiaansa, joten kausaalisuuden suunta voidaan tulkita myös näin.

Gregory Mendel oli onnekas toisin kuin Francis Galton. Mendel tutki mm. herneitä, Galton sen sijaan pituutta, puristusvoimaa ja jopa älykkyyttä. Näiden periytyminen on kaikkea muuta kuin selkeää ja tuloksena usein vanhempien ominaisuuksien väliin sijoittuvia arvoja toisin kuin Mendelin kokeissa, joissa tulokset olivat yksiselitteisiä.

Mendelin tulosten selkeys johti näkemykseen, että geeneistä muodostuu genotyyppi (genomi), joka määrää fenotyypin. Yhteys ymmärrettiin hyvin suoravaiivaisena huolimatta siitä, että sekä genotyyppiä että fenotyyppiä on vaikea määrittää täsmällisesti. Geneeihin perustuvan tutkimuksen ohella monia tutkijoita kiinnosti siittiöiden ja munasolujen yhdistymiseen perustuva organismi, jonka solujen määrä voi olla 10 potenssiin 14. Tämän tason ilmiöt ovat ihmeellisiä ja hyvin monimutkaisia. Niiden kyky muuntua geeneistä huolimatta on hämmästyttävä. Vaikka geenit ovat yhä olemassa kaikissa soluissa, niiden vaikutukset riippuvat jokaisen solun kehityshistoriasta. Geenien vaikutukset ovat sidoksissa aikaan ja tilaan. Miksi joistakin soluista tulee maksa, toisista aivot ja luita? Mikä ohjaa tämän prosessin niin, että yksilöt ovat olemukseltaan niin samanlaisia? Geenit ovat osa harmonista vuorovaikutusta, jossa hedelmöityneet solut kehittyvät tietyissä ympäristöissä. Geenit sen sijaan rikkovat tätä harmoniaa ja johtavat yksilöllisiin eroihin (s. 9).

Geenit perustuvat entsyymien toimintaan. Siten ei enää ole järkevää puhua silmien värin geeneistä, koska kyseessä on monien entsyymien yhteistulos. Tämä huolimaton puhe johtaa outoihin tulkintoihin (itsekkäät geenit). Ns. yhden geenit häiriöt tai sairaudet aiheutuvat erilaisista geenimutaatioista eri ihmisillä. Vaikka häiriö näyttää samalta, sen entsyymien häiriöt voivat olla hyvin erilaisia (s. 10).

Aluksi mallit olivat yksinkertaisia. DNA tuottaa RNA:ta ja edelleen proteiineja, jotka ovat geneettisen informaation perustaa. Vähitellen tutkimusalueen mallit muodostuvat monimutkaisiksi, koska uutta tietoa tulee koko ajan. Kaikki DNA:n toiminta ei perustu koodaukseen, vaan paljon riippuu säätelymekanismeista (operonit, yms.) Huomattava osa DNA:sta on turhaa, jolloin DNA vain kopioituu vaikuttamatta mihinkään. Geenit voivat muodostua DNA:n eri osista, joten alkuperäinen malli ei toteudu. Soluympäristössä tapahtuu muutoksia, joita aikaisemmin ei osattu ennakoida.

Geeni luonteenpiirteen määrittäjänä on tosin kätevä yleistys, mutta todellisuudessa geeni on soluorkesterin soittaja yksilön kehityshistoriassa (s. 11). DNA on vakaa molekyyli, jonka soluympäristö tekee aktiiviseksi toimijaksi. DNA ja RNA eivät ole itseään toistavia molekyylejä (replikaattoreita), sillä ne eivät voi toimia ilman solun biokemiallisia tekijöitä. Hedelmöitymisen jälkeen äidin soluympäristö vaikuttaa tiettyjen geenien aktivoitumiseen.

Sanat geeni ja ympäristö ovat ongelmallisia käsitteitä. Geeni kuvaa hyvin monimutkaista DNA:n, RNA:n ja proteiinien toimintaa. Useimpien geenien ilmiasuun vaikuttavat monet tekijät. Vaikutukset riippuvat siitä, mitä geenejä on tietyn organismin genomissa, millainen on soluympäristö ja solun ulkopuolinen ympäristö ja kun kyseessä ovat monisoluiset organismit, myös organismin ulkopuolinen ympäristö vaikuttaa lopputulokseen (s. 11-12).

Käsitteellä elämänsuunta (lifelines) Rose haluaa kuvata organismin toimintaa kokonaisuutena. Elämän eri muotojen kehittymisen vaikuttavat, geenit, solut ja ulkopuolinen ympäristö, joka myös on moniaineksinen termi. DNA:lla on genomiympäristö, solu kelluu omassa ympäristössään ja organismi puolestaan kehittyy fyysisessä ja sosiaalisessa ympäristössä. Organismissa on sekä jotakin, joka työntää sitä liikkeelle, että jotakin, joka saa sen kehittymään kohti tiettyä rakennetta, lopputulosta. (s. 13)

Monisoluisten organismien kehitystä voidaan kuvata kahdella sanalla: valinta ja ohjaus. Valtavasta solujen ja synapsien tarjonnasta kehittyy jokin organismin elin, mutta jossakin on oltava sellaista informaatiota, joka ohjaa tätä prosessia. ”Kehitys on olennaisesti konstruktivistinen prosessi; kehittyvä organismi siinä muodossa kuin se on ja miksi se on tulossa, eriytymisessään ja joustavuudessaan, rakentaa oman tulevaisuutensa” (s. 14). Myös satunnaiset ja yllättävät tekijät vaikuttavat solujen toimintaan. Identtisten kaksosten asema kohdussa vaikuttaa heidän kehitykseensä.

Organismien homeostaattisuutta voidaan liioitella. Vaihtelu on kuitenkin dynaamista, jota kuvaa sana homeodynaaminen homeostaasia paremmin. Kaikki ei palaudu tietylle ennalta määrätylle tasolle. Organismien on oltava dynaamisia, jotta ne voisivat selviytyä. Selviytyminen vaatii organismilta aivan uusia ratkaisuja, jolloin palautumista entiselle tasolle ei enää tapahdu.

Organismien toimintaa suojaa niiden solujen ja molekyylien yhteyksien verkosto. Mitä tiheämpi yhteyksien verkosto, sitä suurempi on organismin vakaus ja sitä vähemmän sen toiminta riippuu jostakin yksittäisestä tekijästä. Tiheään verkkoon voi tulla pieniä reikiä ilman, että se repeää tai menettää käyttöarvonsa. Harva verkko repeää helposti ja päästää läpi arvokkaitakin kohteita. Organismien toimintaverkostoilla on lisäksi kyky uusiutua. Korvautumista tapahtuu jatkuvasti.

”Elämänsuunta muototuu geenien lisäksi fysikaalisten tekijöiden, lipideihin ja proteiineihin perustuvien kemiallisten tekijöiden ja monimutkaisten itseään organisoivien ja vakauttavien metabolisten verkostojen tuloksena. Organismi on sekä kutoja että malli, jotka se kutoo, koreografi ja tanssi, jota se tanssii.” (s. 15).

”Voi olla aika pelastaa Darwin joiltakin liian innokkailta uusilta ystäviltä, jos haluamme tehdä oikeutta – mutta ei enempää kuin oikeutta – sille roolille, jota hänen ideansa ovat näytelleet biologian ja elämää kuvaavien prosessien ymmärtämisen historiassa.” (s. 16). Darwinin ajatukset voidaan tiivistää seuraavasti:

  1. Samankaltainen tuottaa samankaltaisia, kuitenkin variaatioineen.
  2. Jotkut näistä variaatioista ovat parempia kuin muut.
  3. Kaikki elävät olennot tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin on tarpeen lajin säilymisen kannalta.
  4. Suotuisammat muodot jäävät todennäköisemmin eloon sukua jatkamaan.
  5. Sen vuoksi seuraavassa sukupolvessa on enemmän suotuisampaa vaihtelua ja
  6. Siten lajit pyrkivät kehittymään ajan kuluessa.

Darwinin ansiosta lajeja ei enää pidetty muuttumattomina, vaan kehityksen tuloksina. Ihmiset eivät enää olleet elämän huippuja. Ei ole keinoa, jolla jokin nykyisin elävistä lajeista voitaisiin asettaa toista paremmaksi. Sattuma näkyy kaikessa eikä evoluutiolla ole tarkoitusta. Darwinin eläessä vaihtelun mekanismeja ei tiedetty, mikä nähtiin ongelmana, mutta geenien löytyminen ratkaisi tämän ongelman.

Käyttäytymisgeneetikot ovat eri menetelmin pyrkineet arvioimaan, mikä on geenien ja ympäristön osuus. Kun kuitenkin geenit ja ympäristöt ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiinsa, samoin geenit keskenään, arviot muodostuvat hyvin karkeiksi. Periytyvyysarviot ovat aina riippuvaisia ympäristöistä. Kun ympäristöt muuttuvat, myös kertoimien arvot muuttuvat. Erillään kasvaneet kaksoset sijoitetaan samanlaisiin ympäristöihin ja adoptiovanhemmat suhtautuvat kasvatukseen tietoisemmin kuin tavalliset vanhemmat. Geneetikot väittävät, että geenit ohjaavat ympäristöjen valintaa eli he redusoivat myös tällä tavalla käyttäytymisen geeneihin.

Evoluutiotulkinnan ongelmana on sen ilmeisestä uskottavuudesta huolimatta se, että jälkeenpäin on mahdoton arvioida, mitä hyötyä organismille on ollut esimerkiksi silmän alkioista. Miksi sellainen silmän aihio valikoitui, jolla kuitenkaan ei vielä voinut nähdä mitään? Olettamukset näiden alkioiden hyödyllisyydestä ovat evoluutiobiologien mukaan uskottavia, eivätkä he oikeastaan toisin voi ajatellakaan. Kuitenkin nämä ovat tulkintoja, joita ei Karl Popperin mukaan voida todistaa vääriksi. (s. 17).

Luonnonvalinnan kannalta outoja ovat ominaisuudet, jotka ilmiselvästi vaikeuttavat eloon jäämistä (kirkkaat värit, pitkät pyrstöt). Näitä voidaan selittää sillä, että ne edistävät pariutumista ja jälkeläisten saamista. Suosiiko evoluutio kauneutta, terveyttä ja voimaa, jotta jälkeläisten määrä olisi mahdollisimman suuri? Nämä mallit voivat toimia eläinkunnassa, mutta niiden ulottaminen ihmisiin on usein johtanut seksistisiin tai voimaa ihannoiviin tulkintoihin. Ihmisten maailma on toisenlainen kuin eläinten. Ihmisten käyttäytymisen vaihtelu on suurta eikä sitä voi selittää yksinkertaisilla evoluutiomalleilla.

Sosiobiologian näkökulmasta altruismi oli ongelma ja vaati selityksiä, sillä varsinkin vieraisiin kohdistuva altruismi on suvun jatkamisen kannalta omituista. Pääasiallinen selitys on sukulaisten suosiminen, mutta koska se ei riitä selittämään läheskään kaikkea altruismia, tarvitaan muita mekanismeja. Altruismi voi perustua vaihtokauppaan, jossa avuliaisuutta ja auttamista vaihdetaan vieraitten kesken, mutta vaikka nämä mekanismit ovat uskottavia, niitä on vaikea todentaa. Koska myös kilpailua ja taistelua esiintyy, milloin jokin periaate on voimassa? Kun lisäksi monissa kulttuureissa sukulaisuussuhteet ovat kovin epämääräisiä, auttamisessa on olennaista kuviteltu sukulaisuus eikä todellinen. Monissa kulttuureissa tunnetaan sellainen ystävyys tai veljeys, joka on sukulaisuuttakin tärkeämpi.

Rose väittää, että Darwinin periaatteet eivät kuvaa mitään sellaista mekanismia, jolla uusien lajien synty voitaisiin kuvata. ”Luonnonvalintaan perustuva evoluutio voi reagoida vain nykyiseen tilanteeseen eikä voi ennustaa tulevaa.” Kun ympäristö muuttuu, myös organismit muuttuvat. Lajin ominaisuudet voivat parantua tai huonontua, mutta sopeutuvimmat jäävät jäljelle. Mutta kuinka jostakin lajista tulee kaksi tai kolme? Yksi selitys on maantieteellinen eroon joutuminen, jota Darwin itse käyttikin selityksenä. Riittääkö tämä? Ultradarwinistille mitään muuta ei ole tarjolla. (s. 18).

Ultradarwinismin metafyysinen perusta rakentuu sille, että elämän tarkoitus on geenien jatkuminen. Geenit ovat piilossa ”mielihyväkeskeisissä roboteissa”. Elämän perusyksikkö on geeni ja sen tehtävä on oman jatkuvuutensa turvaaminen. Fenotyypit ovat yleensä sopeutuvia, koska luonnonvalinta niitä koko ajan hioo. Tämä metafysiikka perustuu Hobbesiin ja Smithiin. Elämä on sotaa kaikkia vastaan, mutta markkinoiden näkymätön käsi tuottaa jopa yhteistoimintaa kilpailevista yksilöistä. (s. 19).

Jokaisen elävän organismin perustehtävä on maksimoida omien ja lähisukulaistensa geenien määrää eli saada mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tämä determinismi huolestuttaa Richard Dawkinsia, joka väittää, että meillä on kyky kapinoida geeniemme tyranniaa vastaan. Mistä tämä kyky kapinoida saa alkunsa? Jos se ei tule geeneistä, silloin taustalla on Descartes’n dualismia ja mekanistinen materialismi itsekkäine geeneineen kompastuu idealismiksi. (s. 19).

Ultradarwinismia voidaan torjua seuraavilla väitteillä (s. 18):

  1. Yksittäinen geeni ei ole ainoa taso, jolla valintaa tapahtuu.
  2. Luonnonvalinta ei ole ainoa evoluutiomuutoksia ohjaava voima.
  3. Organismit eivät ole rajattoman joustavia muuttumaan; valinnan mahdollisuuksia on vain vähän.
  4. Organismit ovat oman kohtalonsa aktiivisia toimijoita.

Geenit ilmaisevat itsensä vain koko genomin taustaa vasten. Geenit vaikuttavat muihin geeneihin käynnistämällä niitä ja ottamalla ne pois käytöstä muuntaen koko ajan toinen toistensa toimintaa ja tehtäviä. Jos valinta lopulta kohdistuu johonkin geeniin, se riippuu kokonaistilanteesta. Geenin on silloin tuotettava jokin sellainen muutos, joka osoittautuu luonnonvalinnan prosessissa hyödylliseksi (saa aikaa fenotyypin muutoksen). Monisoluisten organismien kehitystä ohjaavat prosessit vaikuttavat nekin geeneihin. Lopulta kuitenkin organismi päättää, tuottaako se jälkeläisiä vai ei. Se, että valintaa tapahtuu kaikilla tasoilla (geenit, genomit, solut, ympäristöt), hillitsee yhdellä tasolla tapahtuvia muutoksia. Vaikka DNA:n mutaatioiden määrä on suhteellisen vakaa, se ei sanottavasti näy fenotyypin muutoksena. (s. 19-20).

Lopulta on hyvä muistaa, että organismit eivät elä yksin, vaan populaatioissa, joihin kuuluessaan ne ovat jatkuvasti vaikutusten alaisena. Joskus seurauksena on yhteistoimintaa, joskus suoranaista taistelua. Paljon riippuu yksilön ja sen populaation välisistä suhteista. Ekologinen lokero on yhteinen koko populaatiolle, joskin varsinkin vahvojen yksilöiden ominaisuudet voivat vaikuttaa tuon lokeron vaikutukseen. Kilpailu niukoista resursseista, seksuaalinen ja suvullinen valinta, pienten ryhmien variaation kaventuminen, populaatioiden leviäminen uusiin lokeroihin, eri populaatiolajien taistelu ja rinnakkaiselo vaikuttavat luonnonvalintaan.

Luonnonvalinnan metaforan mukaan Luonto asettaa organismille haasteita, joista se joko selviytyy tai sitten ei. Valinnassa etuoikeutetut siirtävät geeninsä seuraaville sukupolville. Autopoietic vision tarkoittaa edellisestä poiketen, että organismi voi aktiivisesti valita ja muuttaa ympäristöjään, muokata ne sellaisiksi, että niiden omat tavoitteet toteutuvat.

Varsinkin molekyylibiologit näkevät elämän perustehtävänä geenien toistumisen, jolloin elämän perusyksikkö on molekyyli. Kuitenkin ennen replikaation mahdollisuutta on oltava soluja, jotta geenien toiminta olisi mahdollista. Toinen ongelma on DNA:n toimintaa käynnistävä energia. Mistä tulee tarvittava energia? (s. 21).

Reduktionismin suosiosta huolimatta sen todellinen arvo on odotettua heikompi. Uudet löydökset ovat vahvistaneet uskoa siihen, että ihmiselämän keskeiset vastaukset löytyvät geeneistä. Neurogeneettiseen determinismiin liittyy monia ongelmia, joista tärkeimmät ovat reifikaatio, mielivaltainen yhdistäminen, virheellinen kvantifiointi, usko tilastolliseen ”normaalisuuteen”, väärä paikantaminen, väärin ymmärretty kausaalisuus, genetiikan ja ympäristön dikotomisointi ja homologiaan (rakenteiden samankaltaisuuteen) perustuva vääristävä metafora. Reifikaatiolla tarkoitetaan dynaamisen prosessin kuvaamista staattisena, jolloin jostakin toiminnasta tulee yksilön ominaisuus (väkivaltaisesta suhteesta aggressiivisuutta). Mielivaltainen yhdistäminen tarkoittaa hyvin erilaisten asioiden nimeämistä samalla termillä. Esimerkiksi aggressiivisuudella voidaan tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, jopa korostunutta aggressioiden välttämistä. Kvantifiointi voi liittää yhteen hyvin erilaisia prosesseja. Näin on tapahtunut esimerkiksi älykkyyden suhteen. Älykkyyden alaa on jatkuvasti laajennettu. Normaalisuuden olettamus on yleinen, mutta kun normaalijakautumia saadaan, kyseessä voi olla niihin johtava mittausmenetelmä. Esimerkiksi psyykkisiä häiriöitä voidaan paikantaa geeneihin tai aivoihin (skitsofreeniset geenit tai aivot), kun kyse on skitsofrenia-diagnoosin saaneesta henkilöstä. Kyseessä on kuitenkin häiriö, joka on myös psykososiaalinen ja kulttuuriin liittyvä. Geeneillä on oma osuutensa, mutta myös muilla tekijöillä on merkitystä. Monia biokemiallisia muutoksia kuvataan ilman muuta muiden ilmiöiden syinä, vaikka kyseessä olisivat samanaikaiset tapahtumat tai biokemialliset muutokset olisivat psykologisten tekijöiden seurauksia. Kun etsitään ensimmäisiä tai tärkeimpiä syitä, huomio kiinnittyy yksioikoisesti geeneihin tai biokemiallisiin tekijöihin. Virheellinen homologia on esimerkiksi se, kun hiiren ”aggressioista” vedetään analogioita ihmisen aggressioihin.

Rose päätyy kymmeneen iskulauseeseen (s. 23):

  1. Historiamme muovaa tietojamme.
  2. Yksi maailma, monia tapoja tietää.
  3. Organisoitumisen tasot ovat erilaisia.
  4. Kaikki riippuu kaikesta.
  5. Oleminen ja tuleminen.
  6. Pysyvyyttä dynaamisesti.
  7. Organismi ja ympäristö tunkeutuvat toisiinsa.
  8. Rakenne rajoittaa evoluutiota.
  9. Menneisyys on tulevaisuuden avain.
  10. Elämä rakentaa oman tulevaisuutensa.

Markku Veritas Forumeissa 12.10. Helsingissä ja 13.10. Jyväskylässä

Markku on mukana kahdessa yliopistokampuksilla ja oppilaitoksissa järjestettävien Veritas Forum -tilaisuuksien sarjassa. Tilaisuuksien sisältö on seuraava:

12.10. Helsinki klo 16.15-18
Minun polkuni hyvään elämään
Teoreettisen filosofian emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto ja psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Moderaattorina toimii CoPassion tutkimushankkeen koordinaattori Tii Syrjänen.
– Helsingin yliopisto, Porthania, sali PII

13.10. Jyväskylä klo 14.15­-16
Onnellisuutta etsimässä
Filosofi, hyvinvointitutkija Frank Martela ja psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Moderaattorina toimii kasvatustieteen dosentti Sauli Puukari.
– Agora, Mattilanniemi 2, Alfa-sali

Lisätietoja löytyy Veritas-forumin nettisivulta.

Usko ja onnellisuus

Alustus kirkonrakentajien foorumissa Tampereella, 16.9. 2014, pitkä versio

Uskon tai uskonnollisuuden sekä onnellisuuden välistä yhteyttä on tutkittu paljon, vaikka kummankin määrittelyyn liittyy omat ongelmansa. Tulokset ovat olleet aika johdonmukaisia.

  1. Sekä uskonnollinen osallistuminen että henkilökohtaista uskoa kuvaavat mittarit ovat olleet yhteydessä onnellisuuteen. Myös tästä suunnasta poikkeavia tuloksia on toki saatu.
  2. Yhdysvalloissa tulokset ovat olleet hyvin selkeitä.
  3. Köyhissä maissa yhteydet ovat samoin olleet vahvoja.
  4. Euroopassa yhteydet ovat olleet heikompia; erityisen heikkoja ne ovat olleet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, joita eräät tutkijat ovat jo nimittäneet ateistisiksi valtioiksi. (Zuckerman, Silberman & Hall)
  5. Omissa tutkimuksissani vain uskonnollisesti aktiivisin ryhmä on erottunut hiukan positiiviseen suuntaan.

Mitä näistä tuloksista on syytä päätellä? “Ateististen pohjoismaiden” tilanne kiinnostaa meitä varmasti eniten. Uusateistit tulkitsevat tuloksen niin, että uskonnottomuuden leviäminen kohottaa kansakunnan hyvinvointia ja onnellisuutta. Yhdysvallat on poikkeus, mutta sielläkin uskonnollisuus vähenee – tosin onnellisuus ei samalla ole kohonnut, vaan pysynyt vakiona lähes 70 vuotta ja ehkä pidempäänkin, mutta tutkimuksia tehtiin viime vuosisadan alkupuoliskolla vähän eivätkä ne yleensä olleet väestöä edustavia. Suomessa tilanne on aika samanlainen. Olen saanut lähes desimaalilleen samanlaisia tuloksia kuin Elina Haavio-Mannila vuonna 1967. Hän tosin kysyi tyytyväisyyttä, mutta se on käytännössä sama asia kuin onnellisuus. Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että onnellisuus ei hyvinvointivaltioissa enää ole moniin vuosiin kohonnut.

Syntyy kuva, että uskonnollisuus kohottaa onnellisuutta etenkin vaikeissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta kun onnellisuus on kohonnut tietylle tasolle, noin 70 prosenttiin maksimista, siitä ei enää päästä ylöspäin – tai ehkä päästäisiin, jos esimerkiksi taloudellinen tasa-arvo lisääntyisi. Siihen ei kuitenkaan näytä olevan poliittista tahtoa. Uskonnollisuus ei enää kohota merkittävästi ennestään hyvinvoivien ihmisten onnellisuutta. Kenties usko kuitenkin voi kohottaa onnellisuutta, jos se helpottaa katkeruuden voittamista.

Mitä usko, uskonto ja myös ideologiat ja maailmankatsomukset tarjoavat ihmisille. Mitä niissä on sellaista, joka voisi edistää onnellisuutta?

Vaikka tavoitteena on pohtia uskon ja onnellisuuden yhteyttä, otan myös moraalin mukaan pohdintaan. Jo antiikin Kreikassa ja Vanhan testamentin Israelissa moraalin ja onnellisuuden yhteys oli itsestään selvä. Aristoteleen eudaimonia tarkoitti onnellisuutta, joka syntyy hyveiden noudattamisesta. Olennaisia olivat viisaus, rohkeus, itsehillintä ja kauneus. Aristoteles ei silti tyrmännyt elämän nautintoja, vaan oikea tasapaino oli onnen edellytys. Onnellisuus on antiikissa ylin hyvä, summum bonum. Antiikissa oli myös niitä, jotka korostivat onnellisuuden perustuvan mielihyvän kokemiseen ja mielipahan välttämiseen. Tätä nimitetään hedonismiksi.

Miten kristinuskossa tulkitaan onnellisuutta? Onko se summum bonum? Ei, vaan meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Jos tässä onnistumme siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, tuleeko meistä onnellisia? Sen pitäisi olla luonnollista, koska Jeesuksen seuraajat ovat onniteltavia, joka on hyvä käännös makarios-sanalle. Eikä autuas-sanassakaan mitään vikaa ole. Voidaanhan sanoa, että hän oli autuaan onnellinen tai että hän hymyili autuaasti. “Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” Vasta silloin? Eikö ennen? Onneksi kristitty voi Uuden testamentin mukaan kokea iloa ja rauhaa ahdistuksen ja kärsimyksen keskellä. Mitä muuta onnellisuus on kuin ilo + rauha?

Onnellisuuden tavoittelua on kristinuskon teologiassa vieroksuttu. Augustinuksen mukaanihmisen osa on etsiä onnea, mutta sen saavuttaminen on mahdotonta. Voimme onneksi tuntea Jumalan läheisyyttä, mutta jano ei koskaan tyydyty, sillä ajallinen onni pakenee. Pian kääntymyksensä jälkeen Augustinus kirjoitti kirjan De beata vita, jonka voisi kääntää myös Onnelliseksi elämäksi. Onnellisuus on Jumalan läheisyyttä ja Kristuksessa paljastuvan totuuden tajuamista. Onnellisuus on aina vajavaista, sillä ihminen ei voi tulla täydelliseksi. Kristitty voi silti luottaa siihen, että kaiken hapuilun taustalla on Jumalan suunnitelma ja huolenpito.

Kristinuskon sanoma oli lohdullinen, sillä ihmisen kärsimys ja onnettomuus ovat luonnollisia asioita perisynnin vuoksi. Ihmisen ei tarvitse hävetä vaikeuksiaan ja syyllistää itseään, ellei hän ole niitä pahantahtoisesti aiheuttanut. Kääntöpuolena oli se, että kärsimys hyväksyttiin liian helposti, koska se kuului ihmisen osaan. Monia turhautti, että kirkko suhtautui maallisiin iloihin torjuvasti ja onnea piti odottaa vasta taivaassa. Voisiko jotakin valoa taivaasta näkyä jo maan päällä? Pitkä odotus käy raskaaksi. Arkielämän ja taivaan kuilu oli suuri ja tuntui mahdottomalta ylittää.

Entä nyt? Mikä on nykyajan teologiassa uskon ja onnellisuuden suhde ja miten moraali liittyy siihen? Onko onnea syytä tietoisesti etsiä vai onko se lopulta sivuseikka tai arvaamaton asia? Heitän kysymyksen teologeille ja siirryn kiireen vilkkaa psykologian puolelle.

Onko moraalisuus tottumusta ja velvollisuutta vai aidosti uskon luonnollista hedelmää? Kumpuaako se Jumalan hyvyyden ja armon kokemuksesta? Haluamme uskoa, että hyveitä noudattava ja pahaa karttava ihminen pärjää hyvin elämässä ja kokee onnellisuutta. Näin ei välttämättä ole. Ihmisellä voi olla silti vahva taipumus alakuloisuuteen ja paljon riippuu hänen ympäristöstään ja siitä, mitä häneltä odotetaan. Pidämme Dietrich Bonhoefferia hyvin moraalisena ihmisenä, mutta hän joutui paljon kärsimään omantuntonsa tähden. Ympäristö voi vaatia moraalittomia tekoja.

Oletan, että uskon vakavasti ottava haluaa ottaa myös moraaliset kysymykset vakavasti. Hänen täytyy ainakin uskotella olevansa moraalinen, jotta voisi säilyttää sisäisen tasapainonsa ja itsekunnioituksensa. Se tosin ei ihmiselle ole kovin vaikeata. Tekopyhyys vaanii sekä uskovaisia että uskonnottomia. Uskovaisissa se näkyy sen sen vuoksi selvemmin, että moraaliset vaatimukset ovat suuria.

Seuraavassa sanaa moraali käytetään laajassa merkityksessä. Se kattaaa ensinnäkin “negatiiviseen” moraalin, joka tarkoittaa moraalittomien, pahojen tekojen välttämistä. “Positiivinen” moraali kehottaa tekemään hyviä asioita. Kaikkien tuntema kymmenen käskyä sisältää kahdeksan negatiivista käskyä ja kaksi positiivista.

Missä määrin ihmiset näkevät elämän moraalisena, tietoisia moraalisia ratkaisuja vaativina? Vai onko suurin osa elämää automaattista, kyselemätöntä? Elämmekö jonkin käsikirjoituksen mukaan, josta myös tarvittavat repliikit löytyvät? Miten usein herää kysymys: onko tämä oikein? Kun kuitenkin teemme koko ajan pieniä ja suuria ratkaisuja, mihin nuo ratkaisut nojautuvat? Mikä ohjaa valintojamme ja päätöksiämme? Onko kyseessä tunteisiin perustuva intuitio? Mikä osuus on järjellä? Kysymyksille ei tule loppua. Moraalin tutkija Jonathan Haidtin vastaus kuuluu: Tunteet ohjaavat ratkaisuja ja järki perustelee ne parhain päin. Jos näin on, onko onko tunne itsekäs vai osaako se ottaa huomioon myös toisen tarpeet?

Kun uskontoon ja uskovaisiin kohdistuu kritiikkiä, se on pääasiassa moraalista. Uusateistien kritiikin mukaan uskovaiset ovat tehneet suunnattoman paljon pahaa. Ihmiset olisivat onnellisempia, jos uskonnot häviäisivät maan päältä. Mitä me tähän voimme vastata? Sanommeko heille, että katsokaa tutkimustuloksia, joiden mukaan uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen? Vai heitämmekö tuhkaa päällemme?

Mutta entä jos samalla kun meidän onnellisuutemme lisääntyy, teemme toisia ihmisiä onnettomiksi? Onko Suomessa sellaisia ihmisiä tai jopa ryhmiä? Onko kyse nollasummapelistä niin, että yhteiskunnan onnellisuuden taso on aika vakio – niin kuin se tutkimusten mukaan onkin -, kun joku ryhmä nousee, niin toinen laskee?

Uskonnon ja ideologian yhdistelmä on erityisen vaarallinen. Se saattaa kohottaa hetkellisesti jonkin ryhmän onnellisuutta, mutta muut kärsivät. Kun uskonto ja politiikka matkustavat samoilla rattailla, matkustajat uskovat, että mikään ei voi heitä estää. Frank Herbert.

Etenkin positiivisen moraalin ylläpito edellyttää jotakin uskomusjärjestelmää, jonka avulla ihminen voi voittaa itsekkyytensä, sitoutua ja tehdä hyvää. On uskottava johonkin ideaan, joka ohjaa ja motivoi tekemään myönteisiä asioita muille ihmisille. Uskonnot ovat hyvä esimerkki moraalia edistävistä uskomusjärjestelmistä. Ideologiat ovat kuitenkin runsaan sadan vuoden aikana olleet uskontojen kilpailijoita. Uskontojen ja ideologioiden välillä on käyty verisiä taisteluja, samoin uskonnot ja ideologiat ovat olleet vastakkain. Ideologiat ovat tarjonneet hyvin selkeitä moraalisia ohjeita, jopa joskus selkeämpiä kuin uskonnot.

Mitä uskomusjärjestelmät, uskonnot ja ideologiat tarjoavat?

  1. Ihmiskuvan ja maailmankuvan.
  2. Moraalisia vaatimuksia ja käyttäytymiskoodeja.
  3. Yhteyden tunnetta ja yhteisöllisyyttä.
  4. Auktoriteetin ja totuuden lähteen.
  5. Päämäärän ja tulevaisuuskuvan.
  6. Motivoivia, sitouttavia toimintoja ja rituaaleja.
  7. Suuren Kertomuksen, joka liittää yhteen edellä mainittuja asioita ja tuottaa koskettavan kokonaisuuden.

Suuret kertomukset vastaavat moniin tarpeisiin, toiveisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Ovatko nämä kaikki tärkeitä onnellisuuden kannalta? Pohdin tätä nyt kristinuskon kannalta, toki hyvin subjektiivisesti. On vaikea välttyä tulkinnalta, että ne ovat joskus ennen antaneet enemmän kuin nyt.

1. Ihmiskuva ja maailmankuva. Kristinuskossa on uskottu kehitykseen ja parannuksen mahdollisuuteen, vaikka ihminen on sekä syntinen että vanhurskas. Ihmisessä on sekä pahaa että hyvää. Tämä optimismiin kallistuva näkemys on realistinen, mutta antaa kuitenkin ihmiselle ja ihmiskunnalle toivoa. Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi on realistsinen ja lohdullinen kehotus, joskin Jumalan rakastaminen yli kaiken tuntuu mahdottomalta. Tieteellinen maailmankuva on haluttu nähdä uskonnon kilpailijana. Tämä näkemys on ollut omiaan heikentämään kristinuskon asemaa. Tämä uskon vahvuustekijä antaa onnellisuuslisää uskolle, eli enemmän plussaa kuin miinusta.

2. Moraaliset vaatimukset, normit ja koodit. Nämä voivat silloin olla rasitus onnellisuuden kannalta, kun tiedostaa omat virheensä ja typeryytensä. Moraaliset vaatimukset kuitenkin edistävät terveitä elintapoja, joilla puolestaan on yhteyttä onnellisuuteen. Hyvä omatunto on mukava tyyny ja edistää itsekunnioitusta. Hiukan plussaa uskolle.

3. Yhteys ja yhteisöllisyys. Tämä on merkittävä vahvuus silloin, kun on kyse aidosta yhteisöllisyydestä. Sellaista voi nykyään ajoittain olla esimerkiksi pienryhmissä, mutta seurakunnat ja kappelit ovat aivan liian suuria, jotta yhteisöllisyys voisi toteutua. Pikemminkin miinusta sen vuoksi, että luvataan liikaa eivätkä lupaukset toteudu.

4. Auktoriteetti ja totuus. Ihmiset kaipaavat yhä auktoriteettien tukea, vaikka heillä on siihen hyvin ristiriitainen suhde. Auktoriteetin lähteitä on niin paljon: on tiedettä, mediaa, asiantuntijoita, guruja ja ties mitä. Totuuden subjektiivisuutta on alettu korostaa. Myös me kristityt olemme keskenämme eri mieltä. Totuuden kokeminen on kuitenkin onnellisuutta edistävä asia. Hiukan plussaa onnellisuudelle.

5. Päämäärä ja tulevaisuus. Tämä on yhä vahvinta kristinuskon antia. Usko, toivo ja rakkaus on hieno yhdistelmä. Evankeliumi puhuttelee edelleen monia vahvasti. Se antaa toivoa ja kehottaa meitä rakastamaan lähimmäistä, myös kaukaisia. Suuri plussa uskolle.

6. Motivointi ja sitoutuminen. Me yhä voimme tukea toisiamme monin tavoin, vaikka osallistumme liian harvoin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Onneksi meillä on uskovia omaisia ja ystäviä, jotka kannustavat meitä. Meillä on periaatteessa välineitä, kunhan vain niitä käytämme. Tässä on paljon onnellisuuden potentiaalia, mutta emme osaa sitä käyttää. Uskonnollinen osallistuminen on niin vähäistä. Käytännössä onnellisuuslisää ei juuri tule.

7. Suuri Kertomus. Ihmettelen, miksi kertomus Jeesuksen elämästä ja lukuisat Raamatun kohdat eivät kosketa ja puhuttele. Joku aika sitten eräs Aamulehden toimittaja pohdiskeli, että uskon asiat eivät kosketa. En tätä ymmärrä, vaikka psykologin kai pitäisi ymmärtää. Olen varmaan hyvin subjektiivinen, koska juuri koko Suuri Kertomus koskettaa minua niin vahvasti. Aivan erityisesti Jeesuksen vertaukset suorastaan kouraisevat ja tunteet lähtevät liikkeelle. Minusta tässä on kristinuskolle merkittävä onnellisuuslisä, mutta vain silloin kun evankeliumi koskettaa.

Uskon – siis kristinuskon – vahvuus on mielekkyyttä ja tarkoitusta antava Suuri Kertomus, joka koetaan omakohtaisena totuutena. Missä muutkin vahvuudet tulevat mukaan, siellä usko on omiaan kohottamaan onnellisuutta.

Me voimme katsoa tätä asiaa myös toiseen suuntaan. Millaisia onnellisuuden ohjeita alan tunnustetut tutkijat tarjoavat? Valitsen Sonja Lyubomirskyn 12 onnellisuuden ohjetta. Olen alleviivannut ne, joita myös kristinusko korostaa.

  1. Kiitollisuuden ilmaiseminen
  2. Optimismin edistäminen (sana toivo on luontevampi)
  3. Sosiaalisen vertailun ja murehtimisen välttäminen
  4. Ystävällisyyden osoittaminen
  5. Sosiaalisten suhteiden vaaliminen
  6. Traumoja ja vastoinkäymisiä lievittävien selviytymiskeinojen oppiminen
  7. Anteeksiantamisen oppiminen
  8. Ajan riennon eli flow-kokemusten lisääminen
  9. Elämän iloisten hetkien taltioiminen ja vaaliminen
  10. Sitoutuminen tavoitteisiin
  11. Uskonnon ja hengellisyyden harjoittaminen
  12. Kehon hyvinvoinnista huolehtiminen

Useimmat liittyvät kristinuskon perustaan, eikä mikään herätä vastaväitteitä. Onko tämä suuri ilon aihe vai sekoittuuko siihen syyllisyyttä ja kenties häpeääkin siitä, että näiden seuraukset eivät näy läheskään niin hyvin kuin toivoisimme. Mistähän se johtuu? Ilmeisesti ihmiset saavat näitä asioita ilman uskontoakin. Eikö olekin harmillista, että uskolla ei ole näihin yksinoikeutta? Jumalan hyvyys koskee kuitenkin kaikkia eikä vain uskovaisia.

Suuret Kertomukset eivät enää kosketa ihmisiä. Onko se pelkästään huono asia? Mistä se johtuu? Tärkein syy on auktoriteettien torjunta ja totuuden tulkinta suhteellisena. Individualistiseen kulttuuriin kuuluva yksilö haluaa hallita omaa elämäänsä ja ympäristöään. Kyse on paljolti hallinnan illuusiosta, mutta siitä hän ei halua luopua. Toiseksi myös ulkoiset – erityisesti moraaliset – vaatimukset ahdistavat yksilöllisyyttä korostavia ihmisiä. Kolmanneksi kulttuurissa on runsaasti yhteyden kokemusta vaikeuttavia tekijöitä, kuten muuttoliike ja yksityisyyden korostus. Kaikki Suuret Kertomukset ovat länsimaissa vaikeuksissa.

Teesejä

  1. Uskoa on monenlaista. Kristinusko on yksi usko monien joukossa.
  2. Uskontoihin ja ideologioihin perustuvalla uskolla on paljon yhteisiä psykologisia ja sosiologisia tekijöitä.
  3. Voimakas usko on merkittävä yhteyden ja sitoutumisen lähde, mutta se voi johtaa toisella tavalla uskovien torjuntaan.
  4. Ideologian vahvistama usko on vaarallinen yhdistelmä.
  5. Uskonnollisuus on yhteydessä onnellisuuteen (heikosti) ja mielekkyyteen (vahvasti).
  6. Uskonnon onnellisuutta edistävä vaikutus pienenee hyvinvointivaltioissa. (Yhteydet ovat korrelaatioita, kyse ei ole selkeästä syy-seuraussuhteesta)
  7. Maallistuminen ei ole edistänyt ihmisten onnellisuutta 40-70 vuoden aikana.
  8. Ihmisen moraalisuus on vahvistunut tuhoisista ideologioista huolimatta. Tämä näkyy erityisesti surmatekojen vähentymisenä (Steven Pinker)
  9. Uskon(non) kritiikki on pääosin moraalista.
  10. Onnellisuuden ohjeet ovat kristinuskon moraalin (hyveiden) mukaisia.
  11. Suuret Kertomukset eivät kiehdo nykyajan yksilöitä.
  12. Materialismi ja yksilökeskeisyys ovat tuhoisia kaikenlaisille yhteisille uskoille.
  13. Spirituaalisuus lisääntyy, mutta sen merkitys yhteisön uskon synnyttäjänä on vaatimaton.
  14. Ateistisen humanismin tarjous ei ainakaan toistaiseksi kilpaile uskontojen kanssa, kun tarkastellaan uskon vahvuuksia.

Älykkyyden ja uskonnollisuuden suhteesta

Merkintöjä tekstistä Zuckerman, M., Silberman, J. & Hall, J.A. (2013). The relation between intelligence and religiosity: A meta-analysis and some proposed explanations. Personality and Social Psychology Review, painossa.

Zuckerman, Silberman ja Hall toteavat, että älykkyyden ja uskonnollisuuden yhteyttä on tutkittu jo kauan. Vanhin heidän hyödyntämänsä julkaisu on vuodelta 1928. Tutkimuksen tekemistä perustellaan sillä, että kyse on jännittävästä asiasta. ”Voimme oppia siitä, ketkä ovat uskonnollisia ja miksi; me voimme myös oppia kuinka ja miksi älykkäät ihmiset muodostavat (tai eivät muodosta) jonkin tietyn uskomusjärjestelmän” (s. 2).

Johdannossa todetaan, että koska ateismi on evoluution kannalta uusi asia, on todennäköistä, että keskimääräistä älykkäämmät sen omaksuvat. Koska lisäksi hyvin konservatiiviset uskovaiset torjuvat maallisen koulutuksen, väheksyvät tietoa ja tiedettä, se viittaa matalaan älykkyyteen tai ainakin osoittaa älykkyyttä vaativien asioiden torjuntaa. (Rodney Stark kuitenkin toteaa kirjassaan America’s Blessings, että ne, jotka eivät Yhdysvalloissa lainkaan käy kirkossa suorittavat vähiten high school-tutkintoja Social Science Surveyn mukaan, kun taas tutkituista ryhmistä viikottain kirkossa käyneillä on eniten jatkokoulutusta.)

Meta-analyysiin eli lukuisia tutkimustuloksia yhdistävään tilastolliseen analyysiin tuli mukaan kaikkiaan 63 tutkimusta. Niissä sekä älykkyyttä että uskonnollisuutta oli tutkittu vaihtelevilla menetelmillä. Mukana oli tutkimuksia aina 1920- ja 1930-luvuilta asti. Valtaosa oli tehty koululaisilla tai opiskelijoilla ja ryhmät olivat pieniä. Mukana oli kuusi sellaista tutkimusta, jossa oli mukana muitakin kuin opiskelijoita ja joissa tutkitun ryhmän koko oli yli tuhat. Silti myös pieniä tutkimusryhmiä voidaan hyödyntää meta-analyyseissä. Otosten ei tarvitse olla edustavia, joskin se tietenkin on hyvä asia.

Älykkyyden ja uskonnollisuuden korrelaatiot olivat matalia (noin –.15), mutta tilastollisesti erittäin merkitseviä. Vahvin yhteys (–.23) saatiin niissä tutkimuksissa, joissa kyse ei ollut opiskelijoista. Nämä olivat lähes kaikki hyvin tuoreita tutkimuksia. Tutkimuksista valtaosa on tehty Yhdysvalloissa, joskin mukana oli pari suomalaistakin koululaisilla tehtyä tutkimusta.

Uskonnollisuuden mittareista vahvimmin (negatiivisesti) korreloivat uskomukset ja heikoiten käyttäytymistä kuvaavat indeksit.

Lisää vakuuttavuutta haetaan muutamilla tutkimuksilla, joissa älykkyyttä on mitattu ajallisesti selvästi ennen kuin uskonnollisuutta. Näissä tulosten suunta oli sama. Lapsuuden älykkyys ei muutu lapsesta aikuiseksi toisin kuin uskonnollisuus. Edelleen tutkijat tarkastelivat kahta älykkäiden lasten seurantatutkimusta, joissa uskonnollisuus oli aikuisena paljon vähäisempää kuin väestössä yleensä. Toinen näistä oli kuuluisa Lewis Termanin 1925 aloittama tutkimus, jossa älykkyyden rajana oli 135 pistettä.

Tulkinnassa todetaan aluksi, että uskomuksiin perustuva uskonnollisuus kuvaa juuri sisäistettyä uskonnollisuutta ja käyttäytymiseen perustuva ulkokohtaista. Tällainen aito uskonnollisuus siis liittyy matalaan älykkyyteen toisin kuin muodollinen. Muodollisesti uskovat voivat siis torjua uskonnon epä-älylliset puolet, mutta käydä silti kirkossa.

Tutkijat esittävät kolme tulkintaa:

  1. Älykkäät eivät mukaudu yhtä helposti kuin vähemmän älykkäät. Tässä ehkä yllättäen aletaan puhua ateisteista (atheism as nonconformity). Ateistejahan on todennäköisesti ollut varsinkin vanhoissa tutkimuksissa vain vähän, koska tutkimukset ovat pääosin Yhdysvalloista. Kyse on lähinnä uskonnollisesti välinpitämättömistä – joka kieltämättä sekin on voinut olla poikkeavaa uskonnon sävyttämässä kulttuurissa. Emme siis tiedä, mitä ei-uskonnolliset todella ajattelivat. Kuitenkin tutkijat toteavat, että ”näin ei ole suurelta osin ateistisissa yhteiskunnissa, jollaisia ovat Skandinavian maat” (s. 17). Voimakkaasti ateistisissa yhteiskunnissa uskonnollisuus puolestaan voi vaatia keskimääräistä suurempaa älykkyyttä – ainakin älyllistä rohkeutta.
  2. Usein on ajateltu, että ateistit torjuvat uskontojen mahdottomat väitteet, mikä juuri on perusta uskonnon torjumiselle. Tähän tulkintaan tutkijat suhtautuvat varautuneesti. Kysymys on jostakin muusta, josta he käyttävät nimitystä kognitiivinen tyyli. Silloin vastakkain ovat analyyttinen ja intuitiivinen ajattelu. Älykkäät ajattelevat analyyttisesti ja systemaattisesti. Tällainen ajattelu vähentää uskonnollisuutta. Tulkinnalle on tutkijoiden mukaan empiiristä tukea.
  3. Uskonnollisuus vastaa tärkeisiin inhimillisiin tarpeisiin. Kuitenkin älykkyys voi korvata uskonnollisuuden ja vastata noihin tarpeisiin. (3a) Uskonnollisuus lievittää persoonallisen hallinnan menetystä, kun taas älykkyys lisää uskoa omaan hallintaan (joka monissa tutkimuksissa on todettu illusoriseksi – eikä se muuta voi ollakaan, jos on deterministi). (3b) Uskonnollisuus edistää itsesäätelyä, oman elämän haltuun ottamista. Uskonnollisten konkreettinen hallintakyky on parempi kuin ei-uskonnollisilla. Myös älykkyys edistää itsehallintaa ja -hillintää. Sekä älykkyys että uskonnollisuus ovat yhteydessä vähäiseen impulsiivisuuteen. Tämä suojaa riskien ottamiselta. (3c) Uskonnollisuus vahvistaa myönteistä minäkäsitystä. Varsinkin sisäistetty uskonnollisuus edistää oman arvokkuuden tunnetta. Tästä he esittävät runsaasti tutkimustuloksia. Myös älykkyys korreloi jonkin verran myönteiseen minäkäsitykseen.
  4. Uskonnollisuus on yksi kiintymyksen muoto, joten se antaa turvallisuutta. Uskonto kompensoi menetysten yhteydessä aikaisempia kiintymyksiä. Myös älykkyys vahvistaa kiintymystä, sillä älykkäät menevät muita useammin naimisiin ja eroavat harvemmin (Yhdysvalloissa).

Tutkijat esittävät älykkyyden ja uskonnollisuuden yhteydestä muitakin spekulaatioita (jota sanaa he itse käyttävät). He ottavat lähtökohdaksi teorian, jonka mukaan ihmisillä on evoluution tuottama taipumus uskonnollisiin tulkintoihin. Ihmisillä on taipumusta nähdä tarkoituksia sielläkin, missä niitä ei ole. Usko kaiken takana olevaan suunnitteluun on hyvin luonnollinen asia. Uskontojen muodot ovat kuitenkin hyvin kirjavia, mikä tulee tulkinnoissa ottaa huomioon. Kulttuurilla ja ympäristöllä on suuri vaikutus. Opiskelun edetessä moni irrottautuu tästä luontaisesta uskonnollisuudesta, jos miljöö sitä tukee. Näinhän on laita yliopistoissa. Analyyttisen otteen suosiminen opetuksessa vähentää intuitiivisuutta ja siten edelleen uskonnollisuutta. (Tässä yhteydessä puhutaan koko ajan ateismista, josta välttämättä ei ole kysymys.) Jos ja kun yliopiston ulkopuolella uskonnollisuus on yleistä (kuten on Yhdysvalloissa), niin älykkyys antaa keinoja selviytyä erilaisuuden tuottamista haasteista ja ristiriidoista.

Tutkimuksen puutteina artikkelissa mainitaan uskonnollisuusmittareiden kirjavuus ja tietojen liittyminen Yhdysvaltoihin. Tulos ei ehkä päde ateistisissa Pohjoismaissa, he toteavat. Ateismiin mukautuminen oli välttämätöntä Neuvostoliitossa ja muissa sosialistissa valtioissa. Kuitenkin tutkijat arvelevat, että monet yllä kuvatuista tulkinnoista ovat voimassa ateistisissakin yhteiskunnissa. Uskonnollisuus liittyy esimerkiksi intuitiivisuuteen ja turvallisuuden hakuun.

Edellä olen jo sulkeissa esittänyt muutamia huomautuksia. Tutkimus on huolellisesti tehty, mutta on tietenkin käytettävissä olevan tutkimustiedon varassa. Se perustuu pääosin Yhdysvaltoihin, kristittyihin, opiskelijoihin ja eräisiin tarkemmin määrittelemättömiin tutkimusryhmiin. Ei käy ilmi, kuinka monessa on tehty otanta opiskelijoista tai koko väestöstä. Onko yhteys aidosti lineaarinen, vai erottuuko jommassa kummassa uskonnollisuuden päässä ryhmä, joka poikkeaa lineaarisuudesta? Yhdysvalloissa on sellaista uskonnollista konservatiivisuutta, jollaista ei esimerkiksi Suomessa juuri ole tai ainakin sitä on paljon vähemmän.

Tekstin lipsuminen ateismi-sanan käyttöön tuntuu oudolta, sillä on mahdollista, että heitä ei monissa tutkituissa ryhmissä ollut lainkaan. Ateismia ei tutkimuksessa mitenkään määritelty. Tuoreemmissa ja isommissa aineistoissa heitä varmaan on jo mukana.

Minusta vakuuttavimpia ovat ne kaksi tutkimusta, joissa hyvin älykkäistä lapsista odotettua pienempi osa on aikuisina uskonnollisia. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että etenkin luonnontieteissä vallitseva uskomusjärjestelmä on materialistinen. Siltä ei opintojen edetessä voi välttyä. Materialismia korostavilla henkilöillä on usein taipumusta nähdä uskonto kilpailevana tulkintana, kun elämää ja maailmaa tulkitaan.

Uskonnon psykologian tai uskontotieteen näkökulmasta artikkelissa esitetyt tulkinnat ovat järkeviä, joskin tietenkin vielä alustavia. On uskottavaa, että uskonnollisessa kulttuurissa uskonnon torjuminen (vaikka ei olisi varsinaisesti ateisti, vaan esimerkiksi spiritualisti) vaatii kykyä perustella asia itselleen ja usein myös muille. (Ikään kuin uskovaisilla ei olisi tätä tarvetta.) Uskonnollisuudessa on epäilemättä jotakin, jota voi nimittää intuitiivisuudeksi. Kiinnostavaa olisi tutkia, miten tunneherkkyys liittyy sisäistettyyn uskonnollisuuteen. (Tällaista tunnistan vahvasti omassa uskonnollisuudessani.) Myös kolmas tulkinta, joka liittyy elämän hallintaan, on kiinnostava. Se, mitä uskonto tutkimustenkin mukaan antaa, mutta älykkyys ei niinkään, on mielekkyyden kokemus.

Pohjoismaiden kirkkojen kannalta maininnat siitä, että täällä eletään ateistisissa yhteiskunnissa, ovat aika haasteellisia. Jos näin on, tulevaisuuden näkymissä ei ole kristinuskon kannalta hurraamista. Helposti unohtuu kuitenkin se, että Länsi-Euroopan kansat kuihtuvat kovaa vauhtia ja tilalle tulee vahvasti uskonnollisia ihmisiä Euroopan ulkopuolelta. Jos rajoja ei suljeta, tilanne on aivan toisenlainen 50 tai 100 vuoden kuluttua. Ehkä jo ennenkin.

Kristinuskon vastuu pahuudesta

Vapaa-ajattelija Veli-Pekka Tynkkynen esitti kirjoituksessaan (Aamulehti 13.8.), että Raamatun kirjoitukset ruokkivat viha-ajattelua, joka puolestaan johtaa monenlaisiin pahoihin tekoihin. Siitä tuoreena esimerkkinä on Breivikin murhaisku Norjassa. Kirjoitus antoi yksipuolisen kuvan kristinuskosta.

Kristiuskon moraali rakentuu Jeesuksen opetukselle, jolle oli ominaista vihan torjuminen ja ihmisten keskinäisen rakkauden korostaminen. Tynkkynen varmasti tietää tämän, mutta silti hän haluaa antaa kuvan, jonka mukaan Vanhassa testamentissa kuvattu juutalaisten historia ja opetukset olisivat edelleen nykypäivän kristittyjen keskeinen ohjenuora.

Länsimainen moraali rakentuu suurelta osin kristinuskolle. Olen ymmärtänyt niin, että vapaa-ajattelijat ainakin pääosin ajattelevat moraalisisista kysymyksistä samoin kuin suomalaiset kristityt. Ateismihan on moraalisesti tyhjää, sillä kyse on Jumalan olemassaolon kieltämisestä. Moraali on saatava jostakin muualta. Kyse on vaikeasta asiasta. Ateistinen kulttuurintutkija Edward Slingerland on todennut, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus. Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.”

Ateistinen psykologi Steven Pinker viittasi materialismin ongelmiin todetessaan, että ”joko heitämme moraalin syrjään epätieteellisenä taikauskona tai me löydämme keinon sovittaa yhteen kausaalisuus (geneettinen tai jokin muu) vastuun ja vapaan tahdon kanssa”. Jos ateismiin liittyy tiukkaa materialismia, moraalinen närkästyneisyys tuntuu oudolta. Kaikki on tapahtunut niin kuin on pitänyt tapahtua.

Kristittynä en ole yhtään sen enempää tai vähempää vastuussa kristinuskon nimissä tehdyistä pahoista teoista kuin Tynkkynen on vastuussa Leninin, Stalinin, Maon ja monien muiden vakaumuksellisten ateistien kammottavista teoista. Maon Punainen kirja oli miljoonille kiinalaisille Raamatun veroinen kirja.

Jos nämä henkilöt eivät olleet oikeita ateisteja, keitä he sitten olivat? Yhtä lailla kristityillä on oikeus sanoa, että Breivik tai kuka tahansa hirmutekoihin syyllistynyt ei ole oikea kristitty. Joko uskomme ihmisten omaan tunnustukseen tai sitten emme. Minun mielestäni murhiin syyllistynyt henkilö ei ole oikea kristitty, vaikka hän itse niin sanoisi. Onkohan kukaan kristityksi itseään nimittävä lopulta oikea kristitty tekojensa perusteella?

Ateistien näkemykset elämästä, moraalista ja uskonnosta ovat aivan yhtä kirjavia kuin uskovaistenkin. Monet heistä häpeävät uskonnonvastaisten ateistien kirjoituksia ja suhtautuvat uskontoihin arvostavasti.

Miten Tynkkynen suhtautuu seuraaviin tunnettujen ateistien kirjoituksiin ja puheenvuoroihin? Eivätkö ne edusta vihapuhetta?

Jotkut väitteet ovat niin vaarallisia, että voi jopa olla eettistä tappaa ihmisiä, jotka uskovat niihin – – Jotkut uskomukset asettavat niihin uskovat kaikkien rauhanomaisten vaikutuskeinojen ulkopuolelle. (Sam Harris).

Uskonto herättää minussa samanlaisia tunteita kuin häkissä kiertävä leijona. Leijona on kaunis, mutta vaarallinen. Jos se liikkuu vapaana, se tappaa minut. Turvallisuus vaatii, että uskonnot laitetaan häkkeihin. (Daniel Dennett).

On mahdotonta kuvitella maailmaa ilman uskontoja. Ne ovat kannattaneet ja vahvistaneet moraalia hyvin monenlaisissa olosuhteissa. Vallanpitäjät ovat käyttäneet uskontoja hyväkseen. Kristityt eivät ole eläneet uskontonsa opetuksen mukaan ja ovat monista asioista eri mieltä. Silti kristinuskon avulla moraali on ainakin pääosin sisäistetty. Mikä muu uskomusjärjestelmä sen voisi tehdä yhtä hyvin tai jopa paremmin? Länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtyneet yhä enemmän lakien avulla tapahtuvaan ulkoiseen kontrolliin, joka monien mielestä toimii kovin puutteellisesti. Jos kristinuskoon perustuva moraali tulevaisuudessa jää sisäistämättä, mikä sen korvaa? Luja usko ihmisoikeuksiin ei riitä moraalin perustaksi. Eikä usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Abortista ja ihmisoikeuksista

Anne Moilanen kirjoittaa abortista ja muistakin arvoihin liittyvistä asioista feminismin näkökulmasta Ketju-lehden numerossa 4/2011. Haluaisin puolestani kommentoida tuota kirjoitusta kristinuskoa tunnustavan miehen näkökulmasta. Kirjoituksen sävy oli kovin hyökkäävä ja kohdistui sekä kristinuskoon että erityisesti Päivi Räsäseen, joka on näköjään hyvä ilkeilyn kohde melkein asiassa kuin asiassa.

Moilanen kysyy, millä perusteella evankelisluterilainen kirkko “vastustaa” aborttia. Sillä perusteella, että kyse on elävistä ihmisistä. Eivät määritelmät poista sitä tosiasiaa, että jo päivän ikäinen sikiö on ihmisen alku. Tämän tosiasian torjuvat vain eräät tiukat materialistit, joiden mukaan ihmiselämä ei ole sen arvokkaampi kuin vaikka kärpäsen.

Muistutan vielä siitä, että juuri kristinusko on vahvistanut lapsen ja naisen oikeuksia. Sen näkee jo karttaa katsomalla. Antiikin ja Rooman yhteiskunnissa sekä abortti että pienen lapsen tappaminen oli luonnollista. Tietenkään mitään nykyaikaista yksilöä ei vielä ollut olemassa. Lapsi kuului pitkään myös kristinuskon piirissä ensisijaisesti suvulle ja miehelle.

Voimme tätä mielin määrin paheksua, mutta silloin harjoitamme ylimielistä jälkiviisautta. Kulttuuria on ymmärrettävä kunkin ajan ehdoilla. Kristittynä iloitsen siitä, että naisten ja lasten oikeudet ovat parantuneet. Muistutan silti siitä, että länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri edustaa edelleen pientä vähemmistöä. Yhteisöllisissä kulttuureissa näistä asioista ajatellaan toisin. Meidän näkemyksemme on tietenkin oikea.

Ihmisoikeudet eivät ole niin yksioikoisia kuin Moilanen väittää. Eräässä ateistien konferenssissa kulttuurien tutkija Edward Slingerland totesi, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Mistä tulee käsitys, että on olemassa ihmisoikeuksia? ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus”, hän totesi konferenssissa. ”Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.

Voin kristinuskoon perustuvan vakaumukseni pohjalta periaatteessa hyväksyä ihmisen oikeuden päättää omasta ruumiistaan, mutta se ei suinkaan ole yksiselitteinen asia. Missä määrin sikiö on osa äidin ruumista vai onko se oma itsenäinen ruumis, jolla on omia oikeuksiaan? Kenelle lapsi kuuluu? Sikiö tosin käyttää äitiä hyväkseen voidakseen kehittyä. Entä eutanasia? Onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä ilman, että kenelläkään on oikeus siihen puuttua? Olemmehan huolissamme itsemurhista ja ihmisten terveydestä. Miksi ihmisten ei anneta rauhassa tupakoida? Onhan kysymys oikeudesta omaan ruumiiseen. Ajattelen kristittynä niin, että olen omasta ruumistani vastuussa myös muille, erityisesti perheelleni mutta myös yhteiskunnalle – ja kristittynä myös Jumalalle.

Voimme jopa sanoa niin, että lapsella on oikeus äidin ruumiiseen. Hänellä on oikeus kasvaa terveessä ruumiissa ilman, että joutuu tupakoimaan tai juomaan alkoholia. Näiden seuraukset ovat lapsen kehityksen kannalta erittäin vakavia.

Abortin ongelmallisuuden ovat myös monet ateistiset filosofit tuoneet esiin. Onko feministin mahdoton ymmärtää sellaista lääkäriä, joka ei halua tehdä aborttia? Onhan myös elämän kunnioittaminen keskeinen arvo ja ihmisoikeus. Miksi lääkärin pitää tinkiä oikeuksistaan?

Kyse on asiasta, jossa länsimainen kulttuuri on päätynyt siihen, että on pienempi paha, että abortteja tehdään laillisesti. Abortin kieltäminen aiheuttaisi suuria ongelmia. Monet muutkin oikeudet ja arvot ovat ristiriidassa keskenään. Vapautta ja tasa-arvoa on vaikea sovittaa yhteen. Monta kertaa kahden huonon asian suhteen täytyy löytää jokin kompromissi.

Paheksun lopuksi tapaa, jolla Moilanen puhuu vaalirahasta ja kirjoittaa muutenkin ilkeästi. Katson, että myös lehti on omalta osaltaan vastuussa tällaisesta kirjoittelusta.

Päätän kirjoitukseni ranskalaisen sosiologian professori David Le Bretonin varoituksiin (Body & Society, 2004, 10, 1-20). Hän ei tietääkseni ole katolisen kirkon palveluksessa. Le Breton pelkää aborttien ja geenimanipulaation kohdistuvan juuri vammaisiksi epäiltyihin ja todettuihin sikiöihin.

Ihmiskeho on kuin tuote, jota pikku hiljaa muokataan paremmaksi. Sikiöstä tulee erilaisten interventioiden objekti. Tärkein interventio on abortti. Geneettinen diskriminointi on jo nyt tosiasia. Vanhemmat voivat halutessaan valita lapsen sen sukupuolen mukaan. Kyseessä on eugeniikan hillitympi muoto. Vamman tai sairauden todennäköisyys on se, johon diskriminaatio perustuu. Tämän mallin mukaan on luonnollista tehdä laskelmia vamman todennäköisyydestä. Kenties jo suhde 1/100 riittää abortoimiseen, puhumattakaan 1/10:stä. Lapsen pitää siis jo ennen syntymäänsä läpäistä testi, jonka perusteella hän voi saada elää.

Markku Ojanen
Psykologian emeritusprofessori
Tampeeen yliopisto

Uudistava usko (2011)

Uudistava usko. 2011. Perussanoma Oy. 258s.
ISBN 978-951-888-584-2

Katso myös teoksen parikirja Ahdas ateismi (2011)!

Psykologian professori Markku Ojasen ateismia ja uskoa käsittelevän parikirjan itsenäinen toinen osa. Kirjassa pohjaudutaan tutkimukseen siitä, mitä tiedetään ihmisten käyttäytymisen syistä ja hyvinvoinnista. Miten uskonto (lähinnä kristinusko) näkyy moraalissa ja hyvinvoinnissa? Mitä ihmiset tekevät ja mitä he kokevat? Miten he perustelevat tekojaan?

Ahdas ateismi (2011)

Ahdas ateismi. 2011. Perussanoma Oy. 258s.
ISBN 978-951-888-583-5

Katso myös teoksen parikirja Uudistava usko (2011)

Psykologian professori Markku Ojasen ateismia ja uskoa käsittelevän parikirjan itsenäinen ensimmäinen osa. Tässä kirjassa Ojanen käy läpi ateismin uskontokritiikkiä sekä pohtii uskonnon ja tieteen suhdetta. Hän kysyy myös, miten uskovat ovat reagoineet kritiikkiin ja hahmottelee uskonnon puolustusta.

Kiltteyteen sairastuminen

Eräät kristityt kouluttajat puhuvat kiltteyteen sairastumisesta. Vaikka tarkoitus on hyvä, emme puhu lempeyteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen sairastumisesta. Emme myöskään puhu kovuuteen, vääryyteen tai valheeseen sairastumisesta. Hyveen ohella kiltteys on myös persoonallisuuden piirre samoin kuin lempeys. Lempeä ihminen on kuitenkin jotakin erilaista kuin kiltti, koska emme puhu lempeyteen sairastumisesta. Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia.

Silti juuri kiltteyttä maailmassa tarvitaan. Kyseessä ei ole sairaus, vaan ongelma on ihmisten itsekkyys. Kiltit ihmiset voivat jäädä itsekkäiden ihmisten jalkoihin, mikä tietenkin on todellinen ongelma. Vaikka yritän olla kiltti ja mielestäni onnistunkin siinä, kukaan ei siitä välitä, vaan tallaudun muiden jalkoihin. Mikä siis neuvoksi? On oltava vähemmän kiltti, jotta selviytyy kovassa maailmassa. On oltava itsekkäämpi, jotta ei tulisi poljetuksi.

Ohje tuntuu kurjalta, mutta mitä muutakaan voi tehdä näiden “kiltteyteen sairastuneiden” hyväksi? Autammeko näitä ihmisiä tekemällä sairausdiagnoosin? Sairaussanaa on kuitenkin jo venytetty niin paljon, että oikeastaan kaikki ikävät ja pahat asiat ovat jo sairauksia. Kiltteys ei siis ole sairaus vaan taustalla on itsekkyyttä korostava kulttuurimme, joka ei osaa arvostaa kiltteyttä, lempeyttä ja rakkautta. Onko enää luvallista puhua kilteistä lapsista saati kilteistä aikuisista? Sana kiltti on saanut merkillisen huonon kaiun. Tätä vastaan pitää taistella.

Kiltit eivät ole poikkeavia tai säälittäviä ihmisiä vaan juuri sellaisia kuin ihmisten tulisi olla. Sairaussana vie vastuun kaikilta, sekä kilteiltä että kilttejä polkevilta ihmisiltä. Koska emme voi paljoakaan ihmisten itsekkyydelle, meidän on tuettava niitä, jotka kokevat asemansa tukalaksi. Vahvistamme heidän kiltteyttään (lempeyttään) hyveenä ja annamme heille tunnustusta mutta samalla autamme heitä muistamaan, että elämässä on myös muita tärkeitä hyveitä, kuten totuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Alistuminen ja periksi antaminen eivät ole hyveitä, vaikka niitäkin tarvitaan. Elämässä tarvitaan myös oman mielipiteen esittämistä ja vääryyden vastustamista. Näiden asioiden erottamisessa tarvitaan opetusta, mutta sairauksien hoidosta ei ole kysymys.

Uudessa testamentissa varsinkin Paavali korostaa lempeyden merkitystä (Ks. Fil. 4:5, Kol. 3:12, 1. Tim. 6:11, Tit. 3:2). Jos olet lempeä ja kiltti ihminen, vika ei ole sinussa, vaan meissä muissa. Meidän tulee noudattaa rakkautta edistäviä hyveitä, mutta emme voi koskaan olla täydellisiä. Kiltteys ei ole loputonta periksi antamista vaan myötäelävää ja toista kunnioittavaa suhtautumista, jonka ei tarvitse johtaa omien tunteiden ja mielipiteiden salaamiseen.

Tutkimus kertoo toisin

Tampereen Kirkkosanomien uusimmassa numerossa 7/22 on kaksi juttua, joihin haluan puuttua. Molemmissa on kysymys tärkeistä asioista. Toinen juttu on otsikoitu “Tulisitko toimeen vähemmällä?” Juttu alkaa näin: “Monien tutkimusten mukaan ihmiset ovat onnettomia.” Vaikka ihmisillä on rahaa ja tavaraa, he eivät ole onnellisia, tuossa jutussa kerrotaan. Jos yksikin kielteinen tutkimustulos jostakin löytyy, haluaisin sen nähdä, sillä monien tutkimusten mukaan suomalaiset, ja jopa köyhienkin maiden kansalaiset, ovat pikemminkin onnellisia kuin onnettomia. Näin ihmiset sanovat, kun asiaa heiltä kysytään. Me voimme kiistää tuon kuvauksen ja sanoa, että ihmiset eivät joko ymmärrä omaa tilaansa tai sitten he eivät halua tunnustaa olevansa onnettomia. Onnellisuuden, hyvinvoinnin tai tunteiden tutkijat eivät kuitenkaan tähän yhdy, vaan he ovat sitä mieltä, että vaikka myös onnettomia ihmisiä on aika paljon, enemmistö on pikemminkin onnellisia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että he olisivat aina täydellisen onnellisia, vaan kysymys on siitä, että kokonaisuutena heidän elämänsä on pikemminkin plussan kuin miinuksen puolella. Onnellisiksi ilmoittautuvilla ihmisillä voi olla esimerkiksi sairauksia tai muita vaikeita asioita, sillä niistähän ei kukaan ole vapaa. Silloin kuin ihminen sanoo olevansa onneton, hän tutkimusten mukaan on usein myös masentunut ja kokee elämänsä tarkoituksettomaksi. Kun ihminen on onneton, hän on todella vaikeassa elämäntilanteessa.

Toisenkin jutun lähtökohta oli myönteinen: “CoDA-vertaisryhmä tukee vahvuuteen sairastuneita”. On hienoa, että ihmiset tukevat toisiaan silloin, kun heillä on vaikeuksia. Läheisriippuvuus ei ole tieteessä käytetty käsite, mitä osoittavat myös tekstissä esitetyt ikävät yleistykset. Siinä sanotaan, että “Läheisriippuvaisten kyvyttömyys ihmissuhteisiin näkyy muun muassa eläinrakkautena”. Millaiseen tutkimukseen tällainen yleistys mahtaa perustua? Helposti tulee mieleen, että jos on eläinrakas, on myös läheisriippuvainen. Useimmat mielenterveyden tutkijat vieroksuvat ajatusta, että ihmissuhdeongelmien yhteydessä puhuttaisiin sairaudesta tai sairastumisesta. Kysymys on ihmisten välisistä ongelmista, jotka voivat johtaa ikäviin seurauksiin, jopa masennukseen, mutta jos käytämme sanaa sairaus ongelmien ja vaikeuksien synonyymina, koko sairauskäsitteeltä putoaa pohja pois. Samalla tavalla kuin vahvuuteen sairastumisesta puhutaan myös kiltteyteen sairastumisesta. Mitä tällä lopulta voitetaan? Ilmeisesti ajatus on, että näin ihmiset saavat paremmin tarvitsemaansa apua ja huolenpitoa. En halua vähätellä niiden ihmisten kokemuksia, jotka tekevät yli voimiensa ja uupuvat. Moni tarvitsee tukea, johon vertaisryhmät ovat mainio ratkaisu. Kritiikkini kohdistuu yleistäviin tulkintoihin, joita tämä läheisriippuvuusidea erityisesti ruokkii.