Luokka: Usko

Olen pitänyt monia alustuksia uskon ja tieteen välisistä suhteista. Monien muiden lailla minua kiinnostaa se, mikä on näiden kahden suhde. Onko niiden välillä sota, kuten joskus ajatellaan, vai ovatko ne asioita, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään? Haluan pitää kiinni sekä tieteestä että uskosta. Uskoni ydin on kahdessa Jeesuksen vertauksessa, kertomuksissa tuhlaajapojasta ja laupiaasta samarialaisesta.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti 1 kommentti

Uskontoihin kohdistuvan kritiikin ongelmat

Mielihyvin tarkennan 20.2. ollutta kirjoitustani, jossa pääväite oli, että eräät tunnetut uskontojen kriitikot (Dawkins, Harris, Hitchens, Dennett) ovat astuneet tieteen ulkopuolelle, mikä siis tarkoittaa sitä, että he antavat tilaa mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. Teuvo Kantola kaipasi tarkennuksia tähän väitteeseen 24.2. päivätyssä kirjoituksessaan.

Sosiaalidarwinismia emme toki aseta lempeän Charles Darwinin syyksi, mutta kuten Richard Weikart on osoittanut teoksessaan From Darwin to Hitler, darwinismi tarjosi hyvän perustan kansallissosialistisille opeille:

”Darwinismi ei itsessään tuottanut holokaustia, mutta ilman darwinismia, erityisesti sen sosiaalidarwinistisia ja eugeniikkaa korostavia muunnoksia, ei Hitlerillä eikä hänen seuraajillaan olisi ollut tarvittavia tieteellisiä perusteluja vakuuttaakseen itselleen ja kannattajilleen, että maailman suurimmat tuhotyöt olivat todellisuudessa arvokkaita” (s. 233). Myös Darwinilta löytyy näkemyksiä, joita nykyajan perspektiivistä voidaan kauhistella.

Miksi on tarpeen vääristellä Hitlerin suhtautumista kirkkoon? Asiaa on tutkittu laajasti ja yleinen käsitys on se, että aluksi Hitler taktisista syistä käytti uskonnollisia ilmauksia päästäkseen valtaan, mutta pöytäpuheissaan hän nimitti juuri kristinuskoa historian suurimmaksi vitsaukseksi ja asetti tehtäväkseen tuhota tuon juutalaisten keksimän taudin. Yksi hänen kritiikkinsä aihe oli se, että kristityt eivät uskoneet evoluutioon. Hitlerin näkemyksiä on vaikea määrittää. Häntä eivät hyväksy leiriinsä sen paremmin ateistit kuin kristityt.

”On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista”, kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.

Kuitenkin 1900-luvun suurimmat kauheudet tulevat lähes yksinomaan maallisista hallituksista: Leopold II, Hitler, Mussolini, Lenin ja Stalin, Mao ja Pol Pot. Näistä kommunismin edustajat ovat itse ilmoittautuneet ateistisen ja tieteellisen sosialismin kannattajiksi. Mutta, kuten Kantola sanoo, he eivät olleet oikeita tieteellisiä ateisteja. Näin toki haluan uskoa, mutta noissa em. kirjoissa on kohtia, jotka pelottavat. Uskovaisten leimaaminen kaiken pahan lähteeksi kauhistuttaa. Myös ateismin on jostakin rakennettava moraalinsa, sillä tieteestä sitä ei voi löytää. Onkohan ateistinen moraali sittenkään niin kaukana kristillisestä moraalista?

Mitä maintsemiini kirjoihin tulee, en niitä arvostellessani ole yksin, vaan monet ateistit ovat samaa mieltä. Arviointeja löytyy runsaasti internetin sivuilta. Niissä on yksityiskohtaisia kuvauksia noiden kirjojen puutteista. Suosittelen erityisesti kahden filosofin Michael Rusen (agnostikko) ja David Stoven (ateisti) artikkeleita ja kirjoja. Rusen mukaan ”Dawkins on Jumalharhassa parodia henkilöstä, joka uskaltautuu filosofiaan ja teologiaan tietämättä vähääkään kummastakaan”.

Valitettavasti me rakennamme uskomuksistamme sellaisia ideaalikuvia, jotka eivät arkielämässä toteudu. Viimeistään saadessaan otteen vallasta uskonnot ja ideologiat alkavat vääristyä. Kristinuskoa ja muitakin uskontoja pitää ehdottomasti laittaa tilille siitä, mitä niiden nimissä tehdään. Tällaista kritiikkiä tarvitaan ja sitä pitää harjoittaa myös uskontojen sisällä. Noiden uskonnonvastaisten kirjojen ongelmana on ollut se, että ne suhtautuvat alentuvasti ja pilkallisesti uskovaisiin ihmisiin sekä se, että ne antavat ymmärtää, että ateismi tieteellä maustettuna vihdoinkin johtaa uuteen uljaaseen ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Ovatko uskonnot evoluution tuottamia viruksia?

Kun pohditaan uskonnon merkitystä elämässä, kysymys on lopulta siitä, tekeekö uskonto ihmisen elämän huonommaksi vai paremmaksi ennen kuin tiede sovelluksineen tuhoaa ihmisen lopullisesti. Aika näyttää, tuleeko tuo tuho hitaasti luontoa ja elämää tuhoamalla vaiko nopeasti aseiden avulla.

Uskontoihin kohdistuvassa kritiikissä uskontojen määrittely on aina ollut ylimalkaista. Luin 20 vuotta sitten Muir Weissingerin uskomuksiin kohdistuvan kritiikin, joka oli monessa suhteessa osuvaa ja juuriin käyvää. Hän kohdisti kritiikkinsä sekä uskontoihin että ideologioihin. Uskontoja voidaan arvioida kahdella tavalla. Toisen mukaan kaikki suuret kertomukset, ideologiat mukaan lukien, on syytä panna samaan koriin. Silloin kritiikin perusta on se, että ihmisen on oltava täysin rationaalinen ja luovuttava kaikista uskomuksista. Toinen tulkinta ottaa huomioon uskontojen ja ideologioiden väliset suuret erot. Uskonnoiksi sanotaan myös sellaisia uskomusjärjestelmiä, joissa ei puhuta mitään Jumalasta. Nekin uskonnot, joihin kuuluu usko Jumalaan, ovat syvällisesti erilaisia. Uskomusjärjestelmien käsittely yhtenä “klönttinä” johtaa sellaisiin pelkistyksiin, joita ei voida enää pitää tieteellisesti perusteltuina.

Jos hyväksytään laaja uskonnon määritelmä, sen piiriin kuuluvat myös maan päälle paratiiseja rakentavat utopiat. Ateististen ideologioiden nimissä on tehty hirmutöitä siinä kuin uskontojenkin nimissä. Myös näiden ideologioiden kannattajat ovat korostaneet uskomustensa tieteellisyyttä. Miten tunnistamme ne uskomukset, jotka ovat oikeasti tieteellisiä niistä, jotka eivät ole? Yksi tieteellisyyden kriteeri voisi olla se, että tieteen avulla ei voidaa sanoa mitään lopullista siitä, millainen on ihmisen perimmäinen luonto tai mikä lopulta on ihmiselle hyvää ja mikä pahaa.

Tiede on totuuden kriteerinä paljon puutteellisempi kuin mitä usein ajatellaan. Biologian ja psykologian piiristä löytyy esimerkiksi joukko tutkijoita, jotka uskovat naisten ja miesten sekä valkoisten ja värillisten älykkyyden erilaisuuteen. Tieteen nimissä on puolustettu mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikka uskontojen harharetkiä on helppo luetella, myös tieteen harharetket ovat olleet suuria. Tälläkin hetkellä suuri osa tiedemiehistä kehittää yhä vaarallisempia aseita. Kuulun niihin, joiden mielestä juuri mikään ei ole turhempaa kuin avaruusrakettien rakentaminen. Tieteen korjausliikkeet ovat konkreettisissa kysymyksissä nopeampia kuin uskontojen, mutta myös tieteen alueella abstraktit kysymykset herättävät jatkuvasti kiistoja. Monet niistä ovat ratkaisemattomia.

Yksi tällainen paljon tukea saanut harharetki on Richard Dawkinsin käsite “itsekäs geeni”, jolla ihmiskuvaa muokataan pessimistiseen suuntaan. Sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että tällaiset subjektiiviset metaforat ovat itseään toteuttavia ennusteita. Ihmisen itsekkyyttä korostava tulkinta perustuu uskoon, sillä ihmiskuvia tiede ei voi osoittaa oikeaksi tai vääräksi. Dawkins on siten astunut tässä kuten monessa muussakin väitteessään tieteen ulkopuolelle. Myös käsite meemi on erittäin kiistanalainen. Kaikenlaisten kulttuurin ilmiöiden nimittäminen meemeiksi ei auta näiden ilmiöiden syiden löytämisessä.

Lopulta kysymys on siitä, saako ihminen uskoa mihinkään, koska hänen on oltava kaikessa rationaalinen. Vaikka usko jumaliin on rationaalisuuden näkökulmasta tuhoisinta, mutta historia osoittaa, että monilla muillakin uskomuksilla on ollut kielteisiä seurauksia. Onko kuitenkin olemassa joitakin hyviä asioita, joihin ihmisen on lupa uskoa, kunhan ei vetoa Jumalaan niiden yhteydessä? Saako ihminen uskoa rakkauteen, armeliaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen? Myös näiden arvoa on vaikea perustella tiukan tieteellisesti. Juuri uskontojen piirissä hyveiden merkitystä on korostettu tuhansien vuosien aikana. “Itsekkäät geenit” ovat niiden ansiosta edes jotenkin pysyneet kurissa.

Ihmisen rationaalisuuden korostaminen on outoa sen vuoksi, että monet elämää suojaavat tekijät ovat “irrationaalisia” siinä mielessä, että kyseessä ovat uskomukset ja tulkinnat, jotka eri tavoin irtaantuvat todellisuudesta. Ihmisen käsitys itsestään, hänen toivonsa, mielekkyyden kokemuksensa ja rakkautensa ovat perin juurin irrationaalisia. Niille on vaikea löytää jotakin sellaista vastinetta todellisuudesta, jolla niiden järkevyys tai oikeutus voitaisiin osoittaa. Psykologinen tutkimus on osoittanut, että kun ihminen on omaan itseensä ja tulevaisuuteensa nähden rationaalinen, se merkitsee toivon katoamista, jopa masennusta.

Jos ihminen on perimmältään itsekäs ja etsii kaikessa omaa etuaan, miksi häntä pitää arvostella siitä, että hän toimii sen mukaisesti? Moraaliseen närkästykseen ei pitäisi olla mitään aihetta, jos myös uskovainen ihminen toimii itsekkäästi. Asiat ovat juuri niin kuin niiden evoluution mukaan pitää olla. Miksi taistella evoluutiota vastaan? Onhan biologien joukossa ollut niitäkin, jotka pitävät jopa väkivaltaa ja tappamista hyödyllisenä, koska silloin väki vähenee ja parhaat jäävät jäljelle. Tämä on sosiaalidarwinismin mukainen tulkinta. Uskontokritiikin lähtökohtana on vahva usko siihen, että rationaalinen (= tieteen pohjalta ratkaisunsa tekevä) ihmiskunta on se, jonka varaan tulevaisuus pitää rakentaa. Tämän uskomuksen kannalta usko Jumalaan on suuri uhkakuva, vaikka tutkimus kertoo, että varsinkin länsimaisen ihmisen käyttäytymisestä on usein vaikea päätellä, mihin hän uskoo. Edelleen tutkimus kertoo, että uskonnollisuus on omiaan vähentämään irrationaalisia uskomuksia.

Uskontojen merkitystä voidaan ylikorostaa. Kulttuuri, uskonnot ja uskomukset kietoutuvat toisiinsa vaikeasti erotettavalla tavalla. Uskonnot voivat synnyttää uusia tapoja ja toimintamalleja, mutta vielä useammin tiettyjä vakiintuneita tapoja ja tulkintoja perustellaan uskonnolla. Tällaista keskustelua käydään jatkuvasti varsinkin islamin piirissä. Millaisia tekoja Allah vaatii, mikä taas perustuu paikallisiin tapoihin?

Tämän hetken ankarin uskontokritiikki tulee evoluutiobiologian piiristä. Kun tähän asti psykologit ovat olleet uskontoihin nähden hyvin kriittisiä, he ovat viime vuosina alkaneet korostaa uskontojen myönteisiä vaikutuksia. Päinvastoin kuin Dawkins, Dennett ja Harris esittävät, uskonnot ovat näiden psykologien mukaan edistäneet ihmisen sopeutumista ja hyvinvointia. Näistä tutkijoista – jotka ovat joko ateisteja tai agnostikkoja – mainittakoon Martin Seligman, Mihaly Csikzsentmihalyi, C.R. Snyder, Christpher Peterson, Jonathan Haidt ja Robert Emmons. Ihminen elää uskonsa ja toivonsa varassa. Hän kestää melkein mitä tahansa, jopa keskitysleirin kauheudet, kunhan vain hänen toivonsa säilyy. Monet evoluutiobiologit ovat Jacques Monodin ja Richard Dawkinsin tavoin nähneet ihmisen mitättömänä olentona ja hänen tulevaisuutensa toivottomana. On tuskin tarpeen enää korostaa sitä, että tällaiset mielipiteet eivät enää perustu tieteen tuloksiin. Ihmistä ei ole ihan helppo opettaa tällaiseen “rationalismiin”. Onneksi ihmiset eivät usko näitä masentavia oppeja, vaikka niistä lukeminen on kiehtovaa.

Nuo uskonnonvastaiset kirjat tulee kuitenkin ottaa vakavasti, sillä esitetty kritiikki osuu kovin usein kohdalleen. Uskontojen ihanteiden ja todellisuuden välillä on suuri ristiriita, suoranainen kuilu. Kritiikkiä ei pidä torjua sen vuoksi, että se esitetään pilkallisesti ja tieteen kaavussa. Uskovaisten pitää puuttua omiin moraalittomuuksiinsa ankarasti, sillä mikä muu karkoittaa ajattelevia ihmisiä enemmän kuin uskonnon ihanteiden ja tekojen välinen ristiriita? Uskovaisten on kuunneltava kritiikkiä pikemminkin korvat höröllään kuin korviaan sulkien. Uskontoja on koeteltava myös rationaalisin perustein. Jos uskonto tukee sellaisia asenteita ja tekoja, jotka ilmiselvästi vahingoittavat ihmistä, muutos on tarpeen. En voi uskoa niin, että minkään uskonnon Jumala haluaisi vahingoittaa ihmistä ja vaatisi häneltä jotakin sellaista, joka vaikeuttaa hänen elämäänsä.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”

Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.

Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.

Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.

Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.

Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.

Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.

Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.

Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.

Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.

Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.

On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Uskonnonvapaus on monisyinen asia

Eija ja Markus Vinnari esittivät tässä lehdessä 10.1. ajatuksia uskonnonvapaudesta. Kirjoitukseen yhtyisivät monissa kohdin ne amerikkalaiset uskonnon tutkijat, jotka uskovat Yhdysvaltain voimakkaan uskonnollisuuden johtuvan siitä, että uskonto on Yhdysvalloissa kansalaisten omaehtoista toimintaa. Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Tämän katsotaan johtaneen sekä suureen uskontojen muotojen kirjavuuteen että laajaan uskonnolliseen aktiivisuuteen. Paradoksaalisesti uskonto näkyy Yhdysvalloissa paljon vahvemmin kuin Euroopassa, jossa kytkennät valtioon ovat olleet sääntö. Yhdysvaltain kuvaan kuuluu myös se, että siellä myös ateistinen uskontokritiikki on ollut voimakasta ja keinoja kaihtamatonta. Kun vastustaja on voimakas, taistelua käydään kaikin keinoin, vaikka se tekisi asialle karhunpalveluksen.

Toisenlainen uskonnollinen elämä olisi siis mahdollista. Siihen mahtuisi silloin mitä erikoisempia uskonsuuntia, tulkintoja ja uskonnollisia muotoja. Suomessa kauhistellaan monia amerikkalaisia uskontoon liittyviä piirteitä. Jos valtion ja kirkon suhdetta olisi aikoja sitten löyhennetty, kenties meilläkin uskontojen kirjavuus olisi paljon nykyistä suurempi. Myös uskonnollinen aktiivisuus olisi todennäköisesti paljon nykyistä voimakkaampaa. Silloin Suomessa olisi runsaasti uskonnollisia kouluja sekä TV- ja radiokanavia. Nykyisin varsinkin koulujen perustamista rajoitetaan valtiovallan toimesta.

Vinnarien esittämä linja voidaan tulkita myös uskonnon harjoittamisen rajoittamisena, sillä niin kauan kuin valtaosa suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, sen jäsenet myös maksavat pääosin niiden asioiden kustannukset, joita Vinnarit luettelevat. Minun on vaikea ymmärtää sellaista demokratiaa, jossa enemmistö asetetaan kaikessa pienten vähemmistöjen kanssa samaan asemaan. Esimerkiksi televisio-ohjelmisto olisi todella erikoista, jos kaikki uskonnolliset, aatteelliset ja ideologiset ryhmät huomioitaisiin samalla tavalla. Jos tavoitteena on vain uskonnon näkymisen estäminen, niin tämä kuulostaa aika pelottavalta.

Kampanjointi uskontoja vastaan herättää monia kysymyksiä. Mikä on tuon kampanjan todellinen tavoite? Yhteiskunnan uskontoon kohdistuvan kontrollin purkaminen – josta itse asiassa on kysymys – voisi olla näille kriitikoille Pyrrhoksen voitto. Ateistien rivit tuskin vahvistuisivat, mutta sen jälkeen sekä uskonnollinen välinpitämättömyys että uskonnollisuus sen eri muodoissa vahvistuisivat.

Jos varsinaisena toiveena on kaikenlaisen uskonnollisen toiminnan väheneminen ja lopullinen kuihtuminen, kukaan ei osaa ennustaa, mitä siitä seuraisi. Jos uskontojen nimissä on tehty monenlaisia kauheita asioita, ateismia julistaneissa yhteiskunnissa on ollut hirmutekoja yllin kyllin.

Usko Martti Jätä kommentti

Eikö Raamatusta olekaan elämän ohjeeksi?

Hämmästyneenä luin Lauri Thurénin kirja-arvostelusta (Sana 13/14), että teologian emeritusprofessori Heikki Räisäsen mukaan “Raamattua ei voi käyttää ohjeena opissa eikä elämässä ainakaan tosissaan”. Psykologian professorille Raamattu kyllä käy elämän ohjeeksi. Mistä sitä sitten pitäisi ottaa oppia, sillä tieteestä ei saa paljonkaan apua. Esimerkkinä hyvästä opetuksesta käy vaikkapa Paavalin kuvaus rakkaudesta. Ainakaan psykologit eivät kykene parempaan opetukseen.

On ollut jännittävää havaita, että monet nykyajan monet tunnetut psykologit, kuten esimerkiksi Martin Seligman, C.R. Snyder, Jonathan Haidt, Robert Emmons ja Christopher Peterson ajattelevat toisin kuin Räisänen. Heidän mielestään Raamattu ja muidenkin uskontojen pyhät kirjat kertovat niistä elämää kannattavista hyveistä, joiden varassa ihmiset ovat selviytyneet ja joita he edelleen tarvitsevat. Nämä psykologit eivät toki ajattele, että Raamattu antaisi konkreettisia ohjeita jokaisen tilanteen varalle, mutta esimerkiksi Martin Seligmanin johtama työryhmä on etsinyt luonteen vahvuuksia ja hyveitä käymällä laajasti läpi sekä filosofista että teologista kirjallisuutta. Vaikka hyveiden tulkinta vaihtelee jonkin verran eri kulttuureissa, niiden uskotaan pätevän kaikkialla maailmassa. Hyveet ovat seuraavia:

  • Viisaus ja tieto: uteliaisuus, tiedonhalu, sosiaalinen älykkyys ja arviointikyky.
  • Rohkeus: kyseessä voi olla suoranainen sankaruus tai sitkeys ja päättäväisyys.
  • Huumaanius ja rakkaus: lempeys, halu huolehtia muista ja tehdä työtä heidän hyväkseen.
  • Oikeudenmukaisuus: arkielämässä tämä tarkoittaa reiluutta, halua toimia tasa-arvoisesti kaikkia kohtaan.
  • Itsehillintä: kohtuullisuus, muiden huomioiminen ja parhaimmillaan aito nöyryys.
  • Transendessi: henkisyys, hengellisyys, spirituaalisuus; toiveikkuus, anteeksiantavaisuus, kiitollisuus, innostus ja huumorintaju.

Näissä ei ole mitään sellaista, mikä ei tulisi myös Raamatussa esiin. Nuo edellä luetellut psykologit eivät ole mitään naiiveja lapsenuskoisia ihmisiä, vaan useimmat ovat joko agnostikkoja tai ateisteja.

Eikö oikeudenmukaisuus ole jotakin, jonka arkielämässä voi tunnistaa, samoin lempeys? Oleellinen osa minun uskoani on pyrkiä noudattamaan noita edellä lueteltuja hyveitä siinä määrin kuin kykenen.

On vallan mahdollista, että teen vääryyttä Räisäsen ajatuksille, mutta Thurénin arvostelu antaa mahdollisuuden avata keskustelua tästä teemasta. Ajatellaanko teologiassa yleisesti niin, että Raamatusta ei ole elämän ohjeeksi vai onko tämä vain yhden teologin näkemys? Kuten edellä kuvasin, monet psykologit ajattelevat asiasta nykyisin toisin kuin vaikkapa Sigmund Freud viime vuosisadan alkupuoliskolla.

Usko Martti Jätä kommentti

Jumalanpalveluksesta ei saa tehdä musiikkiteatteria

Viime aikoina olen kuullut radiosta ja televisiosta useita sellaisia jumalanpalveluksia, joihin on keinotekoisesti lisätty laulamisen osuutta. Etenkin puhelaululla on etäännyttävä vaikutus. Sanat eivät enää kosketa, koska huomio kiinnittyy siihen, miten esitys sujuu ja miltä se näyttää. Tulee tunne, että roolisuorituksen taitavuus on myös papeille tärkeämpää kuin sisältö. Näin ei varmaankaan ole, mutta sellainen vaikutelma voi syntyä. Rukoukseen kehottaminen laulaen ja rukouksien laulaminen suorastaan ärsyttävät. Millaisia mahtoivat jumalanpalvelukset olla Lutherin aikana? Eikö hän juuri halunnut puhdistaa jumalanpalveluksen tällaisesta rituaalisesta teatterista?

Hyvin matalakirkollisena luterilaisena toivon, että ortodokseilta tai roomalaiskatolisilta ei otettaisi mallia. Kun piispat panevat hiipan päähänsä, silloin tekee mieli lähteä kirkosta. Olen muutamia kertoja ollut vapaitten suuntien tilaisuuksissa, joiden rosoisuus ja spontaanisuus viehättivät. Ei puhettakaan, että niissä olisi vuorolauluja, laulettuja rukouksia tai siunauksia. Tosin noiden tilaisuuksien musiikki ei minua innosta, sillä pidän traditionaalisesta kirkkomusiikista. Kevyt rallatusmusiikki on omiaan karkottamaan noista tilaisuuksista.

Tällaiseen kirkolliseen musiikkiteatteriin liittyy kaksi muutakin ongelmaa. Vain pieni osa papeista osaa laulaa niin, että heidän puolestaan ei joudu jännittämään. Monien pappien toivoisi rohkeammin turvautuvan puheeseen messuamisen sijasta. On vaikea ymmärtää, miksi laulaminen olisi jotenkin parempaa ja juhlallisempaa kuin huolellisesti artikuloitu puhe. Jos laulamista välttämättä tarvitaan, tarjolla on laulamiseen koulutettuja kanttoreita. Heitä voitaisiin käyttää enemmän jumalanpalveluksissa.

Toinen ongelma musiikkiteatterissa on se, että seurakuntalaisista hyvinkin kolmasosa on sellaisia, joiden laulutaidot ovat puutteellisia tai suorastaan kehnoja. Kuulun itse tähän ryhmään. Mitä enemmän lauletaan, sitä enemmän joudun olemaan tuppisuuna ja häpeämään heikkoa osallistumistani. Koska kuuntelen klassista musiikkia lähes päivittäin, kriittisyyteni sekä omaan itseeni että kirkolliseen teatteriin nähden lisääntyy koko ajan.

Toki ymmärrän, että ihmisiä koskettavat erilaiset asiat. Minuun ei vetoa teennäinen juhlallisuus kaapuineen ja kulkueineen. Huolellisesti valmistetut lauletut rukoukset eivät puhuttele samalla tavalla kuin suoraan arjesta nousevat, hiukan takeltelevat huokaukset ja kiitokset. Ilman muuta musiikki sopii hyvin jumalanpalveluksiin. On aina hienoa kuulla ammattitaitoisia esityksiä. Kuorolaulun ohella kuuntelisin mieluusti myös yksinlaulua ja vaikkapa soitinyhtyeitä.

Onnellisuus / Psykologia / Usko Martti Jätä kommentti

Postmodernin eli nykyajan ihmisen ongelmat

Nykyaikana on jännittävästi nähtävissä elämän sektorointia, jakautumista eri rooleihin, kuten työ, perhe, puoliso, harrasteet, politiikka ym., jota pidetään juuri postmodernin ihmisen ominaisuutena. Ihminen liikkuu sujuvasti eri roolista toiseen ja joutuu usein vaihtamaan myös puhetyyliä. Esimodernissa, yhteisöllisessä kulttuurissa ihmisen oli lupa omistautua yhteen rooliin tai jos hänellä oli useita rooleja (isä, isäntä, maanviljelijä), ne liittyivät saumattomasti toisiinsa.

Maailmaa voidaan katsoa aivan eri näkökulmista, joka on eri asia kuin roolien ottaminen. Kolme tapaa katsoa maailmaa ovat uskonto, tiede ja taide. Historiallisesti katsoen uskon näkökulma on ollut vahvin, jolloin taide ja tiede ovat sitä palvelleet. Näiden välillä on myös aidosti ollut jännitteitä. Rajankäynti on ollut tärketä. Tiede ja taide ovat halunneet itsenäistyä ja ovat siinä onnistuneet. Seuraukset ovat olleet mielenkiintoisia. Yksi mahdollisuus on katsoa maailmaa vuorotellen kolmesta eri näkökulmasta. Silloin ihminen siirtyy joustavasti tieteestä, uskontoon ja taiteeseen tai paikkojen mukaan yliopistosta kirkkoon ja teatteriin. Monille tämä on suhteellisen helppoa. Voi työkseen tehdä tutkimusta, jossa uskonnollisuutta selitetään psykologisesti ja etsiä tieteen avulla totuutta, mutta voi silti käydä kirkossa ja jopa saarnata siellä. Edelleen voi kokea jonkin taideteoksen hyvin koskettavana ja omalla tavallaan ihmisestä kertovana totuutena.

Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät ajattele tällä tavoin “postmodernisti”, vaan vannovat uskon, tiedon tai taiteen nimiin. Etenkin luonnontieteiden alueilla on tutkijoita, jotka eivät pidä rationaalisena tarkastella maailmaan uskon silmin. Taiteen alueelle he kyllä voivat siirtyä, koska se ei samalla tavalla kilpaile tiedon kanssa. On myös uskovia, joille tieteellä on merkitystä vain siltä osin, kun sen voi sovittaa uskoon. Samoin on taiteilijoita, jotka nostavat taiteen kaiken yläpuolelle. Tätä kuvastaa Jouni Kaipaisen kirjoitus Aamulehdessä. Hänen mielestään oli kummallista, kun uudistettu Carmen ei saanut kaikilta hyväksyntää. Kaikkien pitäisi innostua uudesta ja hyväksyä se. Tämä on pelottava tulkinta ja on aivan analoginen tieteen ja uskon näkökulmaa korostaville näkemyksille.

Omalla tavallaan tällainen “yksisilmäisyys” tekee elämän helpoksi, koska silloin voi rajata maailmaa mielin määrin. Se johtaa kuitenkin helposti toisenlaisen totuuden torjumiseen. Niin kauan kuin tällaiset ihmiset eivät pääse hallitsevaan asemaan, suurta huolta ei ole. Historia osoittaa, mitä siitä seuraa, kun jokin näistä kolmesta saa muihin nähden ylivertaisen aseman. Uskonto voidaan tietenkin korvata ideologialla. Puhtauden vaatimus ei johda ihmisen kannalta hyvään lopputulokseen.

Eri totuusalueiden hyväksyminen rinnakkaisina ei ole aivan helppoa. Miten nämä kolme näkyvät arkielämässä? Taide on toisaalta lähellä arkea ja kuvaa sitä, mutta kuitenkin oma maailmansa. Se mitä sanotaan taiteeksi on jotakin elämän ulkopuolella olevaa. Aivan kuten Markku Ihonen sanoi eräässä alustuksessaan, taiteen yhteys uskontoon ja politiikkaan on ohentunut. Tällä  hetkellä näyttää siltä, että uutta Väinö Linnaa ei tule. Kun taide on itsenäistynyt, se on menettänyt suoran kosketuksen arkielämään.

Miten tiede ja uskonto näkyvät arjessa? Mitä ne antavat ihmiselle? Uskonto on yleensä antanut moraalin perustan. Voi siis odottaa, että uskonto näkyy muuallakin kuin kirkossa. Uskonto ja moraali on joskus haluttu erottaa toisistaan, mutta silloin uskonnon keskeinen merkitys katoaa. Siitä tulee helposti taiteeseen verrattava elämysten antaja. Uskonto antaa myös suuria kertomuksia, kuvauksia siitä, mistä elämässä on kysymys. Ihminen näyttää kaipaavan tällaisia kertomuksia. Edelleen ihminen kaipaa lohdutusta, turvaa, rauhaa, pelastusta, jotakin sellaista kokemusta, jossa hänelle välittyy jokin salaperäinen pyhyyden kokemus. Tämä luonnollisesti näkyy eri uskonnoissa eri tavoin.

Mitä tiede tarjoaa? Tämä on vaativa kysymys. Miten nykyajan ihmisen elämä eroaa siitä, kun ihmisellä oli vain koettua ja perittyä tietoa arkisista ilmiöistä? Tässä tiedossa varmaan oli jotakin tieteen kaltaista, mutta tiede on kuitenkin laadullisesti erilaista. Mitä tiede sitten on antanut ihmiselle? Ei demokratiaa tai ihmisarvoa niin kuin joskus ajatellaan, sillä tiedettä voi mainiosti tehdä diktatuurissa. Tiede voidaan sovittaa esimerkiksi sotakoneiston palveluun tai huippu-urheilun tukemiseen. Esimerkiksi matematiikka ja fysiikka saattavat kukoistaa diktatuureissa. Tiede on monin tavoin vaikuttanut ihmisen arkeen:

  • edistänyt terveyttä – tosin tuottanut myös välillisesti saastetta ja muuta tuhoa sekä samalla lisännyt väestökasvua ja edistänyt välillisesti aliravitsemusta ja köyhyyttä.
  • helpottanut raskaita töitä tuottamalla useita työtä säästäviä energian muotoja – tosin esimerkiksi liikenne aiheuttaa paljon inhimillistä ja aineellista vahinkoa
  • lisännyt viljelyskasvien satoa – toisaalta johtanut ryöstöviljelyyn
  • kohottanut länsimaissa merkittävästi elintasoa – tosin köyhien maiden kustannuksella
  • vähentänyt pelkoja, jotka kohdistuvat luonnollisiin ilmiöihin (ukkonen, auringonpimennys) sekä mahdollisesti vähentänyt taikauskoa – tosin näyttää siltä, että tiede ja taikausko esiintyvät rinnakkain.

Kokonaisuutena näyttää siltä, että kehittyneissä maissa tieteen avulla on kyetty vähentämään kärsimyksiä ja parantamaan sairauksia. Näin ihmisten hyvinvointi on ainakin periaatteessa lisääntynyt.

Tiede ei ole millään tavoin ratkonut merkityksen ongelmaa eikä ole ratkaissut tasa-arvoon liittyviä ongelmia.

Mikä on aiheuttanut esimerkiksi ne vakavat psyykkiset ongelmat, jotka länsimaissa näyttävät koko ajan lisääntyvän. Lääketieteen ja psykologian edistyminen on parhaimmillaan viivytystaistelua. Onko siis länsimaisesta ihmisestä tulossa fyysisesti terveempi, mutta psyykkisesti hauraampi?

Nykyajan ihminen on ilmeisen autonominen, itseriittoinen, jopa itsekäs. Hän ei halua sitoutua yhteen asiaan, oli se sitten usko, työ tai perhe. Syntyy vaikutelma, että ihminen ei ole niin itseriittoinen kuin hän kuvittelee. Mikä kertoo hänelle, onko hän saavuttanut, päässyt johonkin? Onko pyrkimyksillä mitään päätepistettä? Vielä suurempi ongelma on epäonnistuminen. Tuntuu kuin hän kuitenkin kaipaisi jonkun ulkopuolisen sanovan: Olet ihan hyvä vaikka epäonnistut. Vaikka mokaat aivan perusteellisesti, olet silti arvokas. Ei tällaista kukaan tule sanomaan eikä se itseltä tulevalta kuulosta vakuuttavalta. Jonkun tärkeän ihmisen sanomana se voi vaikuttaa, mutta sekään ei tahdo riittää. On kuin ihminen kuitenkin odottaisi jonkun itseään suuremman voiman sanovan tällaista. Moni tarvitsee Jumalaa juuri tämän vuoksi. Jonkun täytyy kertoa, että olet Jumalan luoma ja Jumalan lunastama. Joitakin tämä puhuttelee syvältä. Tuntuu kuin yhä voimakkaammin seuraavat kysymykset ahdistaisivat länsimaista ihmistä:

Teinkö oikein?
Olenko pätevä?
Miten pärjään?
Olenko arvokas?

Kulttuurissa vallitsevat odotukset ovat ristiriitaisia:

Nauti elämästä, mutta tee kovasti työtä!
Tasa-arvo on hyvä asia, mutta lahjakkuuksia pitää suosia!
Kilpaile niin hyvin kuin osaat, mutta varaudu häviöön!
Ole oma itsesi, mutta miellytä muita ja etsi menestystä!

Nykyajan ihminen ei suinkaan ole moraaliton vaan pohtii tekojensa oikeutusta. Koska hänelle ei anneta selviä vastauksia vaan pikemminkin vakuutetaan moraalin olevan suhteellista, hän tuntee itsensä avuttomaksi. Omia tekoja on helppo perustella tunteiden avulla. Tein, koska se tuntui hyvältä. Tai perusteluna voi käyttää “yleistä käytöntöä”: Niin kaikki tekevät. Kuitenkin oikeudenmukaisuuden vaatimus on ihmisessä syvällä  eivätkä tällaiset vastaukset tyydytä.

Yhä useammissa vaiheissa ihminen joutuu pätevyyttä arvioivan lautakunnan eteen. Tämä alkaa jo koulussa ja jatkuu läpi elämän. Yhä useammin joutuu huomaamaan, että ei ole tarpeeksi pätevä. Ihmistä ei kasvateta päteväksi vaan hänen odotetaan ikään kuin hyppäävän uudelle pätevyyden tasolle. Ihminen ei siis jonakin päivänä huomaa olevansa pätevä vaan hänen on pitänyt hankkia pätevyytensä kaikin mahdollisin keinoin. Lohtuna matkan varrella ovat erilaiset diplomit, joita jaetaan kouluista ja kursseilta.

Pärjäämistä on vaikea arvioida ottamatta huomioon muita ihmisiä. Työ ja elämä itsessään voisi periaatteessa tarjota arvioinnin perustan, mutta olemme niin lähellä toisiamme, että vertailua on vaikea välttää. Vertailusta tulee suoranainen piina. Joudumme huomaamaan, että aina on niitä, jotka pärjäävät paremmin kuin me. Miten tämän voi hyväksyä?

Lopulta tärkein kysymys koskee ihmisen arvokkuutta. Periaatteessa jokaisen ihmisen elämässä on asioita, joita voi arvostaa. Ihminen on taidokas olento. Hän pystyy suorastaan ihmeellisiin suorituksiin. Voisi siis kuvitella, että itsensä arvostaminen olisi helppoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan monet ihmiset kärsivät arvottomuuden tunteesta. He kyllä voivat myöntää, että he osaavat tehdä monenlaisia asioita, mutta tämä ei riitä heille vastaukseksi. Kysymys on syvemmästä asiasta. Ihminen voi hetken olla arvostettu, mutta mikä merkitys tällä lopulta on? Olenko saanut aikaan jotakin sellaista, jolla on aidosti merkitystä? Miten minun pitää itseäni arvioida? Tuleeko ihmisen arvo

  • asemasta tai maineesta
  • kunniamerkeistä ja diplomeista
  • muitten arvostuksesta
  • moraalisesta elämästä
  • hyvin tehdystä työstä
  • erityisistä saavutuksista
  • lähimmäisen palvelemisesta

Näistä monet vaikuttavat epävarmoilta merkityksen antajilta. Kenties moraalinen, lähimmäistä palveleva elämä voisi antaa luottamusta siihen, että elämälläni on arvoa. Näidenkin suhteen voi herätä epäilyksiä. Olenko sittenkään elänyt oikein? Olenko osannut palvella? Jospa olenkin aiheuttanut vahinkoa?

Mitä siis jää jäljelle? Elämän arvokkuuden perusta on uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Ilman toivoa elämältä putoaa perusta. Silloin elämässä ei ole muutakaan. Toivon varassa ihminen jaksaa uskoa ja rakastaa. Toivossa on uskon mahdollisuus. Usko on vahvistuvaa toivoa. Jospa sittenkin elämässä on jotakin kestävää, mihin voi luottaa. Uskon varassa on mahdollista ottaa vielä vaativampi askel. Voisiko tässä maailmassa rakkaudella olla sijaa? Voisinko minä olla rakkauden arvoinen? Voinko minäkin rakastaa?

Me näemme kaikki hyvin konkreettisesti, mitä siitä seuraa, kun ihmisellä ei ole toivoa, ei uskon luottamusta, ei rakkautta. Silloin menestyksellä tai saavutuksillakaan ei ole paljon merkitystä.

Kyseessä on kuin lasten suosima tasohyppely tietokonepeleissä. Toivon vallassa ihminen rohkenee katsoa eteenpäin ja ylöspäin ja rohkenee tehdä uskon hyppäyksen. Uskosta on vielä matkaa rakkauden todelliseksi kokemiseen vaikka joskus usko syntyy juuri rakkauden kokemisesta. Rakkaus heijastuu takaisin uskoon ja toivoon.

Miksi rakkaus on suurin? Eikö usko riitä? Paavalin hyvin tunnetun kohdan mukaan se ei riitä. Ei riitä että usko on niin vahva, että se siirtää vuoria. Kieltääkö Paavali tässä uskomme perustan? Onhan meille opetettu, että usko riittää? Me tiedämme, mitä rakkaudeton usko on saanut aikaan. Sen nimissä on voinut toista ihmistä alistaa, kiusata ja kiduttaa. Kunpa Paavalin puhe olisi otettu vakavasti. Ihminen varmaan pelastuu uskonsa, kenties toivonsakin avulla, mutta elämän todellinen mieli tulee rakkauden kokemuksesta. Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan poikansa syntiemme tähden. Tämä on ihmisjärjelle käsittämätön asia, mutta se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on Jumalan silmissä arvokas. Tällä tavalla asia täytyy ihmiselle kertoa, sillä muuten emme sitä mitenkään voi ymmärtää.

Tuhannet ihmiset ovat tämän kokeneet voimakkaasti. Se on merkillinen asia, jota on vaikea edes kuvata sellaiselle, joka ei asiaa pysty sisäistämään.

Silti me kaipaamme myös ihmisten rakkautta. Sellaisiksi meidät on luotu. Suunnaton määrä ihmisiä kaipaa elämäänsä rakkautta. Uskon, että merkittävä osa maailmassa vallitsevista ongelmista johtuu rakkauden puutteesta. Lisäksi on tärkeä muistaa, että rakkaus ei ole yhdensuuntaista. Me haluamme tuntea, että olemme rakastettuja mutta me haluamme myös osoittaa rakkautta. Juuri vastavuoroinen rakkaus on elämän mielekkyyden tärkein lähde, näin uskallan sanoa.

Entä jos ei ole saanut rakkautta? Tämän kipeän kysymyksen olen usein kuullut. Voinko rakastaa, kun en ole rakkautta saanut osakseni? Vastaan aina, että jokainen voi oppia. Olen kasvanut isättömänä enkä tiedä mitään isän rakkaudesta, mutta se ei estä minua rakastamasta poikiani.

Mutta tarjoaako elämä mahdollisuuden rakastaa? Tässä elämä ei ole oikeudenmukainen. Moni haluaisi löytää puolison, jota voisi rakastaa ja moni joutuu pettymään rakkaudessa. Ainoa valopuoli tässä asiassa on se, että rakkauden osoittaminen synnyttää vastarakkautta. Varmin tie tukahduttaa rakkautensa on piilottaa se näkyvistä ja antaa katkeruudelle tilaa. Jos jaksamme seurata Paavalin ohjeita, emme varmasti jää vaille rakkautta.

Nykyajan ihmistä kuvaa myös perspektiivin katoaminen. Hän ei tarvitse menneisyyttä mihinkään. Siellä on vain vanhojen ukkojen ja akkojen muisteloita, jotka voivat olla jännittäviä, mutta niillä ei ole mitään merkitystä nykyaikana. Menneisyys ei opeta mitään eikä auta ymmärtämään mitään. Tällainen ajattelu lisääntyy koko ajan. Esimodernin yhteisöllisen kulttuurin ihminen ajatteli aivan toisin. Menneisyys opetti viisautta, hyvän ja pahan erottamista sekä arkielämän taitoja, jotka olivat korvaamattomia hyvälle elämälle. Moderni aika alkoi väheksyä menneisyyttä, mutta tähtäsi vahvasti tulevaisuuteen. Tulevaisuus oli tuova tullessaan kaikkea hyvää, terveyttä, rahaa, rauhaa ja onnea. Postmodernin ajan ihmiset ovat joutuneet pettymään. Rahaa kyllä tulee, mutta se ei koskaan riitä. Terveys kyllä kohenee, mutta pitäisi myös olla nuori, kaunis ja hyväkuntoinen. Rauhaakaan ei näytä tulevan, vaan sodat ja väkivallan etot jatkuvat. Diktatuurien määrä vähenee kovin hitaasti. Ihmisten onnellisuus ei näytä sanottavasti lisääntyvän. Elämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja mutkikkaalta. Vaihtoehtoja on aivan liian paljon.

Perspektiivitön ihminen tarvitsee viihdettä. Hänen täytyy ottaa nykyhetkestä kaikki mahdollinen irti. Ajanvietteen ja viihteen keinot ovat monipuolistuneet. Passiivisen, vastaanotettavan viihteen määrä lisääntyy. Televisiota ja internetiä voi töllöttää vaikka koko päivän. Aivan oikein puhutaan korviketodellisuudesta, sillä eihän mekaanisesti tuotettu kuva voi korvata todellista vuorovaikutusta. Paradoksaalisesti ulkonaisesti paraneva nykyisyys tarvitsee monenlaisia pakokeinoja. Viihteen lisäksi tarjolla on ennen kaikkea alkoholi, mutta myös uppoutuminen työhön. Myös seksuaaliset nautinnot ja syöminen voivat tarjota paon mahdollisuuden.

Kristinuskoon – ja uskontoihin yleensä – kohdistuu juuri nyt aikoina vaaroja tai sanokaamme toiveikkaasti haasteita. Yksi nykyajan uskontojen tarjous perustuu pyrkimykseen täyttää mahdollisimman monien toiveita. Yhdistämällä eri uskontojen “parhaat puolet” voidaan tuottaa jotakin erityisen kiehtovaa ja ihmisiin vetoavaa.

Toinen mahdollisuus on kilpailla viihteen kanssa elämyksistä. Tällaista on esimerkiksi Yhdysvalloissa paljon tarjolla. Mahtavia kuoroja, tunteisiin vetoavia puheita, ääni- ja valoefektejä, ylimalkaan kaikkea mahdollista, joka koskettaa ihmistä.

Tarjolla on myös eristäytymisen mahdollisuus siten, kuin vaikkapa Amishit tekevät Yhdysvalloissa. Myös Suomessa on suuntia, jotka ainakin jossain määrin pyrkivät vetäytymään kuoreensa. Tosin nykyaikana tämä on kovin vaikeata.

Edelleen uskoa voidaan tarjota yhtenä terveyden välikappaleena. Ei oikeastaan ole väliä uskotko todella, kunhan vain noudatat uskontojen edellyttämää tervettä elämää.

Vaara on sekin, että uskontoon kuuluvat tehtävät annetaan ammatti-ihmisten tehtäväksi. Näinhän on tehtykin. Uskontojen ammattilaiset tekevät kaiken puolestamme, me voimme vain katsoa ja kuunnella. Kun tämä malli ei oikein toimi, on etsittävä näennäisiä osallistumisen tapoja, ettei lopulta kävisi niin, että papit hoitavat kaiken keskenään tyhjissä kirkoissa.

Alustuksessaan Markku Ihonen esitti neljä kovaa kysymystä:

  • Voiko nykyajan ihmiselle vakuuttaa uskonnon totuuksia? Onko rationaalisen ajan ihmisen mahdollista uskoa? Miten voi todistaa Kristusta?
  • Mitä kristinusko voi antaa tälle ajalle? Onko kristinuskossa enää mitään sellaista, joka koskettaisi juuri nykyajan ihmistä?
  • Voiko yhä puhua synnistä vai onko tämä sana kokonaan menettänyt merkityksensä?
  • Miten kristinusko voi välttää psykologisoinnin? Vai onko aivan luonnollista, että psykologinen tietämys tulee kristinuskon osaksi?

Näihin vastaaminen ei ole helppoa.

  1. Välitön vastaukseni on “ei”. Yksi uskontojen oikeutus on aina ollut se, että ne ovat tarjonneet selityksiä käsittämättömiin asioihin. Tällaisia asioita näyttää olevan yhä vähemmän. Mitä ei nyt ymmärretä tieteen avulla, ymmärretään tulevaisuudessa tai kyseessä on asia, jota ei edes kannata pohtia. Kun Paavali jo 2000 vuotta sitten sanoi, että uskon asiat ovat hullutusta, niin eivät ne siitä ole järkevimmiksi muuttuneet. Järjettömistä asioista on kysymys. Rationaalisen ihmisen on mahdotonta uskoa kristinuskon totuuksia. Jäljelle jää siis uskonnon se puoli, joka koskettaa ihmisen tunteita ja esteettisiä tarpeita.
    Ihmistä ei siis voi vakuuttaa uskonnon totuuksista. Silti tänäänkin monet ihmiset uskovat – mitä se sitten tarkoittaakin – kristinuskon opettamalla tavalla. Kristinuskossa täytyy siis olla jotakin, joka yhä koskettaa. Mitä se on? Tarjolla on kaksi tietä, joista toinen on armon kokemus. Tätä armon kokemusta on vaikea selittää. Kun nykyisin monet tutkijat pitävät toivoa tunteena, myös armo on ennen kaikkea kokonaisvaltainen tunnekokemus. Tässä vaiheessa on heti syytä heittää mielestä järjen ja tunteen vastakohtaisuus. Jos psykologia on jotakin tärkeätä opettanut, niin sen, että näitä ei saa asettaa toistensa vastakohdiksi. Armon kokemus on monien positiivisten tunteiden yhdistelmä. Siinä on toivoa (jos se on tunne), iloa, kiitollisuutta, rakkautta ja myös elevaatiota, tuota uudelleen löydettyä tunnetta, jossa hyvä olo nousee jonkun hyvästä teosta. Armon kokemus syntyy niin monin tavoin, että sen syntyä on vaikea kuvata. Joskus epämääräinen rukous näyttää tulevan vastauksia, joskus vain syntyy salaperäinen Pyhän Hengen kosketus.
    Toinen tie perustuu Kristuksen persoonaan. Jopa rationaalista ihmistä puhuttelee se, mitä hän sanoi ja ennen kaikkea miten hän eli ja mitä hän teki. Siinä jotakin jumalallista, voisi ateistikin sanoa. Meillä on kyky samaistua voimakkaasti erilaisiin kohteisiin. Jeesuksen persoona ja elämä voi koskettaa niin vahvasti, että mikään ei sen jälkeen enää ole kuin ennen. Sen jälkeen oppien rationaalisuus on toisarvoista. Usko kohdistuu Jeesukseen, ei opinkappaleisiin.
    Nykyajan ihmistä eivät opinkappaleet kiinnosta. Meistä kristityistä ei ole esikuviksi. Usein me pikemminkin karkotamme ihmisiä. Kun armon kokemus on salaisuus, siihen on vaikea ketään ohjata. Sen sijaan Jeesuksen persoonan esillä pitäminen on myös nykyajan ihmiselle paras keino. Emmehän me julista kristinuskoa vaan Jeesusta.
  2. Vaikka uskonnot eivät enää selitä merkillisiä ja outoja asioita samalla tavalla kuin joskus ennen, ne kuitenkin antavat vastauksia elämän mysteereihin. Mysteerit ovat täsmälleen samoja kuin ennenkin. Miksi maailmassa on pahuutta ja kärsimystä? Mistä elämässä on lopulta on kysymys? Mitä on kuoleman jälkeen? Miksi ihmisen on niin vaikea tehdä hyviä valintoja. Kristinusko antaa näihin kysymyksiin vastauksia. Ne eivät kaikkia tyydytä, mutta monille ne ovat hyviä vastauksia.
    Toiseksi kristinusko voi antaa ihmiselle arvon hänen teoistaan huolimatta. Tämä on kristinuskon perustaan kuuluva asia. Viimeisenä tulleet saavat saman palkan kuin ensimmäisenä tulleet. Rikollinen voi saada syntinsä anteeksi ja aloittaa alusta. Tämän pitäisi olla nykyajan ihmiselle erinomainen viesti, suoranainen ilosanoma, koska hän joutuu jatkuvasti etsimään paikkaansa yhteiskunnassa. Yhä edelleen kristinusko puhuttelee heikkoja ja vähäosaisia, jotka menestyksen yhteiskunta työntää sivuraiteelle.
    Kristinusko julistaa rakkauden sanomaa. Tällä on aina kysyntää. Ei lyhytaikaista mielihyvää vaan kestävää rakkautta. Evankeliumi suorastaan huutaa rakkautta, koska ihmisen itsekkyys estää viestin perillemenoa. Oikea rakkaus näkyy rakkauden tekoina. Rakkaus näkyy keskinäisenä yhteytenä, palveluna ja auttamisena. Kun tämän aarteen esittelijät ovat usein rakkauden resupekkoja, ei ole ihme, jos rakkauden sanoma hukkuu ja vääristyy. On kammottavaa, että esimerkiksi seurakunnissa riidellään ja taistellaan asemasta. Tässä jos missä kaivataan parannusta.
  3. Tietenkin synnistä pitää puhua. Kaikki muu on kiertelyä ja kaartelua. Sana synti kuvaa ihmisen alttiutta pahaan, hänen itsekästä perusasennettaan, josta yksittäiset pahat teot kumpuavat. Jos tätä sanaa ei käytetä, me teemme väärin, rikomme sääntöjä tai toimimme moraalittomasti. Kaikki nämä sanat antavat ymmärtää, että ihmisen pahuus on jotakin yksinkertaista ja helposti korjattavaa. Lisäksi kyse on aina suhteellisista asioista. Mikä eilen oli väärin, voi tänään olla oikein ja päinvastoin. Mikä naapurissa on oikein voi meillä olla väärin ja päinvastoin. Syntisana vaatii tuntemaan syyllisyyttä ja ottamaan vastuuta. Kumpaakin “taakkaa” on haluttu ottaa pois ihmisen harteilta. Ihmisen ei tarvitse tuntea mitään, kunhan huomaa että on tehnyt väärin. Sen jälkeen voi tehdä oikein. Tämä on järkiperäistä toimintaa. Miksi kiusata itseään syyllisyydellä? Onko ihminen oikeasti vastuussa teoistaan? kysytään tieteen piiristä. Eihän ihmisen tahto ole vapaa, joten hän ei voi olla vastuussakaan.
    Kristinuskon opetuksen mukaan me ajattelemme niin, että oikea pahojen tekojen tiedostaminen synnyttää aina ahdistusta ja syyllisyyttä. Juuri tämä ajaa ihmistä parannukseen. Järki voi hyvinkin sanoa, ettei asiasta kannata välittää. Teko oli mitätön eikä sitä kannata sen kummemmin pohtia. Vaikuttaa siltä, että näissä asioissa ihminen ei voi olla rationaalinen, mitä sillä tarkoitetaankin. Hän tuntee voimakkaasti sen, kun häneen kohdistuu jotakin pahaa ja toivottavasti myös sen, kun hän tekee toisille jotakin pahaa. Vastuullisuuden poistaminen taas romuttaa koko yhteiselämän.
    Varmaan on totta, että syntisanaa on käytetty vallan välineenä. On etsitty muiden syntejä ja vedetty heitä tilille. Synti on henkilökohtaisen vallan tai hygienian väline. Kenties olisi hyvä, jos vain minä teen syntiä ja te muut teette väärin tai moraalittomasti. Synti on minun henkilökohtainen asiani ja tietysti myös teidän henkilökohtainen asianne. Jos haluamme ojentaa toinen tosiamme, on parempi käyttää ilmaisua “teit väärin, et tehnyt oikein”, kun teit syntiä. Vain sielunhoidossa ja seurakunnan sisällä tapahtuvassa sananjulistuksessa sana synti olkoon käytössä. Synti liittyy henkilökohtaiseen uskoon. Sitä on turha heitelle niille, joilla ei ole uskoakaan.
  4. Kysymys on hankala. Tottakai julistuksen täytyy ottaa huomioon, mitä tiede kertoo ihmisestä. Tässä mielessä saarnassa voi olla ja pitääkin olla psykologiaa. Mikä sitten on psykologisointia? Se voi näkyä siinä, että kristinuskon perusasiat jäävät liian vähälle huomiolle, koska saarna tai puhe keskittyy vaikkapa ihmissuhteiden hoitamiseen. Tällaista opetusta varmasti tarvitaan, mitta sille pitää löytää oikea paikka. Psykologisointia voi olla se, että luovutaan synti sanasta ja unohdetaan synnintunto ja vastuullisuus. Psykologisointi on ennen kaikkea kristinuskon totuuksien vesittämistä ja tulkitsemista.
Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Voiko kiltteyteen sairastua?

Markku Ojanen

Eräät kristityt kouluttajat puhuvat kiltteyteen sairastumisesta. Vaikka tarkoitus on hyvä, emme puhu lempeyteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen sairastumisesta. Emme myöskään puhu kovuuteen, vääryyteen tai valheeseen sairastumisesta. Hyveen ohella kiltteys on myös persoonallisuuden piirre samoin kuin lempeys. Lempeä ihminen on kuitenkin jotakin erilaista kuin kiltti, koska emme puhu lempeyteen sairastumisesta. Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia.

Silti juuri kiltteyttä maailmassa tarvitaan. Kyseessä ei ole sairaus, vaan ongelma on ihmisten itsekkyys. Kiltit ihmiset voivat jäädä itsekkäiden ihmisten jalkoihin, mikä tietenkin on todellinen ongelma. Vaikka yritän olla kiltti ja mielestäni onnistunkin siinä, kukaan ei siitä välitä, vaan tallaudun muiden jalkoihin. Mikä siis neuvoksi? On oltava vähemmän kiltti, jotta selviytyy kovassa maailmassa. On oltava itsekkäämpi, jotta ei tulisi poljetuksi.

Ohje tuntuu kurjalta, mutta mitä muutakaan voi tehdä näiden “kiltteyteen sairastuneiden” hyväksi? Autammeko näitä ihmisiä tekemällä sairausdiagnoosin? Sairaussanaa on kuitenkin jo venytetty niin paljon, että oikeastaan kaikki ikävät ja pahat asiat ovat jo sairauksia. Kiltteys ei siis ole sairaus vaan taustalla on itsekkyyttä korostava kulttuurimme, joka ei osaa arvostaa kiltteyttä, lempeyttä ja rakkautta. Onko enää luvallista puhua kilteistä lapsista saati kilteistä aikuisista? Sana kiltti on saanut merkillisen huonon kaiun. Tätä vastaan pitää taistella.

Kiltit eivät ole poikkeavia tai säälittäviä ihmisiä vaan juuri sellaisia kuin ihmisten tulisi olla. Sairaussana vie vastuun kaikilta, sekä kilteiltä että kilttejä polkevilta ihmisiltä. Koska emme voi paljoakaan ihmisten itsekkyydelle, meidän on tuettava niitä, jotka kokevat asemansa tukalaksi. Vahvistamme heidän kiltteyttään (lempeyttään) hyveenä ja annamme heille tunnustusta mutta samalla autamme heitä muistamaan, että elämässä on myös muita tärkeitä hyveitä, kuten totuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Alistuminen ja periksi antaminen eivät ole hyveitä, vaikka niitäkin tarvitaan. Elämässä tarvitaan myös oman mielipiteen esittämistä ja vääryyden vastustamista. Näiden asioiden erottamisessa tarvitaan opetusta, mutta sairauksien hoidosta ei ole kysymys.

Uudessa testamentissa varsinkin Paavali korostaa lempeyden merkitystä (Ks. Fil. 4:5, Kol. 3:12, 1. Tim. 6:11, Tit. 3:2). Jos olet lempeä ja kiltti ihminen, vika ei ole sinussa, vaan meissä muissa. Meidän tulee noudattaa rakkautta edistäviä hyveitä, mutta emme voi koskaan olla täydellisiä. Kiltteys ei ole loputonta periksi antamista vaan myötäelävää ja toista kunnioittavaa suhtautumista, jonka ei tarvitse johtaa omien tunteiden ja mielipiteiden salaamiseen.

 

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Miten vihaan pitää suhtautua?

(Laaja versio Sana-lehdessä olleesta artikkelista. Toukokuu 2005.)

Suuttumus on voimakas, mutta luonnollinen tunne, sillä kukapa ei suuttuisi, jos häntä kohdellaan väärin tai jos häntä tietoisesti ärsytetään. Vihastuminen tarkoittaa samaa kuin suuttuminen, mutta on voimakkaampi ilmaus. Jokin vääryys kohdistuu joko itseen tai muihin ihmisiin, mikä sitten saa aikaa tuon vihastumisen tai suuttumuksen. Jeesuskin vihastui: “Jeesus loi heihin vihaisen katseen” (Mark. 3:5). Syynä oli fariseusten kovuus, sillä sapattina ei saanut parantaa. Vaikka Jeesus ajoi myyjät ja ostajat temppelistä, hänen ei kuitenkaan kerrota silloin vihastuneen, vaikka se tuossa tilanteessa tuntuu uskottavalta (Matt. 21:13).

Vihastuminen ilmenee kehon reaktioina, eleinä ja ilmeinä ja usein myös tekoina.

Jeesus suhtautui ankarasti vihaan, joka tarkoittaa juuri vihan kantamista: “Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt: 5:22). Vielä ankarammin Jeesus suhtautuu toisen panetteluun vihan vallassa (Matt. 5:22). “Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha”, kirjoittaa Paavali (Ef. 4:31). “Miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen”, toteaa Jaakob (1:20). Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja” (1 Joh. 3:15). “Rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:44). Paavali kuitenkin antaa kehotuksen: “Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä” (Room. 12:9).

Jos osaan tulkita nämä ohjeet oikein, niiden henki on se, että vihastuminen on luonnollista, kun se kohdistuu ympärillä olevaan pahaan, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Sen sijaan vihan kantaminen, vihan purkaminen ja suoranainen vihaaminen johtaa sekä ihmisen itsensä että vihan kohteena olevan ihmisen kannalta pelottaviin seurauksiin.

Monet terapeutit ja asiantuntijat antavat toisenlaisia ohjeita. Ovatko nuo edellä kuvatut oireet nykyaikaan sopimattomia, koska ne nousevat yhteisöllisestä kulttuurista? On jopa kehotettu vihaamaan vanhempiaan, jos siihen kerran on aihetta. On sanottu, että viha täytyy purkaa, koska muuten se ikään kuin räjähtää ihmisen sisällä. Edelleen viha on voima, joka voidaan jalostaa hyviin tarkoituksiin. Hiljattain luin eräästä suurilevikkisestä lehdestä kirjoituksen, jossa sanottiin mm. näin:

  • Viha on vahva tunne, jota monet eivät uskalla tuntea.
  • Viha – viisaan voimavara, aggressio on positiivista voimaa.
  • Minun olisi pitänyt vihata enemmän, avoimemmin, voimakkaammin!
  • Vihan voimalla voi päästä eroon menneisyyden painolasteista.
  • Tekstissä todetaan, että “myös psykologit ja terapiakirjallisuus kannustavat rikkomaan rajoja vihan tuntemisessa”.

Toisessa lehdessä todetaan, että “kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä”. “Hymyilevän kuoren alla tikittää tukahdutettujen toiveiden aikapommi.” Kiltit “ihmiset luovat jatkuvan jännitteen työpaikalle.” Tällaiset perusteettomat yleistykset saavat minut suorastaan vihaiseksi! Ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja myös ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä kauheimpia tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi. Kun vihaaminen on oikeutettua, vihan kohteelle voi tehdä mitä tahansa. Vihaa ei voi noin vain hillitä.

Pahojen tekojen syyt

Sosiaalipsykologi Roy Baumeister erottaa pahoille teoille neljä syytä, joista ensimmäinen on vääristynyt idealismi. Se ei välttämättä tarkoita jonkin asian tai kohteen vihaamista, mutta lähes säännöllisesti johonkin uuteen uskotaan päästävän jotakin vanhaa vihaamalla. Toinen syy on hyödyn tavoittelu. Tämän lähteenä ei yleensä ole viha, mutta jos toinen ihminen on omien etujen tiellä, hänelle voidaan tehdä kauheita tekoja. Kolmantena syynä on uhattu egoismi, joka tarkoittaa voimakasta itsearvostusta, joka kuitenkin vaatii koko ajan puolustautumista. Ulkoisen uhan kokemus synnyttää herkästi vihaa, koska silloin koko ihmisen minuus on vaaravyöhykkeessä. Neljäntenä ovat sadistiset taipumukset, joissa varmaankin viha on taustalla oleva tekijä. Silti pahuutta voidaan tehdä myös aivan tunteettomasti. Natsien hirmuteoissa järkyttävintä on ollut se, että aivan tavalliset perheenisät ovat suostuneet tappamaan juutalaisia. Tämän takana oli kuitenkin aina koko yhteiskuntaa saastuttava vihan lietsonta. Kun väitetään, että esimerkiksi urheilussa tarvitaan vihaa suoritusten parantamiseen, ollaan vaarallisilla vesillä. Varmaankin suorituskyky paranee ja esimerkiksi kipukynnys kohoaa, mutta vaikkapa jääkiekon katseleminen on aika tuskallista. Pelaajat ronkkivat jatkuvasti toisiaan eivätkä pysty hillitsemään aggressioitaan. Koko ajan liikutaan siinä ja siinä -rajalla.

Kielteiset ja myönteiset tunteet

Psykologi Barbara Fredrickson on osoittanut tutkimuksillaan kuinka myönteiset tunteet saavat aikaan tarkkavaisuuden laajentumista, jonka seurauksena syntyy iloa, kiinnostusta, leikkiä, huumoria, luovuutta, sitkeyttä, tutkimista ja parhaimmillaan rakkautta ja auttamista. Kielteiset tunteet, kuten viha ja pelko, taas johtavat hyökkäykseen, lamaantumiseen tai pakoon. Pitempiaikainen viha johtaa hyvinvoinnin alenemiseen, terveysriskeihin, katkeruuteen, häpeään, ahdistukseen ja masennukseen. Kielteiset tunteet saavat tarkkaavaisuuden kaventumaan, koska organismi on silloin jonkin uhan alaisena. Kielteiset tunteet kuluttavat ihmisen voimavaroja, myönteiset taas lisäävät niitä. Tämä vertailu ei tarkoita, että vihastuminen ei joissakin tilanteissa olisi hyödyllistä, sillä tietyissä tilanteissa se palvelee yksilön tai ryhmän etuja. Vihastunut ihminen saa tilaa, häntä kuunnellaan ja häntä väistetään. Hän saa hetkeksi voimavarat käyttöönsä tavalla, joka voi auttaa selviytymään uhkaavasta tilanteesta. Viha tosin voi johtaa yksilön kannata mielettömiin ratkaisuihin. Vihastunut ei osaa arvioida omia mahdollisuuksiaan selviytyä vaarallisessa tilanteessa. Kahden vihan vallassa olevan ihmisen taistelusta voi seurata hirvittäviä asioita. Ehkä positiivisinta on se, että vihan vallassa oleva ihminen voi puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä ulkoista hyökkäystä vastaan.

Vihan purkaminen

Ajatus vihan purkamisen hyödyllisyydestä elää sitkeästi eikä siihen näköjään voi tutkimustuloksia esittämällä vaikuttaa. Purkautumisen myytti on Roy Baumeisterin mukaan hallinnut tunteiden psykologiaa. On yleinen usko, että tunteiden purkaminen eli katarsis on ihmiselle välttämätöntä ja hyödyllistä. Sen taustalla on Sigmund Freudin ajatus, jonka mukaan ihmisen psyykkinen järjestelmä toimii hydraulisella periaatteella. Jos jossakin lisää painetta, niin toisaalla paine kohoaa. “Torjunta” on ilman muuta paha asia. Tutkimusten mukaan tunteen voimakas purkaus pidentää ja vahvistaa negatiivista tunnetta. Purkaus nostaa psyykkisen järjestelmän aktivaatiota eli energiatasoa, mikä haittaa järkevää päätöksentekoa. Tunteen tahallinenkin ilmaus vie mukanaan kuten näyttelijät kertovat, sillä näyttämöllä ilmaistusta tunteesta on usein vaikea päästä irti. Rentoutuminen ja meditaatio ovat paljon parempia vihan hoitokeinoja kuin purkaminen. Kyse ei ole tunteiden ilmaisemisen torjumisesta, vaan siitä, miten vihan tunteita ilmaistaan. Ihminen voi oppia hillitsemään tunteitaan. Baumeister olettaa, että on olemassa kaksi ihmistyyppiä. Toiset pääsevät eteenpäin rauhoittumalla ja hillitsemällä tunteiden ilmaisua. Toisia tämä ei auta, mutta ei heitä auta tunteiden purkauskaan. Kysymys ei siis ole siitä, että tunteista ei pitäisi puhua tai siitä, että tunteita ei saisi ilmaista. On monia tapoja, joilla voi ilmaista oman suuttumuksensa tai vihastumisensa ilman, että haavoittaa ja loukkaa toista tai että käy toiseen käsiksi.

Tunteiden pakottavuus

Kyseessä on kulttuurissamme yleisesti hyväksytty ajatus, että voimakas tunne johtaa automaattisesti tekoon, mitä käytetään väkivaltaisten tekojen puolustuksena. Aamulehdessä (21.1.05) kuvattiin, kuinka kaksi hurjistunutta naista pahoinpiteli penkillä istuskellutta humalaista miestä. Naiset eivät osanneet oikeudessa selittää, miksi he rusikoivat outoa miestä. “Minulta meni hermo”, sanoi toinen. Toisella “naksahti päässä ja sitten hän löi”. Kun lentopalloilija potkaisi vastapuolen pelaajaa, hän selitti tekoaan näin: “Menetin malttini ja reagoin, mutta en missään nimessä potkaissut tahallani.” Tällaista tapahtuu – olemmehan ihmisiä – mutta ikävää on se, että sitä pidetään luonnollisena asiana. Kun miehet lyövät puolisoitaan, he selittävät tekojaan juuri näin: “En voinut muuta, oli pakko lyödä”. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka suuttumisestaan huolimatta pystyvät hillitsemään tekonsa. Heidän mieleensä on vahvasti iskostunut periaate, että mitään tällaista ei pidä tehdä.

Tunteiden hillitseminen

Toisen myytin mukaan kielteisten tunteiden hillitseminen on vaarallista, koska ne patoutuvat jonnekin “sisään”. Katsauksessaan tunteiden säätelyyn Randy Larsen ja Zvjedana Prizmic toteavat, että tunteiden peittäminen kyllä syö energiaa, joka näkyy vaikkapa fysiologisena aktivaationa, mutta siitä ei yleensä seuraa mitään kielteistä. Tunteiden peittäminen tarvittaessa on hyödyllinen taito, joka jokaisen pitää oppia. Tässä saattaa mennä kaksi asiaa sekaisin. Tunteiden hillitseminen on eri asia kuin käsitys, että en saa lainkaan näyttää kielteisiä tunteitani enkä edes puhua niistä. Kun esimerkiksi traumaattisista kokemuksista ei puhuta, se voi heikentää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Tunteiden ilmaiseminen aidolla, luontevalla tavalla on osa elämää. Kuitenkin on muistettava sekä yksilölliset että kulttuuriset erot. Toisille tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, toiset eivät niitä isommin ilmaise ilman, että siitä mitenkään kärsivät. Jossakin kulttuureissa tunteita ilmaistaan hyvin vapaasti, toisissa voimakas tunteiden ilmaisu on yhtä kuin kasvojen menettäminen. Tässäkin asiassa on vältettävä kaavoja.

Arvostukset

Kulttuurien suhde vihaan ja väkivaltaan on aina ollut kaksinainen. Toisaalta niiden ilmauksia on kammoksuttu, toisaalta niitä on ihailtu. Yhteisölliset kulttuurit eivät kestä keskinäistä vihanpitoa, mutta ulkopuolelle suuntautuvalle vihalle on annettu tilaa. Monissa kulttuureissa miehen uhoilu ja naisten lempeys elävät sovussa keskenään. Tällaisessa kulttuurissa miehen on lupa vihastua ja olla väkivaltainen, jos häntä tai hänen naistaan uhataan. Tasa-arvoa korostavissa yksilökeskeisissä kulttuureissa vihan ja väkivallan tuhoisuus yleensä ymmärretään, mutta niihin kohdistuu silti suuri mielenkiinto. Vihan seurauksista kerrotaan viihdelehdissä, niillä herkutellaan elokuvissa, aggressioita lietsotaan myös urheilun yhteydessä, koska katsojat sitä haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon väkivaltaa, joka aiheutuu sekä vihastumisesta että pitkään kannetusta vihasta. Vihaa kannetaan myös sukupolvien yli. Lapsena piinatut ja kaltoin kohdellut toimivat usein itse samalla tavalla.

Pidän vihan kuvaamista voimavarana huonona asiana, koska se vaikeuttaa rajojen vetämistä ja tasapainon löytämistä. Varmaankin on sellaisia tilanteita, joissa suuttumus tai vihastuminen johtaa ainakin yksilön itsensä kannalta hyvään lopputulokseen, mutta viha on hyvin arvaamaton voima. Vihastumista emme voi välttää, mutta sen voittamiseen ja hallitsemiseen löytyy monia hyviä keinoja. Tärkeintä on luopua ajatuksesta, että on maksettava samalla mitalla takaisin. Vihalle löytyy vastavoimia, joita myös Raamattu tuo esiin. Vihaa ehkäisevät ja hoitavat oikeudenmukaisuus, kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustaminen sekä erityisesti rakkaus ja anteeksianto.

Psykologia / Usko Martti 1 kommentti

Miten kristillinen usko vaikuttaa mielenterveyteen?

Alustus Lempäälässä 2004

Kysymykseen voi vastata sekä “Kyllä, mutta” että “Ei, mutta”. Eräät evoluutiobiologit näkevät uskonnon kaiken pahan alkuna ja myös psykologian piirissä on esitetty voimakasta kritiikkiä uskontoja kohtaan. Erityisesti Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat nähneet uskonnot neuroosien lähteenä. He tarkastelevat ihmisen hyvinvointia terapian näkökulmasta.

Mielenterveyden määrittäminen on vaikeata. Psykoosit, vaikea masennus ja ahdistus on yleensä helppo tunnistaa, mutta missä kulkee raja pelkoihin, alistamiseen, kiusaamiseen ja kiduttamiseen? Ihminen voi kärsiä, vaikka hänen mielenterveytensä ei järkkyisi. Mihin vedämme rajan pahan olon ja vaikkapa masennuksen välille? Aiheen tarkastelu kuitenkin edellyttää, että sekä vaikeat häiriöt että arkiset ahdistukset ja murheet otetaan huomioon. Puhun siis elaaja-alaisesti ihmisen hyvinvoinnista.

Kun tarkastellaan uskon vaikutuksia, on syytä erottaa useita eri tasoja, joihin sisältyy monenlaisia vaaroja hyvinvoinnin näkökulmasta.

  1. Uskonnon perusta, tekstit, viesti, sanoma
  2. Kulttuurin tulkinta uskonnosta.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen ilmapiiri.
  5. Suhde hengellisiin auktoriteetteihin.
  6. Oma tulkintatapa
  7. Persoonalliset vahvuudet ja heikkoudet.

Kuvaan aluksi, mitä näillä tarkoitan.

  1. Kristinuskon pyhän kirjan kannessa lukee evankeliumi, ilosanoma. Uudessa testamentissa on kenen tahansa lukemana paljon iloisia, myönteisiä, rakentavia asioita. Sanoma tosin sisältää kuvauksia ihmisen pahuudesta, syntisyydestä ja sokeudesta, mutta monen mielestä keskeinen viesti on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Lähden siitä, että perusta on vahva ja voi edistää ihmisen hyvinvointia.
  2. Kulttuuriset tulkinnat kristinuskon olemuksesta ovat suuresti vaihdelleet historian aikana ja tänäkin päivänä on nähtävissä suuria tulkintaeroja. On ollut aikoja, jolloin ihmisen arkinen maailma ei ollut yhtään mitään, vaan tavoiteltava asia oli maailmasta erottautuminen. Ihmisen ruumis ei ollut mitään, vaan sitä voitiin pelastuksen nimissä kiduttaa mielin määrin. Uskontoa toteutettiin – ja usein vieläkin toteutetaan – hyvin hierarkkisesti niin, että jotkut ovat joka suhteessa muita parempia. Ihmisen syntisyyttä on voitu korostaa vahvasti jopa pelastuksen kustannuksella. Koko uskon henki on ollut hyvin tuomitsevaa ja syyllistävää. Tämä ei voi olla aiheuttamatta ihmismieleen ahdistusta ja tuskaa.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa on vaihdellut. Pahinta kristinuskolle näyttää olevan valtaan pääsy. Kun kristinuskosta tulee suosittu vallanpitäjien keskuudessa, he käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Uskonnon avulla voidaan harjoittaa sosiaalista kontrollia, joka aina kohdistuu pääasiassa heikkoihin ihmisiin. Vahvat pääsevät kuin koirat veräjästä. Ajatelkaa, miten vaikkapa yksinäisiä äitejä ja erityisesti heidän täysin viattomia lapsiaan on kohdeltu. Tätä Suomen kirkon pitäisi erikoisesti hävetä. Paljon tuskaa on aiheutettu käyttämällä raakaa valtaa uskonnon nimissä.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen sosiaalinen ja hengellinen ilmapiiri voi parhaimmillaan olla avoin ja kannustava, suorastaan rakkautta tihkuva, mutta valitettavan usein se on ahdas, syntipukkeja etsivä ja muiden heikkouksia vaaniva. Murheellisinta on kieltää ulkopuolisilta pelastuksen mahdollisuus. Ulkopuolisen maailman torjunta  ja eristäytyminen pitää omaa joukkoa kasassa. Tämä asenne ei mitenkään voi edistää hyvinvointia.
  5. Auktoriteetit ovat suuri hengellisen rikkauden lähde, mutta he ovat usein yhden asian ihmisiä ja korostavat milloin yhtä, milloin toista asiaa. Monilla heistä on ollut suuria itsetuntemuksen ongelmia. He ovat sokeutuneet omaan asemaansa nähden ja nöyryys on kadonnut. He ovat voineet Jumalan nimissä toteuttaa omia tarpeitaan niin, että heidän luokseen hakeutuneet ihmiset ovat kärsineet.
  6. Oma tapa tulkita uskontoa on yksi kaikkein keskeisimpiä asioita hyvinvoinnin kannalta. Kun Lutherin mukaan olemme sekä syntisiä että armahdettuja, voi joku torjua armahduksen ja kieriskellä jopa kuvitelluissa synneissään. Uskonnon tulkinta voi kieroutua pahastikin. Silmät voivat sattua Raamatussa kohtiin, joissa puhutaan ihmisen mahdottomuudesta Jumalan edessä. Tällaiset tulkinnat tuottavat pahaa oloaja ahdistusta.
  7. Kristinuskon tulkinta kietoutuu omiin persoonallisuuden piirteisiin. Pessimistinen mielenlaatu etsii sopivia kohteita omille kielteisille tunnoille, perfektionisti haluaa olla täydellinen ja tuskittelee puutteidensa kanssa, joltakin puuttuu empatiaa niin, että hän ei kykene luontevaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Joku kietoutuu aina uusiin ihmisiin ja ideoihin eikä tahdo löytää kestävää pohjaa.

Kaikenlaisia kielteisiä aineksia on meitä vaanimassa. Kun ns. vapaa-ajattelijat eli taistelevat ateistit suorastaan raivoisasti käyvät kristinuskon kimppuun, järjestämme heille paljon hyvää aineistoa. Yhä useammin huomaan miettiväni kristinuskon kauheata historiaa ja meidän yhteistä sokeuttamme. Miten ilosanoma voidaan niin perin pohjin turmella, että sen joutuu sieltä jatkuvasti kuin pihtien avulla poimimaan esiin? Paljon ei lohduta se, että myös ateistit sotkevat asioitaan sen kuin kerkiävät.

Edellä kuvattujen synkkien kuvien pohjalta teen seuraavat johtopäätökset:

  1. Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat kuitenkin väärässä siinä, että uskonto on heidän mielestään mielenterveydelle vaaraksi. Tätä tutkimus ei tue. Psyykkisiin häiriöihin uskonnon harjoittamisella tai uskonnollisuudella ei ole suoraa yhteyttä.
  2. Uskonnot tuottavat hyvin harvoin psyskoottisia häiriöitä, esimerkiksi skitsofreniaa. Vaikka uskovien yhteisöt voivat olla skitsofreenisiä, heistä ei kuitenkaan tule skitsofreensiä. Olennaista on biologinen alttius sekä siihen liittyen hyvin traumaattiset kokemukset.
  3. Mikä tahansa pitkäaikainen kiusaaminen tai ahdistaminen tuottaa pahaa oloa, ahdistusta ja masennustakin ja tällaista voidaan myös uskonnon nimissä harjoittaa.
  4. Kristinuskosta on nostettu esiin joitakin sellaisia aineksia, joiden on ajateltu tuottavan ongelmia. Tällainen asia on syyllistäminen ja tuomitseminen. Kuuluisa filosofi ja matemaatikko Bertrand Russell kirjoitti vuonna 1930 kirjan Onnen valloittaminen. Pohdin hänen ajatuksiaan laajasti, koska hänen kirjassaan käsitellään kristinuskon kannalta aivan olennaisia asioita.

Russellin kirjassa on kahdeksan “Onnettomuuden syytä”

  1. Maailmantuska
  2. Kilpailu
  3. Ikävystyminen ja levottomuus
  4. Väsymys
  5. Kateus
  6. Synnintunto
  7. Vainoamisharhat
  8. Yleisen mielipiteen pelko

Russell kirjoittaa näistä osuvasti, paitsi synnintunnosta. Russell esittää oman elämänsä esimerkkinä siitä, miten ihminen voi joutua harhateille. Puritaanisen kasvatuksen saaneena hän piti itseään viheliäisenä olentona, jolla ei ollut muita kuin syntejä, typeryyksiä ja puutteita. Hän piti itseään niin kelvottomana, että harkitsi useaan otteeseen itsemurhaa. Hänen ratkaisunsa oli ateismi, Jumalan kieltäminen. Näin ymmärrämme sen, miksi hän niin rajusti hyökkää synnintunnon kimppuun.

“Kun teihin virittää tunnonvaivaa jokin teko, jota järkenne ei katso vääräksi, tutkikaa tunnonvaivanne syitä ja vakuuttukaa yksityiskohtaisesti niiden järjettömyydestä. Kun typeriä ajatuksia ja tunteita tunkeutuu tietoisuuteenne, kitkekää ne pois juurineen, tutkikaa niitä ja viskatkaa pois. Pohtikaa vakavasti kysymystä, onko nuorille ihmisille annettu moraaliopetus yleensä hyödyllistä. Meidän niin sanotun moraalimme ovat muotoilleet papit ja henkisesti orjuutetut naiset. Jos synnintunto sitten kasvaa voimakkaaksi, kuten toisinaan voi sattua, sitä ei saa käsittää ilmestykseksi eikä kehotukseksi parannukseen, vaan sairaudeksi ja heikkoudeksi, tietysti vain silloin kun se ei johdu teosta, jonka rationaalinen etiikka tuomitsisi. Synnintunnossa on jotakin halventavaa, jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Itsekunnioituksen menettäminen ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään hyvää. Ei ole suinkaan laita niin, että synnintunto johtaisi hyvään elämäntapaan, vaan päinvastoin. Se tekee ihmisen onnettomaksi ja virittää häneen huonommuudentunnetta. Onnettomana hän taipuu vaatimaan liikaa toisilta eikä siitä syystä voi iloita seurustelustaan toisten ihmisten kanssa. Huonommuudentunne saa hänet kantamaan kaunaa niille, jotka näyttävät hänestä paremmilta. Hänen on vaikea ihailla ja helppo kadehtia.

Suurin onnellisuus saavutetaan siten, että opitaan mitä täydellisimmin vallitsemaan omia kykyjä.” Näin siis Bertrand Russell.

Kristittyinä ensimmäinen reaktiomme on, että jopa on filosofin ymmärrys uskon asioista vaatimatonta. Kun tämä ensimmäinen reaktio menee ohitse, alamme häntä ymmärtää. Uskonnollinen kasvatus voi olla tekopyhää, kovaa ja suorastaan tunteetonta. Uskontoa on käytetty paljon ihmisten alistamiseen. Ihmisen omat tarpeet pääsevät uskon alueella helposti esiin. Miten usein Jumalan nimiin on pantu omia itsekkäitä ajatuksia.

Russell oli saanut vaikutteilta psykoanalyysistä, jonka mukaan synnintunto on ahdistuneen yliminän tuotoksia. Synnintunto on yksi oire siitä, että omat vietit eivät ole hallinnassa. Filosofian, psykologian ja psykiatrian viesti on ollut sillä tavoin paradoksaalinen, että toisaalta ihminen on usein nähty järjettömyyteen taipuvana, mutta kuitenkin hänen on mahdollista oman järkensä avulla selviytyä omista tyhmyyksistään. Tähän uskoi Russelkin.

Nykyaikana ei synnintunnosta puhuta näin kriittisesti. Tämä johtuu varmaan siitä, että kirkko pelkää hirveästi moralisointia. Kirkon johtoa edustavat korostavat jatkuvasti sitä, että kirkon ei pidä olla moraalin vartija. Moraalista puhumista pelätään kuin ruttoa. Tämän ymmärtää murheellisen historian pohjalta. Kristilliset kirkot ovat kovin usein asettuneet vahvojen puolelle heikkoja vastaan. Risti on jäänyt jalkapuiden taakse piiloon.

Synnintunnosta ei puhuta kriittisesti senkään vuoksi, että ihmisten omattunnot ovat nykyisin aika väljiä. Ennen ihmiset kiristivät ja ahdistivat sekä itseään että muita, nykyään ei kumpiakaan. Jokainen hoitakoon omat asiansa. Kunhan minä pärjään ja toteutan itseäni. Puhu tässä sitten synnintunnosta. Se on täyttä kaanaan kieltä, eikä tunnu kiinnostavan nykyajan ihmistä.

Silti tänäkin päivänä moni suomalainen tulee aidosti synnintuntoon. Välittämättä Russellista tai muistakaan varoittelijoista. Mitä on tällainen oikea synnintunto? Se on tietoisuutta siitä, että olen tehnyt väärin, olen rikkonut Jumalan tarkoitusta vastaan. Kyseessä voi olla yksittäinen tekokin, mutta ennen muuta kysymys on siitä, että tajuamme oman rakkaudettomuutemme. Kysymys on siitä, että ihminen kokee olevansa vastuussa teoistaan. Juuri vastuusta on kysymys, mikä kovin helposti unohtuu. En voi syyttää ketään muuta, en muiden houkutuksia, en tilannetekijöitä, en vanhempiani, vaan yksinomaan itseäni. Toisin kuin Russell tuntuu ajattelevan, oikean synnintunnon vallassa oleva ihminen ei syyttele muita eikä kysele muiden ihmisten moraalin perään. Hän yksin tekee tiliä Jumalan kanssa. Toisten syntejä ei pyydetä anteeksi. Tämä kokemus on usein kauhistuttava, suorastaan musertava. Voihan olla, että en ole tajunnut omaa vastuutani kaikesta siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

Psykiatrin tai psykologin mielestä tässä on suuri vaara, että ihminen juuttuu tällaiseen tilaan ja velloo omaa kurjuuttaan. Pelko ei ole aivan turha, sillä tällaista tapahtuu. Siihen liittyy usein taipumusta itsensä vähättelyyn ja masennukseen. Kuitenkin ajattelen niin, että synnintunto on Pyhän Hengen työtä, jolloin Jumala pitää huolta jatkosta. Mitä voimakkaampi syntisyyden kokemus, sitä voimakkaampi myös se armon kokemus, jonka Pyhä Henki antaa. Jumala armahtaa syntisen ihmisen. Tämä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa. Jumala antaa katuvalle anteeksi.

Huomaamme yhä selvemmin, että Russellin näkemys on jonkinlainen irvikuva siitä, mikä on oikeaa synnintuntoa. Synnintunto ei ole jatkuva tila, vaan jotakin, jonka Pyhä Henki herättää ihmisen sydämessä silloin, kun hän on kadottamassa oman vastuunsa. Tekee mieli sanoa, ettei kristillisyyteen kuulu mitään yleistä tilaa, jossa ihminen jatkuvasti valittaisi omaa kurjuuttaan tai vielä vähemmän kyse on tilasta, joka johtaa toisten jatkuvaan syyttelyyn. Jos tällainen tila valtaa, se vaatii sielunhoitoa. Kristityn tulisi olla nöyrä, mutta se on eri asia kuin jatkuva synnintunto. Toki meidän tulee rukoilla, että synnintunnon yhteydessä meille selviäisi se, mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Mitä merkitsee lähimmäisen ja Jumalan rakastaminen? Missä meidän tulee tehdä parannusta? Hyvin usein on kyse siitä, että synti on sokeutemme seurausta. Oikea synnintunto ohjaa näkemään tällaisia sokeita pisteitä. Monet näistä sokeista pisteistä liittyvät, kuten Jeesuskin osoittaa, siihen, ettemme tajua lähellä olevien ihmisten tarpeita ja omaa itsekkyyttämme. Synnintunnon ja armon kokemuksen tulisi johtaa siihen, että tajuaisimme jotakin siitä, mitä on anteeksianto. Kun olemme paljon saaneet anteeksi, Pyhä Henki kirkastaa meille anteeksiantoa myös arkielämässä. Anteeksiantamus on rakkauden kulmakivi.

Ihmisen elämässä katkeruus ja syyllisyys niittävät runsasta satoa. Kumpikin vaanii koko ajan vuoroaan. Kun olemme katkeria, syyllisyys lievittyy, koska silloin vastuun voi siirtää muille. Itsensä syylliseksi kokeva taas imuroi kaikki viat päälleen. Katkeruuteen ei enää jää tilaa. Aito vastuunotto vääristyy kummassakin.

Aivan ilmeisesti kristinuskosta voidaan poimia sellaisia aineksia, joihin takertuminen voi aiheuttaa jopa mielenterveyden ongelmia. Kaksi minusta nousee ylitse muiden: Syyllisyyden virittäminen ilman armon julistusta ja vallankäyttö ilman rakkautta.

  1. Uskovat, myös kristityt voivat sortaa eri tavalla ajattelevia ja aiheuttaa heille suurta tuskaa, ei ehkä suoranaisia mielenterveyden ongelmia, mutta paljon ahdistusta ja kärsimystä. Kristityt ovat olleet yleisen moraalin vartijoita ja sen nimissä ovat tehneet tekoja, joita ei voida hyväksyä. Toiseksi he ovat tuominneet eri lailla uskovia kadotukseen ja ovat heitä vainnonneet.
  2. Uskovien yhteisöt voivat olla aivan käsittämättömän julmia. Normit ovat tiukkoja, oppi kaiken keskipiste, sanalla lyödään ihmistä surutta päähän. Vain me pelastumme ja toiset joutuvat kadotukseen. Heikkoja käytetään hyväksi ja heiltä vaaditaan julkisia tunnustuksia. Joukosta erotettuja ei tunneta ja heihin suhtaudutaan rakkaudettomasti. Ongelmia peitellään ja valtaa käytetään surutta. Tämä jos mikä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Tämän uskon aiheuttavan myös varsinaisia mielenterveydellisiä ongelmia.
  3. Hengellisiltä auktoriteeteilta puuttuu usein itsetiedostusta. Vahva tietoisuus tehtävästä antaa luvan tehdä melkein mitä tahansa. Omat viatkin ovat Pyhän Hengen palveluksessa. Tärkeän asian nimissä empatia katoaa ja muiden pitäisi uskoa samalla tavalla. Tämä asenne voi aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on olemassa myös paljon myönteisiä auktoriteetteja, sillä muuten olisimme hukassa.
  4. Luultavasti jokainen meistä takertuu aika ajoin ankariin kohtiin Raamatussa – ja niin pitääkin tarttua – mutta jotkut juuttuvat niihin. Silmät hyppivät lohdullisten paikkojen yli. Tässä vaikutusten suunta on kuitenkin se, että jo ennestään synkkä mieli hakee synkkiä kohtia ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että asiat ovat huonosti.
  5. Myös psyykooseille taipuva rakenne voi ottaa aineksia uskonnosta. Etenkin uskonnollisissa kulttuureissa on aina sairaaloiden osastoilla Neitsyt Marioita ja Jeesuksia. Harhat eivät yleensä aiheudu uskonnosta vaan ottavat uskonnollista ainesta itseensä. Nykyisin sairaaloiden osastoilla ei juuri ole uskonnollisia merkkihenkilöitä.
  6. Kun uskontoa ja hyvinvointia tutkitaan laajemmin, esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. Nyt tulemme myönteisiin asioihin. Uskovaiset ovat terveempiä, elävät pitempään, he ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin ne, joille uskonnolla ei ole merkitystä. Yksilön elämässä uskonto auttaa selviytymään kriiseistä ja vaikeista asioista.
  7. Spirituaaliset ja hengelliset persoonalliset pyrkimykset ovat Robert Emmonsin tutkimusten mukaan yhtedessä hyvinvointiin. Monet muut pyrkimykset, kuten vaikkapa materialismi sen sijaan heikentävät hyvinvointia.
  8. Unohtaa ei pidä uskonnollisuuden yhteyksiä itsensä hillitsemiseen ja auttamiseen. Otetaan mikä tahansa hengellinen tilaisuus ja minkäänlaisia järjestyshäiriöitä ei ole. Ns. maallisten tilaisuuksien jälkeen juopuneita ja kaiken maailman häiriöitä on yllin kyllin. Erään tällaisen tapahtuman jälkeen autoni katolla oli kävelty ja antenni katkaistu. Auttamiseen vaikuttaa suuresti persoonallinen taipumus, mutta ainakin kukkaronsa nyörejä uskovaiset avaavat selvästi muita paremmin. Uskovaisia kuitenkin vaanii tuo Laupiaassa samarialaisessa kuvattu ohikävelmisen vaara.

Kun kristinuskon ydintä on Jumalan osoittama rakkaus ihmistä kohtaan, mikä näkyy Jeesuksen elämässä, voisi odottaa, että me huolehtisimme muiden hyvinvoinnista vaikka oman itsemme suhteen olisimme välinpitämättömiä. Emme olisi kuin vanhan kaskun suutari, jonka lapsilla ei ollut kenkiä. Ehkä tuo suutari laittoi itselleen hyvät kengät, mene ja tiedä. Epäilen sitäkin. Mitä meidän pitäisi tehdä sekä oman hyvinvointimme että muiden hyvinvoinnin eteen? Muutamia askeleita koetan tarjoilla.

  1. Koetetaan muistaa, että oma vastahakoisuus ei vie meitä Jumalan armon piiristä pois. Jumala ei mittaa uskon määrää ja punnitse meitä sen mukaan. Jos näin olisi, olisimme kaikki hukassa. Voihan täällä joku uskon sankari olla, mutta ylihuomenna olet uskon kerjäläinen.
  2. Varotaan myös toisten uskon arviointia. On suuri houkutus toimita toisia pelastukseen ja toisia kadotukseen tai ainakin esittää suuria epäilyksiä toisten uskon laadusta. Toki pitää huolehtia toisten tilasta, mutta ymmärtäen ja tukea antaen.
  3. Raamatun kuvauksia uskovien sokeudesta ei pidä sivuuttaa, vaan ne on tarkoitettu meille kaikille. Tarkastelemme maailmaa oman minämme kautta emmekä osaa asettua toisen asemaan. Kaipaamme välineitä, joilla itsetiedostuksemme voi parantua.
  4. Kartetaan kuppikuntaisuutta ja muiden porukoiden arvostelua. Kaikkea erilaista ei pidä ymmärtää. Jos joku pitää vain omaa joukkoa pelastettuna, on tähän syytä puuttua vakavasti. Olen tässä niin ankara, että kirkkomme johdon pitäisi puuttua tällaisiin puheisiin. Ne ovat hyvin loukkaavia.
  5. Raamatulla lyömistä, erityisesti irrallisten lauseiden heittelyä pitää karttaa. On helppo olla oikeassa, kun on Raamatusta löytänyt jonkin lauseen, millä voi kovuuttaan perustella.
  6. Puolustetaan rohkeasti niitä, jotka eivät tule oikein kohdelluiksi. Tämä koskee sekä hengellisiä yhteisöjä että niiden ulkopuolista elämää. Kritityn ehdoton velvollisuus on edistää oikeudenmukaisuutta rakkauden hengessä.
  7. Jos joukkoomme joku uskalias sielu uskaltautuu, hänet pitää ottaa avosylin vastaan. Hänen pitää kokea itsensä tervetulleeksi. En usko, että uskonnolliset ryhmät ovat niin suljettuja kuin usein väitetään.
  8. Jaetaan ilot ja surut. Tiedän, että tällaisia ihmisiä on keskuudessamme paljon, mutta aina on varaa parantaa. Onneksi auttamisen mieltä on paljon.
  9. Muistetaan, että anteeksi pyytäminen on arkielämässä mahtava ase. Sen avulla voidaan taas aloittaa alusta ja tehdä parannusta.
  10. Uskon alueella ei tarvitse päteä. Aina on lupa roikkua joukon jatkona. Saamme uskoa itsemme Jumalan lapsiksi silloinkin, kun epäilyt valtaavat mielen emmekä jaksa täyttää kuvitellun hengellisyyden mittoja.

Palaan lopuksi siihen, että sanoma Kristuksesta on upea asia, kunhan vain tavoitamme oikean rakkauden hengen.