Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”

Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.

Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.

Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.

Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.

Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.

Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.

Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.

Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.

Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.

Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.

On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!