Voiko jokainen oppia onnelliseksi?

Aina silloin tällöin näkee otsakkeita, joiden mukaan ”jokainen voi oppia onnelliseksi”. Jos se olisi ”jokainen voi oppia onnellisuutta”, se olisi realistinen, mutta silloinkin siihen liittyy varauksia.

Ihmisen onnellisuuden perustaso on kuin termostaatti, joka pitää lämpötilan – nyt onnellisuuden lämpötilan – hyvin tarkasti samanlaisena. Onnellisuus voi hetkellisesti muuttua aika paljon, varsinkin kielteiseen suuntaan, mutta se palautuu nopeasti tuolle omalle tasolle. Kun kyse on isommista asioista, silloin palautuminen voi kestää kuukausia ja vuosiakin. Kaikilla muutos ei palaudu perustasolle, mutta tutkimusten mukaan suurella enemmistöllä näin tapahtuu. Tämä koskee myös onnellisuuteen tähtääviä ohjelmia, sillä edistymisen jälkeen niissäkin tapahtuu palautumista omalle perustasolle.

Haluavatko ihmiset parantaa onnellisuuttaan? Todellisuudessa on paljon ihmisiä, jotka eivät innostu onnellisuuden ohjeista, oppaista ja ohjelmista. He ovat tyytyväisiä siihen, miten elävät tai sitten pitävät tällaisia ohjeita humpuukina. Vaikka he eivät olisi lukeneet tutkimuksia jokaiselle ominaisesta onnellisuuden tasosta, he ajattelevat näin. Heidän mielestään jokainen on juuri niin onnellinen kuin on.

Alun innostus onnellisuusohjeiden noudattamisesta hiipuu ajan myötä. Ohjeita noudatetaan niin kauan kuin ohjausta saadaan, mutta ohjauksen loputtua koko asia menettää merkityksensä. Lisäksi ohjeiden noudattamisen vaikutukset ovat tutkimusten mukaan keskimäärin aika pieniä ja heikkenevät ajan myötä kuten edellä kirjoitin. Tuo keskimäärin tarkoittaa sitä, että osalla muutoksia tulee, mutta monilla ei tapahdu muutosta lainkaan.

Onnellisuuden termostaatti sekä motivaation ja ohjauksen puutteellisuus saavat aikaan sen, että läheskään kaikki eivät hyödy onnellisuuden ohjeista tai kursseista. En ole aivan pessimistinen, sillä näen kaksi poikkeusta. Ensinnäkin on henkilöitä, joiden onnellisuuden taso on vaikeuksien ja vastoinkäymisen vuoksi alentunut siitä, mitä se voisi olla. Etenkin lääkitys ja terapia ovat tässä avuksi, mutta myös onnellisuusohjeilla on todettu myönteisiä vaikutuksia. Nämä auttavat palautumista omalle luonnolliselle perustasolle.

Toiseksi on ihmisiä, jotka ovat valinneet juuri heille sopivan menetelmän ja jatkavat sitä sitkeästi kuukaudesta toiseen. Sellainen voi olla esimerkiksi kiitollisuuden ja avuliaisuuden tietoinen lisääminen. Jos näistä tulee tapa, onnellisuus voi jonkin verran kohota. Termostaatti säädetään uudelle tasolle ja mikä tärkeintä, innostus ja halu kehittää itseään säilyvät.

Vielä on hyvä muistaa sekä ohjauksen että terapian kannalta kiusallinen asia. Kielteiset elämäntapahtumat voivat kumota positiivisen muutoksen.

Onnellisuuden kohottamista vaikeuttaa sekin, että tutkimusten mukaan onnellisuuden taso on Suomessa hyvin korkea. Esimerkiksi World Happiness -projektin keskiarvo oli viimeksi 7,7/10. Se tarkoittaa, että Suomessa on melkoinen joukko erittäin onnellisia ihmisiä, jotka ovat antaneet onnellisuudestaan arvioita 9 ja 10. He ovat kuin huippu-urheilijoita, joiden on vaikea enää parantaa tuloksiaan. Toisin kuin urheilijat, he tuskin sitä haluavatkaan. Heillä on varaa hiukan pudotakin tuosta tasosta.

Psykoterapian tutkimuksen yhteydessä oli joitakin vuosia sitten esillä spontaani paraneminen, jolla tarkoitettiin sitä, että ihmisten psyykkinen tila parani merkittävästi ilman terapiaa. Se näkyi siinä, että myös kontrolliryhmän tulokset paranivat seurannan aikana, vaikka he eivät terapiaa saaneetkaan. Spontaani oli oikeastaan väärä sana, sillä tietenkin kyse oli siitä, että heidän oireensa lievittyivät tai sitten elämässä tapahtui hyviä asioita. Näin voi tapahtua myös onnellisuuden yhteydessä.

Sekä psykoterapian että onnellisuuden ohjauksen yhteydessä erikoista on se, että hyvin erilaiset menetelmät toimivat suunnilleen yhtä hyvin. Se voi tarkoittaa sitä, että olennaisia ovat myönteiset odotukset ja luottamus siihen terapiaan tai ohjaukseen, jota kulloinkin on saatavissa. Sekä myönteisillä että kielteisillä odotuksilla on taipumusta toteuttaa itseään.

Onnellisuuden kohottaminen on mahdollista, mutta paljon haastavampaa kuin mitä nuo paljon lupaavat otsakkeet antavat ymmärtää.

Kasvua vai onnellisuutta

Ekonomisti Sir Richard Layardin mukaan onnellisuus on suurin hyvä ja itsestään selvästi tärkein asia yhteiskunnassa. Toinen ekonomisti Richard Easterlin nyökyttelisi, jos vielä eläisi. Suomi on tämän suurimman hyvän saavuttanut kahdeksan kertaa. Eikö se riitä?

Moni muu ekonomisti ajattelee, että suurin hyvä on taloudellinen kasvu. Onnellisuuden kannalta sillä ei ole paljon merkitystä, sillä moni meitä rikkaampi ja taloudellisesti menestyvämpi maa jäi jälleen Suomen jälkeen. Onnellisuuden merkitystä korostavat ekonomistit aiheellisesti pelkäävät, että kasvu lisää taloudellista eriarvoisuutta. Se taas vaikuttaa kielteisesti onnellisuuteen.  Kasvu on tietenkin hyvä asia, jos sen hedelmät jaetaan kaikille, eikä vain rikkaille.

Jos nyt päädytään alentamaan laajasti verotusta, kuten Wahlroosin koulukuntaan kuuluvat ekonomistit esittävät, kasvua voi tulla, vaikka aivan varmaa se ei ole. Nouseeko siitä Suomen onnellisuus edelleen, tuo suurin hyvä? Tuskinpa vain, sillä olemme niin korkealla tasolla, että siitä voi tulla vain alaspäin.

Kasvu ei tietenkään lähde heti käyntiin verojen alentamisen jälkeen, joten verotuloja voi olla hyvän aikaa vähemmän käytettävissä yhteisen hyvinvoinnin edistämiseen. Koska juuri nyt on paljon ihmisiä, joilla on taloudellisia vaikeuksia, miten heidän käy? Jaksavatko he odottaa, kun näkevät, että verojen alentamisesta varakkaat hyötyvät heti? Ei voida vaatia että vaikeuksissa olevat ihmiset odottavat vuoden tai kaksikin talouden yleistä kohenemista. Mahtaako moni silloinkaan saada kasvusta hyötyä?

Viime vuoden syksyllä Vaasassa tekemässämme tutkimuksessa juuri taloudelliset ongelmat alensivat merkittävästi onnellisuutta. Oli kasvua tai ei, vaikeuksiin joutuneista ihmisistä on pidettävä huolta.

Moni varmaan jo kysyy, miksi ihmeessä olemme onnellisin kansa, vaikka traditionaalisten ekonomistien suurinta hyvää eli kasvua ei ole ollut moniin vuosiin. Se taas johtuu siitä, että meillä on tuon tuoreen World Happiness -raportin mukaan paljon sellaisia vahvuuksia, joita muilla valtioilla ei ole. Suomi on turvallinen maa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. Myös hyvinvointivaltion ydin on onnistuttu säilyttämään heikosta kasvusta huolimatta. Pidetään siitä edelleen tiukasti kiinni.

Markku Ojanen, Lempäälä

Onko varakkaiden veroja syytä alentaa?

Näin Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ehdotti Iltalehden haastattelussa (7.9.). Ruotsissa on näin tehty ja se on Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston mukaan tuottanut kasvua. Näin on voinut tapahtua, mutta aina herää epäilys, että kasvu – joka Ruotsissa on viime vuosina ollut aika vähäistä – on johtunut muista syistä. Ruotsin talouskasvu on joka tapauksessa hiipunut. Eniten hämmentävät Kangasharjun kuvaukset siitä, miten verotuksen alentaminen vaikuttaa varakkaiden toimintaan ja asenteisiin:

Kangasharjun mukaan se (kasvu) perustuu siihen niillä, joilla on tuottavuuspotentiaalia, pääsevät sitä paremmin hyödyntämään. Heille tulee kannustinta edetä urallaan ja tehdä töitä enemmän. Talouskasvua tulee, koska työtunteja tehdään enemmän, mutta samalla siitä, että halutaan mennä eteenpäin uralla ja saada parempaa palkkaa. Kangasharjun mukaan siihen kannustaa se, että paremmasta palkasta myös jää entistä enemmän käteen, kun työtuloja ei veroteta niin raskaasti.

Onko niin, että mitä suuremmat tulot, sitä selvemmin into tehdä työtä riippuu siitä, saako enemmän rahaa tilille? Onko varakkaiden elämä todella noin vahvasti laskelmoinnin varassa?

Stefan Stern ja Cary Cooper kuvaavat kirjassaan Myths of Management johtamiseen liittyviä myyttejä. Myytissä ”Raha motivoi ihmisiä” todetaan, että rahan motivoivaa merkitystä on suuresti liioiteltu. Tärkeämpiä asioita ovat autonomia, työn hallinnassa edistyminen ja työn tarkoitus. ”Kun raha on tärkein kohde, päätavoite, lopullinen porkkana, asiat voivat mennä vikaan.” ”Tämä kyltymätön halu saada enemmän – – ei vie meitä hyvään.”

Ian MacRaen ja Adrian Furnhamin rinnakkaisteoksessaa Myths of Work, puolestaan todetaan, että keskimääräisen tulotason ylittymisen jälkeen syntyy ongelmia, jotka heikentävät työtyytyväisyyttä ja onnellisuutta – ja edelleen työn tuloksia:

  • Sopeudumme nopeasti palkankorotuksiin ja uuden työpaikan edellistä suurempaan palkkaan.
  • Tutkimusten mukaan rikkaat eivät pidä itseään rikkaina. Miksi ihmeessä eivät pidä? Koska aina on joku tai joitakin, jotka ovat vielä rikkaampia. Vertailussa on vaikea päästä huipulle.
  • Mitä enemmän käyttää aikaa työhön, sitä vähemmän aikaa jää vielä tärkeämpiin asioihin, kuten ihmissuhteisiin ja mieluisiin harrastuksiin.
  • Paradoksaalisesti varakkaat ihmiset kantavat usein enemmän huolta tuloistaan ja varallisuudestaan kuin kohtuullisesti toimeen tulevat ihmiset.

Tämä kirjoittajien kritiikki ei tarkoita sitä, että varakkaiden halu saada lisää tuloja olisi osoitus heidän luontaisesta ahneudestaan, sillä kyse on rahakeskeisestä kulttuurista, jossa kaikkea mitataan rahalla. Kun kilpailua ja vertailua korostava kulttuuri saa otteen, se ei hellitä, vaan kiristää jatkuvasti otettaan.

Markku Ojanen, Psykologian emeritusprofessori, Lempäälä

Miksi hallitus ei uskalla kiristää hyvin toimeentulevien verotusta?

Hyvin toimeentulevien verotuksen keventäminen loukkaa yleistä oikeustajua.

HS 16.12.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010055602.html

Miten hallitukselle voisi tehdä selväksi, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ei saa tehdä päätöksiä, jotka lisäävät köyhyyttä ja syrjäytymistä? Kritiikki vain ei tunnu menevän perille.

Hallitusohjelma ei ole mikään pyhä kirja, jota ei voi muuttaa. On totta, että olemme viime vuosina eläneet yli varojemme. Sopeutusta ei kuitenkaan saa tehdä niin, että heikoimmat kärsivät. Miksi hyvin toimeentulevien verotusta ei uskalleta kiristää? Luottamusta ja yleistä motivaatiota tuhoaa se, että yhä useammat syrjäytyvät ja köyhtyvät. Heidän ostovoimansa säilyttäminen on tärkeämpää kuin varakkaiden, jotka tuskin hankkivat paljon enemmän palveluja ja tavaraa, vaikka verotus pienenisi.

Yleistä oikeustajua loukkaavin hallituksen toimi on ollut varakkaiden verotuksen keventäminen. Minun on vaikea uskoa, että hallituspuolueita äänestäneet kannattavat tällaista. Verojen radikaali alentaminen Ronald Reaganin Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcherin Britanniassa ei saanut aikaan toivottua talouden piristymistä.

Valtion velkaantumisen vähentäminen ei ole peruste tarpeettoman kovalle talouspolitiikalle. Jos on kärsittävä liiallisen velanoton seurauksista, on kärsittävä yhdessä ja vielä niin, että hyvin toimeentulevat kärsivät suhteessa eniten.

Markku Ojanen
psykologian emeritusprofessori
Lempäälä

Historia toistaa itseään

Aika ajoin käydään keskustelua siitä, toistaako historia itseään. Minusta historia toistaa itseään. Nyt EU:n ruhtinaiden hallinto on hyvin samanlaista kuin keskiajan kuninkaiden ja ruhtinaiden. Suurten valtakuntien hallitsijat lähettivät käskyjään ympäri valtakuntaansa. Rakennetaan uusi kaupunki sinne (saattoi olla suota), olutta saa myydä vain perjantaisin ja rahvas ei saa käyttää hienoja vaatteita. Valtakunnan alueiden erilaisuutta ei näissä ohjeissa huomioitu. Käskyt tulivat jostakin kaukaa ja olivat usein vaikeasti ymmärrettäviä. Parhaimmillaan käskyt olivat hyväntahtoisia, mutta yleensä mielivaltaisia.

Nyt EU:n ruhtinaat toimivat samoin. Olipa valtakunnan alue Lapissa tai Sardiniassa, samojen sääntöjen tulee päteä. Käskyt ovat vaikeasti ymmärrettäviä, mistä osuva esimerkki on ennallistaminen. Se on käsitteenä absurdi, sillä luonnon tila on suuresti vaihdellut jo sadan vuoden aikana ja lisäksi eri tavoin valtakunnan eri alueilla. Joku EU:n prinssi saattaa poiketa myös Pohjolan perukoilla katsomassa, miltä suo tai metsä näyttää. Hän on kuuntelevinaan, mutta ei kuuntele.

Aivan kuten ennen, myös EU:n hovissa on Pohjolan perukoilta neuvonantajia, mutta he ovat tottuneet siihen, että hovissa tiettyjen alueiden edustajat saavat mielipiteensä kuuluville. Pohjolasta tulleen on vaikea tietää, kuinka pitäisi liittoutua jotta saisi pieniä myönnytyksiä. Eniten hän pelkää sitä, että ruhtinaat suuttuvat, jos vaatii liikaa myönnytyksiä. Jos vain tottelee eikä pidä liikaa melua itsestään, voi käydä niin, että Pohjolassa saadaan elää enimmäkseen rauhassa. Ehkä hovin tarkastajat poikkeavat vain harvoin antamassa nuhteita.

Aivan kuten ennen kuninkaita, myös EU:n ruhtinaita mielistellään. Pohjolassa mietitään kuumeisesti, mikä erityisesti miellyttäisi EU:n ruhtinaita. Yksi erinomainen keino on ennakoida ruhtinaiden päätöksiä ja saattaa ne päätökseen nopeammin kuin muualla. Silloin voi hetkeksi päästä ruhtinaiden suosioon.

Onko siis mikään muuttunut? On sentään, sillä EU:n ruhtinaat eivät ole yhtä julmia kuin entisajan kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kurittivat alamaisiaan myös fyysisesti. Uudet ruhtinaat kajoavat vain omaisuuteen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Kipeästi sekin sattuu. Parannus on sekin, että noilla ruhtinaitten hoviin lähetetyllä edustajilla on oikeus osallistua päätöksentekoon eikä vain tulla kuulluksi. Käytännössä pienen maan vaikutus päätöksiin on perin vähäinen.

Historia todellakin toistaa itseään. Pienten on vaikea saada ruhtinaiden hovissa ääntään kuuluville. Kuinka ollakaan, etäisyydellä on yhä vaikutusta. Kun käskyt tulevat jostakin kaukaa, ne tuntuvat usein oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Usein niitä on niin paljon, että tavallinen kansalainen ei ehdi niihin perehtyä. Mutta väliäkö sillä, kunhan tottelee ruhtinaita.

Olemme kaikki vastuussa rasismin torjumisesta

Suututtaa ja hävettää, kun lukee tummaihoisten ihmisten ikäviä kokemuksia täällä Suomessa. Sellaista ei kerta kaikkiaan saisi tapahtua. Olen tietoinen siitä, että tämän kirjoituksen lukijat ovat kanssani samaa mieltä. Lukijoiden joukossa tuskin on monia, jotka ovat syyllistyneet sellaisiin ilkeyksiin ja ruokottomuuksiin, joista on saanut lehdistä lukea. Aika moni on varmaan tällaista käyttäytymistä nähnytkin ja sitä kauhistellut.

Olemme kaikki osaltamme vastuussa siitä, että tällainen törkeä käytös vähenisi. Mitä voimme tehdä? Kun kuulemme puheita, joissa rasismi tulee esiin, puutumme siihen ja koetamme saada puhujat ymmärtämään, että se on moraalisesti väärin. Jos näemme tällaista tapahtuvan, puolustamme niiden uhriksi joutunutta. Pelko voi estää tilanteeseen puuttumisen, mutta ainakin voimme jälkeenpäin kertoa uhrille, että emme hyväksy sitä ja pyydämme häneltä anteeksi.

Vanhempina ja isovanhempina puhumme yhä uudelleen tästä asiasta lapsille ja kerromme, että tuollainen käyttäytyminen ei ole oikein. Muistutamme, kuinka tuskallista on olla kiusaamisen kohteena. Lapset ymmärtävät jo varhain oikeudenmukaisuuden idean, kun siitä heille esimerkkien avulla kerrotaan.

Kouluissa opettajien on aivan aineesta riippumatta puhuttava tästä asiasta. Hyvä keino on kehottaa oppilaita eläytymään niiden asemaan, jotka kokevat ilkeyksiä. Suurin osa koululaisista tajuaa, miten tärkeästä asiasta on kysymys ja ymmärtää, miten pahasti ihonväriin perustuvat loukkaukset sattuvat. Eihän kukaan voi mitään ihonsa väritykselle.

Suuri osa näistä loukatuista ihmisistä on jo Suomen kansalaisia tai on kohta sellaisiksi tulossa. Vaikka ei koskaan saisi Suomen kansalaisuutta, jokaisella on oikeus saada asiallista kohtelua osakseen. Me tarvitsemme näitä ihmisiä, jotta Suomi voisi saada kipeästi kaipaamaansa työvoimaa yhteisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Moni heistä on joutunut omassa maassaan vainon kohteeksi. Onhan kauheata, jos vaino jatkuu täällä Suomessa.

Olet varmaan mielessäsi kysynyt, miksi tällaista toisen ihmisen henkistä pahoinpitelyä tapahtuu niin paljon, että moni tummaihoinen sanoo kokevansa sellaista päivittäin. Siis päivittäin! Kestäisitkö sinä sellaista? Rasismille on esitetty monenlaisia tulkintoja. Onko kyse typeryydestä, tietämättömyydestä, pelosta vai ylimielisyydestä? Tai silkasta ilkeydestä, joka paljolti johtuu puutteellisesta kasvatuksesta? Ainakin kyse on empatian puutteesta. Mieleen ei tule ajatus, että minä satutan tuota ihmistä ja teen sen vain sen tähden, että tuon ihmisen ihonväri on erilainen kuin minulla. Kehtaatko tunnustaa, että nautit noista ilkeistä teoista? Epäilen vahvasti, että tämä ilkeyksiä lateleva henkilö on ilkeä ihminen kaikkialla muuallakin. Häntä vain ei ole saatu kuriin.

Joitakin vuosia sitten törmäsin sanaan civility, jota ei ollut ihan helppo kääntää suomeksi. Päädyin sanapariin sydämen sivistys. Se on yksi arvokkaimpia ominaisuuksia, joita ihmisellä voi olla, kenties arvokkain. Kun sitä puuttuu, yhteiselämä vaikeutuu monin tavoin. Sydämen sivistys näkyy kohteliaisuutena, avuliaisuutena ja toisen ihmisen kunnioittamisena samanlaisena ihmisenä kuin itsekin on. Silloin haluaa asettua toisen asemaan, kuunnella hänen toiveitaan ja haluaa myös hänen elävän hyvää elämää. Sydämen sivistystä omaava henkilö tajuaa, että kyse on oikeudenmukaisuudesta ja yhteisestä hyvinvoinnista.

Markku Ojanen
Lempäälä

Mistä Postin johtamisen ongelmissa oli kyse?

Maaseudun tulevaisuus, 14/10/2019

Eettiset kysymykset usein sivuutetaan, kun taloudellisten tulosten tekemisestä tulee pääasia, toteavat taloustieteen professorit Max Bazerman ja Ann Tenbrunsel kirjassaan Blind Spots. Tämä arvio sopii erittäin hyvin Postin tilanteeseen. Talouselämän asiantuntijat ovat puolustelleet Postin johtajan toimintaa sillä, että ohjeet ovat olleet ristiriitaisia. Se on osaksi totta, mutta pääongelmana on ollut eettisten kysymysten sivuuttaminen. Samalla kun johdon palkkioita on korotettu reippaasti, työntekijöiden asemaa ja palkkausta on heikennetty. Tällainen epäoikeudenmukaisuus tekee vahinkoa Postille ja vaatisi pikemminkin johdon bonusten vähentämistä kuin niiden lisäämistä.

Kirjoittajat kuvaavat osuvasti myös niitä selityksiä, joita epäeettisesti toimineet johtajat ja hallitukset käyttävät. ”Olemme toimineet ohjeiden mukaan. Tämä on normaali käytäntö. Näin muutkin tekevät. Emme ole tehneet vahinkoa vaan tehneet hyvää tulosta. Asiantuntijat ovat näin suositelleet.” Kyseessä Bazermanin ja Tenbrunselin mukaan ”motivated blindness”, motivoitu sokeus. Silloin kyseessä on ”kyvyttömyys huomata muiden epäeettistä toimintaa silloin, kun sen huomaaminen tuottaisi havainnoitsijalle ongelmia”.

Aivan samanlaisesta motivoidusta sokeudesta oli kyse, kun yleisurheilun MM-kisat myönnettiin Quatarin Dohaan epäeettisin perustein.

Markku Ojanen
Lempäälä

Mikä kansalaisia erityisesti ärsyttää?

Kansalaisia ärsyttää poliitikkojen ja heidän valitsemiensa johtajien haluttomuus ja kyvyttömyys myöntää, että jossakin heidän johtamassaan toiminnassa tai hankkeessa on jotakin vikaa. Viimeksi törmäsimme siihen, kun huumeriippuvaisten äidit kertoivat hoitoon liittyvistä ongelmista. Nuo kuvaukset vaikuttivat totuudenmukaisilta ja uskottavilta. Tampereen kaupungin sosiaalipalvelupäällikkö käyttäytyi niin kuin ei olisi kuullutkaan kritiikkiä. Hoitoon pääsyn hän kuvasi helpoksi. Katselin hiljattain keskustelua, jossa valitettiin sitä, että ammattikorkeakouluissa on liian vähän ohjattua opetusta. Kritiikin mukaan opiskelijat jäävät liian yksin eivätkä läheskään kaikki ole opetussuunnitelmien mukaisesti ”itseohjautuvia” ja omatoimisia. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ei myöntänyt mitään. Meillä on hyvä opetussuunnitelma, hän vain toisti. Suunnitelmat ovat aina paperilla hyviä, mutta käytäntö on eri asia. Sama pätee myös SOTE-keskusteluun. SOTEsta vastaava ministeri Annika Saarikko ei tietääkseni ole myöntänyt kritiikkiä oikeutetuksi. Onko tällainen tiukka kiistäminen tarpeen? Se romuttaa suunnittelun uskottavuutta, sillä kun kyseessä on monimutkainen asia, siinä on aina sijaa kritiikille ja muutoksille. Onhan se jo nähty. Onko ministerin oma asema joka tilanteessa niin perin pohjin uhattuna vai miksi kritiikkiin pitää suhtautua niin torjuvasti? Voisivatko toiminnasta ja suunnitelmista vastaavat ministerit ja johtajat suhtautua myönteisemmin kritiikkiin ja todeta, että otamme kritiikin huomioon ja koetamme parantaa tämän asian toteuttamista. Eihän mikään ihmisten kehittämä toiminta ole täydellistä. Aina on varaa parantaa.

Professori ei moralisoi yrityksiä

”Yritykset ottavat niin kovaa korkoa kuin saavat. Ne eivät voi ruveta tinkimään katteestaan sen takia, että asiakkaat eivät hahmota tilannetta.” Näin totesi laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius Aamulehden pikavippejä koskeneessa jutussa 12.8.

Pitääkö tämä paikkansa myös kaikkeen muuhun yritystoimintaan nähden? Olipa toimintasektori mikä tahansa, vaikkapa ihmisten terveys, yritykset ottavat niin kovaa korkoa tai voittoa kuin suinkin saavat. Siinä on pähkinänkuoressa yritystoiminnan periaate, jos Rothovius on oikeassa. Se samalla johtaa siihen, että yhteiskunnan on valvottava erittäin tarkasti kaikkea yritystoimintaan liittyvää, koska niitä ohjaa vain voiton maksimointi.

Uskoisin, että suurin osa kansalaisista – myös monet yrittäjät – haluavat pitää kiinni siitä, että yrittämisessä näkyvät myös moraaliset periaatteet. Jos moraali on vain ulkopuolisen valvonnan varassa, seurauksena on jatkuva yritysten voitontavoittelun ja yhteiskunnan valvonnan välinen taistelu. Haluammeko tällaista? Vai onko tämä jo kuva todellisuudesta?

Varsinkin oikeiston kannattajat haluavat vähentää yritystoiminnan valvontaa ja kuvaavat sen suurena edistysaskeleena. Joko siis kuitenkin luotetaan siihen, että myös yritysmaailmassa noudatetaan yleisiä moraalisia periaatteita tai sitten uskotaan sokeasti siihen, että kilpailu ikään kuin korvaa moraalin ja pitää pahimman ahneuden kurissa.

Ainakaan pikavippejä tarjoavia yrityksiä kilpailu ei pidä kurissa. Tarvitaan siis kuitenkin nykyistä tiukempaa yhteiskunnan ohjausta ja valvontaa. Mistä tiedämme, milloin kilpailu toimii ja milloin tarvitaan tiukkaa valvontaa?

Miksi muuten yritykset melkein laidasta laitaan kirjoittavat itselleen kauniita arvoja ja moraalisia periaatteita? Ovatko ne vain peite, jonka alla on helpompi tehdä voittoa keinoja kaihtamatta?

Milloin kilpaillut markkinat toimivat?

Länsimaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta olisi syytä tietää, milloin yritysten välinen kilpailu tuottaa hyviä tuloksia ja milloin siihen tulee epäterveitä piirteitä. Pahin tilanne on monopoli, mutta myös esimerkiksi kahden suuren yrityksen välinen ”kilpailu” voi johtaa ongelmiin, kuten sovittuun työnjakoon ja kartelliin. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin, kun liiketoiminta vaatii paljon resursseja.

Toinen ongelma liittyy tilanteiseen, jolloin markkinoilla on paljon yrityksiä, mutta niiden ei tarvitse välittää asiakassuhteista. Paras esimerkki ovat nopeita lainoja (”pikavippejä”) tarjoavat yritykset. Toimijoita on paljon, mutta kilpailua ei ole. Kaikki ottavat sumeilematta suuria voittoja. Joko asiakkaat eivät tule takaisin tai sitten heidän on pakko jatkaa suhdetta.

Kolmas ongelma kuvaa tilanteita, joissa on paljon yrittäjiä, mutta tuotteiden hinta-laatu -suhdetta on vaikea arvioida. Silloin järkevä valinta on lähes mahdotonta. Pankkien ja vakuutuslaitosten toiminnassa on tällaisia piirteitä. Myös taksitoiminnan ”vapauttaminen” on johtanut melkoiseen sekasotkuun isommilla paikkakunnilla. Luonnontuotteiden laadusta ja hinnasta kenelläkään ei voi olla sellaista tietoa, että valinnat olisivat rationaalisia.

Neljänneksi liiketoiminnan luonne on voinut johtaa siihen, että todellista kilpailua ei ole. Apteekkien toimintaa on syytä valvoa tarkasti hintoja myöten. Lisäksi lääkkeiden myynti vaatii paljon resursseja ja koulutettua henkilökuntaa. Asiakkaiden valintoja puolestaan vaikeuttaa tuotteiden kirjavuus. Kilpailua on syytä yhteiskunnan toimesta rajoittaa.

Näistä esimerkeistä huomataan, että kilpailun hyödyllisyys vaihtelee suuresti liiketoiminnan luonteen mukaan. Jos toiminta ei vaadi suurta alkupääomaa (taksitoiminta) on mahdollista, että riittävän vapaan kilpailun salliminen hyödyttää ainakin osaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjistä. Juuri tässä esimerkissä jää epäselväksi se, oliko kyse vapaan kilpailun periaatteen suosimisesta vai pyrkimyksestä saada aikaan jotakin hyvää kansalaisten näkökulmasta. Kukapa vastustaa sitä, että saa jonkin tuotteen halvemmalla tai nopeammin kuin ennen. Kuitenkin myös taksiyrittäjien hyvinvointi on tärkeä asia. Aika näyttää, johtaako vapaampi järjestelmä heidän kannaltaan hyviin vai huonoihin seurauksiin. Jos tarjonta merkittävästi lisääntyy, monien tulot laskevat. Palvelun tai tuotteiden käyttäjän etu ei saa yksin olla ratkaiseva. On mukava saada leipää ja maitoa halvalla, mutta se on johtanut siihen, että tuottajien aineellinen tilanne on Suomessa selvästi heikentynyt.

Monesti kilpailun korostamisessa jää huomiotta se, että kilpailun seuraukset ovat kovin erilaisia eri näkökulmista katsoen. Kun vaikkapa vanhuksille tai kehitysvammaisille tarjottavia palveluita kilpailutetaan, kaupungit ja kunnat ainakin aluksi voivat säästää huomattavia summia. Kilpailussa mukana olleet toimijat ovat usein panostaneet paljon. Osa joutuu kilpailun hävitessään luopumaan toiminnastaan. Näin näyttää käyvän pienille yrityksille ja yhdistyksille. Seurauksena on ollut ainakin alueellisia monopoleja. Lisäksi voitot ja osa verotuloistakin lähtee ulkomaille. Tämä ei ole Suomen kansantalouden kannalta edullinen asia. Työntekijät kokevat usein epävarmuutta työn jatkumisesta, kun kilpailutus on käynnissä. Vaikka työ jatkuisi suunnilleen samanlaisena, moni asia voi muuttua uuden yrityksen alaisuudessa. Usein aivan liian vähäiselle huomiolle jää tärkein ryhmä eli ne, joille palveluja järjestetään. Mielestäni jopa ihmisoikeuksia rikotaan silloin, kun kilpailutuksen jälkeen toiminta muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan on sopeuduttava uusiin olosuhteisiin ja uuteen henkilökuntaan.

Yksioikoinen kilpailun suosiminen kaikilla elämänalueilla johtaa usein ennalta arvaamattomiin ongelmiin. Valvomattoman kilpailun seuraukset näkyvät juuri niissä maissa, joiden tilaa me kauhistelemme. Valvottu kilpailu voi kuitenkin parhaimmillaan tuottaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjille merkittäviä etuja. Tuotteiden ja palvelujen hinnat ovat merkittävästi halventuneet ja samalla on syntynyt sellaisia uusia innovaatioita, jotka ovat edistäneet ihmisten hyvinvointia. Usein seurauksia on vaikea ennustaa. Lentomatkojen halventuminen on edistänyt kansalaisten tasa-arvoa sekä ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta, mutta samalla lennot saastuttavat merkittävästi ja jouduttavat ilmaston lämpenemistä. Muovi vaikutti hyvältä keksinnöltä, mutta nyt siitä haluttaisiin luopua siinä määrin kuin suinkin mahdollista.

Ihmiskunta ei ole löytänyt hyviä ratkaisuja tasapainon saavuttamiseen. Valtiokeskeinen pitkän tähtäimen talouselämän suunnittelu ei ole toiminut, vaan on johtanut byrokratiaan, jähmettymiseen ja tuhlaamiseen. Taitavatkaan suunnittelijat eivät osaa ottaa huomioon tulevaisuuden tarpeita. Kapitalistinen vapaa kilpailu puolestaan johtaa tempoilevaan välittömien etujen ja voittojen tavoitteluun. Tulevaisuudessa koituvat kielteiset seuraukset jäävät usein täysin vaille huomiota. Suo siellä, vetelä täällä.

Parhaiten toimii pohjoismainen sekajärjestelmä, jossa sallitaan valvotusti kilpailua, mutta samalla pidetään huolta siitä, että kilpailun aika ajoin tuottamat ylilyönnit eivät johda ihmisten ja luonnon kannalta katastrofeihin.