Luokka: Mielipidekirjoitus

Tämän luokka sisältää mielipidekirjoituksia, joita on julkaistu (tai jätetty julkaisematta) erilaisissa lehdissä.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Uskonnonvapaus on monisyinen asia

Eija ja Markus Vinnari esittivät tässä lehdessä 10.1. ajatuksia uskonnonvapaudesta. Kirjoitukseen yhtyisivät monissa kohdin ne amerikkalaiset uskonnon tutkijat, jotka uskovat Yhdysvaltain voimakkaan uskonnollisuuden johtuvan siitä, että uskonto on Yhdysvalloissa kansalaisten omaehtoista toimintaa. Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Tämän katsotaan johtaneen sekä suureen uskontojen muotojen kirjavuuteen että laajaan uskonnolliseen aktiivisuuteen. Paradoksaalisesti uskonto näkyy Yhdysvalloissa paljon vahvemmin kuin Euroopassa, jossa kytkennät valtioon ovat olleet sääntö. Yhdysvaltain kuvaan kuuluu myös se, että siellä myös ateistinen uskontokritiikki on ollut voimakasta ja keinoja kaihtamatonta. Kun vastustaja on voimakas, taistelua käydään kaikin keinoin, vaikka se tekisi asialle karhunpalveluksen.

Toisenlainen uskonnollinen elämä olisi siis mahdollista. Siihen mahtuisi silloin mitä erikoisempia uskonsuuntia, tulkintoja ja uskonnollisia muotoja. Suomessa kauhistellaan monia amerikkalaisia uskontoon liittyviä piirteitä. Jos valtion ja kirkon suhdetta olisi aikoja sitten löyhennetty, kenties meilläkin uskontojen kirjavuus olisi paljon nykyistä suurempi. Myös uskonnollinen aktiivisuus olisi todennäköisesti paljon nykyistä voimakkaampaa. Silloin Suomessa olisi runsaasti uskonnollisia kouluja sekä TV- ja radiokanavia. Nykyisin varsinkin koulujen perustamista rajoitetaan valtiovallan toimesta.

Vinnarien esittämä linja voidaan tulkita myös uskonnon harjoittamisen rajoittamisena, sillä niin kauan kuin valtaosa suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, sen jäsenet myös maksavat pääosin niiden asioiden kustannukset, joita Vinnarit luettelevat. Minun on vaikea ymmärtää sellaista demokratiaa, jossa enemmistö asetetaan kaikessa pienten vähemmistöjen kanssa samaan asemaan. Esimerkiksi televisio-ohjelmisto olisi todella erikoista, jos kaikki uskonnolliset, aatteelliset ja ideologiset ryhmät huomioitaisiin samalla tavalla. Jos tavoitteena on vain uskonnon näkymisen estäminen, niin tämä kuulostaa aika pelottavalta.

Kampanjointi uskontoja vastaan herättää monia kysymyksiä. Mikä on tuon kampanjan todellinen tavoite? Yhteiskunnan uskontoon kohdistuvan kontrollin purkaminen – josta itse asiassa on kysymys – voisi olla näille kriitikoille Pyrrhoksen voitto. Ateistien rivit tuskin vahvistuisivat, mutta sen jälkeen sekä uskonnollinen välinpitämättömyys että uskonnollisuus sen eri muodoissa vahvistuisivat.

Jos varsinaisena toiveena on kaikenlaisen uskonnollisen toiminnan väheneminen ja lopullinen kuihtuminen, kukaan ei osaa ennustaa, mitä siitä seuraisi. Jos uskontojen nimissä on tehty monenlaisia kauheita asioita, ateismia julistaneissa yhteiskunnissa on ollut hirmutekoja yllin kyllin.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kilpailuttamisen pelottavat seuraukset

Julkaistu lyhennettynä “Ihmiset eivät ole tuotteita” -nimellä Aamulehden yleisönosastossa 23.02.2007

13.2. Aamulehti kertoi, että Elämän puu -yhdistys on hävinnyt toimintansa kilpailuttamisen Medivireelle. Yhdistykset palautetaan ruotuun: niistä tulee keskustelukerhoja, koska niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla suurten hoito- tai palvelualojen yritysten kanssa. Yhdistykset ovat rakentaneet toimintansa sekä laadukkaiksi että kustannuksiltaan edullisiksi, sillä juuri siten ne ovat löytäneet oman paikkansa palvelujen kentässä. Laadusta ei haluta tinkiä. Suuret yritykset pystyvät aina alittamaan yhdistysten tarjoukset. Ne voivat toimia useita vuosia vaikka tappiolla, mikä on kilpailutusidean vastaista. Tarjouksen tekijän tulee tuottaa palvelut ilman muualla tuotettua voittoa. Jos ei tätä vaadita, monikansalliset yritykset voivat suurten resurssiensa avulla päästä monopoliasemaan.

Laadun vertailu on tavattoman vaikeaa, koska se perustuu suurelta osin paperille pantuihin asioihin. Uusi yrittäjä voi paperilla ilmoittaa hienoja asioita, kun taas toimintaa jo ylläpitävä perustaa laatimansa selvitykset ja suunnitelmat siihen, mitä todella tapahtuu. Suuret yritykset voivat virkamiestyönä tuottaa vaikka kuinka hienoja suunnitelmia. Heidän tulisi kertoa, mitä he ovat jo tehneet vastaavissa yksiköissä. Tämä olisi paljon luotettavampi peruste. Toimintaa tulisi käydä katsomassa paikan päällä ja jättää paperien lukeminen vähemmälle. Lisäksi tilaajan tulisi valvoa, toteutuvatko suunnitelmissa esitetyt lupaukset.

Yhdistysten poistuminen palvelujen tuottajien joukosta johtaa seuraaviin ikäviin seurauksiin:

  1. Yhdistykset usein omistavat ne tilat, jonne kilpailun voittanut tulee toimijaksi. Yhdistyksen on yleensä mahdotonta olla vuokraamatta tilojaan uudelle yrittäjälle, vaikka sitä ei haluttaisi tehdäkään. Useimmiten on kysymys velaksi hankituista tiloista. Asiakkaiden kannalta paikan säilyminen samana on tietenkin etu, mutta entä jos yhdistys päättää myydä tilat ja muuttaa radikaalisti toimintaansa?
  2. Toiminnat ovat kilpailutuksen vuoksi jatkuvassa käymistilassa, joka on varsinkin muutosvaiheessa asiakkaille vaikea asia. Hoitosuhteet voivat katketa kuin veitsellä leikaten. Moni asia voi äkisti muuttua uuden yrittäjän tullessa toimijaksi. Yhdistyksellä on voinut olla sellaista aatteellista toimintaa, jonka vuoksi sen piiriin on hakeuduttu. Arvoperustan radikaali muutos on asiakkaiden pettämistä.
  3. Työntekijöiden asema vaarantuu muutosvaiheessa. Jos kilpailutus todella toimii niin, että uudet yrittäjät tekevät samaa työtä halvemmalla kuin nykyiset, tiedossa on runsaasti uusia pätkätöitä. Yritys voi ottaa vanhat työntekijät uusina ja säästää siinäkin rahaa. Työnantajan nopea vaihtuminen ei ole omiaan lisäämään kiinnostusta vanhusten hoitoon tai mihinkään muuhun vastaavan työhön.
  4. Yhdistykset on useimmiten perustettu uudistamaan vallitsevia hoito- tai palvelukäytäntöjä. Työtä on tehty suuren innostuksen vallassa. Tavoitteena ei ole voitto vaan mahdollisimman hyvä palvelujen laatu. Toki yrityksetkin voivat olla innovatiivisia, mutta ne eivät olisi yrityksiä, jos ne eivät tekisi voittoa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten suureksi voiton osuus määritellään?
  5. Myös vapaaehtoistyö vaikeutuu. Kuka haluaa tehdä ilmaista työtä, jotta jokin suuri yritys säästäisi palkkakustannuksissa? Toivottavasti tällaiselle työlle on yhä tilaa, mutta paljon luontevampaa on tehdä tällaista työtä voittoa tuottamattomalle aatteelliselle yhdistykselle kuin vaikkapa kansainväliselle yritykselle.
  6. Yhdistyksissä toimii säännöllisesti ihmisiä, jotka ovat todellisia alansa asiantuntijoita. He tuovat alansa uutuudet nopeasti yhdistykseen – ja useimmiten ilman palkkioita. Kieltämättä suuri yritys voi palkata asiantuntijoita, mutta tämän luulisi nostavan kustannuksia.

Tulevaisuus on aivan selvä. Suuret kaupalliset yritykset ottavat haltuunsa sellaisten yhdistysten toiminnat, joiden avulla on mahdollisuus tehdä voittoa pitkällä tähtäimellä. Tapahtuu voimakasta toimintojen keskittymistä, koska suuri on kaunista tälläkin alueella. Varmaan kaupunkien on yksinkertaisempaa toimia yhden tai kahden suuren yrittäjän kanssa kuin lukuisien yhdistysten. Eräänlainen tasapaino ja toiminnan jatkuvuus saavutetaan silloin, kun kilpailua ei enää ole. Suurten yritysten kilpailu voi aluksi olla tiukkaa, mutta tämä vaihe ei kestä kauan. Vakiintumisvaiheessa on tyydyttävä siihen, mitä nämä suuret yritykset tarjoavat. Hintataso saattaa tuossa vaiheessa yllättävästi kohota.

Jos yhdistysten tuottamat toiminnat halutaan säilyttää, laatuarvioissa tulee kiinnittää huomiota myös siihen panokseen, jonka yhdistys on jo antanut. Usein yhdistys on vuosien aikana kehittänyt toimintamallin, jota suuret yritykset jäljittelevät. Tämä on asia, josta yhdistykselle tulee aina antaa runsaasti laatupisteitä. Yhdistyksissä vallitsee yleensä vahva innostuksen ja kehittämisen ilmapiiri. Kokonaisuus on tärkeämpi kuin irralliset laatupisteet. Näitä ilmapiiriin liittyviä asioita on vaikea kuvata paperilla. Toimintaa arvioitaessa tulisi aina painottaa sitä, mitä jo on tehty ja antaa vähemmän painoa suunnitelmille. Kilpailutuksen järjestäjällä tulee olla riittävän suuri harkintavalta niin, että katteettomat lupaukset voidaan torjua.

Tampereen kaupunki on kuluneiden vuosikymmenten ajan kehittänyt nykyistä palvelutuotantoaan kiinteässä ja hyvässä yhteistyössä yhdistysten kanssa. Yhdistykset ovat voimakkaasti kehittäneet monipuolisia, laadukkaita ja innovatiivisia vanhuspalveluita. Mikä arvo annetaan tälle kehitystyölle? Jos tämä kehitystyö loppuu, kuinka palvelujen tulee parin kilpailutuksen jälkeen käymään? Tiukka kilpailu rajoittaa myös suurten palveluyritysten mahdollisuuksia kehittämis- ja tutkimustoimintaan, sillä näistä on helpointa karsia kustannuksia.

Edellä sanottu ei tarkoita, etteivätkö suurten hoito- ja palvelualojen työntekijät tekisi hyvää ja laadukasta työtä, sillä suurin vaara on, että innovatiivisille yhdistyksille ei enää jää lainkaan tilaa. Niiden piirissä tehdään rohkeasti sellaisia kokeiluja, joihin suurissa, tehokkuuteen tähtäävissä organisaatioissa jää vain vähän tilaa.

Lopuksi haluan korostaa, että kilpailutukseen liittyvä puhe tuotteista on irvokasta silloin, puhutaan ihmisten auttamisesta, tukemisesta ja hoitamisesta. Ihmiset eivät ole maitotölkkejä tai kahvipaketteja, vaan kyse on kokonaisvaltaisesta hoito- ja palvelutoiminnasta lähimmäistemme hyväksi.

Markku Ojanen
psykologian professori
kolmen palveluja tarjoavan yhdistyksen hallituksen jäsen

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Isättömyys

2005

Yrjö Niemi kirjoittaa miehen kriisistä. Kirjoituksesta henkii aito huoli miehen roolista. Monista asioista voin olla samaa mieltä. Kuitenkin itse orpona koen raskaana näissä kirjoituksissa olevat yleistykset isättömistä pojista. “Isän merkitys on ratkaisevan tärkeä ja kun häntä ei ole kaikki menee enemmän tai vähemmän huonosti.” Keskimäärin arvioituna toisen vanhemman puuttuminen on kyllä riski, mutta ongelmat eivät niinkään aiheudu isättömyydestä kuin äidin huonosta taloudellisesta tilanteesta, tuen puutteesta ja katkeruudesta. Jos äidillä mene hyvin, pojallakin menee hyvin. Monet meistä orvoista ovat selviytyneet ihan hyvin elämässä, jotkut ovat jopa kukoistaneet vaikeuksien keskellä. Aina elämä ei edes ole ollut kovin vaikeata. Elämä on harvoin täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttavat haavoja.

Kysyin kerran eräässä miesten piirissä ihan spontaanisti näin: “Kun olen isättömänä kasvanut, kertokaa minulle, millaisia teidän isänne olivat.” Läsnä oli noin 25 hyvin eri ikäistä miestä. Kysymys aiheutti täydellisen hiljaisuuden, jota kesti hyvän tovin. Toistin kysymyksen, jonka jälkeen noin 70 vuoden ikäinen mies tuumi: “Kyllä ne isät kovin ankaria olivat.” Sen jälkeen eräs huomattavasti nuorempi mies alkoi kertoa, kuinka hänen piti viettää pitkiä aikoja sängyn alla isää piilossa.

Tällaisia isiä on paljon. Heitä on ollut ja heitä tulee olemaan vastaisuudessakin. Samaten orpoja ja isien hylkäämiä lapsia on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan. Tietenkin on hyvä, jos pojat saavat pienestä pitäen isän opetusta siitä, miten heidän tulee suhtautua lähellään oleviin ihmisiin ja aivan erityisesti perheensä jäseniin. Kaikki, mikä tähtää hyvien asioiden opettamiseen, on tietenkin mitä parasta ongelmien ennalta ehkäisyä.

Yhteiskunnan arvot eivät ole suosineet isän aitoa huolenpitoa pojistaan, koska isän ei ollut lupa osoittaa hellyyttä poikaansa kohtaan. Poikkeuksia tietysti oli, mutta kasvatuksen malli korosti isän ankaruutta. Tänään miehet osoittavat avoimemmin hellyyttä, mutta miestä – myös naista – vaanii elämäntyyli, joka suosii välitöntä mielihyvää. Tämä antaa isille ja yhä useammin myös äideille ikään kuin oikeuden laiminlyödä kasvatustehtäväänsä.

En halua isän mallin olevan sellainen vanhanaikaisen ankara, niin kuin usein kristillisissä piireissä haikaillaan. Tämä edistää väärää syyllisyyttä ja myös häpeän kokemuksia. Alistava kasvatustyyli ei ole omiaan vahvistamaan itseluottamusta.

Isättömyyttä enemmän väkivaltaan opettaa läsnä olevan isän väkivaltainen malli. Usein väkivalta siirtyy sukupolvelta toiseen.

Minulla ei ole ollut miehen malleja. Kaikki ne miehet, joita toistuvasti näin lapsuudessani, olivat kehnoja malleja. Vain käydessäni tätieni luona tapasin pieninä välähdyksinä toisenlaistakin suhtautumista. Onneksi äitini oli järkevä ihminen ja suhtautui minuun aina kannustavasti. Tämä huolimatta siitä, että hän oli jäänyt leskeksi ja joutui muuttamaan aivan vieraaseen ympäristöön.

Niinpä puhe ehdottoman välttämättömistä miehen malleista suututtaa minua. Ei niin, etteikö niitä tarvittaisi, vaan mistä niitä otetaan? Tässäkin sormi kohdistuu äitiin. Miksei hän ole jostakin hommannut hyvää miehen mallia? Satunnaisesti vilahtavista miehistä ei ole paljon apua pojalle. Tässäkin poika kaipaa todellista sitoutumista ja pysyvyyttä.

Muistan kuinka äitini loukkaantui, kun psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti, että ilman isää poika ei oikeastaan voi selviytyä. Hän koki, että tämä on kuin hän lyötäisiin fyysisesti. Ketä tällainen kirjoittelu hyödyttää? Näitä juttuja lukevat useammin yksinäiset äidit ja orvot kuin kriisissä olevat miehet.

Ajattelen orvon näkökulmasta näin. Elämän ikävä tosiasia on se, että perheet eivät ole täydellisiä. Ne eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaan. En edes usko, että kehitys kokonaisuudessaan olisi menossa huonoon suuntaan. Sadan vuoden aikana on tapahtunut sekä hyviä että huonoja asioita lasten ja äitien kannalta. Miten häikäilemättömästi yhteiskunta ja myös kirkko suhtautuivat aviottomiin äiteihin ja lapsiin! Jälkimmäiset olivat aivan viattomia ja myös äidit olivat useimmiten uhreja. Huonoa kehitystä on ennen kaikkea sitoutumisen puute. Tämä koskee erityisesti miehiä, mutta myös naiset pelkäävät sitoutumista.

Yhteiskunnan tehtävä on kaikin tavoin tukea yksin lasta huoltavia vanhempia. Kun taloudellinen tilanne on hyvä, myös psyykkinen tilanne kohentuu. Mitä enemmän äidit jäävät yksin, sitä ikävämpiä seuraukset ovat.

Yhtä tärkeätä on välittää sekä yksihuoltajille että myös lapsille viesti, että myös isättömänä tai äidittömänä voidaan selviytyä. Vaikeudet ovat varmaan suurempia kuin ehyissä perheissä, mutta vaikeudet voidaan voittaa. Epätoivoon ei saa vajota. Valtaosa lapsista selviytyy sittenkin ihan hyvin.

Isiä tulee rohkaista osallistumaan poikien ja tyttöjen kasvatukseen erojen jälkeen. Yhteishuoltajuus on erotilanteessa hyvä vaihtoehto, jos se otetaan vakavasti.

Kulttuurin yleisiä asenteita ja arvoja on vaikea nopeasti muuttaa miksikään. Media, erityisesti televisio, vahvistaa mielihyväkulttuuria. Aika vaatii itsensä toteuttamista jopa niin, että se menee perheen edelle. Tätä vastaan kannattaa tietysti taistella. Mitä enemmän toisenlaisia malleja tarjotaan, sitä parempi.

Kristilliset arvot tukevat sitoutumista ja vastuun ottamista. Vaarana on ollut autoritaarinen isän malli, mutta se on varmaankin katoamassa. En tiedä, voivatko seurakunnat tehdä paljoakaan niille isille, jotka ovat tavalla tai toisella laiminlyöneet tehtävänsä, mutta he voivat tehdä paljonkin yksinhuoltajien ja heidän lastensa hyväksi. Seurakunnat voivat tarjota monenlaista tukea, jota usein tarvitaan.

Ideaaliset, hyvää tarkoittavat mallit, ovat usein ahdistavia. Monikohan isä – tai äiti – todella elää armosta niin, että se heijastuu hänen elämäänsä ratkaisevalla tavalla? Vain noin 10% suomalaisista pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeinä. Miehiä on tätäkin prosenttilukua vähemmän. Kun usko voi myös kieroutua vallan käytön ja oikeassa olemisen välineiksi, noita ihannemallin mukaisia isiä taitaa olla kovin vähän. Onneksi sentään on riittävän hyviä isiä ja äitejä niin paljon, ettei synkkään masennukseen kannata vaipua.

Miehet ja isät eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan. Vaaditaan tehokkuutta ja tuloksellisuutta, mutta myös kotona kaikessa rauhassa olemista ja lasten kanssa puuhaamista. Tutkimusten mukaan naiset ihastuvat machomiehiin ja kaihtavat kilttejä miehiä. Machomiehet eivät kuitenkaan piittaa kuin itsestään ja häipyvät vaikeuksien tullen. Miehen tulisi olla auktoriteetti, mutta nykyään jo lapsetkin haluavat päättää asioista. Miehen tulisi olla miehekäs, mutta häntä vaaditaan osallistumaan naisen töihin. Kuka sanoo, mikä on oikea miehen kuva? Hyvää on se, että kenenkään ei ole pakko toimia kaavamaisesti. Huonoa on se, että tämä moniarvoisuus antaa mahdollisuuden toimia miten vain ilman, että siihen kukaan puuttuu.

Esimerkiksi armeija ei ole koskaan vahvistanut myönteistä miehen mallia. Siellä kovuus on arvossaan. Miehellä on perin vähän sellaisia tilanteita, joissa hän voisi saada hyviä malleja, jos hän ei niitä kotona saa.

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Voiko kiltteyteen sairastua?

Markku Ojanen

Eräät kristityt kouluttajat puhuvat kiltteyteen sairastumisesta. Vaikka tarkoitus on hyvä, emme puhu lempeyteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen sairastumisesta. Emme myöskään puhu kovuuteen, vääryyteen tai valheeseen sairastumisesta. Hyveen ohella kiltteys on myös persoonallisuuden piirre samoin kuin lempeys. Lempeä ihminen on kuitenkin jotakin erilaista kuin kiltti, koska emme puhu lempeyteen sairastumisesta. Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia.

Silti juuri kiltteyttä maailmassa tarvitaan. Kyseessä ei ole sairaus, vaan ongelma on ihmisten itsekkyys. Kiltit ihmiset voivat jäädä itsekkäiden ihmisten jalkoihin, mikä tietenkin on todellinen ongelma. Vaikka yritän olla kiltti ja mielestäni onnistunkin siinä, kukaan ei siitä välitä, vaan tallaudun muiden jalkoihin. Mikä siis neuvoksi? On oltava vähemmän kiltti, jotta selviytyy kovassa maailmassa. On oltava itsekkäämpi, jotta ei tulisi poljetuksi.

Ohje tuntuu kurjalta, mutta mitä muutakaan voi tehdä näiden “kiltteyteen sairastuneiden” hyväksi? Autammeko näitä ihmisiä tekemällä sairausdiagnoosin? Sairaussanaa on kuitenkin jo venytetty niin paljon, että oikeastaan kaikki ikävät ja pahat asiat ovat jo sairauksia. Kiltteys ei siis ole sairaus vaan taustalla on itsekkyyttä korostava kulttuurimme, joka ei osaa arvostaa kiltteyttä, lempeyttä ja rakkautta. Onko enää luvallista puhua kilteistä lapsista saati kilteistä aikuisista? Sana kiltti on saanut merkillisen huonon kaiun. Tätä vastaan pitää taistella.

Kiltit eivät ole poikkeavia tai säälittäviä ihmisiä vaan juuri sellaisia kuin ihmisten tulisi olla. Sairaussana vie vastuun kaikilta, sekä kilteiltä että kilttejä polkevilta ihmisiltä. Koska emme voi paljoakaan ihmisten itsekkyydelle, meidän on tuettava niitä, jotka kokevat asemansa tukalaksi. Vahvistamme heidän kiltteyttään (lempeyttään) hyveenä ja annamme heille tunnustusta mutta samalla autamme heitä muistamaan, että elämässä on myös muita tärkeitä hyveitä, kuten totuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Alistuminen ja periksi antaminen eivät ole hyveitä, vaikka niitäkin tarvitaan. Elämässä tarvitaan myös oman mielipiteen esittämistä ja vääryyden vastustamista. Näiden asioiden erottamisessa tarvitaan opetusta, mutta sairauksien hoidosta ei ole kysymys.

Uudessa testamentissa varsinkin Paavali korostaa lempeyden merkitystä (Ks. Fil. 4:5, Kol. 3:12, 1. Tim. 6:11, Tit. 3:2). Jos olet lempeä ja kiltti ihminen, vika ei ole sinussa, vaan meissä muissa. Meidän tulee noudattaa rakkautta edistäviä hyveitä, mutta emme voi koskaan olla täydellisiä. Kiltteys ei ole loputonta periksi antamista vaan myötäelävää ja toista kunnioittavaa suhtautumista, jonka ei tarvitse johtaa omien tunteiden ja mielipiteiden salaamiseen.

 

Mielipidekirjoitus / Usko Martti Jätä kommentti

Miten vihaan pitää suhtautua?

(Laaja versio Sana-lehdessä olleesta artikkelista. Toukokuu 2005.)

Suuttumus on voimakas, mutta luonnollinen tunne, sillä kukapa ei suuttuisi, jos häntä kohdellaan väärin tai jos häntä tietoisesti ärsytetään. Vihastuminen tarkoittaa samaa kuin suuttuminen, mutta on voimakkaampi ilmaus. Jokin vääryys kohdistuu joko itseen tai muihin ihmisiin, mikä sitten saa aikaa tuon vihastumisen tai suuttumuksen. Jeesuskin vihastui: “Jeesus loi heihin vihaisen katseen” (Mark. 3:5). Syynä oli fariseusten kovuus, sillä sapattina ei saanut parantaa. Vaikka Jeesus ajoi myyjät ja ostajat temppelistä, hänen ei kuitenkaan kerrota silloin vihastuneen, vaikka se tuossa tilanteessa tuntuu uskottavalta (Matt. 21:13).

Vihastuminen ilmenee kehon reaktioina, eleinä ja ilmeinä ja usein myös tekoina.

Jeesus suhtautui ankarasti vihaan, joka tarkoittaa juuri vihan kantamista: “Jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt: 5:22). Vielä ankarammin Jeesus suhtautuu toisen panetteluun vihan vallassa (Matt. 5:22). “Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha”, kirjoittaa Paavali (Ef. 4:31). “Miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen”, toteaa Jaakob (1:20). Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja” (1 Joh. 3:15). “Rakastakaa vihamiehiänne (Matt. 5:44). Paavali kuitenkin antaa kehotuksen: “Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä” (Room. 12:9).

Jos osaan tulkita nämä ohjeet oikein, niiden henki on se, että vihastuminen on luonnollista, kun se kohdistuu ympärillä olevaan pahaan, itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Sen sijaan vihan kantaminen, vihan purkaminen ja suoranainen vihaaminen johtaa sekä ihmisen itsensä että vihan kohteena olevan ihmisen kannalta pelottaviin seurauksiin.

Monet terapeutit ja asiantuntijat antavat toisenlaisia ohjeita. Ovatko nuo edellä kuvatut oireet nykyaikaan sopimattomia, koska ne nousevat yhteisöllisestä kulttuurista? On jopa kehotettu vihaamaan vanhempiaan, jos siihen kerran on aihetta. On sanottu, että viha täytyy purkaa, koska muuten se ikään kuin räjähtää ihmisen sisällä. Edelleen viha on voima, joka voidaan jalostaa hyviin tarkoituksiin. Hiljattain luin eräästä suurilevikkisestä lehdestä kirjoituksen, jossa sanottiin mm. näin:

  • Viha on vahva tunne, jota monet eivät uskalla tuntea.
  • Viha – viisaan voimavara, aggressio on positiivista voimaa.
  • Minun olisi pitänyt vihata enemmän, avoimemmin, voimakkaammin!
  • Vihan voimalla voi päästä eroon menneisyyden painolasteista.
  • Tekstissä todetaan, että “myös psykologit ja terapiakirjallisuus kannustavat rikkomaan rajoja vihan tuntemisessa”.

Toisessa lehdessä todetaan, että “kiltit ovat maailman vihaisimpia ihmisiä”. “Hymyilevän kuoren alla tikittää tukahdutettujen toiveiden aikapommi.” Kiltit “ihmiset luovat jatkuvan jännitteen työpaikalle.” Tällaiset perusteettomat yleistykset saavat minut suorastaan vihaiseksi! Ihmiset voivat tehdä kammottavia tekoja myös ilman vihan tunnetta. Tällaista tapahtui juutalaisiin kohdistuvan tuhon aikana Saksassa. Jollakin ideologialla tai uskonnolla voidaan perustella mitä kauheimpia tekoja ja kuvata ne oikeutetuiksi. Kun vihaaminen on oikeutettua, vihan kohteelle voi tehdä mitä tahansa. Vihaa ei voi noin vain hillitä.

Pahojen tekojen syyt

Sosiaalipsykologi Roy Baumeister erottaa pahoille teoille neljä syytä, joista ensimmäinen on vääristynyt idealismi. Se ei välttämättä tarkoita jonkin asian tai kohteen vihaamista, mutta lähes säännöllisesti johonkin uuteen uskotaan päästävän jotakin vanhaa vihaamalla. Toinen syy on hyödyn tavoittelu. Tämän lähteenä ei yleensä ole viha, mutta jos toinen ihminen on omien etujen tiellä, hänelle voidaan tehdä kauheita tekoja. Kolmantena syynä on uhattu egoismi, joka tarkoittaa voimakasta itsearvostusta, joka kuitenkin vaatii koko ajan puolustautumista. Ulkoisen uhan kokemus synnyttää herkästi vihaa, koska silloin koko ihmisen minuus on vaaravyöhykkeessä. Neljäntenä ovat sadistiset taipumukset, joissa varmaankin viha on taustalla oleva tekijä. Silti pahuutta voidaan tehdä myös aivan tunteettomasti. Natsien hirmuteoissa järkyttävintä on ollut se, että aivan tavalliset perheenisät ovat suostuneet tappamaan juutalaisia. Tämän takana oli kuitenkin aina koko yhteiskuntaa saastuttava vihan lietsonta. Kun väitetään, että esimerkiksi urheilussa tarvitaan vihaa suoritusten parantamiseen, ollaan vaarallisilla vesillä. Varmaankin suorituskyky paranee ja esimerkiksi kipukynnys kohoaa, mutta vaikkapa jääkiekon katseleminen on aika tuskallista. Pelaajat ronkkivat jatkuvasti toisiaan eivätkä pysty hillitsemään aggressioitaan. Koko ajan liikutaan siinä ja siinä -rajalla.

Kielteiset ja myönteiset tunteet

Psykologi Barbara Fredrickson on osoittanut tutkimuksillaan kuinka myönteiset tunteet saavat aikaan tarkkavaisuuden laajentumista, jonka seurauksena syntyy iloa, kiinnostusta, leikkiä, huumoria, luovuutta, sitkeyttä, tutkimista ja parhaimmillaan rakkautta ja auttamista. Kielteiset tunteet, kuten viha ja pelko, taas johtavat hyökkäykseen, lamaantumiseen tai pakoon. Pitempiaikainen viha johtaa hyvinvoinnin alenemiseen, terveysriskeihin, katkeruuteen, häpeään, ahdistukseen ja masennukseen. Kielteiset tunteet saavat tarkkaavaisuuden kaventumaan, koska organismi on silloin jonkin uhan alaisena. Kielteiset tunteet kuluttavat ihmisen voimavaroja, myönteiset taas lisäävät niitä. Tämä vertailu ei tarkoita, että vihastuminen ei joissakin tilanteissa olisi hyödyllistä, sillä tietyissä tilanteissa se palvelee yksilön tai ryhmän etuja. Vihastunut ihminen saa tilaa, häntä kuunnellaan ja häntä väistetään. Hän saa hetkeksi voimavarat käyttöönsä tavalla, joka voi auttaa selviytymään uhkaavasta tilanteesta. Viha tosin voi johtaa yksilön kannata mielettömiin ratkaisuihin. Vihastunut ei osaa arvioida omia mahdollisuuksiaan selviytyä vaarallisessa tilanteessa. Kahden vihan vallassa olevan ihmisen taistelusta voi seurata hirvittäviä asioita. Ehkä positiivisinta on se, että vihan vallassa oleva ihminen voi puolustaa hänelle tärkeitä ihmisiä ulkoista hyökkäystä vastaan.

Vihan purkaminen

Ajatus vihan purkamisen hyödyllisyydestä elää sitkeästi eikä siihen näköjään voi tutkimustuloksia esittämällä vaikuttaa. Purkautumisen myytti on Roy Baumeisterin mukaan hallinnut tunteiden psykologiaa. On yleinen usko, että tunteiden purkaminen eli katarsis on ihmiselle välttämätöntä ja hyödyllistä. Sen taustalla on Sigmund Freudin ajatus, jonka mukaan ihmisen psyykkinen järjestelmä toimii hydraulisella periaatteella. Jos jossakin lisää painetta, niin toisaalla paine kohoaa. “Torjunta” on ilman muuta paha asia. Tutkimusten mukaan tunteen voimakas purkaus pidentää ja vahvistaa negatiivista tunnetta. Purkaus nostaa psyykkisen järjestelmän aktivaatiota eli energiatasoa, mikä haittaa järkevää päätöksentekoa. Tunteen tahallinenkin ilmaus vie mukanaan kuten näyttelijät kertovat, sillä näyttämöllä ilmaistusta tunteesta on usein vaikea päästä irti. Rentoutuminen ja meditaatio ovat paljon parempia vihan hoitokeinoja kuin purkaminen. Kyse ei ole tunteiden ilmaisemisen torjumisesta, vaan siitä, miten vihan tunteita ilmaistaan. Ihminen voi oppia hillitsemään tunteitaan. Baumeister olettaa, että on olemassa kaksi ihmistyyppiä. Toiset pääsevät eteenpäin rauhoittumalla ja hillitsemällä tunteiden ilmaisua. Toisia tämä ei auta, mutta ei heitä auta tunteiden purkauskaan. Kysymys ei siis ole siitä, että tunteista ei pitäisi puhua tai siitä, että tunteita ei saisi ilmaista. On monia tapoja, joilla voi ilmaista oman suuttumuksensa tai vihastumisensa ilman, että haavoittaa ja loukkaa toista tai että käy toiseen käsiksi.

Tunteiden pakottavuus

Kyseessä on kulttuurissamme yleisesti hyväksytty ajatus, että voimakas tunne johtaa automaattisesti tekoon, mitä käytetään väkivaltaisten tekojen puolustuksena. Aamulehdessä (21.1.05) kuvattiin, kuinka kaksi hurjistunutta naista pahoinpiteli penkillä istuskellutta humalaista miestä. Naiset eivät osanneet oikeudessa selittää, miksi he rusikoivat outoa miestä. “Minulta meni hermo”, sanoi toinen. Toisella “naksahti päässä ja sitten hän löi”. Kun lentopalloilija potkaisi vastapuolen pelaajaa, hän selitti tekoaan näin: “Menetin malttini ja reagoin, mutta en missään nimessä potkaissut tahallani.” Tällaista tapahtuu – olemmehan ihmisiä – mutta ikävää on se, että sitä pidetään luonnollisena asiana. Kun miehet lyövät puolisoitaan, he selittävät tekojaan juuri näin: “En voinut muuta, oli pakko lyödä”. Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka suuttumisestaan huolimatta pystyvät hillitsemään tekonsa. Heidän mieleensä on vahvasti iskostunut periaate, että mitään tällaista ei pidä tehdä.

Tunteiden hillitseminen

Toisen myytin mukaan kielteisten tunteiden hillitseminen on vaarallista, koska ne patoutuvat jonnekin “sisään”. Katsauksessaan tunteiden säätelyyn Randy Larsen ja Zvjedana Prizmic toteavat, että tunteiden peittäminen kyllä syö energiaa, joka näkyy vaikkapa fysiologisena aktivaationa, mutta siitä ei yleensä seuraa mitään kielteistä. Tunteiden peittäminen tarvittaessa on hyödyllinen taito, joka jokaisen pitää oppia. Tässä saattaa mennä kaksi asiaa sekaisin. Tunteiden hillitseminen on eri asia kuin käsitys, että en saa lainkaan näyttää kielteisiä tunteitani enkä edes puhua niistä. Kun esimerkiksi traumaattisista kokemuksista ei puhuta, se voi heikentää fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Tunteiden ilmaiseminen aidolla, luontevalla tavalla on osa elämää. Kuitenkin on muistettava sekä yksilölliset että kulttuuriset erot. Toisille tunteiden ilmaiseminen on luonnollista, toiset eivät niitä isommin ilmaise ilman, että siitä mitenkään kärsivät. Jossakin kulttuureissa tunteita ilmaistaan hyvin vapaasti, toisissa voimakas tunteiden ilmaisu on yhtä kuin kasvojen menettäminen. Tässäkin asiassa on vältettävä kaavoja.

Arvostukset

Kulttuurien suhde vihaan ja väkivaltaan on aina ollut kaksinainen. Toisaalta niiden ilmauksia on kammoksuttu, toisaalta niitä on ihailtu. Yhteisölliset kulttuurit eivät kestä keskinäistä vihanpitoa, mutta ulkopuolelle suuntautuvalle vihalle on annettu tilaa. Monissa kulttuureissa miehen uhoilu ja naisten lempeys elävät sovussa keskenään. Tällaisessa kulttuurissa miehen on lupa vihastua ja olla väkivaltainen, jos häntä tai hänen naistaan uhataan. Tasa-arvoa korostavissa yksilökeskeisissä kulttuureissa vihan ja väkivallan tuhoisuus yleensä ymmärretään, mutta niihin kohdistuu silti suuri mielenkiinto. Vihan seurauksista kerrotaan viihdelehdissä, niillä herkutellaan elokuvissa, aggressioita lietsotaan myös urheilun yhteydessä, koska katsojat sitä haluavat. Suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon väkivaltaa, joka aiheutuu sekä vihastumisesta että pitkään kannetusta vihasta. Vihaa kannetaan myös sukupolvien yli. Lapsena piinatut ja kaltoin kohdellut toimivat usein itse samalla tavalla.

Pidän vihan kuvaamista voimavarana huonona asiana, koska se vaikeuttaa rajojen vetämistä ja tasapainon löytämistä. Varmaankin on sellaisia tilanteita, joissa suuttumus tai vihastuminen johtaa ainakin yksilön itsensä kannalta hyvään lopputulokseen, mutta viha on hyvin arvaamaton voima. Vihastumista emme voi välttää, mutta sen voittamiseen ja hallitsemiseen löytyy monia hyviä keinoja. Tärkeintä on luopua ajatuksesta, että on maksettava samalla mitalla takaisin. Vihalle löytyy vastavoimia, joita myös Raamattu tuo esiin. Vihaa ehkäisevät ja hoitavat oikeudenmukaisuus, kaikkien ihmisten ihmisarvon tunnustaminen sekä erityisesti rakkaus ja anteeksianto.

Mielipidekirjoitus / Yliopisto Martti Jätä kommentti

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. “Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä “alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.

Mielipidekirjoitus Martti Jätä kommentti

Tekikö Rumsfeld hienoa työtä?

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luin aamulla Aamulehdestä, kuinka puolustusministeri Rumsfeld oli presidentti Bushin mukaan “tehnyt loistotyötä” ja “johtanut uljaasti maatamme”. Nämä miehet ovat tehneet maalleen korvaamatonta vahinkoa, mutta kieltäytyvät tunnustamasta tosiasioita. Ilmeisesti he vierittävät syyn muutaman harhautuneen yksilön niskaan. Jännityksellä odotan, miten korkealle syyllisyys vankien raa’asta kohtelusta ulottuu hierarkiassa. Jääkö se kersantteihin, kapteeneihin vai joutuuko peräti majuri vastuuseen? Kuitenkin sekä presidentti että puolustusministeri ovat vastuussa joko siitä, että he ovat edistäneet tällaisiin tekoihin kannustavaa ilmapiiriä tai sitten he ovat laiminlyöneet tarkkojen ohjeiden antamisen ja valvonnan. Kidutuksen laajuus ja systemaattisuus kertoo siitä, että toiminnalla on ollut hiljainen hyväksyntä. Myös Quantanamon vankien kohtelu tukee tällaista tulkintaa.

Rikkaimman ja vahvimman maan presidenttiä tai puolustusministeriä on vaikea asettaa boikottiin, mutta voimme kansalaisina ja myös valtiona ilmaista voimakkaan paheksuntamme. Odotan, että Suomen presidentti ja hallitus puuttuvat tähän asiaan. Asia tulee käsitellä myös EU:n puitteissa, koska useat EU-maat ovat Irakissa Yhdysvaltain tukena.

Markku Ojanen

 

 

 

 

 

Mielipidekirjoitus / Psykologia Martti Jätä kommentti

Mistä psykopatiassa on kysymys?

Julkaistu “Alakerta”-osiossa Aamulehdessä syksyllä 2004

Nelosella 19.8. esitetty ohjelma psykopatiasta nostatti hiukset pystyyn. Ohjelma käsitteli psykopatiaa aivojen häiriöihin liittyvänä sairautena. Sairaussanaa tässä yhteydessä ei asetettu kyseenalaiseksi vaan lähtökohta oli, että psykopatia on sairaus. Kuitenkin jopa fyysisen sairauden määrittäminen on vaikeaa, koska moni sairaus täytyy määrittää jonkin raja-arvon avulla. Hyvä esimerkki on verenpaine. Sairauksista voidaan esittää tyypillisiä esimerkkejä (keuhkokuume, sydäninfarkti) mutta käytännössä diagnoosien tekeminen on usein hankalaa.

Määrittelyn vaikeus. Vielä vaikeampi on määrittää psyykkisiä häiriöitä. Yksimielisyyttä ei ole saavutettu. On psykiatreja ja psykologeja, jotka eivät pidä esimerkiksi skitsofreniaa sairautena vaan elämisen ongelmana. Tämän tulkinnan mukaan skitsofrenian hoitaminen sairautena johtaa suurempiin ongelmiin kuin jos sitä käsiteltäisiin elämisen ongelmana. Enemmistö alan asiantuntijoista kuitenkin katsoo, että sairaussana kuvaa skitsofreniaa hyvin. Samoin esimerkiksi vaikeaa masennusta on syytä pitää sairautena. Masennus on kuitenkin samalla esimerkki siitä, että rajanveto on hankalaa. Kun masennus on erittäin vaikea, sillä on paljon sairaudenkaltaisia ominaisuuksia mutta mihin kohtaan vedämme rajan? Puhutaanhan arkielämässä aika huolettomasti masennuksesta, jota näyttää olevan paljon liikkeellä. Psyykkisen häiriön määritelmään vaikuttaa aina se, mikä jossakin kulttuurissa on hyvää ja asiallista käyttäytymistä ja missä kulttuurin odotuksista poiketaan.

Näkemys, jonka mukaan poikkeavuudet ovat sairauksia, on psykiatriassa yleinen. “Psykopatia” voidaan kuitenkin ymmärtää elämään kuuluvana luonnollisena vaihteluna. Usein ne, jotka korostavat sairaustulkintaa, antavat ymmärtää, että toisella tavalla ajattelevat väheksyvät esimerkiksi alkoholismin tai “psykopatian” aiheuttamia ongelmia. Näinhän ei tietenkään tarvitse olla. Vaikka nämä kaksi ongelmaa yleisessä keskustelussa usein tulkitaan häiriöksi tai sairaudeksi, ne ovat luonteeltaan hyvin erilaisia ilmiöitä. Alkoholin käyttö on ainakin aluksi enemmän tai vähemmän tietoinen valinta, kun taas “psykopatia” on eräänlainen elämänfilosofia, joka muotoutuu vähitellen yksilönkehityksen tuloksena.

Sanat sairaus, häiriö ja ongelma antavat jokainen erilaisen kuvan siitä mistä on kysymys. Sairaus kuvaa fyysisen tilan poikkeavuuksia, kun taas häiriö luonnehtii koko organismin “koneiston” toiminnan ongelmia. Sekä sairaus- että häiriösana antavat ymmärtää, että tilanne on syntynyt jostakin yksilöstä itsestään riippumattomasta tekijästä. Ongelma antaa ihmiselle itselleen enemmän vastuuta, koska se edellyttää ratkaisua vaativien kysymysten arviointia ja käsittelyä. Sanojen käyttö ei siis suinkaan ole neutraalia sen suhteen, miten vastuukäsite ymmärretään.

Diagnostisen määrittelyn horjuvuus. Edelliseen liittyy läheisesti kysymys psyykkisten sairauksien tai häiriöiden diagnostiikasta. Diagnoosit perustuvat suurelta osin Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen asettamien komiteoiden ratkaisuihin. Näkemykset ovat 50 vuoden aikana muuttuneet ja monista asioista on komiteassa äänestetty. Diagnostinen järjestelmä ei siis millään muotoa ole lopullinen totuus asioissa, vaan se voi heijastaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi aikaan liittyviä ennakkoluuloja ja poliittisia näkemyksiä. Yksi suunta on kuitenkin aivan selvä. Diagnoosien määrä kasvaa koko ajan. Yhä suurempi osa poikkeaviksi todetuista käyttäytymisestä määritetään psyykkiseksi häiriöksi tai sairaudeksi. Epidemiologisissa tutkimuksissa psyykkisistä häiriöistä ja sairauksista kärsivien lukumäärät voivat olla korkeita. Jopa kolmanneksen tai neljänneksen väestöstä on arvioitu kärsivän erilaisista häiriöistä. Joko olemme lähes katastrofin partaalla tai sitten käsitteen alan laajentamisessa on menty mahdottomuuksiin.

“Psykopatian” biologisuus. Tuon ohjelman puitteissa monet tutkijat antoivat ymmärtää, että neurologinen tutkimus on jo tuottanut selkeitä tuloksia. Kun löydät psykopaatin, hänellä on tuo häiriö ja kun häiriö löytyy, sinulla on edessäsi psykopaatti. Tosin tutkijat olivat erimielisiä siitä, mihin psykopaattien ja normaalien ihmisten rakenteelliset tai toiminnalliset erot paikallistuvat. Uskon, että useimmat aivojen tutkijat pitävät tällaisia tulkintoja yksipuolisina. Kysymyshän ei ole siitä, etteikö aivotoimintojen ja käyttäytymisen välillä vallitsisi yhteyksiä. Nämä ovat kuitenkin hyvin mutkikkaita ilmiöitä, joissa tilanteiden, ympäristöjen ja kulttuurin vaikutus on suuri. Tutkimukset ovat osoittaneet, että perityt biologiset tekijät ovat yhteydessä siihen, miten ihminen elää ja toimii. Perityt tekijät ovat mukana sekä myönteisissä että kielteisissä ominaisuuksissa. Nämä eivät kuitenkaan välttämättä näy yksittäisissä tilanteissa vaan tarkasteltaessa ihmisen toimintaa laajasti useissa eri tilanteissa. Tutkimustiedot ovat keskimääräisiä tuloksia siitä, miten perintötekijöiden vaikutukset tulevat esiin tietyn kulttuurin piirissä. Ei siis ole tarpeen kiistää, etteikö “psykopatia” olisi monessakin mielessä biologinen ilmiö. Sama pätee älykkyyteen, kiltteyteen tai onnellisuuteen. Tällä kertaa olennaista on se, että erotamme koko joukon kielteisiä piirteitä jakautuman ääripäästä ja sanomme, että kyseessä on sairaus. Jakautuman toisessa päässä voidaan myös erottaa joukko ihmisiä, jotka ovat kaikin tavoin ihania ihmisiä, suorastaan psykopaatin vastakohtia. Heitä ei ainakaan vielä nimitetä sairaiksi. Tosin olen nähnyt kurssiesitteitä, joiden otsikkona oli suunnilleen näin “Oletko sairastunut kiltteyteen? Tule meille hoidettavaksi.”

Tuossa ohjelmassa viitattiin ohimennen kulttuuriin. Ohjelmassa mainittiin, että länsimainen kilpaileva kulttuuri näytti antavan paljon tilaa psykopaateille. Tätä ajatusta olisi pitänyt jatkaa. Toiseksi todettiin, että kehitysmaiden kurjissa olosuhteissa ei tule psykopaatteja. Tätä pidettiin aivan kuin itsestään selvänä eikä tutkimuksiin tarvinnut vedota. Millä nimikkeellä meidän pitäisi nimittää esimerkiksi lapsisotilaita? Ehkä ei länsimaisen mallin mukaan psykopaateiksi, mutta onhan heidän kehityksensä häiriintynyt. Tai mitä on sanottava kadulla liikkuvista lapsista, jotka elättävät itsensä olosuhteiden pakosta varastamalla ja itseään myymällä? “Psykopatia” on biologian ja kulttuurin yhteistulosta.

Rikollisuutta ja poikkeavaa käyttäytymistä verrattaessa kulttuurierot ovat häkellyttävän suuria. Ohjelman mukaan valtaosa rikollisista on psykopaatteja. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö psykopaatteja olisi vankiloitten ulkopuolella. Ohjelma antoi pikemminkin kuvan, että heitä liikkuu suorastaan laumoittain keskuudessamme. Esimerkiksi Japanissa tehdään paljon vähemmän rikoksia kuin Yhdysvalloissa. Eräissä paljon tutkituissa yhteisöissä (amishit, hutteriitit) kaikenlaisia poikkeavuuksia on vähän. Vaikuttaa siltä, että noissa yhteisöissä psykopaatitkaan eivät saa tilaa.

Ne ongelmat, joista erityisesti kiistellään eli alkoholismi ja psykopatia, saavat hyvin erilaisia ilmiasuja eri kulttuureissa. Jos alkoholin käyttö on kulttuurissa hyvin säädeltyä tai valvottua, käyttäytymistason ongelmia voi olla vähän. Kulttuurin arvoilla on siten ratkaiseva merkitys. Jos kunnon kansalainen ei kerta kaikkiaan humallu tai humaltuu vain hyvin tarkasti rajatuissa tilanteissa, niin silloin myös alkoholismi on harvinaista. Geneettiset taipumukset varmaankin ovat olemassa, mutta niiden potentiaaliset haittavaikutukset eivät tule esiin.

“Psykopatia” ja yleensä persoonallisuushäiriöt ovat juuri sen tähden hankala ilmiö, että joissakin kulttuureissa tällaista käyttäytymistä suositaan. Länsimainen individualistinen kulttuuri ruokkii tällaisia piirteitä. Jokaisen tulee hoitaa omat asiansa, pärjätä ja kilpailla. Menestys- ja suorituspaine on kova, mikä tarjoaa hyvän maaperän psykopaattisille piirteille. Palautteet ovat ristiriitaisia: toisaalta pitäisi olla myönteinen ja empaattinen ihminen, mutta toisaalta pitäisi olla vahva, tehokas ja jopa häikäilemätön. Miten tällaisessa kulttuurissa pitäisi navigoida?

Hoito. Kun ratkaisua lähdetään hakemaan aivoihin laitettavista mikrosiruista, ollaan pahasti hakoteillä. Tämä on samalla kulttuuriin nähden antaa mennä -asenne. Koska emme mahda kulttuurille mitään vaan laitettakoon itse kullekin mikrosirut päähän ja pillerirasiat käteen. Eiköhän ajan myötä jokaiselle ongelmalle löydy omat mikrosirunsa ja pillerinsä. Mitä teemme ihmisille, jotka eivät tällaisia siruja tai pillereitä lainkaan halua?

Ohjelmassa eräs asiantuntija totesi, että lapsia ei pidä nimittää psykopaateiksi vaikka heillä olisi käyttäytymisen ongelmia. Tämä on hyvä, mutta saako aikuisia testituloksen perusteella ilman muuta nimittää psykopaatiksi? Leimaamisen vaarat ovat todellisia, koska rajanveto on vaikeaa. Kuka poimii häikäilemättömät ihmiset testiin diagnosoitavaksi? Kuka määrittää rajat? Kenellä on oikeus ryhtyä toimenpiteisiin? Nämä ovat niin vaikeita kysymyksiä, että tuollainen roiskiva ohjelma tuottaa koko asialle vahinkoa. Viesti oli sisäisesti ristiriitainen. Toisaalta meillä on keskuudessamme tällaisia pelottavia ihmisiä, toisaalta heihin kaiketi pitäisi suhtautua ymmärtävästi ja jollakin tavalla auttaa heidän tilaansa.

Elämään valitettavasti kuuluu se tosiasia, että monilla meistä on kiusallisia ominaisuuksia yhteiselämää ajatellen. Joillakin nämä ovat kovin häiritseviä ja tuottavat suurta vahinkoa. Mieluummin kuin mikrosiruja soisin panostettavan sellaiseen kasvatukseen, jossa ihmisten kunnioittamista painotetaan. Työpaikoilla tarvitaan sellaisia normeja ja pelisääntöjä, joiden avulla häikäilemätöntä käyttäytymistä voidaan ehkäistä ja joilla niihin voidaan nopeasti puuttua leimaamista kuitenkin välttäen. Koko yhteiskunnassa on syytä kiinnittää huomiota siihen, miten pahaa jälkeä muista ihmisistä piittaamaton yksilökeskeisyys ja jatkuva kilpailun ja menestyksen korostaminen aiheuttaa.

Lopulta kysymys koskettaa vapaan tahdon ongelmaa. Millaisista asioista ihminen itse on vastuussa ja missä hän voi väistää vastuunsa? Miten kokonaisvaltaisena vastuu tai vastuuttomuus ymmärretään? Vaikka ihminen ei olisi vastuussa siitä, miten hänelle jokin ongelma on kehittynyt, onko hän silti vastuussa ongelman ratkaisemisesta? Tiede ei voi antaa näihin kysymyksiin lopullisia vastauksia vaan kysymys on myös filosofisista, arvoihin liittyvistä asioista.