Pelkäävätkö teknologian edustajat oikeasti humanisteja?

Yrittäjä Jaakko Raukola ilmoitti painokkaasti pelkonsa: Teknologia ”ei saa jäädä humanististen alojen jalkoihin” (LVS, 22.8.). Voin vakuuttaa, että moni humanisti pelkää tieteidensä jäävän teknologiaa edustavien tieteiden jalkoihin. Ja pahasti. Humanistit saavat rahoituksensa pääasiassa Suomen Akatemialta, teknologialla on ties kuinka monta rahoituskanavaa. Jo uuden yliopiston hallituksen muodostaminen kertoi, että teknologialla tulee olemaan resurssien jaossa etusija. Jos vaikkapa suomen kielen tutkija haluaa tutkia verbien taivutuksia ja biotieteiden edustaja muovin korvaamista puusta tehdyillä tuotteilla, kumman on helpompi saada rahoitusta?

Yliopistojen yhdistämisen järkevyyttä on enää turha kysellä, mutta jos näkemykset ovat puolin ja toisin pelokkaita, tulevaisuus ei tule olemaan helppoa. Yhdistämisen tärkein peruste valtion näkökulmasta on ollut säästöjen saaminen, vaikka sitä voidaan kaunistella ties minkälaisilla synergioilla ja innovaatioilla. Jos yhdistämisen halutaan tuottavan aitoa yhteistyötä ja yhteishenkeä, pelkojen lietsomisesta tulisi pian päästä eroon.

Koulutuksen taso ei ole laskenut

Julkaistu Aamulehdessä 13.10.2008

Sampo Terhon kirjoitus ylikouluttautumisesta (AL 9.10.) sisältää asiallisen kritiikin ohella sellaisia heittoja, joihin on syytä puuttua. Kirjoituksessa annetaan ymmärtää, että sekä lukioissa että yliopistoissa tutkintojen taso on laskenut. Tällaisia kirjoituksia näkee aina silloin tällöin. En tiedä, mihin nämä kirjoittajat perustavat näkemyksensä. Suomen koulut ovat saaneet paljon julkisuutta hienojen PISA-tulosten johdosta. Tosin nyt on jo alettu kirjoittaa, että parempi olisi, jos tulokset olisivat huonompia ja kouluissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota oppilaiden hyvinvointiin ja sosiaalisiin taitoihin. Omien poikieni lukio-opintoja seuratessani en voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että vaatimukset ovat nyt paljon suurempia kuin 50 vuotta sitten. Aikaisempien ylioppilaskirjoitusten tehtäviä käytetään rutiininomaisesti opetuksessa jo lukion toiselta luokalta lähtien.

Myös yliopistojen opetus on varmasti laadukkaampaa ja tulokset ovat parempia kuin yliopistouraa aloitellessani. Parhaiten tunnen oman laitokseni eli psykologian laitoksen tilanteen, mutta uskon, että samaa pätee muuallakin. Psykologian pro gradu -tutkielmat ja väitöskirjat ovat nyt selvästi parempia kuin vaikka 20 vuotta sitten. Väitöskirjatyöt perustuvat useimmiten kansainvälisissä tiedelehdissä julkaistuihin artikkeleihin, jotka käyvät ennen julkaisuaan läpi tiukan asiantuntijaseulan. Esimerkiksi neljästä artikkelista ja yhteenvedosta koostuvaa väitöskirjaa on sen eri vaiheissa arvioinut yli kymmenen asiantuntijaa. Nykyään jopa pro gradu -töitä ohjataan niin, että nillä on mahdollisuus tavoitella julkaisukynnystä alan tiedelehdissä. Parhaiten tämän huomaa, kun vertaa omaa pro graduaan ja väitöskirjaansa viime vuosina tehtyihin. Puheet liukuhihnaopetuksesta halventavat opettajia: “Kaikki tutkielmat kannattaa hyväksyä”. Tällainen heitto kuulostaa ikävältä. Ajat ovat muuttuneet siten, että nyt työstä pyritään saamaan niin hyvä, että se on mahdollista hyväksyä. Ennen opiskelijat olivat paljon enemmän yksin työnsä kanssa. Suosittelen Sampo Terholle käyntiä psykologian laitokselle tai mille tahansa Tampereen yliopiston laitokselle. Opetusta on paljon enemmän kuin ennen, opettajen taso on korkea ja yliopistojen välillä on ollut runsaasti opetus- ja tutkimusyhteistyötä jo ennen näitä uusia yhdistämishankkeita, joiden uskotaan lisäävän tehokkuutta.

Terho osuu siinä oikeaan, että opetusministeriö on jatkuvasti kannustanut aloituspaikkojen lisäämiseen, mistä seuraa, että opettaja-oppilas -suhde helposti heikkenee. Tilannetta auttaisi, jos opiskelupaikkoja vähennettäisiin ilman, että myös resursseja vähennetään. Yliopistot on sidottu pirulliseen noidankehään: jotta voisi saada hiukan lisää rahaa, täytyy tuottaa lisää tutkintoja. Jos opetusministeriön yliopistoille asettamia tutkintomääriä ei saavuteta, resurssit vähenevät. Sopimuksen ylittävistä tutkinnoista yliopisto ei juuri hyödy. Tämä on sellaista peliä, joka on johtanut monenlaisiin ongelmiin. Valmistumisaikoja on vaadittu lyhennettäviksi, mutta se ei onnistu, koska suomalaiset opiskelijat ovat puolipäiväopiskelijoita. Suurin osa heistä on työssä opiskelun aikana. Tälle asialle yliopistoissa ei voida mitään toisin kuin opetusministeriössä kuvitellaan. Lisäksi opiskelijat eivät suorita vain yhtä maisterin tutkintoa, vaan usein samanaikaisesti kahta, koska järjestelmä antaa siihen mahdollisuuden.

Suositan kaikille niille, jotka puhuvat tason laskusta käyntiä yliopistojen laitoksille. Laitamme pro graduja ja väitöskirjoja kahteen pinoon. Toiseen laitamme vanhoja töitä ja toiseen viime vuosina valmistuneita. Näitä voi sitten kaikessa rauhassa vertailla. Uskon, että johtopäätös on sama kuin minkä yllä esitin.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

Naistutkimus – Vaatteet ja aatteet vaihtuvat

Kirjassaan Keisarinnan uudet (v)aatteet Jussi Niemelä ja Osmo Tammisalo turvautuvat tuttuun strategiaan, jonka tavoitteena on tehdä jokin asia naurunalaiseksi. Tämä keino ei tietenkään vaikuta kritiikin kohteeseen, vaan saa heidät pitämään entistä lujemmin kiinni näkemyksistään. “Ei meitä turhaan vainota”, he ajattelevat. Tämän myös kirjan kirjoittajat tietävät, joten heidän tarkoituksensa on tehdä naistutkimus ulkopuolisten silmissä naurunalaiseksi.

Kirjoittajat ovat tavoitteessaan onnistuneet aika hyvin. Naistutkimus tuottaa kosolti herkullista ainesta. Kun naistutkijat kietovat yhteen psykoanalyysiä, marxilaisuutta, fenomenologiaa ja feminismiä ja kun sosiaalinen konstruktionismi vedetään oikein tiukalle, seuraukset ovat aika uskomattomia. En kuitenkaan lähde uudestaan lainaamaan kirjassa esiteltyjä otteita, vaan lähestyn aihetta tieteen historian näkökulmasta. Varmaankin kirjaan on poimittu tekstejä hyvin valikoiden, mutta ei kai naistutkijan tehtävä ole ilman muuta hyväksyä mitä vain toinen naistutkija kirjoittaa. Psykologina minulla ei ole mitään velvollisuutta puolustaa psykologiaa tieteenä, koska psykologiassa on lukuisia koulukuntia ja kaikkien piirissä on kirjoitettu paljon soopaa.

“Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” kuuluu vanha suomalainen sananlasku, jonka voi kohdistaa myös näille kahdelle biologille. Sosiaalidarwinismi ja sosiobiologia tarjoavat aivan yhtä makeita herkkuja kuin naistutkimuskin. Lisäksi ne olivat historiallisessa mielessä tuhoavampia, koska nuo ajatukset tukivat miesten jo ennestään vahvaa valtaa. Sosiaalidarwinismin kytkennät kansallissosialismiin olivat vahvoja. Suomessa Ilkka ja Sesse Koivisto kirjoittivat kirjan Puusta pudonnut sosiobiologian hengessä vuonna 1971. Psykiatri Martti Paloheimo säesti heitä kirjoituksillaan. Kirjoitin lehtiin vastineita, mutta vain yksi joukolla tehty julkaistiin. Kirjan sanoma oli se, että koska miehellä on metsästäjän geenit ja naisella äitigeenit, se pitää hyväksyä ja sen mukaisesti pitää toimia. Pyrkimys tasa-arvoon johtaa ihmiskunnan tuhoon. Kirja oli aivan absurdi, kuten monet muutkin sosiobiologien tuotteet. Voisin ottaa kymmenittäin hauskoja – tai oikeastaan pelottavia – otteita tuosta ja monesta muusta kirjasta.

Sosiobiologia on kehittynyt evoluutiobiologiaksi ja -psykologiaksi, joiden piirissä tuollaisia ajatuksia ei enää onneksi esitetä. Kuten Niemelän ja Tammisalon kirjasta käy ilmi, tavoitteena on selittää ihmisen käyttäytymistä evoluution tai yleensä biologian avulla. Näitä suuntauksia edustavat tutkijat ovat esittäneet runsaasti kiinnostavia hypoteeseja, joista monet vaikuttavat uskottavilta. Niiden ongelma on kuitenkin se, että näitä tulkintoja on vaikea todistaa oikeiksi. Sama ongelma rasittaa tietysti kaikkea psykologista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jokainen teoria joutuu kohtamaan poikkeuksia, joita teorian on vaikea selittää. Oma näkemykseni on, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon sellaisia yleisiä piirteitä, joita on luontevaa selittää biologisilla tekijöillä.

Sosiobiologia ja naistutkimus ovat historiallisessa mielessä hyvin arvokkaassa seurassa. Olemme olleet todistamassa behaviorismin, psykoanalyysin ja “tieteellisen” marxismin alennustilaa. Kaikki nämä ja monet muut vähemmän tunnetut teoriat ja ideologiat halusivat tarjota suuria palveluksia tieteelle ja ihmiskunnalle, mutta niitä ei kuitenkaan ole otettu riemuiten vastaan. Toki näillä suuntauksilla on edelleen omat kannattajansa, mutta esimerkiksi behaviorismi ja psykoanalyysi on järkevintä ymmärtää suurina kertomuksina ihmisenä olemisesta. Niissä on arvokkaita oivalluksia, mutta myös paljon ideologista, ihmiskuvaa välittävää ainesta. Ne eivät ole tosia samassa mielessä kuin vaikkapa jokin ulkomaailmasta tehty havainto tai fysiikan kaava.

Myös sosiaalinen konstruktionismi saa aika ajoin ideologisia sävyjä ikään kuin käynnissä olisi suuri taistelu, jossa ihminen voittaa biologiansa. Todellisuutta ei oikeasti ole olemassa, vaan kaikki on ihmisen tulkintaa. Tällä tavoin äärimmilleen vietynä näkemys vie pohjan yhtenäisiltä näkemyksiltä ja jopa tieteen tekemiseltä. Ilman biologisen ja psykologisen tietämyksen hyödyntämistä tieteellistä naistutkimusta on vaikea kuvitella. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö ihminen olisi tulkitseva olento ja koko ajan muokkaisi tulkintojensa avulla maailmaa, jopa omaa biologiaansa.

Tieteen historia on täynnä kytkentöjä ideologioihin. Biologit ja luonnontieteilijät eivät suinkaan ole olleet näistä vapaita. Monilla biologeilla on ollut viime vuosikymmenien kuluessa taipumusta vahvoihin ideologisiin kannanottoihin, mistä hyvä esimerkki ovat Richard Dawkinsin kirjoitukset. Edelleen hyvin suosittua on puhe “itsekkäistä geeneistä” tai “sosiaalisesta vaihdosta”, joihin kumpaankin kätkeytyy ideologisia kuvia ihmisluonnosta. Niiden mukaan ihminen on aina ja kaikessa itsekäs, omaa etuaan etsivä olento. Tämä tulkinta ei näy vain biologiassa, vaan myös esimerkiksi taloustieteessä. Tällaista yksipuolista kuvaa on vähitellen alettu kiistää.

Miesten hallitsemassa maailmassa on varmaan tarvittu feminismiä ja naistutkimusta tasapainon saavuttamiseksi. On vaikea tulla kuulluksi, jos ei esitä kriittisiä ajatuksia vanhoja suuntia kohtaan ja jos ei etsi itselleen hyviä vastustajia. Aluksi oman joukon kiinteys ja uskon vahvuus ovat hyvin tärkeitä, sillä muuten näkemykset katoavat historian roskakoriin. Tieteen näkökulmasta on suotavaa, että ideologiset ja moralistiset ainekset vähitellen vähenevät myös naistutkimuksessa. Toki tiedemieskin saa esittää mielipiteitä, mutta ei tieteen tuloksina. Tieteelliset tulokset ja niiden perusteella tehdyt moraaliset kannanotot pitäisi selkeämmin erottaa toisistaan. Näin uskoakseni tapahtuu naistutkimuksessa seuraavan kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana. Tässä naistutkijat voisivat ottaa oppia sosiobiologeista. He ottivat opikseen 20 vuodessa ja esittävät nykyisin kantansa paljon varovaisemmin.

Koska keskustelu eri tieteiden ja myös tieteiden sisällä olevien koulukuntien välillä on usein kovin vaikeata, otan pohdittavaksi yhden Niemelän ja Tammisalon kirjassa jatkuvasti esille tulevan asian, mistä voi syntyä aidosti keskustelua. Heidän lainauksistaan syntyy vaikutelma, että naistutkimuksessa päätelmiä voidaan tehdä hyvin rohkeasti erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä yhdistäen ja tulkiten. Ei ole tarpeen sanoa, kuka on sanonut jotakin tai minkä tutkimuksen mukaan ihmiset ovat olleet jotakin mieltä. Tällaisten asioiden yksilöimistä pidetään yleensä tieteessä tärkeänä. Myös historioitsijat ovat tarkkoja lähteistään. Naistutkimuksessa on lupa ikään kuin pyydystää ilmassa leijuvia ilmiöitä ja havaintoja ja tehdä niistä kullekin kirjoittajalle sopivia tulkintoja. Onko dokumentaation vaatimuksen tiukkuus sellainen asia, joka ei koske naistutkijoita? Onko naistutkimuksella käytössään jokin ihan oma tieteellinen metodi, joka ei muille tahdo aueta?

Onko yksi huippuyliopisto Suomen hyvinvonnin tae?

Teknologiateollisuuden hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin jatkaa teollisuuden omaksumaa linjaa: Suomeen on saatava ainakin yksi huippuyliopisto (HS, 14.10). Toinen teollisuuden suosima ratkaisu on ollut yliopistojen yhdistäminen ja samalla niiden määrän radikaali vähentäminen. Näiden ratkaisujen toimivuutta pidetään teollisuuden piirissä itsestäänselvyytenä.

Yliopistot tietenkin toivovat, että niiden rahoitusta lisättäisiin edes eurooppalaiselle tasolle. Tällä hetkellä yliopistojen reaalisen rahoituksen määrä joko pysyy ennallaan tai hiukan vähenee. Valtiovalta on viime vuosina etsinyt ratkaisua panostamalla Akatemian rahoituksen lisäämiseen, mitä ei siis pidetä teollisuuden piirissä toimivana ratkaisuna. Teollisuuden tarjoama ratkaisu tuskin herättää suurta kauhua yliopistoissa. Helsingin ulkopuoliset yliopistot kestävät sen, että Suomeen perustetaan hyvin resurssoitu huippuyliopisto. Olkoon se vaikka Teknillinen korkeakoulu. Olisi jännittävää nähdä, mitä tällainen panostus saisi aikaan. Tietenkin yliopistoväki toivoo, että tämä ei merkitse sitä, että rahat otetaan pois muilta yliopistoilta.

Yliopistojen yhdistäminen tuskin on toimiva ratkaisu, ellei samalla resursseja lisätä tai radikaalisti kohdenneta uudella tavalla. Tällaisissa ratkaisuissa on vaarana, että yliopistolaitokseen tulee vain uusi hallintobyrokratian taso lisää. Vallan toinen asia on se, jos esimerkiksi vähenevien ikäluokkien vuoksi vaaditaan uusia ratkaisuja. Valtiovalta on Suomessa tietoisesti panostanut tutkintojen määriin eikä niinkään laatuun. Aivan tähän asti yliopistoilta on suorastaan vaadittu tutkintojen lisäystä. Supistamispuheiden aikana on mm. perustettu huomattava määrä yliopistokeskuksia varsinaisten yliopistokaupunkien ulkopuolelle. Olisi omituista, jos tällainen politiikka tuottaisi huippuyliopistoja, koska se ei ole ollut tavoitteena.

Noissa teollisuuden suunnalta tulevissa kirjoituksissa ei arvioida esitettyjen ratkaisujen todellisia seurauksia tai niitä vaikutuksia, joita teknologiateollisuudella on ihmisten elämässä. Niissä pidetään itsestään selvänä, että yhden yliopiston saaminen vaikkapa 20 tai 50 parhaan yliopiston joukkoon olisi ratkaiseva asia suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Huippuyliopistojen määrä ei taida korreloida edes kansantuloon tai sen kasvuun saati kansakunnan onnellisuuden tai tyytyväisyyden tasoon. Suomi on jo nyt hyvinvoinnin huipulla yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Parantamisen varaa ei ole käytännössä lainkaan. Pohjoismaat, tai vaikkapa hyvinvoiva Sveitsi, eivät ole kovin korkealla huippuyliopistojen määriä kuvaavissa tilastoissa. Huiput ovat suurissa maissa, pääasiassa Yhdysvalloissa, jossa on myös paljon huippujen takana olevaa massaa.

Kun katsotaan todellisen hyvinvoinnin kehitystä 50 vuoden aikana, niin juuri Yhdysvalloissa ihmisten tyytyväisyys elämäänsä on joko pysynyt aivan ennallaan tai jopa hiukan laskenut. Yhdysvaltoja tuskin kukaan pitää muutenkaan hyvinvoinnin mallimaana. Suomessa on tmelko varmasti koettu hyvinvoinnin nousua, sillä niin vaikeita aikoja elimme sodan aikana ja vielä sen jälkeen. Aivan viime vuosina muutokset ovat olleet vähäisiä. Esimerkiksi varusmiesten tyytyväisyys elämään on pysynyt 25 vuoden aikana lähes desimaalilleen samana Tampereen yliopiston psykologian laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan. Yhdysvaltojen talouden kasvu on jo pitkään perustunut lähinnä palvelujen, etenkin viihteen tuottamaan lisäykseen. Pitäisikö pikemminkin perustaa palvelujen tai viihteen markkinoinnin yliopisto?

Teknologian tuottamaan todelliseen hyvinvointihyötyyn on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Jos yhä uusien puhelinmallien tai muiden yhtä mielettömien laitteiden tuottaminen todella on Suomen kehityksen tae, tarvitsemme pikemminkin sellaista yliopistollista tutkimusta, joka arvioi teknologian merkitystä ihmisen elämässä. Tällä hetkellä kasvu näyttää tulevan joko siitä, että ihmisille myydään tarpeettomia laitteita tai siitä, että kehitetään sellaisia välineitä, joilla koetetaan ratkoa teknologian tähän mennessä tuottamaa vahinkoa ihmiskunnalle.

On pelottavaa ajatella, että hyvinvointimme taso riippuu suurelta osin uuden teknologian kehityksestä tai jopa siitä, että Suomessa on edes yksi huippuyliopisto, kun samaan aikaan todellisia huolen aiheita ovat luonnon saastuminen, eriarvoisuus, väestön ikääntyminen ja nuorten ongelmat. Ilman muuta vauras yhteiskunta pystyy edistämään kansalaisten hyvinvointia paremmin kuin köyhä, mutta tasa-arvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat vaurauttakin tärkeämpiä asioita sen jälkeen kun kohtuullinen vaurauden taso on saavutettu. Talouselämän piirissä on viime vuosina ollut näkyvissä tulkintoja ja myös tekoja, jotka osoittavat, että tätä tosiasiaa ei ole tunnustettu.

UPJ:n taustaideologia

Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4

Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.

Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.

Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.

Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.

En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.

Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.

Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.

Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja

Meillä on hanke, onko teillä?

Juuri nyt hankeahdistus, jopa -paniikki valtaa yliopiston laitoksia. Onko meidän laitoksellamme tarpeeksi hankkeita, projekteja ja ohjelmia? Naapurilaitoksella tuntuu niitä olevan enemmän kuin meillä. He saavat peräti opetusministeriöltä hankerahaa. Kannattaa siis hyvissä ajoin miettiä, millaisia hankkeita tulisi panna pystyyn. Tarjolla on runsaasti mainioita sanoja: kulttuuri, media, globalisaatio, kehitys, tekniikka, tietotekniikka, taide, palvelu, hyvinvointi, yhteiskunta, ihminen. Valitse mitkä tahansa kolme sanaa – kaksi ei yleensä riitä – niin hanke on lähes valmis. Sen jälkeen perustetaan johtoryhmä, suunnitteluryhmät, alaryhmät ja työryhmät, jotka tuottavat monisivuisia hyvin perusteltuja suunnitelmia ja anomuksia eri tahoille. Pian hanke lähtee elämään ja toivottavasti saa ansaittua huomiota.

Hyvin suunniteltuja hankkeita on yhtä vaikea vastustaa kuin byrokratiaa. Itse asiassa hankkeet juuri lisäävät byrokratiaa, koska ilman yhteistoimintaa ei ole hankkeita. Olemme kaikki mukana hankkeissa, jotka ovat ahneita kuin pahnueellinen porsaita. Ei riitä että hanke on synnytetty, sitä pitää ruokkia, hoitaa, kasvattaa ja laajentaa. Siihen pitää liittää uusia hankkeita, joista syntyy uusia hankkeita. Ne kietoutuvat toisiinsa kuin sienirihmastot sateella. Rihmat ulottuvat lähilaitoksiin, oppilaitoksiin, korkeakouluihin, talouselämään ja ministeriöihin.

Hankkeilta on mahdotonta suojautua. Jyrsijöiden tavoin ne tunkeutuvat minne tahansa. Ei hyödytä perustaa “hankevapaita laitoksia”, sillä hankkeet luikertelevat tavalla tai toisella laitokselle. Erityisen vaarallinen on sähköposti, sillä sinne ilmestyy aivan vaarattoman tuntuinen viesti, jossa kohteliaasti kysytään, että voisiko teidän laitoksenne osallistua tähän uuteen hienoon hankkeeseen. Tulemme mielellämme kertomaan vähän lisää tästä hankkeesta, jonka nimenä on alustavasti “Ihminen kohtaa globalisaation”. Kaikki, joilta olemme kysyneet, ovat tulleet mukaan. Opetusministeriö, TEKES ja Lopen kunta rahoittavat hanketta. Meillä on tällainen esite ja internet-osoitteemme on se ja se. Sieltä sitten aukeaakin upeita kuvia, kaavioita ja viekottelevia tekstejä.

Menemme tietenkin mukaan, jotta voisimme säilyttää edes itsekunnioituksemme rippeet. Kysymme vain vaisusti, mitä tämä meidän laitokseltamme edellyttää. Kunhan nyt vaan olette mukana, ei teiltä paljon vaadita.

Montako hanketta sinun laitoksellasi jo nyt on? Laske mukaan ihan kaikki, isot ja pienet. Kerro ohjelma kahdella ja verkosto neljällä. Jos hankkeita tällä tavoin laskettuna on enemmän kuin yksi vakinaista opettajaa kohden, sinä ja sinun laitoksesi olette kauniisti sanoen lirissä. Oma laitokseni on nyt siinä jamassa, että meidän täytyy vakavasti miettiä, miten selviämme. Hankkeiden vetovastuu kasautuu kauan talossa olleille, tunnollisille ihmisille. Mitä voimme tehdä? Kaikki vähänkin järkevät neuvot otetaan vastaan. Kurjinta on se, että hankkeista voi joskus olla oikeasti hyötyäkin. Joka tapauksessa niitä on vaikea lopettaa monestakin syystä. Monet niistä työllistävät ihmisiä. Joka tapauksessa olemme viisaita, jos emme perusta uutta hanketta ellei toista ole saatu päätökseen tai uutta varten saada ihan oikeasti resursseja. Valitettavasti nämä ehdot eivät juuri koskaan toteudu. Pääsääntö on se, että hanke syö enemmän kuin tienaa.

Hankkeet vievät aikaa nimenomaan tutkimukselta, sillä opetushan pitää hoitaa. Milloin olet viimeksi ehtinyt kaikessa rauhassa lukemaan tuoreita oman alasi lehtiä kirjastossa? Tiedätkö edes missä ne ovat? Jokaisen käynnin välillä kirjaston käyttäytymissäännöt ovat muuttuneet. Tämä ei ole kirjaston vika, se vain todistaa käyntien harvinaisuutta.

Ennen kaikkea on syytä huomata, miten pirullisesti opetusministeriö panee meidät kilpailemaan keskenämme vaivaisista rahasummista. Kyllähän me kaikki tämän tiedämme, mutta pelkäämme, että naapurilaitos vie kaikki rahat. Tämä peli pitää puhaltaa poikki ja käyttää säästyvä aika yliopiston perustehtäviin, opetukseen ja tutkimukseen.

Psykologian opetuksen näköaloja Tampereen yliopistossa

Julkaistu Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden Cortext-lehdessä toukokuu 2005

Aloitin opiskeluni 1964. Minkäänlaista opintojen ohjausta ei ollut. Oli ohjelma, jossa opetus oli hyvin tiiviisti kuvattu. Lähtiessäni opiskelemaan tätini ohje oli: pro:t pois ja peruskurssille. Siihen aikaan piti suorittaa pro exercitio kahdessa vieraassa kielessä. Toimin tätini ohjeiden mukaan ja pääsin alkuun. Sille tielle olen jäänyt, sillä psykologia on tieteistä jännittävin ja mielenkiintoisin. Paljon on muuttunut, mutta jo silloin psykologia oli suosittu ala. Kun aluksi opiskelijat valittiin tiedekuntaan eikä oppiaineisiin, tästä oli luovuttava, koska kovin monet halusivat opiskella psykologiaa. Psykologian suosiossa on toki enemmän hyvää kuin huonoa, sillä saamme joka vuosi hyvin motivoituneita opiskelijoita. Miesten vähyys on siinä mielessä ongelma, että tuskin nykyaikana on hyvä asia, jos jonkin ammatin harjoittajat ovat pelkästään naisia tai miehiä.

Valinta on kuitenkin sen takia ongelmallinen, että halukkuus opiskella psykologiaa johtaa siihen, että sisäänpääsyä yritetään useita kertoja. Jos tämä toive ei toteudu useankaan yrityksen jälkeen, pettymys on varmaan suuri. Useat yritykset hidastavat opintojen aloittamista, mistä meitä ministeriöt arvostelevat. Tavoitteena on, että vuosittain saataisiin uusia opiskelijoita (kevät ja edellinen syksy) 50% vuodesta 2008 lähtien. Tavoite on aika kova, sillä nyt luku lienee jossain 10-15 prosentin paikkeilla. On siis melkoinen pähkinä, millainen valinnan tulisi olla, että se olisi oikeudenmukainen ja toteuttaisi tuon tavoitteen.

Opetusta hallitsee syksyllä käynnistyvä muutos, jonka kouriin me kaikki joudumme. Opettajat ja opiskelijaedustajat ovat koko talven ja kevään ankarasti paiskineet töitä, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman hyvä tulos. Siirrymme siis kaksiportaiseen järjestelmään eli kandidaatin ja maisterin tutkintoihin, jotka tulisi suorittaa viidessä ja puolessa vuodessa. Opetusohjelman tulee tietenkin olla sellainen, että tämä on mahdollista. Toivomme valtaosan etenevän laaditun ohjelman mukaisesti, mutta tiedämme, että eri syistä johtuen tämä ei aina ole mahdollista. Paineet opetuksen koulumaisuuteen ovat lisääntyneet. Heijastaako tätä opiskelijoiden yleisesti käyttämä sana “koulu”, joka kuulostaa suorastaan vähättelyltä vanhan parran korvissa.

Suurin haaste on se, että saadaan vanhan ja uuden ohjelman vastaavuudet selkeästi määriteltyä. Muutokset ovat suuria juuri sen tähden, että opintoviikoista tulee opintopisteitä. Muuntokertoimista on meille annettu kiusallisen epämääräisiä ohjeita, mutta asia on siitä huolimatta hoidettava niin hyvin kuin mahdollista. Suuri muutos on sekin, että Psykonet-yhteistyö laajenee entisestään. Ensi syksynä kaikki viisi peruskurssia toteutetaan Suomen psykologian laitosten yhteistyönä. Moniin oppiaineisiin verraten tämä on kiistaton vahvuus. Tuskinpa muissa oppiaineissa voidaan tarjota näin korkeatasoista opetusta heti peruskurssista alkaen.

Psykonet-yhteistyö näkyy myös muilla opetuksen tasoilla. Yhteistä opetusta on aina tohtorin tutkintoa myöten. Yhteistyön painopiste on kuitenkin ammatillisessa lisensiaattiopetuksessa, joka toteutuu valtaosin yhteisen opetusohjelman pohjalta. Yhteistyön merkittävyys on myös valtakunnallisella tasolla tunnustettu. Olemme yhdessä muiden laitosten kanssa jo toisen kerran opetuksen laatuyksikkö kolmen vuoden ajan. Tästä seuraa jonkin verran aineellistakin hyötyä, mitä olemme voineet käyttää erityisesti ammatillisten opintojen kehittämiseen.

Erityisen iloinen olenkin juuri ammatillisten opintojen tehostumisesta. Muutamassa vuodessa on saatu aikaan sellainen yhteistyö kentän kanssa, että tulevat psykologit voivat tehdä työtä ihan oikeiden asiakkaiden kanssa. Tästä kiitokset Pirkko Niemiselle ja Raimo Lappalaiselle. Ennen heitä hiljan eläkkeelle jäänyt lehtori Matti Kiviaho teki osaltaan suuren työn ammatillisten opintojen kehittämiseksi. Myös tällä tasolla Psykonet-yhteistyö on tiivistynyt.

Laitoksemme kehittämistä rasittaa monille yliopistomme laitoksille yhteinen ongelma eli opetusresurssien puute. Yliopistomme rahoitus on käytännössä pysynyt vuosia aivan samana, joten ainoa lisäys voidaan saada opettajien selkänahasta tai ulkopuolisella rahoituksella. Lisäksi on muistettava, että laman aikana laitoksemme menetti kaksi assistentin virkaa, mikä oli todella ikävä asia. Tuolloin yliopistojen rahoitusta leikattiin tuntuvasti. Kuten yleisesti on tiedossa, maisterin ja tohtorin tutkintojen määrä on kaikesta huolimatta jatkuvasti noussut. Tästä seuraa, että opettajat tekevät yleisesti erittäin pitkiä työpäiviä saamatta siitä mitään lisäkorvausta. Kaiken kukkuraksi me opettajat teemme tätä työtä hyvin motivoituneina ja jopa innostuneena. Voiko olla parempaa yhdistelmää kuin motivoituneet opiskelijat ja opettajat! Myös laitoksen kansliahenkilökunta toimii kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Olemme kesällä 2006 muuttamassa uusiin tiloihin vastapäätä yliopiston päärakennusta, jossa kuoppa syvenee ja alkaa kohta täyttyäkin. Uusiin tiloihin tulee kirjasto ja pääosa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan laitoksista. Tiloja olemme voineet suunnitella pääosin varsin hyvässä hengessä arkkitehtien kanssa. Tilat itse asiassa pienenevät, mutta tulevat nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Tämäkin muutto on aikamoinen operaatio. Ne, jotka ovat nähneet työhuoneeni, ymmärtävät, että muutto vaatii hikeä ja kenties kyyneleitäkin, koska ihan kaikkea ei uusiin tiloihin voi viedä.

Laitoksen opettajakunnassa on viime vuosina tapahtunut melkoisesti muutoksia. Virkoja tai toimia on tällä hetkellä täytettävänä kolme, mikä on aika iso osuus opettajista. Täytettävänä on yksi professorin ja kaksi yliassistentin virkaa. Kaikkiin näihin saadaan erittäin pätevät opettajat.

Laitoksen tutkimustyö on hyvin monipuolista ja laajenee koko ajan. Human Information Processing -laboratoriossa tehdään sosiokognitiivisiin prosesseihin ja emootioihin liittyvää tutkimusta, joissa usein on mukana myös neuropsykologinen näkökulma. Näiden lisäksi laitoksella tehdään sekä lasten että aikuisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tutkimuksia. Käynnissä olevien projektien luettelo on pitkä. Näihin on myös opiskelijoiden mahdollista päästä mukaan mm. pro gradu -tutkielman merkeissä. Kehotan opiskelijoita muistamaan sen, että juuri projekteissa pro gradu -työt etenevät parhaiten, koska ne perustuvat aina projektissa tapahtuneeseen laajaan esityöhön ja suunnitteluun.

Kun ajattelemme ensi lukuvuotta, varmaankin suurin haaste on saada neljä lukukautta ja uusi opetusohjelma toimimaan sujuvasti. Opiskelijoiden määriä etenkin peruskursseilla on vaikea ennakoida emmekä tiedä miten hyvin opiskelijat ehtivät suorittamaan ne kurssit, joille he ovat osallistuneet.

Monet opettajat vieroksuvat sitä, että yliopistojen toimintaa halutaan monin tavoin rajata. Tavoitteena näyttää olevan se, että työelämään saadaan mahdollisimman nopeasti väkeä. Syntyy vaikutelma, että yliopistossa työtä tekevät, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat jotenkin huonosti hoitaneet asiansa, jonka vuoksi heitä täytyy panna kuriin. Ammattikorkeakouluja on samanaikaisesti hyvin resurssoitu eikä kehittämistä näytä haittaavan se, että siellä keskeyttäneitä on runsaasti tai että monille koulutusaloille koulutetaan liikaa väkeä. Yhtenä ongelmana on varmasti ollut se, että opetusministereiksi ei ole saatu päteviä henkilöitä.

Yliopistoväeltä kirkkaan punaista valoa palkkauskiistassa

Aamulehdessä 17.9. ollut lyhyt uutinen, joka oli otsikoitu “Yliopistoväeltä varovaisen vihreää valoa palkkauskiistassa” ei vastaa kentän tuntemuksia. Olen keskustellut palkkausjärjestelmästä monien opettajien kanssa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään, joka olisi sen takana (keskushallintoa lukuunottamatta). Neuvottelua käyvä edustajamme kuitenkin tulkitsee, että “reagointi on ollut turhan voimakasta ja perustui vääriin tietoihin ja epäluuloihin”. Vastustajat – joihin siis minäkin lukeudun – kuulemma pelkäävät, että uudistuksessa puututtaisiin tieteen vapauteen. Tällaista en ole ymmärtänyt pelätä, vaan kyse on siitä, että yliopisto halutaan pakottaa sille vieraaseen kilpailua korostavaan hallintomalliin. Kuten Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” kuvannut, taustalla on “pyrkimys maksimoida taloudellinen panos-tuotos -tehokkuus luomalla kannustinjärjestelmä, jossa jokaista yksilöä vuosittain rangaistaan ja palkitaan oman tuottavuutensa mukaisesti. Tämä esitetään arvona, joka kipuaa kaikkien muiden arvojen yli. Samalla teoria edellyttää, että tuottavuutta voidaan mielekkäästi mitata ja väittää, että UPJ:n kaltainen ‘kannustinjärjestelmä’ on taloudellisesti tehokas. Kummatkin ovat kiistanalaisia väitteitä, joihin useimmat ihmistieteilijät eivät usko.” Tietenkään tätä järjestelmää ajavilla ei ole tarjota mitään tieteellistä tukea sille, että tällainen järjestelmä toimisi yliopistoissa.

Kentältä katsoen epäselvää on vain se, jyrääkö valtio (valtiovarainministeriö?) kerta kaikkiaan ammattiliitot vastaväitteistä välittämättä vai kuvitteleeko esimerkiksi Akava, että tämä järjestelmä todella hyödyttää opetusta ja tutkimusta tai kenties parantaa työilmapiiriä? Vaikutukset palkkapussissa ovat keskimäärin aivan minimaalisia, sillä valtiolta tulee kovin vähän lisärahaa. Kun tähän taustaksi otetaan tiedot tuhansien virkojen lopettamisesta yliopistoista, tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Olen laitoksen johtajana tehnyt yhden tällaisen arvion. Tekemieni arvioiden mukaan laitoksella ei ollut yhtäkään, joka ei olisi ansainnut kannustuspalkkiota. Työtä tehdään erittäin vastuullisesti ja työpäivät venyvät pitkiksi. Minulle on kuitenkin kerrottu, että jokaisen laitoksen pitää pysyä tiukasti budjetissaan niin, että jos jollekin annetaan lisää, joltakin pitää ottaa pois (tosin ns. takuupalkka estää toistaiseksi näin tekemästä). Kuinka moni laitosjohtaja todella haluaa toimia tällaisen yhtälön puitteissa? Kuinka moni työntekijä todella motivoituu tällaisesta järjestelmästä?

Eniten minua ihmetyttää se kuuliaisuus, joka saa suomalaisen virkamiehen alistumaan mihin tahansa käskyyn, joka tulee ylhäältä päin. Käytäväkeskusteluissa kyllä nuristaan, mutta kaikkeen lopulta mukaudutaan.

Markku Ojanen
professori

 

Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.