Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4
Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.
Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.
Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.
Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.
Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.
En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.
Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.
Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.
Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja