Pelkäävätkö teknologian edustajat oikeasti humanisteja?

Yrittäjä Jaakko Raukola ilmoitti painokkaasti pelkonsa: Teknologia ”ei saa jäädä humanististen alojen jalkoihin” (LVS, 22.8.). Voin vakuuttaa, että moni humanisti pelkää tieteidensä jäävän teknologiaa edustavien tieteiden jalkoihin. Ja pahasti. Humanistit saavat rahoituksensa pääasiassa Suomen Akatemialta, teknologialla on ties kuinka monta rahoituskanavaa. Jo uuden yliopiston hallituksen muodostaminen kertoi, että teknologialla tulee olemaan resurssien jaossa etusija. Jos vaikkapa suomen kielen tutkija haluaa tutkia verbien taivutuksia ja biotieteiden edustaja muovin korvaamista puusta tehdyillä tuotteilla, kumman on helpompi saada rahoitusta?

Yliopistojen yhdistämisen järkevyyttä on enää turha kysellä, mutta jos näkemykset ovat puolin ja toisin pelokkaita, tulevaisuus ei tule olemaan helppoa. Yhdistämisen tärkein peruste valtion näkökulmasta on ollut säästöjen saaminen, vaikka sitä voidaan kaunistella ties minkälaisilla synergioilla ja innovaatioilla. Jos yhdistämisen halutaan tuottavan aitoa yhteistyötä ja yhteishenkeä, pelkojen lietsomisesta tulisi pian päästä eroon.

UPJ:n taustaideologia

Julkaistu Aikalaisessa 13/2005 s.4

Kulttuurien tutkija Harry Triandis tarkentaa yleisesti tunnettua individualismi-kollektivismi -eroa jaottelulla vertikaalinen-horisontaalinen. Horisontaalisesta individualismista hän käyttää esimerkkinä Ruotsia, jossa yksilöllisyyteen liittyy voimakas tasa-arvon eetos. Yksilöllisyys ei saa olla niin voimakasta, että sen nimissä sallitaan suuret tuloerot tai joidenkin ryhmien syrjäytyminen.

Vertikaalinen kollektivismi on tunnusomaista Kiinan ja Intian kulttuureille. Yksilön tulee mukautua, jopa uhrautua perheen, ryhmän tai yhteisön hyväksi. Ihmisten eriarvoisuus on luonnollinen asia ja se tulee hyväksyä. Tätä käsitystä lievittää usko muutokseen. Tänään huipulla oleva voi huomenna olla pohjalla. Horisontaalinen kollektivismi on ollut kibbutzien kantava voima. Asiat tehdään aidosti yhdessä ilman, että kellään on kohtuuttomasti valtaa muiden ylitse. Johtajat valitaan demokraattisesti ja tasa-arvoa korostetaan kaikkialla, missä se suinkin on mahdollista.

Jäljelle jäävä vaihtoehto on vertikaalinen individualismi. Tällaista Triandis näkee varsinkin Yhdysvaltojen business-kulttuurissa. Pelin henki on se, että ihmisten erilaisuus on toiminnan lähtökohta. Lahjakkaat, menestyjät ja voittajat tulee nostaa esiin tarjoamalla heille suuria aineellisia kannusteita. On suoranainen loukkaus, jos tällaista menestyvää ihmistä verrataan tavallisiin ihmisiin. Hän on ainutlaatuinen yksilö ja tietää, että on muita parempi.

Vertikaalinen individualisti haluaa olla riippumaton, itsenäinen ja hallita omaa elämäänsä. Hän haluaa olla voittaja keinolla millä hyvänsä. Triandisin ryhmä osoitti, että juuri tähän ryhmään kuuluvat turvautuvat herkimmin petoksiin saadakseen sen, mitä haluavat. Liike-elämän esimerkit ovatkin tältä osin pelottavia. Voittojen saavuttamiseksi käytetään sekä laittomia että laillisia keinoja. Tosin jälkimmäiset ovat usein moraalittomia.

Suomalaisia opetetaan tähän uuteen malliin niillä lukuisilla TV-ohjelmilla, joissa heikoin lenkki pudotetaan ja lopulta vain yksi voittaa. Kaikissa kilpailun vaiheissa putoavat ne, jotka eivät ole kauniita, rohkeita, taitavia tai suorastaan röyhkeitä. Tätä mallia tuodaan kovaa vauhtia myös suomalaiseen työelämään. Työelämästä tulee siis jatkuvaa pudotuskisaa. On uskomatonta, että tätä ultrakapitalistista mallia ovat Suomeen tuomassa hallitukset, joissa istuvat sosiaalidemokraatit ja keskustalaiset. Näiden puolueiden perustajat eivät uskoisi silmiään ja korviaan, jos olisivat tätä todistamassa.

En epäile, etteikö tämä raaka järjestelmä voisi tuottaa jonkin verran enemmän innovaatioita ja uusia keksintöjä. Varmaankin vertikaalinen individualisti on tässä suhteessa tehokkaampi kuin vaikkapa horisontaalinen kollektivisti. Tosin yhä suurempi osa teknisistä innovaatioista on täysin turhia ja palvelee joko sotateollisuutta tai puhtaasti kaupallisia intressejä. Japani on menestynyt aivan hyvin, vaikka siellä palkka ja eteneminen perustuvat paljolti ikään. Nyt ikälisät ovat meillä suoranainen kirosana, sillä onhan tehokkaan nuoren työntekijän saatava enemmän palkkaa kuin vanhan ja tehottoman.

Vertikaaliseen individualismiin perustuvan järjestelmän haitat ovat ilmeisiä. Läheskään kaikki ihmiset eivät kestä tällaista järjestelmää, mistä on jo yllin kyllin merkkejä näkyvissä. Väliinputoajien, syrjäytyneiden, uupuneiden, turhautuneiden ja masentuneiden joukot tulevat lisääntymään. Osa syrjäytyneistä tulee turvautumaan mielettömään väkivaltaan. Länsimaiseen kulttuuriin liittyvä kyky torjua kielteistä palautetta helpottaa jonkin verran pettymyksien kohtaamista, samoin taipumus liioitella omia taitoja. Näitä ei esiinny samassa mitassa yhteisöllisissä kulttuureissa, koska ihmisten taidot ovat jatkuvassa testissä tuttujen ihmisten keskellä.

Olen kuvitellut, että solidaarisuus ja tasa-arvo kuuluvat sekä työväenliikkeen että alkiolaisen maalaisliiton ideologiaan. Sille on viime vuosina viitattu kintaalla ja mallia on haettu vertikaalista individualismia noudattavista organisaatioista. Onko tämä tyhmyyttä vai tietoista irtiottoa vääriksi todetuista opeista? On kai tarpeetonta enää sanoa, että uusi palkkausjärjestelmä edustaa puhtaimmillaan juuri tätä ultraindividualistista ideologiaa. Vaikka ensimmäisellä kierroksella mukauduin tähän arvojeni vastaiseen toimintaan, olen valmis siitä seuraavalla kierroksella irrottautumaan. Eläkeikää lähestyvänä en yksin viitsi ryhtyä kamppailemaan, mutta lähden mieluusti taisteluun, jos muita tulee mukaan. Jos kuitenkin nuoriso haluaa elää tämän uuden mallin mukaan, vanhojen pitää väistyä. Silti haluaisin vaikkapa opetusministerin suusta rehellisen tunnustuksen, mihin suuntaan tässä ollaan menossa ilman kaunisteluja ja selittelyjä.

Markku Ojanen
professori
horisontaalisen individualismin kannattaja

Psykologian opetuksen näköaloja Tampereen yliopistossa

Julkaistu Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden Cortext-lehdessä toukokuu 2005

Aloitin opiskeluni 1964. Minkäänlaista opintojen ohjausta ei ollut. Oli ohjelma, jossa opetus oli hyvin tiiviisti kuvattu. Lähtiessäni opiskelemaan tätini ohje oli: pro:t pois ja peruskurssille. Siihen aikaan piti suorittaa pro exercitio kahdessa vieraassa kielessä. Toimin tätini ohjeiden mukaan ja pääsin alkuun. Sille tielle olen jäänyt, sillä psykologia on tieteistä jännittävin ja mielenkiintoisin. Paljon on muuttunut, mutta jo silloin psykologia oli suosittu ala. Kun aluksi opiskelijat valittiin tiedekuntaan eikä oppiaineisiin, tästä oli luovuttava, koska kovin monet halusivat opiskella psykologiaa. Psykologian suosiossa on toki enemmän hyvää kuin huonoa, sillä saamme joka vuosi hyvin motivoituneita opiskelijoita. Miesten vähyys on siinä mielessä ongelma, että tuskin nykyaikana on hyvä asia, jos jonkin ammatin harjoittajat ovat pelkästään naisia tai miehiä.

Valinta on kuitenkin sen takia ongelmallinen, että halukkuus opiskella psykologiaa johtaa siihen, että sisäänpääsyä yritetään useita kertoja. Jos tämä toive ei toteudu useankaan yrityksen jälkeen, pettymys on varmaan suuri. Useat yritykset hidastavat opintojen aloittamista, mistä meitä ministeriöt arvostelevat. Tavoitteena on, että vuosittain saataisiin uusia opiskelijoita (kevät ja edellinen syksy) 50% vuodesta 2008 lähtien. Tavoite on aika kova, sillä nyt luku lienee jossain 10-15 prosentin paikkeilla. On siis melkoinen pähkinä, millainen valinnan tulisi olla, että se olisi oikeudenmukainen ja toteuttaisi tuon tavoitteen.

Opetusta hallitsee syksyllä käynnistyvä muutos, jonka kouriin me kaikki joudumme. Opettajat ja opiskelijaedustajat ovat koko talven ja kevään ankarasti paiskineet töitä, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman hyvä tulos. Siirrymme siis kaksiportaiseen järjestelmään eli kandidaatin ja maisterin tutkintoihin, jotka tulisi suorittaa viidessä ja puolessa vuodessa. Opetusohjelman tulee tietenkin olla sellainen, että tämä on mahdollista. Toivomme valtaosan etenevän laaditun ohjelman mukaisesti, mutta tiedämme, että eri syistä johtuen tämä ei aina ole mahdollista. Paineet opetuksen koulumaisuuteen ovat lisääntyneet. Heijastaako tätä opiskelijoiden yleisesti käyttämä sana “koulu”, joka kuulostaa suorastaan vähättelyltä vanhan parran korvissa.

Suurin haaste on se, että saadaan vanhan ja uuden ohjelman vastaavuudet selkeästi määriteltyä. Muutokset ovat suuria juuri sen tähden, että opintoviikoista tulee opintopisteitä. Muuntokertoimista on meille annettu kiusallisen epämääräisiä ohjeita, mutta asia on siitä huolimatta hoidettava niin hyvin kuin mahdollista. Suuri muutos on sekin, että Psykonet-yhteistyö laajenee entisestään. Ensi syksynä kaikki viisi peruskurssia toteutetaan Suomen psykologian laitosten yhteistyönä. Moniin oppiaineisiin verraten tämä on kiistaton vahvuus. Tuskinpa muissa oppiaineissa voidaan tarjota näin korkeatasoista opetusta heti peruskurssista alkaen.

Psykonet-yhteistyö näkyy myös muilla opetuksen tasoilla. Yhteistä opetusta on aina tohtorin tutkintoa myöten. Yhteistyön painopiste on kuitenkin ammatillisessa lisensiaattiopetuksessa, joka toteutuu valtaosin yhteisen opetusohjelman pohjalta. Yhteistyön merkittävyys on myös valtakunnallisella tasolla tunnustettu. Olemme yhdessä muiden laitosten kanssa jo toisen kerran opetuksen laatuyksikkö kolmen vuoden ajan. Tästä seuraa jonkin verran aineellistakin hyötyä, mitä olemme voineet käyttää erityisesti ammatillisten opintojen kehittämiseen.

Erityisen iloinen olenkin juuri ammatillisten opintojen tehostumisesta. Muutamassa vuodessa on saatu aikaan sellainen yhteistyö kentän kanssa, että tulevat psykologit voivat tehdä työtä ihan oikeiden asiakkaiden kanssa. Tästä kiitokset Pirkko Niemiselle ja Raimo Lappalaiselle. Ennen heitä hiljan eläkkeelle jäänyt lehtori Matti Kiviaho teki osaltaan suuren työn ammatillisten opintojen kehittämiseksi. Myös tällä tasolla Psykonet-yhteistyö on tiivistynyt.

Laitoksemme kehittämistä rasittaa monille yliopistomme laitoksille yhteinen ongelma eli opetusresurssien puute. Yliopistomme rahoitus on käytännössä pysynyt vuosia aivan samana, joten ainoa lisäys voidaan saada opettajien selkänahasta tai ulkopuolisella rahoituksella. Lisäksi on muistettava, että laman aikana laitoksemme menetti kaksi assistentin virkaa, mikä oli todella ikävä asia. Tuolloin yliopistojen rahoitusta leikattiin tuntuvasti. Kuten yleisesti on tiedossa, maisterin ja tohtorin tutkintojen määrä on kaikesta huolimatta jatkuvasti noussut. Tästä seuraa, että opettajat tekevät yleisesti erittäin pitkiä työpäiviä saamatta siitä mitään lisäkorvausta. Kaiken kukkuraksi me opettajat teemme tätä työtä hyvin motivoituneina ja jopa innostuneena. Voiko olla parempaa yhdistelmää kuin motivoituneet opiskelijat ja opettajat! Myös laitoksen kansliahenkilökunta toimii kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Olemme kesällä 2006 muuttamassa uusiin tiloihin vastapäätä yliopiston päärakennusta, jossa kuoppa syvenee ja alkaa kohta täyttyäkin. Uusiin tiloihin tulee kirjasto ja pääosa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan laitoksista. Tiloja olemme voineet suunnitella pääosin varsin hyvässä hengessä arkkitehtien kanssa. Tilat itse asiassa pienenevät, mutta tulevat nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Tämäkin muutto on aikamoinen operaatio. Ne, jotka ovat nähneet työhuoneeni, ymmärtävät, että muutto vaatii hikeä ja kenties kyyneleitäkin, koska ihan kaikkea ei uusiin tiloihin voi viedä.

Laitoksen opettajakunnassa on viime vuosina tapahtunut melkoisesti muutoksia. Virkoja tai toimia on tällä hetkellä täytettävänä kolme, mikä on aika iso osuus opettajista. Täytettävänä on yksi professorin ja kaksi yliassistentin virkaa. Kaikkiin näihin saadaan erittäin pätevät opettajat.

Laitoksen tutkimustyö on hyvin monipuolista ja laajenee koko ajan. Human Information Processing -laboratoriossa tehdään sosiokognitiivisiin prosesseihin ja emootioihin liittyvää tutkimusta, joissa usein on mukana myös neuropsykologinen näkökulma. Näiden lisäksi laitoksella tehdään sekä lasten että aikuisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tutkimuksia. Käynnissä olevien projektien luettelo on pitkä. Näihin on myös opiskelijoiden mahdollista päästä mukaan mm. pro gradu -tutkielman merkeissä. Kehotan opiskelijoita muistamaan sen, että juuri projekteissa pro gradu -työt etenevät parhaiten, koska ne perustuvat aina projektissa tapahtuneeseen laajaan esityöhön ja suunnitteluun.

Kun ajattelemme ensi lukuvuotta, varmaankin suurin haaste on saada neljä lukukautta ja uusi opetusohjelma toimimaan sujuvasti. Opiskelijoiden määriä etenkin peruskursseilla on vaikea ennakoida emmekä tiedä miten hyvin opiskelijat ehtivät suorittamaan ne kurssit, joille he ovat osallistuneet.

Monet opettajat vieroksuvat sitä, että yliopistojen toimintaa halutaan monin tavoin rajata. Tavoitteena näyttää olevan se, että työelämään saadaan mahdollisimman nopeasti väkeä. Syntyy vaikutelma, että yliopistossa työtä tekevät, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat jotenkin huonosti hoitaneet asiansa, jonka vuoksi heitä täytyy panna kuriin. Ammattikorkeakouluja on samanaikaisesti hyvin resurssoitu eikä kehittämistä näytä haittaavan se, että siellä keskeyttäneitä on runsaasti tai että monille koulutusaloille koulutetaan liikaa väkeä. Yhtenä ongelmana on varmasti ollut se, että opetusministereiksi ei ole saatu päteviä henkilöitä.

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. “Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä “alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.