Psykologian emeritusprofessori, luennoitsija-kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät lämpimästi tervetulleeksi kotisivuilleen!

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. ”Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä ”alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Markku Ojanen | Psykologian emeritusprofessori, "onnellisuusprofessori", luennoitsija ja kirjailija Markku Ojanen toivottaa teidät tervetulleeksi kotisivuilleen!