Nettiviikko 24/2015

  1. Sokos on ottanut käyttöön itsepalvelukassoja. Nuoret näköjään käyttävät niitä innokkaasti huomaamatta sitä, että he samalla tekevät ikäisistään työttömiä. Jos itsepalvelukassat lisääntyvät merkittävästi, samalla häviää kymmeniätuhansia työpaikkoja. Koko itsepalveluidea perustuu meidän naiivien asiakkaiden työn käyttämiseen. Tällä tavalla yritykset voivat vähentää työvoimaa ja lisätä voittoja. Kun normaalia asiakaspalvelua vaikeutetaan riittävästi, käy niin kuin pankeissa. Asiat on hoidettava netissä, oli tarvittavia taitoja tai ei.
  2. Suomessa on jo pitkään valitettu sitä, että vaikkapa rakentamiseen tai yrityksen perustamiseen tarvittavia lupia on haettava monilta luukuilta. Tässä pitää saada aikaan sellainen muutos, että virkailijat liikuttelevat papereita ja hoitavat asiat valmiiksi. Luvan hakijan on saatava lupa yhdeltä luukulta.
  3. Melkoinen byrokratian kukkanen on se, että aluehallinto vaatii hoito- ja hoivakodeilta yhä suurempia neliömääriä. Hoidon taso ei todellakaan ole kiinni siitä, onko neliöitä 12 vai 15 käytettävissä. Lisäneliöt olisivat aivan varmasti mukava asia näissä kodeissa asuville, mutta kuka maksaa muutokset, jotka tulevat erittäin kalliiksi? Missä ovat ne rahat, joita tällaisiin lisäyksiin voidaan käyttää? Usein asukkaan joutuvat itse maksamaan muutokset. Kukaan ei vastusta sitä, että uusia koteja rakennettaessa tiloja parannetaan, mutta vanhoissa yksilöissä tämä tulee kohtuuttoman kalliiksi asukkaille ja kunnille.
  4. (Ennen vaaleja kirjoitettu) Puolueiden ratkaisut nollakasvun muuttamiseksi kasvuun ovat yhä kovin toivorikkaita. Kaikki ehdottavat viennin lisäämistä ja työllisyyden parantamista. Useimmat puolueet vaativat myös kulujen karsintaa, joka onnistuessaan tietenkin lisää työttömyyttä. Kun samaan aikaan työtä tehostetaan ja tuotantoa automatisoidaan, sekin on omiaan lisäämään työttömyyttä. Rakenneuudistuksista puhuvat kaikki, mutta mitä niillä tarkoitetaan jää epäselväksi. Tuskin nekään työllisyyttä lisäävät. Oma ratkaisuni on työn jakaminen kaikin käytettävissä olevin keinoin, kuitenkin niin, että pakkoa ei tulisi käyttää. Verotuksen progressiota voitaisiin myös lisätä, jotta hyvinvointivaltion perusta voitaisiin säilyttää. Pääomaverot on saatettava samalle tasolle kuin valtionverotus. Lue lisää

Onko yksi huippuyliopisto Suomen hyvinvonnin tae?

Teknologiateollisuuden hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin jatkaa teollisuuden omaksumaa linjaa: Suomeen on saatava ainakin yksi huippuyliopisto (HS, 14.10). Toinen teollisuuden suosima ratkaisu on ollut yliopistojen yhdistäminen ja samalla niiden määrän radikaali vähentäminen. Näiden ratkaisujen toimivuutta pidetään teollisuuden piirissä itsestäänselvyytenä.

Yliopistot tietenkin toivovat, että niiden rahoitusta lisättäisiin edes eurooppalaiselle tasolle. Tällä hetkellä yliopistojen reaalisen rahoituksen määrä joko pysyy ennallaan tai hiukan vähenee. Valtiovalta on viime vuosina etsinyt ratkaisua panostamalla Akatemian rahoituksen lisäämiseen, mitä ei siis pidetä teollisuuden piirissä toimivana ratkaisuna. Teollisuuden tarjoama ratkaisu tuskin herättää suurta kauhua yliopistoissa. Helsingin ulkopuoliset yliopistot kestävät sen, että Suomeen perustetaan hyvin resurssoitu huippuyliopisto. Olkoon se vaikka Teknillinen korkeakoulu. Olisi jännittävää nähdä, mitä tällainen panostus saisi aikaan. Tietenkin yliopistoväki toivoo, että tämä ei merkitse sitä, että rahat otetaan pois muilta yliopistoilta.

Yliopistojen yhdistäminen tuskin on toimiva ratkaisu, ellei samalla resursseja lisätä tai radikaalisti kohdenneta uudella tavalla. Tällaisissa ratkaisuissa on vaarana, että yliopistolaitokseen tulee vain uusi hallintobyrokratian taso lisää. Vallan toinen asia on se, jos esimerkiksi vähenevien ikäluokkien vuoksi vaaditaan uusia ratkaisuja. Valtiovalta on Suomessa tietoisesti panostanut tutkintojen määriin eikä niinkään laatuun. Aivan tähän asti yliopistoilta on suorastaan vaadittu tutkintojen lisäystä. Supistamispuheiden aikana on mm. perustettu huomattava määrä yliopistokeskuksia varsinaisten yliopistokaupunkien ulkopuolelle. Olisi omituista, jos tällainen politiikka tuottaisi huippuyliopistoja, koska se ei ole ollut tavoitteena.

Noissa teollisuuden suunnalta tulevissa kirjoituksissa ei arvioida esitettyjen ratkaisujen todellisia seurauksia tai niitä vaikutuksia, joita teknologiateollisuudella on ihmisten elämässä. Niissä pidetään itsestään selvänä, että yhden yliopiston saaminen vaikkapa 20 tai 50 parhaan yliopiston joukkoon olisi ratkaiseva asia suomalaisten hyvinvoinnin kannalta.

Huippuyliopistojen määrä ei taida korreloida edes kansantuloon tai sen kasvuun saati kansakunnan onnellisuuden tai tyytyväisyyden tasoon. Suomi on jo nyt hyvinvoinnin huipulla yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Parantamisen varaa ei ole käytännössä lainkaan. Pohjoismaat, tai vaikkapa hyvinvoiva Sveitsi, eivät ole kovin korkealla huippuyliopistojen määriä kuvaavissa tilastoissa. Huiput ovat suurissa maissa, pääasiassa Yhdysvalloissa, jossa on myös paljon huippujen takana olevaa massaa.

Kun katsotaan todellisen hyvinvoinnin kehitystä 50 vuoden aikana, niin juuri Yhdysvalloissa ihmisten tyytyväisyys elämäänsä on joko pysynyt aivan ennallaan tai jopa hiukan laskenut. Yhdysvaltoja tuskin kukaan pitää muutenkaan hyvinvoinnin mallimaana. Suomessa on tmelko varmasti koettu hyvinvoinnin nousua, sillä niin vaikeita aikoja elimme sodan aikana ja vielä sen jälkeen. Aivan viime vuosina muutokset ovat olleet vähäisiä. Esimerkiksi varusmiesten tyytyväisyys elämään on pysynyt 25 vuoden aikana lähes desimaalilleen samana Tampereen yliopiston psykologian laitoksella tehdyn tutkimuksen mukaan. Yhdysvaltojen talouden kasvu on jo pitkään perustunut lähinnä palvelujen, etenkin viihteen tuottamaan lisäykseen. Pitäisikö pikemminkin perustaa palvelujen tai viihteen markkinoinnin yliopisto?

Teknologian tuottamaan todelliseen hyvinvointihyötyyn on syytä suhtautua hyvin kriittisesti. Jos yhä uusien puhelinmallien tai muiden yhtä mielettömien laitteiden tuottaminen todella on Suomen kehityksen tae, tarvitsemme pikemminkin sellaista yliopistollista tutkimusta, joka arvioi teknologian merkitystä ihmisen elämässä. Tällä hetkellä kasvu näyttää tulevan joko siitä, että ihmisille myydään tarpeettomia laitteita tai siitä, että kehitetään sellaisia välineitä, joilla koetetaan ratkoa teknologian tähän mennessä tuottamaa vahinkoa ihmiskunnalle.

On pelottavaa ajatella, että hyvinvointimme taso riippuu suurelta osin uuden teknologian kehityksestä tai jopa siitä, että Suomessa on edes yksi huippuyliopisto, kun samaan aikaan todellisia huolen aiheita ovat luonnon saastuminen, eriarvoisuus, väestön ikääntyminen ja nuorten ongelmat. Ilman muuta vauras yhteiskunta pystyy edistämään kansalaisten hyvinvointia paremmin kuin köyhä, mutta tasa-arvo, demokratia ja oikeudenmukaisuus ovat vaurauttakin tärkeämpiä asioita sen jälkeen kun kohtuullinen vaurauden taso on saavutettu. Talouselämän piirissä on viime vuosina ollut näkyvissä tulkintoja ja myös tekoja, jotka osoittavat, että tätä tosiasiaa ei ole tunnustettu.

Meillä on hanke, onko teillä?

Juuri nyt hankeahdistus, jopa -paniikki valtaa yliopiston laitoksia. Onko meidän laitoksellamme tarpeeksi hankkeita, projekteja ja ohjelmia? Naapurilaitoksella tuntuu niitä olevan enemmän kuin meillä. He saavat peräti opetusministeriöltä hankerahaa. Kannattaa siis hyvissä ajoin miettiä, millaisia hankkeita tulisi panna pystyyn. Tarjolla on runsaasti mainioita sanoja: kulttuuri, media, globalisaatio, kehitys, tekniikka, tietotekniikka, taide, palvelu, hyvinvointi, yhteiskunta, ihminen. Valitse mitkä tahansa kolme sanaa – kaksi ei yleensä riitä – niin hanke on lähes valmis. Sen jälkeen perustetaan johtoryhmä, suunnitteluryhmät, alaryhmät ja työryhmät, jotka tuottavat monisivuisia hyvin perusteltuja suunnitelmia ja anomuksia eri tahoille. Pian hanke lähtee elämään ja toivottavasti saa ansaittua huomiota.

Hyvin suunniteltuja hankkeita on yhtä vaikea vastustaa kuin byrokratiaa. Itse asiassa hankkeet juuri lisäävät byrokratiaa, koska ilman yhteistoimintaa ei ole hankkeita. Olemme kaikki mukana hankkeissa, jotka ovat ahneita kuin pahnueellinen porsaita. Ei riitä että hanke on synnytetty, sitä pitää ruokkia, hoitaa, kasvattaa ja laajentaa. Siihen pitää liittää uusia hankkeita, joista syntyy uusia hankkeita. Ne kietoutuvat toisiinsa kuin sienirihmastot sateella. Rihmat ulottuvat lähilaitoksiin, oppilaitoksiin, korkeakouluihin, talouselämään ja ministeriöihin.

Hankkeilta on mahdotonta suojautua. Jyrsijöiden tavoin ne tunkeutuvat minne tahansa. Ei hyödytä perustaa “hankevapaita laitoksia”, sillä hankkeet luikertelevat tavalla tai toisella laitokselle. Erityisen vaarallinen on sähköposti, sillä sinne ilmestyy aivan vaarattoman tuntuinen viesti, jossa kohteliaasti kysytään, että voisiko teidän laitoksenne osallistua tähän uuteen hienoon hankkeeseen. Tulemme mielellämme kertomaan vähän lisää tästä hankkeesta, jonka nimenä on alustavasti “Ihminen kohtaa globalisaation”. Kaikki, joilta olemme kysyneet, ovat tulleet mukaan. Opetusministeriö, TEKES ja Lopen kunta rahoittavat hanketta. Meillä on tällainen esite ja internet-osoitteemme on se ja se. Sieltä sitten aukeaakin upeita kuvia, kaavioita ja viekottelevia tekstejä.

Menemme tietenkin mukaan, jotta voisimme säilyttää edes itsekunnioituksemme rippeet. Kysymme vain vaisusti, mitä tämä meidän laitokseltamme edellyttää. Kunhan nyt vaan olette mukana, ei teiltä paljon vaadita.

Montako hanketta sinun laitoksellasi jo nyt on? Laske mukaan ihan kaikki, isot ja pienet. Kerro ohjelma kahdella ja verkosto neljällä. Jos hankkeita tällä tavoin laskettuna on enemmän kuin yksi vakinaista opettajaa kohden, sinä ja sinun laitoksesi olette kauniisti sanoen lirissä. Oma laitokseni on nyt siinä jamassa, että meidän täytyy vakavasti miettiä, miten selviämme. Hankkeiden vetovastuu kasautuu kauan talossa olleille, tunnollisille ihmisille. Mitä voimme tehdä? Kaikki vähänkin järkevät neuvot otetaan vastaan. Kurjinta on se, että hankkeista voi joskus olla oikeasti hyötyäkin. Joka tapauksessa niitä on vaikea lopettaa monestakin syystä. Monet niistä työllistävät ihmisiä. Joka tapauksessa olemme viisaita, jos emme perusta uutta hanketta ellei toista ole saatu päätökseen tai uutta varten saada ihan oikeasti resursseja. Valitettavasti nämä ehdot eivät juuri koskaan toteudu. Pääsääntö on se, että hanke syö enemmän kuin tienaa.

Hankkeet vievät aikaa nimenomaan tutkimukselta, sillä opetushan pitää hoitaa. Milloin olet viimeksi ehtinyt kaikessa rauhassa lukemaan tuoreita oman alasi lehtiä kirjastossa? Tiedätkö edes missä ne ovat? Jokaisen käynnin välillä kirjaston käyttäytymissäännöt ovat muuttuneet. Tämä ei ole kirjaston vika, se vain todistaa käyntien harvinaisuutta.

Ennen kaikkea on syytä huomata, miten pirullisesti opetusministeriö panee meidät kilpailemaan keskenämme vaivaisista rahasummista. Kyllähän me kaikki tämän tiedämme, mutta pelkäämme, että naapurilaitos vie kaikki rahat. Tämä peli pitää puhaltaa poikki ja käyttää säästyvä aika yliopiston perustehtäviin, opetukseen ja tutkimukseen.

Psykologian opetuksen näköaloja Tampereen yliopistossa

Julkaistu Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden Cortext-lehdessä toukokuu 2005

Aloitin opiskeluni 1964. Minkäänlaista opintojen ohjausta ei ollut. Oli ohjelma, jossa opetus oli hyvin tiiviisti kuvattu. Lähtiessäni opiskelemaan tätini ohje oli: pro:t pois ja peruskurssille. Siihen aikaan piti suorittaa pro exercitio kahdessa vieraassa kielessä. Toimin tätini ohjeiden mukaan ja pääsin alkuun. Sille tielle olen jäänyt, sillä psykologia on tieteistä jännittävin ja mielenkiintoisin. Paljon on muuttunut, mutta jo silloin psykologia oli suosittu ala. Kun aluksi opiskelijat valittiin tiedekuntaan eikä oppiaineisiin, tästä oli luovuttava, koska kovin monet halusivat opiskella psykologiaa. Psykologian suosiossa on toki enemmän hyvää kuin huonoa, sillä saamme joka vuosi hyvin motivoituneita opiskelijoita. Miesten vähyys on siinä mielessä ongelma, että tuskin nykyaikana on hyvä asia, jos jonkin ammatin harjoittajat ovat pelkästään naisia tai miehiä.

Valinta on kuitenkin sen takia ongelmallinen, että halukkuus opiskella psykologiaa johtaa siihen, että sisäänpääsyä yritetään useita kertoja. Jos tämä toive ei toteudu useankaan yrityksen jälkeen, pettymys on varmaan suuri. Useat yritykset hidastavat opintojen aloittamista, mistä meitä ministeriöt arvostelevat. Tavoitteena on, että vuosittain saataisiin uusia opiskelijoita (kevät ja edellinen syksy) 50% vuodesta 2008 lähtien. Tavoite on aika kova, sillä nyt luku lienee jossain 10-15 prosentin paikkeilla. On siis melkoinen pähkinä, millainen valinnan tulisi olla, että se olisi oikeudenmukainen ja toteuttaisi tuon tavoitteen.

Opetusta hallitsee syksyllä käynnistyvä muutos, jonka kouriin me kaikki joudumme. Opettajat ja opiskelijaedustajat ovat koko talven ja kevään ankarasti paiskineet töitä, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman hyvä tulos. Siirrymme siis kaksiportaiseen järjestelmään eli kandidaatin ja maisterin tutkintoihin, jotka tulisi suorittaa viidessä ja puolessa vuodessa. Opetusohjelman tulee tietenkin olla sellainen, että tämä on mahdollista. Toivomme valtaosan etenevän laaditun ohjelman mukaisesti, mutta tiedämme, että eri syistä johtuen tämä ei aina ole mahdollista. Paineet opetuksen koulumaisuuteen ovat lisääntyneet. Heijastaako tätä opiskelijoiden yleisesti käyttämä sana “koulu”, joka kuulostaa suorastaan vähättelyltä vanhan parran korvissa.

Suurin haaste on se, että saadaan vanhan ja uuden ohjelman vastaavuudet selkeästi määriteltyä. Muutokset ovat suuria juuri sen tähden, että opintoviikoista tulee opintopisteitä. Muuntokertoimista on meille annettu kiusallisen epämääräisiä ohjeita, mutta asia on siitä huolimatta hoidettava niin hyvin kuin mahdollista. Suuri muutos on sekin, että Psykonet-yhteistyö laajenee entisestään. Ensi syksynä kaikki viisi peruskurssia toteutetaan Suomen psykologian laitosten yhteistyönä. Moniin oppiaineisiin verraten tämä on kiistaton vahvuus. Tuskinpa muissa oppiaineissa voidaan tarjota näin korkeatasoista opetusta heti peruskurssista alkaen.

Psykonet-yhteistyö näkyy myös muilla opetuksen tasoilla. Yhteistä opetusta on aina tohtorin tutkintoa myöten. Yhteistyön painopiste on kuitenkin ammatillisessa lisensiaattiopetuksessa, joka toteutuu valtaosin yhteisen opetusohjelman pohjalta. Yhteistyön merkittävyys on myös valtakunnallisella tasolla tunnustettu. Olemme yhdessä muiden laitosten kanssa jo toisen kerran opetuksen laatuyksikkö kolmen vuoden ajan. Tästä seuraa jonkin verran aineellistakin hyötyä, mitä olemme voineet käyttää erityisesti ammatillisten opintojen kehittämiseen.

Erityisen iloinen olenkin juuri ammatillisten opintojen tehostumisesta. Muutamassa vuodessa on saatu aikaan sellainen yhteistyö kentän kanssa, että tulevat psykologit voivat tehdä työtä ihan oikeiden asiakkaiden kanssa. Tästä kiitokset Pirkko Niemiselle ja Raimo Lappalaiselle. Ennen heitä hiljan eläkkeelle jäänyt lehtori Matti Kiviaho teki osaltaan suuren työn ammatillisten opintojen kehittämiseksi. Myös tällä tasolla Psykonet-yhteistyö on tiivistynyt.

Laitoksemme kehittämistä rasittaa monille yliopistomme laitoksille yhteinen ongelma eli opetusresurssien puute. Yliopistomme rahoitus on käytännössä pysynyt vuosia aivan samana, joten ainoa lisäys voidaan saada opettajien selkänahasta tai ulkopuolisella rahoituksella. Lisäksi on muistettava, että laman aikana laitoksemme menetti kaksi assistentin virkaa, mikä oli todella ikävä asia. Tuolloin yliopistojen rahoitusta leikattiin tuntuvasti. Kuten yleisesti on tiedossa, maisterin ja tohtorin tutkintojen määrä on kaikesta huolimatta jatkuvasti noussut. Tästä seuraa, että opettajat tekevät yleisesti erittäin pitkiä työpäiviä saamatta siitä mitään lisäkorvausta. Kaiken kukkuraksi me opettajat teemme tätä työtä hyvin motivoituneina ja jopa innostuneena. Voiko olla parempaa yhdistelmää kuin motivoituneet opiskelijat ja opettajat! Myös laitoksen kansliahenkilökunta toimii kiitosta ansaitsevalla tavalla.

Olemme kesällä 2006 muuttamassa uusiin tiloihin vastapäätä yliopiston päärakennusta, jossa kuoppa syvenee ja alkaa kohta täyttyäkin. Uusiin tiloihin tulee kirjasto ja pääosa yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan laitoksista. Tiloja olemme voineet suunnitella pääosin varsin hyvässä hengessä arkkitehtien kanssa. Tilat itse asiassa pienenevät, mutta tulevat nykyistä tehokkaampaan käyttöön. Tämäkin muutto on aikamoinen operaatio. Ne, jotka ovat nähneet työhuoneeni, ymmärtävät, että muutto vaatii hikeä ja kenties kyyneleitäkin, koska ihan kaikkea ei uusiin tiloihin voi viedä.

Laitoksen opettajakunnassa on viime vuosina tapahtunut melkoisesti muutoksia. Virkoja tai toimia on tällä hetkellä täytettävänä kolme, mikä on aika iso osuus opettajista. Täytettävänä on yksi professorin ja kaksi yliassistentin virkaa. Kaikkiin näihin saadaan erittäin pätevät opettajat.

Laitoksen tutkimustyö on hyvin monipuolista ja laajenee koko ajan. Human Information Processing -laboratoriossa tehdään sosiokognitiivisiin prosesseihin ja emootioihin liittyvää tutkimusta, joissa usein on mukana myös neuropsykologinen näkökulma. Näiden lisäksi laitoksella tehdään sekä lasten että aikuisten mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tutkimuksia. Käynnissä olevien projektien luettelo on pitkä. Näihin on myös opiskelijoiden mahdollista päästä mukaan mm. pro gradu -tutkielman merkeissä. Kehotan opiskelijoita muistamaan sen, että juuri projekteissa pro gradu -työt etenevät parhaiten, koska ne perustuvat aina projektissa tapahtuneeseen laajaan esityöhön ja suunnitteluun.

Kun ajattelemme ensi lukuvuotta, varmaankin suurin haaste on saada neljä lukukautta ja uusi opetusohjelma toimimaan sujuvasti. Opiskelijoiden määriä etenkin peruskursseilla on vaikea ennakoida emmekä tiedä miten hyvin opiskelijat ehtivät suorittamaan ne kurssit, joille he ovat osallistuneet.

Monet opettajat vieroksuvat sitä, että yliopistojen toimintaa halutaan monin tavoin rajata. Tavoitteena näyttää olevan se, että työelämään saadaan mahdollisimman nopeasti väkeä. Syntyy vaikutelma, että yliopistossa työtä tekevät, niin opettajat kuin opiskelijat, ovat jotenkin huonosti hoitaneet asiansa, jonka vuoksi heitä täytyy panna kuriin. Ammattikorkeakouluja on samanaikaisesti hyvin resurssoitu eikä kehittämistä näytä haittaavan se, että siellä keskeyttäneitä on runsaasti tai että monille koulutusaloille koulutetaan liikaa väkeä. Yhtenä ongelmana on varmasti ollut se, että opetusministereiksi ei ole saatu päteviä henkilöitä.

Montako yliopistoa Suomeen mahtuu?

Monissa puheissa ja kirjoituksissa yliopistojen määrää on haluttu radikaalisti vähentää. Helsingin yliopiston rehtori esitti jokin aika sitten, että Suomeen mahtuu vain yksi todellinen tiedeyliopisto. Teollisuuden suunnasta tarjottu luku on vähän suurempi eli kolme. Muutama päivä sitten julkistetun selvitysmiehen arvion mukaan luku voisi olla peräti 5-10. Samaa lukumäärää ovat monet muutkin kriitikot tarjonneet. Ovatko nämä luvut lainkaan realistisia?

Taustalla voi olla ajatuksia suuresta tiede-Suomesta. Oikein resurssoituna Suomi voi nousta tieteessä kansakuntien kärkeen, jos ei aivan absoluuttisesti, niin ainakin suhteellisesti. Samalla tavalla puhuvat myös urheilijat ja taiteilijat. Suomi pääsee huipulle, jos vain rahaa pannaan kaksi tai kenties kymmenen kertaa enemmän likoon tai kun asiat pannaan uuteen uskoon. Takana kuultaa ajatus, että olemme ainutlaatuista kansaa, joka vain odottaa puhkeamista kukkaan.

Varmaan on totta, että niin urheilun, tieteen kuin taiteenkin alueella oikein kohdennetut resurssit johtavat ainakin vähän aikaisempaa parempiin tuloksiin, mutta takana pitää olla poliittista tahtoa. En jaksa uskoa, että sitä löytyy tieteen tueksi siihen malliin, kuin on esitetty. Poliitikot eivät usko ihan yhtä vahvasti kuin tiedeväki, että ihmiskunnan pelastus tai taloudellinen nousu tulee ilman muuta tieteen edistysaskeleista.

Näissä keskusteluissa unohtuu myös se, että yliopistojen keskeinen tehtävä on kouluttaa ihmisiä eri ammatteihin valtion, kuntien, talouselämän ja yhteisöjen palvelukseen. Tässä tehtävässä tuskin isojen ja pienten yliopistojen välillä on merkittäviä eroja. Kaikista yliopistoista tulee hyvin koulutettuja virkamiehiä ja -naisia. Tuskinpa tässä yliopistojen yhdistämisestä tai keskittämisestä saataisiin merkittäviä etuja.

Monien kiroama aluepolitiikka on sekin ollut mainio asia niille alueille ja kaupungeille, joihin yliopisto on perustettu. Mitä pienempi ja syrjäisempi kaupunki, sitä merkittävämpi yliopiston vaikutus on ollut sekä henkisesti että taloudellisesti. Myös valmistuneiden sijoittumiseen hajasijoituksella on ollut myönteinen vaikutus.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö toisentyyppiset järjestelyt olisi mahdollisia ja järkeviä. Tehokkuuden näkökulmasta Suomessa on liikaa yliopistoja. Kaikissa yliopistoissa ei tarvitse olla kaikkia aloja eikä väitöskirjoja tarvitse tehdä jokaisen yliopiston kaikilla laitoksilla. Tätä helpottavat paljon tohtorikoulut, joissa eri yliopistojen laitokset yhdessä antavat väitöskirjojen ohjausta. Laitokset ovat usein liian pieniä, jotta ne voisivat vastata hyvin kaikista tehtävistä. Monia hyviä avauksia esimerkiksi yhteistoiminnan suuntaan on jo tehtykin ja yhtä ja toista on vielä mahdollista tehdä. Psykologian laitosten yhteinen Psykonet-verkosto on hyvä esimerkki onnistuneesta yhteistoiminnasta.

Näiden radikaalien puheiden rinnalla on hyvä muistaa, että opetusministerit – ja viime vuosien hallituspuolueet – ovat koko ajan laajentaneet korkeakoululaitosta kehittämällä ammattikorkeakouluja. Vasta nyt on herätty siihen, että ainakin aloituspaikkoja pitää vähentää. Puheet supistamisesta ovat siinä mielessä outoja, että nykyinen laajuus on ollut tietoisen kehittämisen tulosta. Ammattikorkeakoulujen kehittäminen on viime vuosina ollut tärkeämpää kuin yliopistojen kehittäminen. Yliopistoja on kuitenkin samalla syytetty tehottomuudesta, huolimatta siitä, että tulosluvut ovat selvästi nousseet.

Todellisuudessa yliopistojen määrä edelleen kasvaa yliopistokeskusten myötä. Nämä alkavat olla de facto -yliopistoja ja ovatkin sellaisia muutamien vuosien kuluttua. Onhan selvää, että nämä laajentuvat keskukset eivät enää halua olla alisteisia jollekin yliopistolle. Poliittista tukea tälle pyrkimykselle varmasti jossakin vaiheessa löytyy. Tätä taustaa vasten puheet yhdestä, kolmesta tai edes viidestä yliopistosta ovat lähes absurdeja. Kuka opetusministeri tai mikä hallitus haluaa lopettaa jonkin yliopiston toiminnan? Sen päivän haluaisin nähdä – joskaan en sellaista toivo.

Kun korkeakoulujen ja yliopistojen – tai ns. keskusten – määrä kasvaa, ratkaisuna tulee olemaan kaikenlaisen yhteistoiminnan suosiminen. Tästä on varmasti hyötyäkin, mutta sen hinta voi olla suuri. Korkeakouluväki joutuu kuluttamaan suuren osan työajastaan erilaisissa johtokunnissa, suunnitteluryhmissä ja työryhmissä. Tämä puolestaan syö aikaa juuri tutkimukselta, jonka merkitystä aiheellisesti on haluttu korostaa. Luontevin tapa edistää tutkimuksen laatua on lisätä tutkimusrahoitusta sekä vähentää yliopistojen sisäänottoa. Monet laitokset joutuvat ottamaan aivan liian paljon opiskelijoita opettajamäärään nähden. Myös vapaaehtoisuuteen ja todellisiin tarpeisiin perustuva, yhteistoiminta on useimmilla aloilla hyödyllistä.

Hyvä on muistaa sekin, että vaikka Suomessa ei ole kansainvälisten arviointien mukaan yhtään todellista huippuyliopistoa, meidän yliopistojemme taso on todennäköisesti keskimäärin hyvä. Jopa Yhdysvalloissa on runsaasti sellaisia yliopistoja, jotka eivät sijoitu edes tuhannen parhaan listoille.

UPJ, TURA, HOPS!

Kevät 2005

Olen viime aikoina tuntenut itseni ärtyneeksi lähtiessäni työpaikalle. Olenko niin paikoilleni jämähtänyt, että vastustan kaikkia hienoja uudistuksia? Tosin olen yli 30 vuoden aikana ollut toteuttamassa aika monia uudistuksia, joiden väli lyhenee koko ajan. Eilen minulla kuitenkin välähti, mistä ärtymykseni johtuu. Laajalle levinnyt ärtymys ja viihtymättömyys johtuu kahdesta asiasta. Todellisia ongelmia ei ole tunnustettu tai ne on ymmärretty väärin ja kun ratkaisuja on kehitelty, ne pikemminkin tuottavat uusia ongelmia kuin ratkaisevat varsinaisia ongelmia.

Tutkinnonuudistus puhtaasti rakenteellisten tavoitteiden vuoksi ei voi innostaa ketään. Juuri kuin koulutusohjelmat on eri aloilla saatu aika toimiviksi, niitä täytyy rukata sen vuoksi, että muualla Euroopassa rakenne on toisenlainen. Tietenkin useimmilla laitoksilla tehdään samalla sisällöllisiäkin muutoksia, mutta ulkoa ohjattu suunnittelu on omiaan vähentämään aitoa innostusta sisällölliseen kehittämiseen.

Tutkintojen uudistukseen liittyy opintojen nopeuttamiseen tähtääviä tavoitteita, joihin pyritään myös opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien avulla. Varsinkaan poliitikot eivät ole uskoneet, että todelliset opiskeluajat eivät poikkea paljonkaan siitä, mikä tilanne on muualla maailmassa. Mitään vaikutusta ei ole ollut silläkään, että Suomessa sijoitutaan nopeasti koulutuksen edellyttämiin tehtäviin toisin kuin muualla Euroopassa. Varsinainen ongelma – jos se ylimalkaan on ongelma – on se, että opiskelijat ovat työssä opiskelun aikana eivätkä ota lainaa. Erilaisilla pakotteilla tähän voidaan jossain määrin vaikuttaa, mutta todellista ongelmaa niillä ei ratkaista.

Oppaisiin, ohjeisiin ja neuvontaan näyttää pätevän se lainalaisuus, että mitä enemmän oppaita ja ohjausta, sitä heikommin opiskelijat näyttävät olevan selvillä siitä, miten opinnot etenevät ja mitä heidän pitäisi tehdä. “Vanhoina hyvinä aikoina” mitään ohjausta ei ollut tarjolla, mutta en muista, että tämä olisi koettu ongelmana. Tutkimuskin osoittaa, että valintojen runsaus lisää valinta-ahdistusta ja tehtyihin valintoihin liittyvää katumusta. Toisaalta opiskelijoita pitäisi kohdella aikuisina ja toisaalta heitä pitäisi holhota kuin lapsia. Voin pistää nimeni jonkin HOPSin alle, mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että opiskelijalla itsellään on vastuu siitä, miten hän opinnoissa etenee. Oppiaineen vastuu rajoittuu siihen, että eteneminen kursseilla tehdään mahdollisimman sujuvaksi eikä jonottaminen ole tarpeen.

Nuo pakotteet ja keinotekoiset ratkaisut eivät poista sitä tosiasiaa, että opiskelijat haluavat tehdä työtä ja varsinkin sellaista työtä, jota työnantajat heiltä odottavat ja että he haluavat pitää elintasonsa samantapaisena mihin ovat tottuneet vanhempiensa kotona.

Yliopistojen palkkaukseen liittyy epäkohtia, joista suurin on jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiksi ryhtyvien palkan mataluus ja työsuhteen epävarmuus. Toinen epäkohta on yliopistojen palkkatason mataluus suhteessa muihin oppilaitoksiin. Kolmas epäkohta liittyy työmäärään jatkuvaan kasvuun. Vuotuisen työmäärään määrittely 1600 tuntina on irvokasta, sillä useimmat opettajat tekevät paljon enemmän työtä, jotkut jopa 2200 tuntia vuodessa. Palkka ei tietenkään ole missään suhteessa tällaiseen työmäärään. Neljäs ongelma liittyy siihen, että pätevöityminen omassa virassa ei johda palkkaluokan muutokseen.

Uusi palkkausjärjestelmä eli UPJ voi olla osittainen ratkaisu ensimmäiseen ja/tai neljänteen ongelmaan, mutta se tuo samalla merkittäviä uusia ongelmia. Ja/tai -ilmaus oli edellä täysin tietoinen, sillä molempiin rahat tuskin riittävät, sillä “alemmat opettajat” ovat niin selvässä palkkakuopassa. Suhteessa muihin oppilaitoksiin palkkataso tuskin nousee, sillä kaipa heilläkin on oma UPJ:nsä, johon valtio valuttaa näitä upeita lisärahoituksia. Todellisten työtuntien ja kuvitteellisten työtuntien epäsuhta sen kun pahenee, sillä UPJ ja monet muut hallinnolliset tehtävä lisäävät erityisesti esimiesten ja myös muiden opettajien työtä. Jos pätevän ja taitavan opettajan tai tutkijan palkka todella nousee, se on tietenkin hyvä asia, mutta mahtaneeko tämä todella toteutua?

UPJ:n sisäänajo on ollut sekavaa. Ohjeet vaihtuvat melkeinpä päivittäin. Vaikka kuinka asiat korjautuisivat myöhemmin, tämä jättää järjestelmästä hyvin kielteisen kuvan. Toiseksi järjestelmässä on sisäänrakennettuja ongelmia. Tehtävän vaativuus on kirjattava niin, että siinä saa vaikuttaa itse työ lisäksi myös tehtävän haltijan taidot ja kyvykkyys. Kuitenkin sen lisäksi arvoidaan erikseen vielä näitä samoja asioita. Minusta virat ja toimet pitäisi kiinnittää johonkin palkkatasoon, jonka jälkeen niitä pätevöitymisellä ja ansioilla voidaan korottaa. Järjestelmä voisi olla paljon nykyistä yksinkertaisempi.

Suuri ongelma on se, että toimimme yliopistoissa asiantuntemuksen emmekä hierarkisen järjestelmän puitteissa. On paljon asioita, joissa assistentin mielipide on aivan samanarvoinen kuin professorin. Laitosten johtajan valta on monessa suhteessa rajallista eikä sen korostamiseen useimmilla johtajilla ole mitään haluakaan. Laitoksilla toimitaan hyvin vastuullisesti, mihin ulkoisen kontrollin tuominen istuu huonosti. On olemassa tutkimuksia, joiden mukaan sisäisen motivaation muuttaminen ulkoiseksi vaikuttaa kielteisesti omaan työhön. Tällainen pisteiden jakaminen vaikuttaa samalta kuin jos lapsille jaetaan karkkia ja toisten uhataan jäävän niitä ilman, jos ei ole kiltti. Koko idean takana on tietenkin kaikkialla lisääntyvä kilpailun ideologia, jonka kuvitellaan johtavan hyviin tuloksiin. Tietenkin asiasta tulee sen vuoksi vakava, että tätä peliä pelataan ihmisten palkoilla.

Todellinen ongelma on se, että yliopiston vakinaisessa virassa olevilla jää yhä vähemmän aikaa tutkimukseen tai opetuksen valmisteluun. Laitoksia pommitetaan mitä ihmeellisemmillä tehtävillä, kyselyillä ja ohjeilla. Lisäksi määrärahojen valvontaa halutaan koko ajan tehostaa, koska meihin ei luoteta. Valvonnan kustannukset ovat pienten laitosten määrärahojen puitteissa paljon suuremmat kuin mahdollisen vilpin tai huolimattomuuden. Seuraus on juuri se, minkä yllä kuvasin. Opettajat tekevät tolkuttoman pitkiä työpäiviä, koska he edelleenkin haluavat tutkia. On absurdia, että opettajille tarjotaan yliopistojen omissa tutkimuskeskuksissa mahdollisuuksia tutkia, koska he eivät ehdi virassaan tarpeeksi tutkia.

Ainelaitosten johtajien tehtävä on kaiken tämän suunnittelun keskellä hyvin epäkiitollinen. Useimmat ovat joutuneet tähän tehtävään puolipakosta, mitä he jatkuvasti manaavat, koska aikaa yliopiston oikeisiin tehtäviin ei ole riittävästi. Kaikki tietävät, että johtaminen ei ole mikään ansio missään yliopistovirassa. Johtajan valtaa rajoittavat suuresti neuvostot, kollegiot ja tiedekunnat, mikä ei sinänsä ole huono asia, mutta tekee johtajan tehtävästä ristiriitaisen ja epäselvän. Kun johtajien tehtävät koko ajan lisääntyvät, halukkuus näiden tehtävien vastaanottamiseen vähenee koko ajan.

Juuri tämän hetken näkökulmasta surkein asia on monien uusien asioiden kasautuminen juuri vuodelle 2005. Syyttävä sormeni kohdistuu tässä sekä opetusministeriön että ammattiliittojen suuntaan. Kuinka kehtasitte saattaa meidät tällaiseen tilanteeseen? Nykyisin aiheellisesti puhutaan työsuojelusta ja muista mainioista asioista, mutta valtion työnantajana ei tarvitse välitää tällaisista asioista hiukkaakaan.