Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Minuus: Vastaus löytyy sisältä

Yhdysvalloissa uskotaan yleisesti, että vastaukset onnellisuuteen ja hyvään elämään löytyvät yksilön sisältä – mitä tämä ilmaus sitten tarkoittaakin. Olipa kyse puhtaasti oman onnellisuuden edistämisestä esimerkiksi meditaatiolla tai hyväksyvällä läsnäololla tai myötätunnosta tai ystävällisyydestä, kyse on kuitenkin yksilön projektista. Se tuskin koskaan sujuu yksin, sillä se tarvitsee tueksi ohjaajaa tai terapeuttia. Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -idea tuntuu aluksi hyvältä, sillä se antaa vastuuta ja voi auttaa löytämään itsestä sellaisia myönteisiä voimia, jotka edistävät onnellisuutta. Jos löytää sisäinen rauhan ja myötätunnon, mikä sen hienompaa. Jos tällaisten löytöjen määrä yhteiskunnassa lisääntyisi, yhteiselämä olisi paljon parempaa.

Tähän projektiin liittyy myös vaaroja. Se tekee yksilöstä oman saarensa, johon on pääsy vain hänen opettajallaan. Muuten hän on yksin projektinsa kanssa. Hän voi levittää hyvää ympärilleen tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä, mutta nuo muut ihmiset eivät ole hänelle itsessään tärkeitä, vaan ne ovat hänelle kohteita, jopa välineitä. Hän toimii myönteisesti, koska se on hänen oman onnensa edellytys.

Entä jos hän ei onnistukaan tässä projektissa? Tasapainoa ei löydy, eikä aina jaksa olla ystävällinen. Silloin odottaa muilta ystävällisyyttä. Jos projektissa tulee ongelmia, kuinka paljon ulkopuolista ohjausta tarvitaan? Riittäkö yksi kurssi vai tarvitaanko pitkäaikainen valmentaja? Jokainen itsensä kehittämiseen pyrkivä huomaa, että sisällä on paljon muutakin kuin kauniita ja hyviä ajatuksia. Jos edistystä ei tapahdu, voi vain syyttää itseään.

Toinen ongelma liittyy siihen maailmankuvaan, jota tällainen itsensä kehittämisen oppi tarjoaa. Kyseessä on yksilökeskeisen kulttuurin tuote. Vaikka maailmassa on monenlaisia epäkohtia ja vääryyksiä, yksilökeskeinen projekti voi johtaa tulkintaan, että niille ei voi mitään. Voin suhtautua myötätuntoisesti ongelmista kärsiviin ihmisiin, mutta mitä voin yksin tehdä? Yhteisten ongelmien ratkaisuissa tarvitaan yhteistyötä ja poliittista toimintaa, koska se on varmin keino päästä eteenpäin.

Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -ideologia kehottaa työtöntä etsimään sitkeästi työtä ja suhtautumaan tilanteeseensa tyynesti ja ystävällisesti siitä huolimatta, että hänen panoksensa on todettu tarpeettomaksi markkinatalouden palveluksessa. Parempi vaihtoehto on olemassa, Hänellä on oikeus suuttua ja arvostella vallitsevaa järjestelmää. Hän voi osallistua sellaiseen toimintaan, joka pyrkii jakamaan työtä eikä kasaamaan sitä yhä pienevälle joukolle. Hänellä on oikeus ajaa sellaista yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takaa myös hänelle riittävän toimeentulon.

”Vastaus löytyy sisältä” -ideologia on ikävällä tavalla liittoutunut kulutusta ja tuhlaamista suosivaan järjestelmään, koska se vääristää kaikki ongelmat yksilön sisäisiksi ja estää siten yhtenäisen, laaja-alaisen kritiikin syntymistä. Näemme tämän konkreettisesti Yhdysvalloissa, jossa yksilön tärkeyttä korostava ideologia on johtanut jähmettymiseen ja polarisaatioon.

Mitä irrallisempia ihmiset ovat, sitä helpompi heitä on hallita nykyajan pehmein keinoin. Kovia keinoja ei enää tarvita, sillä mainonta ja talouselämää suosiva propaganda riittää. Yhdysvalloissa poliitikot palvelevat sekä tietoisesti tai että tiedostamatta suuria yrityksiä, joista monet ovat monikansallisia. Irrallisista yksilöistä muodostuvaa kansaa on helpompi hallita vaarallisilla ideologioilla kuin yhteistoimintaan ja luottamukseen uskovia kansalaisia.

Irralliset yksilöt eivät käy taistelemaan epäkohtia vastaan, vaan alistuvat siihen, mitä heille annetaan.  Esimerkiksi käy sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttaminen. Kilpailuttamisen monimutkaisessa prosessissa pärjäävät lopulta vain kaikkein suurimmat kansainväliset yritykset, jotka eivät maksa veroja Suomeen. Jos suurten yritysten toimintaa jollakin lailla rajoitetaan, ne haastavat valtion, maakunnat tai kunnat oikeuteen ja voittavat. Miksi kouluja ei kilpailuteta – tai vaikka vankiloita? Mikä terveydessä on sellaista, että juuri se voidaan altistaa markkinoiden temmellyskentäksi?

Miksi sisäisen kokemuksen merkitys on jatkuvasti vahvistunut? Kyse on länsimaissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta siinä, miten ihmiset suhtautuvat itseensä. Yhteisöllisessä kulttuurissa minuuden kokemuksen on mukauduttava yhteisiin tavoitteisiin ja velvollisuuksiin, mutta yksilökeskeisessä kulttuurissa on lupa ja myös velvollisuus toteuttaa itseään jopa muiden ihmisten kustannuksella. Minuuden vahvistumiseen liittyy myös yksityisyyden idea, oma aika ja tila, riippuvuuden tragedia, oman elämän hallinta, omat projektit ja haavoittuvuuden kokemus.

Kehotus ”tunne itsesi” ei enää merkitse peilaamista johonkin ihanteeseen, vaan oikeutta elää autonomista ja autenttista elämää. Tulkinnat tästä uudesta minuudesta ovat uskomattoman hajanaisia ja ristiriitaisia, kuten seuraava kirjallisuudesta poimittu luettelo osoittaa:

  • Toinen minuus (Sherry Turkle)
  • Tyhjä minuus (Philp Cushman)
  • Kyllästetty minuus (Kenneth Gergen)
  • Monta minuutta (Kenneth Gergen)
  • Heijastava minuus (Anthony Giddens)
  • Instrumentaalinen minuus (Charles Taylor)
  • Mahdolliset minuudet (Wurf & Markus)
  • Egoistinen minuus (Paul Vitz)
  • Narsistiinen minuus (Christopher Lash)
  • Totalitaarinen mminuus (Anthony Greenwald)
  • Minuuden kirous (Philip Leary)
  • Kaleidoskooppinen minuus (Deaux & Perkins)
  • Paradoksinen minuus (Kirk Schneider) 
  • Puolustautuva minuus (Kerry Thomas)
  • Jakautunut minuus (Jerome Bruner)

Johtopäätös näistä kuvauksista voi olla joko se, että minuus on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen idea tai sitten se todella voi eri yksilöillä ja eri tilanteissa olla mitä tahansa noista vaihtoehdoista. Näiden lisäksi termit tietoinen, tiedostamaton, individualistinen, kollektiivinen, postmoderni, sosiaalinen, todellinen, aito, ideaalinen minuus ja identiteetti ovat yleisessä käytössä. Filosofit, psykologit ja sosiologit eivät ole saaneet pitävää otetta tästä uudesta ideasta.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hyveiden paluu

Teologit, filosofit ja kasvatuksen asiantuntijat ovat luottaneet siihen, että hyveet edistävät onnellisuutta. Arkielämä ei tätä kuitenkaan yksiselitteisesti tue, sillä hyvien ihmisten elämä voi olla onnetonta ja pahat ihmiset nauttivat elämästä pahoista teoistaan huolimatta. Hyvien ihmisten kovista kohtaloista olemme lukeneet ja kuulleet, mutta eikö paha lopulta saa palkkansa? Pahat ihmiset voivat jopa pitkään nauttia elämästä ja olla jopa onnellisia, mutta aikanaan heidän onnellisuutensa romahtaa. Näin haluamme uskoa. Onko tämä uskomus perusteltua?

Positiivisen psykologian piirissä korostetaan hyveiden merkitystä. Kehotus hyveitten vaalimiseen toistuu heidän artikkeleissaan ja kirjoissaan. Esimerkiksi Martin Seligman, positiivisen psykologian isä, tuo hyveitten merkityksen vahvasti esiin kirjoituksissaan ja kirjoissaan (erityisesti Authentic Happiness, suom. Aito onnellisuus). Autenttinen, aito onnellisuus perustuu jokaisen ihmisen tärkeimpien moraalisten vahvuuksien tunnistamiseen ja vaalimiseen työssä, rakkaudessa, leikissä ja kasvatuksessa, tähdentää Seligman.

Positiivisen psykologian peruskiven muurasi juuri Seligman vuonna 1998, jolloin hän alkoi käyttää tuota sanaa. Aivan uudesta asiasta ei tietenkään ollut kysymys, sillä Abrahan Maslow käytti sanaa ”positiivinen psykologia” jo paljon aikaisemmin ja tietenkin myös positiivisia ominaisuuksia ja tunteita oli tutkittu jo ennen vuotta 1998. Sana onnellisuus vilahtelee tutkimuksissa jo viime vuosisadan alussa, mutta on kiistatonta, että ”negatiivinen psykologia” oli saanut valta-aseman. Psykologit tutkivat erityisesti kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta, masennusta ja vihaa sekä kielteisiä tulkintoja ja asenteita, kuten ennakkoluuloja.

Lapsen kehitystä tutkittaessa on aina kiinnitetty huomiota myös myönteisiin asioihin, samoin persoonallisuuden tutkimuksessa mukana on aina mukana myös ominaisuuksien myönteinen pää. Humanistiset psykologit olivat jo 50 vuoden ajan pohtineet esimerkiksi rakkautta ja elämän tarkoitusta, mutta hyveitä kuvaavia sanoja käytettiin hyvin varovasti. Joka tapauksessa outoa oli se, että psykologian perusteiden oppikirjoissa ei yleensä ollut edes hakusanana onnellisuutta, toivoa, kiitollisuutta, anteeksiantoa, nöyryyttä tai oikeudenmukaisuutta. Kaiketi ajateltiin, että näitä ei voida objektiivisesti tutkia.

Kun psykologiassa oli jatkuvasti korostettu arvojen suhteen neutraalia asennetta, nyt suhtautuminen muuttui radikaalisti. Vaikka tieteellisessä tutkimuksessa edelleen tähdennettiin objektiivista otetta, näiden tulosten sovelluksissa otettiin rohkeasti kantaa moraalisesti oikeiden valintojen puolesta. Positiiviset psykologit istuvat siten kahdella tuolilla, mikä on aiheuttanut myös kritiikkiä. Onko tieteen ja etiikan yhdistäminen suotavaa?

Tätä jälkeenpäin ajatellen omituista vinoutumaa positiivisen psykologian tutkijat halusivat korjata. ”Psykologia ei ole vain tautien, heikkouksien ja vammojen tutkimusta, vaan se on myös vahvuuksien ja hyveiden tutkimusta. Hoito ei ole vain virheiden korjaamista, vaan se on myös myönteisen vahvistamista” (Seligman, 2002, 4). Näin olisivat myös humanistisen psykologian edustajat voineet kirjoittaa, mutta he eivät samalla tavalla panostaneet konkreettiseen empiiriseen tutkimukseen kuin positiiviset psykologit, joista monet olivat jo luoneet uraa ”negatiivisen psykologian” piirissä.

Positiiviset psykologit alkoivat kysyä ikivanhoja, pitkään psykologiassa vältettyjä kysymyksiä, kuten ”miten minun tulisi elää, mikä on oikeata ja hyvää, miten hyvään voidaan ohjata?” Tällaiset kysymykset ovat tietenkin olleet psykologian sovellusten, etenkin psykoterapian taustalla, mutta niitä ei yleensä tuotu julki. Terapian oppikirjoissa korostettiin terapeutin neutraalisuutta. Asiakkaan arvot ovat toiminnan lähtökohta, ei terapeutin.

Myös hyvästä luonteesta on lupa puhua. Seligmanin mukaan ”hyvä luonne on positiivisen psykologian ydinolettamus”. Hyvästä luonteesta puhuminen ei kuitenkaan enää ole neutraalia tiedettä, koska silloin hyvä on määriteltävä. Silloin arvot tulevat mukaan. Ottavatko psykologit nyt teologien paikan moraalin asiantuntijoina? Siihen liittyy omat vaaransa kuten uskontojen historia osoittaa. Toistaiseksi ihmiset kysyvät halukkaasti neuvoa psykologeilta, mutta he saattavat kyllästyä ohjeiden tulvaan. Niiden määrä on tällä hetkellä valtava, mitä kuvastaa saatavilla olevien onnellisuuden oppaiden määrä.

Lähteet:

  • Seligman, M. E. P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Simon and Schuster.
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Pohdintaa hyvästä ja pahasta

Ihmiset selviytyvät hyvin arkisista asioistaan. Käyvät työssä, pitävät huolta perheestään ja puuhaavat kaikenlaista. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Kysyttäessä he sanovat olevansa tyytyväisiä elämäänsä. He ovat optimistisia ja luottavat siihen, että tulevaisuus tuo pikemminkin hyviä kuin huonoja asioita.

Kuitenkin samaan aikaan on paljon havaintoja siitä, kuinka hauraita ja haavoittuvia ihmiset ovat. Tapahtuu jotakin sellaista, joka saa ihmisen särkymään. Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Olen särkynyt saviruukku. Pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin. En millään murtunut ois.” Tämä on osuva kuvaus ihmiselämästä. Saviruukut menevät herkästi rikki, sillä jo yllättävän pieni kolaus saa ne hajoamaan. Sama pätee myös ihmisiin. Särkyminen on usein sekä itselle että ympärillä oleville arvoitus. Arvoitus on toki sekin, miten paljon jotkut ruukut kestävät. Jopa hauraalta näyttävä ruukku kestää useita iskuja ja pikemminkin vahvistuu jokaisen iskun jäljiltä.

Psykologit ja filosofit ovat esittäneet täysin vastakkaisia tulkintoja ihmisenä olemisesta. Näistä yleisempi on ollut käsitys, jonka yhden version luin hiljattain. Israelilainen psykologian professori Dov Shmotkin kuvasi elämää tähän tapaan: Me elämme maailmassa, jossa on monenlaisia uhkia ja vaaroja, joista koetamme selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme kuitenkin selviytyjiä ja kukoistajia uhkista ja vaaroista huolimatta.

”Terrorin hallinnan teoria” kuvaa elämän paljon ankarampana. Sosiaalipsykologian professori Jeff Greenberg on työtovereineen laatinut teorian, jossa lähtökohtana on kuolevaisuudesta koettu kauhu, jopa terrori, jota ihminen koettaa kaikin tavoin torjua mielestään, koska sen tunnistaminen johtaisi lamaantumiseen. Sen vuoksi kulttuurit tarjoavat erilaisia suojakeinoja, joista tärkeimpiä ovat uskonnot ja ideologiat. Yhteinen usko yhdistää ja antaa sitä tunnustavalle oman roolin ja tehtävän Suuren Kertomuksen osana ja palvelijana.

Myös terapeutti Albert Ellisin näkemys oli pessimistinen. Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan irrationaalisia, joskin siinä on aste-eroja. Jotkut tulevat hyvin toimeen järjettömien ajatustensa kanssa, mutta toiset ahdistavat niillä itseään. Niistä pahimpia on pitäisi, täytyisi ajattelu. Pitäisi olla parempi, olisi pitänyt tehdä silloin paremmin. Olen huono ihminen, jos en toimi niin kuin minun odotetaan toimivan. Tästä järjettömyydestä haittaa pääasiassa itselle, mutta on tietenkin myös sellaista järjettömyyttä, josta on haittaa muille. Sellaiseksi Ellis katsoi uskonnot. Niille ei mitään mahda, mutta terapia auttaa niitä, jotka kärsivät täydellisyyden tavoittelusta.

Ellis halusi irrottautua Sigmund Freudin näkemyksistä. Hän piti psykoanalyyttistä terapiaa toivottaman hitaana ja tehottomana. Ihmisen irrationaalisuutta vastaan oli syytä hyökätä suoraan ja kertoa heille, millaisia heidän harhansa olivat. Freud oli vielä enemmän pessimisti ihmisen suhteen. Hänen näkemystään ihmisestä kuvannee parhaiten arkinen ilmaus ”ihan pihalla”. Ihminen ei tajua omia ongelmiaan ja pyrkii peittelemään niitä. Tämä yritys johtaa neurooseihin. Freudin kerrotaan sanoneen, että ”luomisen tarkoitus ei ollut ihmisen onnellisuus”.

Eksistentiaalifilosofit varoittavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jonka arkinen työ ja aherrus yleensä peittävät, mutta etenkin kriisien kohdatessa se herkästi puhkeaa esiin. Silloin ihminen kysyy, miksi näin on käynyt? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Eikö elämä olekaan oikeudenmukaista? Jos vastauksia ei tunnu löytyvän, silloin ahdistus valtaa koko persoonan ja voi muuttua masennukseksi.

Viime vuosikymmenten aikana psykologian piirissä on ilmennyt aivan toisenlaisia tulkintoja. Niillä toki on ollut omat edeltäjänsä, mutta nyt saamme kuulla, että kaikki voivat olla onnellisia, koska meidät on sellaisiksi tarkoitettu. Jo Jean Jacques  Rousseau uskoi, että ihminen on luonnostaan hyvä ja onnellinen, mutta ympäristö ei anna sille mahdollisuuksia. Tämä ei vielä 1700-luvulla saanut paljonkaan vastakaikua, mutta nyt tuo idea on otettu auliisti vastaan. Myös humanistisen psykologian edustajat, kuten Abraham Maslow ja Carl Rogers olivat vakuuttuneita ihmisten luontaisesta hyvyydestä, vaikka tunnistivat ympäristön paineet ja ihmiselämän vaikeudet.

Nyt tarjolla on runsaasti onnellisuuden ja hyvän elämän oppaita, joissa lähtökohtana on ihmisen luontainen onnellisuus. Se helposti piiloutuu, mutta voidaan tunnistaa, löytää ja vapauttaa lujan uskon ja tahdon avulla. Siinä ei enää ympäristö ole esteenä, koska ihmisen ajattelu nujertaa sen. Kirjasta Being Happy saamme hyviä uutisia: ”Every day in every way I am getting better and better and better.” “However much beauty and magic you have enjoyed up until now, you can choose to have more from today. It is choice time, every day.”

Uskontojen piirissä tällaiset tulkinnat torjutaan. Kristinuskossa ihminen on syntymästä lähtien synnin alainen olento, idän uskonnoissa muistutetaan ihmiselämään kuuluvasta kärsimyksestä. Islam tunnustaa kivun ja kärsimyksen, mutta uskova voi saada rauhan alistumalla Allahin tahtoon. Kaikissa suurissa uskonnoissa ihmisen itsekkyys vaikeuttaa hyvän elämän saavuttamista. Uskonnoista annetaan usein liian pessimistinen kuva, sillä kaikissa uskonnoissa on keinoja, joiden avulla voidaan saavuttaa rauha, pelastus tai valaistus – vaikkakin ihmisenä olemisen rajat tulevat aina vastaan. Luottamus ja alistuminen Jumalan tahtoon, jumaluuteen tai kohtaloon on olennaista, sillä ihmisen on pakko tunnustaa vajavaisuutensa ja pienuutensa. Kaikissa uskonnoissa on painotuksia, joissa joko ihmisen pahuus tai hyvyys korostuu.

Biologiassa ja psykologiassa on aina viime vuosikymmeniin asti korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä. Sitä on perusteltu evoluution avulla. Ihmisen geenit ovat itsekkäitä, mikä on auttanut häntä ja hänen sukulaisiaan selviytymään olemassaolon taistelussa. Vieraiden ihmisten selviytymisestä ei välitetä, ellei siitä ole jotakin hyötyä. Tätä näkemystä on onneksi alettu tasapainottaa tulkinnoilla, joiden mukaan itsekkyyden ohella ihmisessä on yhteistoiminnan ja jopa empatian geenejä, jotka ovat suuresti helpottaneet elämää.

Itsekkyyttä korostavat joutuvat pohtimaan, miksi ihmiset ovat näinkin hyvin selviytyneet. Jos ihminen on itsekäs, kuinka mitään hyvää voi olla? Riittääkö selitykseksi se, että ihmisellä on rationaalista itsekkyyttä eli hän osaa pitää välittömän itsekkyytensä kurissa saadakseen tulevia etuja? Riittääkö tällainen laskelmointi selittämään sen, että ihmiset eivät jatkuvasti ole toistensa kurkussa tai että valtaosa ihmisistä on tyytyväisiä elämäänsä?

Voiko tiede sanoa jotakin ihmisen olemuksesta? Jotakin tiede voi sanoa, mutta se tuskin tyydyttää niitä, jotka haluavat joko-tahi -vastauksen. Psykologit kysyvät, mitä ihmiset ajattelevat näistä asioista ja he voivat havainnoida, mitä ihmiset tekevät. Tieteen avulla voidaan esittää tutkimustietoa siitä, mihin suuntaan ihmisen olemus kallistuu. Onko hyvyyttä enemmän kuin pahuutta?

Sivut: 1 2
Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Historia toistaa itseään

Aika ajoin käydään keskustelua siitä, toistaako historia itseään. Minusta historia toistaa itseään. Nyt EU:n ruhtinaiden hallinto on hyvin samanlaista kuin keskiajan kuninkaiden ja ruhtinaiden. Suurten valtakuntien hallitsijat lähettivät käskyjään ympäri valtakuntaansa. Rakennetaan uusi kaupunki sinne (saattoi olla suota), olutta saa myydä vain perjantaisin ja rahvas ei saa käyttää hienoja vaatteita. Valtakunnan alueiden erilaisuutta ei näissä ohjeissa huomioitu. Käskyt tulivat jostakin kaukaa ja olivat usein vaikeasti ymmärrettäviä. Parhaimmillaan käskyt olivat hyväntahtoisia, mutta yleensä mielivaltaisia.

Nyt EU:n ruhtinaat toimivat samoin. Olipa valtakunnan alue Lapissa tai Sardiniassa, samojen sääntöjen tulee päteä. Käskyt ovat vaikeasti ymmärrettäviä, mistä osuva esimerkki on ennallistaminen. Se on käsitteenä absurdi, sillä luonnon tila on suuresti vaihdellut jo sadan vuoden aikana ja lisäksi eri tavoin valtakunnan eri alueilla. Joku EU:n prinssi saattaa poiketa myös Pohjolan perukoilla katsomassa, miltä suo tai metsä näyttää. Hän on kuuntelevinaan, mutta ei kuuntele.

Aivan kuten ennen, myös EU:n hovissa on Pohjolan perukoilta neuvonantajia, mutta he ovat tottuneet siihen, että hovissa tiettyjen alueiden edustajat saavat mielipiteensä kuuluville. Pohjolasta tulleen on vaikea tietää, kuinka pitäisi liittoutua jotta saisi pieniä myönnytyksiä. Eniten hän pelkää sitä, että ruhtinaat suuttuvat, jos vaatii liikaa myönnytyksiä. Jos vain tottelee eikä pidä liikaa melua itsestään, voi käydä niin, että Pohjolassa saadaan elää enimmäkseen rauhassa. Ehkä hovin tarkastajat poikkeavat vain harvoin antamassa nuhteita.

Aivan kuten ennen kuninkaita, myös EU:n ruhtinaita mielistellään. Pohjolassa mietitään kuumeisesti, mikä erityisesti miellyttäisi EU:n ruhtinaita. Yksi erinomainen keino on ennakoida ruhtinaiden päätöksiä ja saattaa ne päätökseen nopeammin kuin muualla. Silloin voi hetkeksi päästä ruhtinaiden suosioon.

Onko siis mikään muuttunut? On sentään, sillä EU:n ruhtinaat eivät ole yhtä julmia kuin entisajan kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kurittivat alamaisiaan myös fyysisesti. Uudet ruhtinaat kajoavat vain omaisuuteen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Kipeästi sekin sattuu. Parannus on sekin, että noilla ruhtinaitten hoviin lähetetyllä edustajilla on oikeus osallistua päätöksentekoon eikä vain tulla kuulluksi. Käytännössä pienen maan vaikutus päätöksiin on perin vähäinen.

Historia todellakin toistaa itseään. Pienten on vaikea saada ruhtinaiden hovissa ääntään kuuluville. Kuinka ollakaan, etäisyydellä on yhä vaikutusta. Kun käskyt tulevat jostakin kaukaa, ne tuntuvat usein oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Usein niitä on niin paljon, että tavallinen kansalainen ei ehdi niihin perehtyä. Mutta väliäkö sillä, kunhan tottelee ruhtinaita.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Epävarmuuden aika

Elämmekö maailmassa, joka muuttuu enemmän kuin koskaan? Sodat, kulkutaudit ja katovuodet ovat ennen aiheuttaneet monenlaisia muutoksia, mutta nyt suuria muutoksia on kasautunut lyhyelle ajanjaksolle. Sellaisia ovat globalisaatio, muuttoliike, pakolaisuus, tekniikan kehitys, informaatiotulva, automaatio, ilmaston lämpeneminen, väestökasvu sekä aivan viime vuosina koronaepidemia ja Ukrainan sota. Näitä muutoksia olisi helpompi kestää, jos ne otettaisiin vastaan yhteisönä, mutta yhteisöt ovat länsimaissa menettäneet merkitystään. Nyt jokaisen on selviydyttävä muutoksista niin hyvin kuin yksin ja läheisten kanssa pystyy.

Selkeä identiteetti on yksi hyvinvoinnin osatekijä. Kun oma paikka maailmassa muuttuu epäselväksi, se aiheuttaa turvattomuutta ja epävarmuutta. Vahva identiteetti antaa perustan, jonka avulla voi tulkita kokemuksiaan. Identiteetti edellyttää riittävän pysyviä ihmissuhteita, kuten ryhmiä ja yhteisöjä, joihin tuntee kuuluvansa. Jos ei kuulu mihinkään ja tiedä omaa paikkaansa, on vaikea tietää, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tulisi toimia.

Tämä muistuttaa kokemuksia aivan oudossa kulttuurissa. Kun ei osaa kieltä ja tunne tapoja, elämä on epävarmaa. Tapahtumia ja kohtaamisia voi ymmärtää aivan väärin, jos ei tunne paikallisia tapoja. Silloin myös itsensä ymmärtäminen heikkenee. Itseymmärrys vaatii tueksi toisten ihmisten peilejä, mutta jos niissä oma minuus näkyy heikosti tai vääristyneenä, seurauksena on epävarmuutta ja ahdistusta. Jos lisäksi sosiaaliset resurssit ovat heikkoja, tilanne vaikeutuu entisestään.

Haluamme vähentää epävarmuutta. Yksi keino on mukautua kulttuurin vaatimuksiin ja odotuksiin niin hyvin kuin osaa. Se edellyttää sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja, jotta tunnistaisi odotukset ja osaisi niihin sopeutua. Jos tämä ei onnistu, silloin hakeudutaan sellaiseen ryhmään, joka (1) jakaa samaa epätietoisuutta, (2) antaa vastauksia siihen, mistä tuo epätietoisuus johtuu ja (3) kehottaa karttamaan toisenlaisia ryhmiä ja viestejä.

Nykyajan yhteiskunnissa on paljon houkuttelevia tarjouksia. Ne antavat yksikertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin vedoten siihen, että juuri tämä tarjous on oikea ja että sen takana on luotettavaa tietoa tai jokin auktoriteetti.  Usein tuo tarjous kehottaa palaamaan ”vanhaan hyvään aikaan”, siihen aikaan, jolloin järjestys vallitsi ja oikea ja väärä osattiin erottaa. Suurissa valtioissa se tarkoittaa vanhan suuruuden palauttamista, koska nykyajan yhteiskunta on monin tavoin häiriintynyt ja kieroutunut. Tarjous, olipa se ideologia tai uskomus, kertoo, ketkä ovat meidän puolellamme ja ketkä ovat meitä vastaan. Sisä- ja ulkoryhmien erottaminen ja musta-valko -ajattelu korostuvat.

Kehittyy polarisaatiota, sillä ideologioiden törmätessä yhteen niiden väliset erot korostuvat. Polarisaatio tuottaa vastustajia, joiden voimaa, häikäilemättömyyttä ja pahuutta korostetaan. Tällaista vastustajaa vastaan on lupa käyttää yhtä ankaria keinoja.

Mistä saadaan luotettavaa tieto? Kuten hiljattain julkaistu YLEn tutkimus osoitti, nuorimmat ikäryhmät ovat eniten vaarassa, sillä heidän arvokas kriittinen asenteensa johtaa etsimään luotettavaa alkuperäistä tietoa. Heidän mielestään se löytyy sosiaalisen median välityksellä. Suoran tiedon lähteenä sosiaalinen media on kuitenkin kyseenalainen, koska paljon riippuu siitä, millaiseen tietoon törmää ja kuka sitä suosittelee.

Valtamedian tarjoamia tietoja epäilevät myös ne, joita omat ongelmat ja epävarmuus ovat pahiten koetelleet. Sekä nuoria että katkeria ihmisiä koskettavat viestit, jotka tarjoavat suoraviivaisia ja yksinkertaisia ratkaisuja nykyajan monimutkaisiin ongelmiin. Varmoja ja selkeitä vastauksia antavat henkilöt ja ryhmät saavat paljon valtaa, sillä heille kertyy runsaasti kannattajia. Nämä tietävät mikä on totta ja kehottavat varomaan valtamediaa. Kriittisyyden idea kääntyy helposti vastakohdakseen, koska vaihtoehtoiset tulkinnat torjutaan jyrkästi.

Johdonmukainen seuraus tästä mustavalkoisesta ajattelusta ovat salaliittouskomukset. Niiden avulla asiat selkiytyvät. Vastustajilla on pirullisia aikomuksia oikean tiedon omaavia ihmisiä vastaan. Näiden oikeiden näkemysten tuottama vastustus lujittaa uskomuksia ja vahvistaa sitoutumista tiedostavien ryhmään ja uskomuksiin. Uskomukset auttavat näkemään suuria ja pieniä merkkejä siitä, miksi juuri tämän ryhmän käsitykset ovat oikeita.

Kirjat / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 2: Geenit, ympäristö ja tilannetekijät (2022)

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 2: Geenit, ympäristö ja tilannetekijät.
2022. Helsinki: Basam Books.
ISBN 987-952-379-358-3

Tunne siitä, että ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, on perustavanlaatuisen tärkeää ihmisen selviytymiselle ja hyvinvoinnille. Ymmärryksen puute aiheuttaa avuttomuutta ja turvattomuutta. Kun emme ymmärrä, kysymme “miksi”. Miksi elämä on näin kovaa? Miksi tuolla kaukana ajatellaan asioista niin toisin kuin täällä?

Lopullisia ja täydellisiä vastauksia emme koskaan saa, mutta tutkimalla ja pohtimalla saamme kuitenkin niin tyydyttäviä vastauksia, että niiden kanssa pystyy elämään.

Tällaisia vastauksia kohti pyrkii onnellisuusprofessori Markku Ojanen Miksi-kirjasarjassaan. Toisen osan punaisena lankana on kuvata ihmisen toimintaan vaikuttavia tekijöitä. Mikä saa ihmisen tekemään asioita, jotka toisaalta helpottavat hänen sopeutumistaan elinympäristöönsä, toisaalta aiheuttavat ongelmia? Miksi tunteet usein ohjaavat ihmistä enemmän kuin järki? Miksi et voi kutittaa itseäsi? Miksi ihmiset näkevät unia?

MARKKU OJANEN (s. 1944) on psykologian emeritusprofessori, joka tunnetaan erityisesti onnellisuutta käsittelevistä kirjoistaan ja tutkimuksestaan. Ojanen on julkaissut 38 tietokirjaa.

Voit tutustua myös teoksen esipuheeseen ja johdantoon sivuilla kaksi ja kolme.

Sivut: 1 2 3
Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kuvaako elämää epätoivon vai toivon evoluutio?

Robert Wright kirjoitti epätoivon evoluutiosta 25 vuotta sitten TIME-lehdessä. Jo otsake kuvasi synkin värein tuon ajan elämää. Myös silloin valitettiin kiireettä, ahdistusta, vieraantumista ja yksinäisyyttä. Se ei edes ollut uutta, sillä kaikkina aikoina on ajateltu, että juuri nykyiseen aikaan liittyy erityisen paljon ongelmia. Menneisyydessä kaikki oli paremmin ja tulevat ajat ovat entistä huonompia.

Kiinnostuin tästä aiheesta, kun tein 15 vuotta sitten MTV:n toimeksiannosta tutkimuksen suomalaisten onnellisuudesta. Tutkimukseeni sisältyi kysymys ”Mihin suuntaan maailman tila (Suomi mukaan lukien) näyttää kehittyvän?” Suomalaisten käsitys tulevaisuudesta oli hyvin pessimistinen. Yli kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että huonoon suuntaan ollaan menossa.  Jonkin verran oli niitä, joiden mielestä kaikki säilyy ennallaan, mutta perin harvat uskoivat myönteiseen muutokseen. Miksi käsitykset tulevaisuudesta olivat näin kielteisiä? Johtuiko se median jatkuvasta kielteisten asioiden vyörytyksestä?

Tein onneksi jatkokysymyksen, jossa kysyttiin ”Mihin suuntaan oma elämäsi näyttää kehittyvän?” Yllätyin, koska vastaukset olivat täysin päinvastaisia edelliseen verraten. Ne olivat kuin pelikuva tuosta synkästä tulevaisuuskuvasta, sillä suuri enemmistö oli sitä mieltä, että oma elämä menee parempaan suuntaan. Tämä tulos vaikutti paradoksaaliselta: kuinka huonoon suuntaan menevässä maailmassa oma elämä kulkee hyvään suuntaan? Elävätkö ihmiset ikään kuin kahdessa todellisuudessa siten, että heillä on toiveikas lähimaailma ja toivoton kaukomaailma?

Tämä ja monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet, että pessimistisistä puheistaan huolimatta, ihmiset ovat järkyttävän toiveikkaita. Kannattaisi siis puhua toivon evoluutiosta, sillä ilman toiveikkuuttaan ihmiskunta ei olisi selviytynyt niistä vaikeista ja haastavista olosuhteista, joissa se on elänyt tuhansien vuosien ajan. Tästä huolimatta pessimistejä on riittänyt. Niistä seuraavassa muutama esimerkki:

Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme (Das Unbehagen in der Kultur, 1927) Sigmund Freud kuvasi vallitsevaa kulttuuria hyvin pessimistisesti. Unbehagen tarkoittaa pahanolontunnetta, inhoa ja vastenmielisyyttä.  Freudin aikaan elämässä oli paljon vastenmielisiä piirteitä, sillä kulttuuri rajoitti ihmisen vapautta ja luonnollisia tarpeita ja pakotti hänet mukautumaan. Etenkin seksuaalisuuteen kohdistuvat rajoitukset heikensivät onnellisuutta. Freud kuitenkin myönsi, että hinta vapauden rajoittamisesta täytyi maksaa, jotta ihmiset tulisivat toimeen keskenään.

Varhaisten evoluutiobiologien ja -psykologien lähtökohta oli sama kuin Freudilla ja monilla hänen edeltäjillään. Nykyajan ympäristö ja se ympäristö, jossa ihminen sai alkunsa, eivät sovi yhteen. Masennus, ahdistus, itsemurhat ja syömishäiriöt ovat jatkuvasti lisääntyneet. Psykologi John Schumakerin ongelmien luettelo sisälsi yli 20 kielteistä trendiä, joista hän korosti erityisesti ahneuden, älyllisen tyhjyyden ja narsismin lisääntymistä. Schumaker perusteli kuvauksiaan evoluutiopsykologisilla ja antropologisilla tutkimuksilla.

Pyrkimys löytää ihmisen alkuperäinen olemus nykyisin elävistä primitiivisistä heimoista on tuottanut pettymyksen, sillä paratiiseja ei ole löytynyt. Jean Jacques Rousseaun jaloa villiä ei ole löytynyt.  Heimoyhteisöissä elämä oli usein raakaa ja kovaa ja ihmiset kuolivat nykyajan mittapuun mukaan kovin nuorina.

Tuskin kukaan haluaa palata tuollaiseen elämään. Olemme onnistuneet voittamaan noiden varhaisten kulttuurien suurimmat ongelmat, jotka liittyivät turvallisuuteen, ravintoon, terveyteen ja jatkuvaan taisteluun olemassaolosta. Onko siis kaikki hyvin? Ilmeisesti ei, sillä emme ole varautuneet siihen, että on syntynyt uusia ongelmia, jotka vain harvoin ovat hengenvaarallisia, mutta silti kiusallisia.

Noilla varhaisilla heimoyhteisöillä oli kuitenkin ominaisuuksia, jotka helpottivat yhteiselämää. Niitä olivat etenkin kyky yhteistoimintaan, kiintymys, luottamus ja kiitollisuus. Hyvien ominaisuuksien lisäksi ihmisten luomissa yhteisöissä on aina myös hyväksikäyttöä, kateellisuutta, vihamielisyyttä ja luottamuksen puutetta. Ympäristö ja geenit tuottavat yhdessä sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Kulttuuri voi suosia julmuutta ja aggressiivisuutta, mutta myös hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta.

Traditionaalisissa heimoyhteisöissä on vain vähän meille tyypillistä masennusta ja ahdistusta. Niissä tunnetaan melankolia ja mania, mutta ne eivät kroonistu kuten länsimaissa. Ovatko juuri ahdistus ja masennus se sivilisaation hinta, josta Freud kirjoitti? Graham Davey vastaa tähän kysymykseen myöntävästi kirjassaan The Anxiety Epidemic.  Davey ja monet muut tutkijat ja terapeutit ovat huolissaan ihmisten yksinäisyyden ja elämän monimutkaisuuden kielteisistä seurauksista. Varhaisissa heimoyhteisöissä elettiin yhdessä, koska se oli selviytymisen ehto. Lasten hoito oli kulttuurin yhteinen asia. Se ei samalla tavalla kuormittanut vanhempia kuin nykyisin.

Yksilöityminen ja privatisoituminen ovat radikaalisti muuttaneet länsimaista kulttuuria. Pienissä yhteisöissä ei ole salaisuuksia eikä yksityisyyttä. Nyt rakennamme kulttuuria, joka vahvistaa ihmisten erillisyyttä. Rakennamme suuria taloja, jossa jokaisella on omat tiukasti varjellut lokeronsa. Myös nykyajan perheissä yksilöllisyys ja yksityisyys korostuvat, koska jokaisella on oma huone, omat harrastukset ja makutottumukset. Toisaalta haluamme tätä mutta toisaalta kärsimme siitä ja etsimme uusia yhteisöllisyyden muotoja. Tämä on kuitenkin Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Toisaalta kaipaamme ”vanhoja hyviä aikoja ja arvoja”, toisaalta tartumme innolla uusiin teknologioihin, jotka ohjaavat meitä aivan uudenlaisiin aikoihin ja arvoihin. Kulttuurille on ominaista jatkuva muutos ja usko aineelliseen kasvuun ja kehitykseen. Emme suinkaan joka päivä kiitä siitä, että meillä on ruokaa ja turvaa enemmän kuin koskaan ennen, vaan vertaamme itseämme niihin, joilla on vielä enemmän kuin meillä. Vertailu naapureihin ei enää niinkään ahdista, sillä haemme vertailun kohteet kaukaa median välityksellä.

Tavallisen, järkevän ihmisen odotukset ovat kohtuullisia. Hän tiedostaa, että nykyajan elämä tarjoaa paljon hyvää, mutta voisiko tuota hyvää kuitenkin olla vähän enemmän? Ajattelemme, että oikeastaan kaikki on hyvin, mutta voisiko sittenkin … Emme niinkään kaipaa lisää materiaa kuin läheisiä ihmissuhteita, joiden vaaliminen on kulttuurin muutosten takia vaikeutunut. Vaikka uudet yhteydenpidon keinot voivat siinä olla avuksi, ne vievät paljon aikaa. Lisäksi ne johtavat vertailemaan niihin, joilla kaikki on paremmin kuin itsellä.

Nykyajan kulttuuri korostaa yksilön omaa vastuuta. Tämä on uutta, sillä ennen pahimmat vastustajat olivat yhteisön ulkopuolella. Vastustajat olivat tauteja, katoja, valloittajia, veronkantajia, aatelisia, petoja ja muukalaisia. Nyt uhat ovat epämääräisempiä ja kaukaisempia. Ilmastonmuutos, saasteet, sodan uhka, terrorismi, ydinvoima, pandemiat, väestön kasvu ja monikansalliset yritykset. Miten niistä tavallinen ihminen voi saada otetta? Lähelle tulevat uhat ovat onneksi painavampia kuin kaukaiset uhat, kuten edellä kuvaamani tutkimus osoitti.

Kulttuurimme vaatii meitä menemään itseemme, koska sieltä löytyy suurin syntipukki. Erityisesti virheelliset ja tuhoisat ajatusmallit vaativat muutosta. Tarjolla on runsaasti oikean ajattelun ohjeita, joiden historia ulottuu jo 1800-luvun puolelle, mutta positiivisen psykologian ansiosta ne ovat levinneet kaikkialle. Kaikki lähtee liikkeelle myönteisestä ajattelusta, koska ilman sitä emme ole ystävällisiä, avuliaita ja kiitollisia. Onnen ovi aukeaa sisältä ulospäin. Jo Kierkegaard oli tätä mieltä, mutta se ei Euroopassa aluksi saanut paljon vastakaikua. Hän kehotti myös rakastamaan itseään ja tulemaan siksi, mikä todella on. Nämä ovat nyt hyvin suosittuja kehotuksia positiivisen psykologian piirissä.

Entä jos toiveikkuudessa ja uskossa elämän hallintaan on kyse illuusiosta?  Arkihavaintojen ja tutkimusten mukaan suomalaiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta, syömishäiriöistä, ihmissuhdeongelmista, alkoholismista, unettomuudesta, stressistä, häpeästä ja monista muista vakavista asioista. Kuitenkin suomalaiset ovat kansainvälisten kyselyjen mukaan onnellisia. Miten se on mahdollista? Näitä kahta kuvausta suomalaisten tilanteesta on vaikea sovittaa yhteen.

Onko siis kyse toivon illuusiosta epätoivon evoluution keskellä?  Tutkimusten mukaan onnellisuuden vajauksesta kärsii vain alle 10 prosenttia, joten onnellisuuden ohjelmia ja kursseja kaipaa vain pieni vähemmistö. Ohjeiden runsaasta tarjonnasta kuitenkin syntyy kuva, että tarve on suuri. Onko niistä hyötyä? Kannattaako onnellisuuskursseille osallistua?

Samoin kuin psykoterapia onnellisuuden opastus jakaantuu kahteen pääryhmään, ortodoksiaan ja ortopraksiaan. Edelliseen perustuvat ohjeet ja terapiat opettavat ”puhdasta tai oikeaa” ajattelua, joka onnellisuuden yhteydessä tarkoittaa optimismia, positiivisuutta ja uskoa elämän hallintaan. Ortopraksia puolestaan tähtää oikeisiin ja toimiviin tekoihin, jotka perustuvat pääasiassa hyveisiin. On opittava ystävällisyyttä, kiitollisuutta, anteeksiantoa ja niin edelleen. Sekä onnellisuutta kuvaavat kirjat että niitä opettavat kurssit sisältävät näitä molempia.

Aivan samoin kuin psykoterapiaa myös onnellisuuskursseja tutkitaan kokeellisten asetelmien avulla. On oltava koe- ja kontrolliryhmät ja riittävän tarkkoja mittareita tuloksellisuuden arvioimista varten. Onnellisuutta arvioivat kursseille osallistujat, sillä kuka muukaan voisi arvioida näin subjektiivista asiaa. Kysymykset ovat yleensä hyvin suoria tähän tapaan: Miten arvioit omaa elämääsi viime aikoina (ajanjakso voi vaihdella)? Oletko ollut erittäin onnellinen, onnellinen, melko onnellinen, sekä onnellinen että onneton, melko onneton, onneton, erittäin onneton. Onnellisuuden mittari voi myös sisältää monia onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä; niitä voi olla vaikka 50, jolloin niistä lasketaan summapistemäärä.

Onko puhe mittareista harhaanjohtavaa, kun kyse on näin subjektiivisesta asiasta? Onnellisuuden mittaaminen on yhtä luotettavaa kuin vaikka masennuksen tai asenteiden tutkimus. Tarkkuus on tietenkin aika kaukana elottomien asioiden mittaamisesta, mutta riittävän tarkkaa, jotta tarpeeksi suurista otoksista voidaan saada vertailukelpoisia tuloksia.

Tuoreen tieteellisen katsauksen mukaan onnellisuutta edistävistä ohjelmista saatu hyöty on keskimäärin noin viisi prosenttia tutkimuksessa käytetyn skaalan asteikolla. Oman onnellisuusmittarini skaala on 0 – 100. Siinä 100 tarkoittaa ”erittäin onnellista” ja 0 ”erittäin onnetonta”. Esimerkiksi henkilö, jonka onnellisuuden arvio oli ennen ohjelmaa, 65 voisi päästä 70:een. Meta-analyyseissä todetut keskiarvojen muutokset ovat tätä pienempiä. Muutos on noin 2 – 3 asteikkopistettä 0 – 100 -asteikolla. Joillakin hyvinvoinnin osa-alueilla muutos voi olla tätä suurempi. Saadut myönteiset tulokset yleensä heikkenevät ajan myötä. Tulokset ovat parhaita niillä, joiden lähtötaso on matala ja jotka omaehtoisesti hakeutuvat kursseille ja odottavat saavansa tuloksia.

Ovatko nuo edellä kuvatut muutokset riittävän suuria, jotta yksilöllisiin ohjelmiin kannattaisi panostaa? Onnellisuuden vajauksesta kärsivät voivat niistä hyötyä, mutta koko kansakuntaa ajatellen hyöty on vähäinen. Koko kansan kouluttaminen nostaisi suomalaisten onnellisuuden 70:stä, joka on suomalaisten keskiarvo, 72:een tai 73:een. Koska suomalaiset ovat jo vahvasti asteikon myönteisellä puolella, keskimääräinen muutos todennäköisesti olisi tuota pienempi.

Tuskinpa suomalaisia saataisiin vapaaehtoisesti osallistumaan onnellisuuskursseille. Kaikki, mikä koetaan ulkoapäin määrättynä, herättää vastustusta. Kansakunnan onnellisuuden kohentamisessa kannattaa keskittyä kahteen asiaan: työttömyyden vähentämiseen ja psyykkisten ongelmien hoitamiseen. Tämäkään tie ei ole helppo, sillä kummassakin tavoitteessa on omat vaikeutensa, sillä siihen vaaditaan poliittisia päätöksiä.

Epätoivon evoluution mukaan tarkoituksettomuus, ahdistus, masennus ja yksinäisyys ja monet muut ongelmat ovat pahentuneet.  Jos näin todella on tapahtunut, sen pitäisi näkyä myös koetussa hyvinvoinnissa ja onnellisuudessa. Mitään merkkejä siitä ei ole, sillä onnellisuustutkimusten tulokset ovat jo useiden vuosien ajan olleet myönteisiä. Valtaosa suomalaisista ja monien muidenkin maiden kansalaista ilmoittautuu onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Ihmisen toivo ei helposti murru. Sen murtuminen vaatii erittäin ankaria olosuhteita. Sellaista ei ainakaan länsimaissa ole näköiirissä.

Palaan vielä tuohon kielteisten ja myönteisten kokemusten ristiriitaan. Miten tämä ristiriita voidaan selittää? Tekee mieli vastata: ei mitenkään, mutta yritän etsiä vastauksia. Kuvaukset kielteisten kokemusten yleisyydestä voivat olla liian synkkiä. Niitä on voitu liioitella lukijoiden kiinnostuksen herättämiseksi. Kaikki ongelmat eivät suinkaan nujerra, vaan esimerkiksi ahdistus voi rajoittua melko kapealle alueelle, jolloin toimintakyky säilyy tyydyttävänä. Myös lievän masennuksen kanssa moni tulee toimeen. Ihmisen hyvä sopeutumiskyky auttaa monissa ongelmissa.

Toiseksi onnellisuudesta saatuja tuloksia on syytä arvioida kriittisesti. Mitä yksioikoisemmin onnellisuutta kysytään, sitä myönteisempiä vastauksia saadaan. Jos vaihtoehtoja kysymykseen ”oletko onnellinen?” on vain kaksi, kyllä ja ei, saadaan yli 90 prosenttia onnellisia ihmisiä. Kun välimuotoja ei ole, valinta kallistuu onnellisuuteen. Jos vaihtoehtoja on paljon, esimerkiksi nollasta sataan, onnellisia (yli 50 pistettä) on noin 80 prosenttia ja heistäkin moni on lähellä asteikon neutraalia keskikohtaa. Aidosti onnellisiksi voimme kuvata niitä, jotka valitsevat vähintään asteikkoarvon 70. Heitä on tutkimusteni mukaan noin 70 prosenttia.

Kolmanneksi on kysyttävä: ovatko tällaiset kyselyt luotettavia? Vastaavatko ihmiset rehellisesti? Vastaajilla voi olla mielessään valmis kuva siitä, kuinka tällaisiin kysymyksiin tulee vastata. Se voi olla jotakin samaa kuin kysyttäisiin ”mitä sinulle kuuluu?” Sean Wojcik ja Peter Ditto havaitsivat tutkimuksissaan, että monilla ihmisillä on taipumusta kohottaa itsearvostustaan vastaamalla onnellisuutta koskeviin kysymyksiin myönteisesti. Kysymys onnellisuudesta johtaa haluun näyttää, että myös tämä asia on kunnossa. On vaikea arvioida, miten paljon tämä parantaa onnellisuuden arvioita, sillä tämä pyrkimys tuskin on kaikilla ihmisillä yhtä vahvaa.

Nämä pohdinnat eivät vielä ratkaise ongelmien ja onnellisuuden yhteensovitusta, mutta lievittävät niiden välistä ristiriitaa. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisten elämässä onnellisuus ja koetut ongelmat ovat ainakin osaksi eri alueita, joten niillä toimitaan eri sääntöjen mukaan. Jokaisen on mahdollista löytää omasta elämästään asioita, joiden mukaan elämä on ahdistavaa, monimutkaista, uuvuttavaa ja rasittavaa, mutta myös asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä, iloa, mukavia yllätyksiä, mielekkyyttä ja kiitollisuutta. Katseet voidaan kohdistaa kumpaan suuntaan vain.  Joillakin katse suuntautuu pääasiassa kielteisiin asioihin, toisilla myönteisiin. Onneksi jälkimmäisiä on enemmän. Emme ole vajonneet epätoivoon monista synkistä kuvauksista huolimatta.  Evoluutio on päinvastoin tuottanut ihmiskunnan, jolle on ominaista toivo.

Lähteet

Bergsma, Ad, Buijt, Ivonne & Veenhoven, Ruut (2020). Will happiness-trainings make us happier? A research synthesis using an online findings-archive. Frontiers in Psychology, 11:1953.

Davey, Graham (2018). The anxiety epidemic. The causes of our modern-day anxieties. Lontoo: Robinson.

Ojanen, Markku (2018). Onnellisuuden oivaltaja. Mitä tiede kertoo onnesta? Jyväskylä: PS-kustannus.

Ojanen, Markku (2019). Kysymyksiä onnellisuudesta. Helsinki: Basam books.

Schumaker, John F. (2007). In search of happiness. Understanding an endangered state of mind. Westport: Praeger.

Wojcik, Sean P. & Ditto, Peter H. (2014). Motivated happiness: Self-enhancement inflates self-reported subjective well-being. Social Psychological and Personality Science, 5, 825-834.

Wright, Robert (1995). The evolution of despair. Time, August 28, 32-38.

Kirjat / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 1: Yhteiskunta, kulttuuri ja politiikka (2021)

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 1: Yhteiskunta, kulttuuri ja politiikka.
2020. Helsinki: Basam Books.
ISBN 9789523790797

Elämän ymmärrys ja turvallisuus ovat ihmisen selviytymisen ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Ymmärryksen puute tuottaa avuttomuutta ja turvattomuus pelkoa. Kun emme ymmärrä tai kun elämä on turvatonta, kysymme miksi? Miksi elämä on näin kovaa? Miksi minua vainotaan? Myös muiden ihmisten teot saavat kysymään. Miksi tuo ihminen teki noin julman teon? Miksi tuolla kaukana ajatellaan asioista niin toisin kuin täällä?

Meitä ahdistaa ja suututtaa, jos emme saa kysymyksiimme vastauksia. Lopullisia ja täydellisiä vastauksia emme koskaan saa, mutta tutkimalla ja pohtimalla saamme kuitenkin niin tyydyttäviä vastauksia, että niiden kanssa pystyy elämään.

Tällaisia vastauksia kohti pyrkii onnellisuusprofessori Markku Ojanen Miksi-kirjasarjassaan. Ensimmäisen osan kysymykset liittyvät kulttuuriin, yhteiskuntaan ja politiikkaan. Miksi suomalaiset ovat onnellisia? Miksi valta turmelee? Miksi Trump voitti? Miksi rikkaat haluavat lisää rahaa? Miksi suosimme ekstroverttejä? Miksi markkinat toimivat?

Markku Ojanen (s.1944) on psykologian emeritusprofessori, joka tunnetaan erityisesti onnellisuutta käsittelevästä tutkimuksestaan. Ojanen on julkaissut 37 tietokirjaa.

Katso myös:

Markku Yle Radio 1:llä 2.12.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Olemme kaikki vastuussa rasismin torjumisesta

Suututtaa ja hävettää, kun lukee tummaihoisten ihmisten ikäviä kokemuksia täällä Suomessa. Sellaista ei kerta kaikkiaan saisi tapahtua. Olen tietoinen siitä, että tämän kirjoituksen lukijat ovat kanssani samaa mieltä. Lukijoiden joukossa tuskin on monia, jotka ovat syyllistyneet sellaisiin ilkeyksiin ja ruokottomuuksiin, joista on saanut lehdistä lukea. Aika moni on varmaan tällaista käyttäytymistä nähnytkin ja sitä kauhistellut.

Olemme kaikki osaltamme vastuussa siitä, että tällainen törkeä käytös vähenisi. Mitä voimme tehdä? Kun kuulemme puheita, joissa rasismi tulee esiin, puutumme siihen ja koetamme saada puhujat ymmärtämään, että se on moraalisesti väärin. Jos näemme tällaista tapahtuvan, puolustamme niiden uhriksi joutunutta. Pelko voi estää tilanteeseen puuttumisen, mutta ainakin voimme jälkeenpäin kertoa uhrille, että emme hyväksy sitä ja pyydämme häneltä anteeksi.

Vanhempina ja isovanhempina puhumme yhä uudelleen tästä asiasta lapsille ja kerromme, että tuollainen käyttäytyminen ei ole oikein. Muistutamme, kuinka tuskallista on olla kiusaamisen kohteena. Lapset ymmärtävät jo varhain oikeudenmukaisuuden idean, kun siitä heille esimerkkien avulla kerrotaan.

Kouluissa opettajien on aivan aineesta riippumatta puhuttava tästä asiasta. Hyvä keino on kehottaa oppilaita eläytymään niiden asemaan, jotka kokevat ilkeyksiä. Suurin osa koululaisista tajuaa, miten tärkeästä asiasta on kysymys ja ymmärtää, miten pahasti ihonväriin perustuvat loukkaukset sattuvat. Eihän kukaan voi mitään ihonsa väritykselle.

Suuri osa näistä loukatuista ihmisistä on jo Suomen kansalaisia tai on kohta sellaisiksi tulossa. Vaikka ei koskaan saisi Suomen kansalaisuutta, jokaisella on oikeus saada asiallista kohtelua osakseen. Me tarvitsemme näitä ihmisiä, jotta Suomi voisi saada kipeästi kaipaamaansa työvoimaa yhteisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Moni heistä on joutunut omassa maassaan vainon kohteeksi. Onhan kauheata, jos vaino jatkuu täällä Suomessa.

Olet varmaan mielessäsi kysynyt, miksi tällaista toisen ihmisen henkistä pahoinpitelyä tapahtuu niin paljon, että moni tummaihoinen sanoo kokevansa sellaista päivittäin. Siis päivittäin! Kestäisitkö sinä sellaista? Rasismille on esitetty monenlaisia tulkintoja. Onko kyse typeryydestä, tietämättömyydestä, pelosta vai ylimielisyydestä? Tai silkasta ilkeydestä, joka paljolti johtuu puutteellisesta kasvatuksesta? Ainakin kyse on empatian puutteesta. Mieleen ei tule ajatus, että minä satutan tuota ihmistä ja teen sen vain sen tähden, että tuon ihmisen ihonväri on erilainen kuin minulla. Kehtaatko tunnustaa, että nautit noista ilkeistä teoista? Epäilen vahvasti, että tämä ilkeyksiä lateleva henkilö on ilkeä ihminen kaikkialla muuallakin. Häntä vain ei ole saatu kuriin.

Joitakin vuosia sitten törmäsin sanaan civility, jota ei ollut ihan helppo kääntää suomeksi. Päädyin sanapariin sydämen sivistys. Se on yksi arvokkaimpia ominaisuuksia, joita ihmisellä voi olla, kenties arvokkain. Kun sitä puuttuu, yhteiselämä vaikeutuu monin tavoin. Sydämen sivistys näkyy kohteliaisuutena, avuliaisuutena ja toisen ihmisen kunnioittamisena samanlaisena ihmisenä kuin itsekin on. Silloin haluaa asettua toisen asemaan, kuunnella hänen toiveitaan ja haluaa myös hänen elävän hyvää elämää. Sydämen sivistystä omaava henkilö tajuaa, että kyse on oikeudenmukaisuudesta ja yhteisestä hyvinvoinnista.

Markku Ojanen
Lempäälä

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä?

Laajat tutkimukset kertovat, että ihmiset kuvaavat itsensä lähes kaikkialla pikemminkin tyytyväisiksi ja onnellisiksi kuin tyytymättömiksi ja onnettomiksi. Poikkeuksia on, mutta silloin kyse on hyvin vaikeista koko kansaa koskevista asioista. Silloin kansalaiset elävät sorron ja köyhyyden alaisina. Myös valtioiden sisällä voi olla sellaisia alueita tai toimintalohkoja, jolloin suurin osa ihmisistä, joskus kaikki, ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Kukapa olisi onnellinen ankarissa vankiloissa tai keskitysleireissä.

Ihmisten perusonnellisuutta voidaan selittää evoluutiolla. Ne ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä, pärjäävät hyvin elämässä ja saavat enemmän lapsia. Alakuloinen ja vetäytyvä ihminen ei ole houkutteleva työtoveri tai kumppani. Tyytyväisyys on pitkän valikoitumisen tulosta. Tulkintaa rasittaa havainto, että kaikkialla on aika paljon ihmisiä, jotka ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Miksi valikoituminen on jäänyt puolitiehen? Uskonnollinen ihminen voi puolestaan ajatella, että vaikka ihminen joutui pois paratiisista, Jumala on luonut ihmisen, jonka elämä on vähintään siedettävää, usein jopa onnellista.

Entä jos kyse ei olekaan suoraan tyytyväisyydestä tai onnellisuudesta vaan sitä kannattavista tekijöistä? Evoluutio ei ehkä olekaan suosinut juuri onnellisuutta vaan hyväntahtoisuutta, toiveikkuutta, optimismia, hallinnan tunnetta ja erityisesti mielekkyyden kokemusta. Jos elää olosuhteissa, jotka suosivat näitä ominaisuuksia, on onnellinen ja onneton silloin, kun näistä ei ole paljon jäljellä.

Tätä tulkintaa täydentää kaksi tyytyväisyyttä edistävää tekijää. Kun katsotaan tarkemmin ihmisten elämäntilanteita, tyytymättömyyden ja pahan olon syyksi paljastuu vaikeus tyydyttää tarpeita. Perustarpeiden tyydytys on kaikille välttämätöntä, mutta sen lisäksi ihminen kaipaa lähelleen muita ihmisiä ja heidän arvostustaan sekä mahdollisuuksia saada jotakin hyödyllistä aikaan. Ihmisten tarpeet ovat erilaisia, mutta mitä paremmin tarpeet tyydyttyvät, sitä tyytyväisempiä ihmiset ovat.

Kolmas tyytyväisyyttä edistävä tekijä on psykologisten suojien kehittyminen. Näitä moni tutkija nimittää harhoiksi tai illuusioiksi. Tärkein niistä on kyky nähdä itsensä muita parempana, jos siihen suinkin mahdollista. Lukuisat kyselyt osoittavat, että olemme keskimääräistä älykkäämpiä, vastuullisempia, ahkerampia ja etenkin muita moraalisempia. Meillä on siis aihetta arvostaa itseämme. Osaamme sopivasti vähätellä puutteitamme ja tuoda esiin vahvuuksiamme. Tämäkin on asia, jossa ihmiset ovat erilaisia. Joillakin tällaiset suojat ovat hyvin vahvoja, jopa niin vahvoja, että ne herättävät muissa ärtymystä. Toiset taas näkevät omat vajavuutensa ja puutteensa tarpeettoman selvästi. Tämä kokemus liittyy usein masennukseen.

Neljäs onnellisuutta edistävä tekijä on yksilökeskeisen kulttuurin kehittyminen. Suurin muutos on tapahtunut noin kahdensadan vuoden aikana. Käytännössä se merkitsi tavallisen ihmisen arvokkuuden ja oikeuksien vahvistumista. Yksittäisellä ihmisellä ei ennen ollut paljonkaan arvoa ellei hän ollut rikas tai aatelinen. Kehityksen syistä on monia tulkintoja. Näissä tulkinnoissa uskomukset ja ideologiat vaikuttavat paljon. Selittäviksi tekijöiksi on tarjottu ilmastoa, antiikin perintöä, kristinuskoa, tiedettä, tekniikkaa, valistusta ja niin edelleen. Paljolti arvoitukseksi jäävällä tavalla monet asiat kypsyivät ja yhdistyivät niin, että on päädytty länsimaiseen, yksilön oikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan. Näissä yhteiskunnissa ihmiset eivät enää ole samalla tavalla mielivallan ja tautien alaisia kuin ennen.

Edellä on jo tullut esiin monia sellaisia tekijöitä, jotka vähentävät onnellisuutta. Tärkein tekijä voi olla juuri vaikeus tyydyttää perustarpeita. Turvattomissa, väkivaltaisissa ja ravitsemuksen suhteen puutteellisissa oloissa ihmiset ovat onnettomia. Myös uusia onnellisuuden uhkia on olemassa. Niistä on syytä mainita seuraavat kolme.

Kuolemantietoisuus. Kuolema on ihmiselle niin ahdistava, että Solomon, Greenerg ja Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Kuolemantietoisuus kuuluu ihmiseksi kehittymiseen. Eläin ei ole tietoinen kuolevaisuudestaan. Tietoisuus kuolemasta on voinut kehittyä jo varhain, kenties 50 000 vuotta sitten.

Ihminen joutuu maksaman tietoisuuden kehittymisestä, sillä sen seurauksena hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen muutamissa vuosikymmenissä. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia myös tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja tuottaa uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset antavat mielekkyyttä elämään.

Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä eri lailla uskova koettelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Jopa niin, että uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti karttaa uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Oman maailmankuvan arvostelua on vaikea kestää. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää. Selityksen tarjoaa milloin evoluutio, milloin uskonto. Ihmisen on saatava vastauksia suuriin kysymyksiinsä. Suurten kertomusten myötä arvokkuus ja itsearvostus vahvistuvat. Juuri tämä vahva itsearvostus suojaa eksistentiaalista ahdistusta vastaan.

Tietoisuus kuolevaisuudesta haastaa maailmankuvan ja oman arvokkuuden. Kuoleman lähellä oma mitättömyys korostuu. Kokemus vaatii suojien vahvistamista, mikä usein tarkoittaa kerääntymistä yhteisten kertomusten ja lippujen alle. Turvattomuutta kokeva hakeutuu samanlaisten ihmisten pariin ja ottaa etäisyyttä eri tavalla ajatteleviin. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta luodaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla.

Kun kuoleman terrorin suojat murtuvat, ahdistus oman elämän päättymisestä lisääntyy ja sen myötä tyytyväisyys elämään vähenee. Uskomusten ohella raha ja tavara ovat suojatekijöitä. On yllättävää, että myös materiaaliset tekijät voivat kuolettaa kuolemantietoisuuden. Sen sijaan uskomukset, erityisesti uskonnot, voivat olla niin vahvoja suojia, että kuolema hyväksytään ja otetaan vastaan iloiten pääsynä paratiisiin.

Aina Saarnaajan kirjan kirjoittajasta lähtien – kenties jo ennen sitäkin – on ollut eksistentiaalisen ahdistuksen kokemuksia. Heitä on esiintynyt etenkin vaikeina aikoina, kuten katovuosien, epidemioiden ja sotien yhteydessä. Nyt korona on voinut lisätä tällaisia tuntemuksia, mutta jos ja kun korona voitetaan, suojat palautuvat ennalleen.

Elämän monimutkaisuus ja vaativuus. Jokaiseen elämänmuotoon liittyy omat haasteensa ja ongelmansa, ja varmasti keräilijä- ja metsästäjäkulttuureilla oli omansa. Kuitenkin monissa varhaisissa kulttuureissa ihmiselämä oli yksinkertaista ja vaatimukset olivat selkeitä. Jokaisella yhteisön jäsenellä oli oma roolinsa ja tehtävänsä. Niistä suoriutuminen ei edellytti jotakin kapeata taitoa ja sen lisäksi sitkeyttä.

Nykyajan ihminen ei tahdo saada otetta siitä, mitä häneltä odotetaan. Jotta hän pärjäisi hyvin, hänellä täytyy olla oikean laatuinen persoonallisuus ja kosolti monenlaisia taitoja. Olen hakupapereita selatessani ihaillut ja ihmetellyt niiden koulutusten ja kurssien määrää, joita hakijoilla voi olla. Millä ajalla he ovat kaiken tuon ehtineet hankkia? Ajattelen esimerkkinä organisaatioiden ja yritysten johtajilta vaadittavia taitoja. Hakuilmoituksiin laitetaan vähintään puolisen tusinaa asioita, joita kaikkia pitäisi hallita. Työntekijöiltä ei vaadita noin paljon, mutta heidänkin on hallittava varsinaisen työnsä lisäksi nykyajan laitteita, osattava olla asiakkaiden ja työtoverien kanssa ja oltava aktiivinen ja aloitteellinen. Vaikka tehtävä olisi rajatumpi, usein se vaatii suurta tarkkuutta ja nopeutta.

Tämän kaiken seurauksena olemme ottaneet käyttöön aivan uusia sanoja, kuten stressi, uupumus, tunneäly, tunnetaidot ja monia muita elämän vaativuuden eri puolia kuvaavia sanoja. Syntyy vaikutelma, että etenkin työelämässä ylitetään sellaisia vaativuuden tasoja, jotka ovat omiaan tuottamaan itseen liittyviä epäilyjä ja ahdistuksia. Stressattu ja uupunut työntekijä tuskin on onnellinen.

Hyvä tulos ja se, että tekee parhaansa, ei enää riitä, vaan täytyy tähdätä korkealle. Koska jokainen haluaa tehdä parhaansa, tämä pyrkimys voi vähitellen ”jalostua” täydellisyyden tavoitteluksi. Eri medioissa on ollut paljon kuvauksia hoitotyötä tekevistä ihmisistä, joilla on suuri halu tehdä työnsä hyvin, mutta vaatimukset tekevät sen käytännössä mahdottomaksi.

Onnellisuushakuisuus. Vaikka käytän tässä sanaa onnellisuus, kyse ei välttämättä ole siitä, että haluttaisiin kokea enemmän onnellisuutta. Onhan onnellisuuden määrittelykin aika vaikeata. Kyse on laajemmin siitä, että omassa elämässä ja minuudessa on jotakin parantamisen varaa. Tuntuu, että jotakin puuttuu ja että asiat voisivat olla paremmin. Ulkoinen olemukseni voisi olla nykyistä parempi, minulla voisi olla parempi työ ja paremmat ihmissuhteet.

Kulttuurista tulevat kehitys-, edistys- ja muutospaineet ovat kasvaneet. Edellä jo kuvasin yhtä vaatimusten lähdettä, sillä työntekijöiltä odotetaan laajasti monenlaisia taitoja. Toiseksi tarjolla on suuri määrä viihdelehtien houkuttelevia malleja. Niissä tyylikkäät, kauniit ja menestyneet ihmiset esittelevät kotejaan ja kaikenlaista muuta hyvää, jota he ovat elämässään onnistuneet hankkimaan. Tätä mallia täydentävät facebookin tarjoamat positiiviset kuvat. Näillä uusilla viestimillä kuvataan pääasiassa hienoja kokemuksia.

Vihdoin tarjolla on suuri määrä terapeutteja, ohjaajia, valmentajia, konsultteja ja guruja, jotka kertovat, miten ongelmia ratkotaan ja kuinka tullaan onnellisiksi. Annettujen ohjeiden joukossa on paljon asiallista ja järkevää, mutta myös sellaista, joka antaa ymmärtää, että onnellisuus on otettavissa tuosta vain muutaman tempun avulla. Jos nämä lupaukset ottaa vakavasti, voi ajatella, että minussa on jotakin vikaa, kun en ole noin täydellisen onnellinen.

Kulttuuri ruokkii ajatusta, että kuuluu olla onnellinen, Jos ei ole, ei ole osannut elää omaa elämäänsä oikealla tavalla. Kun joutuu tämän vaatimuksen alle, voi ajautua tekemään asioita, joista on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Onnellisuuden vaatimus vahvistaa kokemusta, että jotakin täytyy tehdä asian parantamiseksi. Onko hakeuduttava esteettiseen kirurgiaan, vaihdettava työpaikkaa tai puolisoa, muutettava ulkomaille vai hakeuduttava terapiaan?

Mihin ollaan menossa? Jo useiden vuosikymmenten ajan onnellisuus on tutkimusten mukaan länsimaissa ollut korkealla tasolla. Mihin suuntaan onnellisuuden vaakakuppi nyt kallistuu? Säilyykö tilanne muuttumattomana? Tarjolla on paljon kriittisiä arvioita, joiden mukaan länsimaisen kulttuurin vaatimukset, kilpailu, vertailu ja onnellisuus elämän keskipisteenä tuottavat niin paljon stressiä, uupumusta, vieraantumista, ahdistusta ja masennusta, että onnellisuus väkisinkin alenee. Yllättäen näin ei ole käynyt, sillä tutkimusten mukaan onnellisuus on pysynyt hyvin samalla tasolla tai jopa aavistuksen verran parantunut.

Mikä kompensoi nämä ilmeiset onnellisuutta alentavia tekijöitä? Joko onnellisuus tyytyväisyytenä on länsimaissa vakiintunut korkealle tasolle tai sitten yksilökeskeisen kulttuurin myönteiset puolet ovat vielä vahvistuneet. Vakiintumista tukee se, että ihmisen toiveikkuus ei helposti häviä. Vaikeuksienkin keskellä ihmiset jaksavat toivoa. Myönteisten tekijöiden vahvistumista tukee se, että ihmiset voivat nykyisin enemmän kuin koskaan ennen tehdä ilman rajoituksia sellaisia asioita, jotka tuottavat heille mielihyvää. Toiseksi vauraissa, melko tasa-arvoisissa maissa tarpeiden tyydytys onnistuu paremmin kuin koskaan.

Silti onnellisuuden tason vakiintuminen on arvoituksellinen asia, kun muistetaan, miten paljon muutoksia on tapahtunut jo 50 vuoden aikana. Ilmeisesti hyvät asiat ovat vahvistuneet yhtä aikaa kielteisten asioiden kanssa. Seurauksena on ollut onnellisuuden säilyminen suunnilleen samalla tasolla. Vain hyvin radikaalit yhteiskunnalliset muutokset voivat hiukan vaikuttaa onnellisuuden tasoon. Tuskin kukan osaa sanoa, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu.

Lähde:

Solomon, Sheldon, Greenberg, Jeffrey L., & Pyszczynski, Thomas A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa Tim Kasser & Allen D. Kanner (toim.), Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world, s. 127-146. Washington, DC: APA.