Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi köyhimpien täytyy kärsiä sopeutuksesta?

Suomen velkaongelman kaikki myöntävät vaikeaksi. Puolueet ovat yksimielisiä siitä, että sopeutusta täytyy tehdä. Sopeutuksen keinoistakin ollaan samaa mieltä. On leikattava menoja, lisättävä veroja ja edistettävä talouden kasvua. Jokaisella puolueella on kuitenkin omat ehdotukset siitä, miten näitä keinoja painotetaan. Koska vaikeinta on ollut edistää kasvua, valinta kohdistuu verotukseen tai leikkaamiseen.

Nykyinen hallitus on painottanut menojen leikkaamista ja varonut etenkin tuloverojen korottamista. Liikevaihtoveroa on kuitenkin korotettu, mikä sattuu eniten niihin, joiden tulot ovat vähäisiä. (Bensiinin ja omaisuusveron korottaminen olisi ollut parempi vaihtoehto.) Ehkä uskotaan, että varakkaiden verotus tuottaa kasvua ja helpottaa köyhien tilannetta. Tämän uskomuksen tueksi on perin vähän tieteellistä näyttöä.

Koska uskon, että periaatteessa hallituspuolueet eivät halua lisätä köyhyyttä, etenkään lapsiköyhyyttä, tuntuu oudolta, että näin on käynyt. Kaikissa puolueissa uskotaan siihen, että hyvinvointivaltio on säilyttämisen arvoinen asia. Sen tärkein ehto on, että eri syistä taloudellisiin vaikeuksiin joutuneet eivät joudu kärsimään. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että leikkaukset otetaan muualta kuin näiltä ihmisiltä. Jokainen budjetti täytyy laatia niin, että (lapsi)köyhyys ja leipäjonot pikemminkin vähenevät kuin lisääntyvät. Tämän luulisi olevan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta itsestään selvää, mutta hyvästä tahdosta huolimatta näin ei ole.

Hyvä tahto ei riitä, on myös toimittava sen mukaisesti.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kristilliset hyveet ja yhteisten asioiden hoitaminen

Kyse on siitä politiikasta, jota kulloinkin vallassa olevat puolueet harjoittavat. Haluan käyttää sanaa hyve, sillä se on konkreettisempi kuin sana arvo, jota nykyisin käytetään hyvin kirjavalla tavalla. Hyveiden tehtävä on edistää lähimmäisten hyvää elämää. Niitä on helppo poimia Raamatusta vaikka parikymmentä. Kaikkein tärkeimpiä ovat rakkaus, lempeys, usko, toivo, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus, avuliaisuus ja kärsivällisyys. Miten näiden tulisi näkyä hallitusten päätöksissä? Minusta nuo edellä luetellut hyveet edellyttävät esimerkiksi seuraavia ratkaisuja ja tehtyjen ratkaisujen korjaamista:

  • Varakkaiden verotuksen alentaminen ei ollut oikein, sillä se johtaa siihen, että heikossa taloudellisessa asemassa olevien tilanne entisestään heikkenee. On kohtuutonta, että he joutuvat odottamaan talouden mahdollista kohentumista.
  • Kehitysapua tulisi lisätä eikä vähentää, koska presidentti Trumpin päätöksen vuoksi Yhdysvaltain kehitysapu on merkittävästi heikentynyt.
  • Suomeen muuttamista tulisi pikemminkin helpottaa kuin vaikeuttaa. Tätä korostavat talouden asiantuntijat riippumatta heidän taustoistaan.
  • Alkoholin saatavuutta ei ole syytä helpottaa, sillä alkoholiin liittyviä ongelmia on jo riittävästi. Ei riitä perusteeksi, että kulutus on vähentynyt. Kulutuksen vähenemistä ei kannata hidastaa.
  • Vihapuheeseen ja rasismiin tulee suhtautua hyvin vakavasti. Mieleen tulee Paavalin kehotus sävyisyyden tärkeydestä.

Uskon, että näitä ratkaisuja on helpompi perustella kristillisillä hyveillä kuin aivan päinvastaisia toimia.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Sopimus köyhyysjarrusta on laadittava

Ehdotan, että tulevat hallitukset sopivat myös köyhyysjarrusta velkajarrun täydennykseksi. Köyhyysjarru tarkoittaa, että köyhien ja vähävaraisten elämäntilannetta ei tulevina vuosina heikennetä, vaan vähitellen parannetaan. Jos näin ei tehdä, Suomi ei enää ole pohjoismainen hyvinvointivaltio. Jokainen hallitus voi päättää, miten se tehdään. Hallitukset eivät kuitenkaan saa vedota siihen, että köyhien tuloihin kohdistuvat heikennykset korvautuvat tulevina vuosina. On kohtuutonta, että juuri nyt taloudellisten ongelmiensa kanssa kamppailevat joutuvat odottamaan epämääräisiä parempia vuosia, joita ei ehkä tulekaan.

Jos on tarpeen korottaa köyhyysjarrun vuoksi varakkaisiin kohdistuvia veroja, niin se on tehtävä. Jos taloudelliset erot kasvavat, siitä kärsii koko yhteiskunnan vakaus. Koska köyhyys väistämättä lisää psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, kaikki joutuvat siitä lopulta maksamaan. Vielä parempi peruste köyhyysjarrulle ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. On oikeus ja kohtuus, että varsinkaan lapset eivät hyvässä yhteiskunnassa joudu köyhyyden vuoksi sivustakatsojiksi ja syrjityiksi.  

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Universalismi ja tribalismi – kaksi tulkintaa reiluudesta

Tapio Wallenius esitti Kanavan numerossa 8/2025 kysymyksiä, jotka ahdistavat monia länsimaisia ihmisiä. Universaalit ihmisoikeudet eivät näytä kiinnostavan Euroopan ulkopuolisia kansoja. Koemme avuttomuutta, sillä uskomme vahvasti universaaleihin ihmisoikeuksiin.

Koska kaikkialla on samanarvoisia ihmisiä, ei ole oikein, että tätä periaatetta rikotaan suosimalla sukulaisia ja ystäviä. Vaikka tunne vaatisi läheisten suosimista, järjen on pidettävä huolta siitä, että näin ei käy. Järjen tulee voittaa, sillä kaikkien tasapuolinen kohtelu on oikein.

Filosofi Stephen Asma torjuu tämän tulkinnan kirjassaan Against Fairness, sillä kyseessä on kaksi järkevää näkemystä reiluudesta. Hän viittaa Darwiniin, jonka mukaan moraali rakentuu heimojen jäsenten keskinäiseen luottamukseen ja yhteistoimintaan. Koska tämä oli ihmisen selviytymisen edellytys, voiko sitä moraalin näkökulmasta pitää pahana ja torjuttavana?

Tutkimus on osoittanut, että empatiaa ja auttamista tuottavat samanlaisuus, tuttuus, läheisyys ja läheisyyteen liittyvät myönteiset kokemukset. Kokeellisissa tutkimuksissa myönteisesti arvioidun henkilön kipu tuottaa empatiaa toisin kuin epäreiluksi koetun henkilön kipu.

Liberaalin länsimaisen ihmisen suhtautuminen heimoihin on torjuvaa, sillä heimoajattelu aiheuttaa paljon ristiriitoja, jopa sotia. Länsimaissa pidetään reiluna sitä, että jokainen tulee tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti kohdelluksi. Heimokeskeisyys, tribalismi, on myös paljon ongelmia aiheuttaneen polarisaation perussyy.

Kuitenkin ihailemme heimojen yhteisöllisyyttä. Samalla kun länsimainen kulttuuri kehittyy yhä yksilökeskeisemmäksi, kaipaamme yhteisöllisyyttä. Tosin olemme siitä rakentaneet ideaalimallin, joka ei vastaa todellisuutta.

Asman mukaan yhteisölliset heimokulttuurit eivät tunnista länsimaista reiluutta. Niissä on reilua puolustaa heimoa, sukua, perhettä ja ystäviä. Ei siis ole ihme, jos länsimaisen määritelmän mukaisen korruption kitkeminen on vaikeaa. Vallan ja vaurauden jakaminen sukulaisille ja ystäville on moraalista. Jos näin ei toimi, pettää yhden tärkeimmistä hyveistä: solidaarisuuden ja uskollisuuden. Asman mielestä meillä on aina enemmän velvollisuuksia niitä kohtaan, jotka ovat tärkeitä ja läheisiä. Tämä on yhtä lailla arvo kuin neutraali tasapuolisuuskin.

Vaikka länsimaissa voi joutua oikeuteen sukulaisen tai ystävän suosimisesta, useimmissa kulttuureissa on mahdollista edetä vain sukulaisten ja ystävien avulla. Ilman hyviä suhteita on vaikea saada hyvää työpaikkaa tai päästä johtaviin tehtäviin. Todellisuudessa perheen, sukulaisten, ystävien ja samanmielisten suosimista on länsimaissa paljon enemmän kuin haluamme myöntää.

Reiluus on kuitenkin nykyaikaisen yhteiskunnan toimivuuden ehto, sillä joudumme jatkuvasti tekemisiin vieraitten ihmisten kanssa. Jos noissa tapaamisissa jokainen olisi itsekäs, yhteiskunta romahtaisi. Kun menemme asioimaan virastoon tai kauppaan, odotamme reiluutta. Miten paljon länsimainen kulttuuri kestää läheisten ihmisten suosimista? On olemassa kynnyksiä, joita ei pidä ylittää, jos haluamme elää oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Asma kuitenkin haastaa länsimaisen reiluuden idean ja kysyy:

Mitä on sellainen ystävyys, joka ei koskaan johda suosimiseen? Sellainen ei ole aitoa ystävyyttä. Voiko koko ihmiskunta muodostaa yhden suuren heimon? Liberaalin länsimaisen tulkinnan mukaan ihmiskunta on oppinut ymmärtämään vastuun kaikista maapallon ihmisistä. Eettinen velvollisuus on suhtautua puolueettomasti kaikkiin, olivatpa he sukulaisia tai ystäviä tai vieraita. Kun kuulumme ihmiskunnan suureen heimoon, huolehdimme tasa-arvoisesti kaikista ihmisistä.

Kaikki tämä kuulostaa aluksi hienolta, mutta lopulta ontolta. Idealistit ajattelevat, että tasa-arvon periaatteiden hyväksyminen tuottaa konkreettista tasa-arvon etiikkaa. Entä jos en sitä hyväksy? Muilla ihmisillä ei ole luonnollisia oikeuksia aikaani, kiintymyksiini, resursseihini ja velvollisuuksiini. Asetan perheeni ja ystäväni muiden edelle. Juuri kukaan ei käytännössä toimi idealistisen mallin mukaisesti, vaikka siihen uskoisi.

Asman mukaan kummallakin reiluuden idealla on oikeutuksensa, kunhan ne osataan sovittaa tilanteiden vaatimusten mukaan. Siinä tarvitaan paljon käytännöllistä viisautta. Järki (älykkyys) ei riitä, sillä viisaudessa ovat tunteet vahvasti mukana.

Tällainen sovitteluratkaisu on hyvin vaikeata, sillä kulttuurissa vallitsevaa moraalin vastainen toiminta johtaa vaikeuksiin. Asma ei esitä toimivia esimerkkejä sovittelusta. Useimmat länsimaiset ihmiset ajattelevat, että tällaista heimokeskeistä reiluuden tulkintaa tulee pikemminkin vähentää kuin lisätä.

Asman mukaan läheisten suosiminen edistää onnellisuutta. Ihmisen onnen lähteistä tärkeimpiä ovat läheiset ihmissuhteet, eikä suinkaan vauraus, omistaminen, mielihyvä ja menestys. Vahvat sosiaaliset siteet ovat hyvinvoinnin perusta. Tämä pitää tutkimusten mukaan paikkansa.

Asma tuntuu ihannoivan heimokulttuureita, vaikka universalistisissa kulttuureissa ihmiset ovat onnellisimpia kuin heimokulttuureissa. Kuitenkin onnellisuus on pikemminkin hiukan noussut kuin laskenut viime vuosikymmeninä. Kiinassa, Intiassa tai Afrikassa ihmiset eivät ole yhtä onnellisia kuin Euroopassa, saati Pohjoismaissa. Sukukeskeisyys ja läheisten suosiminen ei tuota yhtä paljon onnellisuutta kuin reiluutta ja tasa-arvoa korostava yhteiskunta. Kehitys länsimaissa ei tietenkään ole ollut pelkästään positiivista. Esimerkiksi mielenterveyden ongelmat ovat viime vuosina lisääntyneet.

Heimo- ja perhekeskeiset kulttuurit maksavat paljon korruptiosta, vapauden puutteesta ja vallan vääristymistä. Läheiset ihmissuhteet eivät riitä nostamaan onnellisuutta tasa-arvoa korostavien maiden tasolle. Ihmissuhteet ovat vaikeita myös heimokeskeisissä kulttuureissa. Ne ovat annettuja ja niistä on pidettävä kiinni. Länsimaissa on paljon helpompi valita ne ihmiset, joiden kanssa haluaa elää. Länsimaisten ihmisten avoimuus ja laaja verkostoituminen paikkaavat ihmissuhteiden niukkuutta. Turvallisuus ja luottamus vieraisiin ovat samoin länsimaiden vahvuuksia.

Vaikka emme hyväksyisi Stephen Asman näkemystä, kyseessä on hyvä muistutus siitä, että ylimielisyyteen ei ole varaa. Reiluus ei ole niin yksioikoista kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Etenkään riistäjiksi koettujen yhteiskuntien tarjoamaa reiluuden mallia on vaikea hyväksyä. Myös Tapio Walleniuksen varoitukset on syytä ottaa varteen.

Olen edellä pyrkinyt kuvaamaan Stephen Asman näkemyksiä neutraalisti. Olen ne edellä esittänyt kursiivilla. Asma, Stephen T. (2013). Against fairness. Chicago: University of Chicago Press.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Maaseutu vuonna 2060

Laajasti maaseutua koskevan ennallistamisen tavoitteet ovat edelleen epäselviä. Onko kyseessä tilanne, joka oli esimerkiksi 80 vuotta sitten, jolloin äitini kanssa perin metsätilan? Metsä oli silloin lähes täysin hakattu. Tuskin sellaista tarkoitetaan. Onko olemassa jokin ideaalinen metsän tila, jota ennallistamisella tavoitellaan? Sellaiseen metsät eivät koskaan suostu, sillä ne elävät niin kuin hyväksi näkevät. Todennäköisesti ennallistaminen tarkoittaa ”älä koske lainkaan” -tilaa. Jos tällaisia metsiä on paljon, vaikkapa 30 prosenttia metsäalasta, tuloksena on ilmaston, tautien ja ikääntymisen tuottamia kaatuneiden puiden ryteikköjä, joilla ihminen ei tee mitään. Tuohon riittäisi viisi prosenttia metsäalasta.

Laaja ennallistaminen tuhoaa asutun maaseudun siinä muodossa kuin sitä vielä on jäljellä. Kun samaan aikaan peltojen ja metsien omistus voimakkaasti keskittyy ja siirtyy taajamiin ja kaupunkeihin, sekin vähentää asumista maaseudulla. Omistajat asuvat kaupungeissa ja antavat jatkuvasti kehittyvien koneiden tehdä työt. Vähitellen Suomen kaupungeissa asuu 90-95 prosenttia väestöstä. Se vaatii yhä enemmän sähkön tuotantoon ja rakentamiseen tarkoitettuja alueita. Samalla kun maaseudun elinehtoihin puututaan radikaalisti, kaupungit saavat lähes rajoituksetta laajentua. Tämä on luonnollista, sillä kaikesta päättävät kaupunkilaiset.

Kahta nykyajan suurta muutosta ei mitenkään hillitä: kaupungistumista ja vaurauden kasautumista. Ennustan, että vuonna 2060 – kenties jo aikaisemmin – tämä lehti ilmestyy vain verkossa. Nimeksi on silloin muutettu Maaseudun menneisyys.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kasvua vai onnellisuutta

Ekonomisti Sir Richard Layardin mukaan onnellisuus on suurin hyvä ja itsestään selvästi tärkein asia yhteiskunnassa. Toinen ekonomisti Richard Easterlin nyökyttelisi, jos vielä eläisi. Suomi on tämän suurimman hyvän saavuttanut kahdeksan kertaa. Eikö se riitä?

Moni muu ekonomisti ajattelee, että suurin hyvä on taloudellinen kasvu. Onnellisuuden kannalta sillä ei ole paljon merkitystä, sillä moni meitä rikkaampi ja taloudellisesti menestyvämpi maa jäi jälleen Suomen jälkeen. Onnellisuuden merkitystä korostavat ekonomistit aiheellisesti pelkäävät, että kasvu lisää taloudellista eriarvoisuutta. Se taas vaikuttaa kielteisesti onnellisuuteen.  Kasvu on tietenkin hyvä asia, jos sen hedelmät jaetaan kaikille, eikä vain rikkaille.

Jos nyt päädytään alentamaan laajasti verotusta, kuten Wahlroosin koulukuntaan kuuluvat ekonomistit esittävät, kasvua voi tulla, vaikka aivan varmaa se ei ole. Nouseeko siitä Suomen onnellisuus edelleen, tuo suurin hyvä? Tuskinpa vain, sillä olemme niin korkealla tasolla, että siitä voi tulla vain alaspäin.

Kasvu ei tietenkään lähde heti käyntiin verojen alentamisen jälkeen, joten verotuloja voi olla hyvän aikaa vähemmän käytettävissä yhteisen hyvinvoinnin edistämiseen. Koska juuri nyt on paljon ihmisiä, joilla on taloudellisia vaikeuksia, miten heidän käy? Jaksavatko he odottaa, kun näkevät, että verojen alentamisesta varakkaat hyötyvät heti? Ei voida vaatia että vaikeuksissa olevat ihmiset odottavat vuoden tai kaksikin talouden yleistä kohenemista. Mahtaako moni silloinkaan saada kasvusta hyötyä?

Viime vuoden syksyllä Vaasassa tekemässämme tutkimuksessa juuri taloudelliset ongelmat alensivat merkittävästi onnellisuutta. Oli kasvua tai ei, vaikeuksiin joutuneista ihmisistä on pidettävä huolta.

Moni varmaan jo kysyy, miksi ihmeessä olemme onnellisin kansa, vaikka traditionaalisten ekonomistien suurinta hyvää eli kasvua ei ole ollut moniin vuosiin. Se taas johtuu siitä, että meillä on tuon tuoreen World Happiness -raportin mukaan paljon sellaisia vahvuuksia, joita muilla valtioilla ei ole. Suomi on turvallinen maa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. Myös hyvinvointivaltion ydin on onnistuttu säilyttämään heikosta kasvusta huolimatta. Pidetään siitä edelleen tiukasti kiinni.

Markku Ojanen, Lempäälä

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Onko varakkaiden veroja syytä alentaa?

Näin Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ehdotti Iltalehden haastattelussa (7.9.). Ruotsissa on näin tehty ja se on Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston mukaan tuottanut kasvua. Näin on voinut tapahtua, mutta aina herää epäilys, että kasvu – joka Ruotsissa on viime vuosina ollut aika vähäistä – on johtunut muista syistä. Ruotsin talouskasvu on joka tapauksessa hiipunut. Eniten hämmentävät Kangasharjun kuvaukset siitä, miten verotuksen alentaminen vaikuttaa varakkaiden toimintaan ja asenteisiin:

Kangasharjun mukaan se (kasvu) perustuu siihen niillä, joilla on tuottavuuspotentiaalia, pääsevät sitä paremmin hyödyntämään. Heille tulee kannustinta edetä urallaan ja tehdä töitä enemmän. Talouskasvua tulee, koska työtunteja tehdään enemmän, mutta samalla siitä, että halutaan mennä eteenpäin uralla ja saada parempaa palkkaa. Kangasharjun mukaan siihen kannustaa se, että paremmasta palkasta myös jää entistä enemmän käteen, kun työtuloja ei veroteta niin raskaasti.

Onko niin, että mitä suuremmat tulot, sitä selvemmin into tehdä työtä riippuu siitä, saako enemmän rahaa tilille? Onko varakkaiden elämä todella noin vahvasti laskelmoinnin varassa?

Stefan Stern ja Cary Cooper kuvaavat kirjassaan Myths of Management johtamiseen liittyviä myyttejä. Myytissä ”Raha motivoi ihmisiä” todetaan, että rahan motivoivaa merkitystä on suuresti liioiteltu. Tärkeämpiä asioita ovat autonomia, työn hallinnassa edistyminen ja työn tarkoitus. ”Kun raha on tärkein kohde, päätavoite, lopullinen porkkana, asiat voivat mennä vikaan.” ”Tämä kyltymätön halu saada enemmän – – ei vie meitä hyvään.”

Ian MacRaen ja Adrian Furnhamin rinnakkaisteoksessaa Myths of Work, puolestaan todetaan, että keskimääräisen tulotason ylittymisen jälkeen syntyy ongelmia, jotka heikentävät työtyytyväisyyttä ja onnellisuutta – ja edelleen työn tuloksia:

  • Sopeudumme nopeasti palkankorotuksiin ja uuden työpaikan edellistä suurempaan palkkaan.
  • Tutkimusten mukaan rikkaat eivät pidä itseään rikkaina. Miksi ihmeessä eivät pidä? Koska aina on joku tai joitakin, jotka ovat vielä rikkaampia. Vertailussa on vaikea päästä huipulle.
  • Mitä enemmän käyttää aikaa työhön, sitä vähemmän aikaa jää vielä tärkeämpiin asioihin, kuten ihmissuhteisiin ja mieluisiin harrastuksiin.
  • Paradoksaalisesti varakkaat ihmiset kantavat usein enemmän huolta tuloistaan ja varallisuudestaan kuin kohtuullisesti toimeen tulevat ihmiset.

Tämä kirjoittajien kritiikki ei tarkoita sitä, että varakkaiden halu saada lisää tuloja olisi osoitus heidän luontaisesta ahneudestaan, sillä kyse on rahakeskeisestä kulttuurista, jossa kaikkea mitataan rahalla. Kun kilpailua ja vertailua korostava kulttuuri saa otteen, se ei hellitä, vaan kiristää jatkuvasti otettaan.

Markku Ojanen, Psykologian emeritusprofessori, Lempäälä

Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Ylisukupolvinen trauma

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, usein viitaten siihen Vanhan testamentin tekstiin (5 Moos. 5:9), jonka mukaan isien ja äitien synnit vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Esimerkkinä mainitaan punaisten raskaat kokemukset hävityn kansalaissodan jälkeen. Siitä kolme sukupolvea eteenpäin on noin 75 vuotta. Silloin traumaattiset kokemukset voisivat näkyä vielä lastenlastenlapsissa.

Toinen esimerkki. Sotaorvot ovat kokeneet isän menetyksen trauman. Sen seuraukset voisivat siis näkyä vielä lastenlastenlapsissa. Kuitenkin sotaorvot ovat selviytyneet hyvin, joskin noin 15 prosenttia koki tutkimukseni mukaan vielä katkeruutta, kun sodasta oli kulunut 70 vuotta. Se johtui usein orpouteen liittyvistä vääryyksistä ja köyhyydestä, ei välttämättä isän menetyksestä.

Kolmas esimerkki. Millaisia ovat talvi- ja jatkosodan kokeneiden vanhempien vaikutukset lapsiinsa? Usein tätä käytetään esimerkkeinä ylisukupolvisista traumoista. Sodan käyneet isät olivat menettäneet neljä, jopa viisikin vuotta rintamalla vaikeissa olosuhteissa ja moni turvautui alkoholiin raskaiden muistojensa vuoksi. Äidit puolestaan olivat tuon ajan odottaneet ahdistavia uutisia puolisostaan ja koettaneet selviytyä lastensa kanssa. On luonnollista ajatella, että nämä kokemukset jotenkin heijastuisivat lapsiinkin.

Tuntuu uskottavalta, että ahdistavat kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Niitä voidaan myös aktiivisesti siirtää. Jos kokemuksia sävyttää vääryys, silloin ne ovat erityisen tuskallisia. Seuraava polvi voi omaksua vääryyden tuottamaa katkeruutta, vaikka oma elämä alkaisi jo sujua. Vielä kolmaskin polvi voi saada muistutuksia noista isovanhempien katkerista kokemuksista. Neljännelle polvelle nämä alkavat olla etäisiä asioita, ellei niistä jatkuvasti muistuteta.  Niin tapahtuu monissa maissa. Katkeruutta voidaan siirtää satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista.

Viittaus isien ja äitien synteihin on tässä yhteydessä ongelmallista, sillä keiden synneistä on lopulta kyse? Usein syntiä tekevät etenkin ne, jotka vaikeuttavat traumojen taakse jättämistä. Näin tapahtui juuri punaisten kohdalla. Armottomuus ja kosto ruokkivat traumojen vaikutusten jatkumista.

Tieteelliset haut tuottivat niukasti tutkimusta ylisukupolvisesta traumasta. Lapsien kokemuksista tosin on valtavasti tutkimusta. Traumatutkimuksista on saatu tällaisia tuloksia: (1) Traumat eivät ole yhteismitallisia, sillä ne eroavat monen asian suhteen. On yhteisiä ja yksin kohdattuja traumoja, äkillisiä ja pitkään kestäneitä traumoja, yksittäisiä traumoja ja toistuvia traumoja. (2) Traumojen ja vaikeuksien kasautuminen on erityisen tuskallista selviytymisen kannalta. (3) Persoonallisilla ominaisuuksilla on suuri vaikutus siihen, miten traumasta toivutaan. (4) Hyvin paljon vaikuttaa se, millaisia suojaavia tekijöitä trauman kokeneella on.

Jos vanhemmilla on ollut pitkään jatkuneita vakavia psyykkisiä, sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia, ne vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Useimmiten kuitenkin lasten enemmistö selviytyy elämässään hyvin tai tyydyttävästi. Kun lapsilla esiintyy ongelmia, kyse on tavallisesti siitä, että traumaattiset olosuhteet ovat jatkuneet pitkään. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja tai kärsivät psyykkisistä ongelmista.

Helposti unohtuu, että vakavien psyykkisten ongelmien periytyvyys on aika korkea, joten sekä vanhemmilla että lapsilla on esimerkiksi masennukselle altistavia geenejä. Tämä tieto ei tietenkään lievitä lapsen kokemaa traumaa.

Lapsiin liittyviä tutkimustuloksia

Sofie Kuppensin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien riippuvuuksilla (alkoholi, huume ja tupakka) oli ”tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen vaikutus lasten hyvinvointiin”. Huumeiden käytöllä oli kielteisin vaikutus ja alkoholinkäytöllä ja tupakoinnilla vähäisempi vaikutus.

Felicitas Auerspergin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien ero lisää lasten mielenterveyden riskejä, joskin eron vaikutukset ovat lievittyneet vuodesta 1990 vuoteen 2018.

Carolyn Greenen ryhmän systemaattinen arviointi osoitti, että kaltoin kohdellut vanhemmat siirtävät usein lapsilleen tällaista kohtelua. Mitä huonommin ja mitä kauemmin itse oli joutunut väkivallan uhriksi lapsuudessaan, sitä useammin myös itse turvautui samanlaisiin tekoihin omia lapsia kasvattaessaan.

Mark Assink työtovereineen sai tuloksen, jonka mukaan väkivaltaa kokeneiden vanhempien riski siirtää samanlaista kasvatusta omille lapsilleen oli kolminkertainen verrattuna vanhempiin, jotka eivät lainkaan olleet kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Tätä vastasi vaikutuksen voimakkuus + 0,29. Tutkijat havaitsivat lisäksi, että parhaiten tehdyissä tutkimuksissa yhteys oli vähäisempi.

Kuitenkin Laura-Émilie Savagen ryhmän meta-analyysi osoitti, että vaikutus oli kaukana predestinaatiosta. Äidin väkivaltakokemusten yhteys huonoihin kasvatuskeinoihin oli + 0.13, joka oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen yhteys. Väkivaltaa kokeneiden äitien kasvatuksessa oli usein toivomisen varaa, mutta enemmistö suoriutui vähintään tyydyttävästi.

Kun vanhemmat ovat kokeneet erityisen voimakkaita traumoja, kuten keskitysleirejä ja kidutusta, myös lapsilla on selvästi enemmän psyykkisiä oireita kuin vertailuryhmillä (Daud, Skoglund & Rydelius; Fossion ym.; Qouta, Punamäki & El Sarraj; Shrira, Palgi, Ben-Ezra & Shmotkin). Vaikka vanhemmat eivät kertoisi kokemuksistaan, jo tieto vanhempien kauheista kokemuksista on omiaan lisäämään lapsissa ahdistusta.

Santavirran, Santavirran ja Gilmanin tutkimus on erityisen kiinnostava. Siinä tutkittiin lapsena Ruotsiin evakuoitujen henkilöiden lasten psyykkisiä ongelmia. Tulosten mukaan evakuoitujen äitien tyttärillä ilmeni korkeampi sairaalaan joutumisen riski kuin heidän serkuillaan, jotka muodostivat vertailuryhmän. Näiden serkkujen äidit eivät olleet lapsena Ruotsissa. Miehillä sairaalaan joutumisen riski ei ollut suurempaa kuin vertailuryhmässä, ei myöskään evakuoitujen isien tyttärillä.

Kirsi-Maria Hytönen ja Antti Malinen kuvaavat lasten kokemuksia sodan jälkeen. Näitä kokemuksia muisteltiin vuosina 2014-2016 tehdyissä haastatteluissa. Monilla lapsilla oli sodan jälkeen taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja osa koki torjuntaa ja laiminlyöntejä, mutta silti muistoja sävytti selviytyminen ja psyykkisen vahvuuden (resilienssin) kokemus. Vaikeuksista huolimatta oli pärjätty. Tämä oli minunkin havaintoni tutkiessani sotaorpojen kokemuksia.

Stanley Kripperin ja Deirdre Barrettin mukaan on mahdollista, että epigenetiikan välityksellä traumojen vaikutukset voisivat siirtyä jälkeläisiin, mutta toistaiseksi tutkimusnäyttö on niukkaa.

Suomalaisten hyvinvointi

Suomalaisten hyvinvointi -raportissa (Moisio ym.) on kuvattu suomalaisten tyytyväisyyttä elämään vuodesta 1995 lähtien vuoteen 2006 asti (s. 26). Toistuvissa kyselyissä on käytetty neliportaista asteikkoa: 4=erittäin tyytyväinen, 3=melko tyytyväinen, 2=en kovin tyytyväinen ja 1=en lainkaan tyytyväinen. Keskiarvo on tuolla aikavälillä ollut koko ajan noin 3,2 – 3,3 eli muutokset ovat olleet todella vähäisiä. Sosiologi Elina Haavio-Mannila sai saman tuloksen jo vuonna 1963, jolloin hän liitti tyytyväisyyttä koskevan kyselyn tutkimuksiinsa (emt. s. 26). On hätkähdyttävää ajatella, että 50 vuoden aikana tyytyväisyydessä ei ole tapahtunut mitään muutoksia.

Varhaisin suomalaisia hyvin edustava tutkimukseni on tehty vuonna 1993. Erään suuren suomalaisen yrityksen työntekijöistä tehtyyn otokseen vastasi 476 henkilöä. Tässä tutkimuksessa saatiin seuraavia tuloksia kolmella hyvinvointimuuttujalla (keskiarvot 0 – 100 -asteikolla):

  1. Mieliala                                       73
  2. Itseluottamus                            73
  3. Tyytyväisyys                              73 (tämä seurannassa, jossa N=203)

Käyttämissäni asteikoissa 100 kuvaa erinomaista hyvinvoinnin kokemusta ja 0 erittäin huonoa. Suomen Psykologiliiton toimeksiannosta tein otoksen suomalaisista vuonna 2005 (344 henkilöä).  Keskiarvot olivat

  1. Toiveikkuus                               74
  2. Henkinen tasapaino               76
  3. Mielekkyys                                77
  4. Itsekunnioitus                           75

Vuosina 2008-10 tekemääni sotaorpotutkimukseen osallistui 1041 henkilöä). He puolestaan antoivat omasta elämästään seuraavia arvioita:

  1. Rauhallisuus                             74
  2. Vastuuntunto                           90
  3. Optimismi                                  74
  4. Onnellisuus                                67

Onnellisuus oli keskimäärin hiukan matalampi kuin mitä suomalaista väestöä kuvaavissa tutkimuksissa on saatu. Olisi outoa, jos kaikki olisi mennyt aivan yhtä hyvin kuin muilla samanikäisillä, vaikka heilläkin tietysti oli elämässään monenlaisia traumoja. Vastuuntunto, rauhallisuus ja optimismi ovat kuitenkin sotaorpoja kantaneet. Ja ne ovat yhtä lailla kantaneet myös muita tuon sukupolven suomalaisia.

Sivut: 1 2
Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi hallitus ei uskalla kiristää hyvin toimeentulevien verotusta?

Hyvin toimeentulevien verotuksen keventäminen loukkaa yleistä oikeustajua.

HS 16.12.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010055602.html

Miten hallitukselle voisi tehdä selväksi, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ei saa tehdä päätöksiä, jotka lisäävät köyhyyttä ja syrjäytymistä? Kritiikki vain ei tunnu menevän perille.

Hallitusohjelma ei ole mikään pyhä kirja, jota ei voi muuttaa. On totta, että olemme viime vuosina eläneet yli varojemme. Sopeutusta ei kuitenkaan saa tehdä niin, että heikoimmat kärsivät. Miksi hyvin toimeentulevien verotusta ei uskalleta kiristää? Luottamusta ja yleistä motivaatiota tuhoaa se, että yhä useammat syrjäytyvät ja köyhtyvät. Heidän ostovoimansa säilyttäminen on tärkeämpää kuin varakkaiden, jotka tuskin hankkivat paljon enemmän palveluja ja tavaraa, vaikka verotus pienenisi.

Yleistä oikeustajua loukkaavin hallituksen toimi on ollut varakkaiden verotuksen keventäminen. Minun on vaikea uskoa, että hallituspuolueita äänestäneet kannattavat tällaista. Verojen radikaali alentaminen Ronald Reaganin Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcherin Britanniassa ei saanut aikaan toivottua talouden piristymistä.

Valtion velkaantumisen vähentäminen ei ole peruste tarpeettoman kovalle talouspolitiikalle. Jos on kärsittävä liiallisen velanoton seurauksista, on kärsittävä yhdessä ja vielä niin, että hyvin toimeentulevat kärsivät suhteessa eniten.

Markku Ojanen
psykologian emeritusprofessori
Lempäälä

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Minuus: Vastaus löytyy sisältä

Yhdysvalloissa uskotaan yleisesti, että vastaukset onnellisuuteen ja hyvään elämään löytyvät yksilön sisältä – mitä tämä ilmaus sitten tarkoittaakin. Olipa kyse puhtaasti oman onnellisuuden edistämisestä esimerkiksi meditaatiolla tai hyväksyvällä läsnäololla tai myötätunnosta tai ystävällisyydestä, kyse on kuitenkin yksilön projektista. Se tuskin koskaan sujuu yksin, sillä se tarvitsee tueksi ohjaajaa tai terapeuttia. Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -idea tuntuu aluksi hyvältä, sillä se antaa vastuuta ja voi auttaa löytämään itsestä sellaisia myönteisiä voimia, jotka edistävät onnellisuutta. Jos löytää sisäinen rauhan ja myötätunnon, mikä sen hienompaa. Jos tällaisten löytöjen määrä yhteiskunnassa lisääntyisi, yhteiselämä olisi paljon parempaa.

Tähän projektiin liittyy myös vaaroja. Se tekee yksilöstä oman saarensa, johon on pääsy vain hänen opettajallaan. Muuten hän on yksin projektinsa kanssa. Hän voi levittää hyvää ympärilleen tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä, mutta nuo muut ihmiset eivät ole hänelle itsessään tärkeitä, vaan ne ovat hänelle kohteita, jopa välineitä. Hän toimii myönteisesti, koska se on hänen oman onnensa edellytys.

Entä jos hän ei onnistukaan tässä projektissa? Tasapainoa ei löydy, eikä aina jaksa olla ystävällinen. Silloin odottaa muilta ystävällisyyttä. Jos projektissa tulee ongelmia, kuinka paljon ulkopuolista ohjausta tarvitaan? Riittäkö yksi kurssi vai tarvitaanko pitkäaikainen valmentaja? Jokainen itsensä kehittämiseen pyrkivä huomaa, että sisällä on paljon muutakin kuin kauniita ja hyviä ajatuksia. Jos edistystä ei tapahdu, voi vain syyttää itseään.

Toinen ongelma liittyy siihen maailmankuvaan, jota tällainen itsensä kehittämisen oppi tarjoaa. Kyseessä on yksilökeskeisen kulttuurin tuote. Vaikka maailmassa on monenlaisia epäkohtia ja vääryyksiä, yksilökeskeinen projekti voi johtaa tulkintaan, että niille ei voi mitään. Voin suhtautua myötätuntoisesti ongelmista kärsiviin ihmisiin, mutta mitä voin yksin tehdä? Yhteisten ongelmien ratkaisuissa tarvitaan yhteistyötä ja poliittista toimintaa, koska se on varmin keino päästä eteenpäin.

Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -ideologia kehottaa työtöntä etsimään sitkeästi työtä ja suhtautumaan tilanteeseensa tyynesti ja ystävällisesti siitä huolimatta, että hänen panoksensa on todettu tarpeettomaksi markkinatalouden palveluksessa. Parempi vaihtoehto on olemassa, Hänellä on oikeus suuttua ja arvostella vallitsevaa järjestelmää. Hän voi osallistua sellaiseen toimintaan, joka pyrkii jakamaan työtä eikä kasaamaan sitä yhä pienevälle joukolle. Hänellä on oikeus ajaa sellaista yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takaa myös hänelle riittävän toimeentulon.

”Vastaus löytyy sisältä” -ideologia on ikävällä tavalla liittoutunut kulutusta ja tuhlaamista suosivaan järjestelmään, koska se vääristää kaikki ongelmat yksilön sisäisiksi ja estää siten yhtenäisen, laaja-alaisen kritiikin syntymistä. Näemme tämän konkreettisesti Yhdysvalloissa, jossa yksilön tärkeyttä korostava ideologia on johtanut jähmettymiseen ja polarisaatioon.

Mitä irrallisempia ihmiset ovat, sitä helpompi heitä on hallita nykyajan pehmein keinoin. Kovia keinoja ei enää tarvita, sillä mainonta ja talouselämää suosiva propaganda riittää. Yhdysvalloissa poliitikot palvelevat sekä tietoisesti tai että tiedostamatta suuria yrityksiä, joista monet ovat monikansallisia. Irrallisista yksilöistä muodostuvaa kansaa on helpompi hallita vaarallisilla ideologioilla kuin yhteistoimintaan ja luottamukseen uskovia kansalaisia.

Irralliset yksilöt eivät käy taistelemaan epäkohtia vastaan, vaan alistuvat siihen, mitä heille annetaan.  Esimerkiksi käy sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttaminen. Kilpailuttamisen monimutkaisessa prosessissa pärjäävät lopulta vain kaikkein suurimmat kansainväliset yritykset, jotka eivät maksa veroja Suomeen. Jos suurten yritysten toimintaa jollakin lailla rajoitetaan, ne haastavat valtion, maakunnat tai kunnat oikeuteen ja voittavat. Miksi kouluja ei kilpailuteta – tai vaikka vankiloita? Mikä terveydessä on sellaista, että juuri se voidaan altistaa markkinoiden temmellyskentäksi?

Miksi sisäisen kokemuksen merkitys on jatkuvasti vahvistunut? Kyse on länsimaissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta siinä, miten ihmiset suhtautuvat itseensä. Yhteisöllisessä kulttuurissa minuuden kokemuksen on mukauduttava yhteisiin tavoitteisiin ja velvollisuuksiin, mutta yksilökeskeisessä kulttuurissa on lupa ja myös velvollisuus toteuttaa itseään jopa muiden ihmisten kustannuksella. Minuuden vahvistumiseen liittyy myös yksityisyyden idea, oma aika ja tila, riippuvuuden tragedia, oman elämän hallinta, omat projektit ja haavoittuvuuden kokemus.

Kehotus ”tunne itsesi” ei enää merkitse peilaamista johonkin ihanteeseen, vaan oikeutta elää autonomista ja autenttista elämää. Tulkinnat tästä uudesta minuudesta ovat uskomattoman hajanaisia ja ristiriitaisia, kuten seuraava kirjallisuudesta poimittu luettelo osoittaa:

  • Toinen minuus (Sherry Turkle)
  • Tyhjä minuus (Philp Cushman)
  • Kyllästetty minuus (Kenneth Gergen)
  • Monta minuutta (Kenneth Gergen)
  • Heijastava minuus (Anthony Giddens)
  • Instrumentaalinen minuus (Charles Taylor)
  • Mahdolliset minuudet (Wurf & Markus)
  • Egoistinen minuus (Paul Vitz)
  • Narsistiinen minuus (Christopher Lash)
  • Totalitaarinen mminuus (Anthony Greenwald)
  • Minuuden kirous (Philip Leary)
  • Kaleidoskooppinen minuus (Deaux & Perkins)
  • Paradoksinen minuus (Kirk Schneider) 
  • Puolustautuva minuus (Kerry Thomas)
  • Jakautunut minuus (Jerome Bruner)

Johtopäätös näistä kuvauksista voi olla joko se, että minuus on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen idea tai sitten se todella voi eri yksilöillä ja eri tilanteissa olla mitä tahansa noista vaihtoehdoista. Näiden lisäksi termit tietoinen, tiedostamaton, individualistinen, kollektiivinen, postmoderni, sosiaalinen, todellinen, aito, ideaalinen minuus ja identiteetti ovat yleisessä käytössä. Filosofit, psykologit ja sosiologit eivät ole saaneet pitävää otetta tästä uudesta ideasta.

Sivut: 1 2