Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kasvua vai onnellisuutta

Ekonomisti Sir Richard Layardin mukaan onnellisuus on suurin hyvä ja itsestään selvästi tärkein asia yhteiskunnassa. Toinen ekonomisti Richard Easterlin nyökyttelisi, jos vielä eläisi. Suomi on tämän suurimman hyvän saavuttanut kahdeksan kertaa. Eikö se riitä?

Moni muu ekonomisti ajattelee, että suurin hyvä on taloudellinen kasvu. Onnellisuuden kannalta sillä ei ole paljon merkitystä, sillä moni meitä rikkaampi ja taloudellisesti menestyvämpi maa jäi jälleen Suomen jälkeen. Onnellisuuden merkitystä korostavat ekonomistit aiheellisesti pelkäävät, että kasvu lisää taloudellista eriarvoisuutta. Se taas vaikuttaa kielteisesti onnellisuuteen.  Kasvu on tietenkin hyvä asia, jos sen hedelmät jaetaan kaikille, eikä vain rikkaille.

Jos nyt päädytään alentamaan laajasti verotusta, kuten Wahlroosin koulukuntaan kuuluvat ekonomistit esittävät, kasvua voi tulla, vaikka aivan varmaa se ei ole. Nouseeko siitä Suomen onnellisuus edelleen, tuo suurin hyvä? Tuskinpa vain, sillä olemme niin korkealla tasolla, että siitä voi tulla vain alaspäin.

Kasvu ei tietenkään lähde heti käyntiin verojen alentamisen jälkeen, joten verotuloja voi olla hyvän aikaa vähemmän käytettävissä yhteisen hyvinvoinnin edistämiseen. Koska juuri nyt on paljon ihmisiä, joilla on taloudellisia vaikeuksia, miten heidän käy? Jaksavatko he odottaa, kun näkevät, että verojen alentamisesta varakkaat hyötyvät heti? Ei voida vaatia että vaikeuksissa olevat ihmiset odottavat vuoden tai kaksikin talouden yleistä kohenemista. Mahtaako moni silloinkaan saada kasvusta hyötyä?

Viime vuoden syksyllä Vaasassa tekemässämme tutkimuksessa juuri taloudelliset ongelmat alensivat merkittävästi onnellisuutta. Oli kasvua tai ei, vaikeuksiin joutuneista ihmisistä on pidettävä huolta.

Moni varmaan jo kysyy, miksi ihmeessä olemme onnellisin kansa, vaikka traditionaalisten ekonomistien suurinta hyvää eli kasvua ei ole ollut moniin vuosiin. Se taas johtuu siitä, että meillä on tuon tuoreen World Happiness -raportin mukaan paljon sellaisia vahvuuksia, joita muilla valtioilla ei ole. Suomi on turvallinen maa, jossa ihmiset luottavat toisiinsa. Myös hyvinvointivaltion ydin on onnistuttu säilyttämään heikosta kasvusta huolimatta. Pidetään siitä edelleen tiukasti kiinni.

Markku Ojanen, Lempäälä

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Onko varakkaiden veroja syytä alentaa?

Näin Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju ehdotti Iltalehden haastattelussa (7.9.). Ruotsissa on näin tehty ja se on Ruotsin valtiontalouden tarkastusviraston mukaan tuottanut kasvua. Näin on voinut tapahtua, mutta aina herää epäilys, että kasvu – joka Ruotsissa on viime vuosina ollut aika vähäistä – on johtunut muista syistä. Ruotsin talouskasvu on joka tapauksessa hiipunut. Eniten hämmentävät Kangasharjun kuvaukset siitä, miten verotuksen alentaminen vaikuttaa varakkaiden toimintaan ja asenteisiin:

Kangasharjun mukaan se (kasvu) perustuu siihen niillä, joilla on tuottavuuspotentiaalia, pääsevät sitä paremmin hyödyntämään. Heille tulee kannustinta edetä urallaan ja tehdä töitä enemmän. Talouskasvua tulee, koska työtunteja tehdään enemmän, mutta samalla siitä, että halutaan mennä eteenpäin uralla ja saada parempaa palkkaa. Kangasharjun mukaan siihen kannustaa se, että paremmasta palkasta myös jää entistä enemmän käteen, kun työtuloja ei veroteta niin raskaasti.

Onko niin, että mitä suuremmat tulot, sitä selvemmin into tehdä työtä riippuu siitä, saako enemmän rahaa tilille? Onko varakkaiden elämä todella noin vahvasti laskelmoinnin varassa?

Stefan Stern ja Cary Cooper kuvaavat kirjassaan Myths of Management johtamiseen liittyviä myyttejä. Myytissä ”Raha motivoi ihmisiä” todetaan, että rahan motivoivaa merkitystä on suuresti liioiteltu. Tärkeämpiä asioita ovat autonomia, työn hallinnassa edistyminen ja työn tarkoitus. ”Kun raha on tärkein kohde, päätavoite, lopullinen porkkana, asiat voivat mennä vikaan.” ”Tämä kyltymätön halu saada enemmän – – ei vie meitä hyvään.”

Ian MacRaen ja Adrian Furnhamin rinnakkaisteoksessaa Myths of Work, puolestaan todetaan, että keskimääräisen tulotason ylittymisen jälkeen syntyy ongelmia, jotka heikentävät työtyytyväisyyttä ja onnellisuutta – ja edelleen työn tuloksia:

  • Sopeudumme nopeasti palkankorotuksiin ja uuden työpaikan edellistä suurempaan palkkaan.
  • Tutkimusten mukaan rikkaat eivät pidä itseään rikkaina. Miksi ihmeessä eivät pidä? Koska aina on joku tai joitakin, jotka ovat vielä rikkaampia. Vertailussa on vaikea päästä huipulle.
  • Mitä enemmän käyttää aikaa työhön, sitä vähemmän aikaa jää vielä tärkeämpiin asioihin, kuten ihmissuhteisiin ja mieluisiin harrastuksiin.
  • Paradoksaalisesti varakkaat ihmiset kantavat usein enemmän huolta tuloistaan ja varallisuudestaan kuin kohtuullisesti toimeen tulevat ihmiset.

Tämä kirjoittajien kritiikki ei tarkoita sitä, että varakkaiden halu saada lisää tuloja olisi osoitus heidän luontaisesta ahneudestaan, sillä kyse on rahakeskeisestä kulttuurista, jossa kaikkea mitataan rahalla. Kun kilpailua ja vertailua korostava kulttuuri saa otteen, se ei hellitä, vaan kiristää jatkuvasti otettaan.

Markku Ojanen, Psykologian emeritusprofessori, Lempäälä

Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Ylisukupolvinen trauma

Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon, usein viitaten siihen Vanhan testamentin tekstiin (5 Moos. 5:9), jonka mukaan isien ja äitien synnit vaikuttavat aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Esimerkkinä mainitaan punaisten raskaat kokemukset hävityn kansalaissodan jälkeen. Siitä kolme sukupolvea eteenpäin on noin 75 vuotta. Silloin traumaattiset kokemukset voisivat näkyä vielä lastenlastenlapsissa.

Toinen esimerkki. Sotaorvot ovat kokeneet isän menetyksen trauman. Sen seuraukset voisivat siis näkyä vielä lastenlastenlapsissa. Kuitenkin sotaorvot ovat selviytyneet hyvin, joskin noin 15 prosenttia koki tutkimukseni mukaan vielä katkeruutta, kun sodasta oli kulunut 70 vuotta. Se johtui usein orpouteen liittyvistä vääryyksistä ja köyhyydestä, ei välttämättä isän menetyksestä.

Kolmas esimerkki. Millaisia ovat talvi- ja jatkosodan kokeneiden vanhempien vaikutukset lapsiinsa? Usein tätä käytetään esimerkkeinä ylisukupolvisista traumoista. Sodan käyneet isät olivat menettäneet neljä, jopa viisikin vuotta rintamalla vaikeissa olosuhteissa ja moni turvautui alkoholiin raskaiden muistojensa vuoksi. Äidit puolestaan olivat tuon ajan odottaneet ahdistavia uutisia puolisostaan ja koettaneet selviytyä lastensa kanssa. On luonnollista ajatella, että nämä kokemukset jotenkin heijastuisivat lapsiinkin.

Tuntuu uskottavalta, että ahdistavat kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle. Niitä voidaan myös aktiivisesti siirtää. Jos kokemuksia sävyttää vääryys, silloin ne ovat erityisen tuskallisia. Seuraava polvi voi omaksua vääryyden tuottamaa katkeruutta, vaikka oma elämä alkaisi jo sujua. Vielä kolmaskin polvi voi saada muistutuksia noista isovanhempien katkerista kokemuksista. Neljännelle polvelle nämä alkavat olla etäisiä asioita, ellei niistä jatkuvasti muistuteta.  Niin tapahtuu monissa maissa. Katkeruutta voidaan siirtää satoja vuosia sitten tapahtuneista asioista.

Viittaus isien ja äitien synteihin on tässä yhteydessä ongelmallista, sillä keiden synneistä on lopulta kyse? Usein syntiä tekevät etenkin ne, jotka vaikeuttavat traumojen taakse jättämistä. Näin tapahtui juuri punaisten kohdalla. Armottomuus ja kosto ruokkivat traumojen vaikutusten jatkumista.

Tieteelliset haut tuottivat niukasti tutkimusta ylisukupolvisesta traumasta. Lapsien kokemuksista tosin on valtavasti tutkimusta. Traumatutkimuksista on saatu tällaisia tuloksia: (1) Traumat eivät ole yhteismitallisia, sillä ne eroavat monen asian suhteen. On yhteisiä ja yksin kohdattuja traumoja, äkillisiä ja pitkään kestäneitä traumoja, yksittäisiä traumoja ja toistuvia traumoja. (2) Traumojen ja vaikeuksien kasautuminen on erityisen tuskallista selviytymisen kannalta. (3) Persoonallisilla ominaisuuksilla on suuri vaikutus siihen, miten traumasta toivutaan. (4) Hyvin paljon vaikuttaa se, millaisia suojaavia tekijöitä trauman kokeneella on.

Jos vanhemmilla on ollut pitkään jatkuneita vakavia psyykkisiä, sosiaalisia tai taloudellisia ongelmia, ne vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Useimmiten kuitenkin lasten enemmistö selviytyy elämässään hyvin tai tyydyttävästi. Kun lapsilla esiintyy ongelmia, kyse on tavallisesti siitä, että traumaattiset olosuhteet ovat jatkuneet pitkään. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja tai kärsivät psyykkisistä ongelmista.

Helposti unohtuu, että vakavien psyykkisten ongelmien periytyvyys on aika korkea, joten sekä vanhemmilla että lapsilla on esimerkiksi masennukselle altistavia geenejä. Tämä tieto ei tietenkään lievitä lapsen kokemaa traumaa.

Lapsiin liittyviä tutkimustuloksia

Sofie Kuppensin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien riippuvuuksilla (alkoholi, huume ja tupakka) oli ”tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen vaikutus lasten hyvinvointiin”. Huumeiden käytöllä oli kielteisin vaikutus ja alkoholinkäytöllä ja tupakoinnilla vähäisempi vaikutus.

Felicitas Auerspergin ryhmän meta-analyysin mukaan vanhempien ero lisää lasten mielenterveyden riskejä, joskin eron vaikutukset ovat lievittyneet vuodesta 1990 vuoteen 2018.

Carolyn Greenen ryhmän systemaattinen arviointi osoitti, että kaltoin kohdellut vanhemmat siirtävät usein lapsilleen tällaista kohtelua. Mitä huonommin ja mitä kauemmin itse oli joutunut väkivallan uhriksi lapsuudessaan, sitä useammin myös itse turvautui samanlaisiin tekoihin omia lapsia kasvattaessaan.

Mark Assink työtovereineen sai tuloksen, jonka mukaan väkivaltaa kokeneiden vanhempien riski siirtää samanlaista kasvatusta omille lapsilleen oli kolminkertainen verrattuna vanhempiin, jotka eivät lainkaan olleet kokeneet henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Tätä vastasi vaikutuksen voimakkuus + 0,29. Tutkijat havaitsivat lisäksi, että parhaiten tehdyissä tutkimuksissa yhteys oli vähäisempi.

Kuitenkin Laura-Émilie Savagen ryhmän meta-analyysi osoitti, että vaikutus oli kaukana predestinaatiosta. Äidin väkivaltakokemusten yhteys huonoihin kasvatuskeinoihin oli + 0.13, joka oli tilastollisesti merkitsevä, mutta vähäinen yhteys. Väkivaltaa kokeneiden äitien kasvatuksessa oli usein toivomisen varaa, mutta enemmistö suoriutui vähintään tyydyttävästi.

Kun vanhemmat ovat kokeneet erityisen voimakkaita traumoja, kuten keskitysleirejä ja kidutusta, myös lapsilla on selvästi enemmän psyykkisiä oireita kuin vertailuryhmillä (Daud, Skoglund & Rydelius; Fossion ym.; Qouta, Punamäki & El Sarraj; Shrira, Palgi, Ben-Ezra & Shmotkin). Vaikka vanhemmat eivät kertoisi kokemuksistaan, jo tieto vanhempien kauheista kokemuksista on omiaan lisäämään lapsissa ahdistusta.

Santavirran, Santavirran ja Gilmanin tutkimus on erityisen kiinnostava. Siinä tutkittiin lapsena Ruotsiin evakuoitujen henkilöiden lasten psyykkisiä ongelmia. Tulosten mukaan evakuoitujen äitien tyttärillä ilmeni korkeampi sairaalaan joutumisen riski kuin heidän serkuillaan, jotka muodostivat vertailuryhmän. Näiden serkkujen äidit eivät olleet lapsena Ruotsissa. Miehillä sairaalaan joutumisen riski ei ollut suurempaa kuin vertailuryhmässä, ei myöskään evakuoitujen isien tyttärillä.

Kirsi-Maria Hytönen ja Antti Malinen kuvaavat lasten kokemuksia sodan jälkeen. Näitä kokemuksia muisteltiin vuosina 2014-2016 tehdyissä haastatteluissa. Monilla lapsilla oli sodan jälkeen taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja osa koki torjuntaa ja laiminlyöntejä, mutta silti muistoja sävytti selviytyminen ja psyykkisen vahvuuden (resilienssin) kokemus. Vaikeuksista huolimatta oli pärjätty. Tämä oli minunkin havaintoni tutkiessani sotaorpojen kokemuksia.

Stanley Kripperin ja Deirdre Barrettin mukaan on mahdollista, että epigenetiikan välityksellä traumojen vaikutukset voisivat siirtyä jälkeläisiin, mutta toistaiseksi tutkimusnäyttö on niukkaa.

Suomalaisten hyvinvointi

Suomalaisten hyvinvointi -raportissa (Moisio ym.) on kuvattu suomalaisten tyytyväisyyttä elämään vuodesta 1995 lähtien vuoteen 2006 asti (s. 26). Toistuvissa kyselyissä on käytetty neliportaista asteikkoa: 4=erittäin tyytyväinen, 3=melko tyytyväinen, 2=en kovin tyytyväinen ja 1=en lainkaan tyytyväinen. Keskiarvo on tuolla aikavälillä ollut koko ajan noin 3,2 – 3,3 eli muutokset ovat olleet todella vähäisiä. Sosiologi Elina Haavio-Mannila sai saman tuloksen jo vuonna 1963, jolloin hän liitti tyytyväisyyttä koskevan kyselyn tutkimuksiinsa (emt. s. 26). On hätkähdyttävää ajatella, että 50 vuoden aikana tyytyväisyydessä ei ole tapahtunut mitään muutoksia.

Varhaisin suomalaisia hyvin edustava tutkimukseni on tehty vuonna 1993. Erään suuren suomalaisen yrityksen työntekijöistä tehtyyn otokseen vastasi 476 henkilöä. Tässä tutkimuksessa saatiin seuraavia tuloksia kolmella hyvinvointimuuttujalla (keskiarvot 0 – 100 -asteikolla):

  1. Mieliala                                       73
  2. Itseluottamus                            73
  3. Tyytyväisyys                              73 (tämä seurannassa, jossa N=203)

Käyttämissäni asteikoissa 100 kuvaa erinomaista hyvinvoinnin kokemusta ja 0 erittäin huonoa. Suomen Psykologiliiton toimeksiannosta tein otoksen suomalaisista vuonna 2005 (344 henkilöä).  Keskiarvot olivat

  1. Toiveikkuus                               74
  2. Henkinen tasapaino               76
  3. Mielekkyys                                77
  4. Itsekunnioitus                           75

Vuosina 2008-10 tekemääni sotaorpotutkimukseen osallistui 1041 henkilöä). He puolestaan antoivat omasta elämästään seuraavia arvioita:

  1. Rauhallisuus                             74
  2. Vastuuntunto                           90
  3. Optimismi                                  74
  4. Onnellisuus                                67

Onnellisuus oli keskimäärin hiukan matalampi kuin mitä suomalaista väestöä kuvaavissa tutkimuksissa on saatu. Olisi outoa, jos kaikki olisi mennyt aivan yhtä hyvin kuin muilla samanikäisillä, vaikka heilläkin tietysti oli elämässään monenlaisia traumoja. Vastuuntunto, rauhallisuus ja optimismi ovat kuitenkin sotaorpoja kantaneet. Ja ne ovat yhtä lailla kantaneet myös muita tuon sukupolven suomalaisia.

Sivut: 1 2
Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi hallitus ei uskalla kiristää hyvin toimeentulevien verotusta?

Hyvin toimeentulevien verotuksen keventäminen loukkaa yleistä oikeustajua.

HS 16.12.2023 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010055602.html

Miten hallitukselle voisi tehdä selväksi, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa ei saa tehdä päätöksiä, jotka lisäävät köyhyyttä ja syrjäytymistä? Kritiikki vain ei tunnu menevän perille.

Hallitusohjelma ei ole mikään pyhä kirja, jota ei voi muuttaa. On totta, että olemme viime vuosina eläneet yli varojemme. Sopeutusta ei kuitenkaan saa tehdä niin, että heikoimmat kärsivät. Miksi hyvin toimeentulevien verotusta ei uskalleta kiristää? Luottamusta ja yleistä motivaatiota tuhoaa se, että yhä useammat syrjäytyvät ja köyhtyvät. Heidän ostovoimansa säilyttäminen on tärkeämpää kuin varakkaiden, jotka tuskin hankkivat paljon enemmän palveluja ja tavaraa, vaikka verotus pienenisi.

Yleistä oikeustajua loukkaavin hallituksen toimi on ollut varakkaiden verotuksen keventäminen. Minun on vaikea uskoa, että hallituspuolueita äänestäneet kannattavat tällaista. Verojen radikaali alentaminen Ronald Reaganin Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcherin Britanniassa ei saanut aikaan toivottua talouden piristymistä.

Valtion velkaantumisen vähentäminen ei ole peruste tarpeettoman kovalle talouspolitiikalle. Jos on kärsittävä liiallisen velanoton seurauksista, on kärsittävä yhdessä ja vielä niin, että hyvin toimeentulevat kärsivät suhteessa eniten.

Markku Ojanen
psykologian emeritusprofessori
Lempäälä

Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Minuus: Vastaus löytyy sisältä

Yhdysvalloissa uskotaan yleisesti, että vastaukset onnellisuuteen ja hyvään elämään löytyvät yksilön sisältä – mitä tämä ilmaus sitten tarkoittaakin. Olipa kyse puhtaasti oman onnellisuuden edistämisestä esimerkiksi meditaatiolla tai hyväksyvällä läsnäololla tai myötätunnosta tai ystävällisyydestä, kyse on kuitenkin yksilön projektista. Se tuskin koskaan sujuu yksin, sillä se tarvitsee tueksi ohjaajaa tai terapeuttia. Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -idea tuntuu aluksi hyvältä, sillä se antaa vastuuta ja voi auttaa löytämään itsestä sellaisia myönteisiä voimia, jotka edistävät onnellisuutta. Jos löytää sisäinen rauhan ja myötätunnon, mikä sen hienompaa. Jos tällaisten löytöjen määrä yhteiskunnassa lisääntyisi, yhteiselämä olisi paljon parempaa.

Tähän projektiin liittyy myös vaaroja. Se tekee yksilöstä oman saarensa, johon on pääsy vain hänen opettajallaan. Muuten hän on yksin projektinsa kanssa. Hän voi levittää hyvää ympärilleen tasapainoisena ja ystävällisenä ihmisenä, mutta nuo muut ihmiset eivät ole hänelle itsessään tärkeitä, vaan ne ovat hänelle kohteita, jopa välineitä. Hän toimii myönteisesti, koska se on hänen oman onnensa edellytys.

Entä jos hän ei onnistukaan tässä projektissa? Tasapainoa ei löydy, eikä aina jaksa olla ystävällinen. Silloin odottaa muilta ystävällisyyttä. Jos projektissa tulee ongelmia, kuinka paljon ulkopuolista ohjausta tarvitaan? Riittäkö yksi kurssi vai tarvitaanko pitkäaikainen valmentaja? Jokainen itsensä kehittämiseen pyrkivä huomaa, että sisällä on paljon muutakin kuin kauniita ja hyviä ajatuksia. Jos edistystä ei tapahdu, voi vain syyttää itseään.

Toinen ongelma liittyy siihen maailmankuvaan, jota tällainen itsensä kehittämisen oppi tarjoaa. Kyseessä on yksilökeskeisen kulttuurin tuote. Vaikka maailmassa on monenlaisia epäkohtia ja vääryyksiä, yksilökeskeinen projekti voi johtaa tulkintaan, että niille ei voi mitään. Voin suhtautua myötätuntoisesti ongelmista kärsiviin ihmisiin, mutta mitä voin yksin tehdä? Yhteisten ongelmien ratkaisuissa tarvitaan yhteistyötä ja poliittista toimintaa, koska se on varmin keino päästä eteenpäin.

Tämä ”vastaus löytyy sisältä” -ideologia kehottaa työtöntä etsimään sitkeästi työtä ja suhtautumaan tilanteeseensa tyynesti ja ystävällisesti siitä huolimatta, että hänen panoksensa on todettu tarpeettomaksi markkinatalouden palveluksessa. Parempi vaihtoehto on olemassa, Hänellä on oikeus suuttua ja arvostella vallitsevaa järjestelmää. Hän voi osallistua sellaiseen toimintaan, joka pyrkii jakamaan työtä eikä kasaamaan sitä yhä pienevälle joukolle. Hänellä on oikeus ajaa sellaista yhteiskunnallista ohjelmaa, joka takaa myös hänelle riittävän toimeentulon.

”Vastaus löytyy sisältä” -ideologia on ikävällä tavalla liittoutunut kulutusta ja tuhlaamista suosivaan järjestelmään, koska se vääristää kaikki ongelmat yksilön sisäisiksi ja estää siten yhtenäisen, laaja-alaisen kritiikin syntymistä. Näemme tämän konkreettisesti Yhdysvalloissa, jossa yksilön tärkeyttä korostava ideologia on johtanut jähmettymiseen ja polarisaatioon.

Mitä irrallisempia ihmiset ovat, sitä helpompi heitä on hallita nykyajan pehmein keinoin. Kovia keinoja ei enää tarvita, sillä mainonta ja talouselämää suosiva propaganda riittää. Yhdysvalloissa poliitikot palvelevat sekä tietoisesti tai että tiedostamatta suuria yrityksiä, joista monet ovat monikansallisia. Irrallisista yksilöistä muodostuvaa kansaa on helpompi hallita vaarallisilla ideologioilla kuin yhteistoimintaan ja luottamukseen uskovia kansalaisia.

Irralliset yksilöt eivät käy taistelemaan epäkohtia vastaan, vaan alistuvat siihen, mitä heille annetaan.  Esimerkiksi käy sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttaminen. Kilpailuttamisen monimutkaisessa prosessissa pärjäävät lopulta vain kaikkein suurimmat kansainväliset yritykset, jotka eivät maksa veroja Suomeen. Jos suurten yritysten toimintaa jollakin lailla rajoitetaan, ne haastavat valtion, maakunnat tai kunnat oikeuteen ja voittavat. Miksi kouluja ei kilpailuteta – tai vaikka vankiloita? Mikä terveydessä on sellaista, että juuri se voidaan altistaa markkinoiden temmellyskentäksi?

Miksi sisäisen kokemuksen merkitys on jatkuvasti vahvistunut? Kyse on länsimaissa tapahtuneesta suuresta muutoksesta siinä, miten ihmiset suhtautuvat itseensä. Yhteisöllisessä kulttuurissa minuuden kokemuksen on mukauduttava yhteisiin tavoitteisiin ja velvollisuuksiin, mutta yksilökeskeisessä kulttuurissa on lupa ja myös velvollisuus toteuttaa itseään jopa muiden ihmisten kustannuksella. Minuuden vahvistumiseen liittyy myös yksityisyyden idea, oma aika ja tila, riippuvuuden tragedia, oman elämän hallinta, omat projektit ja haavoittuvuuden kokemus.

Kehotus ”tunne itsesi” ei enää merkitse peilaamista johonkin ihanteeseen, vaan oikeutta elää autonomista ja autenttista elämää. Tulkinnat tästä uudesta minuudesta ovat uskomattoman hajanaisia ja ristiriitaisia, kuten seuraava kirjallisuudesta poimittu luettelo osoittaa:

  • Toinen minuus (Sherry Turkle)
  • Tyhjä minuus (Philp Cushman)
  • Kyllästetty minuus (Kenneth Gergen)
  • Monta minuutta (Kenneth Gergen)
  • Heijastava minuus (Anthony Giddens)
  • Instrumentaalinen minuus (Charles Taylor)
  • Mahdolliset minuudet (Wurf & Markus)
  • Egoistinen minuus (Paul Vitz)
  • Narsistiinen minuus (Christopher Lash)
  • Totalitaarinen mminuus (Anthony Greenwald)
  • Minuuden kirous (Philip Leary)
  • Kaleidoskooppinen minuus (Deaux & Perkins)
  • Paradoksinen minuus (Kirk Schneider) 
  • Puolustautuva minuus (Kerry Thomas)
  • Jakautunut minuus (Jerome Bruner)

Johtopäätös näistä kuvauksista voi olla joko se, että minuus on hyvin ristiriitainen ja monimuotoinen idea tai sitten se todella voi eri yksilöillä ja eri tilanteissa olla mitä tahansa noista vaihtoehdoista. Näiden lisäksi termit tietoinen, tiedostamaton, individualistinen, kollektiivinen, postmoderni, sosiaalinen, todellinen, aito, ideaalinen minuus ja identiteetti ovat yleisessä käytössä. Filosofit, psykologit ja sosiologit eivät ole saaneet pitävää otetta tästä uudesta ideasta.

Sivut: 1 2
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hyveiden paluu

Teologit, filosofit ja kasvatuksen asiantuntijat ovat luottaneet siihen, että hyveet edistävät onnellisuutta. Arkielämä ei tätä kuitenkaan yksiselitteisesti tue, sillä hyvien ihmisten elämä voi olla onnetonta ja pahat ihmiset nauttivat elämästä pahoista teoistaan huolimatta. Hyvien ihmisten kovista kohtaloista olemme lukeneet ja kuulleet, mutta eikö paha lopulta saa palkkansa? Pahat ihmiset voivat jopa pitkään nauttia elämästä ja olla jopa onnellisia, mutta aikanaan heidän onnellisuutensa romahtaa. Näin haluamme uskoa. Onko tämä uskomus perusteltua?

Positiivisen psykologian piirissä korostetaan hyveiden merkitystä. Kehotus hyveitten vaalimiseen toistuu heidän artikkeleissaan ja kirjoissaan. Esimerkiksi Martin Seligman, positiivisen psykologian isä, tuo hyveitten merkityksen vahvasti esiin kirjoituksissaan ja kirjoissaan (erityisesti Authentic Happiness, suom. Aito onnellisuus). Autenttinen, aito onnellisuus perustuu jokaisen ihmisen tärkeimpien moraalisten vahvuuksien tunnistamiseen ja vaalimiseen työssä, rakkaudessa, leikissä ja kasvatuksessa, tähdentää Seligman.

Positiivisen psykologian peruskiven muurasi juuri Seligman vuonna 1998, jolloin hän alkoi käyttää tuota sanaa. Aivan uudesta asiasta ei tietenkään ollut kysymys, sillä Abrahan Maslow käytti sanaa ”positiivinen psykologia” jo paljon aikaisemmin ja tietenkin myös positiivisia ominaisuuksia ja tunteita oli tutkittu jo ennen vuotta 1998. Sana onnellisuus vilahtelee tutkimuksissa jo viime vuosisadan alussa, mutta on kiistatonta, että ”negatiivinen psykologia” oli saanut valta-aseman. Psykologit tutkivat erityisesti kielteisiä tunteita, kuten ahdistusta, masennusta ja vihaa sekä kielteisiä tulkintoja ja asenteita, kuten ennakkoluuloja.

Lapsen kehitystä tutkittaessa on aina kiinnitetty huomiota myös myönteisiin asioihin, samoin persoonallisuuden tutkimuksessa mukana on aina mukana myös ominaisuuksien myönteinen pää. Humanistiset psykologit olivat jo 50 vuoden ajan pohtineet esimerkiksi rakkautta ja elämän tarkoitusta, mutta hyveitä kuvaavia sanoja käytettiin hyvin varovasti. Joka tapauksessa outoa oli se, että psykologian perusteiden oppikirjoissa ei yleensä ollut edes hakusanana onnellisuutta, toivoa, kiitollisuutta, anteeksiantoa, nöyryyttä tai oikeudenmukaisuutta. Kaiketi ajateltiin, että näitä ei voida objektiivisesti tutkia.

Kun psykologiassa oli jatkuvasti korostettu arvojen suhteen neutraalia asennetta, nyt suhtautuminen muuttui radikaalisti. Vaikka tieteellisessä tutkimuksessa edelleen tähdennettiin objektiivista otetta, näiden tulosten sovelluksissa otettiin rohkeasti kantaa moraalisesti oikeiden valintojen puolesta. Positiiviset psykologit istuvat siten kahdella tuolilla, mikä on aiheuttanut myös kritiikkiä. Onko tieteen ja etiikan yhdistäminen suotavaa?

Tätä jälkeenpäin ajatellen omituista vinoutumaa positiivisen psykologian tutkijat halusivat korjata. ”Psykologia ei ole vain tautien, heikkouksien ja vammojen tutkimusta, vaan se on myös vahvuuksien ja hyveiden tutkimusta. Hoito ei ole vain virheiden korjaamista, vaan se on myös myönteisen vahvistamista” (Seligman, 2002, 4). Näin olisivat myös humanistisen psykologian edustajat voineet kirjoittaa, mutta he eivät samalla tavalla panostaneet konkreettiseen empiiriseen tutkimukseen kuin positiiviset psykologit, joista monet olivat jo luoneet uraa ”negatiivisen psykologian” piirissä.

Positiiviset psykologit alkoivat kysyä ikivanhoja, pitkään psykologiassa vältettyjä kysymyksiä, kuten ”miten minun tulisi elää, mikä on oikeata ja hyvää, miten hyvään voidaan ohjata?” Tällaiset kysymykset ovat tietenkin olleet psykologian sovellusten, etenkin psykoterapian taustalla, mutta niitä ei yleensä tuotu julki. Terapian oppikirjoissa korostettiin terapeutin neutraalisuutta. Asiakkaan arvot ovat toiminnan lähtökohta, ei terapeutin.

Myös hyvästä luonteesta on lupa puhua. Seligmanin mukaan ”hyvä luonne on positiivisen psykologian ydinolettamus”. Hyvästä luonteesta puhuminen ei kuitenkaan enää ole neutraalia tiedettä, koska silloin hyvä on määriteltävä. Silloin arvot tulevat mukaan. Ottavatko psykologit nyt teologien paikan moraalin asiantuntijoina? Siihen liittyy omat vaaransa kuten uskontojen historia osoittaa. Toistaiseksi ihmiset kysyvät halukkaasti neuvoa psykologeilta, mutta he saattavat kyllästyä ohjeiden tulvaan. Niiden määrä on tällä hetkellä valtava, mitä kuvastaa saatavilla olevien onnellisuuden oppaiden määrä.

Lähteet:

  • Seligman, M. E. P. (2002). Authentic happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Simon and Schuster.
Onnellisuus / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Pohdintaa hyvästä ja pahasta

Ihmiset selviytyvät hyvin arkisista asioistaan. Käyvät työssä, pitävät huolta perheestään ja puuhaavat kaikenlaista. Kaikki tuntuu olevan hyvin. Kysyttäessä he sanovat olevansa tyytyväisiä elämäänsä. He ovat optimistisia ja luottavat siihen, että tulevaisuus tuo pikemminkin hyviä kuin huonoja asioita.

Kuitenkin samaan aikaan on paljon havaintoja siitä, kuinka hauraita ja haavoittuvia ihmiset ovat. Tapahtuu jotakin sellaista, joka saa ihmisen särkymään. Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Olen särkynyt saviruukku. Pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin. En millään murtunut ois.” Tämä on osuva kuvaus ihmiselämästä. Saviruukut menevät herkästi rikki, sillä jo yllättävän pieni kolaus saa ne hajoamaan. Sama pätee myös ihmisiin. Särkyminen on usein sekä itselle että ympärillä oleville arvoitus. Arvoitus on toki sekin, miten paljon jotkut ruukut kestävät. Jopa hauraalta näyttävä ruukku kestää useita iskuja ja pikemminkin vahvistuu jokaisen iskun jäljiltä.

Psykologit ja filosofit ovat esittäneet täysin vastakkaisia tulkintoja ihmisenä olemisesta. Näistä yleisempi on ollut käsitys, jonka yhden version luin hiljattain. Israelilainen psykologian professori Dov Shmotkin kuvasi elämää tähän tapaan: Me elämme maailmassa, jossa on monenlaisia uhkia ja vaaroja, joista koetamme selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla. Olemme kuitenkin selviytyjiä ja kukoistajia uhkista ja vaaroista huolimatta.

”Terrorin hallinnan teoria” kuvaa elämän paljon ankarampana. Sosiaalipsykologian professori Jeff Greenberg on työtovereineen laatinut teorian, jossa lähtökohtana on kuolevaisuudesta koettu kauhu, jopa terrori, jota ihminen koettaa kaikin tavoin torjua mielestään, koska sen tunnistaminen johtaisi lamaantumiseen. Sen vuoksi kulttuurit tarjoavat erilaisia suojakeinoja, joista tärkeimpiä ovat uskonnot ja ideologiat. Yhteinen usko yhdistää ja antaa sitä tunnustavalle oman roolin ja tehtävän Suuren Kertomuksen osana ja palvelijana.

Myös terapeutti Albert Ellisin näkemys oli pessimistinen. Kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan irrationaalisia, joskin siinä on aste-eroja. Jotkut tulevat hyvin toimeen järjettömien ajatustensa kanssa, mutta toiset ahdistavat niillä itseään. Niistä pahimpia on pitäisi, täytyisi ajattelu. Pitäisi olla parempi, olisi pitänyt tehdä silloin paremmin. Olen huono ihminen, jos en toimi niin kuin minun odotetaan toimivan. Tästä järjettömyydestä haittaa pääasiassa itselle, mutta on tietenkin myös sellaista järjettömyyttä, josta on haittaa muille. Sellaiseksi Ellis katsoi uskonnot. Niille ei mitään mahda, mutta terapia auttaa niitä, jotka kärsivät täydellisyyden tavoittelusta.

Ellis halusi irrottautua Sigmund Freudin näkemyksistä. Hän piti psykoanalyyttistä terapiaa toivottaman hitaana ja tehottomana. Ihmisen irrationaalisuutta vastaan oli syytä hyökätä suoraan ja kertoa heille, millaisia heidän harhansa olivat. Freud oli vielä enemmän pessimisti ihmisen suhteen. Hänen näkemystään ihmisestä kuvannee parhaiten arkinen ilmaus ”ihan pihalla”. Ihminen ei tajua omia ongelmiaan ja pyrkii peittelemään niitä. Tämä yritys johtaa neurooseihin. Freudin kerrotaan sanoneen, että ”luomisen tarkoitus ei ollut ihmisen onnellisuus”.

Eksistentiaalifilosofit varoittavat eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jonka arkinen työ ja aherrus yleensä peittävät, mutta etenkin kriisien kohdatessa se herkästi puhkeaa esiin. Silloin ihminen kysyy, miksi näin on käynyt? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Eikö elämä olekaan oikeudenmukaista? Jos vastauksia ei tunnu löytyvän, silloin ahdistus valtaa koko persoonan ja voi muuttua masennukseksi.

Viime vuosikymmenten aikana psykologian piirissä on ilmennyt aivan toisenlaisia tulkintoja. Niillä toki on ollut omat edeltäjänsä, mutta nyt saamme kuulla, että kaikki voivat olla onnellisia, koska meidät on sellaisiksi tarkoitettu. Jo Jean Jacques  Rousseau uskoi, että ihminen on luonnostaan hyvä ja onnellinen, mutta ympäristö ei anna sille mahdollisuuksia. Tämä ei vielä 1700-luvulla saanut paljonkaan vastakaikua, mutta nyt tuo idea on otettu auliisti vastaan. Myös humanistisen psykologian edustajat, kuten Abraham Maslow ja Carl Rogers olivat vakuuttuneita ihmisten luontaisesta hyvyydestä, vaikka tunnistivat ympäristön paineet ja ihmiselämän vaikeudet.

Nyt tarjolla on runsaasti onnellisuuden ja hyvän elämän oppaita, joissa lähtökohtana on ihmisen luontainen onnellisuus. Se helposti piiloutuu, mutta voidaan tunnistaa, löytää ja vapauttaa lujan uskon ja tahdon avulla. Siinä ei enää ympäristö ole esteenä, koska ihmisen ajattelu nujertaa sen. Kirjasta Being Happy saamme hyviä uutisia: ”Every day in every way I am getting better and better and better.” “However much beauty and magic you have enjoyed up until now, you can choose to have more from today. It is choice time, every day.”

Uskontojen piirissä tällaiset tulkinnat torjutaan. Kristinuskossa ihminen on syntymästä lähtien synnin alainen olento, idän uskonnoissa muistutetaan ihmiselämään kuuluvasta kärsimyksestä. Islam tunnustaa kivun ja kärsimyksen, mutta uskova voi saada rauhan alistumalla Allahin tahtoon. Kaikissa suurissa uskonnoissa ihmisen itsekkyys vaikeuttaa hyvän elämän saavuttamista. Uskonnoista annetaan usein liian pessimistinen kuva, sillä kaikissa uskonnoissa on keinoja, joiden avulla voidaan saavuttaa rauha, pelastus tai valaistus – vaikkakin ihmisenä olemisen rajat tulevat aina vastaan. Luottamus ja alistuminen Jumalan tahtoon, jumaluuteen tai kohtaloon on olennaista, sillä ihmisen on pakko tunnustaa vajavaisuutensa ja pienuutensa. Kaikissa uskonnoissa on painotuksia, joissa joko ihmisen pahuus tai hyvyys korostuu.

Biologiassa ja psykologiassa on aina viime vuosikymmeniin asti korostettu ihmisen luontaista itsekkyyttä. Sitä on perusteltu evoluution avulla. Ihmisen geenit ovat itsekkäitä, mikä on auttanut häntä ja hänen sukulaisiaan selviytymään olemassaolon taistelussa. Vieraiden ihmisten selviytymisestä ei välitetä, ellei siitä ole jotakin hyötyä. Tätä näkemystä on onneksi alettu tasapainottaa tulkinnoilla, joiden mukaan itsekkyyden ohella ihmisessä on yhteistoiminnan ja jopa empatian geenejä, jotka ovat suuresti helpottaneet elämää.

Itsekkyyttä korostavat joutuvat pohtimaan, miksi ihmiset ovat näinkin hyvin selviytyneet. Jos ihminen on itsekäs, kuinka mitään hyvää voi olla? Riittääkö selitykseksi se, että ihmisellä on rationaalista itsekkyyttä eli hän osaa pitää välittömän itsekkyytensä kurissa saadakseen tulevia etuja? Riittääkö tällainen laskelmointi selittämään sen, että ihmiset eivät jatkuvasti ole toistensa kurkussa tai että valtaosa ihmisistä on tyytyväisiä elämäänsä?

Voiko tiede sanoa jotakin ihmisen olemuksesta? Jotakin tiede voi sanoa, mutta se tuskin tyydyttää niitä, jotka haluavat joko-tahi -vastauksen. Psykologit kysyvät, mitä ihmiset ajattelevat näistä asioista ja he voivat havainnoida, mitä ihmiset tekevät. Tieteen avulla voidaan esittää tutkimustietoa siitä, mihin suuntaan ihmisen olemus kallistuu. Onko hyvyyttä enemmän kuin pahuutta?

Sivut: 1 2
Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Historia toistaa itseään

Aika ajoin käydään keskustelua siitä, toistaako historia itseään. Minusta historia toistaa itseään. Nyt EU:n ruhtinaiden hallinto on hyvin samanlaista kuin keskiajan kuninkaiden ja ruhtinaiden. Suurten valtakuntien hallitsijat lähettivät käskyjään ympäri valtakuntaansa. Rakennetaan uusi kaupunki sinne (saattoi olla suota), olutta saa myydä vain perjantaisin ja rahvas ei saa käyttää hienoja vaatteita. Valtakunnan alueiden erilaisuutta ei näissä ohjeissa huomioitu. Käskyt tulivat jostakin kaukaa ja olivat usein vaikeasti ymmärrettäviä. Parhaimmillaan käskyt olivat hyväntahtoisia, mutta yleensä mielivaltaisia.

Nyt EU:n ruhtinaat toimivat samoin. Olipa valtakunnan alue Lapissa tai Sardiniassa, samojen sääntöjen tulee päteä. Käskyt ovat vaikeasti ymmärrettäviä, mistä osuva esimerkki on ennallistaminen. Se on käsitteenä absurdi, sillä luonnon tila on suuresti vaihdellut jo sadan vuoden aikana ja lisäksi eri tavoin valtakunnan eri alueilla. Joku EU:n prinssi saattaa poiketa myös Pohjolan perukoilla katsomassa, miltä suo tai metsä näyttää. Hän on kuuntelevinaan, mutta ei kuuntele.

Aivan kuten ennen, myös EU:n hovissa on Pohjolan perukoilta neuvonantajia, mutta he ovat tottuneet siihen, että hovissa tiettyjen alueiden edustajat saavat mielipiteensä kuuluville. Pohjolasta tulleen on vaikea tietää, kuinka pitäisi liittoutua jotta saisi pieniä myönnytyksiä. Eniten hän pelkää sitä, että ruhtinaat suuttuvat, jos vaatii liikaa myönnytyksiä. Jos vain tottelee eikä pidä liikaa melua itsestään, voi käydä niin, että Pohjolassa saadaan elää enimmäkseen rauhassa. Ehkä hovin tarkastajat poikkeavat vain harvoin antamassa nuhteita.

Aivan kuten ennen kuninkaita, myös EU:n ruhtinaita mielistellään. Pohjolassa mietitään kuumeisesti, mikä erityisesti miellyttäisi EU:n ruhtinaita. Yksi erinomainen keino on ennakoida ruhtinaiden päätöksiä ja saattaa ne päätökseen nopeammin kuin muualla. Silloin voi hetkeksi päästä ruhtinaiden suosioon.

Onko siis mikään muuttunut? On sentään, sillä EU:n ruhtinaat eivät ole yhtä julmia kuin entisajan kuninkaat ja ruhtinaat, jotka kurittivat alamaisiaan myös fyysisesti. Uudet ruhtinaat kajoavat vain omaisuuteen ja elinkeinojen harjoittamiseen. Kipeästi sekin sattuu. Parannus on sekin, että noilla ruhtinaitten hoviin lähetetyllä edustajilla on oikeus osallistua päätöksentekoon eikä vain tulla kuulluksi. Käytännössä pienen maan vaikutus päätöksiin on perin vähäinen.

Historia todellakin toistaa itseään. Pienten on vaikea saada ruhtinaiden hovissa ääntään kuuluville. Kuinka ollakaan, etäisyydellä on yhä vaikutusta. Kun käskyt tulevat jostakin kaukaa, ne tuntuvat usein oudoilta ja vaikeasti ymmärrettäviltä. Usein niitä on niin paljon, että tavallinen kansalainen ei ehdi niihin perehtyä. Mutta väliäkö sillä, kunhan tottelee ruhtinaita.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Epävarmuuden aika

Elämmekö maailmassa, joka muuttuu enemmän kuin koskaan? Sodat, kulkutaudit ja katovuodet ovat ennen aiheuttaneet monenlaisia muutoksia, mutta nyt suuria muutoksia on kasautunut lyhyelle ajanjaksolle. Sellaisia ovat globalisaatio, muuttoliike, pakolaisuus, tekniikan kehitys, informaatiotulva, automaatio, ilmaston lämpeneminen, väestökasvu sekä aivan viime vuosina koronaepidemia ja Ukrainan sota. Näitä muutoksia olisi helpompi kestää, jos ne otettaisiin vastaan yhteisönä, mutta yhteisöt ovat länsimaissa menettäneet merkitystään. Nyt jokaisen on selviydyttävä muutoksista niin hyvin kuin yksin ja läheisten kanssa pystyy.

Selkeä identiteetti on yksi hyvinvoinnin osatekijä. Kun oma paikka maailmassa muuttuu epäselväksi, se aiheuttaa turvattomuutta ja epävarmuutta. Vahva identiteetti antaa perustan, jonka avulla voi tulkita kokemuksiaan. Identiteetti edellyttää riittävän pysyviä ihmissuhteita, kuten ryhmiä ja yhteisöjä, joihin tuntee kuuluvansa. Jos ei kuulu mihinkään ja tiedä omaa paikkaansa, on vaikea tietää, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tulisi toimia.

Tämä muistuttaa kokemuksia aivan oudossa kulttuurissa. Kun ei osaa kieltä ja tunne tapoja, elämä on epävarmaa. Tapahtumia ja kohtaamisia voi ymmärtää aivan väärin, jos ei tunne paikallisia tapoja. Silloin myös itsensä ymmärtäminen heikkenee. Itseymmärrys vaatii tueksi toisten ihmisten peilejä, mutta jos niissä oma minuus näkyy heikosti tai vääristyneenä, seurauksena on epävarmuutta ja ahdistusta. Jos lisäksi sosiaaliset resurssit ovat heikkoja, tilanne vaikeutuu entisestään.

Haluamme vähentää epävarmuutta. Yksi keino on mukautua kulttuurin vaatimuksiin ja odotuksiin niin hyvin kuin osaa. Se edellyttää sosiaalisia ja kognitiivisia taitoja, jotta tunnistaisi odotukset ja osaisi niihin sopeutua. Jos tämä ei onnistu, silloin hakeudutaan sellaiseen ryhmään, joka (1) jakaa samaa epätietoisuutta, (2) antaa vastauksia siihen, mistä tuo epätietoisuus johtuu ja (3) kehottaa karttamaan toisenlaisia ryhmiä ja viestejä.

Nykyajan yhteiskunnissa on paljon houkuttelevia tarjouksia. Ne antavat yksikertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin vedoten siihen, että juuri tämä tarjous on oikea ja että sen takana on luotettavaa tietoa tai jokin auktoriteetti.  Usein tuo tarjous kehottaa palaamaan ”vanhaan hyvään aikaan”, siihen aikaan, jolloin järjestys vallitsi ja oikea ja väärä osattiin erottaa. Suurissa valtioissa se tarkoittaa vanhan suuruuden palauttamista, koska nykyajan yhteiskunta on monin tavoin häiriintynyt ja kieroutunut. Tarjous, olipa se ideologia tai uskomus, kertoo, ketkä ovat meidän puolellamme ja ketkä ovat meitä vastaan. Sisä- ja ulkoryhmien erottaminen ja musta-valko -ajattelu korostuvat.

Kehittyy polarisaatiota, sillä ideologioiden törmätessä yhteen niiden väliset erot korostuvat. Polarisaatio tuottaa vastustajia, joiden voimaa, häikäilemättömyyttä ja pahuutta korostetaan. Tällaista vastustajaa vastaan on lupa käyttää yhtä ankaria keinoja.

Mistä saadaan luotettavaa tieto? Kuten hiljattain julkaistu YLEn tutkimus osoitti, nuorimmat ikäryhmät ovat eniten vaarassa, sillä heidän arvokas kriittinen asenteensa johtaa etsimään luotettavaa alkuperäistä tietoa. Heidän mielestään se löytyy sosiaalisen median välityksellä. Suoran tiedon lähteenä sosiaalinen media on kuitenkin kyseenalainen, koska paljon riippuu siitä, millaiseen tietoon törmää ja kuka sitä suosittelee.

Valtamedian tarjoamia tietoja epäilevät myös ne, joita omat ongelmat ja epävarmuus ovat pahiten koetelleet. Sekä nuoria että katkeria ihmisiä koskettavat viestit, jotka tarjoavat suoraviivaisia ja yksinkertaisia ratkaisuja nykyajan monimutkaisiin ongelmiin. Varmoja ja selkeitä vastauksia antavat henkilöt ja ryhmät saavat paljon valtaa, sillä heille kertyy runsaasti kannattajia. Nämä tietävät mikä on totta ja kehottavat varomaan valtamediaa. Kriittisyyden idea kääntyy helposti vastakohdakseen, koska vaihtoehtoiset tulkinnat torjutaan jyrkästi.

Johdonmukainen seuraus tästä mustavalkoisesta ajattelusta ovat salaliittouskomukset. Niiden avulla asiat selkiytyvät. Vastustajilla on pirullisia aikomuksia oikean tiedon omaavia ihmisiä vastaan. Näiden oikeiden näkemysten tuottama vastustus lujittaa uskomuksia ja vahvistaa sitoutumista tiedostavien ryhmään ja uskomuksiin. Uskomukset auttavat näkemään suuria ja pieniä merkkejä siitä, miksi juuri tämän ryhmän käsitykset ovat oikeita.

Kirjat / Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 2: Geenit, ympäristö ja tilannetekijät (2022)

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 2: Geenit, ympäristö ja tilannetekijät.
2022. Helsinki: Basam Books.
ISBN 987-952-379-358-3

Tunne siitä, että ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu, on perustavanlaatuisen tärkeää ihmisen selviytymiselle ja hyvinvoinnille. Ymmärryksen puute aiheuttaa avuttomuutta ja turvattomuutta. Kun emme ymmärrä, kysymme “miksi”. Miksi elämä on näin kovaa? Miksi tuolla kaukana ajatellaan asioista niin toisin kuin täällä?

Lopullisia ja täydellisiä vastauksia emme koskaan saa, mutta tutkimalla ja pohtimalla saamme kuitenkin niin tyydyttäviä vastauksia, että niiden kanssa pystyy elämään.

Tällaisia vastauksia kohti pyrkii onnellisuusprofessori Markku Ojanen Miksi-kirjasarjassaan. Toisen osan punaisena lankana on kuvata ihmisen toimintaan vaikuttavia tekijöitä. Mikä saa ihmisen tekemään asioita, jotka toisaalta helpottavat hänen sopeutumistaan elinympäristöönsä, toisaalta aiheuttavat ongelmia? Miksi tunteet usein ohjaavat ihmistä enemmän kuin järki? Miksi et voi kutittaa itseäsi? Miksi ihmiset näkevät unia?

MARKKU OJANEN (s. 1944) on psykologian emeritusprofessori, joka tunnetaan erityisesti onnellisuutta käsittelevistä kirjoistaan ja tutkimuksestaan. Ojanen on julkaissut 38 tietokirjaa.

Voit tutustua myös teoksen esipuheeseen ja johdantoon sivuilla kaksi ja kolme.

Sivut: 1 2 3