Mistä Postin johtamisen ongelmissa oli kyse?

Maaseudun tulevaisuus, 14/10/2019

Eettiset kysymykset usein sivuutetaan, kun taloudellisten tulosten tekemisestä tulee pääasia, toteavat taloustieteen professorit Max Bazerman ja Ann Tenbrunsel kirjassaan Blind Spots. Tämä arvio sopii erittäin hyvin Postin tilanteeseen. Talouselämän asiantuntijat ovat puolustelleet Postin johtajan toimintaa sillä, että ohjeet ovat olleet ristiriitaisia. Se on osaksi totta, mutta pääongelmana on ollut eettisten kysymysten sivuuttaminen. Samalla kun johdon palkkioita on korotettu reippaasti, työntekijöiden asemaa ja palkkausta on heikennetty. Tällainen epäoikeudenmukaisuus tekee vahinkoa Postille ja vaatisi pikemminkin johdon bonusten vähentämistä kuin niiden lisäämistä.

Kirjoittajat kuvaavat osuvasti myös niitä selityksiä, joita epäeettisesti toimineet johtajat ja hallitukset käyttävät. ”Olemme toimineet ohjeiden mukaan. Tämä on normaali käytäntö. Näin muutkin tekevät. Emme ole tehneet vahinkoa vaan tehneet hyvää tulosta. Asiantuntijat ovat näin suositelleet.” Kyseessä Bazermanin ja Tenbrunselin mukaan ”motivated blindness”, motivoitu sokeus. Silloin kyseessä on ”kyvyttömyys huomata muiden epäeettistä toimintaa silloin, kun sen huomaaminen tuottaisi havainnoitsijalle ongelmia”.

Aivan samanlaisesta motivoidusta sokeudesta oli kyse, kun yleisurheilun MM-kisat myönnettiin Quatarin Dohaan epäeettisin perustein.

Markku Ojanen
Lempäälä

Helsingin Sanomat: Suomalaisprofessori hämmästyi

Helsingin Sanomat haastatteli Markkua raflaavalla otsikolla “Brittitutkimuksessa selvisi, missä iässä ihminen on onnellisimmillaan – Suomalaisprofessori hämmästyi: ‘Tämä on todellinen pähkinä‘”:
Britit ovat onnellisimmillaan 16- ja 70-vuotiaina, kun taas keski-iässä heidän hyvinvointinsa sukeltaa, kertoo tuore brittiselvitys. The Guardian -lehti kirjoittaa, että nuorilla tyytyväisyys, omanarvontunto ja onnellisuus ovat tutkimuksen mukaan korkealla. Parikymppisenä onni alkaa hiipua ja jyrkkä lasku seuraa 30 vuoden iässä. Huonot ajat kestävät 50 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen käyrät nousevat aina 70 ikävuoden korkeimpaan huippuun saakka. Tulos hämmentää suomalaista onnellisuus­professoria Markku Ojasta.
Jutun voi kokonaisuudessaan lukea tästä osoitteesta.

Mikä kansalaisia erityisesti ärsyttää?

Kansalaisia ärsyttää poliitikkojen ja heidän valitsemiensa johtajien haluttomuus ja kyvyttömyys myöntää, että jossakin heidän johtamassaan toiminnassa tai hankkeessa on jotakin vikaa. Viimeksi törmäsimme siihen, kun huumeriippuvaisten äidit kertoivat hoitoon liittyvistä ongelmista. Nuo kuvaukset vaikuttivat totuudenmukaisilta ja uskottavilta. Tampereen kaupungin sosiaalipalvelupäällikkö käyttäytyi niin kuin ei olisi kuullutkaan kritiikkiä. Hoitoon pääsyn hän kuvasi helpoksi.

Katselin hiljattain keskustelua, jossa valitettiin sitä, että ammattikorkeakouluissa on liian vähän ohjattua opetusta. Kritiikin mukaan opiskelijat jäävät liian yksin eivätkä läheskään kaikki ole opetussuunnitelmien mukaisesti ”itseohjautuvia” ja omatoimisia. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ei myöntänyt mitään. Meillä on hyvä opetussuunnitelma, hän vain toisti. Suunnitelmat ovat aina paperilla hyviä, mutta käytäntö on eri asia.

Sama pätee myös SOTE-keskusteluun. SOTEsta vastaava ministeri Annika Saarikko ei tietääkseni ole myöntänyt kritiikkiä oikeutetuksi. Onko tällainen tiukka kiistäminen tarpeen? Se romuttaa suunnittelun uskottavuutta, sillä kun kyseessä on monimutkainen asia, siinä on aina sijaa kritiikille ja muutoksille. Onhan se jo nähty.

Onko ministerin oma asema joka tilanteessa niin perin pohjin uhattuna vai miksi kritiikkiin pitää suhtautua niin torjuvasti? Voisivatko toiminnasta ja suunnitelmista vastaavat ministerit ja johtajat suhtautua myönteisemmin kritiikkiin ja todeta, että otamme kritiikin huomioon ja koetamme parantaa tämän asian toteuttamista. Eihän mikään ihmisten kehittämä toiminta ole täydellistä. Aina on varaa parantaa.

Professori ei moralisoi yrityksiä

”Yritykset ottavat niin kovaa korkoa kuin saavat. Ne eivät voi ruveta tinkimään katteestaan sen takia, että asiakkaat eivät hahmota tilannetta.” Näin totesi laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius Aamulehden pikavippejä koskeneessa jutussa 12.8.

Pitääkö tämä paikkansa myös kaikkeen muuhun yritystoimintaan nähden? Olipa toimintasektori mikä tahansa, vaikkapa ihmisten terveys, yritykset ottavat niin kovaa korkoa tai voittoa kuin suinkin saavat. Siinä on pähkinänkuoressa yritystoiminnan periaate, jos Rothovius on oikeassa. Se samalla johtaa siihen, että yhteiskunnan on valvottava erittäin tarkasti kaikkea yritystoimintaan liittyvää, koska niitä ohjaa vain voiton maksimointi.

Uskoisin, että suurin osa kansalaisista – myös monet yrittäjät – haluavat pitää kiinni siitä, että yrittämisessä näkyvät myös moraaliset periaatteet. Jos moraali on vain ulkopuolisen valvonnan varassa, seurauksena on jatkuva yritysten voitontavoittelun ja yhteiskunnan valvonnan välinen taistelu. Haluammeko tällaista? Vai onko tämä jo kuva todellisuudesta?

Varsinkin oikeiston kannattajat haluavat vähentää yritystoiminnan valvontaa ja kuvaavat sen suurena edistysaskeleena. Joko siis kuitenkin luotetaan siihen, että myös yritysmaailmassa noudatetaan yleisiä moraalisia periaatteita tai sitten uskotaan sokeasti siihen, että kilpailu ikään kuin korvaa moraalin ja pitää pahimman ahneuden kurissa.

Ainakaan pikavippejä tarjoavia yrityksiä kilpailu ei pidä kurissa. Tarvitaan siis kuitenkin nykyistä tiukempaa yhteiskunnan ohjausta ja valvontaa. Mistä tiedämme, milloin kilpailu toimii ja milloin tarvitaan tiukkaa valvontaa?

Miksi muuten yritykset melkein laidasta laitaan kirjoittavat itselleen kauniita arvoja ja moraalisia periaatteita? Ovatko ne vain peite, jonka alla on helpompi tehdä voittoa keinoja kaihtamatta?

Milloin kilpaillut markkinat toimivat?

Länsimaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta olisi syytä tietää, milloin yritysten välinen kilpailu tuottaa hyviä tuloksia ja milloin siihen tulee epäterveitä piirteitä. Pahin tilanne on monopoli, mutta myös esimerkiksi kahden suuren yrityksen välinen ”kilpailu” voi johtaa ongelmiin, kuten sovittuun työnjakoon ja kartelliin. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin, kun liiketoiminta vaatii paljon resursseja.

Toinen ongelma liittyy tilanteiseen, jolloin markkinoilla on paljon yrityksiä, mutta niiden ei tarvitse välittää asiakassuhteista. Paras esimerkki ovat nopeita lainoja (”pikavippejä”) tarjoavat yritykset. Toimijoita on paljon, mutta kilpailua ei ole. Kaikki ottavat sumeilematta suuria voittoja. Joko asiakkaat eivät tule takaisin tai sitten heidän on pakko jatkaa suhdetta.

Kolmas ongelma kuvaa tilanteita, joissa on paljon yrittäjiä, mutta tuotteiden hinta-laatu -suhdetta on vaikea arvioida. Silloin järkevä valinta on lähes mahdotonta. Pankkien ja vakuutuslaitosten toiminnassa on tällaisia piirteitä. Myös taksitoiminnan ”vapauttaminen” on johtanut melkoiseen sekasotkuun isommilla paikkakunnilla. Luonnontuotteiden laadusta ja hinnasta kenelläkään ei voi olla sellaista tietoa, että valinnat olisivat rationaalisia.

Neljänneksi liiketoiminnan luonne on voinut johtaa siihen, että todellista kilpailua ei ole. Apteekkien toimintaa on syytä valvoa tarkasti hintoja myöten. Lisäksi lääkkeiden myynti vaatii paljon resursseja ja koulutettua henkilökuntaa. Asiakkaiden valintoja puolestaan vaikeuttaa tuotteiden kirjavuus. Kilpailua on syytä yhteiskunnan toimesta rajoittaa.

Näistä esimerkeistä huomataan, että kilpailun hyödyllisyys vaihtelee suuresti liiketoiminnan luonteen mukaan. Jos toiminta ei vaadi suurta alkupääomaa (taksitoiminta) on mahdollista, että riittävän vapaan kilpailun salliminen hyödyttää ainakin osaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjistä. Juuri tässä esimerkissä jää epäselväksi se, oliko kyse vapaan kilpailun periaatteen suosimisesta vai pyrkimyksestä saada aikaan jotakin hyvää kansalaisten näkökulmasta. Kukapa vastustaa sitä, että saa jonkin tuotteen halvemmalla tai nopeammin kuin ennen. Kuitenkin myös taksiyrittäjien hyvinvointi on tärkeä asia. Aika näyttää, johtaako vapaampi järjestelmä heidän kannaltaan hyviin vai huonoihin seurauksiin. Jos tarjonta merkittävästi lisääntyy, monien tulot laskevat. Palvelun tai tuotteiden käyttäjän etu ei saa yksin olla ratkaiseva. On mukava saada leipää ja maitoa halvalla, mutta se on johtanut siihen, että tuottajien aineellinen tilanne on Suomessa selvästi heikentynyt.

Monesti kilpailun korostamisessa jää huomiotta se, että kilpailun seuraukset ovat kovin erilaisia eri näkökulmista katsoen. Kun vaikkapa vanhuksille tai kehitysvammaisille tarjottavia palveluita kilpailutetaan, kaupungit ja kunnat ainakin aluksi voivat säästää huomattavia summia. Kilpailussa mukana olleet toimijat ovat usein panostaneet paljon. Osa joutuu kilpailun hävitessään luopumaan toiminnastaan. Näin näyttää käyvän pienille yrityksille ja yhdistyksille. Seurauksena on ollut ainakin alueellisia monopoleja. Lisäksi voitot ja osa verotuloistakin lähtee ulkomaille. Tämä ei ole Suomen kansantalouden kannalta edullinen asia. Työntekijät kokevat usein epävarmuutta työn jatkumisesta, kun kilpailutus on käynnissä. Vaikka työ jatkuisi suunnilleen samanlaisena, moni asia voi muuttua uuden yrityksen alaisuudessa. Usein aivan liian vähäiselle huomiolle jää tärkein ryhmä eli ne, joille palveluja järjestetään. Mielestäni jopa ihmisoikeuksia rikotaan silloin, kun kilpailutuksen jälkeen toiminta muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan on sopeuduttava uusiin olosuhteisiin ja uuteen henkilökuntaan.

Yksioikoinen kilpailun suosiminen kaikilla elämänalueilla johtaa usein ennalta arvaamattomiin ongelmiin. Valvomattoman kilpailun seuraukset näkyvät juuri niissä maissa, joiden tilaa me kauhistelemme. Valvottu kilpailu voi kuitenkin parhaimmillaan tuottaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjille merkittäviä etuja. Tuotteiden ja palvelujen hinnat ovat merkittävästi halventuneet ja samalla on syntynyt sellaisia uusia innovaatioita, jotka ovat edistäneet ihmisten hyvinvointia. Usein seurauksia on vaikea ennustaa. Lentomatkojen halventuminen on edistänyt kansalaisten tasa-arvoa sekä ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta, mutta samalla lennot saastuttavat merkittävästi ja jouduttavat ilmaston lämpenemistä. Muovi vaikutti hyvältä keksinnöltä, mutta nyt siitä haluttaisiin luopua siinä määrin kuin suinkin mahdollista.

Ihmiskunta ei ole löytänyt hyviä ratkaisuja tasapainon saavuttamiseen. Valtiokeskeinen pitkän tähtäimen talouselämän suunnittelu ei ole toiminut, vaan on johtanut byrokratiaan, jähmettymiseen ja tuhlaamiseen. Taitavatkaan suunnittelijat eivät osaa ottaa huomioon tulevaisuuden tarpeita. Kapitalistinen vapaa kilpailu puolestaan johtaa tempoilevaan välittömien etujen ja voittojen tavoitteluun. Tulevaisuudessa koituvat kielteiset seuraukset jäävät usein täysin vaille huomiota. Suo siellä, vetelä täällä.

Parhaiten toimii pohjoismainen sekajärjestelmä, jossa sallitaan valvotusti kilpailua, mutta samalla pidetään huolta siitä, että kilpailun aika ajoin tuottamat ylilyönnit eivät johda ihmisten ja luonnon kannalta katastrofeihin.

Ketä taksiuudistus hyödyttää?

Voisiko ministeri Berner tai hänen esikuntansa kertoa, mitä olemme hyötyneet “taksiuudistuksesta”. Ketkä ovat hyötyneet? Tavallinen käyttäjä arvostaa selkeyttä, ennustettavuutta ja luotettavuutta. On outoa, että matka hotelliin rautatieasemalta maksaa keskipäivällä mennessä 9,80 ja parin tunnin päästä palatessa 16,00 euroa. Kuljettaja sanoi perusteluksi, että kyseessä on tila-auto. Emme me tavalliset, melko satunnaiset käyttäjät, tällaisia perusteluja halua. Yötaksat ovat erikseen, mutta päivällä hinnan on oltava sama.

Olemme luottaneet takseihin, mutta nyt meitä varoitetaan, että pikkujoulun aikana pitää olla tarkkana, ettei joudu huijatuksi. Emme siis enää voi luottaa takseihin samalla tavalla kuin ennen. Huijareita ei ole aikaisemmin tarvinnut varoa, kun tilasi taksin.
Nyt kehotetaan kysymään hintaa etukäteen. Mistä voi tietää matkan hinnan etukäteen, ellei kulje jatkuvasti taksilla samaan kohteeseen? Kuka kehtaa ja ehtii kierrellä taksien joukossa kysymässä hintoja? Useimmiten on kiire johonkin kohteeseen, joten ensimmäinen taksi on pakko ottaa. Kelan kautta varattavan taksin käyttäjä ei tiedä, ketä pahoista sotkuista pitäisi syyttää eikä hänen tarvitse sitä tietääkään, kunhan vain toiminta on inhimillistä ja ottaa asiakkaan tarpeet huomioon. Näin ei näytä tapahtuvan.

Myös omaa autoa ajavat yrittäjät joutuvat kärsimään ja monet ovat jo etenkin maaseudulla lopettaneet. Kuljettajat joutuvat vähitellen siirtymään suurten ketjujen palvelukseen. Muun työn ohella ajavat voivat hankkia hiukan lisäansioita. Ehkä uudistus hyödyttää heitä vakinaisten taksien kustannuksella.

Ikävintä on se, että periaatteen vuoksi kilpailua edistävät ministerit ja heidän virkamiehensä eivät halua tunnustaa, että kilpailutus suosii vahvoja, varakkaita, hyvin koulutettuja, nuoria ja kilpailun hallitsevia. Kilpailussa pärjäävät vahvojen käyttäjien lisäksi myös vahvat toimijat, kuten kaupungit ja suuret yritykset. Tavallinen, kilpailun kiemuroita heikosti tunteva maksaa jo lähes kaikesta enemmän kuin henkilö, joka osaa nämä taidot. Onko tämä reilua?

Lopulta järjestelmässä vallitsevien ongelmien syntipukiksi joutuvat nämä itse itsensä syrjäyttävät ihmiset, jotka eivät hallitse internetin käyttöä tai eivät luotettavuutta epäillen kiertele kyselemässä hintoja. Jos he asuvat maalla, heillä ei edes ole siihen mahdollisuuksia.

Osaammeko tehdä valintoja?

Me haluaisimme tehdä päätöksiä harkitusti, mutta usein siihen ei ole mahdollisuuksia. Silloin on käytettävä nopeita, intuitiivisia ratkaisuja.  Niitä käytetään varsinkin silloin, kun päätös on tehtävä nopeasti, kun tietoa on jo liikaa eikä asia ole kovin tärkeä. Jos asia lisäksi on outo, mitä muuta voi tehdäkään kuin käyttää intuitiota.

Länsimainen kulttuuri korostaa valintojen merkitystä, mutta tekee niistä yhä vaativampia. Kaupoissa tuotteiden määrä voi olla järkyttävän suuri, niitä voi olla jopa satoja, joskus tuhansia. Meitä kiehtoo ajatus saada valita, vaikka olemme siihen huonosti valmistautuneita. SOTE on hyvä esimerkki. Voi olla, että ”valinnanvapauden” puolustajat aidosti ajattelevat, että ihmiset tekevät rationaalisia ratkaisuja. Se on kaunis ajatus, mutta todellisuudessa me joudumme toimimaan aivan intuitiivisesti. Emme pysty arvioimaan hoidon laatua, koska se vaatii suurta asiantuntemusta.

Kun sain eräältä pätevältä erikoislääkäriltä hyvin tylyn kohtelun, hänen pätevyytensä häipyi kuin tuhka tuuleen. Intuitiivinen päätökseni oli, että tuon lääkärin puheille en mene, vaikka hän olisi Suomen paras. Näin tulemme toimimaan myös SOTEn valintojen suhteen. Vetävät mainoslauseet, hymyilevät hoitajat ja lääkärit ja miellyttävä miljöö vetävät puoleensa. Ja tietenkin myös hoitoyksikön läheisyys.

On itsestään selvää, että tällaiset intuitiiviset ratkaisut voivat olla vääriä. Tuotteen ulkoinen kauneus – olipa kyse autosta, tietokoneista tai hoitoyksiköstä – ei tietenkään kerro mitään tuotteen laadusta. Onneksi monet tuotteet ovat likimain yhtä hyviä. Sillä tavoin selviämme valintojen runsaudesta. Lainsäädäntö ja valvonta ovat suureksi avuksi, sillä niiden avulla säästymme pahoilta virheiltä.

Pyrkimys tehdä täydellisiä valintoja vie aivan kohtuuttomasti aikaa eikä välttämättä johda toivottuun tulokseen. Tutkijat nimittävät tätä pyrkimystä maksimointitaipumukseksi. Sen on osoitettu liittyvän keskimääräistä heikompaan hyvinvointiin. Tämän taipumuksen omaavat ottavat epäonnistuneelta tuntuvan valinnan hyvin raskaasti ja katuvat valintaansa. Parhaiten selviää valintojen viidakossa, kun valitsee nopeasti, eikä sen jälkeen vertaile valintaansa mihinkään.

Olipa valinta kuinka mielivaltainen tahansa, se vahvistaa hallinnan kokemusta ja nostaa heti valinnan jälkeen sen arvostusta. Valinnan täytyy osoittautua todella huonoksi, jos se kaduttaa. Jos kuitenkin saman tuotteen olisi saanut välittömästi jostakin halvemmalla, se harmittaa ja johtaa valinnan katumiseen.

Pelkäävätkö teknologian edustajat oikeasti humanisteja?

Yrittäjä Jaakko Raukola ilmoitti painokkaasti pelkonsa: Teknologia ”ei saa jäädä humanististen alojen jalkoihin” (LVS, 22.8.). Voin vakuuttaa, että moni humanisti pelkää tieteidensä jäävän teknologiaa edustavien tieteiden jalkoihin. Ja pahasti. Humanistit saavat rahoituksensa pääasiassa Suomen Akatemialta, teknologialla on ties kuinka monta rahoituskanavaa. Jo uuden yliopiston hallituksen muodostaminen kertoi, että teknologialla tulee olemaan resurssien jaossa etusija. Jos vaikkapa suomen kielen tutkija haluaa tutkia verbien taivutuksia ja biotieteiden edustaja muovin korvaamista puusta tehdyillä tuotteilla, kumman on helpompi saada rahoitusta?

Yliopistojen yhdistämisen järkevyyttä on enää turha kysellä, mutta jos näkemykset ovat puolin ja toisin pelokkaita, tulevaisuus ei tule olemaan helppoa. Yhdistämisen tärkein peruste valtion näkökulmasta on ollut säästöjen saaminen, vaikka sitä voidaan kaunistella ties minkälaisilla synergioilla ja innovaatioilla. Jos yhdistämisen halutaan tuottavan aitoa yhteistyötä ja yhteishenkeä, pelkojen lietsomisesta tulisi pian päästä eroon.

MeNaiset: Ihmissuhteiden konmarittaminen voi kuulostaa tylyltä – mutta milloin siitä on oikeasti apua?

MeNaiset käsitteli 4.4.2018 ystävyyssuhteiden ylläpitämistä ja karsimista artikkelissa “Ihmissuhteiden konmarittaminen voi kuulostaa tylyltä – mutta milloin siitä on oikeasti apua?“. MeNaiset heräsi siihen, kuinka monet julkisuuden henkilöt olivat yhtä aikaa kertoneet vähentäneensä ystävyyssuhteiden määrää ja karsineensa ihmissuhteita.

Markkua pyydettiin artikkeliin selittämään ilmiön taustoja:

Onnellisuustutkija, psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen ymmärtää tilanteen.

– Meistä on tullut itsenäisiä ja omaehtoisia. Helposti ajatellaan, että voi tehdä omat valintansa eikä tarvitse erityisesti välittää muista ihmisistä ja heidän tunteistaan.

Tietoinen ihmissuhteiden karsiminen kuulostaa Ojasesta nykyaikaan liittyvältä itsekeskeisyydeltä, jota länsimainen kulttuuri toisaalta myös tukee.

MeNaisten artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan tässä osoitteessa.

Mitä SOTE maksaa ja kuka maksaa?

SOTEen liittyy etenkin kustannuspuolella asioita, joista ei ole saatu mitään tietoa. Kansalaisille SOTEa perustellaan kahdella tavalla. SOTEessa lääkäriin pääsee helpommin ja nopeammin ja yhteiskunnan kustannukset vähenevät tai ainakin niiden nousu taittuu. Toiminta tehostuu, koska yritykset tekevät nykyistä suuremman osuuden ja koska yritykset tekevät kaiken paremmin ja edullisemmin. Mallia ei varmaankaan oteta Yhdysvalloista, jossa terveydenhoito on erittäin kallista.

Todellisuudessa lääkärille pääsyn helpottaminen vaatii lisää lääkäreitä ja lisää rahaa ellei lääkärien palkkoja ja palkkioita alenneta. Ehkäpä koulutusmäärien radikaali lisääminen tähtää tähän.

Yhteiskunnan kustannukset lisääntyvät kahdella tavalla, jos ja kun yritysten osuus palveluista kasvaa. Valtio – siis me kansalaiset – maksamme satoja miljoonia ulkomaisille ja kotimaisille sijoittajille voittoina ja verojärjestelyinä. Tämä on poissa yhteisestä rahapussista. Toiseksi SOTE siirtää varakkaiden itse maksamia palveluita yhteiskunnan maksettavaksi. Tuskin tämäkään on pieni summa. Jos kansalaisten maksama kustannusten osuus SOTEssa nousee korkeaksi, on paljon ihmisiä, jotka eivät pysty osuuttaan maksamaan. Nämä uuden järjestelmän lisäkustannukset tulisi arvioida ja ilmoittaa ne päättäjille ja kansalaisille.

SOTE on paljastunut lujaksi uskoksi markkinatalouden kykyyn ratkaista ongelmia. Mitä suurempi osa palveluista saadaan liikeyritysten haltuun, sitä paremmin ja edullisemmin kaikki sujuu.

Kun lääkäriin pääsyy helpottuu, myös tarpeettomien käyntien määrä lisääntyy. Näin käy aina siellä, missä palveluja on paljon tarjolla. Tämäkin on syytä uskaltaa sanoa, sillä se lisää kustannuksia.

Toinen iso asia liittyy sekin rahaan, mutta on myös psykologiaa. Kyse on valinnan vapaudesta, jota kokoomus erityisesti ajaa. Onko kokoomuksessa huomattu, millaisesta tutkimuksesta taloustieteen Nobel-palkinto tuli? Richard Thaler tutki ihmisten taloudellisia ratkaisuja ja osoitti, että niissä on rationaalisuuden kannalta paljon toivomisen varaa. Ihmisten valinnat eivät ole loogisia ja rationaalisia. Jotkut arkiset valinnat ovat helppoja, mutta SOTEn valinnat eivät kuulu niihin.

Kaksi asiaa tekee valinnan vaikeaksi. Kun vaihtoehtoja on paljon – mitä juuri SOTEssa mainostetaan – syntyy valinta-ahdistusta ja valinnan jälkeistä katumusta. Vaihtoehtoja ei tarvitse olla paljon, kun valinta vaikeutuu. Tämä näkyy jo monilla muillakin elämänalueilla. Yksi raivostuttava asia on se, että sama tuote maksaa milloin mitäkin. Se tekee palvelujen tai tuotteiden käyttäjän olon epävarmaksi.

Ex-ministeri Rehulan mukaan valinta tosin koskee vain 10 prosenttia väestöstä. Muut eivät valitse, koska eivät ymmärrä, miten ja mitä valitaan. Valinta on vaikea myös tuolle 10 prosentille. Kuulunko itse siihen joukkoon? Tuskin, sillä en tiedä lääketieteellisen hoidon laadusta juuri mitään. Valintani ratkaisee vain se, kuinka minua SOTEn yksiköissä kohdellaan, siis paijataan. Siihen liittyy myös hoitoon pääsyn nopeus, vaikka vaivani olisi vähäinen.

En usko, että suurten ja pienten yksiköiden tuloksia voidaan järkevästi verrata. Isoista kirurgisista operaatioista voidaan saada tietoa, mutta kun sairauksien kirjo on suuri, vertailu on vaikeaa. Jos eroja saadaan näkyviin, haluavatko kaikki parhaaseen yksikköön tai sairaalaan? Tuskin näin sentään käy, sillä myös palvelujen etäisyydet vaikuttavat eivätkä kaikki lue vertailujen tuloksia.

Kaikki viittaa siihen, että olemme matkalla kohti tuntematonta ja entistä kalliimpaa järjestelmää. Erikoista on se, että Suomessa on kansainvälisten vertailujen mukaan jo nyt varsin hyvin toimiva, kustannustehokas järjestelmä.