Kuvaako elämää epätoivon vai toivon evoluutio?

Robert Wright kirjoitti epätoivon evoluutiosta 25 vuotta sitten TIME-lehdessä. Jo otsake kuvasi synkin värein tuon ajan elämää. Myös silloin valitettiin kiireettä, ahdistusta, vieraantumista ja yksinäisyyttä. Se ei edes ollut uutta, sillä kaikkina aikoina on ajateltu, että juuri nykyiseen aikaan liittyy erityisen paljon ongelmia. Menneisyydessä kaikki oli paremmin ja tulevat ajat ovat entistä huonompia.

Kiinnostuin tästä aiheesta, kun tein 15 vuotta sitten MTV:n toimeksiannosta tutkimuksen suomalaisten onnellisuudesta. Tutkimukseeni sisältyi kysymys ”Mihin suuntaan maailman tila (Suomi mukaan lukien) näyttää kehittyvän?” Suomalaisten käsitys tulevaisuudesta oli hyvin pessimistinen. Yli kaksi kolmasosaa oli sitä mieltä, että huonoon suuntaan ollaan menossa.  Jonkin verran oli niitä, joiden mielestä kaikki säilyy ennallaan, mutta perin harvat uskoivat myönteiseen muutokseen. Miksi käsitykset tulevaisuudesta olivat näin kielteisiä? Johtuiko se median jatkuvasta kielteisten asioiden vyörytyksestä?

Tein onneksi jatkokysymyksen, jossa kysyttiin ”Mihin suuntaan oma elämäsi näyttää kehittyvän?” Yllätyin, koska vastaukset olivat täysin päinvastaisia edelliseen verraten. Ne olivat kuin pelikuva tuosta synkästä tulevaisuuskuvasta, sillä suuri enemmistö oli sitä mieltä, että oma elämä menee parempaan suuntaan. Tämä tulos vaikutti paradoksaaliselta: kuinka huonoon suuntaan menevässä maailmassa oma elämä kulkee hyvään suuntaan? Elävätkö ihmiset ikään kuin kahdessa todellisuudessa siten, että heillä on toiveikas lähimaailma ja toivoton kaukomaailma?

Tämä ja monet muutkin tutkimukset ovat osoittaneet, että pessimistisistä puheistaan huolimatta, ihmiset ovat järkyttävän toiveikkaita. Kannattaisi siis puhua toivon evoluutiosta, sillä ilman toiveikkuuttaan ihmiskunta ei olisi selviytynyt niistä vaikeista ja haastavista olosuhteista, joissa se on elänyt tuhansien vuosien ajan. Tästä huolimatta pessimistejä on riittänyt. Niistä seuraavassa muutama esimerkki:

Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme (Das Unbehagen in der Kultur, 1927) Sigmund Freud kuvasi vallitsevaa kulttuuria hyvin pessimistisesti. Unbehagen tarkoittaa pahanolontunnetta, inhoa ja vastenmielisyyttä.  Freudin aikaan elämässä oli paljon vastenmielisiä piirteitä, sillä kulttuuri rajoitti ihmisen vapautta ja luonnollisia tarpeita ja pakotti hänet mukautumaan. Etenkin seksuaalisuuteen kohdistuvat rajoitukset heikensivät onnellisuutta. Freud kuitenkin myönsi, että hinta vapauden rajoittamisesta täytyi maksaa, jotta ihmiset tulisivat toimeen keskenään.

Varhaisten evoluutiobiologien ja -psykologien lähtökohta oli sama kuin Freudilla ja monilla hänen edeltäjillään. Nykyajan ympäristö ja se ympäristö, jossa ihminen sai alkunsa, eivät sovi yhteen. Masennus, ahdistus, itsemurhat ja syömishäiriöt ovat jatkuvasti lisääntyneet. Psykologi John Schumakerin ongelmien luettelo sisälsi yli 20 kielteistä trendiä, joista hän korosti erityisesti ahneuden, älyllisen tyhjyyden ja narsismin lisääntymistä. Schumaker perusteli kuvauksiaan evoluutiopsykologisilla ja antropologisilla tutkimuksilla.

Pyrkimys löytää ihmisen alkuperäinen olemus nykyisin elävistä primitiivisistä heimoista on tuottanut pettymyksen, sillä paratiiseja ei ole löytynyt. Jean Jacques Rousseaun jaloa villiä ei ole löytynyt.  Heimoyhteisöissä elämä oli usein raakaa ja kovaa ja ihmiset kuolivat nykyajan mittapuun mukaan kovin nuorina.

Tuskin kukaan haluaa palata tuollaiseen elämään. Olemme onnistuneet voittamaan noiden varhaisten kulttuurien suurimmat ongelmat, jotka liittyivät turvallisuuteen, ravintoon, terveyteen ja jatkuvaan taisteluun olemassaolosta. Onko siis kaikki hyvin? Ilmeisesti ei, sillä emme ole varautuneet siihen, että on syntynyt uusia ongelmia, jotka vain harvoin ovat hengenvaarallisia, mutta silti kiusallisia.

Noilla varhaisilla heimoyhteisöillä oli kuitenkin ominaisuuksia, jotka helpottivat yhteiselämää. Niitä olivat etenkin kyky yhteistoimintaan, kiintymys, luottamus ja kiitollisuus. Hyvien ominaisuuksien lisäksi ihmisten luomissa yhteisöissä on aina myös hyväksikäyttöä, kateellisuutta, vihamielisyyttä ja luottamuksen puutetta. Ympäristö ja geenit tuottavat yhdessä sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia. Kulttuuri voi suosia julmuutta ja aggressiivisuutta, mutta myös hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta.

Traditionaalisissa heimoyhteisöissä on vain vähän meille tyypillistä masennusta ja ahdistusta. Niissä tunnetaan melankolia ja mania, mutta ne eivät kroonistu kuten länsimaissa. Ovatko juuri ahdistus ja masennus se sivilisaation hinta, josta Freud kirjoitti? Graham Davey vastaa tähän kysymykseen myöntävästi kirjassaan The Anxiety Epidemic.  Davey ja monet muut tutkijat ja terapeutit ovat huolissaan ihmisten yksinäisyyden ja elämän monimutkaisuuden kielteisistä seurauksista. Varhaisissa heimoyhteisöissä elettiin yhdessä, koska se oli selviytymisen ehto. Lasten hoito oli kulttuurin yhteinen asia. Se ei samalla tavalla kuormittanut vanhempia kuin nykyisin.

Yksilöityminen ja privatisoituminen ovat radikaalisti muuttaneet länsimaista kulttuuria. Pienissä yhteisöissä ei ole salaisuuksia eikä yksityisyyttä. Nyt rakennamme kulttuuria, joka vahvistaa ihmisten erillisyyttä. Rakennamme suuria taloja, jossa jokaisella on omat tiukasti varjellut lokeronsa. Myös nykyajan perheissä yksilöllisyys ja yksityisyys korostuvat, koska jokaisella on oma huone, omat harrastukset ja makutottumukset. Toisaalta haluamme tätä mutta toisaalta kärsimme siitä ja etsimme uusia yhteisöllisyyden muotoja. Tämä on kuitenkin Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Toisaalta kaipaamme ”vanhoja hyviä aikoja ja arvoja”, toisaalta tartumme innolla uusiin teknologioihin, jotka ohjaavat meitä aivan uudenlaisiin aikoihin ja arvoihin. Kulttuurille on ominaista jatkuva muutos ja usko aineelliseen kasvuun ja kehitykseen. Emme suinkaan joka päivä kiitä siitä, että meillä on ruokaa ja turvaa enemmän kuin koskaan ennen, vaan vertaamme itseämme niihin, joilla on vielä enemmän kuin meillä. Vertailu naapureihin ei enää niinkään ahdista, sillä haemme vertailun kohteet kaukaa median välityksellä.

Tavallisen, järkevän ihmisen odotukset ovat kohtuullisia. Hän tiedostaa, että nykyajan elämä tarjoaa paljon hyvää, mutta voisiko tuota hyvää kuitenkin olla vähän enemmän? Ajattelemme, että oikeastaan kaikki on hyvin, mutta voisiko sittenkin … Emme niinkään kaipaa lisää materiaa kuin läheisiä ihmissuhteita, joiden vaaliminen on kulttuurin muutosten takia vaikeutunut. Vaikka uudet yhteydenpidon keinot voivat siinä olla avuksi, ne vievät paljon aikaa. Lisäksi ne johtavat vertailemaan niihin, joilla kaikki on paremmin kuin itsellä.

Nykyajan kulttuuri korostaa yksilön omaa vastuuta. Tämä on uutta, sillä ennen pahimmat vastustajat olivat yhteisön ulkopuolella. Vastustajat olivat tauteja, katoja, valloittajia, veronkantajia, aatelisia, petoja ja muukalaisia. Nyt uhat ovat epämääräisempiä ja kaukaisempia. Ilmastonmuutos, saasteet, sodan uhka, terrorismi, ydinvoima, pandemiat, väestön kasvu ja monikansalliset yritykset. Miten niistä tavallinen ihminen voi saada otetta? Lähelle tulevat uhat ovat onneksi painavampia kuin kaukaiset uhat, kuten edellä kuvaamani tutkimus osoitti.

Kulttuurimme vaatii meitä menemään itseemme, koska sieltä löytyy suurin syntipukki. Erityisesti virheelliset ja tuhoisat ajatusmallit vaativat muutosta. Tarjolla on runsaasti oikean ajattelun ohjeita, joiden historia ulottuu jo 1800-luvun puolelle, mutta positiivisen psykologian ansiosta ne ovat levinneet kaikkialle. Kaikki lähtee liikkeelle myönteisestä ajattelusta, koska ilman sitä emme ole ystävällisiä, avuliaita ja kiitollisia. Onnen ovi aukeaa sisältä ulospäin. Jo Kierkegaard oli tätä mieltä, mutta se ei Euroopassa aluksi saanut paljon vastakaikua. Hän kehotti myös rakastamaan itseään ja tulemaan siksi, mikä todella on. Nämä ovat nyt hyvin suosittuja kehotuksia positiivisen psykologian piirissä.

Entä jos toiveikkuudessa ja uskossa elämän hallintaan on kyse illuusiosta?  Arkihavaintojen ja tutkimusten mukaan suomalaiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta, syömishäiriöistä, ihmissuhdeongelmista, alkoholismista, unettomuudesta, stressistä, häpeästä ja monista muista vakavista asioista. Kuitenkin suomalaiset ovat kansainvälisten kyselyjen mukaan onnellisia. Miten se on mahdollista? Näitä kahta kuvausta suomalaisten tilanteesta on vaikea sovittaa yhteen.

Onko siis kyse toivon illuusiosta epätoivon evoluution keskellä?  Tutkimusten mukaan onnellisuuden vajauksesta kärsii vain alle 10 prosenttia, joten onnellisuuden ohjelmia ja kursseja kaipaa vain pieni vähemmistö. Ohjeiden runsaasta tarjonnasta kuitenkin syntyy kuva, että tarve on suuri. Onko niistä hyötyä? Kannattaako onnellisuuskursseille osallistua?

Samoin kuin psykoterapia onnellisuuden opastus jakaantuu kahteen pääryhmään, ortodoksiaan ja ortopraksiaan. Edelliseen perustuvat ohjeet ja terapiat opettavat ”puhdasta tai oikeaa” ajattelua, joka onnellisuuden yhteydessä tarkoittaa optimismia, positiivisuutta ja uskoa elämän hallintaan. Ortopraksia puolestaan tähtää oikeisiin ja toimiviin tekoihin, jotka perustuvat pääasiassa hyveisiin. On opittava ystävällisyyttä, kiitollisuutta, anteeksiantoa ja niin edelleen. Sekä onnellisuutta kuvaavat kirjat että niitä opettavat kurssit sisältävät näitä molempia.

Aivan samoin kuin psykoterapiaa myös onnellisuuskursseja tutkitaan kokeellisten asetelmien avulla. On oltava koe- ja kontrolliryhmät ja riittävän tarkkoja mittareita tuloksellisuuden arvioimista varten. Onnellisuutta arvioivat kursseille osallistujat, sillä kuka muukaan voisi arvioida näin subjektiivista asiaa. Kysymykset ovat yleensä hyvin suoria tähän tapaan: Miten arvioit omaa elämääsi viime aikoina (ajanjakso voi vaihdella)? Oletko ollut erittäin onnellinen, onnellinen, melko onnellinen, sekä onnellinen että onneton, melko onneton, onneton, erittäin onneton. Onnellisuuden mittari voi myös sisältää monia onnellisuuteen liittyviä kysymyksiä; niitä voi olla vaikka 50, jolloin niistä lasketaan summapistemäärä.

Onko puhe mittareista harhaanjohtavaa, kun kyse on näin subjektiivisesta asiasta? Onnellisuuden mittaaminen on yhtä luotettavaa kuin vaikka masennuksen tai asenteiden tutkimus. Tarkkuus on tietenkin aika kaukana elottomien asioiden mittaamisesta, mutta riittävän tarkkaa, jotta tarpeeksi suurista otoksista voidaan saada vertailukelpoisia tuloksia.

Tuoreen tieteellisen katsauksen mukaan onnellisuutta edistävistä ohjelmista saatu hyöty on keskimäärin noin viisi prosenttia tutkimuksessa käytetyn skaalan asteikolla. Oman onnellisuusmittarini skaala on 0 – 100. Siinä 100 tarkoittaa ”erittäin onnellista” ja 0 ”erittäin onnetonta”. Esimerkiksi henkilö, jonka onnellisuuden arvio oli ennen ohjelmaa, 65 voisi päästä 70:een. Meta-analyyseissä todetut keskiarvojen muutokset ovat tätä pienempiä. Muutos on noin 2 – 3 asteikkopistettä 0 – 100 -asteikolla. Joillakin hyvinvoinnin osa-alueilla muutos voi olla tätä suurempi. Saadut myönteiset tulokset yleensä heikkenevät ajan myötä. Tulokset ovat parhaita niillä, joiden lähtötaso on matala ja jotka omaehtoisesti hakeutuvat kursseille ja odottavat saavansa tuloksia.

Ovatko nuo edellä kuvatut muutokset riittävän suuria, jotta yksilöllisiin ohjelmiin kannattaisi panostaa? Onnellisuuden vajauksesta kärsivät voivat niistä hyötyä, mutta koko kansakuntaa ajatellen hyöty on vähäinen. Koko kansan kouluttaminen nostaisi suomalaisten onnellisuuden 70:stä, joka on suomalaisten keskiarvo, 72:een tai 73:een. Koska suomalaiset ovat jo vahvasti asteikon myönteisellä puolella, keskimääräinen muutos todennäköisesti olisi tuota pienempi.

Tuskinpa suomalaisia saataisiin vapaaehtoisesti osallistumaan onnellisuuskursseille. Kaikki, mikä koetaan ulkoapäin määrättynä, herättää vastustusta. Kansakunnan onnellisuuden kohentamisessa kannattaa keskittyä kahteen asiaan: työttömyyden vähentämiseen ja psyykkisten ongelmien hoitamiseen. Tämäkään tie ei ole helppo, sillä kummassakin tavoitteessa on omat vaikeutensa, sillä siihen vaaditaan poliittisia päätöksiä.

Epätoivon evoluution mukaan tarkoituksettomuus, ahdistus, masennus ja yksinäisyys ja monet muut ongelmat ovat pahentuneet.  Jos näin todella on tapahtunut, sen pitäisi näkyä myös koetussa hyvinvoinnissa ja onnellisuudessa. Mitään merkkejä siitä ei ole, sillä onnellisuustutkimusten tulokset ovat jo useiden vuosien ajan olleet myönteisiä. Valtaosa suomalaisista ja monien muidenkin maiden kansalaista ilmoittautuu onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Ihmisen toivo ei helposti murru. Sen murtuminen vaatii erittäin ankaria olosuhteita. Sellaista ei ainakaan länsimaissa ole näköiirissä.

Palaan vielä tuohon kielteisten ja myönteisten kokemusten ristiriitaan. Miten tämä ristiriita voidaan selittää? Tekee mieli vastata: ei mitenkään, mutta yritän etsiä vastauksia. Kuvaukset kielteisten kokemusten yleisyydestä voivat olla liian synkkiä. Niitä on voitu liioitella lukijoiden kiinnostuksen herättämiseksi. Kaikki ongelmat eivät suinkaan nujerra, vaan esimerkiksi ahdistus voi rajoittua melko kapealle alueelle, jolloin toimintakyky säilyy tyydyttävänä. Myös lievän masennuksen kanssa moni tulee toimeen. Ihmisen hyvä sopeutumiskyky auttaa monissa ongelmissa.

Toiseksi onnellisuudesta saatuja tuloksia on syytä arvioida kriittisesti. Mitä yksioikoisemmin onnellisuutta kysytään, sitä myönteisempiä vastauksia saadaan. Jos vaihtoehtoja kysymykseen ”oletko onnellinen?” on vain kaksi, kyllä ja ei, saadaan yli 90 prosenttia onnellisia ihmisiä. Kun välimuotoja ei ole, valinta kallistuu onnellisuuteen. Jos vaihtoehtoja on paljon, esimerkiksi nollasta sataan, onnellisia (yli 50 pistettä) on noin 80 prosenttia ja heistäkin moni on lähellä asteikon neutraalia keskikohtaa. Aidosti onnellisiksi voimme kuvata niitä, jotka valitsevat vähintään asteikkoarvon 70. Heitä on tutkimusteni mukaan noin 70 prosenttia.

Kolmanneksi on kysyttävä: ovatko tällaiset kyselyt luotettavia? Vastaavatko ihmiset rehellisesti? Vastaajilla voi olla mielessään valmis kuva siitä, kuinka tällaisiin kysymyksiin tulee vastata. Se voi olla jotakin samaa kuin kysyttäisiin ”mitä sinulle kuuluu?” Sean Wojcik ja Peter Ditto havaitsivat tutkimuksissaan, että monilla ihmisillä on taipumusta kohottaa itsearvostustaan vastaamalla onnellisuutta koskeviin kysymyksiin myönteisesti. Kysymys onnellisuudesta johtaa haluun näyttää, että myös tämä asia on kunnossa. On vaikea arvioida, miten paljon tämä parantaa onnellisuuden arvioita, sillä tämä pyrkimys tuskin on kaikilla ihmisillä yhtä vahvaa.

Nämä pohdinnat eivät vielä ratkaise ongelmien ja onnellisuuden yhteensovitusta, mutta lievittävät niiden välistä ristiriitaa. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisten elämässä onnellisuus ja koetut ongelmat ovat ainakin osaksi eri alueita, joten niillä toimitaan eri sääntöjen mukaan. Jokaisen on mahdollista löytää omasta elämästään asioita, joiden mukaan elämä on ahdistavaa, monimutkaista, uuvuttavaa ja rasittavaa, mutta myös asioita, jotka tuottavat hyvää mieltä, iloa, mukavia yllätyksiä, mielekkyyttä ja kiitollisuutta. Katseet voidaan kohdistaa kumpaan suuntaan vain.  Joillakin katse suuntautuu pääasiassa kielteisiin asioihin, toisilla myönteisiin. Onneksi jälkimmäisiä on enemmän. Emme ole vajonneet epätoivoon monista synkistä kuvauksista huolimatta.  Evoluutio on päinvastoin tuottanut ihmiskunnan, jolle on ominaista toivo.

Lähteet

Bergsma, Ad, Buijt, Ivonne & Veenhoven, Ruut (2020). Will happiness-trainings make us happier? A research synthesis using an online findings-archive. Frontiers in Psychology, 11:1953.

Davey, Graham (2018). The anxiety epidemic. The causes of our modern-day anxieties. Lontoo: Robinson.

Ojanen, Markku (2018). Onnellisuuden oivaltaja. Mitä tiede kertoo onnesta? Jyväskylä: PS-kustannus.

Ojanen, Markku (2019). Kysymyksiä onnellisuudesta. Helsinki: Basam books.

Schumaker, John F. (2007). In search of happiness. Understanding an endangered state of mind. Westport: Praeger.

Wojcik, Sean P. & Ditto, Peter H. (2014). Motivated happiness: Self-enhancement inflates self-reported subjective well-being. Social Psychological and Personality Science, 5, 825-834.

Wright, Robert (1995). The evolution of despair. Time, August 28, 32-38.

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 1: Yhteiskunta, kulttuuri ja politiikka (2021)

Miksi? Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä, osa 1: Yhteiskunta, kulttuuri ja politiikka.
2020. Helsinki: Basam Books.
ISBN 9789523790797

Elämän ymmärrys ja turvallisuus ovat ihmisen selviytymisen ja hyvinvoinnin kulmakiviä. Ymmärryksen puute tuottaa avuttomuutta ja turvattomuus pelkoa. Kun emme ymmärrä tai kun elämä on turvatonta, kysymme miksi? Miksi elämä on näin kovaa? Miksi minua vainotaan? Myös muiden ihmisten teot saavat kysymään. Miksi tuo ihminen teki noin julman teon? Miksi tuolla kaukana ajatellaan asioista niin toisin kuin täällä?

Meitä ahdistaa ja suututtaa, jos emme saa kysymyksiimme vastauksia. Lopullisia ja täydellisiä vastauksia emme koskaan saa, mutta tutkimalla ja pohtimalla saamme kuitenkin niin tyydyttäviä vastauksia, että niiden kanssa pystyy elämään.

Tällaisia vastauksia kohti pyrkii onnellisuusprofessori Markku Ojanen Miksi-kirjasarjassaan. Ensimmäisen osan kysymykset liittyvät kulttuuriin, yhteiskuntaan ja politiikkaan. Miksi suomalaiset ovat onnellisia? Miksi valta turmelee? Miksi Trump voitti? Miksi rikkaat haluavat lisää rahaa? Miksi suosimme ekstroverttejä? Miksi markkinat toimivat?

Markku Ojanen (s.1944) on psykologian emeritusprofessori, joka tunnetaan erityisesti onnellisuutta käsittelevästä tutkimuksestaan. Ojanen on julkaissut 37 tietokirjaa.

Olemme kaikki vastuussa rasismin torjumisesta

Suututtaa ja hävettää, kun lukee tummaihoisten ihmisten ikäviä kokemuksia täällä Suomessa. Sellaista ei kerta kaikkiaan saisi tapahtua. Olen tietoinen siitä, että tämän kirjoituksen lukijat ovat kanssani samaa mieltä. Lukijoiden joukossa tuskin on monia, jotka ovat syyllistyneet sellaisiin ilkeyksiin ja ruokottomuuksiin, joista on saanut lehdistä lukea. Aika moni on varmaan tällaista käyttäytymistä nähnytkin ja sitä kauhistellut.

Olemme kaikki osaltamme vastuussa siitä, että tällainen törkeä käytös vähenisi. Mitä voimme tehdä? Kun kuulemme puheita, joissa rasismi tulee esiin, puutumme siihen ja koetamme saada puhujat ymmärtämään, että se on moraalisesti väärin. Jos näemme tällaista tapahtuvan, puolustamme niiden uhriksi joutunutta. Pelko voi estää tilanteeseen puuttumisen, mutta ainakin voimme jälkeenpäin kertoa uhrille, että emme hyväksy sitä ja pyydämme häneltä anteeksi.

Vanhempina ja isovanhempina puhumme yhä uudelleen tästä asiasta lapsille ja kerromme, että tuollainen käyttäytyminen ei ole oikein. Muistutamme, kuinka tuskallista on olla kiusaamisen kohteena. Lapset ymmärtävät jo varhain oikeudenmukaisuuden idean, kun siitä heille esimerkkien avulla kerrotaan.

Kouluissa opettajien on aivan aineesta riippumatta puhuttava tästä asiasta. Hyvä keino on kehottaa oppilaita eläytymään niiden asemaan, jotka kokevat ilkeyksiä. Suurin osa koululaisista tajuaa, miten tärkeästä asiasta on kysymys ja ymmärtää, miten pahasti ihonväriin perustuvat loukkaukset sattuvat. Eihän kukaan voi mitään ihonsa väritykselle.

Suuri osa näistä loukatuista ihmisistä on jo Suomen kansalaisia tai on kohta sellaisiksi tulossa. Vaikka ei koskaan saisi Suomen kansalaisuutta, jokaisella on oikeus saada asiallista kohtelua osakseen. Me tarvitsemme näitä ihmisiä, jotta Suomi voisi saada kipeästi kaipaamaansa työvoimaa yhteisen hyvinvoinnin takaamiseksi. Moni heistä on joutunut omassa maassaan vainon kohteeksi. Onhan kauheata, jos vaino jatkuu täällä Suomessa.

Olet varmaan mielessäsi kysynyt, miksi tällaista toisen ihmisen henkistä pahoinpitelyä tapahtuu niin paljon, että moni tummaihoinen sanoo kokevansa sellaista päivittäin. Siis päivittäin! Kestäisitkö sinä sellaista? Rasismille on esitetty monenlaisia tulkintoja. Onko kyse typeryydestä, tietämättömyydestä, pelosta vai ylimielisyydestä? Tai silkasta ilkeydestä, joka paljolti johtuu puutteellisesta kasvatuksesta? Ainakin kyse on empatian puutteesta. Mieleen ei tule ajatus, että minä satutan tuota ihmistä ja teen sen vain sen tähden, että tuon ihmisen ihonväri on erilainen kuin minulla. Kehtaatko tunnustaa, että nautit noista ilkeistä teoista? Epäilen vahvasti, että tämä ilkeyksiä lateleva henkilö on ilkeä ihminen kaikkialla muuallakin. Häntä vain ei ole saatu kuriin.

Joitakin vuosia sitten törmäsin sanaan civility, jota ei ollut ihan helppo kääntää suomeksi. Päädyin sanapariin sydämen sivistys. Se on yksi arvokkaimpia ominaisuuksia, joita ihmisellä voi olla, kenties arvokkain. Kun sitä puuttuu, yhteiselämä vaikeutuu monin tavoin. Sydämen sivistys näkyy kohteliaisuutena, avuliaisuutena ja toisen ihmisen kunnioittamisena samanlaisena ihmisenä kuin itsekin on. Silloin haluaa asettua toisen asemaan, kuunnella hänen toiveitaan ja haluaa myös hänen elävän hyvää elämää. Sydämen sivistystä omaava henkilö tajuaa, että kyse on oikeudenmukaisuudesta ja yhteisestä hyvinvoinnista.

Markku Ojanen
Lempäälä

Miksi ihmiset ovat tyytyväisiä elämäänsä?

Laajat tutkimukset kertovat, että ihmiset kuvaavat itsensä lähes kaikkialla pikemminkin tyytyväisiksi ja onnellisiksi kuin tyytymättömiksi ja onnettomiksi. Poikkeuksia on, mutta silloin kyse on hyvin vaikeista koko kansaa koskevista asioista. Silloin kansalaiset elävät sorron ja köyhyyden alaisina. Myös valtioiden sisällä voi olla sellaisia alueita tai toimintalohkoja, jolloin suurin osa ihmisistä, joskus kaikki, ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Kukapa olisi onnellinen ankarissa vankiloissa tai keskitysleireissä.

Ihmisten perusonnellisuutta voidaan selittää evoluutiolla. Ne ihmiset, jotka ovat tyytyväisiä, pärjäävät hyvin elämässä ja saavat enemmän lapsia. Alakuloinen ja vetäytyvä ihminen ei ole houkutteleva työtoveri tai kumppani. Tyytyväisyys on pitkän valikoitumisen tulosta. Tulkintaa rasittaa havainto, että kaikkialla on aika paljon ihmisiä, jotka ovat pikemminkin onnettomia kuin onnellisia. Miksi valikoituminen on jäänyt puolitiehen? Uskonnollinen ihminen voi puolestaan ajatella, että vaikka ihminen joutui pois paratiisista, Jumala on luonut ihmisen, jonka elämä on vähintään siedettävää, usein jopa onnellista.

Entä jos kyse ei olekaan suoraan tyytyväisyydestä tai onnellisuudesta vaan sitä kannattavista tekijöistä? Evoluutio ei ehkä olekaan suosinut juuri onnellisuutta vaan hyväntahtoisuutta, toiveikkuutta, optimismia, hallinnan tunnetta ja erityisesti mielekkyyden kokemusta. Jos elää olosuhteissa, jotka suosivat näitä ominaisuuksia, on onnellinen ja onneton silloin, kun näistä ei ole paljon jäljellä.

Tätä tulkintaa täydentää kaksi tyytyväisyyttä edistävää tekijää. Kun katsotaan tarkemmin ihmisten elämäntilanteita, tyytymättömyyden ja pahan olon syyksi paljastuu vaikeus tyydyttää tarpeita. Perustarpeiden tyydytys on kaikille välttämätöntä, mutta sen lisäksi ihminen kaipaa lähelleen muita ihmisiä ja heidän arvostustaan sekä mahdollisuuksia saada jotakin hyödyllistä aikaan. Ihmisten tarpeet ovat erilaisia, mutta mitä paremmin tarpeet tyydyttyvät, sitä tyytyväisempiä ihmiset ovat.

Kolmas tyytyväisyyttä edistävä tekijä on psykologisten suojien kehittyminen. Näitä moni tutkija nimittää harhoiksi tai illuusioiksi. Tärkein niistä on kyky nähdä itsensä muita parempana, jos siihen suinkin mahdollista. Lukuisat kyselyt osoittavat, että olemme keskimääräistä älykkäämpiä, vastuullisempia, ahkerampia ja etenkin muita moraalisempia. Meillä on siis aihetta arvostaa itseämme. Osaamme sopivasti vähätellä puutteitamme ja tuoda esiin vahvuuksiamme. Tämäkin on asia, jossa ihmiset ovat erilaisia. Joillakin tällaiset suojat ovat hyvin vahvoja, jopa niin vahvoja, että ne herättävät muissa ärtymystä. Toiset taas näkevät omat vajavuutensa ja puutteensa tarpeettoman selvästi. Tämä kokemus liittyy usein masennukseen.

Neljäs onnellisuutta edistävä tekijä on yksilökeskeisen kulttuurin kehittyminen. Suurin muutos on tapahtunut noin kahdensadan vuoden aikana. Käytännössä se merkitsi tavallisen ihmisen arvokkuuden ja oikeuksien vahvistumista. Yksittäisellä ihmisellä ei ennen ollut paljonkaan arvoa ellei hän ollut rikas tai aatelinen. Kehityksen syistä on monia tulkintoja. Näissä tulkinnoissa uskomukset ja ideologiat vaikuttavat paljon. Selittäviksi tekijöiksi on tarjottu ilmastoa, antiikin perintöä, kristinuskoa, tiedettä, tekniikkaa, valistusta ja niin edelleen. Paljolti arvoitukseksi jäävällä tavalla monet asiat kypsyivät ja yhdistyivät niin, että on päädytty länsimaiseen, yksilön oikeuksia kunnioittavaan yhteiskuntaan. Näissä yhteiskunnissa ihmiset eivät enää ole samalla tavalla mielivallan ja tautien alaisia kuin ennen.

Edellä on jo tullut esiin monia sellaisia tekijöitä, jotka vähentävät onnellisuutta. Tärkein tekijä voi olla juuri vaikeus tyydyttää perustarpeita. Turvattomissa, väkivaltaisissa ja ravitsemuksen suhteen puutteellisissa oloissa ihmiset ovat onnettomia. Myös uusia onnellisuuden uhkia on olemassa. Niistä on syytä mainita seuraavat kolme.

Kuolemantietoisuus. Kuolema on ihmiselle niin ahdistava, että Solomon, Greenerg ja Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Kuolemantietoisuus kuuluu ihmiseksi kehittymiseen. Eläin ei ole tietoinen kuolevaisuudestaan. Tietoisuus kuolemasta on voinut kehittyä jo varhain, kenties 50 000 vuotta sitten.

Ihminen joutuu maksaman tietoisuuden kehittymisestä, sillä sen seurauksena hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen muutamissa vuosikymmenissä. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia myös tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja tuottaa uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset antavat mielekkyyttä elämään.

Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä eri lailla uskova koettelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Jopa niin, että uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti karttaa uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Oman maailmankuvan arvostelua on vaikea kestää. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää. Selityksen tarjoaa milloin evoluutio, milloin uskonto. Ihmisen on saatava vastauksia suuriin kysymyksiinsä. Suurten kertomusten myötä arvokkuus ja itsearvostus vahvistuvat. Juuri tämä vahva itsearvostus suojaa eksistentiaalista ahdistusta vastaan.

Tietoisuus kuolevaisuudesta haastaa maailmankuvan ja oman arvokkuuden. Kuoleman lähellä oma mitättömyys korostuu. Kokemus vaatii suojien vahvistamista, mikä usein tarkoittaa kerääntymistä yhteisten kertomusten ja lippujen alle. Turvattomuutta kokeva hakeutuu samanlaisten ihmisten pariin ja ottaa etäisyyttä eri tavalla ajatteleviin. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta luodaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla.

Kun kuoleman terrorin suojat murtuvat, ahdistus oman elämän päättymisestä lisääntyy ja sen myötä tyytyväisyys elämään vähenee. Uskomusten ohella raha ja tavara ovat suojatekijöitä. On yllättävää, että myös materiaaliset tekijät voivat kuolettaa kuolemantietoisuuden. Sen sijaan uskomukset, erityisesti uskonnot, voivat olla niin vahvoja suojia, että kuolema hyväksytään ja otetaan vastaan iloiten pääsynä paratiisiin.

Aina Saarnaajan kirjan kirjoittajasta lähtien – kenties jo ennen sitäkin – on ollut eksistentiaalisen ahdistuksen kokemuksia. Heitä on esiintynyt etenkin vaikeina aikoina, kuten katovuosien, epidemioiden ja sotien yhteydessä. Nyt korona on voinut lisätä tällaisia tuntemuksia, mutta jos ja kun korona voitetaan, suojat palautuvat ennalleen.

Elämän monimutkaisuus ja vaativuus. Jokaiseen elämänmuotoon liittyy omat haasteensa ja ongelmansa, ja varmasti keräilijä- ja metsästäjäkulttuureilla oli omansa. Kuitenkin monissa varhaisissa kulttuureissa ihmiselämä oli yksinkertaista ja vaatimukset olivat selkeitä. Jokaisella yhteisön jäsenellä oli oma roolinsa ja tehtävänsä. Niistä suoriutuminen ei edellytti jotakin kapeata taitoa ja sen lisäksi sitkeyttä.

Nykyajan ihminen ei tahdo saada otetta siitä, mitä häneltä odotetaan. Jotta hän pärjäisi hyvin, hänellä täytyy olla oikean laatuinen persoonallisuus ja kosolti monenlaisia taitoja. Olen hakupapereita selatessani ihaillut ja ihmetellyt niiden koulutusten ja kurssien määrää, joita hakijoilla voi olla. Millä ajalla he ovat kaiken tuon ehtineet hankkia? Ajattelen esimerkkinä organisaatioiden ja yritysten johtajilta vaadittavia taitoja. Hakuilmoituksiin laitetaan vähintään puolisen tusinaa asioita, joita kaikkia pitäisi hallita. Työntekijöiltä ei vaadita noin paljon, mutta heidänkin on hallittava varsinaisen työnsä lisäksi nykyajan laitteita, osattava olla asiakkaiden ja työtoverien kanssa ja oltava aktiivinen ja aloitteellinen. Vaikka tehtävä olisi rajatumpi, usein se vaatii suurta tarkkuutta ja nopeutta.

Tämän kaiken seurauksena olemme ottaneet käyttöön aivan uusia sanoja, kuten stressi, uupumus, tunneäly, tunnetaidot ja monia muita elämän vaativuuden eri puolia kuvaavia sanoja. Syntyy vaikutelma, että etenkin työelämässä ylitetään sellaisia vaativuuden tasoja, jotka ovat omiaan tuottamaan itseen liittyviä epäilyjä ja ahdistuksia. Stressattu ja uupunut työntekijä tuskin on onnellinen.

Hyvä tulos ja se, että tekee parhaansa, ei enää riitä, vaan täytyy tähdätä korkealle. Koska jokainen haluaa tehdä parhaansa, tämä pyrkimys voi vähitellen ”jalostua” täydellisyyden tavoitteluksi. Eri medioissa on ollut paljon kuvauksia hoitotyötä tekevistä ihmisistä, joilla on suuri halu tehdä työnsä hyvin, mutta vaatimukset tekevät sen käytännössä mahdottomaksi.

Onnellisuushakuisuus. Vaikka käytän tässä sanaa onnellisuus, kyse ei välttämättä ole siitä, että haluttaisiin kokea enemmän onnellisuutta. Onhan onnellisuuden määrittelykin aika vaikeata. Kyse on laajemmin siitä, että omassa elämässä ja minuudessa on jotakin parantamisen varaa. Tuntuu, että jotakin puuttuu ja että asiat voisivat olla paremmin. Ulkoinen olemukseni voisi olla nykyistä parempi, minulla voisi olla parempi työ ja paremmat ihmissuhteet.

Kulttuurista tulevat kehitys-, edistys- ja muutospaineet ovat kasvaneet. Edellä jo kuvasin yhtä vaatimusten lähdettä, sillä työntekijöiltä odotetaan laajasti monenlaisia taitoja. Toiseksi tarjolla on suuri määrä viihdelehtien houkuttelevia malleja. Niissä tyylikkäät, kauniit ja menestyneet ihmiset esittelevät kotejaan ja kaikenlaista muuta hyvää, jota he ovat elämässään onnistuneet hankkimaan. Tätä mallia täydentävät facebookin tarjoamat positiiviset kuvat. Näillä uusilla viestimillä kuvataan pääasiassa hienoja kokemuksia.

Vihdoin tarjolla on suuri määrä terapeutteja, ohjaajia, valmentajia, konsultteja ja guruja, jotka kertovat, miten ongelmia ratkotaan ja kuinka tullaan onnellisiksi. Annettujen ohjeiden joukossa on paljon asiallista ja järkevää, mutta myös sellaista, joka antaa ymmärtää, että onnellisuus on otettavissa tuosta vain muutaman tempun avulla. Jos nämä lupaukset ottaa vakavasti, voi ajatella, että minussa on jotakin vikaa, kun en ole noin täydellisen onnellinen.

Kulttuuri ruokkii ajatusta, että kuuluu olla onnellinen, Jos ei ole, ei ole osannut elää omaa elämäänsä oikealla tavalla. Kun joutuu tämän vaatimuksen alle, voi ajautua tekemään asioita, joista on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Onnellisuuden vaatimus vahvistaa kokemusta, että jotakin täytyy tehdä asian parantamiseksi. Onko hakeuduttava esteettiseen kirurgiaan, vaihdettava työpaikkaa tai puolisoa, muutettava ulkomaille vai hakeuduttava terapiaan?

Mihin ollaan menossa? Jo useiden vuosikymmenten ajan onnellisuus on tutkimusten mukaan länsimaissa ollut korkealla tasolla. Mihin suuntaan onnellisuuden vaakakuppi nyt kallistuu? Säilyykö tilanne muuttumattomana? Tarjolla on paljon kriittisiä arvioita, joiden mukaan länsimaisen kulttuurin vaatimukset, kilpailu, vertailu ja onnellisuus elämän keskipisteenä tuottavat niin paljon stressiä, uupumusta, vieraantumista, ahdistusta ja masennusta, että onnellisuus väkisinkin alenee. Yllättäen näin ei ole käynyt, sillä tutkimusten mukaan onnellisuus on pysynyt hyvin samalla tasolla tai jopa aavistuksen verran parantunut.

Mikä kompensoi nämä ilmeiset onnellisuutta alentavia tekijöitä? Joko onnellisuus tyytyväisyytenä on länsimaissa vakiintunut korkealle tasolle tai sitten yksilökeskeisen kulttuurin myönteiset puolet ovat vielä vahvistuneet. Vakiintumista tukee se, että ihmisen toiveikkuus ei helposti häviä. Vaikeuksienkin keskellä ihmiset jaksavat toivoa. Myönteisten tekijöiden vahvistumista tukee se, että ihmiset voivat nykyisin enemmän kuin koskaan ennen tehdä ilman rajoituksia sellaisia asioita, jotka tuottavat heille mielihyvää. Toiseksi vauraissa, melko tasa-arvoisissa maissa tarpeiden tyydytys onnistuu paremmin kuin koskaan.

Silti onnellisuuden tason vakiintuminen on arvoituksellinen asia, kun muistetaan, miten paljon muutoksia on tapahtunut jo 50 vuoden aikana. Ilmeisesti hyvät asiat ovat vahvistuneet yhtä aikaa kielteisten asioiden kanssa. Seurauksena on ollut onnellisuuden säilyminen suunnilleen samalla tasolla. Vain hyvin radikaalit yhteiskunnalliset muutokset voivat hiukan vaikuttaa onnellisuuden tasoon. Tuskin kukan osaa sanoa, mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu.

Lähde:

Solomon, Sheldon, Greenberg, Jeffrey L., & Pyszczynski, Thomas A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa Tim Kasser & Allen D. Kanner (toim.), Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world, s. 127-146. Washington, DC: APA.

Yle: Tavaroita annetaan ilmaiseksi, mutta niiden pyytäminen saattaa herättää someraivon

Suomalainen auttaa helposti hädässä olevaa. Pummaajakin saa ehkä kolikon, mutta kalliit lahjatoiveet ärsyttävät.

https://yle.fi/uutiset/3-11102787

Yle haastatteli Markkua 10.12.2019 internetin käytettyjen tavaroiden antamiseen ja lahjoittamiseen keskittyneiden palstojen ja ryhmien piirteistä, puolista ja ongelmistakin. Jutun voi lukea kokonaisuudessaan YLEn sivuilta täältä.

Mistä Postin johtamisen ongelmissa oli kyse?

Maaseudun tulevaisuus, 14/10/2019

Eettiset kysymykset usein sivuutetaan, kun taloudellisten tulosten tekemisestä tulee pääasia, toteavat taloustieteen professorit Max Bazerman ja Ann Tenbrunsel kirjassaan Blind Spots. Tämä arvio sopii erittäin hyvin Postin tilanteeseen. Talouselämän asiantuntijat ovat puolustelleet Postin johtajan toimintaa sillä, että ohjeet ovat olleet ristiriitaisia. Se on osaksi totta, mutta pääongelmana on ollut eettisten kysymysten sivuuttaminen. Samalla kun johdon palkkioita on korotettu reippaasti, työntekijöiden asemaa ja palkkausta on heikennetty. Tällainen epäoikeudenmukaisuus tekee vahinkoa Postille ja vaatisi pikemminkin johdon bonusten vähentämistä kuin niiden lisäämistä.

Kirjoittajat kuvaavat osuvasti myös niitä selityksiä, joita epäeettisesti toimineet johtajat ja hallitukset käyttävät. ”Olemme toimineet ohjeiden mukaan. Tämä on normaali käytäntö. Näin muutkin tekevät. Emme ole tehneet vahinkoa vaan tehneet hyvää tulosta. Asiantuntijat ovat näin suositelleet.” Kyseessä Bazermanin ja Tenbrunselin mukaan ”motivated blindness”, motivoitu sokeus. Silloin kyseessä on ”kyvyttömyys huomata muiden epäeettistä toimintaa silloin, kun sen huomaaminen tuottaisi havainnoitsijalle ongelmia”.

Aivan samanlaisesta motivoidusta sokeudesta oli kyse, kun yleisurheilun MM-kisat myönnettiin Quatarin Dohaan epäeettisin perustein.

Markku Ojanen
Lempäälä

Helsingin Sanomat: Suomalaisprofessori hämmästyi

Helsingin Sanomat haastatteli Markkua raflaavalla otsikolla “Brittitutkimuksessa selvisi, missä iässä ihminen on onnellisimmillaan – Suomalaisprofessori hämmästyi: ‘Tämä on todellinen pähkinä‘”:

Britit ovat onnellisimmillaan 16- ja 70-vuotiaina, kun taas keski-iässä heidän hyvinvointinsa sukeltaa, kertoo tuore brittiselvitys.

The Guardian -lehti kirjoittaa, että nuorilla tyytyväisyys, omanarvontunto ja onnellisuus ovat tutkimuksen mukaan korkealla. Parikymppisenä onni alkaa hiipua ja jyrkkä lasku seuraa 30 vuoden iässä. Huonot ajat kestävät 50 ikävuoteen saakka, jonka jälkeen käyrät nousevat aina 70 ikävuoden korkeimpaan huippuun saakka.

Tulos hämmentää suomalaista onnellisuus­professoria Markku Ojasta.

Jutun voi kokonaisuudessaan lukea tästä osoitteesta.

Mikä kansalaisia erityisesti ärsyttää?

Kansalaisia ärsyttää poliitikkojen ja heidän valitsemiensa johtajien haluttomuus ja kyvyttömyys myöntää, että jossakin heidän johtamassaan toiminnassa tai hankkeessa on jotakin vikaa. Viimeksi törmäsimme siihen, kun huumeriippuvaisten äidit kertoivat hoitoon liittyvistä ongelmista. Nuo kuvaukset vaikuttivat totuudenmukaisilta ja uskottavilta. Tampereen kaupungin sosiaalipalvelupäällikkö käyttäytyi niin kuin ei olisi kuullutkaan kritiikkiä. Hoitoon pääsyn hän kuvasi helpoksi.

Katselin hiljattain keskustelua, jossa valitettiin sitä, että ammattikorkeakouluissa on liian vähän ohjattua opetusta. Kritiikin mukaan opiskelijat jäävät liian yksin eivätkä läheskään kaikki ole opetussuunnitelmien mukaisesti ”itseohjautuvia” ja omatoimisia. Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen ei myöntänyt mitään. Meillä on hyvä opetussuunnitelma, hän vain toisti. Suunnitelmat ovat aina paperilla hyviä, mutta käytäntö on eri asia.

Sama pätee myös SOTE-keskusteluun. SOTEsta vastaava ministeri Annika Saarikko ei tietääkseni ole myöntänyt kritiikkiä oikeutetuksi. Onko tällainen tiukka kiistäminen tarpeen? Se romuttaa suunnittelun uskottavuutta, sillä kun kyseessä on monimutkainen asia, siinä on aina sijaa kritiikille ja muutoksille. Onhan se jo nähty.

Onko ministerin oma asema joka tilanteessa niin perin pohjin uhattuna vai miksi kritiikkiin pitää suhtautua niin torjuvasti? Voisivatko toiminnasta ja suunnitelmista vastaavat ministerit ja johtajat suhtautua myönteisemmin kritiikkiin ja todeta, että otamme kritiikin huomioon ja koetamme parantaa tämän asian toteuttamista. Eihän mikään ihmisten kehittämä toiminta ole täydellistä. Aina on varaa parantaa.

Professori ei moralisoi yrityksiä

”Yritykset ottavat niin kovaa korkoa kuin saavat. Ne eivät voi ruveta tinkimään katteestaan sen takia, että asiakkaat eivät hahmota tilannetta.” Näin totesi laskentatoimen ja rahoituksen professori Timo Rothovius Aamulehden pikavippejä koskeneessa jutussa 12.8.

Pitääkö tämä paikkansa myös kaikkeen muuhun yritystoimintaan nähden? Olipa toimintasektori mikä tahansa, vaikkapa ihmisten terveys, yritykset ottavat niin kovaa korkoa tai voittoa kuin suinkin saavat. Siinä on pähkinänkuoressa yritystoiminnan periaate, jos Rothovius on oikeassa. Se samalla johtaa siihen, että yhteiskunnan on valvottava erittäin tarkasti kaikkea yritystoimintaan liittyvää, koska niitä ohjaa vain voiton maksimointi.

Uskoisin, että suurin osa kansalaisista – myös monet yrittäjät – haluavat pitää kiinni siitä, että yrittämisessä näkyvät myös moraaliset periaatteet. Jos moraali on vain ulkopuolisen valvonnan varassa, seurauksena on jatkuva yritysten voitontavoittelun ja yhteiskunnan valvonnan välinen taistelu. Haluammeko tällaista? Vai onko tämä jo kuva todellisuudesta?

Varsinkin oikeiston kannattajat haluavat vähentää yritystoiminnan valvontaa ja kuvaavat sen suurena edistysaskeleena. Joko siis kuitenkin luotetaan siihen, että myös yritysmaailmassa noudatetaan yleisiä moraalisia periaatteita tai sitten uskotaan sokeasti siihen, että kilpailu ikään kuin korvaa moraalin ja pitää pahimman ahneuden kurissa.

Ainakaan pikavippejä tarjoavia yrityksiä kilpailu ei pidä kurissa. Tarvitaan siis kuitenkin nykyistä tiukempaa yhteiskunnan ohjausta ja valvontaa. Mistä tiedämme, milloin kilpailu toimii ja milloin tarvitaan tiukkaa valvontaa?

Miksi muuten yritykset melkein laidasta laitaan kirjoittavat itselleen kauniita arvoja ja moraalisia periaatteita? Ovatko ne vain peite, jonka alla on helpompi tehdä voittoa keinoja kaihtamatta?

Milloin kilpaillut markkinat toimivat?

Länsimaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta olisi syytä tietää, milloin yritysten välinen kilpailu tuottaa hyviä tuloksia ja milloin siihen tulee epäterveitä piirteitä. Pahin tilanne on monopoli, mutta myös esimerkiksi kahden suuren yrityksen välinen ”kilpailu” voi johtaa ongelmiin, kuten sovittuun työnjakoon ja kartelliin. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin, kun liiketoiminta vaatii paljon resursseja.

Toinen ongelma liittyy tilanteiseen, jolloin markkinoilla on paljon yrityksiä, mutta niiden ei tarvitse välittää asiakassuhteista. Paras esimerkki ovat nopeita lainoja (”pikavippejä”) tarjoavat yritykset. Toimijoita on paljon, mutta kilpailua ei ole. Kaikki ottavat sumeilematta suuria voittoja. Joko asiakkaat eivät tule takaisin tai sitten heidän on pakko jatkaa suhdetta.

Kolmas ongelma kuvaa tilanteita, joissa on paljon yrittäjiä, mutta tuotteiden hinta-laatu -suhdetta on vaikea arvioida. Silloin järkevä valinta on lähes mahdotonta. Pankkien ja vakuutuslaitosten toiminnassa on tällaisia piirteitä. Myös taksitoiminnan ”vapauttaminen” on johtanut melkoiseen sekasotkuun isommilla paikkakunnilla. Luonnontuotteiden laadusta ja hinnasta kenelläkään ei voi olla sellaista tietoa, että valinnat olisivat rationaalisia.

Neljänneksi liiketoiminnan luonne on voinut johtaa siihen, että todellista kilpailua ei ole. Apteekkien toimintaa on syytä valvoa tarkasti hintoja myöten. Lisäksi lääkkeiden myynti vaatii paljon resursseja ja koulutettua henkilökuntaa. Asiakkaiden valintoja puolestaan vaikeuttaa tuotteiden kirjavuus. Kilpailua on syytä yhteiskunnan toimesta rajoittaa.

Näistä esimerkeistä huomataan, että kilpailun hyödyllisyys vaihtelee suuresti liiketoiminnan luonteen mukaan. Jos toiminta ei vaadi suurta alkupääomaa (taksitoiminta) on mahdollista, että riittävän vapaan kilpailun salliminen hyödyttää ainakin osaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjistä. Juuri tässä esimerkissä jää epäselväksi se, oliko kyse vapaan kilpailun periaatteen suosimisesta vai pyrkimyksestä saada aikaan jotakin hyvää kansalaisten näkökulmasta. Kukapa vastustaa sitä, että saa jonkin tuotteen halvemmalla tai nopeammin kuin ennen. Kuitenkin myös taksiyrittäjien hyvinvointi on tärkeä asia. Aika näyttää, johtaako vapaampi järjestelmä heidän kannaltaan hyviin vai huonoihin seurauksiin. Jos tarjonta merkittävästi lisääntyy, monien tulot laskevat. Palvelun tai tuotteiden käyttäjän etu ei saa yksin olla ratkaiseva. On mukava saada leipää ja maitoa halvalla, mutta se on johtanut siihen, että tuottajien aineellinen tilanne on Suomessa selvästi heikentynyt.

Monesti kilpailun korostamisessa jää huomiotta se, että kilpailun seuraukset ovat kovin erilaisia eri näkökulmista katsoen. Kun vaikkapa vanhuksille tai kehitysvammaisille tarjottavia palveluita kilpailutetaan, kaupungit ja kunnat ainakin aluksi voivat säästää huomattavia summia. Kilpailussa mukana olleet toimijat ovat usein panostaneet paljon. Osa joutuu kilpailun hävitessään luopumaan toiminnastaan. Näin näyttää käyvän pienille yrityksille ja yhdistyksille. Seurauksena on ollut ainakin alueellisia monopoleja. Lisäksi voitot ja osa verotuloistakin lähtee ulkomaille. Tämä ei ole Suomen kansantalouden kannalta edullinen asia. Työntekijät kokevat usein epävarmuutta työn jatkumisesta, kun kilpailutus on käynnissä. Vaikka työ jatkuisi suunnilleen samanlaisena, moni asia voi muuttua uuden yrityksen alaisuudessa. Usein aivan liian vähäiselle huomiolle jää tärkein ryhmä eli ne, joille palveluja järjestetään. Mielestäni jopa ihmisoikeuksia rikotaan silloin, kun kilpailutuksen jälkeen toiminta muuttuu radikaalisti. Pahimmillaan on sopeuduttava uusiin olosuhteisiin ja uuteen henkilökuntaan.

Yksioikoinen kilpailun suosiminen kaikilla elämänalueilla johtaa usein ennalta arvaamattomiin ongelmiin. Valvomattoman kilpailun seuraukset näkyvät juuri niissä maissa, joiden tilaa me kauhistelemme. Valvottu kilpailu voi kuitenkin parhaimmillaan tuottaa tuotteiden ja palvelujen käyttäjille merkittäviä etuja. Tuotteiden ja palvelujen hinnat ovat merkittävästi halventuneet ja samalla on syntynyt sellaisia uusia innovaatioita, jotka ovat edistäneet ihmisten hyvinvointia. Usein seurauksia on vaikea ennustaa. Lentomatkojen halventuminen on edistänyt kansalaisten tasa-arvoa sekä ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta, mutta samalla lennot saastuttavat merkittävästi ja jouduttavat ilmaston lämpenemistä. Muovi vaikutti hyvältä keksinnöltä, mutta nyt siitä haluttaisiin luopua siinä määrin kuin suinkin mahdollista.

Ihmiskunta ei ole löytänyt hyviä ratkaisuja tasapainon saavuttamiseen. Valtiokeskeinen pitkän tähtäimen talouselämän suunnittelu ei ole toiminut, vaan on johtanut byrokratiaan, jähmettymiseen ja tuhlaamiseen. Taitavatkaan suunnittelijat eivät osaa ottaa huomioon tulevaisuuden tarpeita. Kapitalistinen vapaa kilpailu puolestaan johtaa tempoilevaan välittömien etujen ja voittojen tavoitteluun. Tulevaisuudessa koituvat kielteiset seuraukset jäävät usein täysin vaille huomiota. Suo siellä, vetelä täällä.

Parhaiten toimii pohjoismainen sekajärjestelmä, jossa sallitaan valvotusti kilpailua, mutta samalla pidetään huolta siitä, että kilpailun aika ajoin tuottamat ylilyönnit eivät johda ihmisten ja luonnon kannalta katastrofeihin.