Ajatuksia Päiviö Latvuksen kirjasta Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista. Espoo: Omega kirjat, 2000.
Seuraava kirjoitus on pikemminkin sarja Päiviö Latvuksen kirjan pohjalta syntyneitä pohdintoja kuin varsinainen kirja-arvostelu. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi lukea ottamatta koko ajan kantaa niihin lukuisiin kysymyksiin joita kirja herättää.
Kirjan perusidea on mielenkiintoinen. Lännen kulttuurin myönteinen kehitys liitetään lapsen ja naisen aseman parantumiseen. Kehityksessä kristinuskolla on ollut suuri merkitys. Yleensähän ajatellaan niin, että kulttuurin yleinen vapautuminen ja demokratisoituminen on parantanut naisen ja lapsen asemaa. Latvus ei varmaankaan kiellä kehämäisiä vaikutuksia, mutta kyseessä on kuitenkin varsin radikaali tulkinta. Useinhan kehitys halutaan nähdä vapautumisena kristinuskon ankarista kahleista unohtaen samalla sen, että ihmisoikeudet ovat toteutuneet nimenomaan lännessä. Myös tiede on kehittynyt kristinuskon vaikutuspiirissä. Viittaamalla esimerkiksi Galileihin tai Darwiniin annetaan kuva, jonka mukaan kristinusko ja erityisti katolinen kirkko olisi vastustanut tiedettä.
Juutalais-kristillisessä traditiossa on monia sellaisia piirteitä, jotka ovat edistäneet ihmisen todellista valistumista, ihmisen arvon tiedostamista. Kristinusko pudotti miehen korkealta jalustalta ja kolauttanut rajusti hänen ylpeyttään. Uusi Testamenttihan on täynnä esimerkkejä miehen sokeudesta, ylpeydestä ja armottomuudesta. Vahva Pietari nöyrtyi niin perusteellisesti, että purskahti itkuun. Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse. Opetuslapset kiistelivät siitä, kuka on suurin. Opetuslapset olivat tavallisia ihmisiä, kaikkea muuta kuin sankareita. Naiset saivat ensimmäisinä tiedon siitä, että Jeesus on noussut kuolleista. Jeesus asetti lapsen opetuslapsien keskelle ja kehotti heitä tulemaan lapsen kaltaisiksi. Tämä oli niin rajua opetusta, että sitä miehet eivät kestäneet, vaan torjuivat sen ja toimivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Länsimainen kulttuuri ei ollut valmis hyväksymään miehen aseman alentamista.
Historia on täynnä mahdottomia kysymyksiä. Mikä sai helleenit tutkimaan maailmaa ja pohtimaan ihmisen olemusta? Miksi Kiinassa tehtiin monenlaisia keksintöjä, mutta käsitystä tieteestä, systemaattisesta tiedon keräämisestä, ei silti syntynyt? Miksi islamin tiede koki nousun ensimmäisen vuosituhannen lopussa, mutta sen jälkeen mitään vastaavaa ei ole tapahtunut?
Latvus esittää suuren määrän retorisia kysymyksiä. Suuri osa niistä jää vastaamatta. Historia ei mitään lopullisia vastauksia voi antaakaan, parhaimmillaankin vain tulkintoja, uskottavia kertomuksia niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet jotakin.
Kun ajattelemme Kreikan tieteen valtavaa kehitystä, se näyttää liittyvän ajattelun yleiseen vapautumiseen. Tiede ei voi kehittyä ilman vapautta esittää tulkintoja ja mielipiteitä. Latvuksen teesiin sopii se, että Ateenassa naisen asema oli aikakauteen nähden kohtalaisen hyvä, joskaan hän ei esiintynyt julkisuudessa. Naisten arvostus näkyi jo joonialaisilla 200 vuotta ennen Platonia. Aristoteles arvosti puolisoaan ja yleensä naisia. Tässä hänen pehmeydessään piilee syy siihen, että häntä kiinnosti arkinen, empiirinen maailma. Miehillä on taipumusta viehättyä ideoiden maailmasta ja antaa järjelle ylikorostunut asema. “Feminiinisyys hakeutuu tunteiden ja koko olemuksensa sävyttämänä konkreettisten asioiden pariin, maskuliinisuus taas abstraktien ja universaalinen kokonaisuuksien pohdintaan” (s. 51).
Tässä on oikeastaan Latvuksen esittämän tulkinnan ydin. Se vaikuttaa aluksi kaavamaiselta miehen ja naisen ominaisuuksien tulkinnalta, mutta kun kyseessä on myönteiseksi tarkoitettu kuva, ei tätä ole syytä ankarasti arvostella. Olipa kyse biologiasta tai kulttuurista, naisen maailma on ollut ahtaampi ja hänen on täytynyt kiinnittää huomiota arkisiin asioihin. Hänen keskeinen tehtävänsä on ollut pitää huolta lapsista sekä kodin hoitamisesta. Fyysinen voimakkuus ja sen tueksi kehittynyt kulttuuri on antanut miehelle luvan alistaa naisia, käyttää voimaa, valloittaa ja hallita. Latvus voi hyvinkin olla oikeassa siinä, että tämä tilanne johtaa helposti hybrikseen, jossa kaikki on hyvää niin kuin on. Mitä tutkimista ja pohtimista siinä tarvitaan? Tieteessä hallinnan ja nöyryyden on oltava tasapainossa. Etenkin kuin puhumme psykologiasta on vaikea ajatella tutkimuksen lähtevän liikkeelle kulttuurista, jossa tutkija – aluksi aina mies – on täydellinen olento vailla kykyä pohtia omaa tilaansa. Jos mies tulee lapsena nujerretuksi, hän puolestaan haluaa nujertaa muita mieheksi tultuaan. Jos taas lapsi on saanut riittävästi vapautta ja rakkautta, hän katsoo avoimesti ympärilleen, on luova ja empaattinen.
Roy Baumeister on kuvannut ihmisen itsetiedostuksen kehitystä psykologian näkökulmasta. Hänen mukaansa vielä keskiajan ihminen oli ulkoisen ohjaama (vrt. Riesmanin tulkinta), velvollisuuksien sitoma ja kohtaloonsa uskova. Vain hitaasti hän alkaa tunnistaa sisäisiä tiloja niin, että on syytä puhua minuuden kehittymisestä. Uskonpuhdistus antoi tälle kehitykselle voimakkaan sysäyksen. Kulminaatio on ehkä jossakin 1900-luvun taitteessa, jolloin myös psykologia nousee. Minuuden löytäminen ja psykologia liittyvät läheisesti yhteen. Mitä enemmän ihminen pohtii omaa tilaansa, sitä enemmän psykologialle löytyy tilaa.
Tämä tulkinta merkitsee myös sitä, että ihminen ei nyt ole sama kuin 200 tai 2000 vuotta sitten. Kuitenkin Aristoteleen, Paavalin tai Senecan kirjoitusten lukeminen tuntuu vievän pohjaa Baumeisterin tulkinnalta. Eikö Aristoteleella, Paavalilla tai Senecalla ollut minuutta? Heidän kuvauksensa ihmisestä ja ihmisenä olemisesta tuntuvat täysin tuoreilta. Vai olivatko he täysin poikkeuksellisia ihmisiä? Historian tutkimuksen suuri ongelma on siinä, että emme tiedä, mitä ihmiset yleisesti ajattelivat. Jotkin ihmisen suhteesta omaan itseensä kertoo kuitenkin se, että aluksi hän tutki tähtiä ja vasta noin sadan vuoden ajan on tutkittu myös ihmistä empiirisesti. Varmaan Aristoteles osasi tehdä osuvia havaintoja, mutta kesti kauan ennen kuin huomattiin, että tietoja voi kerätä myös systemaattisesti ja jopa kokeita tehden.
Latvus nostaa esiin tärkeitä juutalais-kristilliseen traditioon liittyviä tekijöitä. Tämän tradition kuva ihmisestä on realistinen, aikakäsitys on lineaarinen, maailma on looginen ja järjestynyt, ei perin juurin paha, vaikka kylläkin turmeltunut. Ennen kaikkea ihminen ei ole avuton, vaan voi ainakin jossain määrin vaikuttaa ympäristöönsä ja ennen kaikkea omaan itseensä. Jumala ei ole vain ideoiden maailmassa, vaan myös materiassa. Ihminen ei saastuta itseään tutkimalla konkreettisia asioita.
Tieteen kehitystä ehkäisee maailman näkeminen vain varjomaisena, jatkuvasti toistavana, kaoottisena ja ennustamattomana – tai kohtalon tai Jumalan tiukasti ohjaamana. Edellisessä tapauksessa tiede on turhaa, koska se ei johda mihinkään, jälkimmäisessä tapauksessa tiede on tarpeetonta ja voi jopa olla Jumalan tarkoitusperien vastaista. Jumala on luonut juuri sellaisen maailman kuin on halunnut. Ihmisen ei ole tarpeen tyrkyttää omaa viisauttaan ja kuvitella löytävänsä jotakin sellaista, mitä ihmiselle ei ole ilmoitettu.
Mikä estää tiedettä estää myös halua muuttaa ihmisen osaa. Se on turhaa aivan samoista syistä kuin mitä edellä on kuvattu. Ihmisen osa on mikä on, se ei muuksi muutu. Kenties hänellä on mahdollisuus palata johonkin parempaan elämänmuotoon jatkuvan kiertokulun saatossa tai sitten hänen on tyytyminen siihen mitä Jumala on hänen varalleen ennalta määrännyt.
Kumpikin oppi merkitsee usein sitä, että vahvat saavat toimia niin kuin hyväksi näkevät. Ihmisten arvon erilaisuus hyväksytään eikä sitä ole tarpeen kiistää. Armeliaisuuden opetus saattaa lievittää näiden tulkintojen kovuutta. On itsestään selvää, että miehet ovat vallassa ja ettei varakkaiden tarvitse tuntea syyllisyyttä rikkauksistaan.
Juutalais-kristillinen ja myös antiikin traditio opettaa toisin. Profeetat vaativat oikeutta hämmästyttävän tiukasti. Paljon vähemmästäkin päät ovat pudonneet. Vielä tätäkin radikaalimpi on tulkinta, jonka mukaan ihminen on arvokas sellaisena kuin hän on. Kun antiikki tarjosi demokratiaa vapaille kansalaisille, kristinuskoa saattoivat viedä eteenpäin yhtä hyvin orjat, naiset ja kalastajat kuin korkeasti oppineet miehet. Tämä oli niin mahdoton ajatus, että mies ei voinut sitä kestää. Keskiajalla syntyi omalaatuinen hierarkkinen järjestelmä, jossa kaikkea punnittiin aseman ja arvokkuuden näkökulmasta. Maallisen hierarkian huipulla oli kuningas, sitten aatelisto, papisto ja jossakin alhaalla rahvas. Mies oli naista ylempi, isäntä palvelijaa. Hengellisellä alueella jossakin korkealla oli paavi, sitten piispat sitten seurakuntien johtajat ja niin edelleen. Annettiin ymmärtää, että tätä Jumala edellytti, jopa vaati. Vapaalle tahdolle tai ihmisen minuudelle ei jäänyt paljon tilaa. Tieteellä ei ollut suurta merkitystä, varsinkaan empiirisellä tieteellä ei tällaisessa maailmassa ollut sijaa. Luostareissa kuitenkin kopioitiin ja säilytettiin aikaisempia tekstejä ja harjoitettiin filosofiaa ja teologiaa. Ne olivat omalaatuisia saarekkeita tiedettä vieroksuvan maailman keskellä. Mikä hidasti yhteiskunnallista – ja myös tieteen – kehitystä 500 -luvulta aina 1000-luvulle asti? Latvuksen mukaan syynä olivat kansainvaellukset ja Rooman moraalinen rappio. Tämä sekasortoinen tila pakotti huolehtimaan arkisen elämän tarpeista ja henkinen elämä kuihtui.
Tämä hierarkkinen maailma alkoi murtua renessanssin, humanismin, uskopuhdistuksen ja valistuksen myötä. Mikä sai muutoksen aikaan? Latvus nostaa esiin aika yllättäviä tekijöitä. Italian varhaisrenessanssi kohotti naisen ja lapsen asemaa ja edisti näin luovuutta ja ilmaisun vapautta. Franciscus Assisilainen toi esille aivan uuden miehen mallin, joka oli herkkä ja pehmeä. Lapsi tuli taiteeseen mukaan. Häntä kuvattiin usein äidin sylissä. Kulttuurin muutosta selittävät näin ne positiiviset muutokset, joita tapahtuu lapsen asemassa. Myös ritariromantiikka on omiaan parantamaan naisen asemaa.
Latvus vyöryttää uskomattoman määrän historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintoja. Tarkoista muistiinpanoistani huolimatta minun on vaikea saada selkeää kuvaa keskiajan ja uuden ajan taitteesta, siinä vaikuttavista tekijöistä. Latvus tuntuu hallitsevan suvereenisti historian tapahtumia. Tosin yksityiskohtainen tiedon runasus ajoittain peittää alleen suuret linjat. Näille tapahtumille on mahdotonta antaa täysin tyydyttävää kuvausta. Monet asiat kypsyivät ja saivat yhdessä aikaan ne valtavat muutokset, joita voi vain ihmetellä jäljestäpäin. Kirjan liitteenä olevat kuviot tiivistävät Latvuksen ajatuksia.
Eri tekijät eivät vaikuttaneet yhdensuuntaisesti. Calvin nousi renessanssin hillittömyyttä vastaan, humanistit olivat taikauskoisia, valistus johti Ranskan vallankumouksen hirmutöihin, noitavainoja oli myös protestanttisen uskon alueella. Valistus ei ulottunut lapsiin. Rousseaun aikana 80% kaupunkilaislapsista annettiin maalle imettäjän hoiviin. Seksuaalinen “vapautuminen” sai pelottavia muotoja, joita vastaan pietismi nousi.
Verratessaan protestantismia ja katolisuutta Latvus esittää mielenkiintoisen tulkinnan. Katolisilla papeilla ei ole vaimoa peilinä, eikä jatkuvaa sopeutumisen ja mukautumisen tarvetta. Tämä heikentää miehen itseensä menemisen tarvetta. Lutherin positiivinen asenne naisiin ja avioliiton arvostus johtaa papinkin kohtaamaan arkielämän realiteetteja suhteessaan vaimoonsa ja perheeseensä. Protestanttisuuden vahvuutena on ollut usko ihmisen järkeen, usko siihen, että ihminen voi muuttaa maailmaa. Lutherin korostama yleinen pappeus oli omiaan edistämään tasa-arvoa myös Jumalan edessä.
Kirjapainon keksimisen merkitystä ei voida aliarvioida. Protestantit saivat tästä huomattavan edun, koska Luther oivalsi sen merkityksen. Lukutaito olikin yleisempää pohjoisessa kuin etelässä.
Lapsen kunnioittaminen alkaa Latvuksen mukaan Englannissa 1700-luvulla. Syynä olivat Locken ja Rousseaun myönteiset ajatukset lapsuudesta. Yleisesti hyväksytyn tulkinnan (mm. de Mause, Ariès) mukaan lasten tila on ollut surkea ja vain vähitellen lapsuuden merkitys on alettu tiedostaa. Muutosta on selitetty yleensä politiikalla (esim. porvariston nousu) tai empaattisen individualismin kehittymisellä. Kun ennen lapsiin nähden oltiin vain välinpitämättömiä, niin puritaanit suhtautuivat lapseen vakavasti, koska halusivat kitkeä perisynnin vaikutukset pois mahdollisimman varhain. Heidän vaikutuksensa oli siis lapsen kannalta kielteinen. Tosin myönteistä oli se, että kasvatukseen todella kiinnitettiin huomiota.
Linda Pollock arvostelee näitä tulkintoja. Hän on tutkimusmateriaalinaan käyttänyt elämäkertoja. Niiden mukaan puritaanit eivät suinkaan käyttäneet ankaria rangaistuksia eikä lapsuus suinkaan ole uusi asia historiassa. Jo alkeellinenkin perehtyminen antropologiaan osoittaa tällaisen tulkinnan vääräksi. On kuitenkin selvää, että abstrakti pohdinta lapsuuden olemuksesta on lisääntynyt. Pollock pitää yleisesti hyväksyttyä tulkintaa lapsuuden torjunnasta myyttinä. Lapsuus on tiedeostettu niin kauan kuin lapsia on ollut. Eri asia on, että kasvatuksen käytännöt, kuten imettäjälle antaminen, eivät aina ole olleet lapsen parhaaksi. Pollock arvelee, että teollistuminen pahensi lapsen tilannetta kaupungeissa sitomalla hänet ankaraan työhön tehtaisiin. Pollock ei usko, että ihmiset seurasivat kasvatusfilosofien oppaita, vaan tekivät niin kuin ennen oli tehty ja muuttivat käyttäytymistään olosuhteiden pakosta.
Pollockin tulkintaa voidaan arvostella siitä, että hän ei ole riittävästi huomioinut sitä, että esimerkiksi lasten ankaraa kurittamista pidettiin luonnollisena ja hyväksyttävänä. Lasten tahto piti murtaa keinolla millä tahansa. Vanhemmat olivat aina oikeassa eikä heidän auktoriteettiaan voinut kiistää. Aikuiset voivat myös hyvää tahtoen tehdä lapselle vahinkoa.
Yksi Latvuksen havainto kannattaa panna merkille. Aina kuin kulttuuri joutuu ulkoisen uhan alle, naiset pannaan piiloon ja usein syystäkin. Venäjällä tataarien pelosta naiset eristettiin lähes näkymättömiin. Tällainen eristäminen lisää miehen valtaa naiseen nähden.
Latvus nostaa esiin naisten varsin vahvan aseman juutalaisessa kulttuurissa. Sananlaskut kertovat naisen asemasta, samoin naisprofeettojen esiintyminen. Seksuaalisuuteen suhtauduttiin luontevasti. Taikauskolla ei koskaan ole ollut suurta sijaa juutalaisuudessa (kabbalismin aika tosin poikkeus). Tämä antaa vahvan pohjan tieteelliselle asenteelle, samoin kuin perusteellinen uskonnollinen opetus. Missä taikausko ja pelot lisääntyvät, siellä myös naisiin liittyvät pelot näyttävät lisääntyvän. Kun moraalisen rappion seurauksia halutaan korjata, toimenpiteet kohdistuvat lähes aina naisiin, jolloin seurauksena on kaksinaismoraali.
Latvuksen tulkinta on näin psykologin silmin jännittävän psykologinen. Läntisessä maailmassa mies pehmenee, tulee naisellisemmaksi ja samalla avautuu luovuudelle, intuitiolle ja empatialle. Juuri empatian avulla mies ja koko länsimainen kulttuuri vapautuu turhista kaavoista ja ahtaista traditioista. Kehitys johtaa terveeseen itsetuntoon. Tosin on vaikea puhua itsetunnon kehityksestä, koska koko käsite on uusi. Sen puitteissa on vaikea verrata eri aikakausien ihmistä. Tänäkin päivänä on vaikea verrata traditionaalista elämää elävän afrikkalaisen itsetuntoa länsimaisen ihmisen itsetuntoon tai identiteettiin. Länsimaisen kulttuurin tuottama sana ei varmaankaan tavoita afrikkalaista kokemusta.
Lienee paradoksaalista, että psykologina olen sittenkin enemmän poliittis-sosiologisten tulkintojen takana kuin Latvus. Enemmän kuin lapsuuden tulkinnat tai kokemukset maailmaa ovat milloin hyvään, milloin huonoon suuntaan muokanneet uskonnollis-poliittiset ideat, kansainvaellukset, valloitukset ja keksinnöt. Tietenkin poikkeusyksilöt muokkaavat sitä kulttuuria, joka antaa heille tilaa. Naisen asema ja kasvatus ovat osa kulttuuria. On varmaan makuasia, minkä tekijä nostamme esiin vaikutusketjuista. Tästä näkemyserosta huolimatta pidän Latvuksen kirjaa ainutlaatuisena historian tulkintana. Latvus käy koko maailman historian läpi suvereenilla tavalla, yksityiskohtia halliten ja yllättäviä tulkintoja tehden. Tässä, jos missä olisi ollut ainesta vuoden kristilliseksi kirjaksi tai yhtä hyvin tiedekirjojen valiojoukkoon. Kyseessä on aivan uskomaton historian tulkinta ja laajan lukeneisuuden osoitus.
