Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kilpailun tuhoavuus ja yhteistoiminnan edullisuus

Kilpailua – ja tietenkin siihen liittyen voittamista ja häviämistä – ovat laajasti käsitelleet Alfie Kohn vuonna 1992 ja Pauline Vaillancourt Rosenau vuonna 2003. Edellinen käsittelee kilpailua pääosin yksilön, jälkimmäinen myös yhteisöjen ja organisaatioiden kannalta. Kumpikin valittaa, kuinka yleisesti hyväksytty kilpailun ideologia on. Se tunkee kaikille elämänalueille. Oikeastaan vain lasten ja nuorten väliseen kilpailuun on jollakin tavalla puututtu. Etenkin talouselämässä sitä on korostettu yhä enemmän. Kilpailun ideologia on niin vahva, että vastakkaisesta informaatiosta ei välitetä eikä sitä näytä olevan saatavilla.

Kilpailun taustalla on vahvoja voimia. Ihminen on nähty hyvin itsekkäänä olentona, joka vain vaivoin pystyy hillitsemään itsensä. Ideologia sisältää kaksi väitettä. Ensiksikin säännelty kilpailu on ainoa keino, jolla itsekkyyttä voidaan hillitä. Itsekkäät olennot – puhutaan harhaanjohtavasti jopa itsekkäistä geeneistä – joutuvat väkisinkin kilpailemaan keskenään niukoista resursseista, joten se on pakko sallia. Toiseksi kilpailu on luonnonvalinnan ja sosiaalisen kehityksen kannalta hyvä asia, sillä sen avulla jyvät erottuvat akanoista – ja ihmisistä puheen ollen – elinkelvottomat vahvoista.

Kilpailulla on synkkä kääntöpuoli, jota usein halutaan piilottaa. Ongelmat johtuvat pahoista ihmisistä eikä siitä, että kilpailu itsessään on usein tuhoisaa. Yritysten väliseen kilpailuun liittyvät konkurssit, oikeudenkäynnit, monopolit ja suoranainen rikollisuus. Kilpailun “vapauttaminen” johtaa usein monopoleihin, palvelujen heikentymiseen ja tarjonnan yksipuolisuuteen.

Kilpailu lisääntyy suomalaisten elämässä. Politiikassa ja talouselämässä yksityistäminen, kilpailuttaminen ja kannustusjärjestelmät vahvistuvat. Mikään poliittinen puolue ei uskalla näitä vastustaa. Työntekijäjärjestöt kilpailevat eduista ja palkankorotuksista, vaikka aito yhteisrintama tuottaisi parhaat tulokset ja antaisi mahdollisuuden tasoittaa palkkaeroja. Tämän kilpailuideologian mukaan palkkaeroja tulee kasvattaa, jotta ihmisten selkänahasta saataisiin mahdollisimman paljon irti.

Urheilun ongelmana ovat suorituksia parantavat aineet. Kilpailu ei siis suinkaan ole rehellistä, ei edes Suomessa, minkä me suomalaisetkin olemme joutuneet karvastellen myöntämään. Muunkinlaista kilpailijan vahingoittamista esiintyy. Kuvaava esimerkki on Oslon MM-kisoissa tapahtunut episodi, jossa Myllylä ei saanut norjalaiselta avustajalta sauvaa. Sauvan saaminen olisi haitannut omien menestystä.

Individualistinen, kilpailua suosiva ajattelutapa on levinnyt viime vuosina viihteen alueelle. Kyseessä on alue, jonka merkitys ihmisten elämässä lisääntyy koko ajan. Urheilun lisäksi tarjolla on runsaasti kilpailuja esimerkiksi musiikin alueella. Erilaiset idols-kilpailut ovat tulleet tunnetuksi siitä, että hävinneiksi arvioituja kohdellaan kaltoin. Erityisen suosittuja ovat selviytymispelit, joissa pääasia on raaka kilpailu, suoranainen pudotuspeli.

Vaikka koulumaailmassa on haluttu hiukan vähentää lasten välistä kilpailua, yksilökeskeinen kulttuuri antaa herkästi tilaa muunlaiselle kilpailulle ja vertailulle. Lapset ja nuoret kilpailevat suosiosta, vaatteista ja tavaroista. Erilaiset lapset kärsivät tässä kilpailussa. Paradoksaalisesti oppimistulosten perusteella voittajiksi arvioidut joutuvat kärsimään aina lukioon asti, kun taas uhkarohkea sosiaalisuus on valttia.

Vanhempien on vaikea irrottautua kilpailupaineista. Lapsen pitää olla yhtä hyvä tai parempi kuin minä olin. Pienessä perheessä tuntuu kilpailua syntyvän helpommin kuin isossa. Lapset pannaan usein vastakkain ja heitä verrataan toisiinsa. Sisarkateus, josta paljon on kirjoitettu, on luonnollinen näissä olosuhteissa. Vanhemmat kilpailevat lasten rakkaudesta ja lapset vanhempiensa rakkaudesta. Rakkaus näyttää olevan kovin niukka hyödyke. Odotukset kilpailusta toteuttavat itsensä. Kun odottaa kilpailua, sitä näkee kaikkialla.

Afie Kohn kuvaa neljä kilpailuun liittyvää myyttiä:

  1. Kilpailu kuuluu ihmisluontoon. Jos näin on, tosiasiat pitää hyväksyä.
  2. Kilpailu saa ihmisen toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Voidaan odottaa, että urheilija tekee kilpailussa aina parempia tuloksia ja mitä kovempi kilpailu, sitä parempia tulokset ovat.
  3. Kilpaileminen on mukavaa. Ihmiset nauttivat kilpailusta.
  4. Kilpaileminen parantaa luonnetta, saa ihmisen hyvät puolet esiin.

Nämä ovat myyttejä, ne eivät siis pidä paikkaansa. Ihmisluonnosta voidaan valitettavasti sanoa mitä tahansa. Ihmisen todellista luonnetta ei koskaan voida missään lopullisessa mielessä määritellä. Myös tutkijoiden kuvaukset heijastavat aina heidän omia arvojaan. Kilpailun merkitystä korostavat konservatiivit (nykyisin myös vasemmisto kannattaa kilpailua), talouselämän edustajat, valmentajat, upseerit ja hyvin menestyneet ihmiset. Kyseessä ei siis ole mikään uudistajien perusjoukko. Nämä kilpailemista kannattavat ryhmät tosin myöntävät, että ylilyöntejä sattuu, mutta ne ovat poikkeuksia. Kun kilpailun ideologia on vallalla, johtopaikoille valikoituu henkilöitä, jotka uskovat kilpailuun ja ovat itse halukkaita kilpailemaan. Paradoksaalisesti he ovat hävitessään varmistaneet itselleen suuren tulokertymän ja runsaat erorahat.

Kulttuurierot ovat tavattoman suuria. Ihmiset taipuvat mainiosti yhteistoimintaan eivätkä edes halua tai osaa kilpailla, jos eivät ole siihen tottuneet. Missä kilpailu käy erityisen kovaksi, siellä myös laittomat ja epärehelliset keinot kukoistavat. Hyvä esimerkki on urheilu. Tuskin kukaan uskoo puhtaaseen urheiluun. Ihmisten enemmistö ei nauti kilpailusta, joskin aina on ihmisiä, jotka siihen tottuvat ja myös siitä nauttivat. Lapset taipuvat aluksi urheilun parissa käytävään kilpailuun aika hyvin, mihin myös yleensä vedotaan, mutta kun he tiedostavat, mistä on kysymys, 90% jättää kilpaurheilun joko sen vastenmielisyyden tähden tai ulos liputettuna. Kilpaileminen ei paranna luonnetta, vaan saa pikemminkin huonot puolet esiin. Tämä käy ilmi kummastakin alussa mainitusta kirjasta.

Kilpailu nähdään suorastaan hyveenä, mitä se ei tietenkään ole. Hävinneiden halutaan nurkumatta suostuvan häviöönsä ja voittajien toivotaan suhtautuvan asiallisesti sekä itseensä että hävinneisiin. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan häviö on usein katkera asia. Tutkimuksen mukaan olympiakisoissa hopeamitalin saaneen on usein vaikea hymyillä, koska hän hävinnyt. Pronssimitalin saaneen hymy on luonnollisempaa kuin hopeamitalin saaneen. Voittajat ovat usein ylimielisiä ja häikälemättömiä ja pelkäävät hävivävänsä seuraavilla kerroilla. Toistuvasti hävinneet antavat periksi ja luovuttavat. Heidän panoksensa heikkenee entisestään. Juuri tämän vuoksi koulumaailmassa on niin paljon kelkasta pudonneita.

Tämä odotus hyvästä häviäjästä ja jalosta voittajasta toimii jossain määrin urheilun alueella, sillä kaikista ongelmista huolimatta urheilu on keskimääräistä paremmin säädelty ja säännelty kilpalun alue. Paljon riippuu siitä, millä ideologialla kilpaillaan. Pierre de Coubertin jaloja ajatuksia ei ole kokonaan hylätty. Urheilijan on pakko suostua siihen, että häviöitä tulee jossakin uran vaiheessa. Kilpailuja on paljon ja ne ovat eritasoisia, joten voittajia on suhteellisen paljon. Monilla muilla elämänalueilla kilpailu on vielä paljon kovempaa.

Urheilun ulkopuolella kilpailu yleensä heikentää sisäistä motivaatiota eli halukkuutta tehdä jotakin omaehtoisesti. Pääosa psykologian piirissä tehdyistä tutkimuksista kertoo, että palkkiot ja rangaistukset vähentävät sekä lasten että aikuisten kiinnostusta etenkin sellaisiin asioihin, jotka ovat itsessään kiinnostavia. Hiukan eri asia ovat sellaiset tehtävät ja työt, jotka jo alun alkaen ovat vastenmielisiä. Näihin ihmisiä saadaan pakolla ja palkkioilla mukaan.

Kaikki kilpaileminen ei ole yhtä tuhoisaa. Kun lapset, nuoret ja aikuiset tähtäävät johonkin tavoitteeseen ja “kilpailevat” itseään vastaan (tosin tämä ilmaisu pitäisi kieltää), asiasta ei ole pahaa sanottavaa. Ihmiselämää ei voida ajatella ilman tavoitteisiin pyrkimistä. Ihmisten välinen kilpailu sen sijaan tutkimusten mukaan tuottaa huonompia tuloksia kuin yhteistyö. Tämä kuulostaa merkilliseltä niistä, jotka ovat tottuneet vannomaan kilpailun nimeen. Tutkimuksia on erityisen paljon koulumaailmasta ja juuri siellä yhteisyö toimii parhaiten.

Tutkimustuloksista löytyy yksi poikkeus: Kun tehtävät ovat täysin itsenäisiä, kilpailu voi parantaa tuloksia. Keinotekoinen yhteistoiminta on ajan haaskausta. Silloin työntekijät tai koululaiset voidaan sijoittaa vaikkapa omiin erillisiin koppeihinsa tehtäviä tekemään. He käyvät ikään kuin huutokauppaa siitä, kuka tekee jotakin eniten. Heti huomaamme, ettei tällainen työskentely ole mukavaa. Muut ovat kilpailijoita eikä heidän kanssaan ole helppo tehdä yhteistyötä. Tämä näyttää tällä hetkellä olevan tavoite, johon pyritään tietoisesti tai tiedostamattomasti. Onhan tällaisia “itsenäisesti” työskenteleviä paljon helpompi hallita, kuin yhteen hiileen puhaltavaa joukkoa.

Tästäkin tuloksesta on poikkeuksia. Kenties yllättäen yksinkertaisten tehtävien tekeminen yhdessä tuottaa parempia tuloksia kuin niiden tekeminen erillään. Esimerkiksi koulutehtäviä voidaan tehdä aivan yksin, mutta tulokset eivät suinkaan heikkene, jos niitä tehdään yhdessä.

Kouluun liittyviä tutkimuksia on erityisen paljon. Niistä saadut tulokset ovat lähes poikkeuksetta tukeneet yhteistoiminnallisuutta. Kilpaileva ilmapiiri on lapsille vaarallinen, koska he eivät osaa vielä riittävästi hallita suhtautumistaan ja tunteitaan. Kielteisiä tunteita kohdistuu sekä hävinneisiin että voittajiin. Voittaminen (taitojen osoittaminen) voi olla niin epäsuosittua, että oppilaat piilottavat lahjakkuutensa. Kilpailun ollessa ankaraa oppilaat turvautuvat herkästi vilppiin. Kilpailun vallitsessa ei ole mielekästä auttaa toista, vaan hänen suorituksiaan kannattaa pikemminkin vaikeuttaa. Pahin tilanne on luonnollisesti sellainen, missä joudutaan samalla taistelemaan niukoista resursseista.

Kilpailutilanteet voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään sen mukaan esiintyykö kilpailua ryhmän tai yksikön sisällä ja kilpailevatko ryhmät toisiaan vastaan. Jos kilpailu on tärkeää, parhaiten toimii tilanne, jossa ryhmän sisällä ei kilpailla, mutta ryhmät kilpailevat säännellysti toisiaan vastaan. Pahin on tilanne, jossa kilpaillaan ryhmän sisällä ja muita ryhmiä vastaan. Tietenkin myös jatkuva sisäinen kilpailu ilman ulkopuolisia paineita on tuskallista ja samalla kummallista. Ihanteellisin on tilanne, jossa kilpailua ei ole lainkaan tai se on niin piilossa, että sillä ei ole merkittävää vaikutusta elämään. Kilpailuhan perustuu filosofiaan, jonka mukaan elämme niukentuvien hyödykkeiden maailmassa. Elämä on nollasummapeliä, jossa vahvat voittavat. Tällaiseltahan maailma kieltämättä näyttää ja sellaiselta sen halutaan näyttävän. Aina on ollut ryhmiä ja yhteisöjä, jotka elävät suhteellisen harmonista elämää välittämättä siitä, mitä muut tekevät. He eivät halua kilpailla keskenään eivätkä he halua kilpailla muita vastaan. Tällaisille ihmisille ei juuri nyt ole paljon tilaa, mutta uskon, että voimme selviytyä vain, jos näiden ihmisten määrä lisääntyy.

Yksilölliset erot suhtautumisessa kilpailuun ovat suuria. Kilpailuhalukkuutta edistää taipumus aggressiivisuuteen ja saavutuskeskeisyys. Aggressiiviset henkilöt näkevät iästä riippunatta neutraalitkin tilanteet kilpailua vaativina ja aivan samoin saavuttamisesta motivoituneet odottavat kohtaavansa kilpailua ja mielellään järjestävät olosuhteita sellaisiksi, että muidenkin on pakko kilpailla. Aggressiivisilla on vahva itseluottamus, mutta he eivät kestä häviöitä, vaan haluavat välittömästi “uusintaottelun”. Saavutuskeskeisille häviäminen ei ole samanlainen ongelma, vaan he valmistautuvat huolella seuraaviin koitoksiin. Monet heistä nauttivat kilpailemisesta.

Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa tulevat sukupuolierot usein esiin. Pojat ovat halukkaampia kilpailemaan kuin tytöt ja sama trendi näkyy myös aikuisena. Tytöt suhtautuvat kilpailemiseen kielteisemmin kuin pojat. Tytöt suorituvat huonommin, kun joutuvat kilpailemaan poikien kanssa verrattuna siihen, että heidän suorituksiaan arvioidaan pelkästään tytöistä koostuvissa ryhmissä. Myös työelämässä naiset kannattavat vahvemmin yhteistoimintaa ja sitä tukevaa johtamista kuin miehet. Yhteistoiminnalliset auttamista korostavat asenteet tulevat esiin hoitoaloilla ja kilpailua korostavat, auttamista väheksyvät asenteet “miehisillä” aloilla, kten taloustieteitä opiskelevien keskuudessa.

Mitä enemmän ihmisiä saadaan kilpailemaan keskenään, sitä vaikeampi heidän on muodostaa yhteisiä tavoitteita ja sitä helpompi heitä on hallita.

Kilpailu toimii kohtuullisen hyvin tai ei ainakaan tuota vahinkoa seuraavilla ehdoilla:

  1. Voittaminen ei ole henki ja elämä; häviö ei aiheuta voimakasta ahdistusta.
  2. Kaikilla osallistujilla tulee olla mahdollisuus voittaa tai ainakin pärjätä hyvin.
  3. Sääntöjen tulee olla selkeät ja oikeudenmukaiset.
  4. Kilpailijoiden tulee kyetä samalla arvioimaan omia suorituksiaan.

Tietenkin on olemassa kilpailua, joka tuottaa jännitystä ja piristystä elämään. Minustakin on ihan mukava kilpailla lentopallon parissa joukkueilla, jotka ovat satunnaisesti koottuja. Seurapelit ovat ihan mukavia, samoin monet tietokonepelit. Nämä liittyvät kapeisiin elämänalueisiin eivätkä niissä häviöt kosketa koko persoonaa. Myös kilpailujen seuraaminen on usein mukavaa viihdettä.

Psykologit, sosiaalipsykologit ja kasvatustietelilijat ovat tehneet satoja sellaisia tutkimuksia, joissa on verrattu yhteistoimintaa ja kilpailua. Yli 90% tutkimuksista osoittaa yhteistoiminnan paremmuutta. Kilpailun merkittävin haitta on se, että se huonontaa tulosten laatua. Kun esimerkiksi terveysalan yksiköitä ja organisaatioita pannaan kilpailemaan keskenään, yritykset heikentävät palveluita ja palkkaavat mahdollisimman halpaa työvoimaa. Tällaiset tulokset eivät tarkoita sitä, etteikö toimintaa voitaisi järkevästi tehostaa ja kustannuksia säästää. Todellisen kilpailun vallitessa valinnan mahdollisuudet voivat lisääntyä ja tuotteet voivat halventua. Kilpailu voi varsinkin aluksi tuottaa etuja, mutta varana on jatkuvasti joko keskittyminen tai edellä kuvatut ongelmat. Nämä ongelmat alkavat jo näkyä ns. kilpailuttamisessa. Jos valvonta on puutteellista, ongelmat lisääntyvät nopeasti kuten monissa maissa nähdään. Myös Suomessa esimerkiksi rakennusteollisuudessa on todettu runsaasti lain vastaista toimintaa.

Taloudellisen kilpailun ideologia sai vahvistusta Neuvostoliiton ja sen satelliittivaltioiden romahtamisesta. Neuvostoliiton romahtamiseen oli monia syitä, joista yksi ilman muuta oli se, että valtio harjoitti monopolia eikä kilpailua sallittu. Yhteiskunta toimii kuitenkin vain silloin, kun kilpailu on vahvasti säänneltyä. Jos sääntely pettää, todellinen kilpailu päättyy nopeasti ja monopolit valtaavat alaa.

Yhteistoiminnan myönteiset seuraukset ovat hyvin tiedossa. Yhteistoiminta vahvistaa ja parantaa yhteenkuuluvuuden tunnetta, keskinäistä huolenpitoa ja työ- tai opiskeluilmapiiriä. Yhteistoiminnan vallitsessa omaehtoinen motivaatio vahvistuu. Aloitteita on helppo esittää ja niihin suhtaudutaan myönteisesti. Työnjaosta on helpompi päästä yhteisymmärrykseen. Yhteistoiminta vahvistaa ystävyysuhteita ja saa aikaan myönteisiä arvioita oman ryhmän jäsenistä. Ja mikä tärkeintä, työntekijät ovat tyytyväisempiä yhteistoiminnallisissa tilanteissa ja työpaikoissa.

Kilpailun seurauksista on saatu seuraavia tutkimustuloksia:

  1. Lievä, hallittava stressi voi parantaa suorituksia, myös luovuutta, mutta kriittinen raja tulee nopeasti vastaan.
  2. Tuoreet tutkimukset kertovat, että positiivisten tunteiden vallassa ihmiset ovat joka suhteessa tehokkaampia, luovempia, yhteistoiminallisempia ja ystävällisempiä kuin kielteisten tunteiden vallassa. Kilpaileminen synnyttää useimmissa negatiivisia tunteita.
  3. Kilpailu lisää stressiä, mm. stressihormonien määrää kehossa. Eläinkunnassa vakiintuneet hierarkiat ovat eloonjäämisen kannalta parempia kuin jatkuva taistelu olemassaolosta.
  4. Kilpailu voi nostaa sydämenlyöntien sykettä ja verenpainetta yli turvallisten rajojen. Stressi altistaa sydäntaudeille. Stressi aiheuttaa herkästi ärtyisyyttä, unettomuutta ja jopa masennusta.
  5. Häviäminen johtaa varsinkin toistuessaan itsearvostuksen alemiseen, eristäytymiseen ja vastustuskyvyn heikkenemiseen.
  6. Pitkäaikainen osallistuminen kilpaurheiluun vähentää auttamiskäyttäytymistä ja vahvistaa kilpailuhalua.
  7. Kova kilpailu synnyttää epäluuloisuutta, kyynisyyttä, luottamuksen puutetta ja vihamielisyyttä. Psyykkinen itsesuojelu ei tahdo hyväksyä tappioita, vaan etsii sille syitä. Omaa tilaa helpottaa, jos uskoo, että voitto perustui vääryyteen. Luokan tai työryhmän sisäinen kilpailu johtaa usein kilpakumppanien vähättelyyn.
  8. Kilpailuilmapiiriin liittyy valvonnan korostaminen. Ei kuitenkaan uskota kilpailuun, vaan uskotaan tulosten vaativan tiukkaa valvontaa. Valvonta vähentää työntekijöiden sisäistä motivaatiota ja johtaa tilanteeseen, jossa valvontaa todella tarvitaan.
  9. Työpaikan sisäinen kilpailu on hyvin vahingollista työilmapiirille. Tulokset eivät merkittävästi parane ja kilpailusta maksettava hinta on kova uupumisena, kyräilynä ja kampittamisena. Huono työilmapiiri ja epäoikeudenmukaisuus lisää Suomessa tehtyjen tutkimusten mukaan sairastuvuutta.
  10. Kilpailua korostavissa yrityksissä johtaminen koetaan kielteisemmin kuin yhteistoimintaa korostavissa. Kilpailun korostaminen tuottaa turvattomuuden tunnetta ja vähentää keskinäistä luottamusta.
  11. Korostunut kilpailu johtaa laiminlyönteihin turvallisuuden suhteen. Sen sijaan yhteistominta vähentää vammoja ja loukkaantumisia. Lentoliikenteessä tällaisia merkkejä on havaittavissa. Jos eivät säädökset olisi tiukkoja, onnettomuksia sattuisi paljon enemmän.
  12. Kilpailua puoltavat väitteet tulevat yleensä niiltä, jotka itse ovat hyvässä sosiaalisessa ja taloudellisessa asemassa. He pystyvät hallitsemaan oman stressinsä määrää. Tämä ei ole mahdollista niille, joiden asema työpaikalla ei ole yhtä vahva. He joutuvat alistumaan nuristen “ylhäältä” tulevaan kilpailuun. Työpaikoilla kilpailu kohdistuu pahiten niihin, joilla ei ole mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhönsä. Myös kilpailusta aiheutuvan työttömyyden kielteiset vaikutukset kohdistuvat heihin.
  13. Kun palkkasumma jaetaan tulosten mukaan on ns. nollasummapelissä, seurauksena on sisäisen kommunikaation vaikeutuminen ja työmoraalinen heikkeneminen. Nämä Yhdysvalloissa saadut tulokset eivät millään tavoin ole vaikuttaneet Suomessa, vaan tätä mallia seurataan monilla aloilla.
  14. Suurten yritysten välinen kilpailu johtaa herkästi eettisesti arveluttaviin ratkaisuihin, kuten suuriin optioihin ja työntekijöiden määrän vähentämiseen osakekurssien nostamiseksi. Kumpikin on omiaan alentamaan tavallisten työntekijöiden työviihtyvyyttä.
  15. Kovan kilpailun vallitsessa yritykset etsivät kaikki mahdolliset “porsaanreiät” ja turvatuvat myös vilpillisiin keinoihin. Jos suinkin mahdollista, kilpailijoita pyritään vahingoittamaan tai jos se ei auta, kartelleilla suojataan vallitseva tilanne. Yritykset myös kieltävät työntekijöitään tuomasta esiin epäkohtia.
  16. Kilpailua ja tulosten maksimointia korostavat arvot ovat yhteydessä keskimääräistä matalampaan onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen. Tämänsuunaisia tuloksia olen saanut myös omissa ja ohjaamissani tutkimuksissa. Kilpailu vähentää luottamusta, empatiaa, huolenpitoa ja avoimuutta, jotka ovat hyvän elämän rakennuspuita.
  17. Rajun kilpailun vallitessa eettiset normit yleensä unohtuvat, koska voittamisesta tulee pääasia. Kilpailua ja voittamisen ideologiaa on vaikea sovittaa yhteen anteliaisuuden, lempeyden, kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. “Sääli pois ja kaukaloon” näyttää olevan mottona jääkiekossakin.
  18. Ironista on se, että yritykset pyrkivät välttämään kilpailua silloin kuin se suinkin on mahdollista. Patentteja ja muita suojaavia sopimuksia pidetään itsestään selvinä silloin, kun ne palvelevat omaa etua. Valtiovallalta vaaditaan rangaistustulleja tuonnille, jne. Muiden hallussa ne ovat kiusallisia. Ne pyrkivät monopoliasemaan ja jos se ei onnistu, ne solmivat kartellisopimuksia.

Simpansseilla tehdyt kokeet kertovat samaa. Kun tutkijat kätkevät ruokaa ja pakottavat simpanssilauman kilpailemaan ruoasta, harmoniaa ylläpitävä käyttäyminen (sukiminen, kisailu ja lähekkäin toimiminen) väheni radikaalisti ja korvautui väkivaltaisilla otteilla.

Sosiaalipsykolgien poikaleireillä tekemät tutkimukset osoittavat, että ryhmän sisäinen henki vahvistuu ryhmien välisen kilpailun seurauksena, mutta joissakin tapauksessa tutkimus on jouduttu keskeyttämään, koska ryhmien välinen kilpailu on kehittynyt liian rajuksi.

Kokeilut, joissa työntekijöiden päätäntävaltaa ja itsehallintaa on lisätty, ovat säännöllisesti johtaneet myönteisiin tuloksiin. Kaikkein tunnetuinpia ovat Volvon kokeilut, jotka lisäsivät työn tuloksia ja ennan kaikkea vähensivät poissaoloja dramaattisesti. On itsestään selvää, että työntekijöiden tulee olla selvillä organisaation toiminnasta ja tavoitteista.

Hyvä tuottavuus rakentuu luottamukselle. Luottamus on kuitenkin hyvin hauras asia. Pitkät työsuhteet johtavat yleensä luottamuksen vahvistumiseen. Sitä heikentää työntekijöiden vaihtuvuus ja työntekijöiden vähentäminen. Myös valvonnan korostaminen vähentää johdon ja työntekijöiden välistä luottamusta. Kovan kilpailun vallitessa yrityksillä ei ole varaa kouluttaa työntekijöitään, vaan ne pikemminkin pyrkivät palkkaamaan halpaa työvoimaa.

Murheellisinta, jopa irvokasta, on se, että yliopistot ovat siirtyneet työntekijöitä alentavaan ja manipuloivaan palkkiojärjestelmään. Ei siis ole vähääkään välitetty niistä tutkimustuloksista, joita tässäkin kirjoituksessa on kuvattu.

Oppiiko lapsi yhteistoiminnalliseksi? Tutkijat ovat laatineet ohjelmia, joiden avulla lapsia on opetettu yhteistoimintaan. Ohjelma heijastui seurannassa uuteen tilanteeseen, jossa yhteistoiminnallisuus tuli esiin. Terry Orlick opetti lapsia yhteistoiminnallisten leikkien avulla ja totesi, että lasten auttaminen lisääntyi kolmin- ja jopa nelinkertaiseksi, kun he saivat puuhata keskenään. Lapset valitsivat yhteistoimminnalliset pelit ja leikit, jos heillä oli kokemusta molemmista.

Kilpailu ja kielteiset asenteet vaikuttavat kehämäisesti toisiinsa. Maahanmuuttajien koetaan kilpailevan vähistä resursseista, mikä vahvistaa kielteisiä asenteita. Kilpailuasenne korostuu, mikä näkyy esimerkiksi nuorten välisinä tappeluina ja kyräilynä työpaikoilla. Juutalaisvihaa lietsottiin väittämällä, että rikkaat juutalaiset ottavat haltuunsa pankit ja tehtaat eivätkä jätä muille mitään.

Kuviossa 1 on kuvattu niitä seurauksia, joita kilpailulla on suoritusmotivaatioon. Jos henkilön taidot ja resurssit ovat hyvät, hän on halukas kilpailemaan ja saavuttaa menestystä, seuraukset ovat hänen kannaltaan myönteisiä. Ahdistus nousee heillä vain sen verran, että suoritukset sen vuoksi paranevat. Ongelmaksi voi muodostua jatkuva voittamisen paine. Suoritukset jatkuvat edelleen hyvänä, mutta jos kilpailu kovenee ja omat resurssit heikkenevät, kuten usein urheilussa käy, tulokset alkavat pudota.

Hyvät taidot ja kilpailuhalukkuuskaan ei ilman muuta johda hyviin tuloksiin. Muiden taidot voivat olla vielä parempia. Lisäpanostus voi auttaa, mutta jos se ei tuota tuoloksia, epäonnistumisen pelko kasvaa tässäkin ryhmässä.

Jos omat taidot koetaan puutteellisiksi jo alun alkaen ja kilpailuhalu puuttuu, ahdistus lisääntyy voimakkaasti kilpailun aikana. Tämä yleensä heikentää tuloksia, itseluottamus alenee ja epäonnistumisen pelko kasvaa. Ahdistuksen taso säilyy usein korkeana vielä kilpailun jälkeenkin.

Kuvio 1. Kilpailun seuraukset asenteisiin.

Itseään toteuttavat ennusteet ovat tutkimusten mukaan yleisiä etenkin koulumaailmassa. Jos joku saa häviäjän leiman, hänen on siitä vaikea päästä irti, koska häneen suhtaudutaan kuin häviäjään. Vastaavasti voittajan leiman saanutta kannustetaan ja uskoo itsekin tuon leiman pitävän paikkansa. Voittajien huonojakin suorituksia katsotaan läpi sormien ja niiden sanotaan johtuneen huonosta päivästä tai huonosta yrittämisestä. Häviäjän hyvät tulokset ovat silkkaa tuuria ja huonot tulokset kuvaavat hänen lahjojaan ja taitojaan.

Kilpailemiselle löytyy useita perusteluja:

  1. Kilpailu parantaa tuloksia.
  2. Kilpailu edistää ryhmään sopeutumista.
  3. Kilpailu lisää innostusta ja motivaatiota.
  4. Kilpailu auttaa testaamaan omia rajoja.
  5. Kilpailu imee kokonaisvaltaisesti mukaansa.
  6. Kilpailu tuottaa suoranaisia huippuelämyksiä.
  7. Häviäminen saa yrittämään lujemmin.
  8. Jokaisen on opittava häviämään.

Useimmat näistä pitävät joissakin olosuhteissa paikkansa, mutta hyvin paljon on kysymys siitä, millaisesta kilpailusta on kysymys. Kilpailu ei suinkaan aina paranna tuloksia eikä motivoi. Harvoille voittajille voitot ovat usein huippuelämyksiä, mutta aina on muistettava se, että häviäjiä on monin verroin enemmän. Varsinkin toistuva häviäminen lannistaa eikä kannusta. Totta on se, että pettymyksiä ja häviöitä on opittava kohtaamaan, mutta pettymykset eivät saisi olla traumaattisia. Lasten kanssa on syytä pelata sellaisia pelejä, joissa sattuman osuus on niin suuri, että jokainen voi voittaa. Ei ole hyvä, jos tällaisissa peleissä lasten annetaan aina voittaa. Kun kyseessä ovat vakavammat häviöt, lapselle on aina muistettava osoittaa, että hän on suorituksistaan riippumatta arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Arvostus ja hyväksyntä ei saa olla ehdollista, vaan ehdotonta ja itsestään selvää. Lapsen elämä ei saa keskittyä kilpailemisen ympärille, vaan hänellä tulee olla myös sellaisia harrastuksia, joita voi tehdä aivan omaan tahtiinsa. Lisäksi kilpailu itsensä kanssa on aina tärkeämpää kuin kilpailu muita vastaan. Voittajia on opetettava kunnioittamaan hävinneitä, koska ilman heitä ei olisi voittajiakaan. Lasten liikunnassa ja muussakin toiminnassa on suosittava sellaisia lajeja ja harrastuksia, joissa tuloksia saavutetaan yhdessä tekemällä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kilpailuttamisen pelottavat seuraukset

Julkaistu lyhennettynä “Ihmiset eivät ole tuotteita” -nimellä Aamulehden yleisönosastossa 23.02.2007

13.2. Aamulehti kertoi, että Elämän puu -yhdistys on hävinnyt toimintansa kilpailuttamisen Medivireelle. Yhdistykset palautetaan ruotuun: niistä tulee keskustelukerhoja, koska niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kilpailla suurten hoito- tai palvelualojen yritysten kanssa. Yhdistykset ovat rakentaneet toimintansa sekä laadukkaiksi että kustannuksiltaan edullisiksi, sillä juuri siten ne ovat löytäneet oman paikkansa palvelujen kentässä. Laadusta ei haluta tinkiä. Suuret yritykset pystyvät aina alittamaan yhdistysten tarjoukset. Ne voivat toimia useita vuosia vaikka tappiolla, mikä on kilpailutusidean vastaista. Tarjouksen tekijän tulee tuottaa palvelut ilman muualla tuotettua voittoa. Jos ei tätä vaadita, monikansalliset yritykset voivat suurten resurssiensa avulla päästä monopoliasemaan.

Laadun vertailu on tavattoman vaikeaa, koska se perustuu suurelta osin paperille pantuihin asioihin. Uusi yrittäjä voi paperilla ilmoittaa hienoja asioita, kun taas toimintaa jo ylläpitävä perustaa laatimansa selvitykset ja suunnitelmat siihen, mitä todella tapahtuu. Suuret yritykset voivat virkamiestyönä tuottaa vaikka kuinka hienoja suunnitelmia. Heidän tulisi kertoa, mitä he ovat jo tehneet vastaavissa yksiköissä. Tämä olisi paljon luotettavampi peruste. Toimintaa tulisi käydä katsomassa paikan päällä ja jättää paperien lukeminen vähemmälle. Lisäksi tilaajan tulisi valvoa, toteutuvatko suunnitelmissa esitetyt lupaukset.

Yhdistysten poistuminen palvelujen tuottajien joukosta johtaa seuraaviin ikäviin seurauksiin:

  1. Yhdistykset usein omistavat ne tilat, jonne kilpailun voittanut tulee toimijaksi. Yhdistyksen on yleensä mahdotonta olla vuokraamatta tilojaan uudelle yrittäjälle, vaikka sitä ei haluttaisi tehdäkään. Useimmiten on kysymys velaksi hankituista tiloista. Asiakkaiden kannalta paikan säilyminen samana on tietenkin etu, mutta entä jos yhdistys päättää myydä tilat ja muuttaa radikaalisti toimintaansa?
  2. Toiminnat ovat kilpailutuksen vuoksi jatkuvassa käymistilassa, joka on varsinkin muutosvaiheessa asiakkaille vaikea asia. Hoitosuhteet voivat katketa kuin veitsellä leikaten. Moni asia voi äkisti muuttua uuden yrittäjän tullessa toimijaksi. Yhdistyksellä on voinut olla sellaista aatteellista toimintaa, jonka vuoksi sen piiriin on hakeuduttu. Arvoperustan radikaali muutos on asiakkaiden pettämistä.
  3. Työntekijöiden asema vaarantuu muutosvaiheessa. Jos kilpailutus todella toimii niin, että uudet yrittäjät tekevät samaa työtä halvemmalla kuin nykyiset, tiedossa on runsaasti uusia pätkätöitä. Yritys voi ottaa vanhat työntekijät uusina ja säästää siinäkin rahaa. Työnantajan nopea vaihtuminen ei ole omiaan lisäämään kiinnostusta vanhusten hoitoon tai mihinkään muuhun vastaavan työhön.
  4. Yhdistykset on useimmiten perustettu uudistamaan vallitsevia hoito- tai palvelukäytäntöjä. Työtä on tehty suuren innostuksen vallassa. Tavoitteena ei ole voitto vaan mahdollisimman hyvä palvelujen laatu. Toki yrityksetkin voivat olla innovatiivisia, mutta ne eivät olisi yrityksiä, jos ne eivät tekisi voittoa. Olisi mielenkiintoista tietää, miten suureksi voiton osuus määritellään?
  5. Myös vapaaehtoistyö vaikeutuu. Kuka haluaa tehdä ilmaista työtä, jotta jokin suuri yritys säästäisi palkkakustannuksissa? Toivottavasti tällaiselle työlle on yhä tilaa, mutta paljon luontevampaa on tehdä tällaista työtä voittoa tuottamattomalle aatteelliselle yhdistykselle kuin vaikkapa kansainväliselle yritykselle.
  6. Yhdistyksissä toimii säännöllisesti ihmisiä, jotka ovat todellisia alansa asiantuntijoita. He tuovat alansa uutuudet nopeasti yhdistykseen – ja useimmiten ilman palkkioita. Kieltämättä suuri yritys voi palkata asiantuntijoita, mutta tämän luulisi nostavan kustannuksia.

Tulevaisuus on aivan selvä. Suuret kaupalliset yritykset ottavat haltuunsa sellaisten yhdistysten toiminnat, joiden avulla on mahdollisuus tehdä voittoa pitkällä tähtäimellä. Tapahtuu voimakasta toimintojen keskittymistä, koska suuri on kaunista tälläkin alueella. Varmaan kaupunkien on yksinkertaisempaa toimia yhden tai kahden suuren yrittäjän kanssa kuin lukuisien yhdistysten. Eräänlainen tasapaino ja toiminnan jatkuvuus saavutetaan silloin, kun kilpailua ei enää ole. Suurten yritysten kilpailu voi aluksi olla tiukkaa, mutta tämä vaihe ei kestä kauan. Vakiintumisvaiheessa on tyydyttävä siihen, mitä nämä suuret yritykset tarjoavat. Hintataso saattaa tuossa vaiheessa yllättävästi kohota.

Jos yhdistysten tuottamat toiminnat halutaan säilyttää, laatuarvioissa tulee kiinnittää huomiota myös siihen panokseen, jonka yhdistys on jo antanut. Usein yhdistys on vuosien aikana kehittänyt toimintamallin, jota suuret yritykset jäljittelevät. Tämä on asia, josta yhdistykselle tulee aina antaa runsaasti laatupisteitä. Yhdistyksissä vallitsee yleensä vahva innostuksen ja kehittämisen ilmapiiri. Kokonaisuus on tärkeämpi kuin irralliset laatupisteet. Näitä ilmapiiriin liittyviä asioita on vaikea kuvata paperilla. Toimintaa arvioitaessa tulisi aina painottaa sitä, mitä jo on tehty ja antaa vähemmän painoa suunnitelmille. Kilpailutuksen järjestäjällä tulee olla riittävän suuri harkintavalta niin, että katteettomat lupaukset voidaan torjua.

Tampereen kaupunki on kuluneiden vuosikymmenten ajan kehittänyt nykyistä palvelutuotantoaan kiinteässä ja hyvässä yhteistyössä yhdistysten kanssa. Yhdistykset ovat voimakkaasti kehittäneet monipuolisia, laadukkaita ja innovatiivisia vanhuspalveluita. Mikä arvo annetaan tälle kehitystyölle? Jos tämä kehitystyö loppuu, kuinka palvelujen tulee parin kilpailutuksen jälkeen käymään? Tiukka kilpailu rajoittaa myös suurten palveluyritysten mahdollisuuksia kehittämis- ja tutkimustoimintaan, sillä näistä on helpointa karsia kustannuksia.

Edellä sanottu ei tarkoita, etteivätkö suurten hoito- ja palvelualojen työntekijät tekisi hyvää ja laadukasta työtä, sillä suurin vaara on, että innovatiivisille yhdistyksille ei enää jää lainkaan tilaa. Niiden piirissä tehdään rohkeasti sellaisia kokeiluja, joihin suurissa, tehokkuuteen tähtäävissä organisaatioissa jää vain vähän tilaa.

Lopuksi haluan korostaa, että kilpailutukseen liittyvä puhe tuotteista on irvokasta silloin, puhutaan ihmisten auttamisesta, tukemisesta ja hoitamisesta. Ihmiset eivät ole maitotölkkejä tai kahvipaketteja, vaan kyse on kokonaisvaltaisesta hoito- ja palvelutoiminnasta lähimmäistemme hyväksi.

Markku Ojanen
psykologian professori
kolmen palveluja tarjoavan yhdistyksen hallituksen jäsen

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Ovatko yliopistot torppareita vai velkaorjia?

Markku Ojanen

Kumpikin otsikon sana kuvaa sitä suhdetta, joka nykyisin vallitsee yliopistojen ja valtiovallan välillä. Velkaorjuudessa velallinen ei kykene lyhentämään velkojaan, vaan joutuu tekemään lisää velkaa maksaakseen korot ja elämisensä. Torpparia taas sitovat pahimmillaan ankarat päivätyöt, joiden vuoksi omat työt jäävät tekemättä. Pahinta on se, että tähän tilanteeseen velkaorja tai torppari ei uskalla puuttua, sillä miten hänen käy, jos elämiseen ei enää uutta velkaa tulekaan tai torpasta on luovuttava?

Juuri tällaista elämä on yliopistoissa tällä hetkellä. Yliopistoväki kyllä valittaa kovaa kohtaloaan (mm. Mika Hannula Suomen Kuvalehdessä ja Jussi Pakkasvirta Helsingin Sanomissa), mutta puuttuu rohkeutta panna toimeksi. Pelätäänkö niskoittelusta koituvia ikäviä seurauksia?

Yliopistotorpille voidaan mielin määrin lisätä päivätöitä jopa niin, että omat työt (tutkimus ja opetuksen valmistelu) on tehtävä illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Viime vuosina yliopistoille on sälytetty uskomaton määrä erilaisia arviointeja ja laadun kehittämisiä, joihin voidaan lukea myös uusi eettisesti arveluttava palkkausjärjestelmä sekä siirtyminen eurooppalaiseen tutkintojärjestelmään. Mitään rauhoittumisen merkkejä ei ole nähtävissä, vaan koko ajan tulee uusia “haasteita”. Torpparien päivätyötä voidaan nostaa miten paljon vain. Arvioinnit ja kehittämiset elävät paljolti omaa elämäänsä ilman, että niillä on merkittävää vaikutusta tutkimukseen tai opetukseen.

Nykyinen järjestelmä toimii täysin valtiovallan ehdoilla. Jos ei “tuotantolukuja” pystytä noudattamaan, siitä rangaistaan vähentämällä resursseja. “Maisterituotanto” taas riippuu tarjolla olevista työmahdollisuuksista sekä opiskelijoiden halusta valmistua. Koska tuotantotavoitteita nostetaan jatkuvasti, niitä on vaikea saavuttaa normaalilla työpanoksella. Tälle vuodelle tuleva rahoitus on monilla laitoksilla viimevuotista pienempi huolimatta siitä, että tulokset ovat koko ajan parantuneet. Laitokset voivat hoitaa tehtävänsä vain, jos ne hankkivat jostakin rahoitusta tekemällä ylimääräistä työtä perustaen klinikoita ja yksiköitä rahan hankkimista varten.

Olen monen eri yliopiston opettajan kanssa miettinyt sitä, miksi yliopistot eivät asetu vastahankaan. Syynä on se, että kyseessä on kaikkia koskeva torpparilaitos, jossa edes enemmistön vastustus ei johda mihinkään. Jos yksikin yliopisto lipsuu rintamasta, se voittaa aina jotakin. Jos yksikin tiedekunta yliopiston sisällä irtoaa rintamasta, se voittaa tässä nollasummapelissä. Tiedekuntien sisällä laitokset taistelevat niukoista resursseista, joten niidenkin on vaikea puhaltaa yhteen hiileen.

Voiko enää pirullisempaa järjestelmää kehittää? Järjestelmää ylläpitää lisäksi jatkuva uhkailu yliopistojen lakkauttamisesta tai yhdistämisestä. Näin yliopistot voidaan pitää jatkuvan epävarmuuden tilassa. Samalla puheet yliopistojen autonomiasta voidaan kuitata täysin katteettomina. Ohjaus ja valvonta ulottuvat kaikille toiminnan tasoille.

Kun opettajien ylityöt sekä opettajamäärän vähäisyys kansainvälisten vertailujen mukaan huomioidaan, todellisuudessa järjestelmä on mitoitettu noin 50 prosentille nykyisestä sisäänotosta. Tästä huolimatta opetusministeriö vaatii, että “maisterituotantoa” pitää yhä lisätä. Tulokset saadaan riistämällä opettajia, joiden ammattiylpeys ja korkea työmotivaatio ei salli periksi antamista. Koska ammattiyhdistyksemme tai rehtorimme viheltävät pelin poikki? Tätä edellyttävät jo puhtaasti työsuojelulliset periaatteet.

Tulospalkkaus vallankäytön työkaluna

Saamme todistaa sitä ihmeellistä tilannetta, että Taylor ja Stahanov lyövät tässä uudessa palkkausjärjestelmässä kättä toisilleen. Tulospalkkaus liittyy näin kahteen vahvaan traditioon: sosialistiseen stahanovilaisuuteen ja kapitalistiseen taylorismiin. Taustalla on ajatus, että ihmisestä voidaan joko rahalla tai kehuilla puristaa ulos uskomattomia suorituksia. Ihminen nähdään ulkoa ohjattuna olentona, jota voidaan manipuloida miten tahansa.

Edward Decin ja Richard Ryanin tutkimukset osoittavat, että kun ulkoisia palkkioita käytetään käyttäytymisen kontrolloimiseen, sisäinen motivaatio heikkenee. Ulkopuolelta tulevat palkkiot saavat aikaan kokemuksen, että toiminta ei ole omaehtoista, sisäisesti motivoitunutta. “Kun motivoijat yrittävät liikuttaa ihmisiä uhkauksilla, aikarajoilla, vaatimuksilla, ulkoisilla arvioilla ja tavoitteilla, sisäinen motivaatio vähenee” (Brown ja Ryan, s. 110). Jos nämä tutkimukset todella otetaan vakavasti, se merkitsee sitä, että jatkuvat opettajien ja laitosten arvioinnit vaikuttavat kielteisesti yliopistojen tutkimustoimintaan.

Kriittinen asenteeni liittyy myös siihen perintöön, joka on peräisin sodat läpikäyneeltä sukupolvelta. Tuo sukupolvi oli yhteisin ponnistuksin selviytynyt vaikeista ajoista. Oli itsestään selvää, että kyse oli siitä, että jokainen antaa sen panoksen, minkä hän pystyy tekemään. Mitään jatkuvaa ruoskimista tai kannustamista ei tarvittu.

Tämä asenne jatkui sodan jälkeen. Isämme ja äitimme tekivät mielettömästi työtä ja tämä tarttui meihin sodan aikana syntyneisiin. Vastuullisuus oli tunnusomaista kaikille yhteiskuntaluokille. Laiskoja ei suvaittu sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan. Nähtiin, että kovalla työllä saatiin jotakin aikaan.

Ei vastuullisuus ole mihinkään kadonnut, mutta uutta on se, että rahalla mitataan ihmisen menestystä. Ihmisen tekemä työ halutaan saattaa ulkoisen vallan alaiseksi juuri noiden mekanististen mallien mukaan. Mitä ajattelee työhönsä sitoutunut ihminen, kun hänelle luvataan, että saat lisää rahaa, kun teet työsi vielä paremmin? “Aina on varaa parantaa.” “Aina voit kehittyä työssäsi.” Tällaiset palautteet tuntuvat sitoutuneesta työntekijästä lähes pilkanteolta.

Kun asiaa kaunistellaan, voi näyttää siltä kuin hyvää työtä kannustettaisiin, mutta todellisuudessa työtekijät alistetaan kuuliaisiksi pisteiden kerääjiksi. Kuka enää uskaltaa purnata, koska on suuri vaara, että pisteet laskevat. Voimme tuon uuden järjestelmän myötä vilkuttaa hyvästit kriittiselle työntekijälle, jonka palkkaan ei noin vain voitu kajota.

Tulospalkkauksen tavoitteet, ongelmat ja seuraukset

Tulospalkkaukselle on asetettu virallisia tavoitteita. Miten järkeviä ja eettisiä ne ovat? Nämä tavoitteet on määritelty seuraavasti:

  1. Edistää palkkauksen oikeudenmukaisuutta
  2. Parantaa yliopistojen palkkauksen kilpailukykyä
  3. Kannustaa parempiin työsuorituksiin
  4. Kehittää ja parantaa esimiestyötä ja johtamista.

Hyvin työnsä tekevälle pitää siis maksaa enemmän palkkaa kuin työnsä huonosti tekevälle. Sekä kriteerien että arvioitsijoiden oltava oikeudenmukaisia, jotta tavoite toteutuisi. Millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia? Olen Platonin linjoilla, eli palkkaerot voivat olla korkeintaan nelinkertaisia koko yhteiskunnassa. Tietenkin tämän tulee päteä myös yliopiston sisällä maksettuihin palkkoihin. Ehkä ne ovat kokeneet vääryyttä, jotka hyvistä tuloksistaan huolimatta ovat saaneet samaa palkkaa kuin muut samaan virkakategoriaan kuuluvat. Silti epäilen, että uusi järjestelmä virittää voimakkaampia kielteisiä tunteita kuin nykyinen.

Toinen tavoite toteutuu nykyistä paremmin, mutta myös huomattavasti yksinkertaisempi järjestelmä olisi sen toteuttanut.

Kolmanteen tavoitteeseen suhtaudun hyvin kyynisesti. Kilpailu on yliopistoissa niin kovaa, että palkalla ei ole paljon merkitystä. Pitääkö opettajien ja tutkijoiden tehdä vielä pitempiä työpäiviä? Uskon, että myös muu henkilökunta on motivoitunutta ja tekee parhaansa. Luottamus ulkoisiin kannusteisiin ei saa tutkimuksista sellaista tukea kuin usein kuvitellaan, vaan sisäinen motivaatio edistää hyvinvointia.

Tulospalkkaus “parantaa” johtamista, jos johtaminen ymmärretään ulkopuolisen kontrollin vahvistamisena. Tämä johtamisen malli soveltuu huonosti yliopistoihin, jossa työ on hyvin itsenäistä ja työmotivaatio on yleensä erinomainen. Sen voi pilata oikeastaan vain komentelevalla, mielivaltaisella johtamisella.

Ongelmat ja seuraukset

Suurin uuden palkkausjärjestelmän ongelma on järjestelmän moniportaisuudesta johtuva kaoottisuus. Arviot liikkuvat laitoksilta esimiehiltä johtajille, dekaaneille, arviointilautakuntaan ja kaikki puristetaan vielä koko yliopistolaitosta koskeviin raameihin. Yleensä seuraava porras laskee edellisen arvioita, jolloin alkuperäisen arvioinnin järkevyys katoaa. Kertoimet ja ennen kaikkea käytettävissä oleva raha määrää lopputuloksen.

Moni laitos on perusrahoituksen leikkauksen jälkeen vaikeassa tilanteessa, jossa jonkin viran lakkauttaminen vaanii. Oletetaan, että laitoksella A tehdään kokonaisuutena hyvää työtä, josta seuraa, että sieltä lähtevät arviot ovat hyviä. On todennäköistä, että laitoksen rahat eivät riitä minkäänlaisiin korotuksiin, koska budjetissa ei ole siihen varaa. Koska järjestelmän tavoitteena on tuloerojen kasvattaminen, arviointilautakunta varmaankin pudottaa suurimman osan arvioista eli kyse on käytännössä nollasummapelistä. Tietenkin lisärahaa on luvattu aina seitsemään prosenttiin asti, mutta koska tuo raha todella on tulossa ja mistä se lopulta tulee?

Etenkin vaatimustason pudottamiseen liittyy merkittävä ongelma. Jos laitostasolta lähtee vaatimustasoarvio 7 siihen liittyvine suoritusarvioineen, mutta lautakunta laskee vaatimustasoa yhdellä, nostaako se samalla suoritustason arvioita? Näinhän ilman muuta pitäisi tehdä, sillä ovathan suoritustasot erilaisia eri vaatimustasoilla.

Arviointien viitekehykset ovat suuri ongelma. Varmaankaan psykologeilta ei ole kysytty mitään järjestelmää laadittaessa. He voisivat kertoa, että tämänkaltaisten arviointien arvioitsijareliabiliteetti on yleensä matala. Järjestelmän oikeudenmukaisuus ei toteudu toivotulla tavalla. Eräs työntekijä, jota oli arvioitu kahdella laitoksella, näytti minulle saamansa arviot. Ne olivat kovin erilaisia. Pieni lohdutus tässä tapauksessa oli, että kokonaissummat eivät paljon poikenneet.

Eri tehtävien painottaminen vaikuttaa ylivoimaisen vaikealta. Professorit ja muut opettajat tutkivat, opettavat, osallistuvat hallintoon ja yhteiskunnallisiin tehtäviin. Tuskin kukaan suoriutuu yhtä hyvin näistä kaikista, vaan joku tai jotkut tehtävät painottuvat muiden kustannuksella. Jos vaikka tutkimusta suositaan vahvasti muiden tehtävien kustannuksella – mikä yliopiston perimmäisen tehtävän vuoksi on järkevääkin – se voi johtaa muiden tehtävien väheksymiseen. Tämä koskee erityisesti hallinnollisia tehtäviä, joihin nykyisin on vaikea saada ketään. Yksi syy on ilman muuta se, että tällä alueella on vaikea kerätä pisteitä. Laitosten johtajilla on vain vähän mahdollisuuksia toimia näyttävästi, koska taloudelliset realiteetit sitovat käsiä. Lisäksi on todennäköistä, että hyvää työilmapiiriä painottavaa johtamista ei arvosteta samalla tavoin kuin konkreettisiin tuloksiin tähtäävää.

Arvioimistehtävä tuntui minusta kiusalliselta ja nöyryyttävältä. Tiedän kyllä, että suhtaudun johtamiseen ajan henkeen sopimattomalla tavalla. En koe työtovereitani alaisina, vaan vastuullisina työntekijöinä joiden arvioiminen yksityiskohtaisella lomakkeella tuntui aivan vieraalta. Tähän mielettömyyteen oli pakko suhtautua vakavasti, koska työtovereiden ansiot olivat kyseessä.

Järjestelmän kannustava vaikutus on käytännössä mitätön. Jos ihmiset tekevät jo nyt huikeasti ylityötä, ainoa järkevä ohje olisi kehottaa heitä tekemään vähemmän työtä. Työn painopisteitä on vaikea muuttaa, koska näitä sitovat yhdessä sovitut tehtävät. On vaikea mennä sanomaan, että opeta vähemmän ja tutki enemmän, kun kerran opetus ja hallintokin pitää hoitaa.

Yksilöiden kannalta ikävin asia tulee olemaan se, että odotettua huonommat arviot tai niiden laskeminen eri lautakunnissa heikentää työmotivaatiota ja voi johtaa katkeroitumiseen. Daniel Kahneman on tutkimuksissaan osoittanut, että samansuuruinen tappio on psyykkisesti kaksinkertainen voittoon verraten. Tämä siis tarkoittaa sitä, että hyviä arvioita ja korotuksia saaneet pitävät hyviä arvioitaan itsestään selvänä ja jatkavat työtään kuten ennenkin, mutta nollasummapelissä hävinneet kokevat “palautteensa” traumaattisena. Järjestelmä edellyttää siis aivan uutta ihmistä, sellaista ihmistä, joka tyynesti suhtautuu palkan alennukseen ja ottaa siitä opikseen.

Koko järjestelmän tavoite on nähtävästi horjuttaa turvallisuuden tunnetta. Jokaisen pitää olla epävarma asemastaan ja palkastaan. Tällaisia epävarmoja ihmisiä on helppo hallita. Tarpeiden ja motivaation tutkijat pitävät yleisesti turvallisuutta ihmisen perustarpeena. Sen murtuminen tai suoranainen murtaminen johtaa vakaviin seurauksiin.

Kuten edellä kirjoitetusta käy ilmi, professoriliiton – ja miudenkin liittojen – suhtautuminen kuvastaa suomalaisten taipumusta alistua purnaamisen jälkeen mihin tahansa. Erosin muutama viikko sitten professoriliitosta.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Uuden palkkausjärjestelmän pettävä psykologinen perusta

Markku Ojanen

Valtiovalta runnoo Suomessa väkisin uutta palkkausjärjestelmää kaikille sen piiriin kuuluville työpaikoille. Kyse on suoranaisesta pakottamisesta, sillä järjestelmän hyödyllisyyttä ei ole perusteltu. Tämä ylimielinen toimintapa suhteessa alamaisiin vahvistuu kaikista demokratiapuheista huolimatta. Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” osuvasti kuvannut tulosjohtamisen ja siihen liittyvän tulospalkkauksen ongelmia. Yliopistoista tullut tulosjohtamisen kritiikki on kokonaan sivuutettu. Missä muualla maan parhaat tämän alueen asiantuntijat ovat kuin yliopistoissa? Myös työntekijöiden edustajat ovat antautuneet tyytyen toteamaan, että valtio on asian jo päättänyt ja kyse on vain siitä, miten järjestelmään parhaalla mahdollisella tavalla sopeudutaan. Kunhan omille jäsenille saadaan jonkin verran lisää rahaa, elämä voi jatkua.

Tässä kirjoituksessa käsittelen tulosjohtamisen psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Niihin on kyllä ohimennen viitattu, mutta aihepiiriin liittyvä runsas tieteellinen tutkimus on jäänyt huomiotta. Yhä useammin myös taloustieteilijät kirjoittavat onnellisuudesta ja hyvinvoinnista korostaen sitä, että nämä ovat tärkeämpiä asioita kuin taloudellinen kasvu tai kaupan vapaus. Esimerkiksi Richard Layard edellyttää, että taloudellisia ja poliittisia toimenpiteitä arvioidaan onnellisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Heti ensimmäinen tutkimustulos kertoo, että onnellisuudella ja varallisuudella ei ole muuta yhteyttä kuin se, että köyhyydestä tai vakavista aineellisista ongelmista kärsivät ihmiset ovat muita tyytymättömämpiä ja onnettomampia. Vaikka ihmiset tavoittelevat yhä suurempia tuloja, mitään onnellisuuslisää niistä ei koidu. Tämä on karu tulos tulospalkkioiden näkökulmasta. En ole kuullut yhtäkään järkevää psykologista perustelua sille, miksi minä ja työtoverini ryhtyisimme tekemään asioita enemmän tai paremmin, jos saamme hiukan lisää palkkaa.

Toiseksi tutkimukset (mm. Edward Deci) kertovat, että suorituksiin liittyvät palkkiot usein turmelevat sisäisen motivaation eli ihmisten luonnollisen halun tehdä hyvää työtä. Kun tunnen yliopistomaailman hyvin, voin vakuuttaa, että yliopistoissa opettajat – ja myös virkamiehet – haluavat tehdä ihan omasta halustaan ja velvollisuudentunnostaan hyvää työtä. He haluavat opettaa hyvin ja tehdä hyvää tutkimusta. Palkalla on tämän sisäisen motivaation kanssa hyvin vähän tekemistä. Opettajat tekevät usein käsittämättömän pitkiä työpäiviä täysin ilman ylityökorvausta. Kuvaukset työn tuottavuudesta ovat tällä hetkellä valheellisia, koska valtiovalta ei anna merkitä vuotuiseksi työmääräksi kuin tasan 1600 tuntia. Tähän valheeseen ovat järjestömmekin suostuneet. Tällä hetkellä valtiotyönantaja pitää itsestään selvänä, että yliopistojen opettajat tekevät palkatonta ylityötä toteuttaakseen heille annetut tavoitteet. Tätä ylimääräistä työtä ei missään huomioida. Yliopistojen laitokset ovat kuin herhiläisen pesiä, joissa joku pesän jäsenistä houkuttelee koko joukon syöksymään uusille apajille.

Pikkutarkat työn “tulosten” arviot johtavat koetun ulkoisen kontrollin lisääntymiseen. Työn omaehtoisuus heikkenee ja työntekijät alkavat miettiä, mistä suunnasta tuuli milloinkin puhaltaa. Kenties tulee aiheelliseksi miettiä, onko mitään järkeä tehdä palkatta ylityötä, jos nuo mahdolliset lisät ovat pieniä tai jäävät kokonaan tulematta. Jo vuosia sitten sosiaalipsykologit osoittivat, että kaikenlainen valvonta synnyttää kielteisiä asenteita sekä johdossa että alaisissa ja ehkä pahin seuraus on se, että ulkoinen kontrolli vähentää luottamusta alaisiin.

Kolmanneksi David Dunning on osoittanut, että ihmiset yleensä yliarvioivat omia suorituksiaan. Mitä huonompi suoritus, sitä suurempi yliarviointi on. Tähän eivät palautteet paljon vaikuta, sillä kyse on arvokkuudesta, oman minän suojelusta. Kielteiseksi koettu palaute katkeroittaa ja heikentää tulevaa suoritusta. Poikkeuksena ovat erittäin konkreettiset työsuoritukset, joiden arviointia kukaan ei voi kiistää. Monissa työtehtävissä suoritusten arviointi kuitenkin on erittäin vaikeaa.

Työn tulosten arvioijan näkökulmasta tilanne on hankala, sillä arviointeja vertailevat tulokset osoittavat, että esimiehet käyttävät hyvin erilaisia arviointiperusteita. Tästä seuraa, että arvioiden oikeudenmukaisuus voidaan perustellusti kiistää. Mitä enemmän arvioitavia asioita on, sitä vaikeammaksi arviointi tulee ja sitä todennäköisempiä arviointivirheet ovat. Jokainen tunnistaa yliopistojen muutamat todelliset huippututkijat, mutta miten punnitaan tavallisen opettajan tutkimus, opetus, hallinto ja yhteiskunnallinen panos? “Onnellisuusprofessorina” mieluusti painottaisin sellaisen työntekijän ansioita, joka toiminnallaan edistää yhteistä onnellisuutta. Ilokseni totean, että tämä on myös Richard Layardin suosittelemaa toimintaa.

Neljänneksi jo Daniel Kahneman osoitti, että menetykset ja voitot eivät ole samansuuruisia. Tulojen lasku 100 eurolla masentaa kaksin verroin verrattuna siihen mitä samansuuruinen korotus ilahduttaa. Turvallisuus on toisin sanoen ihmisille paljon tärkeämpi kuin yleensä uskotaan. Etuisuuksiin kajoaminen tuo mukanaan sellaisia riskejä, joihin erityisesti poliitikkojen on syytä varautua.

“Suorituksiin liittyvien palkkojen huolenaihe on se, että ne rohkaisevat raakaa kilpailua (rat race)”, kirjoittaa taloustieteilijä Richard Layard. Palkkaa tavoitellaan ennen kaikkea statuksen vuoksi ja kilpailu statuksesta on nollasummapeliä. Siinä on voittajia vähän ja häviäjiä paljon. Tulosjohtamisen gurut inhoavat ajatusta, että palkka tulee työtehtävän mukaan, vaikka tämä opetus- ja palvelualoilla on toiminut erittäin hyvin. On erittäin naivia ajatella, että tekisin työssäni jotakin toisin jonkin pienen palkanlisän vuoksi. Varmaan ilahtuisin, mutta tutkimus kertoo, että vaikutus on kovin lyhytaikainen.

Uudessa järjestelmässä vertailu täytyy siis tehdä työtovereihin nähden, koska vain harvoin objektiivisia perusteita on olemassa. Tämä on uuden järjestelmän suurin ongelma. Monet kestäisivät ne pienet palkkaerot, joita uusi järjestelmä tuo mukanaan, mutta koska paremmuusjärjestys kuvaa heidän arvoaan työntekijänä, se koskettaa syvältä. Järjestelmä korostaa tulosjohtamista ja saattaa työntekijät kilpailijoiksi. Tästä ongelmasta uuden järjestelmän markkinoijat eivät puhu, mutta tiedostavat sen, koska henkilökohtaiset arviot ovat salaisia. Tämä tietenkin vaikeuttaa järjestelmän arviointia ja on omiaan nostattamaan oikeutettuja epäilyksiä.

Tietoisena näistä järjestelmän psykologisista ongelmista minun on vaikea olla sitä toteuttamassa. Esimiehen kaiketi pitäisi luottaa omaan arviointikykyynsä, mutta käytyäni läpi joukon tutkimuksia, jotka osoittavat aivan muuta, tehtävästä tulee erityisen vaikea. Kun lisäksi ajattelen, että jokainen “alaisistani” (inhoan tätä sanaa) ansaitsee tuloksellisuuslisää, olen ilmeisesti umpikujassa, koska tämä sotii järjestelmän hallitse ja hajota -ideaa vastaan. Jos jollekin annetaan, joltakin pitää ottaa pois – tai ainakin hänen palkkansa pysyy entisellään.

Uusi palkkausjärjestelmä tuskin tuo valoa yliopistojen kahteen merkittävään ongelmaan. Näistä toinen on aloittelevan tutkijan työn epävarmuus. Valtiovalta on kyllä antanut entisen Neuvostoliiton malliin ukaaseja, joiden mukaan lyhytaikaisia työsuhteita pitää vähentää, mutta suosii itse lyhyttä rahoitusta ja tekee pitkäaikaisen palkkaamisen mahdottomaksi. Toinen ongelma on hallinnollisten tehtävien lisääntyminen ja jatkuvat uudistukset uudistuksen vuoksi. Opetusministerit tarttuvat näihin antaakseen kuvan siitä, että jotakin on tekeillä. Esimerkiksi koulutusohjelmien toimivuutta on nykyisin mahdotonta arvioida, koska ne muuttuvat jatkuvasti. Yliopistojen laitosten on pakko osoittaa edistyksellisyyttään kehittämällä mitä merkillisimpiä hankkeita ja ohjelmia.

Hyvien työntekijöiden – tai mieluummin työyhteisöjen – palkitsemiseen olisi voitu luoda paljon yksinkertaisempi kannustusjärjestelmä. Jo ennestään kuormitetut johtajat saavat niskoilleen järjestelmän, joka tekee yliopistojen laitosten ja tiedekuntien johtamisesta entistä vastenmielisemmän tehtävän.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Isättömyys

2005

Yrjö Niemi kirjoittaa miehen kriisistä. Kirjoituksesta henkii aito huoli miehen roolista. Monista asioista voin olla samaa mieltä. Kuitenkin itse orpona koen raskaana näissä kirjoituksissa olevat yleistykset isättömistä pojista. “Isän merkitys on ratkaisevan tärkeä ja kun häntä ei ole kaikki menee enemmän tai vähemmän huonosti.” Keskimäärin arvioituna toisen vanhemman puuttuminen on kyllä riski, mutta ongelmat eivät niinkään aiheudu isättömyydestä kuin äidin huonosta taloudellisesta tilanteesta, tuen puutteesta ja katkeruudesta. Jos äidillä mene hyvin, pojallakin menee hyvin. Monet meistä orvoista ovat selviytyneet ihan hyvin elämässä, jotkut ovat jopa kukoistaneet vaikeuksien keskellä. Aina elämä ei edes ole ollut kovin vaikeata. Elämä on harvoin täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttavat haavoja.

Kysyin kerran eräässä miesten piirissä ihan spontaanisti näin: “Kun olen isättömänä kasvanut, kertokaa minulle, millaisia teidän isänne olivat.” Läsnä oli noin 25 hyvin eri ikäistä miestä. Kysymys aiheutti täydellisen hiljaisuuden, jota kesti hyvän tovin. Toistin kysymyksen, jonka jälkeen noin 70 vuoden ikäinen mies tuumi: “Kyllä ne isät kovin ankaria olivat.” Sen jälkeen eräs huomattavasti nuorempi mies alkoi kertoa, kuinka hänen piti viettää pitkiä aikoja sängyn alla isää piilossa.

Tällaisia isiä on paljon. Heitä on ollut ja heitä tulee olemaan vastaisuudessakin. Samaten orpoja ja isien hylkäämiä lapsia on aina ollut ja tulee olemaan. Vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan. Tietenkin on hyvä, jos pojat saavat pienestä pitäen isän opetusta siitä, miten heidän tulee suhtautua lähellään oleviin ihmisiin ja aivan erityisesti perheensä jäseniin. Kaikki, mikä tähtää hyvien asioiden opettamiseen, on tietenkin mitä parasta ongelmien ennalta ehkäisyä.

Yhteiskunnan arvot eivät ole suosineet isän aitoa huolenpitoa pojistaan, koska isän ei ollut lupa osoittaa hellyyttä poikaansa kohtaan. Poikkeuksia tietysti oli, mutta kasvatuksen malli korosti isän ankaruutta. Tänään miehet osoittavat avoimemmin hellyyttä, mutta miestä – myös naista – vaanii elämäntyyli, joka suosii välitöntä mielihyvää. Tämä antaa isille ja yhä useammin myös äideille ikään kuin oikeuden laiminlyödä kasvatustehtäväänsä.

En halua isän mallin olevan sellainen vanhanaikaisen ankara, niin kuin usein kristillisissä piireissä haikaillaan. Tämä edistää väärää syyllisyyttä ja myös häpeän kokemuksia. Alistava kasvatustyyli ei ole omiaan vahvistamaan itseluottamusta.

Isättömyyttä enemmän väkivaltaan opettaa läsnä olevan isän väkivaltainen malli. Usein väkivalta siirtyy sukupolvelta toiseen.

Minulla ei ole ollut miehen malleja. Kaikki ne miehet, joita toistuvasti näin lapsuudessani, olivat kehnoja malleja. Vain käydessäni tätieni luona tapasin pieninä välähdyksinä toisenlaistakin suhtautumista. Onneksi äitini oli järkevä ihminen ja suhtautui minuun aina kannustavasti. Tämä huolimatta siitä, että hän oli jäänyt leskeksi ja joutui muuttamaan aivan vieraaseen ympäristöön.

Niinpä puhe ehdottoman välttämättömistä miehen malleista suututtaa minua. Ei niin, etteikö niitä tarvittaisi, vaan mistä niitä otetaan? Tässäkin sormi kohdistuu äitiin. Miksei hän ole jostakin hommannut hyvää miehen mallia? Satunnaisesti vilahtavista miehistä ei ole paljon apua pojalle. Tässäkin poika kaipaa todellista sitoutumista ja pysyvyyttä.

Muistan kuinka äitini loukkaantui, kun psykiatri Martti Paloheimo kirjoitti, että ilman isää poika ei oikeastaan voi selviytyä. Hän koki, että tämä on kuin hän lyötäisiin fyysisesti. Ketä tällainen kirjoittelu hyödyttää? Näitä juttuja lukevat useammin yksinäiset äidit ja orvot kuin kriisissä olevat miehet.

Ajattelen orvon näkökulmasta näin. Elämän ikävä tosiasia on se, että perheet eivät ole täydellisiä. Ne eivät koskaan ole olleet eivätkä tule olemaan. En edes usko, että kehitys kokonaisuudessaan olisi menossa huonoon suuntaan. Sadan vuoden aikana on tapahtunut sekä hyviä että huonoja asioita lasten ja äitien kannalta. Miten häikäilemättömästi yhteiskunta ja myös kirkko suhtautuivat aviottomiin äiteihin ja lapsiin! Jälkimmäiset olivat aivan viattomia ja myös äidit olivat useimmiten uhreja. Huonoa kehitystä on ennen kaikkea sitoutumisen puute. Tämä koskee erityisesti miehiä, mutta myös naiset pelkäävät sitoutumista.

Yhteiskunnan tehtävä on kaikin tavoin tukea yksin lasta huoltavia vanhempia. Kun taloudellinen tilanne on hyvä, myös psyykkinen tilanne kohentuu. Mitä enemmän äidit jäävät yksin, sitä ikävämpiä seuraukset ovat.

Yhtä tärkeätä on välittää sekä yksihuoltajille että myös lapsille viesti, että myös isättömänä tai äidittömänä voidaan selviytyä. Vaikeudet ovat varmaan suurempia kuin ehyissä perheissä, mutta vaikeudet voidaan voittaa. Epätoivoon ei saa vajota. Valtaosa lapsista selviytyy sittenkin ihan hyvin.

Isiä tulee rohkaista osallistumaan poikien ja tyttöjen kasvatukseen erojen jälkeen. Yhteishuoltajuus on erotilanteessa hyvä vaihtoehto, jos se otetaan vakavasti.

Kulttuurin yleisiä asenteita ja arvoja on vaikea nopeasti muuttaa miksikään. Media, erityisesti televisio, vahvistaa mielihyväkulttuuria. Aika vaatii itsensä toteuttamista jopa niin, että se menee perheen edelle. Tätä vastaan kannattaa tietysti taistella. Mitä enemmän toisenlaisia malleja tarjotaan, sitä parempi.

Kristilliset arvot tukevat sitoutumista ja vastuun ottamista. Vaarana on ollut autoritaarinen isän malli, mutta se on varmaankin katoamassa. En tiedä, voivatko seurakunnat tehdä paljoakaan niille isille, jotka ovat tavalla tai toisella laiminlyöneet tehtävänsä, mutta he voivat tehdä paljonkin yksinhuoltajien ja heidän lastensa hyväksi. Seurakunnat voivat tarjota monenlaista tukea, jota usein tarvitaan.

Ideaaliset, hyvää tarkoittavat mallit, ovat usein ahdistavia. Monikohan isä – tai äiti – todella elää armosta niin, että se heijastuu hänen elämäänsä ratkaisevalla tavalla? Vain noin 10% suomalaisista pitää hengellisiä asioita erittäin tärkeinä. Miehiä on tätäkin prosenttilukua vähemmän. Kun usko voi myös kieroutua vallan käytön ja oikeassa olemisen välineiksi, noita ihannemallin mukaisia isiä taitaa olla kovin vähän. Onneksi sentään on riittävän hyviä isiä ja äitejä niin paljon, ettei synkkään masennukseen kannata vaipua.

Miehet ja isät eivät tiedä, mitä heiltä odotetaan. Vaaditaan tehokkuutta ja tuloksellisuutta, mutta myös kotona kaikessa rauhassa olemista ja lasten kanssa puuhaamista. Tutkimusten mukaan naiset ihastuvat machomiehiin ja kaihtavat kilttejä miehiä. Machomiehet eivät kuitenkaan piittaa kuin itsestään ja häipyvät vaikeuksien tullen. Miehen tulisi olla auktoriteetti, mutta nykyään jo lapsetkin haluavat päättää asioista. Miehen tulisi olla miehekäs, mutta häntä vaaditaan osallistumaan naisen töihin. Kuka sanoo, mikä on oikea miehen kuva? Hyvää on se, että kenenkään ei ole pakko toimia kaavamaisesti. Huonoa on se, että tämä moniarvoisuus antaa mahdollisuuden toimia miten vain ilman, että siihen kukaan puuttuu.

Esimerkiksi armeija ei ole koskaan vahvistanut myönteistä miehen mallia. Siellä kovuus on arvossaan. Miehellä on perin vähän sellaisia tilanteita, joissa hän voisi saada hyviä malleja, jos hän ei niitä kotona saa.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Pohdintaa maailman tilasta

Julkaistu 2004

Millainen tämä meidän maailmamme oikeasti on? Onko se hyvä vai paha maailma? Voidaanko maailmaa arvioida objektiivisesti vai riippuuko kaikki ihmisestä itsestään? Ainakin varmaa on se, että vastaukset tähän kysymykseen ovat olleet erilaisia. Mieleen tulevat Saarnaajan kirjan valitukset elämän turhuudesta. Monet filosofit ovat kirjoittaneet eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai ihmisen muulla tavoin viheliäisestä tilasta. Tähän kysymykseen liittyy pohdinta ihmisen perusluonnosta. Voidaanko siitä sanoa jotakin? Onko ihmisessä potentiaalia hyvään, mutta ympäristö turmelee hänet? Tällainen ajattelu on utopisteilla yleistä. Jos ympäristö muutetaan ihmiselle hyväksi, hänestä tulee hyvä. Vaihtoehtoja on siten neljä oheisen taulukon mukaan.

Jo puhtaasti ihmisen fyysiset ympäristöt ovat kovin vaihtelevia. Maapallolla on hyvin hedelmällisiä ja rikkaita alueita, jotka sopivat hyvin ihmisen elämiseen. Toisaalta ihmiset elävät hyvin niukoillakin alueilla ja ovat sopeutuneet niihin. Ihminen kykenee periaatteessa muokkaamaan ympäristöä itselleen sopivaksi, joskin rajat tulevat vastaan. Saharaa on vaikea, ellei mahdoton muuttaa hedelmälliseksi ympäristöksi.

Jo arkihavainnot osoittavat, että ihminen ei elä paratiisisissa. Jo Raamatun alkulehtien kuvaus osoittaa, että tätä asiaa on pohdittu. Ihmiset ovat ajatelleet, että kenties joskus paratiisi on ollut olemassa, mutta siitä on lopullisesti jouduttu lähtemään. Ihmisessä on jotakin, joka tekee paratiisissa elämisen mahdottomaksi. Paratiisin hedelmät eivät loppuneet vaan ihminen oli tottelematon. Tottelemattomuuden syynä oli hänen halunsa tietää hyvästä ja pahasta. Tämä kuvastaa sitä, että ihminen kysyy ja pohtii. Voisiko olla vielä paremmin? Mitä on paratiisin ulkopuolella? Kuka on luonut paratiisin? Tällaiset kysymykset tuhoavat paratiisin.

Usko paratiisiin ei silti jätä ihmistä rauhaan. Hän kuvittelee sen olevan jossakin, jonne on mahdollista päästä. Jos se ei ole taivaassa, se on jossakin kaukana lämpimissä hedelmällisissä maissa. Pohjoisten kansojen mielestä se on jossakin lämpimillä etelämeren saarilla. Olosuhteet ovat niin hyvät, että ihmisten ei tarvitse kamppailla elämästään. Kaikilla on riittävästi.

Hyvin yleisesti on ajateltu, että ihmisen osa on kova. Otsansa hiessä pitää hänen leipäänsä syödä ja kivulla synnyttää jälkeläisiä. Kuva viittaa siihen, että ihminen itse on turmeltunut ja myös hänen maailmansa on työläs. Vaikka ympäristö olisi hedelmällinen, hänen on kuitenkin tehtävä työtä. Mikään ei tule aivan ilmaiseksi. Ihmisten ahneus ja itsekkyys vaikeuttaa yhteiselämää. Aina on niitä, jotka riistävät muita. Tämäkin on luettavissa Raamatun profeettojen kuvauksista. Köyhät ja heikot poljetaan eikä oikeus toteudu. Tavallisen ihmisen silmin maailma on historian kuluessa näyttäytynyt aika kovalta. Nälkää, sairautta ja oikeuden puutetta on aina ollut. Aina on ollut niitä, joilla on ollut monin kerroin enemmän kuin muilla. Tosin hekin ovat taistelleet asemastaan ja sairastaneet siinä kuin tavallisetkin ihmiset.

On mahdollista ajatella, että maailma sinänsä voisi olla ihmiselle siedettävä, jopa hyvä paikka, jos hän ei olisi itsekäs ja häikäilemätön olento. Kun näin ajatellaan, mitään ei ole tehtävissä. Ihminen tuhoaa kaiken sen, mihin hän koskee. Taistelu eloon jäämisestä on niin kova, että muuten ei selviä. Itsekkyys kuuluu ihmisen perusluontoon.

Historian kuluessa syntyi kuitenkin näkemyksiä, joiden mukaan ihminen on hyvä tai ainakin kehityskykyinen, jos vain hänelle antaa mahdollisuuden. Jollakin tavalla ihminen on ajautunut sellaiseen elämän malliin, joka tuottaa onnettomuutta. Kun ihmiselämässä varallisuudella on suuri merkitys, on luonnollista ajatella, että tähän liittyvien erojen poistaminen vaikuttaisi elämään myönteisesti. Uusi Testamentti kertoo, kuinka uudistuneet ihmiset jakoivat omaisuuttaan yhteiseen käyttöön. Jos ihmiset eivät vapaaehtoisesti jaa toisilleen – mikä on todennäköistä – jonkun on tehtävä jako, koska se lähes takaa ihmisen hyvinvoinnin. Monet esittivät tällaisia ajatuksia mutta kaikkein tunnetuin idean puolestapuhuja on Karl Marx. Monet pitävät yhä periaatetta hyvänä, mutta sen toteuttaminen käytännössä on osoittautunut kovin vaikeaksi, monen mielestä mahdottomaksi.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisen olosuhteita parantamalla voitaisi edistää hänen hyvinvointiaan. Turvallisuudella, tasa-arvolla ja oikeudenmukaisuudella on ilman muuta vaikutusta ihmisen hyvinvointiin. Tämä näkyy konkreettisesti silloin, kun näiden asioiden puute on ilmeinen. Missä on sotaa, väkivaltaa ja oikeus puuttuu, siellä ihmiset kärsivät.

Aivan toisin ajattelevat ne, joiden mielestä ihmisen itsekkyys voi kääntyä hyväksi. Tämä on kapitalistisen, kilpailua korostavan tulkinnan kulmakivi. Jollakin merkillisellä tavalla itsekkäästi omaa etua ajava ihminen tuottaa myös yhteistä hyvää. Tämä vaikuttaa asioiden kääntämiseltä päälaelleen. Tämän mallin mukaan vannotaan paljon, mutta sen mukaan ei toimita. Ihmisen itsekkyyttä rajoitetaan monin eri tavoin. Kaikki havainnot viittaavat siihen, että puhdas “kapitalistinen” malli johtaa onnettomuuteen.

Parin vuosisadan aikana on voimistunut näkemys, jonka mukaan ihminen vallan mainio olento, kunhan saa tilaa toteuttaa itseään ja elää luovasti. Tällaisia näkemyksiä tulee monista eri suunnista, teologiasta, filosofiasta ja psykologiasta. Psykologian piirissä humanistisen psykologian edustajat kilvan kehuvat ihmisen ominaisuuksia. Hän kykenee melkein mihin tahansa, kunhan vain hänelle annetaan mahdollisuus. Paradoksaalisesti hänen pahin esteensä on toinen ihminen, joka siis hänkin haluaa toteuttaa itseään. Carl Rogers puhuu paljon siitä, miten ympäristön normit ja paineet rajoittavat ihmistä. Onnellisuuden ehtona on näistä rajoituksista vapautuminen. Itsenäinen, omaehtoinen ihminen on onnellinen.

Tällainen ajattelu kaatuu pian loogiseen mahdottomuuteen. Miten tällaiset ihmiset voivat tulla toimeen toistensa kanssa? Tämäkin malli nostaa itsekkyyden hyveeksi, mutta suostu näkemään tämän mallin seurauksia. Varmaan olisi hyvä, jos ihmiset antaisivat enemmän tilaa toisilleen, mutta yksin he eivät pärjää. Yhteiselämä vaatii kompromisseja, joitten tekeminen on usein kovin vaikeaa, jopa suorastaan tuskallista. Ei ole näyttöä siitä, että juuri tällaiset ihmiset olisivat erityisen onnellisia.

Nämä kovin ristiriitaiset tulkinnat eivät anna selvää kuvaa siitä, millainen ihminen ja hänen maailmansa lopulta on. Auttaako asiaa, jos katsomme, millaista on ihmisen lähisukulaisten elämä? James King ja Virginia Landau ovat tutkineet simpanssien onnellisuutta. He tutkivat 128 simpanssin elämää 13 eri eläintarhassa. Huolelliset arviot osoittivat, että simpanssien elämä oli koko lailla leppoisaa. Samanlaisia havaintoja on tehty myös luonnossa. Pääosa päivästä sujuu varsin rauhallisesti, mutta aina silloin tällöin tapahtuu jotakin sellaista, joka häiritsee sekä lauman että sen yksittäisten jäsenten onnellisuutta. Tällainen lauma on melko helppo saada pois tolaltaan pelottavien ulkoisten tekijöiden perusteella. Myös huonot olosuhteet ja ravinnon puute tekevät simpanssien elämän vaikeaksi.

Keskimääräinen koiran tai kissan omistaja kai pitää lemmikkiään onnellisena olentona. Etenkin koirat vaikuttavat onnellisen viattomilta olennoilta Karvisen Osku-koiran esimerkin mukaan. Mikä on koirana ollessa, jos ruokaa ja paijausta on yllin kyllin tarjolla.

Kai ihminen sentään on erilainen kuin koira tai edes simpanssi. Kuitenkin simpanssi on biologisesti hyvin samanlainen kuin ihminen. Simpanssit pystyvät käyttämään kieltä ja osoittavat kaikkia perustunteita.

Mikä sitten on ihmisen tila silloin, kun olosuhteet ovat kohtuullisen hyvät ja hän voi tyydyttää perustarpeensa? Jos oman itsen arvioiminen tuntuu vaikealta, useimmat meistä näkevät päivän ja ainakin viikon aikana lukuisia ihmisiä, joiden tilaa voi arvioida. Kuva on tietenkin vaihteleva, mutta useimmat voinevat olla sitä mieltä, että yleiskuva on myönteinen. Ikävät asiat kyllä erottuvat, mutta ne erottuvat sen vuoksi, että ne ovat sittenkin poikkeuksia. Ainakaan niitä ei odoteta vaan elämän odotetaan olevan hyvää. Jos elämä on yleensä kurjaa, miksi ihmiset kuitenkin odottavat hyvää? Ihmisen toiveikkuus tulee monin tavoin ilmi. Vaikka tuntuu järkevältä, että ihminen käy työssä saadakseen ruokaa, hän tekee kaikenlaista muutakin, jossa ei ole paljoakaan järkeä, jos hän ei odota tulevaisuudelta jotakin myönteistä. Hän hoivaa lapsiaan, huolehtii läheisistään ja ystävistään ja puuhaa kaikkea sellaista, jonka merkitys näkyy vasta tulevaisuudessa. Ravintoon riittävät rahat saa vähemmälläkin.

Useimmat ihmiset arvioivat oman tilansa myönteisesti. Elämä ei ole pelkkää päivänpaistetta, mutta siedettävää ja usein ihan mukavaakin. Tavalliseen elämään mahtuu valoa ja varjoa. Monta kertaa niitä on yhtä aikaa tai toisiinsa limittyneenä. Kun tutkimuksissa kysytään ihmisten tyytyväisyyttä tai onnellisuutta, he yleensä vastaavat myöntävästi. Vaikuttaa siltä, että tunteiden perustila keskimäärin jotakin tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-1

Myönteisiä tunteita on enemmän kuin kielteisiä. Tämä näkyy elämän siedettävyytenä ja arkisten kohtaamisten myönteisyytenä. Jos joudumme riitaan tai joku kohtelee meitä tylysti, panemme sen merkille. Yksilölliset erot ovat suuria. Jonkun elämä voi olla tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-2

Tai jopa tällaista:

pohdintaa-maailman-tilasta-3

Elämän laatu voi muuttua, jos tapahtuu katastrofeja tai jos elämä muuten on turvatonta ja ankaraa. Tutkimusten mukaan ulkoisilla tekijöillä on vaikutusta. Tämän osoittavat sekä kansojen väliset vertailut että traumaattisiin kokemuksiin liittyvät tutkimukset. Sekä yhteinen trauma että yksilön kokema trauma lisää kielteisten tunteiden osuutta.

Mielenkiintoista on se, onko kysymys keinulautatilasta siten, että pylväiden summa on jollakin tavalla vakio, vai onko niin, että sekä kielteiset että myönteiset tunteet voivat vähetä omia aikojaan? Yleensä on ajateltu niin, että kysymys on keinulaudasta. Kun negatiivisia asioita tulee elämään, niin myönteiset asiat vähenevät samassa suhteessa. Ei kai ihmisen tietoisuudessa voi olla tilaakaan useille eri tunteille samanaikaisesti.

Uusimpien tutkimusten mukaan kielteiset ja myönteiset tunteet ovat melko riippumattomia toisistaan ja ne voivat esiintyä samanaikaisesti. Yleensäkin tunteet ovat “sekatiloja”, puhtaita tunteita on vähän. Emme itse asiassa tiedä kovinkaan tarkoin sitä, mitä tapahtuu, kun jokin menetys, onnettomuus, sairaus tai kriisi kohtaa ihmistä. Toki tiedämme sen, mitä tapahtuu kielteisille tunteille: ne yleensä voimistuvat. Mitä tapahtuu myönteisille tunteille? Mitä voimakkaammista tunteista on kysymys, sitä todennäköisemmin keinulautailmiö pitää paikkansa. Kun ahdistus ja masennus ovat voimakkaita, positiivisille tunteille ei jää tilaa.

Onko mahdollisesti niin, että yksilökeskeinen kulttuuri on samanaikaisesti vahvistanut sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita? Vaatiiko raskas elämä tunteiden kurissa pitämistä, jopa kuolettamista? Kuvaukset keskitysleireistä tukevat tätä tulkintaa. Viktor Frankl kuvaa järkyttävästi, miten tunteet oli pakko kuolettaa, muuten ei selvinnyt. Ainakaan niitä ei pitänyt näyttää ulospäin. Joitakin huumorin pilkahduksiakin oli, mutta ne olivat harvinaisia. Kun ajattelemme elämää 100 tai 300 vuotta sitten, oliko se ainakin varovaisempaa, ikään kuin ehdollista elämää? Jo kuolema oli toisella tavalla läsnä elämässä. Lapsista kuoli puolet ja elinikä jäi yleensä lyhyeksi. Elämä oli monin tavoin sidotumpaa kuin nykyisin.

Kun vapaudet lisääntyvät, onnellisuuden ja hyvinvoinnin taso nousee, mutta samalla myös elämän riskit lisääntyvät. Mahdollisuuksia on enemmän, mutta myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Traditionaalisessa luokkayhteiskunnassa ihminen ei oikeastaan sanan varsinaisessa merkityksessä voi menestyä ja onnistua. Hän vain tekee velvollisuutensa ja elää niin kuin hänen odotetaan elävän. Ammatti saatiin vanhemmilta, usein myös puoliso, jonka kanssa elettiin kuolemaan saakka.

Mahdollisuuksien ja vapauksien myötä voisi odottaa, että menestyksen ja onnistumiset menevät suunnilleen tasan eli tasapaino vallitsee. Tämä toteutuu joko jokaisen ihmisen elämässä tai keskimäärin jokin ihmisryhmän elämässä. Mahtaako näin todella käydä? Kun ihmiset luettelevat myönteisiä ja kielteisiä asioita elämässään, myönteisiä on sittenkin enemmän. Ihmiset myös kokevat saavuttavansa elämässään mitä ovat odottaneet. Voiko tämä olla mahdollista? Vaatiiko se “mentaalista gymnastiikkaa” eli sopivan valikoivaa tulkintaa omasta elämästä? Varmaan sitäkin, mutta on syytä muistaa, että vaikka sodat ovat vaikeuttaneet elämää, sadan vuoden aikana länsimaissa ihmiset ovat etenkin aineellisessa mielessä päässeet eteenpäin. Myös koulutustaso on huikeasti noussut. Monilla elämän laadun indekseillä elämä on parantunut.

Ennen ei sanottavasti pudottu eikä noustu. Nyt on mahdollista saavuttaa paljon ja myös menettää paljon. Arvostus ja asema on hankittava, niitä ei ilman muuta saada syntymän perusteella. Mikä on omassa varassa, se on otettava omalle kontolle. Kenties tässä on länsimaisen ihmisen taakka. Useimmat saavat suunnilleen mitä haluavat, mutta osa joutuu pahasti pettymään.

Masennuksen määrä näyttää länsimaissa voimakkaasti lisääntyvän ja alkavan yhä nuorempana. Osittain samanlaisia trendejä on todettu myös Puerto Ricossa, Taiwanilla ja Beirutissa, mutta muutos on paljon voimakkaampi länsimaissa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa ei ainakaan 50 vuoden aikana ole tapahtunut merkittäviä muutoksia onnellisuudessa tai tyytyväisyydessä. Kehittyneiden länsimaiden ihmiset ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kehitysmaissa asuvat ihmiset. Tästä todellakin syntyy kuva, että demokratia, tasa-arvo ja vauraus kyllä edistävät ihmisten tyytyväisyyttä, mutta todennäköisesti lisäävät ihmisen elämän vaihtelua. Vaihtelu näkyy sekä yksilön elämän sisällä että ihmisten välillä.

Onko mitään näyttöä siitä, että tunteiden ilmaisu olisi vuosisatojen aikana muuttunut? Jos esimerkkinä käytetään Raamatussa olevia kuvauksia, on silmiin pistävää, että tunteiden kuvaukset ovat yleisiä. Syntyy jopa sellainen kuva, että tuon ajan ihmiset olivat jo herkempiä joutumaan tunteiden valtaan.

Onko suurin kulttuurin muutos siinä, että yhteisten kertomusten merkitys on vähentynyt? Näissä kertomuksissa uskonnoilla oli keskeinen osuus. Niiden avulla tulkittiin oikeastaan kaikki arkielämään liittyvät asiat. Jumala tai henkiolennot olivat yhtä todellisia kuin kaikki muukin. Näihin kertomuksiin nivoutui aina hierarkkinen järjestelmä, joka teki elämän hyvin ennustettavaksi. Elämä oli roolien mukaista; jokaisen tuli hoitaa omat tehtävänsä osana perheen, heimon ja yhteisön elämää.

Rooli korvautui vähitellen identiteetin käsitteellä. Tämä muutos syntyy vähitellen minuuden tiedostamisen myötä. Kehitys on hyvin hidasta. Kulttuurin tutkijoiden mukaan merkittäviä muutoksia tapahtuu 1500-luvulla. Kuitenkin vasta viime vuosisadalla syntyvät ne käsitteet, joita nykyisin yleisesti käytetään: Itsetunto, itseluottamus, minäkuva, itsensä tiedostaminen, itsensä toteuttaminen, identiteetti. Ihminen ei vain toteuta omaa tehtäväänsä, sitä tehtävää, jonka hänelle kulttuuri on antanut vaan hänen tulee toteuttaa itseään. Yhä useammin kuulee kehoituksen: tule aidosti sellaiseksi kuin olet. Tällainen viesti on houkutteleva mutta samalla vaarallinen. Miten kukaan voi tietää, millainen hän todella tai oikeasti on? Juuri näin ajatteleva ihminen on erityisen haavoittuva ulkoa tuleville vaikutuksille. Hän ei voi tietää, millon hän on toteuttanut itseään. Kukaan ei voi hänelle sanoa: Nyt olet päässyt perille. Hänen itsensä pitäisi tietää, mutta miten hän voi arvioida omia saavutuksiaan? Tämä ajattelutapa kieltää vertailun muihin, jolloin tämäkin arvioinnin peruste jää pois.

Kun ihminen toteuttaa rooliaan, siihen kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia, hän saa nopeasti tiedon siitä, miten hän on onnistunut. Roolisuorituksissa olennaista on muilta tuleva palaute. Se voi olla ankaraa mutta ainakin se antaa mahdollisuuden korjata omia virheitä. Uuden roolin oppiminen voi olla hyvin tuskallista. Sen ovat esimerkiksi miniät saaneet karvaasti kokea. Sopeutumista kuitenkin helpotti se, että tämä oli miniän osa. Kurjuus ei niinkään johtunut hänen typeryydestään vaan elämän järjestyksestä.

Tieteeseen uskovat ovat korostaneet rationaalisuutta. Rationaalisuuden myötä ihmisen ongelmat katoavat, koska juuri rationaalisuuden puute niitä synnyttää. Näin ovat ajatelleet esimerkiksi Sigmund Freud ja Albert Ellis, kumpikin terapiasuuntien perustajia. Tosin erona oli se, että Freudille ihmisen rationaalisuus jää sittenkin haaveeksi, kun taas Ellisille rationaalisuus on toteutettavissa oleva tavoite. Uskontojen on nähty palvelevan irrationaalisuutta. Kun uskonnoista päästään erti, ihminen vapautuu ja samalla hänestä tulee rationaalinen. Näkemys on ollut yleinen myös filosofien piirissä. Hyvä esimerkki on Bertrand Russell, jonka mielestä etenkin kristinuskon korostama syyllisyys ja synnintunto ovat saaneet erityisen paljon pahaa aikaan.

Onko nykyajan ihminen rationaalisempi kuin vaikkapa keskiajalla elänyt ihminen? Varmaan hän sitä on. Hän on ennen kaikkea vapautunut taikauskosta. Myös nykyajan ihmisen käsitys ihmisten suhteista tuntuu rationaaliselta. Eihän voi olla oikein, että ihmiset ilman muuta jaetaan eriarvoisiin luokkiin ja että kaiken huipulla on lähes Jumalan kaltainen olento, hallitsija. Pidämme irrationaalisina käsityksiä naisen ja miehen eroista tai sairauksien synnystä.

Paradoksaalisesti tämä rationaalisuuden lisäys ei välittynyt täysimääräisesti ihmisen arkielämään. Yhä ihminen tuntee häpeää, vihaa, syyllisyyttä, pelkoa, ahdistusta, masennusta ja toimii ihmissuhteissaan irrationaalisella tavalla. Tasa-arvo, demokratia ja ihmisarvo ovat hyviä asioita, mutta miksi ihmisten tila ei kuitenkaan ole radikaalisti parantunut?

Psykologia / Yhteiskunta Martti 2 kommenttia

Kun lapsella ei ole isää tai äitiä

Markku Ojanen (2003)

Isättömien ja etenkin äidittömien kohtaloa on surkuteltu ja myös yksin jääneiden vanhempien harteille on pantu lisätaakkoja. Muistan kuinka syvästi äitini loukkaantui, kun hän luki asiantuntijoiden kirjoituksia siitä, kuinka pojan (olen sotaorpo) on lähes mahdoton selvitä isättömänä. Tuolloin monet asiantuntijat uskoivat, että isättömän pojan mahdollisuudet tulla kunnon mieheksi olivat kovin heikot.

Isän tai äidin voi menettää monella tavalla. On eri asia menettää toinen vanhemmista aivan pienenä kuin vaikkapa kuusi- tai kuusitoistavuotiaana. Vanhempansa voi menettää myös avioeron yhteydessä, vaikka onneksi yhä useammin molemmat puolisot haluavat pitää yhteyttä lapsiinsa.

Voin kuitenkin muitakin isättömiä – ja äidittömiä – lohduttaa, että tieteellinen tutkimus antaa aika tavalla toisenlaisen kuvan. Toisen vanhemman puuttuminen tosin on riskitekijä, mutta se ei tarkoita, että se ilman muuta aiheuttaisi katastrofin. Jos äiti – tai isä – on kunnollinen, isätön tai äiditön selviytyy siinä kuin kaikki muutkin lapset. Tuo yleinen harhakuva syntyy siitä, että kun toinen vanhemmista puuttuu, vaikeudet helposti kasautuvat. Yksinhuoltajan osa on kaikkea muuta kuin helppo. Kuitenkin kauheinta lapselle on elää perheessä, jossa puolisioiden suhteet ovat vaikeat, jopa väkivaltaiset.

Esimerkiksi masennuksen riski kasvaa, jos yksinhuoltajaksi jäänyt vanhempi ei jaksa huolehtia lapsistaan. Joidenkin tutkimusten mukaan tytöt ovat suuremmassa vaarassa kuin pojat. Usein yksinhuoltajan taloudelliset vaikeudet lisääntyvät eron jälkeen. Jos jäljelle jääneen vanhemman asiat ovat kunnossa ja hän tekee parhaansa, asiat sujuvat yleensä hyvin. Tietenkin isän tai äidin ja puolison menettäminen on traumaattinen kokemus ja jättää omat jälkensä, joiden parantuminen voi viedä hyvin kauan.

Rikollisten taustassa on paljon isättömyyttä ja muitakin vanhemmuuteen liittyviä ongelmia. Isä saattaa lähteä omille teilleen ja kasvatustehtävä jää yksin äidille. Tuossa vaiheessa lasten kasvatus on usein laiminlyöty eikä muutosta parempaan aina tapahdu. Silti isän lähteminen voi jopa helpottaa tilannetta.

Elämän ikäviin tosiasioihin kuuluu ja on aina kuulunut se, että isättömiä lapsia on paljon. Isättömyyden muodot ovat muuttuneet. Avio- ja avoerojen myötä isän tai äidin menetys tulee pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään. Isä tai äiti on olemassa, mutta hänen panoksensa kasvatuksessa voi jäädä vähäiseksi.

Vanhemman puuttumista valittamalla asia ei parane. Sen sijaan on kysyttävä, miten voimme tukea yksin jääneitä vanhempia. Keskeistä on yksihuoltajien – ja perheiden – tukeminen aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Yksin jääneille vanhemmille on viestitettävä, että he selviytyvät tehtävästä ihan hyvin, jos he suhtautuvat vastuullisesti tehtäväänsä ja antavat lapsilleen rakkautta ja pitävät huolta siitä, että rajat ovat olemassa. Kirkon ja seurakuntien keskeinen tehtävä on tehdä perheitä tukevaa työtä ja varoittaa vanhempia itsekkään elämän vaaroista. Lasten kasvattaminen on pyhä tehtävä, joka vaatii vanhempien, seurakuntien ja koko yhteiskunnan yhteistä panosta.

 

 

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Häveliäisyyden paluu

Julkaistu 1999.

Wendy Shalitin viime talvena julkaistu kirja, A Return to Modesty. Discovering the Lost Virtue, on herättänyt Yhdysvalloissa paljon keskustelua. Sana “modesty” tarkoittaa häveliäisyyttä, säädyllisyyttä, siveyttä, arkuutta ja vaatimattomuutta. Shalitin mukaan häveliäisyys on jälleen palaamassa, koska ilman sitä naisen elämä muuttuu kovaksi ja turvattomaksi. Väitettään hän perustelee seuraavasti.

Miesten ja naisten samanlaisuuteen perustuva seksuaalinen vallankumous on epäonnistunut. Naiset ovat joutuneet aivopesun uhriksi. Näennäisen tasa-arvon nimessä naiset ovat joutuneet luopumaan häveliäisyydestä ja säädyllisyydestä. Nainen joutuu ahdistelujen, jopa raiskausten kohteeksi, kärsii syömishäiriöistä, masennuksesta ja riittämättömyydestä. Ns. miesten ongelmat lisääntyvät naisilla koko ajan (alkoholismi, stressisairaudet). Ehkä pahinta on se, että naisen on täytynyt luopua avioliiton suomasta turvallisuudesta. Miehen ei tarvitse sitoutua saadakseen seksuaaliset tarpeensa tyydytettyä. Naisen ei ole lupa kieltäytyä seksistä, koska silloin hän ei ole aidosti vapautunut. Romanttinen rakkaus on vain myytti. Naisen ei kannata sitoutua, koska pettymykset ovat luonnollisia. “Vapautuminen” pelaa miehen pussiin, koska mies haluaa nauttia seksistä ilman sitoutumista. Väärin ymmärretty naisten ja miesten tasa-arvo romuttaa naisen toiveet kestävästä rakkaudesta. He menettävät uskonsa rakkauteen ja samalla miehenkin mahdollisuus sitoutumiseen katoaa. Miehen sitominen pysyvästi seksillä on vaikeaa.

Amerikan kouluissa runsas kolmannes tytöistä valittaa joutuvansa päivittäin nipistelyn, koskettelun ja seksuaalisten huomautusten kohteeksi. Toiselle kolmannekselle tällaista tapahtuu viikottain. Seksistä kieltäytyminen on poikkeavaa ja herättää kielteistä huomiota. Varhainen seksivalistus ei ole tuonut tytöille turvaa ja valinnan vapautta. Pojat saavat väärin toteutetusta valistuksesta aineksia tyttöjen ahdisteluun. Liian varhainen valistus herättää uteliaisuutta vaiheessa, jolloin seksuaaliset asiat eivät vielä ole ajankohtaisia. Kun opetuksessa hoetaan jatkuvasti “tässä ei ole mitään nauramista, tämä on ihan luonnollista”, seuraus onkin se, että häpeää ei tarvitse tuntea mistään, vaan häveliäisyyden rajojen ylittäminen on aivan luonnollista. Luonnollisten estojen tukeminen on tarpeen, koska ne vahvistavat turvallisuutta ja keskinäistä kunnioitusta. Ajatus kaiken kokeneista 12-vuotiaista lapsista on pelottava.

Puhe heikommasta sukupuolesta on feministien mukaan taantumuksellista, patriarkaalista ajattelua. Samalla kun feministit tekevät pilaa häveliäisyydestä ja siveydestä, he ihmettelevät, miksi miehet ovat pahoja. Naisten turvallisuus edellyttää ankaria rangaistuksia ja tiukkaa valvontaa. Mies ei ole sisäistänyt tasa-arvoa. Hän on oppinut juhlapuheissa käyttämään tasa-arvokieltä, mutta todellisuudessa hän ei arvosta naista. Miehet eivät valita, vaan valitukset tulevat naisilta. Miksi miehet ovat noin karkeita? Miksi he eivät sitoudu? Miksi minut hylättiin, vaikka annoin kaikkeni? Konservatiiveistakaan ei ole apua: Pojat ovat poikia. Totta kai poikien pitää saada päästää höyryä ulos. Tosi mies on aina vähän karkea ja ottaa naisen vaikka väkisin. Siitähän nainen pitää.

Vain naisen häveliäisyys voi kesyttää miehen. Jos hän pakottautuu toimimaan häveliäisyytensä vastaisesti, hänestä tulee heikko. Häveliäisyyttä ilmenee kaikissa kulttuureissa. Kyseessä ei ole vain alastomuuden peittäminen, koska myös alastomina elävät ihmiset kiusaantuvat ja joutuvat hämilleen, kun heidän häveliäisyysnormejaan rikotaan. Kun 100 vuotta sitten naisen nilkan tai peräti polven näkeminen säväytti, ei alastomuus nyt paljoakaan hetkauta. Sivistyneen miehen ei ollut lupa tuijottaa vierasta naista kadulla, saati puhutella häntä. Oikea eroottisuus katoaa sitä mukaa kuin häveliäisyys häviää.

Miesten ja naisten erot on haluttu kiistää. Naisten on vaikea kehua itseään julkisesti. Miehiltä se sujuu mainiosti. Kuitenkaan naisten ja miesten arviot vaikkapa taidoista ja itseluottamuksesta eivät eroa silloin, kun he saavat yksityisesti arvioida itseään. Tytöt hämmentyvät kaikesta paljon helpommin kuin pojat. Tämä on niin luonnollista, että siinä täytyy olla jotakin biologista. Vaikka naiset pukevat päälleen paljastavia vaatteita, he eivät kuitenkaan halua paljastaa kaikkea. Lyhyissä hameissa liikkuvilla naisilla on kova työ pitää hameensa kurissa. Miehille ei karkea puhe tuota tuskaa, naisille sen oppiminen on työlästä.

Seksuaalinen häveliäisyys liitetään aiheettomasti seksuaalisuuden torjuntaan. Väitetään, että naiset eivät ennen ole ymmärtäneet mitään seksuaalisuudesta. Jospa naiset kokevat seksuaalisuuden voimakkaammin kuin miehet? Tämänkin vuoksi häveliäisyyden kehittyminen oli tarpeen. Häveliäisyys ja seksuaalisuus liittyvät luontevasti toisiinsa. Viime vuosisadan lopun uimarannalta otetussa valokuvassa peitetysti puetut tytöt ovat ujosti valloittavia, jopa härnääviä, mutta nudistileirillä otetussa kuvassa kaikki ovat apaattisen oloisia. Eroottisuuteen kuuluu mysteeri, rakkauteen odottaminen ja yhteyden kokeminen. Näiden katoaminen latistaa seksuaalisuuden mielihyväpiikeiksi, joiden tavoittelu vaatii loputtomasti työtä.

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Irralliset seksisuhteet eivät tee onnelliseksi. Viime vuosikymmenien motto on ollut: “Jos se tuntuu hyvältä, tee se, mutta kun me olemme sen tehneet, ei se tuntunutkaan hyvältä.” Onnellisia ovat puolisot, jotka ovat sitoutuneet elämään yhdessä. Vapautumisesta puhuvia ärsyttävät tulokset, joiden mukaan uskovaiset, traditionaalisessa avioliitossa uskollisina elävät ovat kaikkein onnellisimpia.

Säädyllisyyteen perustuva elämä edellyttää naisilta yhtenäistä rintamaa. Vain silloin sitoutuminen on mahdollista. Jos osa naisista lipsuu, muut kärsivät. Kun säädyllisyys vallitsee, mies ei kehtaa vaatia seksuaalista kontaktia, ellei hän samalla sitoudu. Miehen on pantava energiansa yhden naisen valloittamiseen. Nykyinen malli on myös miehen kannalta ahdistava, koska naisen kielto on henkilökohtainen loukkaus. Kielto ei johdu kulttuurin normeista, vaan juuri minut on torjuttu. Miehen täytyy saada tahtonsa väkisin läpi, koska hänen luonnollisia oikeuksiaan on loukattu.

Arviointi

Kirjan arvostelut ovat olleet joko hyvin kiittäviä tai erittäin kriittisiä. Positiivista palautetta on tullut varsinkin nuorilta tytöiltä, jotka tuntevat elävänsä yliseksuaalisessa kulttuurissa, jossa rakkauteen suhtaudutaan yliolkaisesti. Kritiikissä Shalitia moititaan liiallisesta yleistämisestä ja erityisesti siitä, ettei hänen kuvaamansa malli ole koskaan toteutunut. Isät alistivat tyttäriään ja avioliitoissa naiset olivat usein alistetussa asemassa. Kun mennään kulttuureihin, joissa siveysnormit ovat hyvin tiukkoja, kuten arabimaissa, naisten osa ei ole kehuttava. (Arabimaista tosin välittyy ristiriitaisia tietoja). Kenties naiset eivät enää haluakaan sitoutua. He ovat oppineet arvostamaan riippumattomuutta eivätkä kaipaa miestä vaivoikseen.

Yhdysvalloissa muutokset ovat olleet nopeita. Olin lukuvuoden 1966-67 opiskelemassa Yhdysvalloissa. Tuolloin tytöt ja pojat erotettiin tiukasti toisistaan. Tyttöjen asuntoloissa oli alakerrassa tiukka täti vahtimassa. Parin vuosikymmenen kuluttua tulivat yhteiset asuntolat yhteisine vessoineen ja suihkuineen. Näin tehtiin tasa-arvon nimissä, mutta monien mielestä kyse oli yksityisyyden ja häveliäisyyden loukkaamisesta.

Osuuko Shalitin seksuaalivalistukseen kohdistuva kritiikki oikeaan? Eikö tietämättömyys johda raskauksiin, sukupuolitauteihin ja AIDSiin? Nykyajan lapset saavat joka tapauksessa “valistusta” omista lehdistään, televisiosta ja elokuvista. Nämä kuvaavat seksuaalisuuden luonnollisena, jopa arkisena. Pahin ongelma on hylkääminen, joka sekin voidaan pian korvata uudella suhteella. Muut ongelmat jäävät paljolti sivuun. Valistusta siis tarvitaan, mutta tuskin 10-vuotiaille on tarpeen opettaa yhdynnän tekniikoita. Ajoitus on mietittävä huolella. Mitään valistusta ei saisi olla ilman, että samalla puhutaan kunnioituksesta, toisen huomioimisesta ja hienotunteisuudesta. Valistuksen tulisi tapahtua lasten ja nuorten tarpeiden eikä aikuisten periaatteiden mukaan.

Eivätkö sekä naiset että miehet voisi olla lempeitä, huomaavaisia ja kunniallisia? Miksi naisilta pitää odottaa siveyttä ja miehiltä kunniallisuutta? Shalitin tulkinta perustuu miesten ja naisten erilaisuuteen. Kuvitelma, että he ovat samanlaisia johtaa edellä kuvattuihin ongelmiin. Miehet ja naiset voivat olla tasa-arvoisia hyvin monessa suhteessa, mutta eivät seksuaalisuuden ja rakkauden alueella.

Mikä on tilanne Suomessa? Ongelmia on Suomessakin aivan riittävästi. Aamulehti julkaisi 11.9.ennakkotietoja Päivi Honkatukian kyselystä 9-luokkalaisille tytöille. Lehden mukaan “lähes puolet tytöistä ilmoitti kokeneensa jonkinlaista seksuaalista väkivaltaa. Jotkut heistä raportoivat varsin intensiivisistä väkivallan muodoista. Raiskauksen yrityksen tai uhkaavan tilanteen oli kokenut viisi prosenttia haastatelluista. Äärimmäisten tilanteiden lisäksi kyselyyn vastanneet tytöt kertoivat lähentelyistä, kosketteluista, väkisin suutelemisesta ja sanallisesta ahdistelusta.”

Omissa onnellisuuteen liittyvissä tutkimuksissani naisten ja miesten välillä ei kuitenkaan ole eroja. Parisuhteessa elävät ovat keskimäärin hiukan onnellisempia kuin yksinäiset. Sekä miesten ja naisten tulevaisuuden toiveissa nousee vahvana esiin toivomus nykyisen parisuhteen kestävyydestä tai pysyvän suhteen solmimisesta. Monet avoliitossa elävät naiset haluavat solmia avioliiton, mutta vaikutelmaksi jää, että miehet eivät ole yhtä halukkaita sitoutumaan.

Vastakkain on kaksi seksuaalisuuden mallia. Toisen mukaan on kysymys yhdestä mielihyvän lähteestä muiden joukossa. Hyvä ruoka, liikunta, mietiskely, seksi. Miksi lykätä tätä lähdettä pitkälle tulevaisuuteen? Vaikkakin yliannostus voi olla haitallista kuten liikunnassakin, säännöllinen harjoitus on kaikille hyväksi. Seksistä kieltäytyjiä voidaan verrata liikunnasta kieltäytyviin. Vertailu liikuntaan on sikälikin paikallaan, että tähän malliin istuu hyvin kuva seksistä urheiluna tai kilpailuna. Mitä parempiin valloituksiin pystyy, sitä enemmän seksistä nauttii.

Toisen tulkinnan mukaan seksuaalisuus on jotakin aivan ainutlaatuista tyydytystä ja mielihyvää antavien asioiden joukossa. Kun seksuaalisuuteen yhdistyy rakkaus, yhdeksi lihaksi tuleminen, silloin ei enää voida puhua mielihyvästä, vaan syvää mielekkyyttä antavasta yhteydestä, jota vahvistaa kaikki se mitä yhdessä on jo koettu ja minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa.

Tätä jälkimmäistä tulkintaa Wendy Shalit haluaa puolustaa. Luultavasti useimmat kallistuvat tämän vaihtoehdon puolelle. Varmaan eri mieltä voi olla siitä, auttaako paluu häveliäisyyteen tai siveyteen pääsemään tähän tavoitteeseen. Paluu johonkin vanhaan on aina vaikeata, jollei mahdotonta. Kirja kuitenkin osoittaa sen, että häveliäisyyden – ja viattomuuden, joka sana sekin sopii tähän yhteyteen – pakonomainen torjunta johtaa murheellisiin seurauksiin. Toki kaikkein parasta on se, jos sekä naisia että miehiä kasvatetaan empaattisuuteen ja keskinäiseen kunnioittamiseen.