Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kiltit eivät ole kipeitä

Luettuani Aamulehdestä (8.9.) olleen jutun kiltteydestä minulle tuli ristiriitainen olo. Kirjoituksessa oli paljon sellaista, mihin voi yhtyä. On totta, että on ihmisiä, jotka kärsivät siitä, että eivät uskalla sanoa mielipiteitään ja jotka kokevat itsensä sen vuoksi heikoiksi ja arvottomiksi. Olen itsekin ollut lapsi siihen aikaan, kun lasten piti oppia olemaan hiljaa ja tottelemaan. Hyviä taitoja nämäkin, mutta rajansa hyvilläkin asioilla. En suinkaan halua turhentaa niiden ihmisten aitoja kokemuksia, jotka kokevat arvottomuutta tai jopa häpeää, vaan haluan puuttua siihen tapaan, jolla asia on tuotu esiin.

Kiltteys on tässä saanut kielteisen sävyn, mitä se ei lainkaan ansaitse. Filosofi Andre Comte-Sponvillen luettelemien hyveiden joukossa ovat esimerkiksi lempeys ja nöyryys, jotka ovat juuri kilttien ihmisten ominaisuuksia. Kiltteys on juuri sitä, mitä maailmassa tarvitaan. Se on hieno ominaisuus, joka ei suinkaan ole häpeän, vaan kiitoksen arvoinen. Tehokkuutta, aktiivisuutta ja jopa häikäilemättömyyttä – jotka eivät ole hyveitä – arvostava kulttuurimme on varustanut kiltteyden negatiivisilla sivumerkityksillä. Kiltteys on heikkoutta, saamattomuutta, kenties jopa sairautta. Jos jotakin pitää sairaudeksi sanoa, tuo sana soveltuu kovuuteen ja häikäilemättömyyteen, eikä kiltteyteen.

Kiltteys ei siis ole sairautta, joka vaatisi parantumista, vaan kyse on ihmisen luontaisista persoonallisista eroista, joilla usein on sekä hyvät että huonot puolensa. Kiltteys on ominaisuus, joka suuresti helpottaa yhteiselämää, sillä kiltti on kohtelias, lempeä, armelias, antelias ja suvaitsevainen ihminen. Nämä kaikki ovat hyveitä, siis ominaisuuksia, jotka edistävät yhteistä hyvinvointiamme. Monista hyveistä joutuu joskus maksamaan jotakin eikä kiltteys tee tästä poikkeusta. Kiltti ei halua tai jaksa taistella oikeuksiensa puolesta, mistä seuraa, että häntä voidaan käyttää hyväksi.

Vaikka ajattelen kiltteyden olemuksesta aivan eri tavoin kuin Anna-Liisa Valtavaara (jutussa haastateltu henkilö) voin yhtyä niihin ohjeisiin, joita hän antaa. Kiltteys on hieno asia, mutta toki muutkin hyveet, kuten oikeudenmukaisuus, totuus ja rohkeus ovat tärkeitä. Oman persoonallisuuden vastainen toiminta on usein vaikeaa, mutta jo sen tiedostaminen, että kilteillä on oikeuksia siinä kuin muillakin ihmisillä, on hyvä alku. Toinen tärkeä asia on tajuta, että kiltteys ei ole kipeyttä tai jotakin muuta heikkoutta tai vajavuutta, vaan hieno ominaisuus, jonka arvoa ei riittävästi ymmärretä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Käsittämätön tuomioperuste

“Poikajoukko pahoinpiteli kehitysvammaista” otsikoi Aamulehti 2.4. Kuvauksen mukaan uhriin kohdistui aivan uskomatonta raakuutta. Suomi ei ole oikeusvaltio, jos voimaan jää perustelu, että “uhrille ei aiheutunut vakavaa ruumiinvammaa tai hengenvaaraa”. Viestiikö tämä tuomio sitä, että koska kehitysvammainen ei ole aidosti tunteva ihminen, niin hänellä ei voi olla henkisiä kärsimyksiä? Kun jo ruumiiseen kohdistuneet teot olivat törkeitä, miten tuskallisia olivatkaan tämän pojan henkiset kärsimykset! Juuri tällaisissa tapauksissa yhteiskunnan tulee maksaa uhrille tuntuvat korvaukset ellei rikoksen tekijöillä ole maksukykyä. Myös pojan vaatima lähestymiskielto tulee saattaa voimaan. Aamulehden kuvauksen mukaan teko oli pitkäaikaista ja tietoista pahoinpitelylä, mikä oikeuden tulee sellaiseksi todeta.

Markku Ojanen
psykologian professori

Yhteiskunta Martti 2 kommenttia

Miten voin karkottaa virtahevon olohuoneesta?

1995

Tommy Hellsten marssitti olohuoneisiimme virtahevon. Mainio valinta ja monien mielestä todentuntuinen. Virtahepo tuntuu kuvaavan tilannetta alkoholistien perheissä. Isän – josta useimmiten on kysymys – alkoholismi on kuin virtahepo, joka ei mihinkään liikahda. Se viihtyy juuri siinä missä se on. Kun potkaiset sitä, se vain murahtaa. Juuri mitään ei ole tehtävissä. Ei varsinkaan, jos olet pieni lapsi. Et voi edes lähteä kotoasi pois. Korkeintaan voit piileskellä jossakin muussa huoneessa tai viettää mahdollisimman paljon aikaa poissa kotoa.

En vain ole ymmärtänyt, miksi virtahepo pitää raahata mukaan sieltä vanhempien kodista. Se vaatii hirmuisesti työtä ja vaivaa. Miten sen saa ulos ahtaasta ovesta ja sitten muuttoauton lavalle? Oman kodin seinään on tehtävä aukko, jotta se mahtuu sisään. Sen ruokkimisessa on hirmuinen työ.

Oletan, että saan vastaukseksi: Mutta sehän tulee mukaan kysymättä lupaa! Myönnän, että länsimaisessa ajattelussa on aineksia, jotka helpottavat mukaan ottamista. Kulttuuri pitää sitä ymmärrettävänä ja hyväksyttävänäkin. Ihminen nähdään tämän ajattelutavan mukaan lapsuutensa vankina. Mitä lapsuudessa tapahtuu, se sävyttää elämää aikuisena. Tiettyyn rajaan asti tämä on totta. Lapsuus vaikuttaa monin tavoin kehitykseemme. Nämä vaikutukset ovat kuitenkin aina monisyisiä ja epämääräisiä. Erittäin vaikeista olosuhteista lähteneistä enemmistö selviytyy hyvin. Alkoholistien lapset eivät tutkimusten mukaan ole erityisen kurjassa jamassa. Kenneth Sherin kirjassa Children of Alcoholics (Alkoholistien lapset) erot alkoholistien lapsien ja vertailulapsien välillä ovat pieniä. Alkoholistien lapsilla on ollut muihin verrattuna enemmän impulsiivisuutta, levottomuutta, vaihtelunhalua ja alentunutta itseluottamusta. Esimerkiksi ahdistuneisuudessa ja sosiaalisuudessa ei ollut eroja. Tietenkin vanhempien alkoholismista kaikkine siihen liittyvine ongelmineen jää kurjia muistoja.

Alkoholistien lasten kokemuksiin aikuisena vaikuttaa suuresti se, miltä elämän nyt tuntuu. Jos sinulla menee hyvin, tuskin jatkuvasti mietit kovaa kohtaloasi: “En voi olla onnellinen ja tyytyväinen, koska vanhempani ryyppäsivät. Olen epäonnistunut ihminen, koska vanhempani joivat.” Ajattelet pikemminkin näin: “Onneksi tuo aika on takanapäin ja saan elää omaa elämääni. Voin ymmärtää vanhempianikin, vaikka en voi hyväksyä mitä he tekivät. Heidän elämänsä oli omalla tavallaan hyvin vaikeata.”

Jos sinulla menee huonosti, on aivan luonnollista syyttää vaikeuksista vanhempia. Kaikki olisi hyvin, jos vanhemmat eivät olisi ryypänneet. Jokainen tervejärkinen tosin myöntää, että ihan kaikesta ei vanhempiaan voi syyttää. Ei varsinkaan, jos on jo vaikkapa 50-vuotias. Vaikeus on varmaankin siinä, mikä osuus omista ongelmista vanhemmille on annettava. Onko se 100%, 95%, 50% vai 5%? Jos lapsuus predestinoi tulevan elämän, on syyttely aivan turhaa. Kaikki on ennalta määrättyä. Olemme kuin karman lain alaisia. Mikään ei koskaan voi muuttua miksikään. Miksi syytellä vanhempia, jotka ovat omien vanhempiensa muovaamia? Jos emme usko näin, vapaalle tahdolle jää jokin osuus. Silloin ihminen pystyy tekemään valintoja. Onko lapsuudessaan huonot eväät saanut jotenkin kyvyttömämpi päättämään asioistaan? Ei välttämättä. Koko ongelman ydin on ihan muualla kuin vanhemmissa tai geeneissä, joita myös voisi syyttää. Muutos on se, mikä on vaikeata. Miten elämäni voi muuttua, jos minulla menee huonosti?

“Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan, vaan sopeutuu sen olemassaoloon.” (Hellsten)

Usein tuo ilmiö on toisen tai molempien vanhempien alkoholismi.

Kirjan diagnoosi puhumattomista traumoista osuu paljolti oikeaan. Sen osoittaa jo se suosio, jonka kirja on saavuttanut. Läheisen ihmisen, useimmiten isän, alkoholinkäyttö on asia, jota lapsen on vaikea käsitellä. Vaikeaa on etenkin silloin, kun isä käyttäytyy väkivaltaisesti. Kokemukset voivat olla hyvin traumaattisia. Lapsen on tällaista käyttäytymistä mahdotonta ymmärtää. Hänelle syntyy käsitys, että hänessä itsessään on jotakin vikaa. Ehkä hän on aiheuttanut nämä ongelmat tai ainakin niitä pahentanut.

Sairaus hoidetaan tunnistamalla, läpielämällä ja ymmärtämällä sairauden syyt. Tärkeintä on irrottautua tällaisista riippuvuussuhteista. Kun oma tila ymmärretään sairaudeksi, silloin siitä ei tarvitse kokea häpeää. Tämä on varmasti monille ahdistusta kokeville viesti, jotka tuottaa helpotusta.

Kenneth Sher kuvaa tätä tulkintaa seuraavasti: “‘Aikuiset lapset’ liike välittää viestiä, jonka mukaan sinun tulisi kohdata kaoottinen lapsuutesi ja työskennellä sen kivun läpi, jonka olet torjunut. Miljoonat aikuiset voivat tuntea tuskalliset lapsuuden kokemukset omikseen ja yhdistää nämä kokemukset nykyisiin vaikeuksiinsa. Oman minän tunnistaminen aikuiseksi lapseksi aloittaa näin toipumisprosessin, prosessin, josta usein tulee ‘elämäntyyli’. Nykyinen n.s. ‘vanhempien lyöminen’, vanhempien syyttäminen omista ongelmistaan, on muodostunut pakkomielteeksi ja myös kannattavaksi liiketoiminnaksi.”

Tällainen kirjoittelu on ollut Sherin mukaan niin yksipuolista, että siitä on kirjoitettu parodioita: Alkoholistien aikuiset serkut ja Alkoholistien aikuiset lemmikkieläimet ovat saaneet oman analyysinsä.

Läheisriippuvuuden käsite korostaa yksilön riippumattomuutta. Sen lähtökohtana on tulkinta ihmisestä uhrina. Ihminen joutuu riippuvaksi muista. Läheiset ihmiset rajoittavat häntä. Hänen sisällään on jotakin sanomattoman hyvää, jonka ympäristö turmelee. Ratkaisuksi tulee paluu lapsuuteen, onnelliseen ja viisaaseen lapsuuteen. Hellstenin mukaan “uudelleen syntyminen tarkoittaa yhteyden syntymistä tähän sisäiseen viisaaseen ja ikuiseen lapseen ja elämän muotoutumista siitä käsin.”

Ihminen varmaankin tarvitsee lapsenomaisuutta voidakseen kohdata arkiset ongelmat. Mikään paluu lapsuuteen ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tässä lapsen ylistyksessä jää huomiotta lapsen itsekeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Takana on ajatus, että jos vanhemmat eivät lasta pilaisi, kaikki olisi hyvin.

Läheisriippuvuuteen kuuluu ulkoa ohjautuminen, kontrollin säilyttäminen, kyvyttömyys luottaa, heikko minuuden kokemus, suorituspaine, ylivakavuus, sairasteleminen ja hengellisyyden puuttuminen. Sherin kirjallisuuskatsauksen mukaan tästä “syndroomasta” ei ole mitään selvää tieteellistä näyttöä. Kyseessä ovat ominaisuudet, jotka voivat seurata mitä tahansa stressiä. Siinä on kuitenkin jotakin samaa kuin James Pennebakerin kuvaamassa “estyneessä persoonallisuudessa”, jolle on ominaista varovaisuus, sääntöjen noudattaminen, sulkeutuneisuus, tunteiden karttaminen, ulkonainen tyyneys, itseluottamuksen puute ja korkea verenpaine. Kyseessä on Pennebakerin mukaan paljolti geneettinen ominaisuus, joka muodostaa riskitekijän traumojen ilmetessä. Pennebakerin estynyt persoonallisuus ei kuitenkaan muistuta sitä, millaisiksi alkoholistien lapset on tutkimuksissa kuvattu, vaan on osin jopa sille vastakkainen.

Se, mitä alkoholistiperheen lapsi voi saada taakakseen, voi sisältää monia asioita:

  1. Traumaattisia kokemuksia (pahoinpitely)
  2. Turvattomuutta
  3. Läheisyyden, rakkauden puutetta
  4. Ymmärtämyksen puutetta
  5. Vihan tunteita
  6. Vaille jäämisen, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia

Se, mitä näistä jää päällimmäiseksi, vaihtelee. Kaikki nämä tunteet Hellsten on tuonut havainnollisesti esiin. Hänen tarjoamansa hoitomalli sen sijaan edustaa vain yhtä tulkintaa. Pennebakerin tutkimukset osoittavat, että yksi läpipuhuminen voi riittää trauman selvittämiseen. Toinen, joka jo tunnistaa tilansa, tarvitsee vahvan kokemuksen siitä, että vanhempien projekti on jo päättynyt. Minulla on oma projekti. Puheet sairaudesta tai sairauden kaltaisesta tilasta eivät enää ole hyödyksi. Läheisriippuvuus tuskin korjautuu sillä, että sen valtaan joutunut henkilö ripustautuu pitkiksi ajoiksi terapeutteihin.

Suurin Hellstenin tulkinnan ongelma on siinä, että “sairauden oireet” ovat niin epämääräisiä ja yleisiä, että jokainen voi ne itsessään tunnistaa. Kukapa meistä ei ainakin ajoittain tuntisi, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Yritämme myös kulttuurimme ehtojen mukaisesti pitää tunteemme ainakin kohtuullisesti kurissa. Suorituspaineet ovat tuttuja kaikille. Elämä vetää vakavaksi. Välillä on tunne, ettei ihmisiin voi luottaa; pettymyksiä tulee väkisinkin. Emme varmasti osaa olla hengellisiä sillä tavalla, kuin Hellsten meiltä odottaa. Kuka meistä todella tietää kuka tai mikä hän on. Olemme siis kaikki enemmän tai vähemmän läheisriippuvia, minkä Hellsten kirjassaan toteaakin.

Länsimaisen ihmisen todellinen ongelma on siinä, että hän haluaa olla riippumaton ja itsenäinen. Kuitenkin hänellä on kaipuuta johonkin täydelliseen turvalliseen lapsuuteen, jossa hän voisi elää vailla mitään esteitä tai rajoituksia. Mutta jos on riippuvainen jostakin, menettää jotakin itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Jos taas on itsenäinen ja riippumaton, tuntee olonsa turvattomaksi ja kaipaa rakkautta.

Läheisriippuvuus on paljolti juuri sitä länsimaisen ihmisen tuskaa, jonka hän on saanut tullessaan minästään tietoiseksi. Hän haluaa toteuttaa itseään ja tulla täydelliseksi. Tämä tie on kovin tuskallinen. Siellä on vähän voittoja ja paljon tappioita.

Tuo läheisriippuvuutta aiheuttava “voimakas ilmiö” voi olla ihmissuhteisiin liittyvää todellista julmuutta tai kokemusta siitä, että ei ole voinut toteuttaa itseään. Edellisiä voidaan nimittää traumaattisiksi kokemuksiksi, jälkimmäiset taas edustavat minäkeskeisen kulttuurin ongelmia.

Yksilötasolla kummankin hoito on mahdollista. Ihminen voi vapautua traumoistaan ja minäkeskeisyydestään, mutta koko yhteiskunnan tasolla muutos on paljon vaikeampaa. Kulttuurimme kulkee kohden yhä suurempaa minäkeskeisyyttä, jolloin me yhä herkemmin tunnistamme erilaisia riippuvuussuhteiden ongelmia. Kasvatuksen puutteita ja suoranaisia virheitä on vaikea ennalta ehkäistä. Mikään ei viittaa siihen, että viinaa juotaisiin merkittävästi vähemmän lähivuosina. Lasten elämä on tosin muuttunut monessakin suhteessa turvallisempaan suuntaan. Tätä on edistänyt terveydenhuollon ja sosiaalihuollon kehittyminen. Myös kulttuurissa on tapahtunut muutoksia. Lapsen pahoinpitely kurin nimessä ei ole enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Lasten elämä on ainakin fyysisesti turvallisempaa kuin joskus aikaisemmin.

Tulisiko lapsia – tai ihmisiä yleensä – jotenkin tunnistaa huomaamaan, milloin he ovat läheisriippuvuuden tilassa? Vai onko se täysin mahdotonta niin, että jokaisen täytyy käydä tiensä loppuun asti? Auttaako lasta, jos hän tiedostaa, että hänen isänsä on alkoholisti ja siitä, ei mistään muusta, aiheutuvat perheen vaikeudet?

Tulevaisuutta – ja jo nykyhetkeäkin – sävyttää se, että suhtautuminen riippuvuuteen on ahdistunutta. Olenko minä liiaksi riippuvainen aviopuolisostani? Ovatko minun lapseni liian riippuvaisia? Vaarana on mennä toiseen äärimmäisyyteen, kuten Neil Postman on kirjoissaan kuvannut. Lapsuus lyhenee, koska kulttuuri edellyttää heidän itsenäistyvän. Kun lapset eivät ole valmiita itsenäisyyteen, seurauksena on monien ongelmien ja etenkin nuorisorikollisuuden kasvu.

Hellstenin tulkinnan ongelmat voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin hänen kuvaamansa läheisriippuvuuden ongelma on niin yleinen, että se luonnehtii yleisesti länsimaisen ihmisen tilaa. Ihminen kokee itsensä kuristetuksi ja rajoitetuksi ja kaipaa vapauteen. Hän on tiedostanut oman minänsä eikä tule sen kanssa toimeen. Se on kuin syöpä, joka jatkaa kasvuaan ja vaatii itselleen kaiken. Lapsuuteen palaaminen tuntuu kelpaavan ratkaisuksi. Ideaalinen lapsuus on sekä turvallinen että itsekkyyden salliva.

Toiseksi alkoholistien – tai ylimalkaan ongelmaperheiden – lapset ovat hyvin kirjava joukko, jota n.s. läheisriippuvuus ei tutkimusten mukaan kuvaa kuin joiltakin osin. Ainakin yhtä paljon kuin “läheisriippuvuutta” esiintyy monia muita sosiaalisia ja psykologisia ongelmia. Enemmistö alkoholistien lapsista selviytyy tyydyttävästi tai jopa hyvin elämässään.

Kolmanneksi läheisriippuvuuden mieltäminen sairaudeksi laajentaa sairauden käsitteen niin laajaksi, että siihen uppoaa kaikki inhimillinen kärsimys, ahdistus ja kurjuus. Ei enää ole vuorovaikutusongelmia, joita voitaisiin yhdessä käsitellä ja ratkaista. Tämän tulkinnan mukaan on johdonmukaista, että isät, äidit, omaiset ja aviopuolisot työnnetään syrjään. Heistä ei ole apua sairauden hoidossa. Tyly tulkinta!

Ihminen pitää tulkinnoista, jotka vapauttavat hänet vastuusta. Tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, koska minäkeskeinen aika asettaa ihmisen jatkuvasti koetteelle. On helpotus huomata, että vika ei ollutkaan minussa, vaan siinä, että olohuoneessa olikin virtahepo. Mutta siirtyykö virtahepo nyt psyykkisen järjestelmän sisälle kannettavaksi ja pohdittavaksi? Se on niin suuri ja vahva eläin, että sen karkottaminen on vaikeaa. On johdonmukaista paeta sitä.

Tässä tarvitaan Hellstenin kaipaamaa lapsenomaisuutta. Kenties tuo virtahepo voitaisiin kesyttää sirkuseläimeksi. Ehkäpä sen voidaan kuvitella pienenevän hiiren ja kärpäsen kokoiseksi. Ehkäpä jokaisessa kodissa on jokin sinne kuulumaton eläin? Siellä voi olla kirahveja, apinoita, sarvikuonoja ja vaikka mitä.

En halua vähätellä ihmisten lapsuudessa tai aikuisena kokemia ongelmia, vaan halua korostaa sitä, että kysymys on aina tulkituista tapahtumista. Mitä kauempana nuo kokemukset ovat, sitä useampi tulkinta niihin sopii. Tällä hetkellä tarjolla on kaksi tulkintaa. Toisaalta ihminen on vastuussa itsestään ja siitä mikä hänestä tulee, toisaalta hän tietyissä tilanteissa saa luopua vastuusta ja jättää koko ongelman muiden haltuun. Edellistä voidaan nimittää sisäistäväksi tulkinnaksi ja jälkimmäistä ulkoistavaksi tulkinnaksi. Edellinen on koko minäkeskeisen kulttuurin tukipilari, jälkimmäinen on tieteen edustama tulkinta. Ulkoistava tulkinta näkyy erityisesti lääketieteessä.

Näiden tulkintojen rajankäynti on vaikeata. Milloin tulee ottaa vastuuta, milloin se tulee luovuttaa? Alkoholismi sinänsä on hyvä esimerkki ongelmasta, joka voidaan tulkita eri tavoin. Se voidaan nähdä moraalin heikkoutena, vastuuttomuutena tai biologisena sairautena.

Sisäistävä tulkinta pätee erityisesti suoritusten alueella silloin, kun kyseessä on normaaliksi hyväksyttävä tulosten vaihtelu. Koulussa ja työelämässä selviytyminen on ihmisestä itsestään kiinni. Jos hän ei pärjää, on se hänen oma vikansa, jos menestyy, saa hän ottaa kunnian itselleen. Ulkoistava malli vallitsee siellä, missä suoritusten, kokemusten tai tunnetilojen poikkeavuudet ns. normaalista tasosta ovat kovin silmiinpistäviä.

Missä ihmisen vastuu alkaa ja missä se päättyy on lopulta arvoitus ja sellaisena se pysyy. Sisäistävä tulkinta on edelleen vallitseva lainkäytön alueella. Ihmiset ovat vastuussa tekemisistään tiettyyn rajaan asti. Tälläkin alueella ulkoistavan tulkinnan alueelle viedään rikokset, jotka ovat kovin käsittämättömiä tai kummallisia.

Voiko alkoholistin lasta pitää vastuussa aikuisiän ongelmistaan? Hellsten vastaa että ei. Kyseessä on sairaus tai sairauden kaltainen tila. Tulkinta on siinä mielessä perusteltu, että lapsi on ollut uhri eikä voinut valita vanhempiaan. Sen sijaan myöhemmin hänellä oli jo monia valinnan mahdollisuuksia. Saako 50- tai 60-vuotias yhä vedota lapsuutensa vaikeuksiin?

Mielestäni ei saa vedota. Vanhempien hallussa olleen projektin täytyy jossakin elämän vaiheissa muuttua omaksi projektiksi. Irrottautuminen on sekä tiedostamaton että tietoinen prosessi. Irrottautumista voidaan edistää erilaisilla muutoksen strategioilla. Kun kyseessä ovat psyykkiset ongelmat, puhutaan psykoterapiasta. Tämän alueen runsas tutkimustieto ei tue tulkintaa, jonka mukaan Hellstenin tarjoama muutoksen malli olisi erityisen hyvä, vaan on pikemminkin niin, että tästä mallista on niukasti tieteellistä näyttöä. Tutkimusten mukaan traumoista ja muistakin ongelmista vapaudutaan parhaiten strategioilla, jotka irrottavat yksilön tuhoavista ajattelun kehistä mahdollisimman nopeasti. Tavoitteena on matka aikuisuuteen, eikä siihen yhtenä osana tarvita paluuta lapsuuteen.

Vastaus tämän kirjoituksen otsakkeena olevaan kysymykseen on yksinkertainen. Virtahepoa ei oteta mukaan, kun kotoa lähdetään. Hoitakoot vanhemmat sen, kun kerran ovat sen sinne hankkineet. Jos se ei viihdy vanhempien kotona, vaan haluaa väkisin tulla mukaan, sitä ei saa ruokkia. Nääntyköön nälkään. Jos tämäkään ei auta ja sitä virtahepoa tulee välillä ruokittuakin, niin se kannattaa kesyttää ja nähdä siinä jotakin myönteistä. Kenties sen lantaa voidaan käyttää puutarhassa. Ihminen voi oppia vaikeistakin asioista – ja ehkä juuri niistä. Jopa virtahepoon on opittu sopeutumaan. Melkoinen urotyö kaiken kaikkiaan. Se ei ole ollut helppoa, mutta se on opettanut monia tärkeitä asioita.

Nämä ratkaisut tarkoittavat tietoista irrottautumista ja vastuun ottamista. Ongelmia pahentaa niiden hautominen ja itsesäälissä kiemurtelu. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ongelmista pitäsi puhua. Yksi mahdollisuus on elämäkerran kirjoittaminen. Se antaa mahdollisuuden arvioida omaa elämää ja nähdä se aivan uudessa valossa. Sen jälkeen elämäkerta arkistoidaan ja annetaan sen rauhassa pölyttyä. Kaapin päälle hankitaan lasinen virtahepo, johon aika ajoin luodaan merkitseviä katseita.

Kommentteja 10 vuotta myöhemmin (2005)

Tämän kirjoituksen johdosta olen saanut hyvin kriittistä palautetta. Hiljattain nimettömässä palautteessa sain kuulla kunniani. Ei niinkään perusteluja, vaan yksinkertaisesti olin tietämätön ja asiantuntematon. Luin kirjoitukseni uudestaan. Voi olla, että kirjoitin sen liian kevyeen sävyyn, sillä toisen tai molempien vanhempien alkoholismi on ankara asia. Se jättää ilman muuta haavoja tällaisia asioita kokeeseen. Ennen kaikkea kysymys on suuresta vääryydestä, sillä jokaisella lapsella on oikeus turvalliseen kotiin. Alkoholisti-isät voivat pahoinpidellä vaimoaan ja lapsiaan ja alkoholistiäidit voiva hekin olla väkivaltaisia ja laiminlyövät perhettään.

Ehkä olen aliarvoinut jotakin vapautuksen tarvetta, tietoisuutta siitä, että en ole syyllinen perheen kaaokseen. Tuntuu vain oudolta ajatella, että vielä myöhemmällä iälläkin voisi noista ongelmista syyttää itseään. Onhan ilman muuta selvää, että vanhempien käyttäytyminen on aiheuttanut monia ikäviä ja jopa kauheita asioita kaikkien perheenjäsenten elämään.

Psykologiassa puhutaan kuitenkin hallinta- tai selviytymiskeinoista eikä läheisriippuvuudesta, jota pidetään populaaripsykologian käsitteenä. Ihmiset käyttävät niitä keinoja, jotka heiltä parhaiten luontuva ja joista he ovat nähneet malleja. Joku vetäytyy, toinen vastustaa, kolmas hoitaa asiat muidenkin puolesta. Ilman muuta vaikeissa olosuhteissa voidaan oppia sellaisia toimintatapoja ja hallintakeinoja, jotka voivat myöhemmin johtaa vaikeuksiin tai joista joutuu maksamaan kovan hinnan. Näiden monimutkaisten asioiden pelkistäminen läheisriippuvuudeksi ei auta paljoakaan.

Kieltämättä olen aliarvioinut sitä merkitystä, joka jonkin epämääräiseltä vaikuttavan asian nimeämisellä on. Tämä on hyvin tavallista psykologiassa ja psykiatriassa. Jollekin asialle annetaan uusi nimi, jolloin tuo asia on ikään kuin selitetty. Aikoinaan sana “neuroosi” oli hyvin suosittu ja sitä käytettiin paljon. Nyt sitä ei samalla tavalla käytetä. Se kuvasi hyvin laajasti ihmisen ahdistusta, hermostusta, levottomuutta, huolestumista, pelkoja, varautuneisuutta ja monia muitakin kielteisiä asioita. Se itse asiassa vastaa melko tarkasti niitä oireita, joilla lähesriippuvaisia ihmisiä kuvataan. Kun tällaista ihmistä sanottiin neuroottiseksi, se tuntui tekevän asian jollakin tavalla ymmärrettäväksi. Hoidon kannalta asia ei tullut autetuksi.

Sama pätee läheisriippuvuusdiagnoosiin. Kun asia on todettu, mitä sille pitää tehdä? Vaihtoehtoja on tasan yhtä monta kuin ennen “diagnoosia”. Ratkaisut riippuvat monista eri asioista eikä yhtä valmista ratkaisua ole.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Päiviö Latvus – Ymmärryksen siivet

Ajatuksia Päiviö Latvuksen kirjasta Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista. Espoo: Omega kirjat, 2000.

Seuraava kirjoitus on pikemminkin sarja Päiviö Latvuksen kirjan pohjalta syntyneitä pohdintoja kuin varsinainen kirja-arvostelu. Kirjaa ei yksinkertaisesti voi lukea ottamatta koko ajan kantaa niihin lukuisiin kysymyksiin joita kirja herättää.

Kirjan perusidea on mielenkiintoinen. Lännen kulttuurin myönteinen kehitys liitetään lapsen ja naisen aseman parantumiseen. Kehityksessä kristinuskolla on ollut suuri merkitys. Yleensähän ajatellaan niin, että kulttuurin yleinen vapautuminen ja demokratisoituminen on parantanut naisen ja lapsen asemaa. Latvus ei varmaankaan kiellä kehämäisiä vaikutuksia, mutta kyseessä on kuitenkin varsin radikaali tulkinta. Useinhan kehitys halutaan nähdä vapautumisena kristinuskon ankarista kahleista unohtaen samalla sen, että ihmisoikeudet ovat toteutuneet nimenomaan lännessä. Myös tiede on kehittynyt kristinuskon vaikutuspiirissä. Viittaamalla esimerkiksi Galileihin tai Darwiniin annetaan kuva, jonka mukaan kristinusko ja erityisti katolinen kirkko olisi vastustanut tiedettä.

Juutalais-kristillisessä traditiossa on monia sellaisia piirteitä, jotka ovat edistäneet ihmisen todellista valistumista, ihmisen arvon tiedostamista. Kristinusko pudotti miehen korkealta jalustalta ja kolauttanut rajusti hänen ylpeyttään. Uusi Testamenttihan on täynnä esimerkkejä miehen sokeudesta, ylpeydestä ja armottomuudesta. Vahva Pietari nöyrtyi niin perusteellisesti, että purskahti itkuun. Pappi ja leeviläinen kävelivät ohitse. Opetuslapset kiistelivät siitä, kuka on suurin. Opetuslapset olivat tavallisia ihmisiä, kaikkea muuta kuin sankareita. Naiset saivat ensimmäisinä tiedon siitä, että Jeesus on noussut kuolleista. Jeesus asetti lapsen opetuslapsien keskelle ja kehotti heitä tulemaan lapsen kaltaisiksi. Tämä oli niin rajua opetusta, että sitä miehet eivät kestäneet, vaan torjuivat sen ja toimivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Länsimainen kulttuuri ei ollut valmis hyväksymään miehen aseman alentamista.

Historia on täynnä mahdottomia kysymyksiä. Mikä sai helleenit tutkimaan maailmaa ja pohtimaan ihmisen olemusta? Miksi Kiinassa tehtiin monenlaisia keksintöjä, mutta käsitystä tieteestä, systemaattisesta tiedon keräämisestä, ei silti syntynyt? Miksi islamin tiede koki nousun ensimmäisen vuosituhannen lopussa, mutta sen jälkeen mitään vastaavaa ei ole tapahtunut?

Latvus esittää suuren määrän retorisia kysymyksiä. Suuri osa niistä jää vastaamatta. Historia ei mitään lopullisia vastauksia voi antaakaan, parhaimmillaankin vain tulkintoja, uskottavia kertomuksia niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet jotakin.

Kun ajattelemme Kreikan tieteen valtavaa kehitystä, se näyttää liittyvän ajattelun yleiseen vapautumiseen. Tiede ei voi kehittyä ilman vapautta esittää tulkintoja ja mielipiteitä. Latvuksen teesiin sopii se, että Ateenassa naisen asema oli aikakauteen nähden kohtalaisen hyvä, joskaan hän ei esiintynyt julkisuudessa. Naisten arvostus näkyi jo joonialaisilla 200 vuotta ennen Platonia. Aristoteles arvosti puolisoaan ja yleensä naisia. Tässä hänen pehmeydessään piilee syy siihen, että häntä kiinnosti arkinen, empiirinen maailma. Miehillä on taipumusta viehättyä ideoiden maailmasta ja antaa järjelle ylikorostunut asema. “Feminiinisyys hakeutuu tunteiden ja koko olemuksensa sävyttämänä konkreettisten asioiden pariin, maskuliinisuus taas abstraktien ja universaalinen kokonaisuuksien pohdintaan” (s. 51).

Tässä on oikeastaan Latvuksen esittämän tulkinnan ydin. Se vaikuttaa aluksi kaavamaiselta miehen ja naisen ominaisuuksien tulkinnalta, mutta kun kyseessä on myönteiseksi tarkoitettu kuva, ei tätä ole syytä ankarasti arvostella. Olipa kyse biologiasta tai kulttuurista, naisen maailma on ollut ahtaampi ja hänen on täytynyt kiinnittää huomiota arkisiin asioihin. Hänen keskeinen tehtävänsä on ollut pitää huolta lapsista sekä kodin hoitamisesta. Fyysinen voimakkuus ja sen tueksi kehittynyt kulttuuri on antanut miehelle luvan alistaa naisia, käyttää voimaa, valloittaa ja hallita. Latvus voi hyvinkin olla oikeassa siinä, että tämä tilanne johtaa helposti hybrikseen, jossa kaikki on hyvää niin kuin on. Mitä tutkimista ja pohtimista siinä tarvitaan? Tieteessä hallinnan ja nöyryyden on oltava tasapainossa. Etenkin kuin puhumme psykologiasta on vaikea ajatella tutkimuksen lähtevän liikkeelle kulttuurista, jossa tutkija – aluksi aina mies – on täydellinen olento vailla kykyä pohtia omaa tilaansa. Jos mies tulee lapsena nujerretuksi, hän puolestaan haluaa nujertaa muita mieheksi tultuaan. Jos taas lapsi on saanut riittävästi vapautta ja rakkautta, hän katsoo avoimesti ympärilleen, on luova ja empaattinen.

Roy Baumeister on kuvannut ihmisen itsetiedostuksen kehitystä psykologian näkökulmasta. Hänen mukaansa vielä keskiajan ihminen oli ulkoisen ohjaama (vrt. Riesmanin tulkinta), velvollisuuksien sitoma ja kohtaloonsa uskova. Vain hitaasti hän alkaa tunnistaa sisäisiä tiloja niin, että on syytä puhua minuuden kehittymisestä. Uskonpuhdistus antoi tälle kehitykselle voimakkaan sysäyksen. Kulminaatio on ehkä jossakin 1900-luvun taitteessa, jolloin myös psykologia nousee. Minuuden löytäminen ja psykologia liittyvät läheisesti yhteen. Mitä enemmän ihminen pohtii omaa tilaansa, sitä enemmän psykologialle löytyy tilaa.

Tämä tulkinta merkitsee myös sitä, että ihminen ei nyt ole sama kuin 200 tai 2000 vuotta sitten. Kuitenkin Aristoteleen, Paavalin tai Senecan kirjoitusten lukeminen tuntuu vievän pohjaa Baumeisterin tulkinnalta. Eikö Aristoteleella, Paavalilla tai Senecalla ollut minuutta? Heidän kuvauksensa ihmisestä ja ihmisenä olemisesta tuntuvat täysin tuoreilta. Vai olivatko he täysin poikkeuksellisia ihmisiä? Historian tutkimuksen suuri ongelma on siinä, että emme tiedä, mitä ihmiset yleisesti ajattelivat. Jotkin ihmisen suhteesta omaan itseensä kertoo kuitenkin se, että aluksi hän tutki tähtiä ja vasta noin sadan vuoden ajan on tutkittu myös ihmistä empiirisesti. Varmaan Aristoteles osasi tehdä osuvia havaintoja, mutta kesti kauan ennen kuin huomattiin, että tietoja voi kerätä myös systemaattisesti ja jopa kokeita tehden.

Latvus nostaa esiin tärkeitä juutalais-kristilliseen traditioon liittyviä tekijöitä. Tämän tradition kuva ihmisestä on realistinen, aikakäsitys on lineaarinen, maailma on looginen ja järjestynyt, ei perin juurin paha, vaikka kylläkin turmeltunut. Ennen kaikkea ihminen ei ole avuton, vaan voi ainakin jossain määrin vaikuttaa ympäristöönsä ja ennen kaikkea omaan itseensä. Jumala ei ole vain ideoiden maailmassa, vaan myös materiassa. Ihminen ei saastuta itseään tutkimalla konkreettisia asioita.

Tieteen kehitystä ehkäisee maailman näkeminen vain varjomaisena, jatkuvasti toistavana, kaoottisena ja ennustamattomana – tai kohtalon tai Jumalan tiukasti ohjaamana. Edellisessä tapauksessa tiede on turhaa, koska se ei johda mihinkään, jälkimmäisessä tapauksessa tiede on tarpeetonta ja voi jopa olla Jumalan tarkoitusperien vastaista. Jumala on luonut juuri sellaisen maailman kuin on halunnut. Ihmisen ei ole tarpeen tyrkyttää omaa viisauttaan ja kuvitella löytävänsä jotakin sellaista, mitä ihmiselle ei ole ilmoitettu.

Mikä estää tiedettä estää myös halua muuttaa ihmisen osaa. Se on turhaa aivan samoista syistä kuin mitä edellä on kuvattu. Ihmisen osa on mikä on, se ei muuksi muutu. Kenties hänellä on mahdollisuus palata johonkin parempaan elämänmuotoon jatkuvan kiertokulun saatossa tai sitten hänen on tyytyminen siihen mitä Jumala on hänen varalleen ennalta määrännyt.

Kumpikin oppi merkitsee usein sitä, että vahvat saavat toimia niin kuin hyväksi näkevät. Ihmisten arvon erilaisuus hyväksytään eikä sitä ole tarpeen kiistää. Armeliaisuuden opetus saattaa lievittää näiden tulkintojen kovuutta. On itsestään selvää, että miehet ovat vallassa ja ettei varakkaiden tarvitse tuntea syyllisyyttä rikkauksistaan.

Juutalais-kristillinen ja myös antiikin traditio opettaa toisin. Profeetat vaativat oikeutta hämmästyttävän tiukasti. Paljon vähemmästäkin päät ovat pudonneet. Vielä tätäkin radikaalimpi on tulkinta, jonka mukaan ihminen on arvokas sellaisena kuin hän on. Kun antiikki tarjosi demokratiaa vapaille kansalaisille, kristinuskoa saattoivat viedä eteenpäin yhtä hyvin orjat, naiset ja kalastajat kuin korkeasti oppineet miehet. Tämä oli niin mahdoton ajatus, että mies ei voinut sitä kestää. Keskiajalla syntyi omalaatuinen hierarkkinen järjestelmä, jossa kaikkea punnittiin aseman ja arvokkuuden näkökulmasta. Maallisen hierarkian huipulla oli kuningas, sitten aatelisto, papisto ja jossakin alhaalla rahvas. Mies oli naista ylempi, isäntä palvelijaa. Hengellisellä alueella jossakin korkealla oli paavi, sitten piispat sitten seurakuntien johtajat ja niin edelleen. Annettiin ymmärtää, että tätä Jumala edellytti, jopa vaati. Vapaalle tahdolle tai ihmisen minuudelle ei jäänyt paljon tilaa. Tieteellä ei ollut suurta merkitystä, varsinkaan empiirisellä tieteellä ei tällaisessa maailmassa ollut sijaa. Luostareissa kuitenkin kopioitiin ja säilytettiin aikaisempia tekstejä ja harjoitettiin filosofiaa ja teologiaa. Ne olivat omalaatuisia saarekkeita tiedettä vieroksuvan maailman keskellä. Mikä hidasti yhteiskunnallista – ja myös tieteen – kehitystä 500 -luvulta aina 1000-luvulle asti? Latvuksen mukaan syynä olivat kansainvaellukset ja Rooman moraalinen rappio. Tämä sekasortoinen tila pakotti huolehtimaan arkisen elämän tarpeista ja henkinen elämä kuihtui.

Tämä hierarkkinen maailma alkoi murtua renessanssin, humanismin, uskopuhdistuksen ja valistuksen myötä. Mikä sai muutoksen aikaan? Latvus nostaa esiin aika yllättäviä tekijöitä. Italian varhaisrenessanssi kohotti naisen ja lapsen asemaa ja edisti näin luovuutta ja ilmaisun vapautta. Franciscus Assisilainen toi esille aivan uuden miehen mallin, joka oli herkkä ja pehmeä. Lapsi tuli taiteeseen mukaan. Häntä kuvattiin usein äidin sylissä. Kulttuurin muutosta selittävät näin ne positiiviset muutokset, joita tapahtuu lapsen asemassa. Myös ritariromantiikka on omiaan parantamaan naisen asemaa.

Latvus vyöryttää uskomattoman määrän historiallisia tapahtumia ja niiden tulkintoja. Tarkoista muistiinpanoistani huolimatta minun on vaikea saada selkeää kuvaa keskiajan ja uuden ajan taitteesta, siinä vaikuttavista tekijöistä. Latvus tuntuu hallitsevan suvereenisti historian tapahtumia. Tosin yksityiskohtainen tiedon runasus ajoittain peittää alleen suuret linjat. Näille tapahtumille on mahdotonta antaa täysin tyydyttävää kuvausta. Monet asiat kypsyivät ja saivat yhdessä aikaan ne valtavat muutokset, joita voi vain ihmetellä jäljestäpäin. Kirjan liitteenä olevat kuviot tiivistävät Latvuksen ajatuksia.

Eri tekijät eivät vaikuttaneet yhdensuuntaisesti. Calvin nousi renessanssin hillittömyyttä vastaan, humanistit olivat taikauskoisia, valistus johti Ranskan vallankumouksen hirmutöihin, noitavainoja oli myös protestanttisen uskon alueella. Valistus ei ulottunut lapsiin. Rousseaun aikana 80% kaupunkilaislapsista annettiin maalle imettäjän hoiviin. Seksuaalinen “vapautuminen” sai pelottavia muotoja, joita vastaan pietismi nousi.

Verratessaan protestantismia ja katolisuutta Latvus esittää mielenkiintoisen tulkinnan. Katolisilla papeilla ei ole vaimoa peilinä, eikä jatkuvaa sopeutumisen ja mukautumisen tarvetta. Tämä heikentää miehen itseensä menemisen tarvetta. Lutherin positiivinen asenne naisiin ja avioliiton arvostus johtaa papinkin kohtaamaan arkielämän realiteetteja suhteessaan vaimoonsa ja perheeseensä. Protestanttisuuden vahvuutena on ollut usko ihmisen järkeen, usko siihen, että ihminen voi muuttaa maailmaa. Lutherin korostama yleinen pappeus oli omiaan edistämään tasa-arvoa myös Jumalan edessä.

Kirjapainon keksimisen merkitystä ei voida aliarvioida. Protestantit saivat tästä huomattavan edun, koska Luther oivalsi sen merkityksen. Lukutaito olikin yleisempää pohjoisessa kuin etelässä.

Lapsen kunnioittaminen alkaa Latvuksen mukaan Englannissa 1700-luvulla. Syynä olivat Locken ja Rousseaun myönteiset ajatukset lapsuudesta. Yleisesti hyväksytyn tulkinnan (mm. de Mause, Ariès) mukaan lasten tila on ollut surkea ja vain vähitellen lapsuuden merkitys on alettu tiedostaa. Muutosta on selitetty yleensä politiikalla (esim. porvariston nousu) tai empaattisen individualismin kehittymisellä. Kun ennen lapsiin nähden oltiin vain välinpitämättömiä, niin puritaanit suhtautuivat lapseen vakavasti, koska halusivat kitkeä perisynnin vaikutukset pois mahdollisimman varhain. Heidän vaikutuksensa oli siis lapsen kannalta kielteinen. Tosin myönteistä oli se, että kasvatukseen todella kiinnitettiin huomiota.

Linda Pollock arvostelee näitä tulkintoja. Hän on tutkimusmateriaalinaan käyttänyt elämäkertoja. Niiden mukaan puritaanit eivät suinkaan käyttäneet ankaria rangaistuksia eikä lapsuus suinkaan ole uusi asia historiassa. Jo alkeellinenkin perehtyminen antropologiaan osoittaa tällaisen tulkinnan vääräksi. On kuitenkin selvää, että abstrakti pohdinta lapsuuden olemuksesta on lisääntynyt. Pollock pitää yleisesti hyväksyttyä tulkintaa lapsuuden torjunnasta myyttinä. Lapsuus on tiedeostettu niin kauan kuin lapsia on ollut. Eri asia on, että kasvatuksen käytännöt, kuten imettäjälle antaminen, eivät aina ole olleet lapsen parhaaksi. Pollock arvelee, että teollistuminen pahensi lapsen tilannetta kaupungeissa sitomalla hänet ankaraan työhön tehtaisiin. Pollock ei usko, että ihmiset seurasivat kasvatusfilosofien oppaita, vaan tekivät niin kuin ennen oli tehty ja muuttivat käyttäytymistään olosuhteiden pakosta.

Pollockin tulkintaa voidaan arvostella siitä, että hän ei ole riittävästi huomioinut sitä, että esimerkiksi lasten ankaraa kurittamista pidettiin luonnollisena ja hyväksyttävänä. Lasten tahto piti murtaa keinolla millä tahansa. Vanhemmat olivat aina oikeassa eikä heidän auktoriteettiaan voinut kiistää. Aikuiset voivat myös hyvää tahtoen tehdä lapselle vahinkoa.

Yksi Latvuksen havainto kannattaa panna merkille. Aina kuin kulttuuri joutuu ulkoisen uhan alle, naiset pannaan piiloon ja usein syystäkin. Venäjällä tataarien pelosta naiset eristettiin lähes näkymättömiin. Tällainen eristäminen lisää miehen valtaa naiseen nähden.

Latvus nostaa esiin naisten varsin vahvan aseman juutalaisessa kulttuurissa. Sananlaskut kertovat naisen asemasta, samoin naisprofeettojen esiintyminen. Seksuaalisuuteen suhtauduttiin luontevasti. Taikauskolla ei koskaan ole ollut suurta sijaa juutalaisuudessa (kabbalismin aika tosin poikkeus). Tämä antaa vahvan pohjan tieteelliselle asenteelle, samoin kuin perusteellinen uskonnollinen opetus. Missä taikausko ja pelot lisääntyvät, siellä myös naisiin liittyvät pelot näyttävät lisääntyvän. Kun moraalisen rappion seurauksia halutaan korjata, toimenpiteet kohdistuvat lähes aina naisiin, jolloin seurauksena on kaksinaismoraali.

Latvuksen tulkinta on näin psykologin silmin jännittävän psykologinen. Läntisessä maailmassa mies pehmenee, tulee naisellisemmaksi ja samalla avautuu luovuudelle, intuitiolle ja empatialle. Juuri empatian avulla mies ja koko länsimainen kulttuuri vapautuu turhista kaavoista ja ahtaista traditioista. Kehitys johtaa terveeseen itsetuntoon. Tosin on vaikea puhua itsetunnon kehityksestä, koska koko käsite on uusi. Sen puitteissa on vaikea verrata eri aikakausien ihmistä. Tänäkin päivänä on vaikea verrata traditionaalista elämää elävän afrikkalaisen itsetuntoa länsimaisen ihmisen itsetuntoon tai identiteettiin. Länsimaisen kulttuurin tuottama sana ei varmaankaan tavoita afrikkalaista kokemusta.

Lienee paradoksaalista, että psykologina olen sittenkin enemmän poliittis-sosiologisten tulkintojen takana kuin Latvus. Enemmän kuin lapsuuden tulkinnat tai kokemukset maailmaa ovat milloin hyvään, milloin huonoon suuntaan muokanneet uskonnollis-poliittiset ideat, kansainvaellukset, valloitukset ja keksinnöt. Tietenkin poikkeusyksilöt muokkaavat sitä kulttuuria, joka antaa heille tilaa. Naisen asema ja kasvatus ovat osa kulttuuria. On varmaan makuasia, minkä tekijä nostamme esiin vaikutusketjuista. Tästä näkemyserosta huolimatta pidän Latvuksen kirjaa ainutlaatuisena historian tulkintana. Latvus käy koko maailman historian läpi suvereenilla tavalla, yksityiskohtia halliten ja yllättäviä tulkintoja tehden. Tässä, jos missä olisi ollut ainesta vuoden kristilliseksi kirjaksi tai yhtä hyvin tiedekirjojen valiojoukkoon. Kyseessä on aivan uskomaton historian tulkinta ja laajan lukeneisuuden osoitus.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Mitä terrorismi on?

Julkaistu Kanava-lehdessä 2002

Jaakko Anhavan kirjoituksessa “Kun tornit sortuivat” (Kanava, 9/2002) oli paljon sellaista analyysiä, johon saattoi yhtyä. Terroristit eivät ole köyhiä eivätkä ilman muuta ole vapauden asialla. Kuitenkin kirjoituksen antama kuva terrorismista oli yksioikoinen. “Terrorismi tulee määritellä keinojensa eikä tavoitteidensa perusteella” on määritelmä, joka jättää paljon avoimeksi.

Roy Baumeister on kirjassaan “Evil: Inside human violence and cruelty” osoittanut, miten vahvasti näkökulma vaikuttaa pahuudesta tehtäviin tulkintoihin. Pahantekijä itse ei koskaan pidä tekoaan tahallisena eikä hän sano nauttivansa teoistaan. Pahuus edustaa uhrien näkökulmaa, jonka taakse ihmiset useimmiten asettuvat. Uhrit ovat viattomia, hyvää tarkoittavia ihmisiä, joiden kimppuun julmat, teoistaan nauttivat sadistit hyökkäävät. Todellisuudessa suurimman osan pahoista teoista tekevät hyvää tarkoittavat, tavalliset ihmiset. Baumeisterin mukaan pahuudelle löytyy kolme selitystä: hyöty, uhattu egoismi ja idealismi. Pahoilla teoilla tavoitellaan jotakin hyötyä keinoista välittämättä, tai sitten jokin henkilö tai ryhmä kokee olevansa niin uhattuna, että pienikin uhan ilmaus, loukkauksesta puhumattakaan, täytyy torjua kovin keinoin. Vihdoin suunnaton määrä pahaa on tehty hyvien asioiden nimissä. Idealistit ovat erityisen häikäilemättömiä, sillä heiltä ei liikene sääliä sen paremmin omia kuin vastustajia kohtaan.

Lähes poikkeuksetta pahantekijä osaa oikeuttaa tekonsa tai osaa ainakin selittää, miksi hänen oli pakko tehdä niin kuin hän teki. Väkivalta oli joko välttämätöntä tai oikeutettua tai sitten uhrin käyttäytyminen vaati kovia keinoja. Me otamme myös tavoitteet huomioon, kun arvioimme pahoja tekoja. Kun jokin ryhmä sieppaa lentokoneen silkan rahan takia, ei meiltä heru paljon sympatiaa, mutta jos tavoitteena on herättää huomiota lentoyhtiön häikäilemätöntä toimintaa kohtaan, suhtaudumme toisin vaikka emme tekoa hyväksyisikään.

Tavoitteiden ja keinojen lisäksi lopputulos on pahuuden arvioinnissa tärkeä. Atomipommin pudottamista Hiroshimaan ja Nagasagiin ei yleensä ole pidetty pahana tekona, koska sekä tavoite että lopputulos oli monien mielestä hyvä. Miten pitää suhtautua Dresdenin pommituksiin? Jo tavoite oli kyseenalainen, keino kauhea ja lopputulos hirveä. Näitä pommituksia voi nimittää terrorismiksi. Näköjään oleellista arviossa on se, kuka tekee pahoja tekoja. Voittajien tekoja ei yleensä nimitetä terrorismiksi, ei myöskään demokraattisina pidettyjen valtioiden tekoja.

Jos Hitleriin kohdistuva attentaatti olisi onnistunut, olisiko tekoa silti pidetty pahana vai pikemminkin sankaruutena, jos siitä olisi seurannut jotakin myönteistä? Natsien näkökulmasta katsoen kyseessä oli puhdas terroriteko. Pahat teot voivat aidosti tuottaa hyviä seurauksia. Jos emme hyväksy tappamista, kuinka pahoja keinoja voimme hyväksyä? Ikävintä on se, että myös hyvät keinot voivat aiheuttaa paljon pahaa. Tiettynä hetkenä tavoite voi olla hyvä ja keino kaikin puolin hyvältä vaikuttava, mutta tulos voi olla huono. Jonkin hoitokeinon seuraukse voivat osoittautua tuhoisiksi. Vaikka tehomaatalous tuottaa tuloksia, sen seuraukset näyttävät jo nyt pelottavilta.

Paradoksaalista on se, että usein terrorin kohteiksi joutuneet soveltavat kostona vielä kauheampaa terroria niihin, joita he pitävät syyllisinä terroriin. Tsetsenit harjoittavat terroria Venäjällä mutta Venäjä harjoittaa kostona vielä pahempaa terroria Tsetseniassa. Ikävintä on se, että usein hallitseva eliitti harjoittaa terroria omiin kansalaisiinsa nähden, kuten tapahtuu useimmissa arabimaissa.

Kun Anhava kirjoittaa että “kaikkein kuvottavin itsestäänselvyys on klisee ‘yhden terroristi on toisen vapaustaistelija'” tämä klisee valitettavasti pitää paikkansa. Kun arvioimme Yhdysvaltain politiikkaa, hyöty, uhattu egoismi ja idealismi ovat kovin usein johtaneet ikäviin lopputuloksiin. Yhdysvallat on usein hyötynyt, samoin kaiken maailman diktaattorit, mutta kansat ovat kärsineet.

Me voimme määrittää terrorismin niin, että sitä kuvaa tavoitteiden kyseenalaisuus, keinojen pahuus ja lopputuloksen huonous, mutta tavoitammeko näin terrorismin tai pahuuden olemuksen? Tällaista pahuutta on helppo paheksua ja kauhistella mutta samalla jää kovin vähälle huomiolle se pahuus, johon jopa demokraattiset valtiot – puhumattakaan diktatuurimaista – ovat syyllistyneet. Laajamittainen terrori elää ja voi hyvin kaikkialla maailmassa. Kun huomio kiinnittyy yksittäisiin terroritekoihin, taistelu köyhyyttä, sortoa ja riistoa vastaan jää taka-alalle.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta / Yliopisto Martti Jätä kommentti

Yliopistoväeltä kirkkaan punaista valoa palkkauskiistassa

Aamulehdessä 17.9. ollut lyhyt uutinen, joka oli otsikoitu “Yliopistoväeltä varovaisen vihreää valoa palkkauskiistassa” ei vastaa kentän tuntemuksia. Olen keskustellut palkkausjärjestelmästä monien opettajien kanssa, enkä ole vielä tavannut yhtäkään, joka olisi sen takana (keskushallintoa lukuunottamatta). Neuvottelua käyvä edustajamme kuitenkin tulkitsee, että “reagointi on ollut turhan voimakasta ja perustui vääriin tietoihin ja epäluuloihin”. Vastustajat – joihin siis minäkin lukeudun – kuulemma pelkäävät, että uudistuksessa puututtaisiin tieteen vapauteen. Tällaista en ole ymmärtänyt pelätä, vaan kyse on siitä, että yliopisto halutaan pakottaa sille vieraaseen kilpailua korostavaan hallintomalliin. Kuten Heikki Patomäki on kirjassaan “Yliopisto OYJ” kuvannut, taustalla on “pyrkimys maksimoida taloudellinen panos-tuotos -tehokkuus luomalla kannustinjärjestelmä, jossa jokaista yksilöä vuosittain rangaistaan ja palkitaan oman tuottavuutensa mukaisesti. Tämä esitetään arvona, joka kipuaa kaikkien muiden arvojen yli. Samalla teoria edellyttää, että tuottavuutta voidaan mielekkäästi mitata ja väittää, että UPJ:n kaltainen ‘kannustinjärjestelmä’ on taloudellisesti tehokas. Kummatkin ovat kiistanalaisia väitteitä, joihin useimmat ihmistieteilijät eivät usko.” Tietenkään tätä järjestelmää ajavilla ei ole tarjota mitään tieteellistä tukea sille, että tällainen järjestelmä toimisi yliopistoissa.

Kentältä katsoen epäselvää on vain se, jyrääkö valtio (valtiovarainministeriö?) kerta kaikkiaan ammattiliitot vastaväitteistä välittämättä vai kuvitteleeko esimerkiksi Akava, että tämä järjestelmä todella hyödyttää opetusta ja tutkimusta tai kenties parantaa työilmapiiriä? Vaikutukset palkkapussissa ovat keskimäärin aivan minimaalisia, sillä valtiolta tulee kovin vähän lisärahaa. Kun tähän taustaksi otetaan tiedot tuhansien virkojen lopettamisesta yliopistoista, tulevaisuus ei näytä lupaavalta.

Olen laitoksen johtajana tehnyt yhden tällaisen arvion. Tekemieni arvioiden mukaan laitoksella ei ollut yhtäkään, joka ei olisi ansainnut kannustuspalkkiota. Työtä tehdään erittäin vastuullisesti ja työpäivät venyvät pitkiksi. Minulle on kuitenkin kerrottu, että jokaisen laitoksen pitää pysyä tiukasti budjetissaan niin, että jos jollekin annetaan lisää, joltakin pitää ottaa pois (tosin ns. takuupalkka estää toistaiseksi näin tekemästä). Kuinka moni laitosjohtaja todella haluaa toimia tällaisen yhtälön puitteissa? Kuinka moni työntekijä todella motivoituu tällaisesta järjestelmästä?

Eniten minua ihmetyttää se kuuliaisuus, joka saa suomalaisen virkamiehen alistumaan mihin tahansa käskyyn, joka tulee ylhäältä päin. Käytäväkeskusteluissa kyllä nuristaan, mutta kaikkeen lopulta mukaudutaan.

Markku Ojanen
professori

 

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Elämme ylenpalttisen runsauden aikaa

Julkaistu 14.08.2008 Lempäälän-Vesilahden sanomissa

Eräs vanhenpainyhdistyksen puheenjohtaja kirjoitti 31.7. tässä lehdessä hyvän kirjoituksen kodin ja koulun yhteistyöstä. Juttuun oli kuitenkin lipsahtanut pari sanaa, joihin haluan ystävällisessä hengessä tarttua. Kirjoituksesta löytyvät sanat ”näin niukkoina aikoina”. Näillä sanoilla viitataan siihen, että vanhempainyhdistykset joutuvat paikkaamaan niukkuudesta kärsivän Lempäälän kunnan tai kenties koko suomalaisen yhteiskunnan puutteita. Yli 60-vuotiaana sanon, että emme elä mitään niukkuuden aikaa, vaan aivan käsittämättömän runsauden ja tuhlailun aikaa. Aloittaessani koulutieni sekä kansa- että oppikoulussa luokassa oli yli 40 lasta ja kaikesta oli pulaa. Minulla oli yksi kaupasta ostettu puinen lelu emmekä edes tuon ajan mittapuun mukaan olleet köyhiä. Mistään mukavuuksista ei ollut tietoakaan. Sähkövalo sentään oli ja radio.

Tätä nykyistä Suomen vaurautta todisti myös hiljattain Aamulehdessä ollut artikkeli, jossa Suomen talouden tila kuvattiin erittäin hyväksi. Työttömyys on vähentynyt, valtion velkoja lyhennetään ja palkat nousevat. Vain energian hinnan nousu hiukan sumentaa tulevaisuuden näköaloja.

Jos kouluilla on liian vähän rahaa, kyse on siitä, mihin rahaa halutaan laittaa. Yhdessähän nämä asiat ratkaistaan. Ottajia on vaikka miten paljon. Terveydenhuolto, lasten, nuorten ja perheiden palvelut, sosiaalitoimi ja kulttuurin eri sektorit haluavat kaikki osansa. Monien mielestä vanhusten asumista ja hoitoa tulisi aivan erityisesti kehittää. Vaatimustasomme ovat jatkuvasti nousseet niin, etei mikään tahdo riittää. Olen käynyt koulua sellaisissa röttelöissä, että nykyajan vanhemmat saisivat halvauksen. Millaista on mahtanut olla 80 tai 100 vuotta sitten? Näen tämän ”niukkuuden” keskellä myös suoranaista tuhlausta. Vaikka kynät ovat pieni asia, niitä näyttää kertyvän vuoden aikana lapsille kymmenittäin. Jatkuva tietokoneiden uusiminen vie varmasti budjetista suuren summan.

Kokoomusta kannattaessaan kirjoittaja varmaan vaatii puoluettaan lisäämään koulujen rahoitusta, mutta hän voi saada vastaansa niitä, jotka haluavat panostaa terveydenhoitoon tai kenties liiketoiminnan edellytysten tukemiseen. Yksi keino olisi nostaa veroäyriä, mistä kokoomus tuskin on kovin innoissaan. Suuri osa suomalaisista haluaa vähentää verotusta ja samaan aikaan kuitenkin pitäisi saada lisää yhteiskunnan palveluja. Tämä ei ole aivan helppo yhtälö. Minun listani kärjessä ennen koulujen tarpeita on ihmisten perusturvan saattaminen asialliselle tasolla. Onhan suorastaan järkyttävää, että edelleen on ihmisiä, jotka ovat asunnottomia tai jotka joutuvat hakemaan ruokaa avustuspisteistä. Tämä pitäisi saada kuntoon kaiken ylellisyyden keskellä. Vaikka sitten veroja korottamalla.

Mielipidekirjoitus / Usko / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Tutkimus kertoo toisin

Tampereen Kirkkosanomien uusimmassa numerossa 7/22 on kaksi juttua, joihin haluan puuttua. Molemmissa on kysymys tärkeistä asioista. Toinen juttu on otsikoitu “Tulisitko toimeen vähemmällä?” Juttu alkaa näin: “Monien tutkimusten mukaan ihmiset ovat onnettomia.” Vaikka ihmisillä on rahaa ja tavaraa, he eivät ole onnellisia, tuossa jutussa kerrotaan. Jos yksikin kielteinen tutkimustulos jostakin löytyy, haluaisin sen nähdä, sillä monien tutkimusten mukaan suomalaiset, ja jopa köyhienkin maiden kansalaiset, ovat pikemminkin onnellisia kuin onnettomia. Näin ihmiset sanovat, kun asiaa heiltä kysytään. Me voimme kiistää tuon kuvauksen ja sanoa, että ihmiset eivät joko ymmärrä omaa tilaansa tai sitten he eivät halua tunnustaa olevansa onnettomia. Onnellisuuden, hyvinvoinnin tai tunteiden tutkijat eivät kuitenkaan tähän yhdy, vaan he ovat sitä mieltä, että vaikka myös onnettomia ihmisiä on aika paljon, enemmistö on pikemminkin onnellisia. Tämä ei tietenkään tarkoita, että he olisivat aina täydellisen onnellisia, vaan kysymys on siitä, että kokonaisuutena heidän elämänsä on pikemminkin plussan kuin miinuksen puolella. Onnellisiksi ilmoittautuvilla ihmisillä voi olla esimerkiksi sairauksia tai muita vaikeita asioita, sillä niistähän ei kukaan ole vapaa. Silloin kuin ihminen sanoo olevansa onneton, hän tutkimusten mukaan on usein myös masentunut ja kokee elämänsä tarkoituksettomaksi. Kun ihminen on onneton, hän on todella vaikeassa elämäntilanteessa.

Toisenkin jutun lähtökohta oli myönteinen: “CoDA-vertaisryhmä tukee vahvuuteen sairastuneita”. On hienoa, että ihmiset tukevat toisiaan silloin, kun heillä on vaikeuksia. Läheisriippuvuus ei ole tieteessä käytetty käsite, mitä osoittavat myös tekstissä esitetyt ikävät yleistykset. Siinä sanotaan, että “Läheisriippuvaisten kyvyttömyys ihmissuhteisiin näkyy muun muassa eläinrakkautena”. Millaiseen tutkimukseen tällainen yleistys mahtaa perustua? Helposti tulee mieleen, että jos on eläinrakas, on myös läheisriippuvainen. Useimmat mielenterveyden tutkijat vieroksuvat ajatusta, että ihmissuhdeongelmien yhteydessä puhuttaisiin sairaudesta tai sairastumisesta. Kysymys on ihmisten välisistä ongelmista, jotka voivat johtaa ikäviin seurauksiin, jopa masennukseen, mutta jos käytämme sanaa sairaus ongelmien ja vaikeuksien synonyymina, koko sairauskäsitteeltä putoaa pohja pois. Samalla tavalla kuin vahvuuteen sairastumisesta puhutaan myös kiltteyteen sairastumisesta. Mitä tällä lopulta voitetaan? Ilmeisesti ajatus on, että näin ihmiset saavat paremmin tarvitsemaansa apua ja huolenpitoa. En halua vähätellä niiden ihmisten kokemuksia, jotka tekevät yli voimiensa ja uupuvat. Moni tarvitsee tukea, johon vertaisryhmät ovat mainio ratkaisu. Kritiikkini kohdistuu yleistäviin tulkintoihin, joita tämä läheisriippuvuusidea erityisesti ruokkii.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Hakkaan mielelläni halkoja

Aamulehden Ihmiset-liitteessä 1.4. Gitta Helin tekee pilaa kunnollisesta, raittiista ja halkoja hakkaavasta miehestä. Tällainen arvio on esitetty Matti Vanhasesta. “Jos mies on ‘kunnollinen, raitis ja hakkaa halkoja’, hänessä ei ole enää mitään jäljellä. Hän on tiivistänyt elämänsä kieltäytymiseen: ei saa ylittää rajoja, ei saa nauttia, ei saa laiskotella.” Ensin ajattelin, että kyseessä on ironista huumoria, mutta kirjoittaja taisi olla vakavissaan. Kuitenkin suuri joukko naisia valittaa elämänsä kurjuutta, koska heidän miehensä eivät ole kunnollisia, eivät ole raittiita – tai kohtuullisia -, eivätkä hakkaa halkoja tai osallistu mihinkään muuhunkaan kodin askareisiin, saati lasten hoitamiseen. Tutkimukset kertovat, että naisia eivät kiinnosta miehet, jotka ovat tavallisia ja kunnollisia. Elämässä pitää olla jännitystä ja vaihtelua. Jännittävät, itseensä luottavat, rajoja ylittävät ja sitoutumista karttavat miehet kiinnostavat naisia.

Tätä kunnottoman, krapulaisen, valehtelevan ja laiskan miehen elämää kannattaa kehitellä eteenpäin. Jos nämä ovat todellisia arvoja, niiden mukaan pitää myös lapsia kasvattaa. Pitäähän tätä hyvää edistää, jotta muutkin pääsevät siitä nauttimaan. Ovatko nämä ominaisuudet hyviä myös työpaikalla ja yleensä yhteiskunnassa vai onko miehen opittava hemmottelemaan vaimoaan vain kotona näillä piirteillä? Se vaati taitoa. Yleensä arvaamattomuus ja ennustamattomuus käy ajan myötä aika rasittavaksi. Useimmat naiset kyllästyvät juuri näihin piirteisiin. Rajojen ja kohtuuden ylittäminen ei ole aina hauskaa. Kun jossakin vaiheessa odotetaan muutosta, sitä ei tapahdu.

Voin myös onnellisuuden ja hyvinvoinnin tutkijana vielä lisätä, että kunnollisuus, vanhanaikaisten hyveiden ja terveellisten elämäntapojen noudattaminen, on yhteydessä sekä omaan että puolison onnellisuuteen, itsensä hyväksymiseen, psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen, arvostuksen saamiseen, työssä pärjäämiseen ja moniin muihinkin myönteisiin asioihin. Mutta kaipa nämä ovat monille latteita asioita. Täytyyhän vaihtelusta ja jännityksestä aina jotakin maksaa. Kaikkea ei voi saada samalla kertaa.

Ehkä sittenkin otin tuon jutun turhan vakavasti. Kyllä sen sittenkin täytyi olla huumoria. Minua kai ärsytti se, että nautin klapien tekemisestä. Myös vaimoni haluaa päästä tähän nautintoon mukaan. Mikä sen mukavampaa kuin tehdä yhdessä klapeja.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Energiaa ei säästetä kuin pakolla – jos silloinkaan

Miska Paulorinne kirjoitti Aamulehden yleisönosastossa 18.4. atomienergian lisäämistä vastaan otsikolla “Ydinvoima on järjetöntä”. Varmaan on totta, ettei tätäkään energiamuotoa voida rajattomasti lisätä. En kuitenkaan voi yhtyä tuon kirjoituksen johtopäätökseen, jonka mukaan “omavaraisuuteen päästään kuitenkin vain, jos teollisuus ja jokainen suomalainen suostuu nyt kuluttamaan vähemmän ja lisäämään tukea uusiutuville energialähteille.” Näin ei tule tapahtumaan, vaan kulutamme vuosi vuodelta enemmän energiaa, jos jotakin radikaalia ei tehdä. Ihmiset eivät muuta tottumuksiaan ilman porkkanaa ja keppiä. On itsepetosta vedota ihmisten asenteisiin tai hyvään tahtoon, sillä useimmiten asenteet muuttuvat vasta kun olosuhteet muuttuvat. Mitä vauraampi suomalaisesta yhteiskunnasta tulee, sitä enemmän kulutamme energiaa.

Keinoja on tarjolla, mutta hallitukset eivät niitä rohkene käyttää, sillä aina astutaan jokin merkittävän ryhmän varpaille. Tavallisen ihmisen energian kuluttamista ei voida muuttaa kuin pakolla. Pakoksi luen myös huomattavat aineelliset kannustukset. Kuka rohkenee kajota radikaalisti yksityisautoiluun? Tai asuntojen lämmitykseen? Jos saisin päättää, laatisin ohjelman, jonka perusteella Suomessa liikkuisi kymmenen vuoden kuluttua vain pieniä, erittäin vähän kuluttuavia yksityisautoja. Subventoisin julkisia liikennevälineitä ja tekisin lentämisestä kallista. Suosisin etätyöskentelyä enkä asettaisi sille esteitä kuten nykyisin tehdään. Yksityisasuntojen lämmitykseen on erittäin vaikea vaikuttaa, mutta joitakin keinoja on tarjolla. Valtion on tuettava sellaisia lämmitysjärjestelmiä, jotka säästävät energiaa. Energian hinta vaikuttaa käyttöön, mutta merkittävästi vasta silloin, kun hinta nousee rajusti. Teollisuus sentään laskee kustannuksiaan, mutta varakkaat länsimaiset ihmiset ovat valmiita maksamaan paljon mukavuudestaan. Vain rajoitukset ja tuntuvat subventiot vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja niitä on vaikea ottaa käyttöön yksilön vapauksia korostavassa yhteiskunnassa.

Ihmisten hyvän tahdon varaan on turha laskea yksilökeskeisessä kulttuurissa. Tällaisen yhteiskunnan olemme yhdessä halunneet. Vapautta arvostavaa ihmistä on vaikea saada tekemään jotakin yhteisen edun nimissä. Ihmisen näköala tulevaisuuteen on aina hyvin henkilökohtainen ja optimistinen; sitä ei haluta turmella kaukaisilla ja ikävillä asioilla. Muutosten rakenteelliset esteet ovat myös suuria. Valtiovalta toisaalta haluaa vähentää energian kulutusta, toisaalta se saa paljon tuloja verottamalla kulutusta. Eri intressiryhmien vaatimuksia on vaikea sovittaa yhteen. Puhe asenteiden muutoksista antaa vaikutelman kuin jotakin oltaisiin tekemässä, vaikka todellisuudessa tämä puhe on omiaan lykkäämään vaativien ratkaisujen tekemistä.