Suomalainen rikos ja rangaistus

Rangaistuskäytäntöjä hallitsee Suomessa kaksi periaatetta. Ensimmäisen mukaan vankien määrä on pidettävä mahdollisimman pienenä, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Ajatellaan, että vankilatuomio pikemminkin lisää kuin vähentää rikollisia taipumuksia. Rangaistusten ankaruudella on vain vähän, jos ollenkaan vaikutusta rikollisuuden määrään.

Näiden periaatteiden soveltaminen johtaa lieviin rangaistuksiin ja vankilatuomioiden välttämiseen. Tässä liberaalissa mallissa on paljon myönteistä. Tavoitteena on määrittää sellainen optimitaso, jossa vankeuden tuottamat yksilölliset ja yhteiskunnalliset haitat sekä rikoksen sovittamisen idea ja kansan oikeustaju sovitetaan yhteen. Kansalaiset vaativat yleensä paljon ankarampia tuomioita kuin liberaalia tulkintaa edustavat asiantuntijat.

Ankarien rangaistuksien vaatiminen on kiusallista liberaalin oikeuskäytännön kannalta. Rangaistuksia ei voida säätää niin lieviksi kuin haluttaisiin. Ihanteena olisi, että ketään ei tarvitsisi sulkea vankilaan. Korkeintaan kaikkein julmimmat rikokset edellyttävät vankilatuomiota. Ovathan rikolliset eräiden tiedemiesten mukaan geeniensä ja kasvatuksensa uhreja, joten heidän asettamisensa vastuuseen teoistaan on väärin.

Tavalliset kansalaiset eivät välitä siitä, ehkäiseekö vankilatuomio rikollisuutta ja tuleeko se kalliiksi. Kyse on rikoksen sovittamisen ideasta, joka saa erilaisia muotoja eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Yhdysvallissa rangaistukset ovat kansalaisten vaatimuksesta erittäin ankaria ja vankien määrä on Suomeen ja muihin Euroopan maihin verrattuna moninkertainen. Poliitikot kuuntelevat Yhdysvalloissa paljon herkemmin kansalaisia kuin Euroopassa. Ei tule valituksi mihinkään, jos ei kuuntele. Vetoaminen ylivertaiseen asiantuntemukseen herättää siellä vain närkästystä.

Uskon, että suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tuomiot ovat Yhdysvalloissa aivan liian ankaria ja että suomalainen malli on parempi kuin amerikkalainen. Silti voimme kysyä, miten järkeviä nuo alussa mainitut liberaalit periaatteet ovat. Suomalainen järjestelmä on tuottanut joitakin erikoisuuksia. Seuraavassa muutamia, joita kansalaiset jatkuvasti arvostelevat:

  1. Ehdolliset tuomiot. Tavalliset kansalaiset ja usein myös ehdollisen tuomion saaneet ovat sitä mieltä, että kyse oli vapauttavasta tuomiosta, koska siitä ei seuraa mitään oikeata rangaistusta. Korkeintaan asianajajien palkkioita, mutta nekin maksaa mieluusti, koska todellinen rangaistus vältettiin.
  2. Ensikertalaisten vankeustuomioiden puolittaminen. Jos kerran jokin vankeusaika on määrätty, miksi se ei pidä paikkaansa? Todellinen vankeus on vain puolet siitä, mistä lakituvassa puhutaan. Kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että tämä pätee myös vakaviin rikoksiin ja rikosten uusimiseen muutaman vuoden kuluttua.
  3. Vakavissakin pahoinpitelyissä, raiskauksista puhumattakaan, rikoksen tekijät selviytyvät liian usein sakoilla. Jos vankilaa ei käytetä rangaistuksena, sakkojen tulisi olla niin suuria, että ne kirpaisevat vuosien ajan. On oikein, että väkivaltaan syyllistynyt joutuu taloudellisesti ahtaalle.
  4. Liikenne on oma saarekkeensa, jossa nuo liberaalit periaatteet eivät päde. Koska liikennerikkomuksesta määrätyt sakot ovat kansainvälisesti katsoen erittäin ankaria ja liittyvät rikkomusten suuruuteen, sen täytyy merkitä sitä, että tällä alueella uskotaan rangaistusten ennalta ehkäisevään vaikutukseen. Näin silti, että kiinnijäämisen todennäköisyys on erittäin pieni. Kuitenkin useita kertoja juopuneina kiinni jääneitä kohdellaan kansalaisten mielestä lievästi. Kansalaiset takavarikoisivat auton jo kolmannen kerran jälkeen. Myös niiltä, jotka antavat auton juopuneelle.
  5. Yhdyskuntapalvelu ei saa paljon kannatusta. Vankilapäivän korvaaminen yhdellä työtunnilla tuntuu kovin lievältä rangaistukselta. Kansalaisia ei kiinnosta se, että tämän rangaistuksen jälkeen uusintarikollisuus on vähäisempää kuin vankilatuomion jälkeen. Kansalaiset odottavat, että tuomiot olisivat mahdollisimman yhdenmukaisia ilman, että ns. lieventäviä tekijöitä otetaan huomioon.
  6. Kaupoissa tehtyjen varkauksien jääminen vaille seuraamuksia oli virheratkaisu. On totta, että monet eivät pysty maksamaan sakkoja, mutta jokin seuraus näilläkin varkauksilla pitää olla. Varkaudet ovat kauppojen ilmoitusten mukaan viime vuonna merkittävästi lisääntyneet.
  7. Kansalaisten mielestä yhteiskunnan maksaman asianajajan saa liian helposti. Ainakin osittainen kustannusten maksaminen olisi paikallaan silloinkin, kun yhteiskunta tarjoaa apua oikeudenkäyntikuluihin.

Vaikka kallistun eräin varauksin liberaalin oikeuspolitiikan puolelle, joissakin asioissa ottaisin kansalaisten oikeustajun nykyistä paremmin huomioon. En korostaisi yhtä voimakkaasti vankeinhoidon kustannuksia. Tämä puhe tuntuu jopa laman aikana omituiselta. “Ei voi laittaa vankilaan, koska se maksaa niin paljon” tuntuu kansalaisten mielestä oudolta, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Poistaisin ehdolliset tuomiot kokonaan ja korvaisin ne muilla seuraamuksilla, kuten sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla. Muitakin rangaistusmuotoja on kehitteillä. Niitä on syytä ottaa käyttöön. Ensikertalaisten tuomiot voitaisiin jo alun alkaen määrittää lievemmiksi ilman tätä outoa puolittamisen ideaa. Hyvin vakavat väkivaltarikokset eivät edellytä tällaisia lievennyksiä.

Pahoinpitelyihin on ilmeisesti alettu kiinnittää enemmän huomiota, sillä tuomiot ovat jonkin verran koventuneet. Ainakin näin on vakuutettu. Uhreille määrättyjen korvausten tulisi olla nykyistä suurempia. Jos pahoinpitelijä ei pysty maksamaan, valtion tulisi maksaa uhreille riittävän suuria korvauksia.

Tulojen mukaiset päiväsakot ovat pääpiirteissään järkeviä, mutta voivat olla kohtuuttomia “rikokseen” nähden. Keskituloisten kukkarossa nopeusrajoitusten ylinopeudesta johtuvat sakot tuntuvat kipeästi.

Yhdyskuntapalvelu toimii siitä tehtyjen arvioiden mukaan hyvin. Siihen ei siis kannata kajota, vaikka kansa purnaakin. Kansalaiset muuttavat asenteitaan, kun asia heille kunnolla perustellaan ja kun heidän näkemyksiinsä suhtaudutaan vakavasti eikä niitä tyrmätä suvaitsemattomina tai ennakkoluuloisina.

Lopuksi otan esille asian, joka on yksi kaikkein tärkeimpiä oikeuspolitiikkaan liittyviä asioita. Onko rangaistusten ankaruudella ennalta ehkäisevää vaikutusta? Liberaalit asiantuntijat korostavat, että ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta rikoksien määrään. Usein esimerkkinä käytetään Yhdysvalloissa murhista annettuja rangaistuksia. Murhien määrä ei ole yhteydessä siihen, onko osavaltioissa kuolemanrangaistus vai pitkä vankilatuomio.

Kyseessä on aika poikkeuksellinen rikosryhmä. Kun kyse on impulsiivisista väkivaltarikoksista, tuomion ankaruudella ei varmaankaan ole merkitystä. Entä muunlaiset rikokset? Tim Harford puolustaa teoksessaan The logic of life ihmisten rationaalisuutta. Liberaalin tulkinnan ikävä – ja paradoksaalinen – puoli on se, että sen kannattajat eivät usko ihmisen kykyyn päättää rationaalisesti asioistaan. Heitä pitää holhota. Sen vuoksi kansalaisten oikeustajukin voidaan sivuuttaa.

Harford esittää tällaisen kysymyksen: ottaako nuori, joka tekee ryöstön kadulla, rangaistuksen huomioon? Onko hän irrationaalinen ja täysin välinpitämätön seurauksista? Yhdysvaltain osavaltiot eroavat huomattavasti nuorten rangaistusten suhteen. Joissakin aikuiseksi tullaan rikoslain mukaan 17-vuotiaana, toisissa 18 vuoden iässä. Silloin on mahdollista verrata osavaltioittain 16- ja 17-vuotiaita ja 18- ja 19-vuotiaita. Mitä rikoksille tapahtuu, kun täysi-ikäisyys saavutetaan?

Tulokset olivat seuraavia:

  1. Jos aikuisten tuomiot olivat paljon ankarampia, rikosten määrä väheni radikaalisti.
  2. Jos taas ero oli pieni, rikosten vähenemistä ei tapahtunut.
  3. Kun nuorten tuomiot lievenivät vuosien 1978 ja 1993 välillä, väkivaltarikollisuus nousi rajusti. (Stephen Levittin tutkimus.)

Nuoret siis reagoivat rationaalisesti rangaistusten ankaruuteen, päättelee Harford. Hän käyttää tätä tutkimusta esimerkkinä siitä, että usko rikosten irrationaalisuuteen ja rangaistusten ankaruuden vähäiseen vaikutukseen on saanut liian paljon kannatusta oikeuslaitoksen piirissä.

Kysymys on myös psykologisen tutkimuksen kannalta hankala. On näkemyksiä, joiden mukaan ihmisen tahto on täysin sidottu ja myös niitä, jotka korostavat ihmisen vapautta päättää asioistaan. Joidenkin mielestä tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, toisten mielestä ihminen voi oppia hillitsemään itsensä ja toimimaan omantuntonsa mukaisesti. Kuitenkin oikeudenkäyttö perustuu siihen, että ihmiset ovat vastuussa teoistaan.

Kansalaisille jää oikeudenkäytöstä usein hyvin epämääräinen kuva. Liberaali oikeuspolitiikka kaipaa tässä suhteessa korjaamista. Tiedotusta ja keskustelua tarvitaan nykyistä enemmän. Kansalaisten on saatava osallistua tähän keskusteluun. Sitä ei saa jättää kokonaan pienen asiantuntijaryhmän haltuun.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)

The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone

Tiivistelmä teoksesta Richard Wilkinson & Kate Pickett (2010). The Spirit Level. Why Equality Is Better for Everyone. Lontoo: Penguin.

Huolimatta kaikesta materiaalisesta ja teknisestä kehityksestä länsimaisissa kulttuureissa elävät ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Joudumme taistelemaan psykologisia demoneja vastaan, vaikka meidän pitäisi taistella köyhyyttä ja materialismia vastaan. Maapallo ei kestä länsimaista kulutusta. Moni ajattelee, että jotakin pitäisi tehdä, mutta koska kukaan ei näytä välittävän, minunkaan ei tarvitse välittää. Ihmisistä on tullut yhä itsekkäämpiä, ahneempia ja vastuuttomampia. Aidosta yhteisöllisyydestä ei ole tietoakaan. Ihmiset eivät luota poliitikkoihin.

Syytökset kohdistuvat milloin vanhempiin, kouluihin, kansainvälisiin yrityksiin, ideologioihin ja ihmisen luontaiseen itsekkyyteen, mutta Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on yksi ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä. Ihmisten ja yhteiskuntien rikkinäisyys johtuu eriarvoisuuden lisääntymisestä.

Yhteiskuntien vaurastuminen ei ole johtanut odotettuihin tuloksiin. Vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, mutta vähitellen myös ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset.

Valtioiden kansantulon ja eliniän välinen yhteys riippuu aluksi vaurastumisesta, sillä Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on selvästi pitempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Silloin olemme päässeet noin 70 vuoteen. Kun vertaamme niitä maita, joiden kansantulo henkeä kohden on noin 10 000 dollaria, niihin, joissa tulo on lähes 40 000 dollaria, voimme yllättäen todeta, että eliniän odotteessa on vain muutaman vuoden ero, jos sitäkään. Edelliseen ryhmään kuuluvat Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia sekä jälkimmäiseen mm. pohjoismaat, Yhdysvallat, Sveitsi, Kanada ja Itävalta. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää oikeastaan yhtään.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden taso on lähes sama kuin rikkaiden maiden. Varsinkin Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteyttä kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta näyttää siltä, että elinikään ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta ei ole päästy eteenpäin. Tätä kuvastaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Onko tultu eliniän ja onnellisuuden suhteen niin korkealle kuin on mahdollista? Eliniän osalta näin ei yleensä uskota, sillä jatkuvasti näkee jopa tiedemiesten kirjoituksia, joiden mukaan keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet. Ihmisen onnellisuudessa saattaa todella olla eräänlainen katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema on ihmisen osa ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltäkään ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat aina olleet osa ihmiselämää. Niitä ei voida kokonaan poistaa.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun otetaan tarkasteltavaksi ne maat, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Mutta kun katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä riskitekijä näissä ongelmissa.

Wilkinson ja Pickett tarkastelevat teoksessaan 23 vauraan maan tilannetta sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • luottamus
  • mielisairaudet
  • eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • liikalihavuus
  • lasten koulusuoritukset
  • teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • tapot
  • vankilassa olevien määrät
  • sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin selkeä. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnan ongelmia kuvaava indeksi sai paljon parempia arvoja kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Japani oli kiinnostava poikkeus, sillä se on hyvin tasa-arvoinen, mutta lasten tilanne ei ole erityisen hyvä. Vaurauden taso ei ollut tähänkään indeksiin yhteydessä.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, nämä eivät ole erityisen tehokkaita, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot.

Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Sosiaalinen nousu on Yhdysvalloissa vähäisempää kuin Euroopassa. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös depression osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä ei tällä tavoin voida selittää.

Huolimatta itseluottamusta ja itsearvostusta korostavista puheista muutos on myös tällä alueella yllättävä. Psykologi Jean Twengen mukaan 1950-luvulla vain 12 % vastasi myöntävästi väitteeseen “Olen tärkeä henkilö”. Yli 30 vuotta myöhemmin myöntävästi vastasi 80 %. Tämän kokemuksen luulisi suojaavan ahdistusta ja masennusta vastaan. Kenties kyseessä on oman epävarmuuden peittäminen tai jopa egoistinen oman itsensä korottaminen. On käynyt ilmi, että narsismiin taipuvat, itseään korostavat ihmiset käyttävät muita hyväkseen ja turvautuvat väkivaltaan, jos eivät saa tahtoaan perille.

Sosiaaliseen vertailuun ja arviointiin liittyvät ongelmat ovat lisääntyneet. Ihmiset pelkäävät kielteisiä arvioita ja joutuvat jatkuvasti olemaan varuillaan. Sosiaalisen stressin kokemista on tutkittu paljon laboratorio-olosuhteissa. Niissä on mahdollista mitata stressihormoni kortisolin määriä. Sally Dickerson ja Margaret Kemeny löysivät 208 tällaista tutkimusta. Juuri sosiaalisen arvioinnin uhka tuotti kaikkein suurimmat muutokset kortisolin määrässä. Näissä tilanteissa joku arvioi suorituksia. Sosiaalinen asema ja arvo koetaan siinä määrin hauraaksi, että sen eteen täytyy jatkuvasti tehdä työtä. Pahinta oli se, että arviointi kohdistui tehtävään, jossa oli vaikea suoriutua hyvin joko sen tähden, että tehtävät olivat kovin vaikeita tai että aikaa oli liian vähän. Kortisoli kohosi jyrkästi myös silloin, kun suorituksesta annettu arvio oli kielteinen aivan riippumatta siitä, mitä koehenkilö teki.

Samalla tavalla voi tapahtua myös elävässä elämässä, mutta silloin vaikutukset ovat toistuvia ja pitkäaikaisia. Stressiä lisäävät vaikeat lapsuuden traumat, matala sosiaalinen asema ja läheisten ystävien puuttuminen. Tällaiset asiat heikentävät luottamusta muihin ihmisiin, joka on hyvinvoinnin kannalta erittäin tärkeä asia.

Hyvä sosiaalinen asema ja menestyminen päinvastoin lisää rohkeutta ottaa vastaan haasteita ja antaa mahdollisuuden kykyjen kehittämiseen ja hyödyntämiseen. Menestystä voi osoittaa myös hankinnoilla, vaatteilla ja esiintymisellä. Jos taas jatkuvasti kokee epäonnistumisia, se synnyttää herkästi katkeruutta ja nöyryytyksen kokemusta. “Miksi minulle ei ole annettu samoja mahdollisuuksia kuin noille rikkaille?” Häpeän kokeminen on yleisempää kuin hyvässä asemassa olevat tajuavat.

Miksi arviointiuhka koetaan niin ahdistavana? Wilkinsonin ja Pickettin mukaan syynä on vakaiden yhteisön murtuminen. Vakaat ihmissuhteet ovat korvautuneet jatkuvasti muuttuvilla ihmisillä, joiden suhteen oma asema on aina epäselvä. Joudumme aina ikään kuin uudestaan löytämään itsemme ja identiteettimme. Meistä on tullut hyvin minätietoisia, ulkonäköä pohtivia, epävarmoja jatkuvan muutoksen keskellä. Yritämme jatkuvasti antaa hyvän vaikutelman saadaksemme oudot ihmiset puolellemme. “Mitä mieltä minusta ollaan? Teinkö hyvän vaikutuksen?” Kysymys on sitä paitsi aiheellinen, sillä vaikutelmat syntyvät muutamassa sekunnissa. Turvaudumme yhä enemmän materian ja kuluttamisen apuun pyrkiessämme hyvin vaikutelman antamiseen.

Kaikilla ihmisillä on syvään juurtunut tarve kokea hyväksyntää. Myönteinen palaute saa mielen virkistymään ja vahvistaa oman arvon tunnetta. Sen sijaan kritiikki pahoittaa mielen ja katkeroittaa. Pahimmillaan se johtaa joko vetäytymiseen tai aggressioihin.

Kulttuurierot näkyvät siinä, miten ahdistavana kilpailu statuksesta koetaan. Missä statuserot ovat vähäisiä, myös kritiikkiä kestetään enemmän. Samalta tasolta tulevaa kritiikkiä on helpompi kestää kuin ylhäältä tulevaa. Kuninkaiden ja diktaattorien epäsuosio oli katastrofi, nyt jotakin samaa on siinä, jos joutuu uhrin tavoin alistumaan ylhäältä päin tulevaan palautteeseen. Yksilöitten eroja korostavassa kulttuurissa menestys liittyy omiin hyviin ominaisuuksiin ja epäonnistuminen tilannetekijöihin. Japanissa tulkinta on päinvastainen: onnistumisia selitetään tilannetekijöillä ja epäonnistumista persoonallisilla ominaisuuksilla. Eriarvoisuus lisää kilpailua statuksesta ja johtaa arviointien pelkoon, koska ne voivat olla aidosti vaarallisia. Myös Suomessa kaikenlainen arviointi on lisääntynyt moninkertaiseksi. Yleneminen tai palkankorotus saattaa olla yhden arvioinnin varassa. Iän ja kokemuksen perusteella tapahtuva yleneminen ei heretä samanlaista ahdistusta kuin jatkuva suoritusten arviointi.

Eriarvoisuus näkyy kriisitilanteissa. Hurrikaani Katrina osui alueelle, jossa eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat olivat suuria. Köyhät joutuivat jäämään katastrofin keskelle, kun varakkaat kykenivät lähtemään tai asuivat jo ennestään turvallisilla alueilla. Yhteisöllisyyden puuttuminen johti ryöstelyyn ja ammuskeluun. Mitä vähemmän ihmisillä on tekemistä toistensa kanssa, sitä vähemmän he luottavat toisiinsa. Jos jokin ryhmä voidaan määrittää toisenlaiseksi vaikkapa ihonvärinsä tähden, silloin yhteistoiminta vaikeutuu merkittävästi ja samalla ryhmien välinen epäluottamus kasvaa. Empatiaa koetaan vain samanlaisiin ihmisiin. Jo valta-asema on omiaan vähentämään empatiaa niitä kohtaan, jotka ovat jossakin hierarkian alemmilla portailla.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääristä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Myös naisten asema liittyy taloudelliseen tasa-arvoon. Kun muodostetaan naisten tasa-arvon indeksi, se suosii jälleen pohjoismaita, jotka ovat myös taloudellisesti tasa-arvoisia. Naisten tasa-arvo oli heikointa Italiassa, Kreikassa ja Itävallassa.

Myös kansainvälisen avun osuus on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Yhdysvaltojen ja Portugalin osuus on vain 0,2 prosenttia, kun Norja ja Ruotsi lähestyvät prosentin osuutta. Tässä suhteessa Suomen sijoitus jättää toivomisen varaa. Emme anna yhtä paljon apua kuin muut pohjoismaat.

Mielenterveyttä ja lääkkeiden käyttöä kuvaavat luvut ovat jo pitkään olleet hälyttäviä. Isossa-Britanniassa neljäsosa lapsista kärsii masennuksesta ja myös muut ongelmat ovat yleisiä. Taustalla on usein perheen hajoamista ja kaverien taholta tulevia paineita. Aikuisia kuvaavat luvut ovat vähintään yhtä kielteisiä. Yhdysvalloissa yksi neljästä on kärsinyt kuluneen vuoden aikana jostakin mielenterveyden ongelmasta.

“On tärkätä huomata, että vaikka mielisairailla joskus on muutoksia aivojen kemiassa, kukaan ei ole osoittanut, että nämä ovat masennuksen syitä eikä masennuksen seurauksia. Ja samoin, vaikka geneettinen alttius voi olla joidenkin mielen sairauksien taustalla, se ei voi selittää sairauksien suunnatonta lisääntymistä viime vuosikymmenien aikana – geenimme eivät voi muuttua niin nopeasti.” (s. 65).

Mielen sairauksien määrä on lähes suoraviivaisessa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Kärjessä on Yhdysvallat (yli 25 %) ja alhaisimmat luvut on saatu Japanissa, Saksassa, Espanjassa ja Belgiassa (10 % – 13 %). Italia on poikkeus yleisestä suunnasta, sillä Italiassa tuloerot ovat varsin suuret, mutta mielen sairauksia on vähän. Mielen sairauksien luotettava arviointi on vaikeaa, mutta suunta on kuitenkin vakuuttava. Sitä tukee myös tulos, jonka mukaan Yhdysvaltain osavaltioissa suunta on sama naisilla ja lapsilla, mutta ei miehillä. Yhdysvalloissa heikossa asemassa olevilla miehillä, jotka usein ovat afrikan-amerikkalaisia, mielenterveyden ongelmia ei esiinny niin paljon kuin heidän taloudellinen ja sosiaalinen tilanteensa antaisi odottaa.

Monet kulttuurin tutkijat ovat kiinnittäneet huolta yhä vahvistuvaan materialismiin. Materialismi on kuin virus (“affluenza” tai “ylellisyyskuume”), joka altistaa stressille ja psyykkisille ongelmille. Materialismi näkyy rahan merkityksen korostamisena, loputtomana tavaroiden hankkimisena ja maineen ja aseman tavoitteluna.

Kertooko huumeiden käyttö juuri tästä asemaan liittyvästä ahdistuksesta? Kun oma asema alkaa näyttää toivottomalta, tarjolla on huumeiden avulla saatu mielihyvä ja anestesia. Huumeiden käyttö on vahvassa yhteydessä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Pohjoismaat ja Japani ovat maita, joissa huumeita käytetään vähiten. Wilkinson ja Pickett viittaavat tutkimukseen, jossa apinoiden oli mahdollista ottaa kokaiinia oman tarpeensa mukaan. Kokaiinia ottivat eniten ne apinat, joiden asema laumassa oli heikoin. Vahvat apinat eivät tarvinneet huumetta.

Isossa-Britanniassa tehtiin jo 1960-luvulla laajoja tutkimuksia, joissa odotusten vastaisesti heikoimmassa asemassa olevilla työntekijöillä oli vakavia sairauksia ja varhaisia kuolemia paljon enemmän kuin korkeissa asemissa olevilla virkamiehillä ja johtajilla. Odotuksena oli, että juuri johtajat kärsisivät stressistä. Osa kuolemista selittyi huonoilla terveystottumuksilla, mutta eivät kaikki. Vähitellen on käynyt ilmi, että työstressi ja työn hallinta ovat ne tekijät, jotka lisäävät sairauksia ja varhaisia kuolemia. Toinen merkittävä tekijä on sosiaalinen verkosto. Yksinäiset ja ongelmista kärsivillä on suurempi alttius sairastua. Jopa flunssavirus tarttuu huonommin niihin, joilla on läheisiä ihmisiä.

Evoluutiopsykologit ovat spekuloineet, että uhkaavissa olosuhteissa voima, rohkeus ja riskinotto johtavat hyvään asemaan ja maksimoivat seksuaalisia mahdollisuuksia, mutta nämä ominaisuudet eivät takaa pitkää ikää. Nämä ovat myös nykyaikana riskitekijöitä. Tietyt osakulttuurit suosivat näitä ominaisuuksia. Usein kyse on alueista, joilla on paljon taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia. Turvalliset olosuhteet ja sosiaalinen pääoma sen sijaan edistävät terveyttä ja pitkäikäisyyttä.

Terveydenhoidon kustannuksilla ei ole yhteyttä eliniän pituuteen vauraissa länsimaissa. Yhdysvalloissa käytetään 2-3 kertaa enemmän rahaa henkilöä kohden, mutta elinikä on yksi matalimmista 23 maan joukossa. Korkealaatuinen tekniikka ei ulotu kaikkialle, jos kansalaiset ovat taloudellisesti eriarvoisia. Sekä maiden että Yhdysvaltain osavaltioiden tarkastelu antaa saman tuloksen: tasa-arvo pidentää elinikää ja vähentää lapsikuolleisuutta. Kun taloudellinen eriarvoisuus on suurta, köyhimpien ja rikkaimpien eliniän ero voi olla lähes 10 vuotta. Yhdysvalloissa on saatu vielä tätäkin suurempia eroja. Tasa-arvo ei hyödytä vain köyhiä, vaan myös rikkaita, joiden elinikä on korkea juuri tasa-arvoisissa maissa.

Eriarvoisuus näkyy lisääntyneenä stressinä. Se ei kohdistu yksinomaan heikossa asemassa oleviin, vaan varakkaat joutuvat kilpailemaan asemastaan ja varomaan kontakteja “huligaaneihin ja työtä vieroksuviin”. Stressin ansiosta immuunijärjestelmä heikkenee ja koko keho joutuu olemaan varotilassa. Energiavarastot supistuvat, verisuonet kutistuvat ja kovettuvat. Sydän ja keuhkot joutuvat työskentelemään kovemmin, kun keho on hälytystilassa. Verenpaine nousee ja stressihormonien arvot kohoavat. Kyse on hiukan samasta kuin mitä miehet rintamilla joutuvat kokemaan odottaessaan päivästä ja viikosta toiseen vihollisen hyökkäystä. Ihmiskehoa ei ole tarkoitettu olemaan jatkuvassa valmius- ja hälytystilassa. Aivot eivät tässä tilassa toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Lopulta vaarana on lamaantuminen ja masennustila.

Ylipainoisuus oli ennen vaurauden etuoikeus, nyt se on varattomien ongelma. “Nykyaika juonittelee tehdäkseen meistä lihavia.” (s. 91). Rasvainen, sokeria sisältävä ruoka on kaikkein halvinta ja sitä on kaikkialla tarjolla. Ylipainoisten osuus liittyy vahvasti eriarvoisuuteen. Yhteys on naisilla voimakkaampi kuin miehillä. Ääripäitä edustavat Yhdysvallat ja Japani. Suomen tilanne ei ole niin hyvä kuin se voisi tasa-arvon puolesta olla. Eläinkokeissa on käynyt ilmi, että ne syövät stressattuina enemmän sokeria ja rasvaa. Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee tulkinta, jonka mukaan oman kehon hallinta kertoo myös kyvystä hallita omaa elämää ja vaativia tehtäviä. Paradoksaalisesti subjektiivinen käsitys omasta asemasta on vahvemmin yhteydessä ylipainoon kuin tulot ja koulutus.

Vanhempien hyvä koulutus ja taloudellinen asema on vahvassa yhteydessä lasten koulusuorituksiin. Koulutetut vanhemmat tarjoavat myönteisen mallin, ohjaavat ja valvovat lapsiaan, ovat kiinnostuneita, ostavat kirjoja ja muita koulusuorituksia parantavia laitteita ja välineitä. Tärkein tekijä on koulutuksen ja sitkeyden arvostaminen. Kun vanhemmilla on paljon omia ongelmia, he eivät jaksa kiinnostua lapsista ja antavat heidän liian varhain päättää asioistaan. Lapset saavat tehdä, mitä haluavat. Fatalistinen asenne vahvistuu. Taloudellisen eriarvoisuuden ja lasten koulusuoritusten (PISA) yhteys on voimakas. Tällä alueella Suomen koulut ja lapset ovat menestyneet erityisen hyvin. Vaikka Suomessakin vanhempien tausta vaikuttaa koulusuorituksiin, vaikutus on selvästi pienempi kuin esimerkiksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tasa-arvoisissa maissa lasten ja perheiden asemaa on monin tavoin helpotettu lainsäädännön avulla.

Kulttuurin ja odotusten vaikutuksesta kertoo Intiassa tehty tutkimus, jossa noin 300 alimman ja 300 ylimmän kastin 11 – 12 -vuotiasta poikaa teki yhdessä sokkelotehtäviä yhdessä. Ensin he tekivät niin, että eivät tienneet toistensa kastia. Kummankin ryhmän suoritukset olivat yhtä hyviä. Kun sitten toisessa vaiheessa kastista oltiin tietoisia, alimman kastien poikien suoritukset olivat tilastollisesti merkitsevästi huonompia kuin ylimmän kastin poikien. Heidän suoritustasonsa laski, kun he olivat tietoisia siitä, että mukana oli hyväosaisia poikia. Tällä havainnolla oli ilmeisen lamaannuttava vaikutus. Yhdysvalloissa on havaittu, että afrikan-amerikkalaisten tulokset heikkenevät, jos niihin liittyy vertailun ja arvioinnin korostamista.

UNICEFin johdolla tehdyssä tutkimuksessa saatiin tulos, jonka mukaan tasa-arvoisissa maissa on enemmän kiinnostusta työläisammatteihin kuin eriarvoisuudesta kärsivissä maissa, joissa lapset haaveilevat hyvistä ammateista. Suunta on siis päinvastainen kuin voisi odottaa. Tarjolla on kaksi selitystä. Tasa-arvoisissa maissa käsillä tehtävää työtä arvostetaan enemmän kuin epätasa-arvoisissa ja myös odotukset ovat realistisia.

Erän tulkinnan mukaan lapset kypsyvät ja aikuistuvat nopeammin turvattomissa olosuhteissa. Heidän on pakko vastata itsestään varhain, koska muuten on vaikea selvitä. He eivät opi luottamaan muihin ihmisiin, vaan ovat jatkuvasti varautuneita. Heillä on varhain lyhytaikaisia seksuaalisia suhteita, jotka eivät johda kestävään suhteeseen. Isän puute jouduttaa erityisesti tyttöjen kypsymistä ja aikaista kotoa lähtemistä. Kun tyttö kasvaa isättömänä, todennäköisyys varhaiseen raskauteen ja äitiyteen lisääntyy.

Jo 1800-luvun lopussa alettiin ymmärtää, että epäoikeudenmukaisuus ja köyhyys ruokkivat rikollisuutta. Kun lailliset keinot ovat tukossa, silloin on houkutus turvautua laittomiin. Rikollisuus saa kahdenlaisia muotoja: sen avulla hankitaan, mitä itsellä ei ole tai puretaan kaunoja väkivallalla ja rikkomisella. Kun tuntee itsensä osattomaksi, ei tarvitse välittää itsestään eikä muista.

Etenkin väkivaltarikollisuus liittyy vahvasti ikään. Tällaisen rikollisuuden määrä nousee rajusti 14 ikävuoden jälkeen ja saavuttaa huippunsa 20 – 24 ikäisenä. Sen jälkeen väkivallan määrä laskee tasaisesti. Väkivallan ja iän suhde on länsimaissa hyvin samanlainen. Tässä ilmiössä on varmaankin biologiaa kulttuurin ohella mukana, mutta eri maita verrattaessa käy ilmi, että rikollisuuden määrässä on suurta vaihtelua. Väkivaltarikollisuuden määrä on Yhdysvalloissa moninkertainen Englantiin verraten. Tätä voi selittää vain kulttuuriin liittyvillä tekijöillä. Samaan aikaan naisten tilastoitu väkivaltarikollisuus on erittäin vähäistä.

Kun väkivaltaan syyllistyneitä poikia ja nuoria miehiä haastatellaan, sieltä tulee esiin katkeruutta, nöyryytyksiä ja häpeää, mutta myös uhmaa, uhkarohkeutta ja jatkuvaa uhan kokemusta. Heitä kuvaa Roy Baumeisterin käsite “uhattu egoismi” hyvin. He haluavat antaa kovan vaikutuksen ja joutuvat jatkuvasti puolustamaan asemaansa. Pienetkin loukkaukset on maksettava korkojen kanssa. Kasvojen menetys on pahinta, mitä näille nuorille voi tapahtua. He tekevät melkein mitä tahansa välttääkseen tämän kohtalon.

Eriarvoisuutta ja tappoja kuvaavat indeksi kertovat korutonta kieltä. Vähiten tappoja on Japanissa ja pohjoismaissa – paitsi ikävä kyllä Suomessa – ja eniten Yhdysvalloissa, jossa luvut ovat moninkertaisia turvallisiin maihin verrattuna. Väkivallan ja eriarvoisuuden yhteys näkyy myös Yhdysvaltojen osavaltioita verrattaessa. Tämän tuloksen on pakko kertoa jotakin hyvin olennaista Yhdysvalloissa vallitsevasta kulttuurista. Sama tulee vastaan myös köyhissä maissa: mitä rikkonaisempi ja turvattomampi kulttuuri on, sitä enemmän väkivaltaa.

Isättömyys johtaa ongelmiin, kun se liittyy köyhyyteen ja kun äiti ja lapset elävät turvattomalla alueella. Turvattomat, ahdistavat elinympäristöt synnyttävät pelon ilmapiirin ja antavat lapsille ja nuorille kielteisiä malleja. Isättömyyden merkitys näkyy vahvasti amerikkalaisissa tutkimuksissa. Raiskaajista 60 %, 72 % nuorista murhaajista ja 70 % pitkäaikaisvangeista kasvoi isättömissä kodeissa (David Popenoe). Jotkut tutkijat puhuvat ylikompensaatiosta. Isätön poika haluaa osoittaa vahvuuttaan ja miehuuttaan. Pojalta jää näkemättä, millainen hyvä suhde äidin ja isän välillä voisi olla. Pikemminkin hän näkee kaikkea sellaista, joka saa hänet väheksymään naisia.

Isättömyys on merkittävä riskitekijä vain silloin, kun se liittyy muihin riskitekijöihin. Tutkimusten mukaan rikoksiin joutuneiden elämässä on usein ollut useampia kuin viisi riskitekijää. Juuri riskitekijöiden kasautuminen johtaa ongelmien syntyyn. Lisäksi on aivan eri asia menettää isä varhaisen kuoleman vuoksi kuin silloin, kun isä on kylmästi hylännyt äidin ja lapsen.

Vuonna 2007 UNICEFin raportissa kuvattiin lasten kokemuksia konflikteista. Suomalaiset lapset antoivat kaikkein myönteisimmän kuvan elämästään. Myös muissa pohjoismaissa tilanne oli hyvä. Huonoin tilanne oli Britanniassa, Portugalissa ja Yhdysvalloissa. Konflikteja kuvaava indeksi oli vahvassa yhteydessä eriarvoisuuteen.

Yhdysvalloissa osavaltioissa todettu sosiaalisen pääoman puute ja eriarvoisuus olivat kumpikin yhteydessä uskomukseen (osuus prosenteissa), että he pärjäisivät tappelussa keskimääräistä paremmin.

Eriarvoiset yhteiskunnat rankaisevat rikollisia ankarasti. Kaliforniassa istui vuonna 2004 elinkautista 360 henkilöä myymälävarkauksista. Syynä on se, että toistuva rikos johtaa aina vain ankarampiin rangaistuksiin. Jo kolmesta rikoksesta voi saada elinkautisen. Suomessa toistuvasta rikoksesta kohtuullistetaan tuomioita. Syntyy kuva, jonka mukaan hyväosaiset loukkaantuvat ja kostavat huono-osaisille sen, että nämä eivät alistu siihen armottomaan kulttuuriin, jossa he ovat voittajia.

Yhdysvalloissa vankien määrä on nelinkertainen Britanniaan verraten, ja noin 14-kertainen Japaniin, Norjaan ja Suomeen verraten. Vankimäärän vähäisyys on yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon. Sama suunta näkyy myös Yhdysvaltain osavaltioissa. Japanin systeemi on erikoinen, sillä suurin osa syytetyistä tunnustaa, katuu, pyytää anteeksi, sovittelee ja jättäytyy oikeuden armoille. Tuomioistuin hyväksyy katumuksen ja kohtelee syytettyä lempeästi. Japanissa uskotaan ihmisten kykyyn muuttua ja korjata tapansa. Kun muualla rikolliset ovat viattomia uhreja, Japanissa näin ei ole, vaan vangit ovat hyväksyneet tuomionsa. Vankiloissa kuri on tiukka ja päivä on täynnä työtä, harrastuksia ja koulutusta. Tilanne on aivan päinvastainen kuin Yhdysvalloissa, jonka vankiloiden kohdistuu paljon kansainvälistä kritiikkiä. Yhdysvallat ei välitä tästä kritiikistä.

Olisikohan Stanfordin yliopiston kuuluisan vankilakokeen tuloksia voitu saada Japanissa?

Ampuminen erikoista

Olemme syystäkin kauhistelleet Norjan ampumistapausta. Pidämme itsestään selvänä, että tuollaista ei tapahdu tai jos tapahtuu, se on aivan poikkeuksellista. Mistä tämä hyväuskoisuus tulee? Me ajattelemme, että tuollainen järjettömältä vaikuttava ampuminen ei kuulu ihmiselämään. Ei ainakaan sellaisessa maassa kuin Norjassa. Tämä ajatus kertoo tietenkin hyvää pohjoismaisesta yhteiskunnasta.

Tällaisen teon pitäminen poikkeavana herättää monia kysymyksiä. Tiedämme, että yksittäisiä surmatekoja tapahtuu myös Norjassa, joskin ne ovat harvinaisia. Niitä ei isommin kummastella. Kauhistelemme myös Syyriassa tapahtuvia surmatekoja. Vallasta kiinni pitävä eliitti on surmannut tuhansia ihmisiä. Me paheksumme näitä tekoja, mutta me ymmärrämme tekojen motiivin. Kyseessä on aiheellinen pelko siitä, että tämän eliitin käy huonosti. Siihen kuuluvat haluavat pitää kiinni eduistaan.

Norjassa ja muissa pohjoismaissa tapahtuu koko ajan asioita, joita voidaan pitää hyvin kielteisinä, jopa pahoina. Ihmisiä käytetään hyväksi, heitä pahoinpidellään, kiusatan ja ahdistetaan. Tätäkin paheksumme, mutta pidämme sitäkin luonnollisena. Sellainen kuuluu ihmisenä olemiseen. Kaikki eivät noudat yhteisiä sääntöjä, vaan ovat häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Useimmiten he saavat jotakin hyötyä teoistaan.

Muistamme myös ne julmat teot, joita on tehty ja tehdään sotien aikana tai kohdistetaan omia kansalaisia vastaan diktatuurimaissa. Silloin kysymys on tuhansista, jopa miljoonista ihmisistä. Voidaanko näitä tekoja mitenkään ymmärtää? Huomattavalle osalle löytyy motiivi: kyse on kieroutuneiden ideoiden toteuttamisesta. On aina ollut ihmisiä, joiden mielestä hyviin tavoitteisiin voidaan pyrkiä millaisilla keinoilla tahansa. Kaiken kukkuraksi nuo “hyvät tavoitteet” ovat yleensä olleet alun alkaen järjettömiä.

Sekä arkihavainnot että kokeelliset tutkimukset osoittavat, että ihmiset ovat alttiita käyttämään tilaisuuksia hyväkseen ja tekevät pahoja tekoja. He tottelevat usein mielettömästi auktoriteetteja ja tekevät käskyjä noudattaessaan tekoja, joita he eivät omaehtoisesti ryhtyisi tekemään. Eräät sosiaalipsykologit ovat näiden havaintojen perusteella todenneet, että tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, rikollisen ja jopa murhamiehen.

Kun elämä on rauhallista ja järjestynyttä, ihmisten enemmistö pitää tappamista kauhistuttavana asiana eikä sellaista mielellään edes ajattele. Kun ihmisessä aivan ilmeisesti on alttiutta myös pahaan, tämä toisen ihmisen surmaamisen kammo on ihmeellinen asia. Miksi näin on käynyt? Miksi voimme tehdä kaikenlaista muuta vilppiä ja vaikka lyödä toista ihmistä, mutta toisen ihmisen tappaminen on niin vaikeaa? Tiedämme, että otollisissa olosuhteissa tämäkin este häviää ja ihmiset tappavat mielettömästi toisiaan.

Toistan: Kun ihminen on niin hauras pahojen tekojen suhteen, miksi tällaisia surmatekoja tapahtuu niin vähän? Nykyajan aseet tekevät kymmenien ihmisten tappamisen kovin helpoksi. Maailmassa on paljon kieroutunutta idealismia, hyödyn ja maineen tavoittelua sekä kaikenlaisia pelkoja, joilla voi oikeuttaa mitä tahansa.

Haluamme kuitenkin elää maailmassa, jonka toimintaa voimme ymmärtää. Kun tehdään jotakin sellaista, mihinkä normaalit selitykset eivät päde, tunnemme itsemme turvattomaksi. Miten voisimme suojautua tuollaisia tekoja vastaan? Emme mitenkään. Kestämme sen, että liikenteessä kuolee tuhansia ihmisiä, samoin oman käden kautta ja kestämme sen, että miljoonia kuolee nälkään ja erilaisiin vainoihin, mutta mieletöntä tappamista aivan lähellä emme tahdo kestää.

Abortista ja ihmisoikeuksista

Anne Moilanen kirjoittaa abortista ja muistakin arvoihin liittyvistä asioista feminismin näkökulmasta Ketju-lehden numerossa 4/2011. Haluaisin puolestani kommentoida tuota kirjoitusta kristinuskoa tunnustavan miehen näkökulmasta. Kirjoituksen sävy oli kovin hyökkäävä ja kohdistui sekä kristinuskoon että erityisesti Päivi Räsäseen, joka on näköjään hyvä ilkeilyn kohde melkein asiassa kuin asiassa.

Moilanen kysyy, millä perusteella evankelisluterilainen kirkko “vastustaa” aborttia. Sillä perusteella, että kyse on elävistä ihmisistä. Eivät määritelmät poista sitä tosiasiaa, että jo päivän ikäinen sikiö on ihmisen alku. Tämän tosiasian torjuvat vain eräät tiukat materialistit, joiden mukaan ihmiselämä ei ole sen arvokkaampi kuin vaikka kärpäsen.

Muistutan vielä siitä, että juuri kristinusko on vahvistanut lapsen ja naisen oikeuksia. Sen näkee jo karttaa katsomalla. Antiikin ja Rooman yhteiskunnissa sekä abortti että pienen lapsen tappaminen oli luonnollista. Tietenkään mitään nykyaikaista yksilöä ei vielä ollut olemassa. Lapsi kuului pitkään myös kristinuskon piirissä ensisijaisesti suvulle ja miehelle.

Voimme tätä mielin määrin paheksua, mutta silloin harjoitamme ylimielistä jälkiviisautta. Kulttuuria on ymmärrettävä kunkin ajan ehdoilla. Kristittynä iloitsen siitä, että naisten ja lasten oikeudet ovat parantuneet. Muistutan silti siitä, että länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri edustaa edelleen pientä vähemmistöä. Yhteisöllisissä kulttuureissa näistä asioista ajatellaan toisin. Meidän näkemyksemme on tietenkin oikea.

Ihmisoikeudet eivät ole niin yksioikoisia kuin Moilanen väittää. Eräässä ateistien konferenssissa kulttuurien tutkija Edward Slingerland totesi, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Mistä tulee käsitys, että on olemassa ihmisoikeuksia? ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus”, hän totesi konferenssissa. ”Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.

Voin kristinuskoon perustuvan vakaumukseni pohjalta periaatteessa hyväksyä ihmisen oikeuden päättää omasta ruumiistaan, mutta se ei suinkaan ole yksiselitteinen asia. Missä määrin sikiö on osa äidin ruumista vai onko se oma itsenäinen ruumis, jolla on omia oikeuksiaan? Kenelle lapsi kuuluu? Sikiö tosin käyttää äitiä hyväkseen voidakseen kehittyä. Entä eutanasia? Onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä ilman, että kenelläkään on oikeus siihen puuttua? Olemmehan huolissamme itsemurhista ja ihmisten terveydestä. Miksi ihmisten ei anneta rauhassa tupakoida? Onhan kysymys oikeudesta omaan ruumiiseen. Ajattelen kristittynä niin, että olen omasta ruumistani vastuussa myös muille, erityisesti perheelleni mutta myös yhteiskunnalle – ja kristittynä myös Jumalalle.

Voimme jopa sanoa niin, että lapsella on oikeus äidin ruumiiseen. Hänellä on oikeus kasvaa terveessä ruumiissa ilman, että joutuu tupakoimaan tai juomaan alkoholia. Näiden seuraukset ovat lapsen kehityksen kannalta erittäin vakavia.

Abortin ongelmallisuuden ovat myös monet ateistiset filosofit tuoneet esiin. Onko feministin mahdoton ymmärtää sellaista lääkäriä, joka ei halua tehdä aborttia? Onhan myös elämän kunnioittaminen keskeinen arvo ja ihmisoikeus. Miksi lääkärin pitää tinkiä oikeuksistaan?

Kyse on asiasta, jossa länsimainen kulttuuri on päätynyt siihen, että on pienempi paha, että abortteja tehdään laillisesti. Abortin kieltäminen aiheuttaisi suuria ongelmia. Monet muutkin oikeudet ja arvot ovat ristiriidassa keskenään. Vapautta ja tasa-arvoa on vaikea sovittaa yhteen. Monta kertaa kahden huonon asian suhteen täytyy löytää jokin kompromissi.

Paheksun lopuksi tapaa, jolla Moilanen puhuu vaalirahasta ja kirjoittaa muutenkin ilkeästi. Katson, että myös lehti on omalta osaltaan vastuussa tällaisesta kirjoittelusta.

Päätän kirjoitukseni ranskalaisen sosiologian professori David Le Bretonin varoituksiin (Body & Society, 2004, 10, 1-20). Hän ei tietääkseni ole katolisen kirkon palveluksessa. Le Breton pelkää aborttien ja geenimanipulaation kohdistuvan juuri vammaisiksi epäiltyihin ja todettuihin sikiöihin.

Ihmiskeho on kuin tuote, jota pikku hiljaa muokataan paremmaksi. Sikiöstä tulee erilaisten interventioiden objekti. Tärkein interventio on abortti. Geneettinen diskriminointi on jo nyt tosiasia. Vanhemmat voivat halutessaan valita lapsen sen sukupuolen mukaan. Kyseessä on eugeniikan hillitympi muoto. Vamman tai sairauden todennäköisyys on se, johon diskriminaatio perustuu. Tämän mallin mukaan on luonnollista tehdä laskelmia vamman todennäköisyydestä. Kenties jo suhde 1/100 riittää abortoimiseen, puhumattakaan 1/10:stä. Lapsen pitää siis jo ennen syntymäänsä läpäistä testi, jonka perusteella hän voi saada elää.

Markku Ojanen
Psykologian emeritusprofessori
Tampeeen yliopisto

Vaikka yksi ääni ei paljon merkitse

Olen päättänyt, että en äänestä tulevissa kunnallisvaaleissa niitä puolueita, jotka ovat luomassa Suomeen mammuttikuntia. Minulle Lempääläkin on hiukan liian iso, saati sitten vaikka Tampere. Suomessa on toki yhä liian pieniä kuntia, joiden on vaikea selviytyä niille säädetyistä tehtävistä, mutta yhtä järkevää olisi jakaa Helsinki ja Tampere pienempiin itsenäisiin kuntiin. Ne ovat kansalaisen vaikuttamisen kannalta aivan liian suuria.

Kantaani vahvisti sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttosen näkemys radiossa 18.9. Hänen mielestään pienet kunnat selviytyvät vanhusten hoidosta paremmin kuin suuret. Minun ikäiselleni tämä on tärkeä mielipide. Pienissä kunnissa asioita ratkotaan nopeammin ja asianosaisia kuunnellen. Vastuut ovat selkeämpiä kuin suurissa kaupungeissa eivätkä työntekijät vaihdu jatkuvasti.

Olen äänestänyt silkasta velvollisuudesta kansanedustajia ja presidenttiä. Olen kokenut vaikutusmahdollisuuteni vähäisiksi. Sen sijaan kunnallisvaaleissa minulla on kokemus, että ääneni voi aidosti vaikuttaa. En tiedä kuinka kauan, sillä Lempäälän koko sen kuin vain kasvaa kasvamistaan.

Jo tähän mennessä on tehty paljon tuhoa syntymä- ja kotipaikkaan liittyvälle identiteetille. Voimme vain kauhuissamme kuvitella, mitä työssäkäyntiin perustuva “kokonaisuudistus” tuo tullessaan. Suunnittelijat varmaan pitävät tällaista puhetta sentimentaalisena hölynpölynä. Ennen se olisi ollut taantumuksellista, kehityksen vastaista puhetta. Nyt se on vastoin taloudellisia realiteetteja, jotka määrävät kaikesta. Puhe jostakin yhteisöllisyydestä, jota sanaa myös politiikot käyttävät juhlapuheissaan, on silkkaa hämäystä eivätkä päättäjät ota sitä tosissaan.

Tämä kuntarakenteen uudistushanke on mainio esimerkki suunnitteluharhasta, joille on ominaista se, että uusi saadaan näyttämään hyvältä, koska vain hyvät puolet tuodaan esiin. Myös suunnitelman huonot puolet on kuitenkin tuotava selkeästi esiin. Hyvä suunnitelma vaatii, että myös huonoin mahdollinen lopputulos kuvataan. Näin ei juuri koskaan tehdä, mistä saamme jatkuvasti kärsiä.

Arvoisat maan hallituksessa olevien puolueiden edustajat Lempäälässä! Kapinoikaa johtoanne vastaan, jos haluatte vielä jatkaa päättäjinä kunnassamme. Tämä hanke on hieno lahja oppositiolle. Eikö näitä lahjoja jaeta jo riittämiin valtakunnan tasolla? Kuntien yhdistämistä ja yhteistoimintaa tarvitaan, mutta sen voi tehdä ilman, että samalla radikaalisti vähennetään kansalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihinsa ja kokea kuuluvansa johonkin. Nämä ovat arvokkaita asioita, vaikka niitä ei voida määrittää rahassa.

Markku Ojanen

Puolustan yhä taloudellista tasa-arvoa

Puolustin (Näkökulma 15.4.2011) Wilkinsonin ja Pickettin kirjaa Tasa-arvo ja hyvinvointi ja Gustav von Hertzen puolestaan kritisoi edelleen tätä kirjaa käyttäen lähteenään Wikipediaa (21.4). Löysin tieteellisistä kirjallisuushauista runsaasti kirjaa puolustavia arviointeja. Vaikka tämän kirjan tulokset sivuutettaisiin, tarjolla on aivan riittävästi muuta tutkimusta ja tilastotietoja, jotka kertovat samaa kuin tämä kirja. Samantapaisia kansakuntia vertailevia tutkimuksia ovat muutkin tutkijat tehneet. Esimerkiksi Jan Ott päätyy arvioon, jonka mukaan ”vauraus liittyy korkeaan onnellisuuden tasoon ja antaa mahdollisuuksia vähentää onnellisuuden eriarvoisuutta edistämällä sosiaalista turvallisuutta ja antamalla mahdollisuuden subventoida lisääntyvien tuloerojen potentiaalisia kielteisiä vaikutuksia”. Di Tella, MacCulloch ja Oswald ovat osoittaneet, että vaurauden ohella juuri hyvinvointivaltio edistää onnellisuutta. Nämä tutkijat toteavat, että ”hyvinvointivaltio näyttää olevan kompensoiva tekijä: korkeammat työttömyyskorvaukset liittyvät korkeaan kansalliseen hyvinvointiin”.

Eli kertaan lyhyesti sen, mitä tutkimukset kertovat. Kansakunnan vauraus (kansantulo) on yhteydessä onnellisuuteen, mutta tietyn tulotason jälkeen onnellisuuden ja muidenkin hyvinvointi-indeksien tasossa ei enää tapahdu merkittäviä muutoksia. Koettuun hyvinvointiin ovat vahvassa yhteydessä kansakunnan hallinnon taso, eri tavoin mitatut hyvinvoinnin indeksit sekä keskinäisen luottamuksen kokeminen. Suomi on jatkuvasti saanut näissä parempia arvoja kuin von Hertzenin malliksi nostama Yhdysvallat. Juuri erilaisissa tasa-arvon indekseissä Suomi on tähän mennessä sijoittunut hyvin. Kerroin jo aikaisemmassa kirjoituksessani, että Unescon 22 kehittyneen maan tutkimuksessa Suomi ja pohjoismaat olivat lasten hyvinvoinnin suhteen kärkipäässä, mutta Yhdysvallat oli viimeisenä. Jokainen on voinut nähdä, miten jakautunut maa Yhdysvallat on juuri taloudellisen eriarvoisuuden vuoksi.

Rikkaiden ihmisten valitukset siitä, että muut ovat heille kateellisia, tuntuvat ikävältä, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Miksi kateellisuutta nyt moititaan, kun juuri se on käytevoima, jolla kilpailua usein perustellaan? Pidän kiinni siitä, että rikkaat ovat usein rikastuneet köyhien kustannuksella. Sekä historia että monien Suomea köyhempien maiden tilanne osoittaa tämän todeksi. Demokraattisissa länsimaissa tätä tosiasiaa onneksi on kyetty pehmentämään.

Kateellinen Suomen kansa halusi vaaleissakin pitää kiinni hyvinvointivaltiosta. Kansan enemmistö haluaa, että tuloeroja tasataan, koska se on oikeudenmukaista. Köyhyyden poistamiseen ei päästä pelkillä tulonsiirroilla, mutta tämä keino on kuitenkin toiminut erittäin hyvin juuri pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. Tuloerot eivät siis ole hyvinvoinnin kannalta irrelevantteja kuten von Hertzen väittää, vaan niitä tasaamalla köyhyyttä on voitu lieventää. Yhdysvalloissa tuloerot ovat juuri rikkaiden verotuksen keventämisen johdosta rajusti lisääntyneet, eikä se ole ollut omiaan edistämään kansakunnan hyvinvointia tai yhtenäisyyttä.

Minun puolestani rikkaat saavat rikastua, mutta siitä pidän kiinni, että jostakin on rahat otettava niiden tukemiseen, joilla on taloudellisia ja psyykkisiä ongelmia. Kysymys on myös köyhyyden ehkäisystä esimerkiksi koulutukseen, työllisyyteen ja perheisiin kohdistuvilla tukitoimilla. Mahdollinen taloudellinen kasvu ei saa ohjautua vain niille, jotka ovat onnistuneet kovassa kilpailussa selvästi muita paremmin.

Wahlroos ei anna periksi

Björn Wahlroos on ottanut rahan keräämisen ohella elämäntehtäväkseen hyvinvointiyhteiskunnan romuttamisen (AL, talous, 9.9.). Tätä mallia on seurattu Yhdysvalloissa ja tulokset ovat nähtävissä. Yhdysvallat ei enää ole hyvinvointivaltio. Ruotsilla on vielä pitkä matka tällaiseen eikä kansa siihen suostukaan. Walhroos antaa samalla pelottavan kuvan menestyjistä. Vain raha kannustaa heitä. He ovat itsekkäitä eivätkä halua jakaa mitään niille, joilla on vähemmän. Heidät täytyy asettaa erikoisasemaan kaikkien yläpuolelle.

Puhe työteon kannustamisesta on erityisen irvokasta nyt, kun Nordea hänen puheenjohdollaan on vähentämässä työntekijöitä. Mikään ei ole omiaan heikentämään ihmisten työmoraalia pahemmin kuin työntekijöiden vähentäminen silloin, kun yrityksellä menee hyvin. Osaako Wahlroos lainkaan kuvitella, miltä tuntuu pois potkituista tai niistä, jotka saivat jäädä, mutta voivat joutua ulos koska tahansa aivan riippumatta siitä, meneekö yrityksellä hyvin vai huonosti.

Lukevatko nämä Nordean pomot lainkaan työhyvinvointia koskevia uusia tutkimuksia? Tiivistän oheen Kim Cameronin tuoreita tuloksia Yhdysvalloissa tehdyistä tutkimuksista:

Työvoiman vähentämisen vaikutukset olivat lähes aina kielteisiä. Sisäiset ristiriidat ja tietojen salaaminen lisääntyivät, luottamus ja työmoraali heikkenivät. Myös työn tulokset huononivat työvoiman supistamisen jälkeen. Muutamat harvat poikkeukset vahvistivat säännön, toteaa Cameron. Paljon riippui siitä, millä tavalla organisaatio vähensi työvoimaa. Jos se tehtiin tökerösti vetoamalla vain taloudellisiin tekijöihin, seuraukset olivat kielteisiä. Jos kuitenkin työntekijät kokivat, että heidän tilanteensa ymmärrettiin, pahimmat vaikutukset voitiin välttää. Johdon on osoitettava, että se välittää työntekijöistä; sekä niistä, jotka joutuvat lähtemään että niistä, jotka jäävät.

Parhaita tuloksia (tuottavuus, työn laatu, asiakastyytyväisyys, työtyytyväisyys) saivat ne yritykset ja organisaatiot, joissa johto toteutti myönteisiä toimintamalleja. Cameron käyttää sanaa hyve korostaessaan arvojen tärkeyttä. Keskeisiä hyveitä ovat rehellisyys, luottamus, keskinäinen ymmärrys, optimismi, kiitollisuus, anteeksianto ja sääli. Nämä sanat tuntuvat kovin oudoilta kovassa suomalaisessa yritysmaailmassa. Kaikki eivät siis Yhdysvalloissakaan ole romuttamassa hyvinvointivaltiota ja heikentämässä ihmisten halua tehdä työtä.

Toimitan halukkaille kirjallisuusviitteitä.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Rikkaiden ja köyhien tulonjaon kasvaminen on merkittävä ongelma

Aamulehdessä (Näkökulma 9.4.2011) Gustav von Herzen kuvasi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teoksen The Spirit Level “jaarittelevaksi, erittäin kyseenalaisiin tilastoihin perustuvaksi vasemmistolaiseksi kannanotoksi”. Kyseessä on Herzenin mukaan hyökkäys kapitalismia vastaan, jota”perustellaan epämääräisten korrelaatioiden vyöryllä”. Teosta ei kuulemma ole otettu maailmalla vakavasti. Uskon kyllä, että teekutsuliikkeiden kannattajat eivät ole ottaneet näitä tilastoja vakavasti. Harvoin näkee niin estotonta eriarvoisuuden puolustamista kuin von Herzenin kirjoitus. On totta, että korrelaatioiden avulla ei voi syysuhteita todistaa, mutta kun kyse on kansakuntien välisestä vertailusta, muita menetelmiä on mahdotonta käyttää. Kun Wilkinsonin ja Pickettin teoksesta annettiin aivan vääristelty kuva, esittelen seuraavassa, millaisia tietoja tuossa kirjassa esitettiin.

Teoksen taustaa kuvaavassa lyhyessä esittelyssä todetaan, että “kirjoittajat väittävät, että Britannia ja Yhdysvallat joutuvat ‘tasa-arvoisia yhteiskuntia’ todennäköisemmin monenlaisiin vaikeuksiin.” Koetan seuraavassa perustella, että kyse ei ole vain väitteistä, vaan tieteellisiin tuloksiin perustuvista johtopäätöksistä.

Kirjan alussa kirjoittajat toteavat, että materiaalinen ja tekninen kehitys ei ole länsimaisissa yhteiskunnissa johtanut toivoittuihin tuloksiin. Ihmiset kärsivät ahdistuksesta, masennuksesta ja monista muista ongelmista. He ovat epävarmoja omasta asemastaan ja taidoistaan ja kokevat usein yksinäisyyttä. Monissa vauraissa maissa köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on koko ajan kasvanut. Myös Suomessa eriarvoisuus on viime vuosina lisääntynyt. Wilkinsonin ja Pickettin mukaan taloudellisen tasa-arvon puute on sekä psyykkisiä että sosiaalisia ongelmia synnyttävä ja vahvistava tekijä.

Vaikka yhteiskuntien vaurastumisen myötä moni asia on paremmin kuin ennen, monet ongelmat ovat kärjistyneet. Hyvä esimerkki on lihavuus. Ennen rikkaat olivat lihavia ja köyhät laihoja. Nyt tilanne on päinvastainen. Hyvin koulutetut, varakkaat ihmiset pitävät parempaa huolta itsestään kuin heikosti koulutetut ja vähätuloiset. Köyhyys lisää ihmisten välipitämättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Vaurastuminen pidentää aluksi elinikää. Nicaraguan, Bulgarian, Egyptin, Turkin ja Venäjän kansalaisten elinikä on paljon pidempi kuin Sambian, Mozambikin, Liberian ja Nigerian. Ero on yli 25 vuotta. Tyydyttävä elintaso nostaa eliniän noin 70 vuoteen. Kun kansantulo nousee 10 000 dollarista 40 000 dollariin, eliniän odote nousee vain muutalla vuodella. Keskimäärin 10 000 dollarin ryhmään kuuluvat muun muassa Costa Rica, Uruguay, Mexico ja Kroatia, kun taas 40 000 dollaria ansaitaan pohjoismaissa, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Kanadassa ja Itävallassa. Nelinkertaiset tulot eivät siis kohota elinikää juuri lainkaan.

Kansakuntien onnellisuuden ja vaurauden kuvaaja muistuttaa edellistä. Hyvin köyhissä maissa kansalaisten onnellisuuden taso on tutkimusten mukaan selvästi matalampi kuin vauraissa maissa. Kuitenkin monien köyhien maiden onnellisuuden keskiarvo on lähes sama kuin rikkaissa maissa. Etelä-Amerikan valtioiden onnellisuus on suunnilleen samaa tasoa kuin vauraiden länsimaiden. Vauraudella on yhteys kansalaisten hyvinvointiin ja onnellisuuteen, mutta nähtävästi eliniässä ja hyvinvoinnussa on tultu eräänlaiselle tasanteelle, josta on vaikea päästä eteenpäin. Tätä osoittaa sekin, että 30 – 50 vuoden tyytyväisyyden ja onnellisuuden seurannoissa muutokset ovat olleet erittäin pieniä, vaikka elintaso on merkittävästi kohonnut.

Koska länsimaissa uskotaan vahvasti kehitykseen, emme halua uskoa, että tällaisia eliniän ja onnellisuuden kattoja olisi olemassa. Myös moni asiantuntija uskoo, että keskimääräinen elinikä tulee nousemaan 10 – 20 vuotta seuraavien vuosikymmenien aikana. Kuitenkin esimerkiksi alkoholin ja ylipainon aiheuttamat terveysongelmat ovat monissa maissa lisääntyneet, mikä ei lupaa hyvää eliniän odotteelle. Ihmiskunnan onnellisuudessa voi samoin olla katto, jota on vaikea läpäistä. Kuolema kuuluu elämään ja vaikka sairauksia voidaan hoitaa yhä paremmin, niiltä ei voi välttyä. Erot, hylkäykset, torjunnat ja menetykset ovat osa ihmiselämää. Kehittyneiden länsimaiden psyykkisiä ongelmia kuvaavat luvut ovat erittäin korkeita. Yhdysvalloissa arvioidaan, että noin 25 prosentilla on vuoden aikana ollut jokin psyykkinen häiriö.

Kirjoittajien mukaan sosiaalisilla ongelmilla on vain vähän tai ei lainkaan yhteyttä ihmisten keskimääräisiin tuloihin. Tämä tulos saadaan, kun tarkastellaan niitä maita, joissa tulot vaihtelevat 20 000 ja 40 000 dollarin välillä. Kun sen sijaan katsotaan tuloeroja näiden maiden sisällä, saadaan vahvoja yhteyksiä psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Suuri eriarvoisuus on merkittävä ongelmille altistava riskitekijä.

Wilkinson ja Pickett vertaavat kirjassaan 23 vaurasta maata sekä Yhdysvaltain osavaltioita. Kun Japanissa ja Suomessa vuonna 2006 rikkaimman viidenneksen tulot olivat noin 3,5 kertaa suuremmat kuin köyhimmän viidenneksen, vastaava kerroin oli Singaporessa lähes 10, Yhdysvalloissa 8,5 ja Britanniassa 7. Kirjoittajat tarkastelevat mm. seuraavien asioiden yhteyttä taloudellisen tasa-arvon indekseihin:

  • Luottamus
  • Mielisairaudet
  • Eliniän odote ja lapsikuolleisuus
  • Liikalihavuus
  • Lasten koulusuoritukset
  • Teini-ikäisten synnyttämät lapset
  • Tapot
  • Vankilassa olevien määrät
  • Sosiaalinen liikkuvuus

Kun tutkijat muodostivat terveyttä ja sosiaalisia ongelmia kuvaavan indeksin, sen yhteys taloudellisen eriarvoisuuden indeksiin oli erittäin vahva. Tasa-arvoisissa maissa (Japani, pohjoismaat, Belgia, Hollanti) yhteiskunnallisia ongelmia oli paljon vähemmän kuin niissä maissa, joissa ihmisten taloudellisessa tilanteessa oli suuria eroja (Yhdysvallat, Portugali, Britannia, Uusi-Seelanti, Kreikka). Kansantulolla henkeä kohden ei ollut yhteyttä ongelmia kuvaavaan indeksiin. Aivan vastaava tulos saatiin verrattaessa Yhdysvaltain osavaltioita. Unicefin raportista vuodelta 2007 löytyy lasten hyvinvointia kuvaava indeksi, jossa parhaita ovat Ruotsi, Hollanti, Suomi, Sveitsi ja Tanska. Huonoimmat arvot saivat Britannia, Uusi-Seelanti, Israel, Yhdysvallat ja Australia. Maitten järjestys oli vahvassa yhteydessä taloudelliseen tasa-arvoon.

Vaikka rikkaissa maissa on runsaasti terveydenhoidon ja korjaavan toiminnan resursseja, ne eivät toimi odotetusti, koska niiden avulla ei eriarvoisuuden kielteisiä vaikutuksia kyetä poistamaan. Yhdysvalloissa käytetään paljon enemmän rahaa terveydenhoitoon kuin Kreikassa, mutta kreikkalaiset elävät keskimäärin pidempään. Kun yhteiskunnan luovat ongelmia, mikään hoito ei enää riitä.

Eriarvoisuus kertoo siitä, että sosiaaliset etäisyydet ja luokkaerot ovat suuria. Eriarvoisuus vaikeuttaa sosiaalista nousua. Vanhempien taustan erot vaikuttavat enemmän tulevaan asemaan kuin lahjakkuuserot. Yhdysvalloissa korostetaan jokaisen mahdollisuuksia päästä eteenpäin, mutta todellisuudessa tilanne on juuri päinvastainen. Varallisuuserot näkyvät sekä fyysisessä että psyykkisessä hyvinvoinnissa. Rikkaiden verojen alentamisesta ovat kärsineet eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Voisi odottaa, että elintason nousu toisi mukanaan elämän helpottumista. Yhdysvalloissa tehdyt tutkimukset kertovat päinvastaista. Yliopistoissa opiskelevien ahdistuneisuutta on tutkittu vuodesta 1952 lähtien. Tulosten suunta on selkeä: ahdistus on tasaisesti lisääntynyt. Sama tulos on saatu myös masennuksen osalta. Sen määrän on arvioitu lisääntyneen kymmenkertaiseksi sadan vuoden aikana. Diagnoosien lisääntymistä selittää osaksi diagnostisen kynnyksen aleneminen, mutta se ei selitä ahdistuneisuuden lisääntymistä kyselyissä.

Taloudellinen tasa-arvo on yhteydessä luottamukseen. Kun 60 – 65 % pohjoismaisista ihmistä luottaa ihmisiin, luku on Portugalissa vain 10 %. Nämä prosentit saatiin World Values Survey -tutkimuksessa väitteeseen “Useimpiin ihmisiin voidaan luottaa”. Yhdysvalloissa luottavaisia oli 35 %. Sama suunta saatiin myös Yhdysvaltojen osavaltioiden vertailussa. Luottamuksen määrä vaihteli Yhdysvaltain osavaltioissa lähes 70 prosentista alle 20:een prosenttiin. Luottamuksen määrä aleni Yhdysvalloissa 44 vuoden aikana 60 prosentista alle 40 prosenttiin (1960 – 2004). Sosiaalisen pääoman käsitteen luoja Robert Putnam arvioi Yhdysvaltojen olleen varallisuuden suhteen tasa-arvoisin 1950- ja 1960-luvulla. Silloin myös osallistuminen järjestöihin ja organisaatioihin oli suurimmillaan. Siitä lähtien sosiaalinen pääoma on koko ajan vähentynyt. Vaikutus käy Putnamin mukaan kumpaankin suuntaan: eriarvoisuus heikentää sosiaalista pääomaa ja sosiaalinen pääoma vähentää eriarvoisuutta.

Wilkinsonin ja Pickettin näkemys on, että juuri eriarvoisuus heikentää luottamusta. Kun rikkauden kuilu on kovin suuri, kuilua on vaikea ylittää. Pahimmillaan kuilu johtaa köyhien suojattomiin gettoihin ja rikkaiden muurien ympäröimiin asuntoalueisiin. Kun ihmiset luottavat toisiinsa, he antavat aikaa ja rahaa muiden ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Luottavaiset ihmiset elävät lisäksi keskimääräistä pidempään. Yhdysvalloissa luottamuksen puute näkyi Chicagon helleaallon aikana. Kun köyhien afrikan-amerikkalaisten olisi pitänyt pitää ovia ja ikkunoita jatkuvasti auki, he eivät uskaltaneet sitä tehdä, koska pelkäsivät ryöstöjä. Seurauksena oli kuumuudesta aiheutuvia kuolemia. Yhtä köyhillä latinojen alueella tällaista ei tapahtunut, koska ihmiset luottivat toisiinsa ja uskalsivat pitää ikkunoita ja ovia auki.

Oma tutkimukseni tukee Wilkinsonin ja Pickettin näkemyksiä. Kun muutama vuosi sitten kysyin noin tuhannelta suomalaiselta sekä onnellisuutta että oikeudenmukaisuutta, onnellisuudessa odotetusti vain matalin tuloryhmä poikkesi muista odotetusti kielteiseen suuntaan. Sen sijaan oikeudenmukaisuuteen yhteys oli suoravaviivainen: mitä korkeammat tulot, sitä oikeudenmukaisempana omaa elämää pidettiin. Oma johtopäätökseni on sama kuin kuin kirjoittajien. Taloudellisen eriarvoisuuden kasvaminen johtaa väistämättä lisääntyviin psyykkisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Palaan vielä lopuksi von Hertzenin näkemyksiin. Missä on sitä avointa ja reilua kilpailua, josta von Hertzen niin kauniisti puhuu? Ei ainakaan Yhdysvalloissa, tuossa kilpailun ihannemaassa. Ei tarvita epämääräisiä korrelaatioita osoittamaan, että eriarvoisuuden kultamaassa kaikenlaiset yhteiskunnalliset ongelmat ovat kärjistyneet. Erot näkyvät jo osavaltoiden välillä. Niissä osavaltioissa, missä tuloerot olivat suuria, oli eniten rikollisuutta ja monia muita ongelmia. Kyse ei lainkaan ole siitä, että rikkaiden omaisuus pitäisi takavarikoida, vaan siitä, että progressiivisen verotuksen ja tulonsiirtojen avulla pidetään huolta, että köyhyyttä ei pääse syntymään. Jos jokin asia lamauttaa ihmisen, se on juuri köyhyys. Tasa-arvo ja “reilun kilpailun” suosiminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Usko siihen, että tuloerojen kasvattaminen ja miljardöörien lukumäärän kasvaminen edistää koko kansan hyvinvointia on silkkaa humpuukia. Kyse on myytistä, jolla superrikkaat perustelevat kohtuuttomia tulojaan.

Pahuuden viehätys

Olen kirjoittamassa kolumnia, jossa pohdin pahuuden viehätystä kulttuurissa ja yleensäkin. Miksi Darth Vader on tyylikkäämpi kuin Luke Skywalker? Miksi lasten poliisi ja rosvo -leikissä kaikki haluavat olla rosvoja? Miksi elokuvan tai kirjan paha hahmo kiehtoo katsojaa, joskus jopa niin paljon, että hän asettuu sen puolelle? Mikä selittää esimerkiksi mafiaelokuvien julmien ja vastenmielisten (mutta usein hyvin karismaattisten) hahmojen ihailun?

Olen kyllä kirjoittanut kirjankin pahuudesta, mutta nuo kysymykset ovat hankalia. Olen miettinyt esimerkiksi kauhuelokuvien suosiota. Minä en niitä saata katsoa, mutta monet katsovat. Uteliaisuus ja halu testata itseään selittää osittain näiden suosiota, mutta vain osin. Pelon ja kauhun helpottuminen tuntuu hyvältä:

Kenties tämä periaate selittää elokuvien väkivallan yleisyyden. Kyseessä ei ole todellisuus, vaan viihteeksi tarkoitettu väkivalta. Väkivalta voi tuntua pelottavalta, mutta jos sankari voittaa ja elokuva joka tapauksessa on kestetty, tulee helpotuksen tunne. (Hyvä paha ihminen -kirjastani).

Leo Tolstoi kirjoitti Anna Kareninan alkuun suunnilleen niin, että onnelliset perheet eivät kiinnosta ketään, sillä ne ovat samanlaisia, mutta onnettomat perheet ovat kaikki erilaisia ja siten kiinnostavia. Saamme kauhistella ihmetellä hirveitä asioita. Onneksi minun ei tarvitse elää tuollaista elämää.

Onnellisuusprofessorina mietin, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan näytelmiä tai elokuvia, joissa kuvataan pirullisia ihmisiä. Usein varsinkin arvostelijat heti sanovat nähtyään leppoisan ja hyväntahtoisen elokuvan tai näytelmän, että tuo ei ole realistista. Sen on sentimentaalista, mikä asettaa elokuvan heti muita kehnommaksi.

Eräässä tutkimuksessa kielteistä arviota pidettiin osuvampana kuin myönteistä.

Sain 1980-luvun alussa asenteita tutkiessani tuloksen, jonka mukaan minun asenteeni mielisairaita kohtaan ovat ihan myönteisiä ja asiallisia, mutta muut ihmiset suhtautuvat heihin julmasti ja ennakkoluuloisesti. Tunnemmeko myös ylemmyyttä katsoessamme, kuinka nuo muut ihmiset sotkevat elämänsä?

Elokuvan harrastajana olen havainnut, että näyttelijätkin mielellään esittävät kamalia rikollisia. Ne antavat heille mahdollisuuden todistaa kykynsä. Sankarit ovat hyvyydessään vähän värittömiä. Tämän vuoksi antisankarit ovat erityisen kiehtovia.

Lisäksi meissä on kaipuuta olla ylivertaisen vahvoja ja häikäilemättömiä. Haluaisimme noudattaa mielitekojamme niin kuin nuo häikäilemättömät ihmiset. Tilaisuus tekee varkaan tutkimustenkin mukaan. Tätä sosiaalipsykologit ovat käytännössä kokeilleet. Se pitää paikkansa.

Normien rikkomisessa on jotakin kiehtovaa. Kun joku uskaltaa lyödä kaiken säpäleiksi, siinä on jotakin kiehtovaa.

Omasta lapsuudestani muistan, että myös poliisin rooli kiinnosti. Leikkiessäni myöhemmin poikieni ja heidän kavereittensa kanssa, minun piti välillä olla poliisi, välillä rosvo.

Kannustavatko tulospalkkiot?

Julkaistu Aamulehdessä 21.4. 2009

Fortumin palkkiosekoilun yhteydessä on aiheellisesti arvosteltu yritysten johdon ylisuuria tulospalkkioita. Nokia ja muut suuret yritykset ovat tässä keskustelussa suotta jääneet liian vähälle huomiolle. Vaikka kysymys rahapalkkioiden kannustavuudesta kuuluu myös psykologisen tutkimuksen piiriin, tämä näkökulma ei millään tavalla ole tullut esiin keskusteluissa. Palkkioiden vaikutuksesta työn tuottavuuteen on olemassa tutkimusta, joka osoittaa, että volyymiin perustuvissa työtehtävissä tulospalkkot parantavat myyntitulosta. Myös sellaisissa organisaatioissa, joissa tulosta on vaikea arvioida, hyvän työsuorituksen palkitsemisesta voi olla jotakin hyötyä, mutta vain sillä edellytyksellä, että kyseessä ei ole nollasummapeli, jossa osa hyötyy ja osa kärsii. Palkan alennus ei ketään kannusta, vaan katkeroittaa ja vie loputkin työhalut. Juuri arvioinnin epämääräisyys vaikeuttaa järjestelmän hyväksymistä esimerkiksi yliopistoissa, sairaaloissa tai kaupunkien ja kuntien virastoissa. Tällaisissa organisaatioissa palkitsemisjärjestelmiä tulee kehittää hyvin harkitusti ja mieluiten työyksikön tasoisina.

Johdon tulospalkkaukset ovat hyvin ongelmallisia. Tulokseen vaikuttavat niin monet tekijät, että johdon panosta on vaikea arvioida. Kun suurten yritysten johdon kuukausipalkkiot ovat yleensä moninkertaisia alaisten palkkaan verraten, miksi he eivät ilman muuta tekisi hyvää työtä? Tulospalkkioiden käyttö kertoo, että johtajat ovat kuin lapsia kannustamisen suhteen. He tekevät vain puolinaista työtä, jos sitäkään, jos eivät saa kunnon palkkioita. Tämä ei mairittele johtajien työmoraalia. Huonosta työmoraalista kertoo myös se, jos johtajat ovat koko ajan tavoittelemassa paremmin palkattuja tehtäviä. Nähtävästi palkkiot ymmärretään jo alun alkaen osaksi palkkaa aivan riippumatta siitä, millaisia tuloksia yritys saa aikaan. Työsopimusta ei tehdä, jos bonuksia ei ole tulossa. Järjestelmä perustuu odotukseen jatkuvasta talouskasvusta, joka toteutuessaan tuo lähes automaattisesti tulospalkkioita. Valitettavasti johdon ruhtinaallinen “motivointi” on omiaan synnyttämään katkeruutta niissä, jotka tekevät varsinaisen työn. Mitä enemmän johtajia kannustetaan työntekijöiden kustannuksella, sitä enemmän katkeruutta syntyy. Tämä ei näytä isommin kiinnostavan yritysten johtoa. Muutkin kuin Lilius saavat palkata turvamiehiä, jos johdon palkkioita ei saada kohtuulliselle tasolle.

Johtopäätös edellä sanotusta on se, että työntekijöiden tulospalkkaukset ovat paikallaan silloin, kun tulosten kriteerit ovat selkeitä ja kun palkkiot eivät ole muilta pois. Johdon tulospalkkaukset ovat turhia, ellemme oleta, että heidän työmoraalinsa on aina ongelma. Hyvin tehdystä työstä voidaan antaa kohtuullisia palkankorotuksia vaikka vuosittain, mutta tulospalkkauksessa ei ole mitään järkeä.