Luokka: Yhteiskunta

Monet kannanottoni sivuavat jollakin tavalla psykologiaa tai sen sovelluksia. Useimmiten kysymys on siitä, että länsimainen yksilökeskeisyys on jollakin elämänalueella korostunut liiaksi. Vieroksun ajatusta, että kilpailusta ja tuloksen tekemisestä tulee elämän keskipiste. Huomaan olevani Juha Siltalan kanssa monesta asiasta samaa mieltä.

Yhteiskunnallisissa kirjoituksissani näkyy myös se, että psykologian ohella minua kiinnostavat sosiologiset ja kulttuuriin liittyvät asiat. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi taloudellista tasa-arvoa ja yksilökeskeisyyttä. Monissa nykyajan ilmiöissä näkyy yksilökeskeisyyden vahvistuminen. Tässä kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös kielteiset puolet ovat nähtävissä.

Mielipidekirjoitus / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Suomen talous on umpikujassa

Tavallinen kansalainen joutuu aivan pyörälle päästään yrittäessään muodostaa käsityksen siitä, millaiset toimenpiteet voisivat hyödyttää Suomen taloutta. Kun yksi asiantuntija esittää näkemyksensä, toinen tyrmää sen välittömästi. Seuraavassa muutamia esimerkkejä asioista, joista ei tahdo saada otetta.

Ostovoimasta puhutaan paljon. Tavalla tai toisella kansalaisten ostovoimaa tulisi lisätä. Se tapahtuu joko korottamalla palkkoja tai alentamalla veroja. Palkkoja on kuitenkin vaikea korottaa, koska mitään todellista jaettavaa ei ole. Verojen alentaminen taas merkitsee lisää lainanottoa, sillä muuten budjettiin jää suuria aukkoja. Lisäksi on syytä muistaa, että ostamme jo nyt aivan liikaa tavaroita, haaskaamme ja saastutamme. Kenties pienempi ostovoima olisi hyväksi luonnolle ja saisi ihmiset kuluttamaan vähemmän. Onhan lopulta aivan järjetöntä vaihtaa jatkuvasti esimerkiksi matkapuhelin vain sen vuoksi, että siinä on jokin uusi toiminto tai että se on paremman näköinen.

Moni asiantuntija kannattaa työurien pidentämistä. Se kuulostaa järkevältä, koska ihmiset ovat terveempiä ja elävät pidempään. Miksi he eivät saisi hyödyntää pitkää kokemustaan työelämässä? On arvioitu, että yhteiskunta saisi näin merkittäviä säästöjä eläkkeissä. Kuitenkin tiedämme, että yli 50-vuotiaiden on vaikea saada työtä ja usein juuri vanhimmista työntekijöistä halutaan päästä eroon. Lisäksi työpaikat vähenevät. Työ siirtyy halvan työvoiman maihin ja automaatio ja itsepalvelu lisääntyvät. Monia palveluammatteja ei enää ole ja esimerkiksi kaupan alalla väheneminen jatkuu. Oikeastaan työuria pitäisi lyhentää eikä pidentää, jotta mahdollisimman moni saisi työtä. Työurien lyhentäminen voi tietenkin tapahtua myös päivittäisiä työtunteja vähentämällä. Ilmeisesti joidenkin hyvin koulutettujen ihmisten tulisi tehdä työtä nykyistä pidempään. Muista ei ole väliä eivätkä he jaksaisikaan 65- tai 68-vuotiaiksi. Useimmissa merkittävissä utopioissa – myös kommunismissa – yksilön tekemän työn radikaalia vähentämistä on pidetty hyvänä tavoitteena.

Suuri talouteen liittyvä ongelma on saavutettujen etujen koskemattomuus. Niihin ei saa kajota. Samaan aikaan kun puhutaan säästämisestä ja valtion lainanoton vähentämisestä, eduskunta säätää yhä uusia etuuksia kansalaisille. Monet näistä ovat hyviä, mutta koska rahaa ei ole, ainoa keino rahoittaa uusia palveluita on ottaa lisää lainaa. Verojahan ei voida korottaa, koska silloin ostovoima heikkenee. Tällainen on järjetöntä taloudenpitoa, mutta jakamalla etuuksia voi edistää uudelleen valituksi tulemista. Järkevä kansalainen mitoittaisi kulutuksensa tulojensa mukaisiksi. Suomen valtio ei kuitenkaan näin tee. Mikään hallitus ei näytä olevan toista parempi. On syytä epäillä, että jokainen oppositio päästyään hallitukseen toimii aivan samalla tavalla.

Myös energiapolitiikka pursuaa ristiriitaisia näkemyksiä. Joidenkin mielestä ydinvoima on ainoa järkevä vaihtoehto, toisten mielestä se on kaikkein huonoin. Puuta on milloin suosittu, milloin sen käytön on katsottu tuhoavan luontoa tai tuottavan saastuttavia hiukkasia. Öljyn saatavuus on tehtyjen ennusteiden mukaan jo päättynyt tai ainakin loppumaisillaan. Kaasua riittänee vielä joksikin aikaa ja uutena vaihtoehtona on liuskekivien hyödyntäminen. Tuulivoimaa koskevat arviot ovat milloin täysin kielteisiä, milloin hyvin myönteisiä. Rakennuksista tehdään niin tiiviitä, että hometalojen korjaamista riittää seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Jo monen vuoden ajan poliitikot ovat olleet uskovinaan siihen, että talous alkaa kohta kohentua. Mitään todellista talouden paranemista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Nousukautta pitäisi olla useita vuosia eikä se suinkaan takaa, että työllisyys samalla merkittävästi kohentuisi. Samalla kun puhutaan työurien pidentämisestä, valtio, kunnat ja varsinkin yritykset koettavat kaikin keinoin vähentää työntekijöiden määrää. Tämä kehitys tulee jatkumaan, koska se on paras keino lisätä tuottavuutta. Kasvun ja kulutuksen kriitikko puolestaan voisi sanoa, että tämä “taantuma” on erinomainen asia. Luonto saa hiukan lisää hengähdysaikaa ennen lopullista tuhoa.

Tarjolla on siis vain ratkaisuja, joissa toivottu hyvä tuottaa aina myös kielteisiä seurauksia. Todennäköinen seuraus tästä kaaoksesta on se, että kansalaisten kielteisyys politiikkaa kohtaan lisääntyy eikä vaaleissa äänestämistä pidetä hyödyllisenä. Kompromissit eivät enää toimi.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Psykoterapeutit uskovat vahvasti traumojen torjuntaan

Jani Kaaro kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa 3.3.2014 tärkeästä psykoterapiaan liittyvästä aiheesta, joka liittyy valemuistoihin. Lueskelin jo 1990-luvulla aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja päädyin artikkelissa ilmaistuun näkemykseen, jonka mukaan terapiassa on mahdollista tuottaa asiakkaalle valemuistoja. Valemuistolla tarkoitetaan todellisuuspohjaa vailla olevaa muistikuvaa, joka on syntynyt muiden – tässä tapauksessa terapeuttien – johdattelun tuloksena. Tutkimukset ovat osoittaneet, että koetilanteissa aikuisetkin on varsin helppo saada uskomaan, että heille on tapahtunut varhaislapsuudessa jotakin sellaista, mikä on todellisuudessa mahdotonta.

On merkillistä, kuinka sitkeästi eräät freudilaisuuden ideat ovat säilyneet. Tämä on yksi niistä. Vaikka muistin tutkijat ja kognitiiviset psykologit yrittävät viestittää, että koska lapsella ei ole kieltä samassa mielessä kuin aikuisella, hän ei pysty tapahtuneita asioita palauttamaan mieleen sellaisina kuin ne todella ovat tapahtuneet. Aikuisenkin on mahdotonta palauttaa tarkasti mieleen aikaisemmin tapahtuneita asioita. Hyvin kuvaava on tutkimustulos, jossa heti traumaattisen tapahtuman jälkeen (muistelen, että kyseessä oli Kennedyn murhan kaltainen asia) kirjattiin paperille, missä silloin oli oltu. Tutkija keräsi tiedot talteen ja pyysi parin vuoden kuluttua kertomaan, missä tuolloin oli ollut. Vain noin puolet vastasi oikein. Väärin muistaneet olivat täysin varmoja siitä, että he olivat olleet juuri siellä, missä sanoivat olleensa.

Lainaus Kaaron kolumnista:

Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mittakaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielenterveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.

Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.

Nämä ovat aika pelottavia lukuja. Niille ei todellakaan löydy tieteellistä tukea. On toki mahdollista, että jokin varhainen trauma häipyy mielestä – jos se edes sellaisena on koettu, mutta suurin ongelma on se, että traumat eivät katoa mielestä.

Kukaan ei kuitenkaan tarkoin tiedä, mitä terapian aikana tapahtuu, sillä terapian salamyhkäisyyttä varjellaan tiukasti tässä yksityisyyttä korostavassa kulttuurissa. Tarjolla ei ole oikeastaan lainkaan tutkimusta, jossa asiakkaat saisivat kertoa, mitä terapiassa on tapahtunut.

Sellainen tutkimus olisi syytä tehdä.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Älymystön ideologisesta sokeudesta

Historioitsija Eric Hobsbawm oli aina vuoteen 1991 asti kommunistisen puolueen jäsen ja edusti pitkään sen stalinistista siipeä. Mikä saa älymystön edustajan ihailemaan Stalinin kaltaista hirviötä, kysyy historioitsija Paul Johnson. Jostain syystä monet intellektuellit ovat ihailleet raakaa vallankäyttöä. Hitlerin ihalijoiden joukossa olivat esimerkiksi Oswald Spengler, Martin Heidegger, Ezra Pound, T.S. Eliot, Jean Cocteau, Lloyd George ja Windsorin herttua.

Stalinista George Bernard Shaw kirjoitti näin: “Meillä ei ole varaa moralisoida, kun mitä tarmokkain naapurimme … humaanisti ja taitavasti likvidoi kourallisen hyväksikäyttäjiä ja spekulantteja tehdäkseen maailmasta turvallisen rehellisille ihmisille.”

Kuitenkin Eric Hobsbawmille sateli huomionosoituksia ja tunnustuksia, vaikka hän kuvasi arvostavasti yhtä maailmanhistoria suurimmista julmureista. Voiko tällainen henkilö kirjoittaa objektiivista historiaa?

Aikanaan myös Maolla oli ihailijansa. Niitä oli runsaasti myös Suomen yliopistoissa. Yhdysvalloissa David Rockefeller kehui Maon Kiinan harmoniaa ja tehokasta hallintoa.

On aina vaarallista, kun ideat ovat tärkeämpiä kuin ihmiset. Tämä on älymystön helmasynti. Suurten asioiden nimissä voidaan käynnistää ja puolustella mitä kauheimpia tekoja. Johnsonin mielestä kahdelta hyvin tunnetulta intellektuaalilta, Bertrand Russellilta ja Jean-Paul Sartrelta ei kannattanut kysyä mitään arkista asiaa, ei varsinkaan sellaista, joka liittyi moraaliin. Kyse on “henkilöistä, joita heidän oma älynsä sokaisi niin, että he eivät kyenneet näkemään pahuutta ja pirullisuutta, vaikka se tuijotti heitä suoraan kasvoihin”.

Lähteet:

Johnson, Paul (2012). Men Blinded by Their Brains. Forbes, Nov. 19.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Narsismi ja kulttuuri

Narsismissa on kyse hyvin moniulotteisesta asiasta. Ilmiö on tunnistettu jo antiikissa (Narkissos-myytti) ja tietenkin myös Raamatussa. Traditionaalinen yhteisöllinen kulttuuri ei anna mahdollisuuksia kovin korostuneelle itsekkyydelle, joten se ei samalla tavalla nouse esiin. Kun sitten ihmiset asettuivat paikoilleen ja syntyi heimokulttuureita ja lopulta valtioita, ihmisten eriarvoisuus näkyi siinä, että kuninkaat ja aateliset olivat todellisia narsisteja. He tekivät mitä tahtoivat, sillä ainoastaan muut aateliset saattoivat heitä rajoittaa.

Yksilökeskeisyyden vähitellen lisääntyessä myös narsistisen käyttäytymisen mahdollisuus kasvoi. Aluksi tilaa oli lähinnä vain miehille, vähitellen sekä miehille että naisille – ja lapsille. Nykyajan kulttuuri toisaalta kannustaa hallintaan, itsensä esiin tuomiseen ja jopa aggressiivisuuteen, mutta toisaalta kauhistellaan niitä ihmisiä, jotka näitä ohjeita toteuttavat. Mitä enemmän yksilö vahvistuu – missä tietenkin on paljon hyvää – sitä enemmän myös yksilöitten mahdollisuus ”toteuttaa itseään” lisääntyy. Ei ole sukuja tai yhteisöjä rajoja asettamassa. Työelämässäkin rajat ja rajoitukset ovat usein kovin heikkoja. Myös työyhteisöissä arvostetaan narsistisia taipumuksia. Sosiaalipsykologisten tutkimusten mukaan narsistisia taipumuksia omaavat valitaan pienryhmien vetäjiksi. Pienet perheet ja puolisot joutuvat yksin selviytymään niin tästä kuin monesta muustakin ongelmasta.

Suuri ongelma on se, että narsisti kykenee antamaan juuri sellaisen kuvan itsestään, mitä kulttuuri arvostaa. Hän saa paljon myönteistä palautetta rohkeudestaan, aktiivisuudestaan ja ”johtamiskyvystään”.

Merkittävä kulttuuriin liittyvä ongelma on myös se, että tällaisia persoonallisuuden luonnollisia äärimuotoja on alettu pitää häiriöinä. Se tarjoaa alibin, jonka taakse voi paeta silloin, kun mitään muuta keinoa ei enää ole tarjolla. Kyse on kuitenkin persoonallisuuteen liittyvästä elämänfilosofiasta, jota hallitsee itsekkyys ja oman edun tavoittelu. Meissä kaikissa on tähän taipumusta, mutta useimmat oppivat sen hallitsemaan. Emmehän me tunnista monia muitakaan persoonallisuuden piirteitä. Hallitsevaa käyttäytymistä on vaikeampi tunnistaa kuin alistuvaa. Alistuvat joutuvat kärsimään, minkä he aivan varmasti huomaavat.

Minusta moraalinen näkökulma pitäisi ehdottomasti säilyttää, mikä vesittyy sairaus- tai häiriötulkinnan yhteydessä. Kyse on suoraan sanoen siitä, että jotkut ihmiset ovat häikäilemättömiä, ilkeitä ja itsekkäitä, mitä ei koskaan saisi sivuuttaa.

Miksi tarvitaan tällainen narsisminimike ikään kuin selittämään ihmisten ilkeitä ja inhottavia tekoja? Kun ihminen on aikansa ollut ilkeä ja siitä on kärsitty, sittenkö vasta siihen voidaan jotenkin puuttua, kun diagnoosi on annettu? Tavallisesti silloin ollaan myöhässä. Kun motivaatio muutokseen puuttuu, hoitokaan ei tahdo purra.

On aivan ymmärrettävää, että narsisti ei näe omaa käyttäytymistään samalla tavalla kuin muut (=tiedosta tilannettaan), koska hän on sen avulla kyennyt alistamaan muita ihmisiä. Miksi hän luopuisi tuloksia tuottavasta toiminnastaan? Jos hän ajautuu lopulta umpikujaan, silloin on aivan luonnollista tehdä tulkinta, että muut ovat häntä vastaan.

Olisi ihmeellistä, jos narsistinen kulttuuri ei tuottaisi narsisteja. Persoonallista alttiutta siihen on riittävästi olemassa.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Tunne ja järki – Ayn Rand ja rationaalisuus

Aikalaisessa on ollut kirjoituksia Ayn Randin filosofiasta. Tunnen hänen ajatuksiaan aika pinnallisesti, enkä siltä osin pysty osallistumaan keskusteluun. Minulle on kuitenkin syntynyt kuva, että Rand korostaa yksilön merkitystä yhteisöjen kustannuksella. Ihmisen tärkein työkalu on hänen järkensä, jonka avulla hän huolellisesti asioita pohdittuaan voi päätyä oikeisiin ratkaisuihin. Tätä Risto Harisalo korostaa kirjoituksessaan (Aikalainen, n:o 16). Tartun kohtaan, jossa Harisalo kirjoittaa näin:

Ayn Rand kantaa huolta ihmisistä, jotka kieltävät itsenäisen ajattelun ja sallivat tunteittensa hallita valintojaan. He eivät osaa erottaa oikeaa väärästä eivätkä tunnistaa välittömän nautinnon halun tuottamaa vahinkoa. Tunteista ei ole tiedon työkaluiksi. Filosofisen pohdinnan torjuvat ihmiset jäävät muiden tahdon ja mielivallan alaisiksi.

Vahvasti sanottu. Uskoisin, että myös psykologialla on tässä sanansa sanottavana. Yhä selkeämmin on alettu korostaa sitä, että järkeä ja tunnetta ei voida erottaa sillä tavoin kuin filosofiassa ja teologiassa on ollut tapana, sillä ne liittyvät saumattomasti toisiinsa. Tietenkin myös psykologiassa on erilaisia painotuksia. Moraalipsykologi Jonathan Haidt kirjoittaa uusimmassa kirjassaan The Righteous Mind näin:

Jokaisen, joka arvostaa totuutta, tulisi lakata palvomasta järkeä (s. 89).

Haidtin mukaan moraaliset intuitiot tulevat ensin ja perustelut vasta sen jälkeen. Tämä ei takaa tekojen reiluutta, vaan perustelut palvelevat minuutta. Ihmismieli on kuin ohjaaja norsun selässä, mutta sillä erotuksella, että nyt ohjaajan tehtävä on palvella norsua. Norsu kuvaa intuitiota, ohjaaja tietoista päättelyä. Norsu vastaa 99 prosenttia teoistamme.

Ihmisen järki on hyvin haavoittuva ja hakeutuu usein sinne, mihin tunteet sitä ohjaavat. Ihmisen hyvä ei suinkaan ilman muuta tule järjestä, vaan pikemminkin tunteista. Empatia ja sympatia ovat ihmiselle ominaisia välittömiä tunnereaktioita, joista altruismi saa käytevoimaa. Altruistiset teot ovat usein hyvin spontaaneja ja omien etujen vastaisia.

Järki on avuksi silloin, kun on mahdollista pohtia eri auttamiskeinojen – tai yleensä ratkaisujen – toimivuutta. Silloin on mahdollista hyödyntää aikaisempia kokemuksia ja varsinkin tieteeseen perustuvaa tietoa, jos sellaista on käytettävissä. Kun ongelmat ovat suuria ja vaikeasti jäsennettäviä, tunteiden varassa tapahtuva avun antaminen voi joskus pahentaa tilannetta. Vaihtoehtojen arvioiminen todennäköisesti johtaa parempiin tuloksiin.

Järjen viileys – käytännössä pyrkimys siihen – voi yhtä lailla palvella väärää kuin oikeaa, kuten historia on moneen kertaan osoittanut. Järki on moraalin, oikean ja väärän kannalta neutraali työkalu. Tunne sen sijaan on tuskin koskaan täysin neutraali. Sekä viha että rakkaus ovat vahvoja voimia, jotka voivat sekä sokaista järjen että saada sen palvelemaan itseään.

Aikalaisen Ayn Rand -juttujen sarja:

Psykologia / Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Kauhajoen koulusurman vaikutukset lukiolaisten hyvinvointiin

Tuula Kuittinen & Markku Ojanen

TIIVISTELMÄ JA JOHTOPÄÄTÖKSET

Traumaattisten tapahtumien vaikutuksia on hankala tutkia, koska ne tulevat yllättäen. Niihin on vaikea kohdistaa sellaista tutkimusta, jossa myös tapahtumaa edeltävä tilanne olisi luotettavasti kartoitettu. Tällainen mahdollisuus aukeni Tuula Kuittisen tehtyä Kauhajoella perusteellisen kartoituksen lukiolaisten hyvinvoinnista ja itsehallinnasta talvella 2008 pro gradu -työtään varten. Koulusurma tapahtui saman vuoden syyskuussa. Päätimme toistaa kyselyn saman vuoden joulukuussa. Tavoitteena oli arvioida, oliko tuo järkyttävä tapahtuma jättänyt jälkiä lukiolaisten hyvinvointiin. Vaikka lukiolaisten yhteydet ammattikorkeakoulun opiskelijoihin olivat satunnaisia, surmatyö tapahtui vain vajaan kilometrin päässä lukiosta, jossa opiskelijat istuivat kahden tunnin ajan karanteenissa. Tapahtuma oli Kauhajoella kaikkia ihmisiä koskettava traumaattinen kokemus. Sen voi odottaa näkyvän lukiolaisten arvioissa vielä kolmen kuukauden kuluttua.

Tutkimuksessa oli mukana kummallakin tutkimuskerralla koko lukiolaisten ryhmä, joten vertailua oli mahdollista tehdä. Vastaukset annettiin nimettömänä. Tutkimuksessa kysyttiin sekä oireita että hyvinvoinnin kokemista. Kummastakin saadut tulokset olivat ensimmäisessä tutkimusvaiheessa myönteisiä, sillä lukiolaisten vastaukset painottuivat myönteiseen suuntaan. Noin 10 prosentilla arviot olivat kriittisellä alueella eli masennus- tai ahdistusarvot olivat riskirajan yläpuolella. Väsymyksen, uupumuksen ja stressin kokeminen olivat sen sijaan yleisiä, sillä yli puolet koki niitä. Kokonaisuutena kuva lukiolaisten hyvinvoinnista oli kuitenkin myönteinen eikä poikkea muiden tutkimusten antamista tuloksista. Nuoret luottivat itseensä, olivat optimistisia ja heidän mielialansa oli hyvä. Ne lukiolaiset, jotka vastaustensa perusteella osoittivat itsekontrollia eli heidän elämänsä oli monin eri tavoin järjestyksessä, olivat hyvinvoivia ja tyytyväisiä elämäänsä.

Seurantavaiheessa muutokset olivat ensimmäiseen kyselyyn nähden vähäisiä. Muutosten suunta oli kielteinen, mutta vain ahdistuneisuudessa muutos oli tilastollisesti merkitsevä. Ahdistuneisuus oli hiukan lisääntynyt. Esimerkiksi optimismissa ja mielialassa muutokset olivat merkityksettömiä. Lukiolaisilta kysyttiin seurannassa (ei siis alkumittauksessa) myös turvallisuuden kokemusta, joka koettiin yhtä korkeaksi kuin yleensä tämän ikäisillä nuorilla. Turvallisuuden kokeminen sai kaikkein myönteisimmät arviot seurannassa. Pojat kokivat tyttöjä enemmän turvallisuutta.

Tulokset kuvastavat nuorten ja yleensäkin ihmisten luonnollista kykyä jatkaa elämää kuten ennenkin. Kun trauma koskettaa kaikkein läheisimpiä ihmisiä, sen vaikutukset näkyvät vielä kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Ajan myötä useimmat traumoja kokeneet alkavat toipua, joskin voimakas trauma aina jättää kielteiset jälkensä persoonallisuuteen ja hyvinvointiin.

JOHDANTO

Tämä tutkimuksen tarkoituksena on arvioida Kauhajoen ampumatragedian mahdollisia vaikutuksia Kauhajoen lukion opiskelijoiden itsekontrolliin ja hyvinvointiin. Tutkimuksessa toistetaan Kuittisen (2009) pro gradu –tutkielmassa tehdyn kyselyn keskeiset osat. Alkuperäinen tutkimusaineisto kerättiin kolmessa lukiossa Etelä-Pohjanmaalla helmi- ja maaliskuussa 2008. Aiemmassa tutkimuksessa oli mukana kolme eri kokoista lukiota, joista keskisuurena lukiona oli Kauhajoen lukio.  Vain seitsemän kuukautta ennen Kauhajoella 23.9.2008 tapahtunutta koulusurmaa kerätty aineisto antoi mahdollisuuden vertailun tekemiseen.

Ampumatragedian tapahtuessa Kauhajoen lukiolla oli koeviikko. Koeaika oli 8.50-11.50. Kun tieto tapahtumasta tuli, koetta valvovat opettajat ja osa opiskelijoista oli luokissa. Kokeesta poistuneet opiskelijat sekä osa opettajista, mukaan lukien vt. rehtori, olivat syömässä viereisen yhteiskoulun ruokasalissa. Tiedon yhteiskoululle toi sinne saapunut poliisi. Opettajia ja opiskelijoita kehotettiin jättämään ruuat kesken ja palaamaan välittömästi luokkiinsa. Lukiolle juostuaan vt. rehtori kuulutti keskusradion kautta tapahtuneesta ja opiskelijat määrättiin opettajien johdolla pysymään luokissaan, kunnes toisin ilmoitetaan. Karanteeni kesti noin kaksi tuntia, jona aikana opiskelijat saivat tietoja tapahtumista puhelimiinsa sukulaisiltaan ja ystäviltään sekä internetin kautta jokaisessa luokassa olevilta tietokoneilta.

Ampumatragedia tapahtui Seinäjoen ammattikorkeakoulun Kauhajoen yksikössä, jossa sijaitsee pelkästään restonomikoulutus. Samoissa rakennuksissa on koulutuskeskus Sedu:n Kauhajoen toimipiste, jossa sijaitsee palvelualojen koulutus. Oppilaitosten  etäisyys lukiosta on n. 900 m. Surmat tapahtuivat restonomikoulutuksen toisen vuosikurssin ryhmässä, jossa ei opiskellut yhtäkään Kauhajoella peruskoulun tai lukion käynyttä opiskelijaa. Kauhajoen lukion opiskelijoiden yhteydet surman tekijään, uhreihin ja pelastuneisiin ovat satunnaisia. Sen sijaan palvelualojen oppilaitoksessa opiskelee lukiolaisten ystäviä ja sukulaisia, joita on myös paikkakunnan ammattiauttajien joukossa.

MENETELMÄT

Osallistujat ja tutkimuksen kulku

Aineisto kerättiin Kauhajoen lukion toisen ja kolmannen luokan opiskelijoilta joulukuussa 2008, vajaa 3 kk ampumatragedian jälkeen. Tutkimusjoukko oli sama, joille oli tehty vastaava kysely laajempana helmikuussa 2008 (Kuittinen, 2009).

Opiskelijat täyttivät kyselylomakkeet omien opettajiensa valvonnassa. Kyselyyn vastasivat kaikki 2-3 luokkien opiskelijat, jotka olivat kyselyn toteuttamisen ajankohtana läsnä oppitunneilla. Vastausten lukumäärät helmikuun ja joulukuun kyselyissä ja vastaajien jakaantuminen sukupuolen mukaan käy ilmi taulukosta 1.

Taulukko 1.

Kyselyyn vastanneet ajankohdan ja sukupuolen mukaan

Tytöt Pojat Yhteensä
N % N % N %
helmikuu 82 55,3 66 44,7 148 100
joulukuu 78 56,9 59 43,1 137 100

Kyselyyn vastasi helmikuussa 148 opiskelijaa, joista tyttöjä oli 82 (55,3%) ja poikia 66 (44,7%). Joulukuussa toteutetussa uusintatutkimuksessa vastaajia oli kaikkiaan 144. Vastauslomakkeita jouduttiin kuitenkin hylkäämään 7 kpl, koska niissä oli joko jätetty jokin osio kokonaan vastaamatta tai vastattu  jossain osiossa pelkkiä ääriarvoja. Hyväksyttyjä vastauslomakkeita oli yhteensä 137, joista tyttöjä 78 (56,9%) ja poikia 59 (43,1%).

Helmikuussa vastaajista  77 (52,0%)  kävi lukiota ensimmäistä vuotta ja  71 (48,0%) toista vuotta. Joulukuussa lukuvuoden vaihduttua vastaajista 65 (47,2%) kävi lukiota toista vuotta ja 72 (52,6%) kolmatta vuotta. Vastaajien jakaantuminen luokka-asteen mukaan helmikuussa ja joulukuussa käy ilmi taulukosta 2.

Taulukko 2.

Kyselyyn vastanneet ajankohdan ja luokka-asteen mukaan

1-2 lk 2-3 lk Yhteensä
N % N % N %
helmikuu 77 52,0 71 48,0 148 100
joulukuu 65 47,2 72 52,6 137 100

Mittarit

Tutkimuksessa käytetty kyselylomake on kokonaisuudessaan liitteessä 1. Taustatietoina kysyttiin vastaajien sukupuoli ja luokka-aste. Tähän tutkimukseen otettiin mukaan osa Kuittisen (2009) tutkimuksessa käytetyistä muuttujista sekä lisättiin yksi muuttuja.

Oireita kyseltiin SCL-90 –oirekyselyllä, jossa on yhdeksän eri summamuuttujaa. Niistä mukaan valittiin kolme: somatisaatio, masennus ja ahdistuneisuus. Muut oirekyselyn summamuuttujat ovat obsessiivis-kompulsiivisuus, interpersoonallinen herkkyys, vihamielisyys, foobinen ahdistus, paranoidiset ajatukset sekä psykoottisuus. Holi, Sammallahti ja Aalberg (1998) ovat tehneet validiteettitutkimuksen SCL-90 oirekyselyn suomenkielisestä versiosta ja todenneet kyselyn validiteetin hyväksi.

Itsekontrollia mitattiin Tangneyn, Baumeisterin ja Boonen tutkimuksessaan (2004) käyttämälle SCS-kyselyllä. Aikaisempien itsekontrollin mittareiden puutteellisuuksien takia tutkijat näkivät tarpeelliseksi kehittää uudistetun mittarin, joka sopii itsekontrollin määritelmään sisäisten ja ulkoisten impulssien hallintakykynä. SCS (Self-Control Scale) koostuu 36 väittämästä, joita arvioidaan asteikolla 1-5 (1 ei lainkaan, 2 melko vähän, 3 jossain määrin, 4 melko paljon, 5 erittäin paljon). Tutkijat käyttivät SCS:stä myös lyhyttä 13 väittämän versiota, jonka korrelaatio pitkään versioon oli korkea. Tässä tutkimuksessa on käytetty pitkää 36 väittämän versiota. SCS- kyselyä ei ole aiemmin käytetty Suomessa kuin Kuittisen (2009) pro gradu tutkielmassa, jota varten se suomennettiin. Kysely on nähtävissä liitteessä 1 (kysymykset 38-73). SCS muodostaa itsekontrolli –summamuuttujan. Tutkimuksessa käytettiin siis neljää eri summamuuttujaa, jotka ovat itsekontrolli sekä SCL-90 oirekyselystä valitut kolme em. summamuuttujaa.

Hyvinvointia mitattiin Ojasen kehittämillä 0-100 –asteikoilla, joista otettiin mukaan ahdistuneisuus, elämän hallinta, itseluottamus, mieliala, optimistisuus ja turvallisuus. Ahdistuneisuutta ja mielialaa (Ojasen asteikolla 100 = erittäin ahdistunut; 0 = erittäin huono mieliala) mitattiin siis kahdella eri mittarilla. Turvallisuusasteikko on tämän tutkimuksen ainut mittari, joka ei ole mukana Kuittisen (2009) pro gradu –tutkimuksessa. Sen osalta vertailuaineistona käytetään aiempaa suomalaista aineistoa.

TULOKSET

Vastaajien itsekontrolli ja hyvinvointi

Vastaajien itsekontrollin keskiarvo oli tässä tutkimuksessa 121,7. Poikien itsekontrolli (122,4) oli edelleen hieman korkeampi kuin tyttöjen (121,4), joskin ero oli kaventunut helmikuun mittauksesta. Tyttöjen itsekontrolli oli laskenut helmikuusta tasan 2 pistettä ja poikien 3,2 pistettä. Keskihajonnat olivat  tytöillä 15,6 ja pojilla 12,9, mikä oli lähes sama kuin helmikuun mittauksessa. Tyttöjen keskihajonta oli joulukuussa hieman suurempi kuin helmikuussa. Helmikuun ja joulukuun tulosten vertailu käy ilmi taulukosta 3.

Taulukko 3.

Tulosten vertailu helmikuun ja joulukuun mittauksessa.

Helmikuu Joulukuu
N = 148 N = 137
ka kh ka kh
Itsekontrolli 124,2 13,7 121,7 14,4
Tytöt 123,4 14,5 121,4 15,6
Pojat 125,3 12,8 122,1 12,9
Ahdistuneisuus 33,6 17,2 37,6 20,6
Tytöt 36,5 16,5 42,0 20,9
Pojat 29,9 17,6 31,8 18,8
Elämänhallinta 75,7 17,5 73,8 17,8
Tytöt 74,2 17,9 72,9 19,9
Pojat 77,4 17,1 75,0 14,7
Itseluottamus 71,2 16,6 69,3 18,6
Tytöt 69,1 14,8 67,5 20,2
Pojat 73,7 18,3 71,7 16,1
Mieliala 69,5 17,8 68,6 17,9
Tytöt 68,3 18,0 68,5 18,1
Pojat 70,9 17,6 68,7 17,8
Optimismi 66,4 17,4 65,7 17,7
Tytöt 67,4 15,8 66,1 18,4
Pojat 65,1 19,3 65,3 16,7
Turvallisuus 79,4 17,3
Tytöt 77,0 19,5
Pojat 82,6 13,6
Somatisaatio (12-60)* 19,0 5,7 19,6 6,5
Tytöt 20,1 6,1 21,5 7,4
Pojat 17,8 4,9 17,1 3,9
Masentuneisuus (13-65)* 22,3 8,6 24,4 9,9
Tytöt 23,6 8,7 26,2 10,8
Pojat 20,7 8,3 22,0 8,0
Ahdistuneisuus (10-50)* 14,9 4,7 16,2 6,2
Tytöt 15,7 5,3 17,5 7,2
Pojat 14,0 3,8 14,4 4,0
* Suluissa vaihteluvälit (SCL-90)

Tutkimuksessa hyvinvointimittareina käytettyjen Ojasen asteikkojen ahdistuneisuus, elämänhallinta, itseluottamus, mieliala, optimismi ja turvallisuus keskiarvojen mukaan koettu hyvinvointi oli hyvä. Sekä tyttöjen että poikien antamat arvot olivat laskeneet jonkin verran helmikuussa annetuista arvoista. Poikkeuksen muodostivat tyttöjen mieliala sekä poikien optimismi, jotka olivat pysyneet samoina. Suurin lasku helmikuun ja joulukuun mittausten välillä oli tyttöjen ahdistuneisuudessa mitattuna 0-100 –asteikolla. Tyttöjen ahdistuneisuus oli lisääntynyt 5,5 pistettä (ja poikien 1,9 pistettä). Keskihajonnat olivat kahdessa mittauksessa samansuuntaisia, joskin tyttöjen keskihajonta ahdistuneisuuden ja itseluottamuksen osalta oli kasvanut.

Tutkimuksessa käytettiin SCL-90 –oirekyselystä summamuuttujia somatisaatio, masentuneisuus ja ahdistuneisuus, joiden summapistemäärät olivat poikien somatisaatiota lukuun ottamatta joulukuun mittauksessa hieman suuremmat kuin helmikuun mittauksessa. Oireiden osalta keskihajonnat olivat samansuuntaiset tai hieman suuremmat joulukuussa kuin helmikuussa.

Mittauskertojen erojen tilastollinen testaus tehtiin t-testillä. Tulos oli tilastollisesti merkitsevä ainoastaan ahdistuneisuudessa mitattuna 0-100 asteikolla. Levenen testissä ahdistuneisuuden p-arvo on .016 ( < .05), joten varianssit ovat eri suuruiset. T-testissä t:n arvo on -1.76 ja p:n arvo .079. Keskiarvojen ero on -3.98. Joulukuussa 2008 tutkitut kauhajokiset lukiolaiset olivat ahdistuneempia kuin helmikuussa. SCL-90 oirekyselyllä mitattuna ahdistuneisuuden ja masentuneisuuden arvot t-testillä ovat tilastollisesti suuntaa antavia. Ahdistuneisuuden p-arvo Levenen testissä on .061, joten varianssit ovat saman suuruiset. T-testissä t:n arvo on 11.94 ja p:n arvo .054. Masentuneisuuden p-arvo Levenen testissä on .135, joten varianssit ovat saman suuruiset. T-testissä t:n arvo on .052.

Holi (2003) on laatinut suomalaiset normiarvot SCL-90 oirekyselylle. Ne on ilmaistu sen mukaisesti kuin oirekyselyn arvot lasketaan kliinisessä käytössä. Laskentatavassa vähennetään jokaiseen väittämään annetusta pisteistä 1 (n-1) ja lasketaan sitten summamuuttujille keskiarvot. Jokaiselle summamuuttujalle on määritelty kliininen raja-arvo. Taulukossa 4 on verrattu tämän tutkimuksen tuloksia Holin tutkimuksessaan laatimaan suomalaiseen normiaineistoon sekä Kuittisen (2009) pro gradu –tutkielman kolmesta lukiosta kerättyyn aineistoon.

Tässä tutkimuksessa saadut keskiarvot vastaavat melko hyvin normaaliväestön normiarvoja ja ovat samansuuntaiset kuin Kuittisen (2009) tutkimuksessa. Kriittiset rajat kliinisessä käytössä ovat: somatisaatio > 1,67, obsessiiviskompulsiivisuus > 1,82, interpersoonallinen herkkyys > 1,74, masentuneisuus > 1,73 ja ahdistuneisuus > 1,53. Joidenkin koehenkilöiden osalta raja-arvot tässä tutkimuksessa ylittyvät, joskin tutkittujen keskiarvot ja keskihajonnat ovat samansuuntaiset kuin Holin (2003) normiarvot normaaliväestöstä ja huomattavasti alemmat kuin Holin normiarvot psykiatrisista potilaista.

Taulukko 10.

Oirekyselyssä saadut keskiarvot ja niiden vertailu Holin (2003) aineistoon.

Kuittinen 2009 Holi  2003
Normaaliväestö Psykiatriset potilaat
N = 137 N = 546 N = 337 N = 249
ka kh ka kh ka kh ka kh
Somatisaatio 0,61 0,51 0,66 0,54 0,67 0,55 1,39 0,77
Masentuneisuus 0,79 0,72 0,81 0,68 0,73 0,55 2,17 0,87
Ahdistuneisuus 0,55 0,55 0,56 0,52 0,53 0,49 1,59 0,8

LÄHTEET

Holi, M. M. (2003). Assessment of psychiatric symptoms using the SCL-90.  Academic Dissertation, Helsinki University.

Holi, M. M., Sammallahti, P. R., Aalberg, V. A. (1998). A Finnish validation study of the SCL-90. Acta Psychiatrica Scandinavica, 97, 42-46.

Kuittinen, T. (2009). Itsekontrolli ja hyvinvointi. Pro gradu –tutkielma. Tampereen yliopisto.

Tangney, J. P., Baumeister, R. F., Boone, A. L. (2004). High Self-Control Predicts Good Adjustment, Less Pathology, Better Grades, and Interpersonal Success. Journal of Personality, 72, 271-322.

Tutkimuksen lomakkeita voi tiedustella Markku Ojaselta.

Yhteiskunta Martti Jätä kommentti

Tieteen päivät 2013 tiedekirjaraatiarvostelut

Viisi kirja-arviota 10.1.2013 Tieteen päivien tiedekirjaraatiin, teoksista:

  • Annamari Vänskä: Muodikas lapsuus
  • Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia
  • Pirkko Muikku-Werner: Ilkeilyn kahdet kasvot
  • Jussi Laitinen: Valomerkki
  • Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Muodikas lapsuus

Muodikas lapsuusHyvin kiinnostava kirja. Aluksi ajattelin panna jotakin muistiin pienelle lapulle, mutta laput alkoivat suureta. Niitä tuli lopulta aikamoinen läjä.

Kirjan tavoite on kerrottu sivulla 24. Kirjoittaja haluaa kuvata lapsuuden kuvia ja niiden heijastusta muotiin. Ja sitä, miten muoti puolestaan heijastaa kulttuuria.

Varmasti tarkoitus on ollut myös purkaa omaa tyytymättömyyttä siitä, miten yksioikoisesti ihmisestä ja hänen kulttuuristaan ajatellaan, varsinkin sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta. Kirjassa esitellään erilaisia teemaan liittyviä näkemyksiä, mutta myös kirjoittajan arvot tulevat esiin. On surullinen tosiasia, että tyttöpoikana oleminen ei ole mahdollista. Patriarkaalisuuden ohella pyyhkeitä saa kehityspsykologia vaiheineen ja psykiatria diagnooseineen.

Kirjaa lukiessa joutuu jatkuvasti peilaamaan omia arvostuksiaan.

Olen ollut kvantitatiivis-positivistinen tutkija, joka melkein poistaa varmistimen kuullessaan sanan sosiaalinen konstruktivismi. Se taas johtuu siitä, että olen joutunut arvioimaan paljon ns. laadullisia tutkimuksia, joissa kaikissa on ollut vähintään 10 sivua kuvausta siitä, kuinka kelvotonta kvantitatiivis-positivistinen tutkimus on.

En ole koskaan pitänyt itseäni traditionaalisena miehenä. Inhoan koneita, metsästystä ja jääkiekkoa ja kammoan kaikenlaista machoilua. Silti kirjaa lukiessa huomaa, miten lujassa patriarkaalis-maskuliiniset arvot ovat. On hyvin terveellistä huomata omat luutumansa. Tämä on ilman muuta kirjan vahvuus.

Silti voi kysyä, kenelle kirja on tarkoitettu. Samalla tavalla ajatteleville vai ravisuttamaan positivisteja ja biologisesti orientoituneita? Herättämään tarpeellista huomiota? Kirjoittaja esittelee suuren määrän teoreetikkoja, joiden käsitykset ovat kiinnostavia, mutta kokonaiskuvaa niistä ei muodostu. Se ei varmaan ollut tarkoituskaan. Mitään yhteenvetoa kirjassa ei ole.

Kirjassa näkyy tutkimusotteen vahvuus ja heikkous. Vahvuutena ovat osuvat havainnot kulttuurin, lapsuuden ja muodin suhteista, mutta jatkuva suhteellisuuden korostus syö tulosten yleistettävyyttä. Ehkä tärkein yleistys on se, että mitään ei voi yleistää. Kuitenkin suhteellisuuden ja representaatioiden kirjavuuden taustalla on vahvoja asenteita. Kirjassa ei ole vihjaustakaan siihen suuntaan, että ihmisen toiminnalla olisi biologinen perusta. Yhä vahvistuva evoluutiopsykologia tarjoaa hyvin toisenlaisen näkemyksen ihmisen toiminnasta ja kulttuurista.

Tutkimuksen materiaali on aika erikoinen, sillä se on peräisin italialaisista ja ranskalaisista lasten muotilehdistä. Kieltämättä ilmiö saadaan näin selkeästi esiin. Kun muistaa omaa vaatimatonta lapsuuttaan maalla, niin kaikki tämä tuntuu kovin vieraalta. Kellä on varaa seurata kaikkia muodin muutoksia? Tämä lapsiin kohdistuva mainonta on kamalaa! Se on omiaan lisäämään lasten eriarvoisuutta. Ei se voi olla hyväksi mallilapsillekaan. Tunnen hyvin elokuvan historian. Se on täynnä murheellisia lapsinäyttelijöiden kuvauksia. Kirjoittajan paheksunta ei niinkään kohdistu mainontaan, vaan kulttuurin patriarkaalis-maskuliinisuuteen. Jää esimerkiksi epäselväksi, onko varhainen seksuaalisuus hyvä vai huono asia.

En lainkaan yhdy tulkintaan, jonka mukaan seksuaalisuutta tihkuvat kuvat ”saattoi lukea myös seksualisoimisen ja hyväksikäytön kritiikkinä” (209) Ei kai se ollut noiden mainosten tarkoitus? Tätä kritiikkiä arvioidessaan tekijä käyttää sanoja ”yleistäviä tulkintoja” ja ”väitetään”. Haluaako hän turhentaa tämän kritiikin? Hän tosin tasoittaa tätä vähättelyä huolestumalla lasten työoloista. Lapsen viattomuuden korostaminen on ongelma, vaikka hän tekee konkreettisesti työtä. Tai kenties ongelma on viattomuuden ja seksuaalisuuden yhdistäminen.

Tämä kuvaus on erittäin osuva: ”Mallimaailma … toimii myös yksilöiden sopeuttajana laajempaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Siinä ihmiset ovat alkaneet määrittyä yhä useammin erilaisista projekteista koostuviksi portfoliopersooniksi, joiden toivottuja piirteitä ovat jatkuva riskinottokyky, muunneltavuus, yhteistoiminnallisuus ja joustavuus” (224). Positivistin mielestä tämä on hyvä luonnehdinta. Performanssityö on lisääntynyt ja samalla traditionaalinen asiakaspalvelu on kuihtunut.

Kiinnostavaa on myös koirien muotivaatteiden lisääntyminen vauraissa maissa. Seuraava, kirjan päättävä johtopäätös ei kuitenkaan osu ihan oikeaan: ”Lasten muotimaailmassa toimii eräänlainen rodunjalostus: muoti pyrkii jalostamaan lapsista ja vauvoista, ja yhä useammin myös lapsenomaisista koirista, aina vain täydellisempiä olentoja. Koirista jalostetaan yhä lapsenomaisempia, lapsista pyritään jalostamaan yhä kultivoituneempia ja aikuismaisempia kuluttajia.” Eiköhän tavoitteena ole jalostaa lapsista ja koirien omistajista yhä parempia kuluttajia. Miksi täydellisyys kiinostaisi bisnesmaailmaa?

Ärsyttävän kiinnostava kirja, joka olisi kaivannut selkeämpiä johtopäätöksiä. Kenties sellaiset eivät kuulu sosiaaliseen konstruktionismiin.

Itämerensuomalaisten mytologia

Itamerensuomalaisten mytologiaMyös aivan tavallista lukijaa kiehtoo ajatus siitä, mitä myytit lopulta ovat. Onko niissä todellista historiaa taustalla, vai ovatko ne tarua? Kuinka vanhoja myytit ovat ja miten paljon kertojat rakentavat uutta? Ovatko myytit yleismaailmallisia vai paikallisia? Miten niissä painottuu uskonto tai konkreettinen arjen kuvaus? Kertovatko myytit enemmän yhteisöistä kuin yksilöistä? Tavoitellaanko jotakin sellaista, mitä on mahdotonta tavoittaa?

Vaikutelmaksi jää, että tutkijankin on vaikea vastata tällaisiin kysymyksiin. Vastaus on aina sekä-että, kyllä ja ei.

Kirja on hyvin kattava. Sivuilla 65-67 luetellut tutkimustehtävät ovat niin laajoja, että niistä voisi jokaisesta kirjoittaa oman kirjansa. Kun kaikkea on mahdutettu mukaan, lopputulos on aika raskas. Kirja myös painaa paljon.

Tekijä ei säästä lukijaa yksinkertaistamalla asioita. Vierasperäisiä sanoja on paljon: komplikaatio, genre, implisiittinen, redaktio, intertekstuaalinen, kategoria, kontekstualisointi, makroperspektiivi, stabiloiva. Nämä ovat varmaan alan tutkijoille tuttua slangia. Lauseet ovat välillä vaikeita (64 alh., 116 alh.). Mitä tarkoittaa ”Myyttisyyden määreet kuvaavat jumalsankarien toiseutta”? (479) – Kirja on kirjoitettu alan tutkijoille ja asiaa harrastaville.

Kirjassa on silti paljon kiehtovia asioita maallikollekin. Tekijä pohtii esimerkiksi kysymystä Miksi Väinämöinen on vanha? Miksi Väinämöisestä ei ole naisten mieheksi? Oliko Väinämöinen jumala, sankari vai tietäjä? Miksi naiset lauloivat ulkona ja miehet sisätiloissa? Jännittäviä kysymyksiä.

Myyttien tutkimuksen historia oli erityisen kiinnostava. Kalevala oli tärkeä kansakunnan identiteetin kannalta. Oliko Suomellakin mahtava historia?

Kirjaa lukiessa tulee mieleen kaksi kysymystä: Voiko ihminen elää ilman myyttejä? Mitä ovat nykyajan tärkeimmät myytit?

Kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta hieno teos. Ei varmaan kulu kansan käsissä, mutta siihen ei tähdättykään. Kyseessä on huolellinen tieteellinen tutkimus. Kirjan tiivistelmä on erinomainen. Siitä saa paljon irti.

Ilkeilyn kahdet kasvot

Ilkeilyn kahdet kasvotAikamoinen haaste henkilölle, joka luennoissaan ja kirjoissaan korostaa ystävällisyyden ja hyväntahtoisuuden merkitystä. Olen aina inhonnut ilkeilyä ja myös kiusoittelua, joka ennen oli tavallista.

Kirjassa korostuu ilkeilyn suhteellisuus. Kaikki riippuu kulttuurista, ihmisistä, tilanteesta ja motiiveista. Sitä toistellaan lukuisia kertoja. Kuitenkin tarjolla on kohteliaisuuden oppaita. Kohteliaisuus ei siis ole yhtä suhteellista kuin ilkeys? Positiivisuusoppaiden suosio näyttää lisääntyvän samaa tahtia ilkeilyn kanssa. Heikoin lenkki –ohjelmat ovat hyvin suosittuja. Minä en kestä katsoa niitä.

”Negatiivinen kohteliaisuus” jäi hämäräksi (95). Suurin osa esimerkeistä oli minusta silkkaa kohteliaisuutta. Voisiko kyse olla pilkallisesta kohteliaisuudesta? Jaottelu negatiiviseen, lieventämättömään ja positiiviseen epäkohteliaisuuteen ei mielestäni toimi. Positiivinen epäkohteliaisuus on anomalia, ei sellaista ole. Epäkohteliaisuus liittyy usein konkreettisiin tilanteisiin, mutta ilkeys on usein henkilöiden toistuva ominaisuus.

Suomen kielen professorin on lupa keksiä uudissanoja, kuten meisyys, epäkiinnostavuus, epäaikuismaisuus ja kasvouhka tai pelkkä kasvo kasvojen säilyttämisen vastineena. Ehkä en vain ole aikaisemmin törmännyt näihin.

Vaikka tutkimuksen aineisto on aika mielivaltainen, se ei isommin haittaa. Kyse on niin tutusta ilmiöstä. Tekijän luokitukset ilkeyden laadusta, syistä ja seurauksista ovat mielestäni osuvia ja kattavia. Ilkeyden syitä ovat

  • Nauttiminen, puutteelliset sosiaaliset taidot, luonnevika, huono itsetunto, epäaikuismaisuus omat asiat huonosti, katkeruus, kateus, viha, alemmuus ja tunnekylmyys, syvä kipu, egon korostaminen

Seurauksen näkyvät pelkoina, häpeänä, syyllisyytenä, nöyryytyksinä, vihana, avuttomuutena, katkeruutena ja uhriksi joutumisena. Ilkeyden seurauksena oppiminen ja työn tuloksellisuus heikkenevät, poissaolot lisääntyvät, samoin työpaikan vaihto. Vakavimpia seurauksia ovat sosiaalinen vetäytyminen ja psyykkiset ongelmat.

Selviytymiskeinoja puolestaan ovat vastaajien mukaan

  • Vetäytyminen, neuvottelu, samalla mitalla takaisin, kova kovaa vastaan, ennalta ehkäisy, ystävällisyys ja rehellisyys, huomiotta jättäminen, kosto, sisun käyttö, anteeksianto, uskonnon apu

Epäkohteliaisuuden – myös ja ilkeilyn – jaottelu on sekin kattava (127):

  • väheksyntä ja kielteinen palaute, nimittely ja solvaaminen, pilailu toisen nimen kustannuksella, matkimine,n kiroilu, rivot jutut, uhkailu ja pelottelu, ei-kielellinen epäkohteliaisuus, keskustelun sääntöjen rikkominen, eristäminen, tavaroiden vahingoittaminen, etujen pidättäminen, eleiden ja sanojen ristiriita, kohteliaisuuden laiminlyönti

Osallisten joukko on kirjava: kohde, ilkeilijät, ulkopuoliset (instituutiot, työnantajat, ammatti-ihmiset, työtoverit, naapurit, suku, perhe), muut mukana olijat. Ikä, valta ja sukupuoli vaikuttavat ilkeilyyn.

Mistä ilkeillään?

  • Yksityisalue, ulkonäkö, kyvyt, taloudellinen tilanne, työelämä

Kiusoittelu huumorin varjolla on vaarallinen ase. Siitäkin huolimatta, että 98 % ilmoittautuu huumorintajuisiksi. Se on kuitenkin ihmisillä kovin erilaista. Tärkeä erottelu on nauraa yhdessä – nauraa toisen kustannuksella.

Kirja on toisaalta tutkimuksen muotoinen teorioineen ja kirjallisuuskatsauksineen, toisaalta siinä on paljon sellaista, joka sopii kaikille luettavaksi. Kirja olisi voinut olla tiiviimpi ja selkeämmin jäsennetty tavallisia lukijoita ajatellen. On vaikea sanoa, onko tästä kenellekään apua ilkeilyn torjumisessa.

Valomerkki

ValomerkkiTunnustan, että olen ilmastoasioissa ollut skeptikko, mutta energian, luonnon saastumisen, puhtaan veden ja ravinnon suhteen olen ollut jo pitkään pessimisti. Enkä ole ymmärtänyt, miten kasvu voisi jatkua loputtomiin. Kirjan mukaan kasvu on tullut suurelta osin halvasta energiasta. Kirjassa kuvatut trendit näyttävät todella pahoilta, niiden mukaan ollaan joutumassa umpikujaan. Rinnalle voidaan asettaa biologi Matt Ridleyn optimistinen näkemys teoksessa Rational Optimist. Hänen mukaansa tarjolla on 17 hyvää uutista (myös Valitut Palat 1/13). Niistä mainittakoon muutama kirjan ajatuksille vastakkainen tulkinta.

  1. Tulot ovat nousseet, ravitsemus parantunut, lapsia tulee vähemmän ja ihmiset elävät pidempään. (Tosin eikö juuri tämä vanhusten suuri määrä lasten pieni määrä ole tulevaisuuden ongelma?)
  2. Kaupungistuminen säästää luontoa.
  3. Köyhyys vähenee.
  4. Tärkeät asiat maksavat vähemmän (valo esimerkkinä)
  5. Ympäristö voi paremmin kuin luulet – Ainakin Yhdysvalloissa vedet puhdistuvat.
  6. Ostaminen lisää innovaatioiden määrää (Joukossa hyviä, mutta myös tuhoisia innovaatioita)
  7. Globaali kaupankäynti rikastuttaa elämäämme (mutta monopolit!)
  8. Viljelyalueet lisääntyvät ja myös sademetsät (voiko tämä olla totta?)
  9. Vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut (Totta, mutta esimerkiksi masennuksen määrä näyttää koko ajan lisääntyvän.)
  10. Väestökasvu ei ole uhka – lasku kuulemma alkaa vuonna 2075
  11. Öljy ei ole loppumassa – etenkin öljyhiekkaa ja –liusketta riittää.
  12. Me olemme onnekkain sukupolvi (Jos onnellisuutta arvioidaan, se ei ole länsimaissa juurikaan kohonnut rauhan ja kehityksen aikana.)
  13. Myrskyt eivät ole pahenemassa (Entä suuret kaupungit rannikolla?)
  14. Mahtavia ideoita syntyy jatkuvasti (ja myös pirullisia).
  15. Me pystymme ratkaisemaan kaikki ongelmat – turhaa pessimismiä tarjolla.
  16. Tämä lama ei ole lamauttava – nousu tulee taas.
  17. Optimistit ovat oikeassa – tuhokirjat kannattavat.

Katsoin koko joukon tämän kirjan arviointeja. Suurin osa niistä oli hyvin positiivisia. Vain muutama kielteinen arvio löytyi. Tulostin ja luin niitä. Miten näin tärkeästä asiasta voidaan olla näin erimielisiä?

Olen kai tässä asiassa pessimisti, koska olen Valomerkin kannalla. Yksi kirjan pessimistinen viesti oli se, että vaikka jossakin säästetään, säästynyt raha käytetään toisaalla. Toinen puhutteleva asia oli se, että uusiutuvan energian käytön nopea lisääminen näyttää mahdottomalta. Ikiroudan sulaminen on merkittävä vaaratekijä. Mitä sille voi? Siirtykööt kaikki kaupunkeihin, jota Ridley suosittaa. Monet muutkin trendit ovat hälyttäviä. Halpa energia vasta ongelma onkin. Meret tyhjenevät kaloista. Ehkä jokaisella on kohta kerrostalossa oma kalapaljunsa. – – Minusta kirja oli erinomainen tietopaketti.

Kaiken käsikirja

Kaiken kasikirjaKirja hauska ja lukijaystävällinen, vaikka siinä käsitellään hyvin vaikeita asioita. Kirjoittajan lukeneisuus näkyy joka sivulla. Aika ajoin hiukan häiritsee tuollainen tähtitieteen korkeuksista alas laskeutuva setämäisyys. Kuitenkin Valtaoja ties kuinka monta kertaa toteaa, että emme tiedä. Arvostan sitä, sillä juuri mikään ei ole niin ärsyttävää kuin kaiken tietäminen. Fysiikka on hänelle tärkein tiede ja muut tieteet tekevät mitä voivat, mutta niiden hyödyllisyyttä ei kannata verrata fysiikkaan. Kun minusta psykologia tietenkin on tärkein tiede, tämä fysiikan painottaminen vähän ärsyttää. Tai jospa kokeellinen filosofia on tärkein tiede, koska se keskittyy moraalisten kysymysten tutkimukseen. Minua kiinnostavat ihmisten myytit enemmän kuin tähtitiede. Minusta avaruusrakettien lähettäminen kuuhun on suurta tuhlausta.

Olen eri mieltä siitä, että 1+1=2 on sopimus (57). Että näin on, on suuri mysteeri. Miksi maailma noudattaa lakeja ja lukuja? Onhan niiden täytynyt olla olemassa ennen kuin oli ihmistä tai koko maapalloa.

Agnostikot ovat usein lähempänä ateismia kuin teismiä, mutta kuten uskovaisissa, heidän uskomuksissaan on suuria eroja. Osalle agnostikoista tieteen aukot ovat suuria, joillekin pieniä. Jotkut arvelevat, että materian ohella on olemassa jotakin muutakin, mitä se sitten onkin. Sekä agnostikot että ateistit eroavat suuresti siinä, ovatko he tulevaisuuden suhteen optimisteja vai pessimistejä. Jotkut ovat pessimistejä, toiset optimisteja, eräät samaan aikaan kumpiakin.

Monien uskontokriitikkojen ongelma on siinä, että he keskittyvät liiaksi uskontoon, erityisesti sen Jumalaa kuvaaviin käsitteisiin. Kyse ei kuitenkaan ole yksin jumalauskosta, vaan uskomusjärjestelmästä, jossa toisiinsa kietoutuvat uskonnot, ideologiat, maailmankatsomukset ja monentasoiset uskomukset ja asenteet. Kristinuskon sisällä on monia uskomusjärjestelmiä kuten muidenkin uskontojen. Muita uskomusjärjestelmiä ovat materialismi, kommunismi, sosialismi, markkinatalous, humanismi, liberalismi, konservatismi. Nämäkin saavat eri muotoja ja painotuksia.

En voi hyväksyä Valtaojan näkemystä, jonka mukaan ”yksikään uskonto ei väitetystä tuonpuoleisesta alkuperästä ja viisaudestaan huolimatta ole pystynyt kertomaan meillä mitään uutta maailmasta”. Tämä on kovin kapea käsitys uskomusjärjestelmistä. Ne ovat koko ajan tuottaneet uutta tietoa, mutta se ei ole samanlaista kuin fyysiikan tuottama tieto. Varsinkin suurten uskontojen perustajat ja profeetat ovat tuottaneet paljon sellaista tietoa, joka on vaikuttanut enemmän yhteiskuntien kehitykseen ja ihmisyyteen kuin tiede.

Uskomusjärjestelmien merkitys on ollut suuri psykologiassa ja yhteiskuntatieteissä. Niiden osuus näiden kuvaamassa tietämyksessä on kenties 40 – 60 %. Loput ovat yksityiskohtaista tutkimustietoa.  Ilman uskomusjärjestelmien eli uskomustiedon apua tästä tiedosta ei saa mitään otetta. Vielä 30 vuotta sitten psykologiassa korostettiin uskomusjärjestelmiä. Luennoin lähes 20 vuotta psykologian koulukunnista ja teorioista, joita olivat esimerkiksi psykoanalyysi ja sen johdannaiset, behaviorismi, sosiaalinen oppiminen, humanistinen psykologia. Taloustieteessä on ollut omat uskomusjärjestelmänsä. Tällä hetkellä psykologiassa uskomusjärjestelmien merkitys on vähentynyt, mutta samalla tutkimustieto hajoaa käsistä.

Olettakaamme, että fysiikassa tutkimustiedon osuus on 80 % ja uskomustiedon 20 %. Vaikka voi näyttää siltä, että tutkimustieto riittää, tämä ei pidä paikkaansa. Me haluamme kysyä, mihin tarvitaan yhtälöä e = mc2 tai jotakin muuta kaavaa. Mitä suppeampi asia, sitä pienemmältä uskomustiedon osuus näyttää. Kun haluamme hoitaa ihmisen ahdistusta tai ratkoa suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, se on monin tavoin mukana.

Uskomusjärjestelmät voivat liittyä toisiinsa. Uskontokriitikko Sam Harris on materialisti, marxisti ja buddhalainen. Siinä on jo yhteyksiä moneen suuntaan.

Tutkimustieto ei ole yhteiskunnallista kehitystä käynnistävä ja ohjaava tekijä, vaan uskomustieto, jonka välikappale tutkimustieto on. Lainaan uskontojen tutkijaa Houston Smithiä, joka korostaa uskonnollisten traditioiden viisautta. Niitä ei saa hylätä, sillä mitään muuta vastaavaa ei ole tarjolla. Niitä ei tule seurata sokeasti, mutta ne ovat kuitenkin edelleen ihmiskunnan paras toivo.

”Näkemykseni mukaan se mikä todella ruokkii väkivaltaa, ovat poliittiset näkemyserot. Mutta koska uskonto palvelee yhteisön sielua, se vedetään mukaan näihin kiistoihin ja voi kuumentaa niitä. — Politiikka ja uskonto liittyvät liian vahvasti yhteen, jotta ne voitaisiin sijoittaa vesitiiviisiin osastoihin.” (93). ”Tiede etsii totuutta, mutta tiede ei voi sitä paljastaa.” – – ”Tieteessä itsessään ei ole mitään vikaa. — Ongelmana ei ole tiede, vaan tieteisusko – nimittäin olettamus, että tiede voi paljastaa kaiken olennaisen ihmisenä olemisesta.” (116 – 118). ”Biologi E.O. Wilson sanoo, että taistelu ihmisen sielusta käydään 20. vuosisadalla tieteen ja uskonnon välillä. Hän on ehdottoman varma, että tiede tulee voittamaan. Vaikka en pidä tällaisesta taistelukuvasta, kaikesta huolimatta ajattelen, että hän tulee olemaan väärässä, koska uskonnolla on enemmän sitkeyttä.” (150).

Tiede, tutkimustieto, on antanut upeita välineitä maailman ymmärtämiseen ja muokkaamiseen, mutta tiede ei kerro, mikä on tärkeää, arvokasta ja oikeaa. Siihen vastaavat vain uskomusjärjestelmät. Niiden antamat vastaukset ovat yksityiskohdissaan erilaisia, vaikka varsinkin psykologit korostavat nykyisin hyveiden universaalisuutta. Uskomusjärjestelmät eivät koskaan yksiselitteisesti edistä ihmisyyden ideaa, siis jotakin sellaista mitä esimerkiksi länsimaissa pidetään hyvänä ja oikeana, sillä ne ottavat kolme askelta eteenpäin ja kaksi taaksepäin. Kuitenkin ainakin optimismiin kallistuvat ovat yhtä mieltä siitä, että ihmisarvon hyväksymisessä on tapahtunut paljon edistystä. Monilla alueilla paljon, toisilla vain vähän.

Toinen asia sitten on se, onko samalla maksettu liian suurta hintaa siitä, että ilmasto lämpenee, luonto saastuu ja ihmisten kestokyky heikkenee. Vaikka ihmisten onnellisuus on pysynyt suunnilleen vakiona, psyykkisten häiriöiden määrät ovat merkillisen korkeita.

Uskonnonvastaiset ateistit korostavat juuri uskonnon kielteisiä vaikutuksia, vaikka kyse on aina uskomusjärjestelmistä. Tietenkin myös uskontojen edustajat vastaavasti korostavat uskontojen hyviä puolia ja unohtavat koko uskomusjärjestelmän arvioinnin. Vaikka pelkkä Jumalan kieltäminen ei vielä ole uskomusjärjestelmä, siihen liittyy lähes aina materialistinen maailmankatsomus ja usein myös vahvoja poliittisia ja eettisiä tulkintoja. Nämä uskomusjärjestelmät ovat usein olleet tuhoisia ihmisyyden näkökulmasta.

Jumalauskon merkitystä voidaan ylikorostaa arjen tekojen vaikuttimena. Kulttuurin ja persoonallisuuden osuus jää helposti taka-alalle. Kuvittelen, että minun helpompi löytää yhteisiä taloudellisia, sosiaalisia ja eettisiä näkemyksiä Valtaojan kuin Yhdysvaltain kristillisen oikeiston edustajien kanssa. Pidän itseäni kristillisenä humanistina. Suhtaudun hyvin varovasti kaikenlaisiin äärisuuntiin.

Minua häiritsi kirjan assosiointi sinne ja tänne, mutta monia sellainen varmaan miellyttää. Raadin matemaatikkoa häiritsi kirjan ”pikkunäppäryys”. Kirjoittajan lukeneisuus ja halu välttää dogmaattisia kantoja miellyttää. Vaikka Valtaoja korostaa tieteen merkitystä, häntä ei kuitenkaan voi syyttää tieteisuskovaiseksi. Hänellä riittää kohtuullisesti ymmärrystä myös uskontojen suuntaan.

Yhteiskunta Martti 1 kommentti

Minuuden vahvistuminen ja yhteisöllisyyden heikkeneminen

Kaksi hiljattain lukemaani artikkelia sai minut miettimään. Toisessa Vietnamista tullut nainen vertasi omaa lapsuuttaan suomalaiseen lapsuuteen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.” Toinen esimerkki on peräisin psykoterapeutti Piero Ferruccilta. Kun hänen isoisänsä kuoli ja hautajaissaatto kulki kohti hautausmaata, kaikki matkan varrella olleet ihmiset pysähtyivät. Miehet ottivat lakin päästään ja kumarsivat. Kun hänen äitinsä kuoli 30 vuotta myöhemmin samassa kaupungissa, kukaan ei enää reagoinut saattueen kulkiessa ohi. “Lämpö oli kadonnut ja sijaan oli tullut yksinäisyyttä”, totesi Ferrucci.

Myös eräs näkemäni TV-ohjema muistuu mieleeni. Siinä nelihenkinen perhe, isä, äiti, tytär ja poika saivat tehtäväkseen elää isänsä lapsuuden aikaista elämää. Isä oli noin 45-vuotias ja lapset kymmenen vuoden tienoilla. Kun tästä kerrottiin, tytär alkoi itkeä, sillä hänen piti jättää meikkipussinsa eikä hän saanut ottaa kuin kaksi vaatekertaa mukaansa. Poika olisi halunnut tietokonepelit mukaansa. Äiti valitti ruokarahan niukkuutta ja isä tuhlasi rahaa johonkin harrastukseensa. Tuossa vaiheessa panin television kiinni, sillä en kestänyt enempää! Sodan jälkeen vallinnut niukkuus tuli mieleen. Leluni mahtuivat pieneen laatikkoon ja suurin osa niistäkin oli itse tehtyjä tai jostakin kerättyjä. Tämä ei silti ollut mikään ongelma, sillä naapurin lapsilla ei ollut yhtään sen enempää.

Sodan jälkeen tapahtuneeseen muutokseen on ollut pakko sopeutua eivätkä kaikki muutokset suinkaan ole käyneet huonoon suuntaan. Paljon myönteisiä asioita on tapahtunut. Muistan ne kotikyläni pienet kahden huoneen mökit, joissa saattoi asua kuusi tai kahdeksankin henkilöä. Kaikissa kävin päiväsaikaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, miten niissä käytiin yöpuulle. Missä olivat patjat, joihin en päivällä kiinnittänyt mitään huomiota? Elämä noissa mökeissä oli varmasti hyvin niukkaa ja vuosien jälkeen kuulin, että joissakin oli kärsitty suoranaisesta puutteesta. Lasten koulutie oli usein ohdakkeinen. Useimmilla koulu jäi kansakouluun.

Muutostrendejä voidaan luetella kymmenittäin. Muutoksia on tapahtunut kulttuurissa, tieteessä, tekniikassa, taloudessa, ajattelussa, politiikassa, terveydenhuollossa, sosiaalipolitiikassa, uskonnossa ja maailmankatsomuksissa. Mikä näistä muutoksista on merkittävin? Siihen on mahdotonta vastata, mutta minua kiinnostavat koulutukseni vuoksi ne muutokset, joita on tapahtunut ihmisten suhteessa omaan itseensä ja toisiinsa. Suurta muutosta kuvastaa seuraava ote, joka on peräisin hahmoterapian perustajalta Fritz Perlsiltä:

Minä teen mitä teen ja sinä teet mitä sinä teet.
En ole tässä maailmassa elääkseni odotustesi mukaan,
etkä sinä ole tässä maailmassa elääksesi minun odotusteni mukaan.
Sinä olet sinä ja minä olen minä,
ja jos sattumalta löydämme toisemme, se on ihanaa.
Jos emme löydä, sitä ei voi auttaa.

Monissa kulttuuria kuvaavissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa on ollut punaisena lankana minuuden ja yhteisön välinen suhde. Missä yhteisöt ovat kiinteitä ja vahvoja, sillä minuudelle on vain vähän tilaa, ja missä minuus vahvistuu, siellä yhteisöt kuihtuvat.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on sana, johon törmäämme kaikkialla. Mielessämme on jokin ideaalinen tila, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen, auttavat, tukevat ja rakastavat toisiaan. Elämä tällaisissa yhteisöissä on hyvin tasa-arvoista ja demokraattista. Kukaan ei jää sivuun yhteisistä riennoista, alakuloisia nostetaan yhdessä ylös ja eksyneet lampaat haettaan yhteisöön takaisin.

Olen pohtinut paljon näitä kysymyksiä. Olen ollut Sopimusvuori ry:n toiminnassa mukana lähes 40 vuotta. Sopimusvuoressa pyrittiin elämään terapeuttisina yhteisöinä Maxwell Jonesin esikuvan mukaisesti. Tämä terapeuttisen yhteisön ideaali ei ole kovin kaukana tuosta yllä kuvatusta ihannemallista. Terapeuttisten yhteisöjen tuli olla tasa-arvoisia, demokraattisia, suvaitsevaisia ja keskinäiseen kunnioitukseen perustuvia. Yhteisöjen jäsenten tuli kannustaa toisiaan osallistumaan yhteisön arkisiin asioihin, jotka aina tehtiin yhdessä.

Pohtiessani näitä asioita 1970-luvun puolivälissä törmäsin behavioristi B.F. Skinnerin utopiaan Walden Two sekä sen pohjalta perustettuihin pieniin yhteisöihin. Tilasin näiden yhteisöjen jäsenlehteä monia vuosia ja seurasin erityisesti Twin Oaks -nimisen yhteisön elämää. Myös tämän yhteisön lehti tuli minulle useiden vuosien ajan. Nämä yhteisöt olivat korkeintaan 100 hengen suuruisia ja niissä omaisuus oli yhteistä. Yhteisöillä oli paljon yhteistä ohjelmaa ja kaikki mahdollinen tehtiin joko yhdessä tai kiertävien vuorojen mukaisesti.

Perehdyin myös traditionaalisten kulttuurien yhteisöllisyyteen. Niille oli ja yhä on ominaista vastavuoroisuus, hierarkkisuus, aseman selkeys, yhteiset arvot, riippuvuus ja läheisyys. Ihmiset ovat voineet selviytyä vain toimimalla yhdessä. Yhteisön jäsenet uskovat samalla tavalla, arvostavat samoja asioita, ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa, tietävät paikkansa ja ovat jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisiinsa. Traditionaaliset yhteisöt ovat hierarkkisia, mikä yleensä merkitsee sitä, että valtaa käyttävät vanhat miehet. Vanhoista miehistä yksi on yhteisön tai heimon tosiasiallinen johtaja. Naisten ja lasten asema vaihtelee. Yleensä heidän asemansa on huonompi kuin miesten.

Suurin osa maailmasta noudattaa yhä tätä elämisen mallia. Näihin yhteisöihin synnytään, eikä niistä voi noin vain lähteä pois. Vaikka lähtisi ulkomaille, lähtijä pysyy koko elämänsä ajan yhteisönsä jäsenenä – ellei yhteisö hylkää häntä. Nämä yhteisöt eivät siis ole demokraattisia, vaan niissä valta on vanhojen miesten, joskus naistenkin, käsissä. Aisan yli potkimista ei suvaita, vaan jokaisen tulee noudattaa yhteisiä normeja.

Myös kokeellisissa, vapaaehtoisuuteen perustuvissa yhteisöissä on oltava tiukat säännöt. Muuten asiat eivät suju. Tämä kävi konkreettisesti ilmi, kun Eija Stengård teki ohjauksessani pro gradu -tutkimuksen, jossa tutkittiin suurperheiden (vähintään kahdeksan lasta) elämää. Kun perheessä saattoi olla 12 tai 16 lasta, kaikki tuli ohjelmoida tarkasti. Saunassa käynti tai ruokailu olivat melkoisia operaatioita. Eija kertoi hätkähtäneensä jo koteihin mennessään kenkien valtavaa määrää. Myös kattilat liedellä olivat häkellyttävän suuria. Ilman sääntöjä kaikki muuttuu kaaokseksi. Tietenkin sääntöjen merkitystä voidaan korostaa liiaksi, jolloin kaikki kaavoittuu ja luovuudelle jää vain vähän tilaa. Yhteisöllisten kulttuurien taide onkin yleensä samojen teemojen toistoa vuosisadoista toiseen.

Mitä yhteisöllisyys voisi olla minäkeskeisessä kulttuurissa? Voimmeko oppia terapeuttisista, kokeellisista tai traditionaalisista yhteisöistä? Voimme vielä lisätä tähän luetteloon uskontoihin perustuvat yhteisöt, joista yhtenä esimerkkinä ovat luostarit. Israelin perustajat alkoivat kehittää kibbutseja turvatakseen ihmisten elämän heille vierailla ja vihamielisillä alueilla. Näitä kahta yhteisöllisyyden mallia kuvastaa vahva ideologia, joka aina kuuluu yhteisöjen elämään. Jos yhteiset arvot eivät yhdistä jäseniä, yhteisön kiinteys kärsii. Tämä tosiasia helposti unohtuu, kun puhumme yhteisöllisyydestä. Yhteisöjä on vaikea kuvitella ilman yhteistä uskoa. On oltava jokin yhteinen kertomus, joka yhdistää ihmisiä ja kuvaa heidän tulevaisuuttaan myönteisesti.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Mistä siis haemme mallia, kun puhumme yhteisöllisyydestä? Ennen kuin pohdimme tätä, voimme katsoa, mitä jo on tarjolla. Perheet ovat yhteisöjä, vaikka ne eivät olisikaan traditionaalisten kulttuurien suurperheitä. Ne ovat kuitenkin paljon hauraampia kuin ennen yksilön korostamisen ja valinnan mahdollisuuksien vuoksi. Usein perheenjäsenillä on omat huoneet, omat aikataulut, omat mielipiteet, omat tietotekniset välineet, omat mieliruoat ja omat ystävät. Kun perheen elämä kehittyy tällaiseksi, yhteisöllisyydestä ei enää kannata puhua.

Käsitteellä ”sosiaaliset mediat” tarkoitetaan uudenlaisia yhteisöjä, joilla on joitakin traditionaalisten yhteisöjen piirteitä. Eri sosiaalisten medioiden käyttäjät voivat internetissä olla tiiviissä yhteydessä toistensa kanssa. Näiden välineiden avulla muodostuvat ryhmät vaihtelevat kooltaan. Niissä voi olla vain muutamia henkilöitä, mutta myös satoja. Jos ryhmä on pieni, siihen kuuluvat voivat tietää toisistaan aika paljon. Vaihdettavan tiedon laatua ja määrää on mahdotonta ennakoida. Jokainen tällainen ryhmä on ainutlaatuinen. Ryhmällä voi olla yhteisiä arvoja ja yhteisiä kokemuksia, mutta kovin kiinteä se ei ole. Jos joku jää pois, siihen ei välttämättä kiinnitetä huomiota. Sosiaalisella medialla on siten yhteisöllisiä piirteitä, mutta esimerkiksi keskinäinen tuki voi jäädä aika heikoksi. Jäseniä ei välttämättä tunneta kovin hyvin.

Kolmanneksi tarjolla on suuri määrä edunvalvontaan, vapaaehtoistyöhön, urheiluun, yhdistyksiin ja harrastuksiin liittyviä ryhmiä. Näissä on usein paljon yhteisöllisiä piirteitä. Urheilujoukkueiden jäsenet voivat tavata toisiaan lähes päivittäin, joten suhteista muodostuu hyvin kiinteitä. Myös vapaaehtoistyötä tekevien järjestöjen puitteissa muodostuu yhteisöllisiä ryhmiä. Suuri etu on se, että jäsenillä on yleensä yhteisiä arvoja ja maailmankatsomuksia. Aidon yhteisöllisyyden kannalta ongelmana voi olla se, että nämä ryhmät kattavat ajallisesti vain pienen osan jäsenten elämästä.

Entä työpaikat? Onko työpaikoilla aitoa yhteisöllisyyttä? Ovathan ihmiset usein vuosikausia tekemisissä samojen ihmisten kanssa. Kontaktit ovat monissa ammateissa hyvin tiiviitä varsinkin silloin, kun työtä tehdään aidosti yhdessä. Edellä mainittuun terapeuttisen yhteisön ideologiaan kuuluu ilman muuta se, että myös työntekijät ovat osa yhteisöä. Kun työtä yhdistää jokin usko tai ideologia, yhteisöllisyyden kokeminen voi olla vahvaa. Siitä Sopimusvuori ry on hieno esimerkki.

Kuitenkin on paljon sellaisia työpaikkoja, joissa yhteisöllisyys ei toteudu. Syynä voi olla yksin työskentely, työntekijöiden vaihtuvuus ja huono ilmapiiri. Jos työntekijöiden joukossa on henkilöitä, jotka eivät noudata yhteisiä pelisääntöjä, vaan pikemminkin ajavat omia etujaan, yhteisöllisyydestä ei kannata puhua. Kaikenlainen kiusanteko heikentää yhteisöllisyyttä.

Yksilökeskeisyys

Länsimaisessa kulttuurissa on useita yksilökeskeisyyttä vahvistavia ideoita, jotka vaikeuttavat yhteisöllisyyden kokemista.

Itsensä toteuttaminen. Tällainen ajatus on aivan vieras traditionaalisen yhteisöllisyyden näkökulmasta. Kyseessä on idea, jota monet tunnetut psykologit ja psykiatrit (mm. Carl Jung, Abraham Maslow, Carl Rogers) ovat korostaneet. Usein itsensä toteuttamiseen liittyy näkemys, jonka mukaan yhteisöt ja yleensä muut ihmiset pikemminkin vaikeuttavat kuin edistävät yksilön tarpeiden, toiveiden ja tavoitteiden toteutumista. Mitä vapaampi yksilö on, sitä helpompi hänen on toteuttaa itseään. Itsensä toteuttaminen on kuitenkin haavoittuva tavoite, sillä mistä voi tietää, että on toteuttanut itsensä? Itsensä toteuttaminen latistuu helposti oikeudeksi tehdä aivan mitä haluaa. Silloin muista ihmisistä ei tarvitse välittää.

Itsearvostuskultti. Tämä Yhdysvalloissa paljon jalansijaa saanut ”self-esteem movement” pitää sisällään ajatuksen, että itsearvostuksen vahvistaminen edistää hyviä suorituksia ja saa jokaisesta parhaat puolet esiin. Sen vuoksi esimerkiksi kouluissa tulee antaa yksinomaan myönteistä palautetta, jotta itsearvostus vahvistuisi. Lasten ja nuorten on saatava jatkuvasti kuulla, kuinka taitavia he ovat. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister on ankarasti arvostellut tätä liikettä siitä, että näin toimittaessa rattaat laitetaan hevosen eteen. Itsearvostus ei ole mikään ilmapallo, joka voidaan puhaltaa täyteen, vaan se syntyy omien tulosten perusteella. Yksinomaan positiivinen palaute johtaa pikemminkin narsismiin kuin aitoon itsensä arvostamiseen. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuus. Psykologi Robert Epstein on eräässä artikkelissaan kuvannut psykologian 10 hölmöintä ideaa. Yksi niistä on läheisriippuvuus. Tämä idea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong” (päin seiniä). Läheisriippuvuus vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Koska vanhempien tai puolison alkoholismi voi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin, läheisriippuvuus helpottaa syyllisyyden käsittelyä. Se on houkutteleva tulkinta, mutta johtaa uhriksi asettumiseen, joka taas on lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Tunteiden oikeutus. Länsimaisessa kulttuurissa on vahvistunut tulkinta, jonka mukaan tunteet oikeuttavat tekoja. Mitä voimakkaampia tunteet ovat, sitä luonnollisempaa on toimia tunteiden mukaan ja vedota tunteisiin tekojen selittäjänä. Jos rakkaus ei ole aivan samanlaista kuin suhteen alussa, kaikki on hukassa. Viha antaa luvan tehdä väkivaltaisia tekoja. Vihan purkaminen aggressioilla vahvistaa eikä suinkaan vähennä vihaa. Idea sinänsä on vanha, sillä jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa jollakin hyväksyttävällä tavalla. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Tällainen näkemys ei ole saanut tukea tutkimuksista.

Romanttinen rakkaus. Tämä idea liittyy läheisesti edelliseen. Vaikka intohimoinen rakkaus tunnetaan useimmissa kulttuureissa, länsimainen kulttuuri on jalostanut sen romanttiseksi rakkaudeksi. Siinä kaksi ainutkertaista toisilleen tarkoitettua yksilöä kohtaa toisensa ja muodostaa suhteen, johon kenelläkään muulla ei ole oikeutta puuttua. Traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa suvut järjestivät avioliitot tai ainakin ohjasivat puolisoiden valintaa. Yksilön aseman korostuessa puolison valinta jäi jokaisen omaksi asiaksi. Vanhempien tai yhteisön vastustus vahvistaa suhdetta siihen tapaan kuin Romeon ja Julian kertomuksessa kävi. Aikakautta kuvastaa se, että heidän kävi huonosti. Elämä olisi paljon köyhempää ilman romanttista rakkautta. Silti on hämmentävää lukea tutkimustulos, jonka mukaan Intiassa rakkausarvioliitot ja vanhempien järjestämät liitot ovat viiden vuoden kuluttua yhtä onnellisia.

Puberteetti-iän kapinointi. Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Kuitenkin länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilöiden ja kulttuurien väliset erot ovat suuria. Sallivissa yhteiskunnissa nuorilla on varaa kapinoida toisin kuin traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa. On aivan luonnollista, että nuorilla on uusia ajatuksia ja ideoita, mutta länsimaissa siihen liittyy näkemys, jonka mukaan myös itsekkyys ja häikäilemättömyys on luonnollista.

Kilpailun korostaminen. Kilpailu ei kuulu yhteisöllisyyteen. Se on kiinteyttä ja yhteistoimintaa häiritsevä asia. Hopi-intiaaniheimon lapsista kerrotaan, että juoksukilpailuja oli mahdotonta järjestää, koska kukaan ei halunnut voittaa. Intiaanikulttuurit olivat tosin hyvin erilaisia, sillä monissa kilpailu oli hyväksyttävää. Mitä enemmän kilpailua korostetaan kaikilla elämänalueilla, sitä kauemmas aidosta yhteisöllisyydestä ajaudutaan. Kilpailuissa on aina vähän voittajia, usein vain yksi, ja muut kokevat itsensä hävinneiksi.

Menestyshakuisuus. Kilpailun korostamiseen liittyy luontevasti yksilön menestyksen arvostaminen. Keskiajan taiteilijat tekivät yhdessä töitä eikä taideteoksia signeerattu, mutta nyt sitä pidetään itsestään selvänä. Menestys merkitsee, että joku nousee muiden yläpuolelle ja erottautuu muista. Menestystarinoihin liittyy aina kuvauksia vastustajista, jotka oli voitettava ennen kuin menestys aukeni. Nykyajan kulttuuria kuvastaa kuuluisuuden, maineen ja menestyksen saavuttamisen tärkeys. Menestyshakuisuuteen ja kilpailuun liittyy läheisesti myös tehokkuuden ideologia, joka on vierasta yhteisölliselle ajattelulle. Tuoreen nuorisotutkimuksen mukaan 39 % halusi tulla kuuluisaksi.

Yksilön oikeus onneen. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa elämä, vapaus ja oikeus onnen etsintään olivat jokaisen kansalaisen luovuttamattomia oikeuksia. Tämä oli hieno asia, mutta siihen liittyvä yksilön onnen korostus on omiaan vaikeuttamaan yhteisen onnen etsintää. Ihmistä ei enää pakoteta kysymään “elänkö oikein?” tai ”mikä on velvollisuuteni?” vaan hänen on lupa kysyä “mitä elämältä haluan?” Tässäkin asiassa tasapaino on tärkeä, sillä yksilön onni voi kärsiä yhteisön vaatimusten vuoksi. On oikein ja luonnollista etsiä myös omaa onnea sellaisilla keinoilla, jotka eivät vahingoita muita ihmisiä.

Piirretulkinta. Kaikissa kulttuureissa on ominaisuuksia kuvaavia sanoja, mutta länsimainen kulttuuri on psykologien myötävaikutuksella luonut hyvin yksilökeskeisen käyttäytymisen selitysmallin. Kulttuureja vertaileva tutkimus on osoittanut, että länsimaissa on hyvin luotevaa selittää jotakin tekoa persoonallisuuden piirteillä, kun taas traditionaalisissa kulttuureissa korostetaan tilanteiden ja roolien merkitystä. Johdonmukaisuuden idea liittyy piirretulkintaan. Kunnon ihmisen tulee käyttäytyä hyvin samaan tapaan, vaikka tilanne muuttuisikin. Länsimaissa lapset kuvaavat jo varhain yksilöllisiä ominaisuuksiaan, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa lapset kuvaavat, mihin he kuuluvat. Konkreettisesti ero näkyy siinä, että yhteisöllisissä kultttuureissa hyväksytään se, että eri tilanteet vaativat erilaista käyttäytymistä. Oma sukua tulee suosia vieraiden kustannuksella.

Autonomian arvostus. Ihmisten enemmistö on länsimaissa sopeutunut hyvin autonomiaa korostavaan kulttuuriin. On kuitenkin merkkejä siitä, että kipuraja lähestyy. Syrjäytyneitä, masentuneita, välinpitämättömiä ja muita aggressiivisesti hyväksi käyttäviä on paljon. Autonomiaa korostava kulttuuri antaa mahdollisuuksia sekä suureen häikäilemättömyyteen että periksi antamiseen. Vapaan, itsenäisen ja omaehtoisen ihmisen ei tarvitse välittää muista eikä ottaa heistä vastuuta. Hän on vastuussa vain itselleen, mutta vastuu voi käydä ylivoimaiseksi tai kääntyä täydelliseksi vastuuttomuudeksi. Lapset ja nuoret ovat vaikeassa tilanteessa, sillä kulttuuri antaa ymmärtää, että jokaisen pitää saada toteuttaa itseään. Auktoriteetteja ei ole ja etenkään omista vanhemmista ei tarvitse välittää. Monen Suomeen muuttaneen kokemus on ollut sama kuin tuon alussa kuvatun Vietnamista tulleen naisen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.”

Yksityisyyden arvostus. Kiinan kielessä ei ole sanaa yksityisyys, joten heidän on vaikea sitä tajuta. Länsimaiselle ihmiselle yksityisyys on lähestulkoon tärkein arvo. On kuitenkin hyvä muistaa, että yksityisyys ei ole hyve; se ei ole jotakin sellaista, johon tulisi pyrkiä samalla tavalla kuin vaikkapa oikeudenmukaisuuteen ja lempeyteen. Yksityisyys palvelee länsimaisen ihmisen tarvetta olla oma herransa, olla itsenäinen ja riippumaton, tehdä mitä haluaa. Hän haluaa päättää asioista yksin. Hän haluaa, että muut ihmiset tietävät mahdollisimman vähän hänen asioistaan. Yksityisyyden suojaa on koko ajan vahvistettu. Yksityisyys on yhteisöllisyyden pahimpia vastavoimia. Etenkin vahvat ihmiset korostavat yksityisyyden merkitystä, sillä heillä on varoja ja taitoja selviytyä yksinkin.

Kehokultti. Vaikka monissa kulttuureissa kasvoja ja kehoa on eri tavoin kaunistettu, suhtautuminen omaan kehoon on muuttunut. Keho on jokaisen omaisuutta ja sille voi tehdä mitä haluaa. Oman kehon muokkauksella ja kaunistamisella voi tuoda esiin omaa yksilöllisyyttään ja erilaisuuttaan. Ihmisten on huomattava minut ja tajuttava, että olen olemassa. Monissa kulttuureissa tällaista erottautumista pidetään tahdittomana. Ihmiset haluavat sulautua joukkoon, mitä edistetään samanlaisella pukeutumisella. Pukeutumisnormit kuvastivat myös yhteiskunnallisten luokkien eroja ja olivat myös sen vuoksi tiukkoja. Nykyään oikeus omaan kehoon antaa luvan hyvin radikaaleihin kehoon kohdistuviin toimenpiteisiin.

Valintojen runsaus. Valintojen mahdollisuus antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jokainen voi kehittää omia makujaan ja mieltymyksiään. Valintojen lisääntyminen liittyy vaurauteen, joka sekin lisää valinnan mahdollisuuksia. Nykyajan yhteiskunnan yksi mantra onkin se, että jokaisen tulee voida valita asioita, jotka vastaavat hänen lahjojaan ja taipumuksiaan. Sekä tutkimukset että arkihavainnot kuitenkin osoittavat, että sekä valinta-ahdistus että valintojen jälkeinen katumus lisääntyvät. Valintojen määrää pidetään koulumaailmassa arvokkaana, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Valinnat voivat johtaa myöhempien valintojen kapeutumiseen. Myös kauppiaiden tulisi huomioida tutkimustulos, jonka mukaan valintojen määrän lisääminen kovin suureksi vähentää ostoshalukkuutta silloin, kun tuotteet ovat kovin samanlaisia.

Utopiat ja todellisuus

Kun ajattelemme sekä toteutettuja että toteuttamattomia utopiamalleja, niille on ollut yhteistä juuri yhteisöllisyys. Sitä on aina arvostettu enemmän kuin yksilöllisyyttä. Poikkeuksena on Yhdysvaltain synnyn yksilön arvoa ja vapauksia korostava utopia, joka tosin sai kirjallisen asunsa vasta sitä mukaa, kun se jo oli todellisuutta. Kommunismiin, kansallissosialismiin ja fasismiin liittyi ajatuksia kansan voimasta ja tahdosta, jota tiedostava eliitti sitten toteutti. Varsinkin kommunismi korosti yhteistä omistamista ja yhteistä ponnistelua, jonka ansiosta hyvä elämä ja onnellisuus voidaan saavuttaa.

Tällä hetkellä todistamme kapitalismin suuria ongelmia. Kapitalismia ja näitä utopiamalleja ei yhdistä mikään. Kapitalismilla on ollut omat ideologinsa, mutta heidän merkityksensä kapitalismin kehitykselle on ollut melko vähäinen. He ovat tarkkailleet ja analysoineet ja antaneet palautetta, mutta kapitalismi menee sinne, minne tahtoo. Kapitalismi vierastaa vahvoja yhteiskunnallisia rakenteita ja myös yhteisöllisyyttä, koska ne rajoittavat kilpailua ja mahdollisuutta edistää sekä omaa että yrityksen etua. (Huomaan kirjoittavani kapitalismista ikään kuin oliona tai tekijänä, vaikka kyse on hyvin kokonaisvaltaisesta talousjärjestelmästä ja ideologiasta.)

Kapitalismissa uskotaan siihen, että ihmisen itsekkyys voidaan jalostaa kilpailun avulla tehokkuudeksi ja kehitykseksi, kun taas useimmissa utopioissa uskotaan siihen, että keskinäisen yhteyden ja yhteisten arvojen kokemus voittaa ihmisen itsekkyyden. Yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri ei enää anna tilaa itsekkyydelle, vaan opettaa ihmiset jo lapsesta asti toimimaan ja elämään yhdessä. Kumpikin tulkinta perustuu liian yksinkertaiseen ihmiskuvaan. Kumpikaan näistä toiveista ei toteudu. Yhteisöt antavat ihmisen elämään selkeyttä ja eheyttä, mutta ne ovat myös hyvin vaativia eivätkä anna tilaa erilaisuudelle ja luovuudelle. Yheisön harmonia kuulostaa kauniilta, mutta sen alle voi kätkeytyä suuria jännitteitä.

Yksilökeskeinen kulttuuri antaa ihmisille paljon vapauksia ja mahdollisuuksia, mutta kaikki eivät niitä pysty käyttämään. Sosiaalisesti taitavat, hyvin koulutetut ja varakkaat ihmiset ovat tällaisessa kulttuurissa kuin kalat vedessä, mutta jos näitä ominaisuuksia ei ole, voi vieraantua ja syrjäytyä. Hätkähdin, kun suuri yhdysvaltalainen nuorisotutkimus päätyi tulokseen, jossa puolelle nuorista voitiin asettaa jokin psykiatrinen diagnoosi. Jos tämä pitää paikkansa, se on suurempi ongelma kuin taloudellinen lama. Henkinen lama on pelottavampi asia kuin taloudellinen. Myös Suomessa monet tilastot ovat hälyttäviä. Psyykenlääkkeiden käyttö lisääntyy ja yhä kasvava joukko siirtyy eläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi.

Onko siis pakko tehdä johtopäätös, että kapitalistinen, yksilökeskeinen kulttuuri ylittää ihmisen kestokyvyn? Vaikka monia hyviä asioita on saatu aikaan, onko niistä maksettu hinta ollut liian suuri? Yhteisöllisten kulttuurien ongelmat ovat kuitenkin usein niin piilossa, kuin koteloituina, että ne eivät pääse esiin. Niiden ei anneta päästä esiin, vaan ihmisten pitää kestää eriarvoisuutta, alistamista ja suoranaista sortoa. Koskaan aikaisemmin ei heikkojen ja painettujen ihmisten ääni ole ollut niin vahva kuin nyt. Koskaan aikaisemmin heillä ei ole ollut yhtä paljon puolustajia kuin nyt. Hyvää tahtoa muuttaa asioita hyvään suuntaan on varmasti enemmän kuin koakaan ennen, mutta taloudelliset rakenteet ja yksilökeskeisyys ovat vahvoja vastustajia.

Osana sukupolvien ketjua

Lohdullista on se, että individualismi ja hyvinvointivaltio on koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta hyvä vaihtoehto. Monista ongelmista huolimatta suomalaisten enemmistö ilmoittautuu kyselyissä tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Kyse ei voi pelkästä itsepetoksesta, sillä yksilökeskeinen hyvinvointivaltio on ainakin toistaiseksi antanut enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Olen siinä määrin optimisti, että yhdyn sanonontaan ”vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan”. Me sokeudumme niihin hyviin asioihin, joita suomalainen yhteiskunta tarjoaa. Kunhan vain pidämme kiinni siitä, että liian monet jäävät osattomiksi noista hyvistä tarjouksista.

Aloitin tämän kirjoituksen muutamilla henkilökohtaisilla kokemuksilla. Sukupolvien ketju tulee joskus esiin merkillisellä tavalla. Olen kirjoituksissani ja luennoillani pyrkinyt vahvistamaan elämänuskoa ja toiveikkuutta. Kirjaansa Elämää Tolvalla tätini Eeva Ojanen on kirjannut seuraavan otteen isosetäni kirjeestä sisarelleen Australiasta vuonna 1925:

Mitään hyötyähän ei ole ihmiselle vaan päinvastoin vahinkoa nureksia vastaan kohtaloaan joka kuitenkin kaikille ihmisille määrätty on. … On tunnossa tietoisuus siitä ettei eletty elämä ole ollut turha vaan että on sisäisesti jalostunut ja kasvanut vaikka ulkonainen ruumis onkin kuihtunut ja lakastunut. Luulenkin että kärsimys on parempi kasvattaja ihmiselle kuin myötäkäyminen joka tekee ainoastaan ulkokullatun omahyväisen ihmisen. Siis neuvon sinua … toisella tapaa suhtautumaan ihmisiin kuin silloin kun minäkin vielä olin siellä kaukana pohjolassa. Niinpä jätä siis Sinäkin pois myrtynyt mielesi ja ota osaa elämän hyörinään se on paras lääke alakuloiselle mielelle ja hermostolle ja mikseipä koko terveydellekin. Kun huomaat että sinua halveksitaan tai ivataan tai paremmin sanoen luulet huomaavasi niin ota huomioon ei kukaan ihmisistä ole täydellinen vaan kullakin on omat vikansa puutteensa. Ilman omaa syyttään jokainen elon polkuja kuljeksii eikä siis toinen ole oikeutettu toista kivellä heittämään vikojen ja puutteellisuuksien tähden. Onnellinen kuitenkin se joka itse vikansa huomaa ja koettaa hioa pois niitä.

Olen siis saanut ”positiivisen psykologian” perinnöksi Vihtori Ojaselta. Vaikka elinolosuhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat suuresti ihmisten onnellisuuteen, suhtautumisemme omaan itseemme ja muihin ihmisiin on vähintään yhtä tärkeä asia. Edistäessämme aineellista ja sosiaalista hyvinvointia meidän tulee samalla taistella myös kyynisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Olen onnellinen siitä, että saan tätä työtä tehdä kolmen minulle tärkeän organisaation piirissä: Sopimusvuori ry, Tampereen kaupunkilähetys ja Avainsäätiö.

Onnellisuus / Yhteiskunta Martti 3 kommenttia

Materialismin vaarat

Ihminen on koko historiansa tavoitellut omaisuutta ja vaurautta heti, kun hän on asettunut riittävän pitkäksi aikaa paikalleen. Raamattu kuvaa hyvin havainnollisesti Lähi-idän ihmisten suhtautumista rikkauteen. Jo tuolloin mammonan palvelu villitsi ihmisiä ja antoi heille luvan toimia häikäilemättömästi köyhiä kohtaan. Jeesus varoitti lukuisia kertoja rikkauteen liittyvästä ahneudesta. Mammonan palvonta jatkuu yhä. Mikään ei näytä siinä suhteessa muuttuneen. Materialismissa olennaista on ihmisten näkeminen objekteina. Tähän suuntaan kulttuuri kulkee, vaikka haluaisimme uskoa toisin. Raha, valta ja ulkonäkö määrittävät ihmisen arvon.

Ihmiskunnalle ei ole riittänyt tarpeeksi hyvä, vaan ihmiset ovat aina halunneet saada lisää, jos siihen vain on pienikin mahdollisuus. Sekä varallisuuden määrä että anteliaisuus ovat olleet osoituksena henkilön asemasta. Hyvä esimerkki tästä olivat Tyynen meren rannalla elävät intiaanit, jotka viettivät juhlia esitellen ja vaihtaen tavaroita. Oli koko suvun häpeä, jos sen jäsen ei kyennyt antamaan tarpeeksi arvokasta vastalahjaa.

Äkillinen rikastuminen on usein ongelmallista. Luen parhaillaan Groucho Marxin (yksi Marx-veljeksistä) pojan kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Grouchon lapsuus oli niukkaa. Vaikka perhe tuli jotenkin toimeen, köyhyys oli aina vaanimassa, sillä räätäli-isä ei menestynyt ammatissaan. Myös veljesten uran alkuvaiheessa kesti monta vuotta ennen kuin tulot sallivat ylellisen elämän. Siinä vaiheessa Marxin perheellä oli useita palvelijoita, hieno asunto, useita autoja ja kaikenlaista muutakin ylellisyyttä. Grouchon asenne rahaan oli ristiriitainen. Koko ajan hän pelkäsi tulojensa hiipuvan ja vaati perheeltä säästäväisyyttä triviaaleissa asioissa, mutta samalla hän kuitenkin tuhlasi, minkä ehti. Hän mietti jatkuvasti, miten sijoittaisi rahansa ja miten rahoja pitäisi hoitaa niin, että ne tuottaisivat lisää rahaa.

Materialistisia arvoja kuvastaa Chryslerin pääjohtajan Lee Iacoccan päätös leikata työntekijöiden ansioita samalla, kun hän otti itselleen 20 miljoonan dollarin bonuksen. Hänen perustelunsa oli tällainen: “Tämä on amerikkalainen tapa. Jos pienet lapset eivät tavoittele rahaa niin kuin minä, mitä helvetin hyötyä tästä maasta on?” (Solomon, Greenberg & Pyszczynski).

Yhdysvalloissa mainostajat myöntävät suoraan, että lapset on kasvatettava tuotteen kuluttajiksi. “Mainos parhaimmillaan saa ihmiset tuntemaan, että olet luuseri ilman heidän tuotettaan. Lapset ovat tälle kaikkein herkimpiä – – On avattava emotionaalisia haavoittuvuuksia, mikä on hyvin helppoa lapsilla, koska he ovat kaikkein haavoittuvimpia” (Nancy Shalek, mainostoimittaja; emt.).

Materialismin seuraukset

Materialismi näkyy luonnonvarojen, hyödykkeiden ja tavaroiden lisääntyvänä kulutuksena. Mitä pahaa kuluttamisessa on? Sitä vaaditaan, jotta jatkuva kasvu toteutuisi. Moni talouselämän edustaja on sitä mieltä, että emme voi säilyttää elintasoamme, ellemme jatkuvasti osta uusia tuotteita ja heitä vanhoja pian pois. Länsimaiset yhteiskunnat eivät siis kestä kulutuksen radikaalia vähenemistä – eivät ainakaan säily muutoksitta, jos kulutus vähenee radikaalisti. Kukaan ei halua tinkiä saavutetuista eduista.

Kuluttamisella on merkittäviä varjopuolia. Ihminen on ahneudessaan kyltymätön. Rikkaat rikastuvat ja haluavat aina vain lisää. Vuonna 1999 kymmenen rikkaimman ihmisen varallisuus oli suurempi kuin 36 köyhän maan budjetit yhteensä. 200 rikkainta ansaitsi yhtä paljon kuin 41 % maailman väestöstä. Yksi prosentti näiden rikkaiden omaisuudesta takaisi peruskoulutuksen kaikille maailman lapsille.

Luontokaan ei kestä jatkuvaa kulutuksen kasvua. Seuraukset näkyvät kaikkialla, missä ihmiset haluavat yhä enemmän tavaraa. Kyse ei ole siitä, että ihminen itse olisi muuttunut yhä huonompaan suuntaan, vaan tuho on teknologian kehityksen seurausta. Ihminen on kajonnut luontoon niin kovin kourin, että jäljet eivät koskaan korjaudu. Samalla kun teknologisen kehityksen siunauksista iloitaan, sen kielteiset seuraukset näkyvät yhä selvemmin. Hölmöläistarinan mukaan peiton riittävyyttä lisättiin leikkaamalla toisesta päästä pala ja ompelemalla se toiseen päähän. Tästäkään ei enää ole kysymys, sillä korjaamiseen ja ompeluun kuluu aina pala arvokasta peitettä.

Uskontojen tulisi hillitä ihmisten ahneutta ja itsekkyyttä, mikä oli keskeistä myös Jeesuksen opetuksessa. Myös muissa uskonnoissa on korostettu kohtuullisuutta ja anteliaisuutta. Kuitenkin Yhdysvalloissa on myyty 11 miljoonaa kirjaa (The prayer of Jabez), joka kehottaa rukoilemaan lisää tuloja ja vaurautta ja joka pitää ahneutta luonnollisena.

Materialismin vaikutukset yksilöihin

Tutkimusten mukaan palkkiot usein heikentävät sisäistä motivaatiota. Tämä näkemys syntyi Edward Decin tutkimuksista 1970-luvun taitteessa. Vastaavia tutkimuksia on tehty paljon. Materialistiset asenteet vahvistavat ulkoista motivaatiota, jolloin omaehtoinen kiinnostus vähenee. Materialisteja kannustavat aineelliset ja sosiaaliset palkkiot (kehut ja rahat) toisin kuin humaaneja arvoja kannattavia, joiden tärkein kannustin on oma innostus ja kiinnostus, halu tehdä juuri sitä, minkä kokee tärkeäksi ja arvokkaaksi.

Myönteisiä, omaehtoista kiinnostusta kuvaavia flow-tiloja on materialisteilla vähemmän kuin ei-materialisteilla. Aineellisiin asioihin liittyvät asiat eivät tuota yhtä positiivisia kokemuksia kuin ihmissuhteisiin liittyvät. Materialistisiin tavoitteisiin liittyy enemmän pakon ja pelon kokemusta kuin muihin tavoitteisiin. Jos jää vertailussa toiseksi, siitä johtuvaa huonommuutta on pakko paikata hankkimalla lisää tavaroita.

Materiaalisten etujen suhteen tottuminen tapahtuu nopeasti. Mikä tänään on hyvää ja hienoa, on huomenna itsestään selvää. Materialismi lisää itsekkyyttä ja vähentää empatiaa ja avuliaisuutta, jotka ovat yhteiselämän kannalta välttämättömiä. Materialismi on ollut yhteydessä myös machiavellismi-asteikkoon, joka mittaa muiden hyväksikäyttöä ja manipulointia. Kokeellisissa tutkimuksissa materialistit pelaavat muita itsekkäämmin. He saavat muutkin pelaajat luopumaan yhteistoiminnasta. Materialismiin liittyy usein suuri todellisuuden ja odotusten kuilu. Materialistinen kulttuuri ihannoi vaurautta. On surkeata elää, jos ei ole paljon rahaa ja tavaraa. Vaikka rikkaita voidaan kadehtia, Yhdysvalloissa tehtyjen kyselyjen mukaan heitä pidetään fiksuina ja sivistyneinä ihmisinä.

Materialistisia asenteita ilmaisevat henkilöt katsovat paljon televisiota, jonka seurauksena omat puutteet ja vajavuudet korostuvat. Joseph Sirgy tutki eläkeläisten television katselua ja sai tuloksen, jonka mukaan runsas katselu liittyy matalaan elämäntyytyväisyyteen ja alakuloisuuteen. Helposti syntyy kuva, että minun tilanteeni on huonompi kuin muilla. Myös kulttuureja vertailevassa tutkimuksessa saatiin sama tulos (Kasser).

Materialismi liittyy omaan epävarmuuteen, itsensä esiin tuomiseen ja sosiaalisten suhteiden väheksymiseen. Materialistiset arvot ovat yhteydessä joko matalaan itsearvostukseen tai myös hauraaseen, mutta korkeaan itsearvostukseen (johon usein liittyy narsismia). Nämä ominaisuudet vaikeuttavat persoonallista autenttisuutta ja eheyttä. On melkoinen paradoksi, että kapitalismi korostaa vapautta, mutta silti suuri osa ihmisistä noudattaa orjallisesti kulttuurinsa materialistisia odotuksia, kuten esimerkiksi muotia ja kauneusihanteita.

Materialistiset asenteet heikentävät ihmissuhteiden laatua. Ken Sheldonin tutkimuksessa materialistien ihmissuhteissa oli keskimääräistä enemmän ristiriitoja ja aggressioita sekä myös vieraantuneisuutta (“On oltava naamari kasvoilla”). Miksi materialismi lisää sosiaalisten suhteiden ongelmia? Tim Kasserin mukaan materialistit väheksyvät sosiaalisten kontaktien merkitystä. Tällaiset asenteet vaikeuttavat vuorovaikutusta. Avuliaisuus on materialisteilla niukempaa kuin ei-materialisteilla.

Onnellisuus ja hyvinvointi

Usein ajattelemme, että toiveiden toteutuminen tekee meistä onnellisia. Ainakaan rahan suhteen tämä ei pidä paikkaansa. Vain jos epäoikeudenmukaisen matala tulotaso kohoaa, onnellisuuden taso nousee. Rahalla ei voi ostaa rakkautta eikä onnea. Rikkaat eivät tutkimusten mukaan ole sen onnellisempia kuin kohtuullisesti toimeen tulevat. Lottovoitto nostaa onnellisuutta keskimäärin muutamalla prosentilla, mutta samalla myös seurausten vaihtelu lisääntyy. Osa käyttää rahansa harkiten, osa toimii niin, että koko elämä menee sekaisin.

Russell Belkin tutkimuksessa materialismi liittyi omistushaluun, anteliaisuuden puuttumiseen ja kateellisuuteen sekä alentuneeseen onnellisuuteen ja elämäntyytyväisyyteen. Samanlaisia tuloksia ovat saaneet myös Marsha Richins ja Scott Dawson. Dienerin ja Oishin 41 maan tutkimuksessa, jossa mukana oli 7000 opiskelijaa, “making money” oli yhteydessä alentuneeseen elämäntyytyväisyyteen. (Kasser).

Suuret tuloerot ovat yhteydessä moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin (Wilkinson & Pickett). Maat, joissa tuloerot ovat suuria (Yhdysvallat, Iso-Britannia) kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja yksilön elämään liittyviä ongelmia on enemmän kuin niissä maissa, joissa tuloerot ovat pienimpiä (pohjoismaat). Kun varakkaita verotetaan vähän, hyvinvointipalveluita on vaikea pitää yllä. Vaikka Yhdysvalloissa korostetaan muihin maihin verraten enemmän yksilön oikeutta nauttia menestyksensä hedelmistä, taloudellisen eriarvoisuuden kasvu voi johtaa merkittäviin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Vaikka tulot eivät liity vahvasti onnellisuuteen (poikkeuksena matalin tuloryhmä), ne ovat erittäin vahvassa yhteydessä elämän oikeudenmukaisuuden kokemukseen, kuten kuviosta 1. voidaan nähdä. Kun tämä epäoikeudenmukaisuuden kokemus vahvistuu, seurauksena on katkeruutta, joka voi purkautua esimerkiksi ääriliikkeiden kannatuksena ja vähemmistöihin kohdistuvina hyökkäyksinä.

Kuvio 1. Perheen tulot ja oikeudenmukaisuuden kokeminen (MTV3-barometri, 800 vastaajaa). Oikeudenmukaisuuden asteikko vaihtelee 0:sta (elämä on hyvin epäoikeudenmukaista) 100:aan (elämä on hyvin oikeudenmukaista).

Materialismin juuret

Ihminen sopeutuu hyvin mitä erilaisimpiin olosuhteisiin. Kyse ei ole niinkään koosta, voimasta tai nopeudesta, vaan älykkyydestä ja tietoisuudesta. Ihminen maksaa kuitenkin kovan hinnan tietoisuuden kehittymisestä, koska silloin hän ymmärtää oman haavoittuvuutensa. Hänen elämänsä on lyhyt ja päättyy unohdukseen. Tämä tuottaa ahdistusta, joka tosin jää tiedostamatta, sillä ihminen on kehittänyt suojia tätä ahdistusta vastaan. Tarjolla on suuria kertomuksia, jotka antavat ihmisille toivoa elämän jatkuvuudesta. Ihminen pystyttää “ikuisia” monumentteja, uskoo elämän jatkuvan lapsissaan ja luo sellaisia uskontoja ja ideologioita, jotka lupaavat elämän jatkuvuutta joko itselle tai tuleville sukupolville. Yhteiset kertomukset vahvistavat elämän tarkoitusta ja merkitystä ja antavat mielekkyyttä elämään. Tämä eksistentiaalinen ahdistus vaatii jatkuvaa suojien vahvistamista. Usein se tarkoittaa kerääntymistä yhteisten lippujen alle. Suuret kertomukset antavat sitä turvaa, jota ihminen kaipaa. Kertomukset vahvistavat arvokkuuden tunnetta. Samanlaisten ihmisten pariin hakeutuminen lisää turvallisuuden tunnetta. Eri tavalla ajatteleviin on syytä ottaa etäisyyttä. Tutkimuksissa oman ideologian tai uskon arvostelu johtaa sen tärkeyden ja merkityksen korostamiseen. Ihmisen on vaikea kestää oman maailmankuvansa arvostelua. Samalla kriittisyys muita maailmankuvia kohtaan lisääntyy. Toisenlaiset kertomukset ahdistavat, sillä toisin uskova ravistelee omaa uskoa jo pelkällä olemassaolollaan. Uskovaista pelottaa ateisti ja ateisti kammoksuu uskovaista. Eri tavoin ajattelevasta tulee helposti omien ongelmien syntipukki. Haluamme maailman olevan selkeä, koska se tuntuu silloin turvalliselta. Maailman epätäydellisyys ja kaoottisuus täytyy selittää tavalla tai toisella. Selityksen tarjoaa milloin tiede, milloin uskonto, milloin ideologia. Ihminen haluaa vastauksia suuriin kysymyksiinsä.

Kuvaako näkyvä kulutus ihmisen tiedostamatonta kokemusta omasta kuolevaisuudestaan? Jos vastaus on myönteinen, silloin hän kulutuksen avulla vahvistaa arvokkuuttaan ja voittaa hetkeksi kuolemanpelkonsa. Kuolema on niin ahdistava asia, että Sheldon Solomon ja Jeffrey Pyszczynski nimittävät teoriaansa “terrorin hallinnan teoriaksi”. Omaisuuden ja tavaran määrä on kuin linnoitus, jonka sisään ihminen piiloutuu peläten totuuden paljastumista.

Kokeellisissa tutkimuksissa tietoisuutta kuolemasta tuotetaan kuolleiden ihmisten kuvilla tai elämän päättymistä kuvaavien symbolien avulla. Sen jälkeen on mahdollista tutkia, miten tietoisuus kuolemasta vaikuttaa asenteisiin ja toimintaan. Seuraukset eivät näy vain asenteissa, sillä saksalaisilla opiskelijoilla tietoisuus kuolevaisuudesta lisäsi halua lähestyä “tavallista” saksalaista, mutta samalla fyysinen etäisyys turkkilaiseksi koettuun henkilöön lisääntyi. Vastaavia tuloksia on saatu kymmenissä tutkimuksissa. Kyse ei ole vain uhkaavista tai epämiellyttävistä ärsykkeistä, koska ne eivät tutkimuksissa johda samanlaisiin seurauksiin kuin kuolevaisuuden tiedostaminen.

Eksistentiaalinen terrori ja materialismi

Tim Kasser ja Kennon Sheldon ovat tehneet tutkimuksia, joissa eksistentiaalisen terrorin ja materialismin yhteys näkyy selvästi. He pyysivät ihmisiä ajattelemaan joko omaa kuolemaansa tai musiikin kuuntelemista, jonka jälkeen he saivat ennakoida omaa taloudellista tilannettaan 15 vuoden kuluttua. Tietoisuus kuolevaisuudesta kohotti aineellisia odotuksia verrattuna mielikuvaan musiikin kuuntelusta. He kuvittelivat itsensä varakkaiksi ja heillä oli varaa hankkia kaikenlaisia ylellisiä asioita.

Toisessa tutkimuksessa Kasser ja Sheldon pohtivat, tuleeko ihmisistä kuolemanpelon johdosta kulutuskeskeisiä ja jopa ahneita. Kun ryhmät muodostettiin edellä kuvatulla tavalla, omaa kuolemaa miettineet toimivat metsänhoitoa simuloivassa pelissä ahneemmin kuin musiikkia ajatelleet. He kaatoivat metsää selvästi enemmän ja halusivat suurempia tuottoja kuin musiikkiryhmään kuuluneet. Eräässä toisessa tutkimuksessa kuoleman tietoisuus lisäsi halukkuutta pitää muokattua ja viljeltyä luontoa koskematonta luontoa parempana. Lisääkö ihmisen muokkaama luonto turvallisuuden tunnetta, kun taas villi luonto muistuttaa olemassaolon taistelusta?

Peitämmekö kuolemanpelkoa hankkimalla omaisuutta, ostamalla ja kuluttamalla? Siltä todella näyttää. Tämä on toki vain yksi tulkinta, sillä antaahan varallisuus turvallisuutta ja vahvistaa itsearvostusta ja -luottamusta. Kun ihmisiltä kysytään heidän unelmiaan ja haaveitaan, suuri osa liittyy rikastumiseen tai huolettomaan rahankäyttöön.

Eksistentiaalisen terrorin hallintaan liittyvät myös uskontojen paratiisikuvaukset, joista tunnetuin on islamin antama lupaus hurskaalle uskovalle, varsinkin marttyyrille. Paratiisissa on tarjolla yllin kyllin herkkuja, kauniita linnoja, kaunista luontoa ja kauniita naisia, koska kyse on miesten paratiisista. Muistamme myös Seitsemän veljeksen kuvauksen runsauden sarvista, jotka edustivat puutetta kärsiville veljeksille paratiisinkaltaista elämää.

Vahvistuuko materialismi?

Vauraus on aina nähty arvon ja vallan symbolina. Varakas voi hankkia kaikenlaista maallista hyvää, mutta vielä tärkeämpi asia on se, että varakkuus osoittaa hänen olevan muita taitavampi ja parempi. Maailman suurin linna tai jahti eivät ole itsessään tärkeitä, vaan niiden ilmaisema mahti. Sama näkyy tänäkin päivänä suurten yritysten johtajien käyttäytymisessä. Jonkin tason jälkeen rahalla on arvoa enää vain arvokkuuden ja vallan mittana. Tapa, jolla näitä palkkioita puolustetaan, osoittaa, miten irrationaalista suhtautuminen on. Osakesalkut muodostavat muurin, johon tietoisuus kuolevaisuudesta kilpistyy – tai ainakin sen uskotaan kilpistyvän.

Rikkaiden mielipiteitä arvostetaan, koska kuvittelemme, että heillä on jotakin tärkeätä sanottavaa elämästä. Todellisuudessa taloudellinen menestys pikemminkin vaikeuttaa kuin edistää henkistä kasvua. Huomio kiinnittyy silloin liiaksi rahaan ihmissuhteiden kustannuksella.

Ihminen haluaa ostaa kaikkea mahdollista. Hän ostaa sielunsa pelastuksen, jos se vain on mahdollista. Keskiajalla tarjottiin aneita myytäväksi, nyt psykologit ja konsultit tarjoavat maksua vastaan pelastusohjeita. Kultaan liittyy jotakin salaperäistä myyttistä voimaa, jonka tähden se on monissa kulttuureissa koettu arvokkaana. Kullan kaivamiseen on samalla yhdistynyt jotakin sellaista löytämisen haavetta, joka ei ole pelkästään materiaalista. Useimmissa uskonnoissa papistolla on ollut oikeus valmistaa pyhiä esineitä ja myydä niitä kansalaisille. Tämä rahan ja pyhän yhteys kauhistutti Jeesusta. Silti Yhdysvaltain dollarin setelissä on teksti In God We Trust. Lisäksi setelissä on ihmisen kuolemattomuutta kuvaavia pyramideja, joilla ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltain arjen kanssa. Raha on haluttu kytkeä ihmisen kuolemattomuuteen.

Länsimaissa kristilliset kirkot ovat lankeemuksistaan huolimatta varoittaneet rikkauden vaaroista ja korostaneet jokaisen kristityn velvollisuutta auttaa heikossa asemassa olevia sisariaan ja veljiään. Kun ihmiset eivät enää samalla tavalla etsi kuolemattomuutta kirkkojen piirissä, he etsivät sitä rahasta ja omaisuudesta. Onneksi Suomessa ovat yhä aika harvinaisia sellaiset rakennukset, joiden nimessä paljastuu lahjoittajan henkilöllisyys. Jopa kirkon tuoleissa voi olla kilpi, jossa on lahjoittajan nimi. “Jumala ei suinkaan ole kuollut: Jumala on muuttunut rahaksi ja materialismiksi nykyajan yhteiskunnassa. Me emme luota enää Jumalaan, mutta me luotamme rahaan.” (Solomon ja Pyszczynski).

Terroristihyökkäyksen jälkeen presidentti Bush kehotti kansalaisia jatkamaan liiketoimiaan aivan kuten ennen. Amerikkalaisia eivät terroristit estä käymästä kauppaa, ostamasta ja myymästä, oli presidentin viesti. Nuo valtavat rakennukset jo sinänsä symboloivat kuolemattomuutta, joiden tuho vaati kansalaisten sitoutumista vanhoihin hyviin arvoihinsa. Näin amerikkalaiset tekivätkin. Amerikkalaisten vahva reaktio voidaan ymmärtää juuri reaktiona heikkouden ja kuolevaisuuden tiedostamista vastaan.

Miten hillitä kulutusta niin, että seuraukset eivät ole tuhoisia? Vauraus ole tuonut pelkkää pahaa ihmisten elämään, vaan sen avulla ihminen on kyennyt parantamaan elämänsä laatua. Vauraiden maiden kansalaiset ovat selvästi onnellisempia kuin köyhien. Sekä kapitalismi että kommunismi ovat kuitenkin vaarallisia tulevaisuuden näkökulmasta. Kumpikin on surutta hyökännyt luonnon kimppuun, vaikka perustelut ovat olleet erilaisia. Kommunismi ei voittanut ihmisen itsekkyyttä eikä kapitalismi pysty sitä kesyttämään. Ihmisistä ei tehdä väkisin altruisteja eivätkä vapaan kilpailun seuraukset kerry yhtä lailla kaikille.

Ihmisluontoon kuuluvan yhteistoiminnallisuuden ja itsekkyyden tasapainottaminen on vaikea tehtävä. Parhaiten siinä ovat onnistuneet pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat. Emme saa hyväksyä raa’an markkinatalouden pudotuspeliä, jota varsinkin talouselämän johtajat ovat viime vuosina korostaneet. Markkinataloutta ei saa koskaan nostaa kaiken yläpuolella olevaksi arvoksi. Se on parhaimmillaan vain väline, jota on koko ajan valvottava. Markkinat ovat kuin tulitikut, joilla lapset mielellään leikkivät. Aivan kuten lapset, myös markkinat vaativat valvontaa. Ratkaisu ei ole kaiken kilpailun torjuminen, mutta sekä päättäjien että kansalaisten on varottava, ettei kilpailusta tule hallitsematonta. Tällä hetkellä on jo merkkejä siitä, että ns. kilpailuttaminen vaikeuttaa yhteistoimintaa ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa auttamistyötä.

Materialismin vaarat tosin tiedostetaan, mutta rahan ja omaisuuden vetovoima auttaa torjumaan tietoisuuden niiden keräämisen turhuudesta. Rahaa ei todellakaan voi elämän päättyessä ottaa mukaansa. Lapsilleen sitä voi jättää, mutta vetääkö se heitä vain yhä syvemmälle materian kurimukseen?

Uskovaiset puhuvat usein kahden maan kansalaisista. Tämä pitää paikkansa myös maan päällä. Elämme yhtä aikaa sekä pehmeiden sääntöjen että kovien sääntöjen maailmassa. Pehmeässä maailmassa ihmiset tukevat toisiaan, antavat pyydettäessä apua eivätkä halua ottaa palkkioita vastaan. Kovassa maailmassa kaikki maksaa ja kaikesta pitää kilpailla. Molemmilla on aivan omat sääntönsä, joita ei saa rikkoa. Emme kysy isoäidin tarjoaman hienon aterian jälkeen, mitä tämä maksaa ja kauppiaalta on turha kysellä, josko hän nyt tällä kertaa antaisi tavarat ilmaiseksi. Hän ei myöskään sano kassalla, että mitäpä siinä turhaan lompakkoasi kaivelet. Saat kaiken lahjaksi.

Materialismin torjunta

Materialismin asemasta on korostettava terveiden arvojen merkitystä. Niitä ovat itsensä hyväksyminen ja kasvu, läheisyys ja intimiteetti sekä yhteisöllisyys ja avuliaisuus. Yhteiskunnan tasolla se merkitsee turvallisuuden edistämistä sekä mainonnan ja mediaväkivallan rajoittamista. Kasvatuksessa on varottava antamasta lapsille materialistisia malleja.

On pidettävä huolta siitä, että kovan maailman säännöt eivät muodostu liian hallitseviksi. Parhaimmillaan pehmeässä maailmassa annetaan lahjaksi eikä vastalahjaa kysytä. Pehmeässä maailmassa ihmiset ovat armeliaita ja antavat anteeksi. Pehmeässä maailmassa vahvuuskin kietoutuu heikkouteen. Pehmeän maailman kansalainen tietää, että hän ei tule yksin toimeen, vaan tarvitsee aina toisen ihmisen apua. Pehmeässä maailmassa arvostetaan ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Ystävällisyys on materialismin vastakohta.

Ystävällisyys on taloudellista. Me säästämme energiaa olemalla ystävällisiä, sillä epäluulo, huoli, katkeruus ja viha kuluttavat ihmisen energiaa. Usein tuntuu siltä, että ne jättävät jälkeensä vain tyhjän kuoren. Ihmisen sisältä on viety kaikki se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Viimeksi katoaa itsekunnioitus. Tuntuuko ystävällisyys liian pehmeältä? Tekeekö se meistä haavoittuvia vai miksi se on usein kadoksissa? Onko ystävällisyys turhaa koristetta kilpailun ja vaihtokaupan keskellä? Me tunnistamme herkästi teeskennellyn ystävällisyyden, jonka varjolla jotakin halutaan myydä.

Nousevatko masennukset ja ahdistukset materialismin kovuudesta ja ystävällisyyden puutteesta? Kirjailija Aldous Huxley kokeili monenlaisia hoitokeinoja, mutta päätyi elämänsä loppupuolella sanomaan näin: “Ihmiset kysyvät minulta usein, mikä on paras hoitokeino. Tunnen itseni hämmentyneeksi, kun sanon, että paras vastaus on: Ole vähän ystävällisempi.” Muuta ei tarvita. Ole vähän ystävällisempi. Ei kehotusta muuttua iloiseksi, rakastavaksi ja viisaaksi, vaan riittää, kun joka päivä teet jonkin pienen ystävällisen teon.

Materia on usein kovaa ja kylmää. Entä jos maailmassa ei olisi lainkaan lämpöä? Maailma olisi silloin kylmää ja pimeää. Kylmässä kaikki jähmettyy. Ei kukaan jaksaisi elää sellaisessa maailmassa. Miksi lisäisimme maailmaan kylmyyttä? Hakeudumme mielellämme lämpimien ihmisten luokse ja kartamme kylmiä. Danten helvetti oli kylmä, eikä kuuma. Lapsi tarvitsee lämpöä kasvaakseen itseään ja muita arvostavaksi ihmiseksi.

Materialismi vahvistaa ihmisten erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Jokaisen tulee saada oma huone voidakseen nauttia yksin juuri hänelle sopivista materiaalisista eduista. Huoneiden lukumäärällä mitataan kansakunnan vaurautta. Me jopa eristämme pienet lapset omiin huoneisiinsa, mikä kauhistuttaa yhteisöllisten kulttuurien jäseniä. Oma huone ei ole itsestään selvästi hyvä asia. Mitä enemmän olemme omassa huoneessa, sitä enemmän sinne kaipaamme. Mitä enemmän omia huoneita, sitä vaikeampaa on olla yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Tämä yksityisyyden arvostaminen on johtanut ojasta allikkoon. Kun jokaisella on jo pienestä pitäen omat huoneensa, sopeutuminen yhdessä elämiseen käy vaikeaksi. Monissa perheissä tämä on johtanut siihen, että perheenjäsenillä ei ole muuta yhteistä kuin ulko-ovi. Kaikilla on omat huoneensa, omat aikataulunsa, omat tietokoneensa ja puhelimensa ja myös omat makumieltymyksensä. Kuitenkin Yhdysvalloissa tehty tutkimus kertoo, että mitä enemmän perheellä on yhteisiä aterioita, sitä paremmin lapset voivat.

Hillitsemme materialismia korostamalla henkisiä arvoja. Yksi tärkeimmistä arvoista on juuri ystävällisyys:

Tarjolla on lukemattomia piiloon jääviä tai julkisia, mikroskooppisia tai valtavia, hetkellisiä tai kestäviä, pinnallisia tai syvällisiä tapoja, jotka tuovat toisen ihmisen elämään jotakin apua, helpotusta, iloa, toivoa, hyvinvointia, älyllistä tai henkistä kasvua, ja jopa ekstaasia. Tällainen suhde ei ole enkeleistä lähtöisin oleva poikkeus itsekkäiden ja taistelevien yksilöiden kurjassa maailmassa, vaan se on päinvastoin normaali tapahtuma, usein osa jokapäiväistä kanssakäymistämme ja perustuu ystävällisyyteen. (Ferrucci, 239).

Lähteet:

Ferucci, P. (2007). The power of kindness. New York: Tarcher/Penguin.

Kasser, T. (2002). The high price of materialism. Cambridge: The MIT Press.

Kasser, T. & Sheldon, K.M. (2000). Of wealth and death: Materialism, mortality salience, and consumption behavior. Psychological Science, 11, 348-351.

Koole, S. & van der Berg, A. (2001). Lost in wilderness: Terror management and the experience of nature. Käsikirjoitus, Free University of Amsterdam.

Ojanen, M. (2010). Hyvinvoinnin käsikirja, 2p. Helsinki: Kirjapaja.

Solomon, S., Greenberg, J.L., & Pyszczynski, T.A. (2004). Lethal consumption: Death-denying materialism. Teoksessa T. Kasser & A. D. Kanner (toim.) Psychology and consumer culture. The struggle for a good life in a materialistic world. Washington, DC: APA, 127-146.

Wilkinson, R. & Pickett, K. (2010). The spirit level. Why equality is better for everyone. Lontoo: Penquin.

Yhteiskunta Martti 1 kommentti

Suomalainen rikos ja rangaistus

Rangaistuskäytäntöjä hallitsee Suomessa kaksi periaatetta. Ensimmäisen mukaan vankien määrä on pidettävä mahdollisimman pienenä, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Ajatellaan, että vankilatuomio pikemminkin lisää kuin vähentää rikollisia taipumuksia. Rangaistusten ankaruudella on vain vähän, jos ollenkaan vaikutusta rikollisuuden määrään.

Näiden periaatteiden soveltaminen johtaa lieviin rangaistuksiin ja vankilatuomioiden välttämiseen. Tässä liberaalissa mallissa on paljon myönteistä. Tavoitteena on määrittää sellainen optimitaso, jossa vankeuden tuottamat yksilölliset ja yhteiskunnalliset haitat sekä rikoksen sovittamisen idea ja kansan oikeustaju sovitetaan yhteen. Kansalaiset vaativat yleensä paljon ankarampia tuomioita kuin liberaalia tulkintaa edustavat asiantuntijat.

Ankarien rangaistuksien vaatiminen on kiusallista liberaalin oikeuskäytännön kannalta. Rangaistuksia ei voida säätää niin lieviksi kuin haluttaisiin. Ihanteena olisi, että ketään ei tarvitsisi sulkea vankilaan. Korkeintaan kaikkein julmimmat rikokset edellyttävät vankilatuomiota. Ovathan rikolliset eräiden tiedemiesten mukaan geeniensä ja kasvatuksensa uhreja, joten heidän asettamisensa vastuuseen teoistaan on väärin.

Tavalliset kansalaiset eivät välitä siitä, ehkäiseekö vankilatuomio rikollisuutta ja tuleeko se kalliiksi. Kyse on rikoksen sovittamisen ideasta, joka saa erilaisia muotoja eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Yhdysvallissa rangaistukset ovat kansalaisten vaatimuksesta erittäin ankaria ja vankien määrä on Suomeen ja muihin Euroopan maihin verrattuna moninkertainen. Poliitikot kuuntelevat Yhdysvalloissa paljon herkemmin kansalaisia kuin Euroopassa. Ei tule valituksi mihinkään, jos ei kuuntele. Vetoaminen ylivertaiseen asiantuntemukseen herättää siellä vain närkästystä.

Uskon, että suomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että tuomiot ovat Yhdysvalloissa aivan liian ankaria ja että suomalainen malli on parempi kuin amerikkalainen. Silti voimme kysyä, miten järkeviä nuo alussa mainitut liberaalit periaatteet ovat. Suomalainen järjestelmä on tuottanut joitakin erikoisuuksia. Seuraavassa muutamia, joita kansalaiset jatkuvasti arvostelevat:

  1. Ehdolliset tuomiot. Tavalliset kansalaiset ja usein myös ehdollisen tuomion saaneet ovat sitä mieltä, että kyse oli vapauttavasta tuomiosta, koska siitä ei seuraa mitään oikeata rangaistusta. Korkeintaan asianajajien palkkioita, mutta nekin maksaa mieluusti, koska todellinen rangaistus vältettiin.
  2. Ensikertalaisten vankeustuomioiden puolittaminen. Jos kerran jokin vankeusaika on määrätty, miksi se ei pidä paikkaansa? Todellinen vankeus on vain puolet siitä, mistä lakituvassa puhutaan. Kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että tämä pätee myös vakaviin rikoksiin ja rikosten uusimiseen muutaman vuoden kuluttua.
  3. Vakavissakin pahoinpitelyissä, raiskauksista puhumattakaan, rikoksen tekijät selviytyvät liian usein sakoilla. Jos vankilaa ei käytetä rangaistuksena, sakkojen tulisi olla niin suuria, että ne kirpaisevat vuosien ajan. On oikein, että väkivaltaan syyllistynyt joutuu taloudellisesti ahtaalle.
  4. Liikenne on oma saarekkeensa, jossa nuo liberaalit periaatteet eivät päde. Koska liikennerikkomuksesta määrätyt sakot ovat kansainvälisesti katsoen erittäin ankaria ja liittyvät rikkomusten suuruuteen, sen täytyy merkitä sitä, että tällä alueella uskotaan rangaistusten ennalta ehkäisevään vaikutukseen. Näin silti, että kiinnijäämisen todennäköisyys on erittäin pieni. Kuitenkin useita kertoja juopuneina kiinni jääneitä kohdellaan kansalaisten mielestä lievästi. Kansalaiset takavarikoisivat auton jo kolmannen kerran jälkeen. Myös niiltä, jotka antavat auton juopuneelle.
  5. Yhdyskuntapalvelu ei saa paljon kannatusta. Vankilapäivän korvaaminen yhdellä työtunnilla tuntuu kovin lievältä rangaistukselta. Kansalaisia ei kiinnosta se, että tämän rangaistuksen jälkeen uusintarikollisuus on vähäisempää kuin vankilatuomion jälkeen. Kansalaiset odottavat, että tuomiot olisivat mahdollisimman yhdenmukaisia ilman, että ns. lieventäviä tekijöitä otetaan huomioon.
  6. Kaupoissa tehtyjen varkauksien jääminen vaille seuraamuksia oli virheratkaisu. On totta, että monet eivät pysty maksamaan sakkoja, mutta jokin seuraus näilläkin varkauksilla pitää olla. Varkaudet ovat kauppojen ilmoitusten mukaan viime vuonna merkittävästi lisääntyneet.
  7. Kansalaisten mielestä yhteiskunnan maksaman asianajajan saa liian helposti. Ainakin osittainen kustannusten maksaminen olisi paikallaan silloinkin, kun yhteiskunta tarjoaa apua oikeudenkäyntikuluihin.

Vaikka kallistun eräin varauksin liberaalin oikeuspolitiikan puolelle, joissakin asioissa ottaisin kansalaisten oikeustajun nykyistä paremmin huomioon. En korostaisi yhtä voimakkaasti vankeinhoidon kustannuksia. Tämä puhe tuntuu jopa laman aikana omituiselta. “Ei voi laittaa vankilaan, koska se maksaa niin paljon” tuntuu kansalaisten mielestä oudolta, koska kyse on oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.

Poistaisin ehdolliset tuomiot kokonaan ja korvaisin ne muilla seuraamuksilla, kuten sakoilla ja yhdyskuntapalvelulla. Muitakin rangaistusmuotoja on kehitteillä. Niitä on syytä ottaa käyttöön. Ensikertalaisten tuomiot voitaisiin jo alun alkaen määrittää lievemmiksi ilman tätä outoa puolittamisen ideaa. Hyvin vakavat väkivaltarikokset eivät edellytä tällaisia lievennyksiä.

Pahoinpitelyihin on ilmeisesti alettu kiinnittää enemmän huomiota, sillä tuomiot ovat jonkin verran koventuneet. Ainakin näin on vakuutettu. Uhreille määrättyjen korvausten tulisi olla nykyistä suurempia. Jos pahoinpitelijä ei pysty maksamaan, valtion tulisi maksaa uhreille riittävän suuria korvauksia.

Tulojen mukaiset päiväsakot ovat pääpiirteissään järkeviä, mutta voivat olla kohtuuttomia “rikokseen” nähden. Keskituloisten kukkarossa nopeusrajoitusten ylinopeudesta johtuvat sakot tuntuvat kipeästi.

Yhdyskuntapalvelu toimii siitä tehtyjen arvioiden mukaan hyvin. Siihen ei siis kannata kajota, vaikka kansa purnaakin. Kansalaiset muuttavat asenteitaan, kun asia heille kunnolla perustellaan ja kun heidän näkemyksiinsä suhtaudutaan vakavasti eikä niitä tyrmätä suvaitsemattomina tai ennakkoluuloisina.

Lopuksi otan esille asian, joka on yksi kaikkein tärkeimpiä oikeuspolitiikkaan liittyviä asioita. Onko rangaistusten ankaruudella ennalta ehkäisevää vaikutusta? Liberaalit asiantuntijat korostavat, että ankaruudella ei ole juuri mitään vaikutusta rikoksien määrään. Usein esimerkkinä käytetään Yhdysvalloissa murhista annettuja rangaistuksia. Murhien määrä ei ole yhteydessä siihen, onko osavaltioissa kuolemanrangaistus vai pitkä vankilatuomio.

Kyseessä on aika poikkeuksellinen rikosryhmä. Kun kyse on impulsiivisista väkivaltarikoksista, tuomion ankaruudella ei varmaankaan ole merkitystä. Entä muunlaiset rikokset? Tim Harford puolustaa teoksessaan The logic of life ihmisten rationaalisuutta. Liberaalin tulkinnan ikävä – ja paradoksaalinen – puoli on se, että sen kannattajat eivät usko ihmisen kykyyn päättää rationaalisesti asioistaan. Heitä pitää holhota. Sen vuoksi kansalaisten oikeustajukin voidaan sivuuttaa.

Harford esittää tällaisen kysymyksen: ottaako nuori, joka tekee ryöstön kadulla, rangaistuksen huomioon? Onko hän irrationaalinen ja täysin välinpitämätön seurauksista? Yhdysvaltain osavaltiot eroavat huomattavasti nuorten rangaistusten suhteen. Joissakin aikuiseksi tullaan rikoslain mukaan 17-vuotiaana, toisissa 18 vuoden iässä. Silloin on mahdollista verrata osavaltioittain 16- ja 17-vuotiaita ja 18- ja 19-vuotiaita. Mitä rikoksille tapahtuu, kun täysi-ikäisyys saavutetaan?

Tulokset olivat seuraavia:

  1. Jos aikuisten tuomiot olivat paljon ankarampia, rikosten määrä väheni radikaalisti.
  2. Jos taas ero oli pieni, rikosten vähenemistä ei tapahtunut.
  3. Kun nuorten tuomiot lievenivät vuosien 1978 ja 1993 välillä, väkivaltarikollisuus nousi rajusti. (Stephen Levittin tutkimus.)

Nuoret siis reagoivat rationaalisesti rangaistusten ankaruuteen, päättelee Harford. Hän käyttää tätä tutkimusta esimerkkinä siitä, että usko rikosten irrationaalisuuteen ja rangaistusten ankaruuden vähäiseen vaikutukseen on saanut liian paljon kannatusta oikeuslaitoksen piirissä.

Kysymys on myös psykologisen tutkimuksen kannalta hankala. On näkemyksiä, joiden mukaan ihmisen tahto on täysin sidottu ja myös niitä, jotka korostavat ihmisen vapautta päättää asioistaan. Joidenkin mielestä tilaisuus tekee kenestä tahansa varkaan, toisten mielestä ihminen voi oppia hillitsemään itsensä ja toimimaan omantuntonsa mukaisesti. Kuitenkin oikeudenkäyttö perustuu siihen, että ihmiset ovat vastuussa teoistaan.

Kansalaisille jää oikeudenkäytöstä usein hyvin epämääräinen kuva. Liberaali oikeuspolitiikka kaipaa tässä suhteessa korjaamista. Tiedotusta ja keskustelua tarvitaan nykyistä enemmän. Kansalaisten on saatava osallistua tähän keskusteluun. Sitä ei saa jättää kokonaan pienen asiantuntijaryhmän haltuun.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)