Minuuden vahvistuminen ja yhteisöllisyyden heikkeneminen

Kaksi hiljattain lukemaani artikkelia sai minut miettimään. Toisessa Vietnamista tullut nainen vertasi omaa lapsuuttaan suomalaiseen lapsuuteen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.” Toinen esimerkki on peräisin psykoterapeutti Piero Ferruccilta. Kun hänen isoisänsä kuoli ja hautajaissaatto kulki kohti hautausmaata, kaikki matkan varrella olleet ihmiset pysähtyivät. Miehet ottivat lakin päästään ja kumarsivat. Kun hänen äitinsä kuoli 30 vuotta myöhemmin samassa kaupungissa, kukaan ei enää reagoinut saattueen kulkiessa ohi. “Lämpö oli kadonnut ja sijaan oli tullut yksinäisyyttä”, totesi Ferrucci.

Myös eräs näkemäni TV-ohjema muistuu mieleeni. Siinä nelihenkinen perhe, isä, äiti, tytär ja poika saivat tehtäväkseen elää isänsä lapsuuden aikaista elämää. Isä oli noin 45-vuotias ja lapset kymmenen vuoden tienoilla. Kun tästä kerrottiin, tytär alkoi itkeä, sillä hänen piti jättää meikkipussinsa eikä hän saanut ottaa kuin kaksi vaatekertaa mukaansa. Poika olisi halunnut tietokonepelit mukaansa. Äiti valitti ruokarahan niukkuutta ja isä tuhlasi rahaa johonkin harrastukseensa. Tuossa vaiheessa panin television kiinni, sillä en kestänyt enempää! Sodan jälkeen vallinnut niukkuus tuli mieleen. Leluni mahtuivat pieneen laatikkoon ja suurin osa niistäkin oli itse tehtyjä tai jostakin kerättyjä. Tämä ei silti ollut mikään ongelma, sillä naapurin lapsilla ei ollut yhtään sen enempää.

Sodan jälkeen tapahtuneeseen muutokseen on ollut pakko sopeutua eivätkä kaikki muutokset suinkaan ole käyneet huonoon suuntaan. Paljon myönteisiä asioita on tapahtunut. Muistan ne kotikyläni pienet kahden huoneen mökit, joissa saattoi asua kuusi tai kahdeksankin henkilöä. Kaikissa kävin päiväsaikaan, mutta jälkeenpäin olen miettinyt, miten niissä käytiin yöpuulle. Missä olivat patjat, joihin en päivällä kiinnittänyt mitään huomiota? Elämä noissa mökeissä oli varmasti hyvin niukkaa ja vuosien jälkeen kuulin, että joissakin oli kärsitty suoranaisesta puutteesta. Lasten koulutie oli usein ohdakkeinen. Useimmilla koulu jäi kansakouluun.

Muutostrendejä voidaan luetella kymmenittäin. Muutoksia on tapahtunut kulttuurissa, tieteessä, tekniikassa, taloudessa, ajattelussa, politiikassa, terveydenhuollossa, sosiaalipolitiikassa, uskonnossa ja maailmankatsomuksissa. Mikä näistä muutoksista on merkittävin? Siihen on mahdotonta vastata, mutta minua kiinnostavat koulutukseni vuoksi ne muutokset, joita on tapahtunut ihmisten suhteessa omaan itseensä ja toisiinsa. Suurta muutosta kuvastaa seuraava ote, joka on peräisin hahmoterapian perustajalta Fritz Perlsiltä:

Minä teen mitä teen ja sinä teet mitä sinä teet.
En ole tässä maailmassa elääkseni odotustesi mukaan,
etkä sinä ole tässä maailmassa elääksesi minun odotusteni mukaan.
Sinä olet sinä ja minä olen minä,
ja jos sattumalta löydämme toisemme, se on ihanaa.
Jos emme löydä, sitä ei voi auttaa.

Monissa kulttuuria kuvaavissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa on ollut punaisena lankana minuuden ja yhteisön välinen suhde. Missä yhteisöt ovat kiinteitä ja vahvoja, sillä minuudelle on vain vähän tilaa, ja missä minuus vahvistuu, siellä yhteisöt kuihtuvat.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on sana, johon törmäämme kaikkialla. Mielessämme on jokin ideaalinen tila, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen, auttavat, tukevat ja rakastavat toisiaan. Elämä tällaisissa yhteisöissä on hyvin tasa-arvoista ja demokraattista. Kukaan ei jää sivuun yhteisistä riennoista, alakuloisia nostetaan yhdessä ylös ja eksyneet lampaat haettaan yhteisöön takaisin.

Olen pohtinut paljon näitä kysymyksiä. Olen ollut Sopimusvuori ry:n toiminnassa mukana lähes 40 vuotta. Sopimusvuoressa pyrittiin elämään terapeuttisina yhteisöinä Maxwell Jonesin esikuvan mukaisesti. Tämä terapeuttisen yhteisön ideaali ei ole kovin kaukana tuosta yllä kuvatusta ihannemallista. Terapeuttisten yhteisöjen tuli olla tasa-arvoisia, demokraattisia, suvaitsevaisia ja keskinäiseen kunnioitukseen perustuvia. Yhteisöjen jäsenten tuli kannustaa toisiaan osallistumaan yhteisön arkisiin asioihin, jotka aina tehtiin yhdessä.

Pohtiessani näitä asioita 1970-luvun puolivälissä törmäsin behavioristi B.F. Skinnerin utopiaan Walden Two sekä sen pohjalta perustettuihin pieniin yhteisöihin. Tilasin näiden yhteisöjen jäsenlehteä monia vuosia ja seurasin erityisesti Twin Oaks -nimisen yhteisön elämää. Myös tämän yhteisön lehti tuli minulle useiden vuosien ajan. Nämä yhteisöt olivat korkeintaan 100 hengen suuruisia ja niissä omaisuus oli yhteistä. Yhteisöillä oli paljon yhteistä ohjelmaa ja kaikki mahdollinen tehtiin joko yhdessä tai kiertävien vuorojen mukaisesti.

Perehdyin myös traditionaalisten kulttuurien yhteisöllisyyteen. Niille oli ja yhä on ominaista vastavuoroisuus, hierarkkisuus, aseman selkeys, yhteiset arvot, riippuvuus ja läheisyys. Ihmiset ovat voineet selviytyä vain toimimalla yhdessä. Yhteisön jäsenet uskovat samalla tavalla, arvostavat samoja asioita, ovat jatkuvasti yhteydessä toisiinsa, tietävät paikkansa ja ovat jatkuvassa riippuvuussuhteessa toisiinsa. Traditionaaliset yhteisöt ovat hierarkkisia, mikä yleensä merkitsee sitä, että valtaa käyttävät vanhat miehet. Vanhoista miehistä yksi on yhteisön tai heimon tosiasiallinen johtaja. Naisten ja lasten asema vaihtelee. Yleensä heidän asemansa on huonompi kuin miesten.

Suurin osa maailmasta noudattaa yhä tätä elämisen mallia. Näihin yhteisöihin synnytään, eikä niistä voi noin vain lähteä pois. Vaikka lähtisi ulkomaille, lähtijä pysyy koko elämänsä ajan yhteisönsä jäsenenä – ellei yhteisö hylkää häntä. Nämä yhteisöt eivät siis ole demokraattisia, vaan niissä valta on vanhojen miesten, joskus naistenkin, käsissä. Aisan yli potkimista ei suvaita, vaan jokaisen tulee noudattaa yhteisiä normeja.

Myös kokeellisissa, vapaaehtoisuuteen perustuvissa yhteisöissä on oltava tiukat säännöt. Muuten asiat eivät suju. Tämä kävi konkreettisesti ilmi, kun Eija Stengård teki ohjauksessani pro gradu -tutkimuksen, jossa tutkittiin suurperheiden (vähintään kahdeksan lasta) elämää. Kun perheessä saattoi olla 12 tai 16 lasta, kaikki tuli ohjelmoida tarkasti. Saunassa käynti tai ruokailu olivat melkoisia operaatioita. Eija kertoi hätkähtäneensä jo koteihin mennessään kenkien valtavaa määrää. Myös kattilat liedellä olivat häkellyttävän suuria. Ilman sääntöjä kaikki muuttuu kaaokseksi. Tietenkin sääntöjen merkitystä voidaan korostaa liiaksi, jolloin kaikki kaavoittuu ja luovuudelle jää vain vähän tilaa. Yhteisöllisten kulttuurien taide onkin yleensä samojen teemojen toistoa vuosisadoista toiseen.

Mitä yhteisöllisyys voisi olla minäkeskeisessä kulttuurissa? Voimmeko oppia terapeuttisista, kokeellisista tai traditionaalisista yhteisöistä? Voimme vielä lisätä tähän luetteloon uskontoihin perustuvat yhteisöt, joista yhtenä esimerkkinä ovat luostarit. Israelin perustajat alkoivat kehittää kibbutseja turvatakseen ihmisten elämän heille vierailla ja vihamielisillä alueilla. Näitä kahta yhteisöllisyyden mallia kuvastaa vahva ideologia, joka aina kuuluu yhteisöjen elämään. Jos yhteiset arvot eivät yhdistä jäseniä, yhteisön kiinteys kärsii. Tämä tosiasia helposti unohtuu, kun puhumme yhteisöllisyydestä. Yhteisöjä on vaikea kuvitella ilman yhteistä uskoa. On oltava jokin yhteinen kertomus, joka yhdistää ihmisiä ja kuvaa heidän tulevaisuuttaan myönteisesti.

Yhteisöllisyyden kaipuu

Mistä siis haemme mallia, kun puhumme yhteisöllisyydestä? Ennen kuin pohdimme tätä, voimme katsoa, mitä jo on tarjolla. Perheet ovat yhteisöjä, vaikka ne eivät olisikaan traditionaalisten kulttuurien suurperheitä. Ne ovat kuitenkin paljon hauraampia kuin ennen yksilön korostamisen ja valinnan mahdollisuuksien vuoksi. Usein perheenjäsenillä on omat huoneet, omat aikataulut, omat mielipiteet, omat tietotekniset välineet, omat mieliruoat ja omat ystävät. Kun perheen elämä kehittyy tällaiseksi, yhteisöllisyydestä ei enää kannata puhua.

Käsitteellä ”sosiaaliset mediat” tarkoitetaan uudenlaisia yhteisöjä, joilla on joitakin traditionaalisten yhteisöjen piirteitä. Eri sosiaalisten medioiden käyttäjät voivat internetissä olla tiiviissä yhteydessä toistensa kanssa. Näiden välineiden avulla muodostuvat ryhmät vaihtelevat kooltaan. Niissä voi olla vain muutamia henkilöitä, mutta myös satoja. Jos ryhmä on pieni, siihen kuuluvat voivat tietää toisistaan aika paljon. Vaihdettavan tiedon laatua ja määrää on mahdotonta ennakoida. Jokainen tällainen ryhmä on ainutlaatuinen. Ryhmällä voi olla yhteisiä arvoja ja yhteisiä kokemuksia, mutta kovin kiinteä se ei ole. Jos joku jää pois, siihen ei välttämättä kiinnitetä huomiota. Sosiaalisella medialla on siten yhteisöllisiä piirteitä, mutta esimerkiksi keskinäinen tuki voi jäädä aika heikoksi. Jäseniä ei välttämättä tunneta kovin hyvin.

Kolmanneksi tarjolla on suuri määrä edunvalvontaan, vapaaehtoistyöhön, urheiluun, yhdistyksiin ja harrastuksiin liittyviä ryhmiä. Näissä on usein paljon yhteisöllisiä piirteitä. Urheilujoukkueiden jäsenet voivat tavata toisiaan lähes päivittäin, joten suhteista muodostuu hyvin kiinteitä. Myös vapaaehtoistyötä tekevien järjestöjen puitteissa muodostuu yhteisöllisiä ryhmiä. Suuri etu on se, että jäsenillä on yleensä yhteisiä arvoja ja maailmankatsomuksia. Aidon yhteisöllisyyden kannalta ongelmana voi olla se, että nämä ryhmät kattavat ajallisesti vain pienen osan jäsenten elämästä.

Entä työpaikat? Onko työpaikoilla aitoa yhteisöllisyyttä? Ovathan ihmiset usein vuosikausia tekemisissä samojen ihmisten kanssa. Kontaktit ovat monissa ammateissa hyvin tiiviitä varsinkin silloin, kun työtä tehdään aidosti yhdessä. Edellä mainittuun terapeuttisen yhteisön ideologiaan kuuluu ilman muuta se, että myös työntekijät ovat osa yhteisöä. Kun työtä yhdistää jokin usko tai ideologia, yhteisöllisyyden kokeminen voi olla vahvaa. Siitä Sopimusvuori ry on hieno esimerkki.

Kuitenkin on paljon sellaisia työpaikkoja, joissa yhteisöllisyys ei toteudu. Syynä voi olla yksin työskentely, työntekijöiden vaihtuvuus ja huono ilmapiiri. Jos työntekijöiden joukossa on henkilöitä, jotka eivät noudata yhteisiä pelisääntöjä, vaan pikemminkin ajavat omia etujaan, yhteisöllisyydestä ei kannata puhua. Kaikenlainen kiusanteko heikentää yhteisöllisyyttä.

Yksilökeskeisyys

Länsimaisessa kulttuurissa on useita yksilökeskeisyyttä vahvistavia ideoita, jotka vaikeuttavat yhteisöllisyyden kokemista.

Itsensä toteuttaminen. Tällainen ajatus on aivan vieras traditionaalisen yhteisöllisyyden näkökulmasta. Kyseessä on idea, jota monet tunnetut psykologit ja psykiatrit (mm. Carl Jung, Abraham Maslow, Carl Rogers) ovat korostaneet. Usein itsensä toteuttamiseen liittyy näkemys, jonka mukaan yhteisöt ja yleensä muut ihmiset pikemminkin vaikeuttavat kuin edistävät yksilön tarpeiden, toiveiden ja tavoitteiden toteutumista. Mitä vapaampi yksilö on, sitä helpompi hänen on toteuttaa itseään. Itsensä toteuttaminen on kuitenkin haavoittuva tavoite, sillä mistä voi tietää, että on toteuttanut itsensä? Itsensä toteuttaminen latistuu helposti oikeudeksi tehdä aivan mitä haluaa. Silloin muista ihmisistä ei tarvitse välittää.

Itsearvostuskultti. Tämä Yhdysvalloissa paljon jalansijaa saanut ”self-esteem movement” pitää sisällään ajatuksen, että itsearvostuksen vahvistaminen edistää hyviä suorituksia ja saa jokaisesta parhaat puolet esiin. Sen vuoksi esimerkiksi kouluissa tulee antaa yksinomaan myönteistä palautetta, jotta itsearvostus vahvistuisi. Lasten ja nuorten on saatava jatkuvasti kuulla, kuinka taitavia he ovat. Sosiaalipsykologi Roy Baumeister on ankarasti arvostellut tätä liikettä siitä, että näin toimittaessa rattaat laitetaan hevosen eteen. Itsearvostus ei ole mikään ilmapallo, joka voidaan puhaltaa täyteen, vaan se syntyy omien tulosten perusteella. Yksinomaan positiivinen palaute johtaa pikemminkin narsismiin kuin aitoon itsensä arvostamiseen. Itsearvostuskursseista ei ole osoitettu olevan hyötyä.

Läheisriippuvuus. Psykologi Robert Epstein on eräässä artikkelissaan kuvannut psykologian 10 hölmöintä ideaa. Yksi niistä on läheisriippuvuus. Tämä idea on Tommy Hellstenin ansiosta saanut Suomessa paljon kannatusta. Tutkijat eivät ole tästä käsitteestä innostuneet, vaan pitävät sitä aivan liian epämääräisenä ja yksioikoisena ideana. Epsteinin mukaan läheisriippuvuusidea on “dead wrong” (päin seiniä). Läheisriippuvuus vapauttaa ihmiset vastuusta ja syyllisyydestä silloin, kun he ovat kietoutuneet ihmissuhteiden ongelmiin. Koska vanhempien tai puolison alkoholismi voi johtaa voimakkaisiin itsesyytöksiin, läheisriippuvuus helpottaa syyllisyyden käsittelyä. Se on houkutteleva tulkinta, mutta johtaa uhriksi asettumiseen, joka taas on lähes pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Tunteiden oikeutus. Länsimaisessa kulttuurissa on vahvistunut tulkinta, jonka mukaan tunteet oikeuttavat tekoja. Mitä voimakkaampia tunteet ovat, sitä luonnollisempaa on toimia tunteiden mukaan ja vedota tunteisiin tekojen selittäjänä. Jos rakkaus ei ole aivan samanlaista kuin suhteen alussa, kaikki on hukassa. Viha antaa luvan tehdä väkivaltaisia tekoja. Vihan purkaminen aggressioilla vahvistaa eikä suinkaan vähennä vihaa. Idea sinänsä on vanha, sillä jo antiikissa esitettiin ajatuksia, että vihaa pitää purkaa jollakin hyväksyttävällä tavalla. Jos vihaa ei pureta, se putkahtaa joka tapauksessa esiin tavalla tai toisella. Tällainen näkemys ei ole saanut tukea tutkimuksista.

Romanttinen rakkaus. Tämä idea liittyy läheisesti edelliseen. Vaikka intohimoinen rakkaus tunnetaan useimmissa kulttuureissa, länsimainen kulttuuri on jalostanut sen romanttiseksi rakkaudeksi. Siinä kaksi ainutkertaista toisilleen tarkoitettua yksilöä kohtaa toisensa ja muodostaa suhteen, johon kenelläkään muulla ei ole oikeutta puuttua. Traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa suvut järjestivät avioliitot tai ainakin ohjasivat puolisoiden valintaa. Yksilön aseman korostuessa puolison valinta jäi jokaisen omaksi asiaksi. Vanhempien tai yhteisön vastustus vahvistaa suhdetta siihen tapaan kuin Romeon ja Julian kertomuksessa kävi. Aikakautta kuvastaa se, että heidän kävi huonosti. Elämä olisi paljon köyhempää ilman romanttista rakkautta. Silti on hämmentävää lukea tutkimustulos, jonka mukaan Intiassa rakkausarvioliitot ja vanhempien järjestämät liitot ovat viiden vuoden kuluttua yhtä onnellisia.

Puberteetti-iän kapinointi. Nuoruusiän tuskat ja kuohunnat ovat kulttuurisidonnaisia, vaikka kuulemma jo nuolenpääkirjoituksissa on valitettu nuorison hankaluutta. Kuitenkin länsimainen kulttuuri ruokkii tulkintaa, jonka mukaan nuorten ongelmat kuuluvat tiettyyn ikään. Asiat eivät ole oikealla tolalla, jos kapinointia ei ilmene. Tämäkin on asia, jossa yksilöiden ja kulttuurien väliset erot ovat suuria. Sallivissa yhteiskunnissa nuorilla on varaa kapinoida toisin kuin traditionaalisissa yhteisöllisissä kulttuureissa. On aivan luonnollista, että nuorilla on uusia ajatuksia ja ideoita, mutta länsimaissa siihen liittyy näkemys, jonka mukaan myös itsekkyys ja häikäilemättömyys on luonnollista.

Kilpailun korostaminen. Kilpailu ei kuulu yhteisöllisyyteen. Se on kiinteyttä ja yhteistoimintaa häiritsevä asia. Hopi-intiaaniheimon lapsista kerrotaan, että juoksukilpailuja oli mahdotonta järjestää, koska kukaan ei halunnut voittaa. Intiaanikulttuurit olivat tosin hyvin erilaisia, sillä monissa kilpailu oli hyväksyttävää. Mitä enemmän kilpailua korostetaan kaikilla elämänalueilla, sitä kauemmas aidosta yhteisöllisyydestä ajaudutaan. Kilpailuissa on aina vähän voittajia, usein vain yksi, ja muut kokevat itsensä hävinneiksi.

Menestyshakuisuus. Kilpailun korostamiseen liittyy luontevasti yksilön menestyksen arvostaminen. Keskiajan taiteilijat tekivät yhdessä töitä eikä taideteoksia signeerattu, mutta nyt sitä pidetään itsestään selvänä. Menestys merkitsee, että joku nousee muiden yläpuolelle ja erottautuu muista. Menestystarinoihin liittyy aina kuvauksia vastustajista, jotka oli voitettava ennen kuin menestys aukeni. Nykyajan kulttuuria kuvastaa kuuluisuuden, maineen ja menestyksen saavuttamisen tärkeys. Menestyshakuisuuteen ja kilpailuun liittyy läheisesti myös tehokkuuden ideologia, joka on vierasta yhteisölliselle ajattelulle. Tuoreen nuorisotutkimuksen mukaan 39 % halusi tulla kuuluisaksi.

Yksilön oikeus onneen. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa elämä, vapaus ja oikeus onnen etsintään olivat jokaisen kansalaisen luovuttamattomia oikeuksia. Tämä oli hieno asia, mutta siihen liittyvä yksilön onnen korostus on omiaan vaikeuttamaan yhteisen onnen etsintää. Ihmistä ei enää pakoteta kysymään “elänkö oikein?” tai ”mikä on velvollisuuteni?” vaan hänen on lupa kysyä “mitä elämältä haluan?” Tässäkin asiassa tasapaino on tärkeä, sillä yksilön onni voi kärsiä yhteisön vaatimusten vuoksi. On oikein ja luonnollista etsiä myös omaa onnea sellaisilla keinoilla, jotka eivät vahingoita muita ihmisiä.

Piirretulkinta. Kaikissa kulttuureissa on ominaisuuksia kuvaavia sanoja, mutta länsimainen kulttuuri on psykologien myötävaikutuksella luonut hyvin yksilökeskeisen käyttäytymisen selitysmallin. Kulttuureja vertaileva tutkimus on osoittanut, että länsimaissa on hyvin luotevaa selittää jotakin tekoa persoonallisuuden piirteillä, kun taas traditionaalisissa kulttuureissa korostetaan tilanteiden ja roolien merkitystä. Johdonmukaisuuden idea liittyy piirretulkintaan. Kunnon ihmisen tulee käyttäytyä hyvin samaan tapaan, vaikka tilanne muuttuisikin. Länsimaissa lapset kuvaavat jo varhain yksilöllisiä ominaisuuksiaan, kun taas yhteisöllisissä kulttuureissa lapset kuvaavat, mihin he kuuluvat. Konkreettisesti ero näkyy siinä, että yhteisöllisissä kultttuureissa hyväksytään se, että eri tilanteet vaativat erilaista käyttäytymistä. Oma sukua tulee suosia vieraiden kustannuksella.

Autonomian arvostus. Ihmisten enemmistö on länsimaissa sopeutunut hyvin autonomiaa korostavaan kulttuuriin. On kuitenkin merkkejä siitä, että kipuraja lähestyy. Syrjäytyneitä, masentuneita, välinpitämättömiä ja muita aggressiivisesti hyväksi käyttäviä on paljon. Autonomiaa korostava kulttuuri antaa mahdollisuuksia sekä suureen häikäilemättömyyteen että periksi antamiseen. Vapaan, itsenäisen ja omaehtoisen ihmisen ei tarvitse välittää muista eikä ottaa heistä vastuuta. Hän on vastuussa vain itselleen, mutta vastuu voi käydä ylivoimaiseksi tai kääntyä täydelliseksi vastuuttomuudeksi. Lapset ja nuoret ovat vaikeassa tilanteessa, sillä kulttuuri antaa ymmärtää, että jokaisen pitää saada toteuttaa itseään. Auktoriteetteja ei ole ja etenkään omista vanhemmista ei tarvitse välittää. Monen Suomeen muuttaneen kokemus on ollut sama kuin tuon alussa kuvatun Vietnamista tulleen naisen: “Täällä lapset tekevät jo varhain mitä haluavat, mutta meidän piti aina pyytää lupa ihan kaikkeen.”

Yksityisyyden arvostus. Kiinan kielessä ei ole sanaa yksityisyys, joten heidän on vaikea sitä tajuta. Länsimaiselle ihmiselle yksityisyys on lähestulkoon tärkein arvo. On kuitenkin hyvä muistaa, että yksityisyys ei ole hyve; se ei ole jotakin sellaista, johon tulisi pyrkiä samalla tavalla kuin vaikkapa oikeudenmukaisuuteen ja lempeyteen. Yksityisyys palvelee länsimaisen ihmisen tarvetta olla oma herransa, olla itsenäinen ja riippumaton, tehdä mitä haluaa. Hän haluaa päättää asioista yksin. Hän haluaa, että muut ihmiset tietävät mahdollisimman vähän hänen asioistaan. Yksityisyyden suojaa on koko ajan vahvistettu. Yksityisyys on yhteisöllisyyden pahimpia vastavoimia. Etenkin vahvat ihmiset korostavat yksityisyyden merkitystä, sillä heillä on varoja ja taitoja selviytyä yksinkin.

Kehokultti. Vaikka monissa kulttuureissa kasvoja ja kehoa on eri tavoin kaunistettu, suhtautuminen omaan kehoon on muuttunut. Keho on jokaisen omaisuutta ja sille voi tehdä mitä haluaa. Oman kehon muokkauksella ja kaunistamisella voi tuoda esiin omaa yksilöllisyyttään ja erilaisuuttaan. Ihmisten on huomattava minut ja tajuttava, että olen olemassa. Monissa kulttuureissa tällaista erottautumista pidetään tahdittomana. Ihmiset haluavat sulautua joukkoon, mitä edistetään samanlaisella pukeutumisella. Pukeutumisnormit kuvastivat myös yhteiskunnallisten luokkien eroja ja olivat myös sen vuoksi tiukkoja. Nykyään oikeus omaan kehoon antaa luvan hyvin radikaaleihin kehoon kohdistuviin toimenpiteisiin.

Valintojen runsaus. Valintojen mahdollisuus antaa tilaa yksilöllisyydelle. Jokainen voi kehittää omia makujaan ja mieltymyksiään. Valintojen lisääntyminen liittyy vaurauteen, joka sekin lisää valinnan mahdollisuuksia. Nykyajan yhteiskunnan yksi mantra onkin se, että jokaisen tulee voida valita asioita, jotka vastaavat hänen lahjojaan ja taipumuksiaan. Sekä tutkimukset että arkihavainnot kuitenkin osoittavat, että sekä valinta-ahdistus että valintojen jälkeinen katumus lisääntyvät. Valintojen määrää pidetään koulumaailmassa arvokkaana, mutta sillä on myös kääntöpuolensa. Valinnat voivat johtaa myöhempien valintojen kapeutumiseen. Myös kauppiaiden tulisi huomioida tutkimustulos, jonka mukaan valintojen määrän lisääminen kovin suureksi vähentää ostoshalukkuutta silloin, kun tuotteet ovat kovin samanlaisia.

Utopiat ja todellisuus

Kun ajattelemme sekä toteutettuja että toteuttamattomia utopiamalleja, niille on ollut yhteistä juuri yhteisöllisyys. Sitä on aina arvostettu enemmän kuin yksilöllisyyttä. Poikkeuksena on Yhdysvaltain synnyn yksilön arvoa ja vapauksia korostava utopia, joka tosin sai kirjallisen asunsa vasta sitä mukaa, kun se jo oli todellisuutta. Kommunismiin, kansallissosialismiin ja fasismiin liittyi ajatuksia kansan voimasta ja tahdosta, jota tiedostava eliitti sitten toteutti. Varsinkin kommunismi korosti yhteistä omistamista ja yhteistä ponnistelua, jonka ansiosta hyvä elämä ja onnellisuus voidaan saavuttaa.

Tällä hetkellä todistamme kapitalismin suuria ongelmia. Kapitalismia ja näitä utopiamalleja ei yhdistä mikään. Kapitalismilla on ollut omat ideologinsa, mutta heidän merkityksensä kapitalismin kehitykselle on ollut melko vähäinen. He ovat tarkkailleet ja analysoineet ja antaneet palautetta, mutta kapitalismi menee sinne, minne tahtoo. Kapitalismi vierastaa vahvoja yhteiskunnallisia rakenteita ja myös yhteisöllisyyttä, koska ne rajoittavat kilpailua ja mahdollisuutta edistää sekä omaa että yrityksen etua. (Huomaan kirjoittavani kapitalismista ikään kuin oliona tai tekijänä, vaikka kyse on hyvin kokonaisvaltaisesta talousjärjestelmästä ja ideologiasta.)

Kapitalismissa uskotaan siihen, että ihmisen itsekkyys voidaan jalostaa kilpailun avulla tehokkuudeksi ja kehitykseksi, kun taas useimmissa utopioissa uskotaan siihen, että keskinäisen yhteyden ja yhteisten arvojen kokemus voittaa ihmisen itsekkyyden. Yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri ei enää anna tilaa itsekkyydelle, vaan opettaa ihmiset jo lapsesta asti toimimaan ja elämään yhdessä. Kumpikin tulkinta perustuu liian yksinkertaiseen ihmiskuvaan. Kumpikaan näistä toiveista ei toteudu. Yhteisöt antavat ihmisen elämään selkeyttä ja eheyttä, mutta ne ovat myös hyvin vaativia eivätkä anna tilaa erilaisuudelle ja luovuudelle. Yheisön harmonia kuulostaa kauniilta, mutta sen alle voi kätkeytyä suuria jännitteitä.

Yksilökeskeinen kulttuuri antaa ihmisille paljon vapauksia ja mahdollisuuksia, mutta kaikki eivät niitä pysty käyttämään. Sosiaalisesti taitavat, hyvin koulutetut ja varakkaat ihmiset ovat tällaisessa kulttuurissa kuin kalat vedessä, mutta jos näitä ominaisuuksia ei ole, voi vieraantua ja syrjäytyä. Hätkähdin, kun suuri yhdysvaltalainen nuorisotutkimus päätyi tulokseen, jossa puolelle nuorista voitiin asettaa jokin psykiatrinen diagnoosi. Jos tämä pitää paikkansa, se on suurempi ongelma kuin taloudellinen lama. Henkinen lama on pelottavampi asia kuin taloudellinen. Myös Suomessa monet tilastot ovat hälyttäviä. Psyykenlääkkeiden käyttö lisääntyy ja yhä kasvava joukko siirtyy eläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi.

Onko siis pakko tehdä johtopäätös, että kapitalistinen, yksilökeskeinen kulttuuri ylittää ihmisen kestokyvyn? Vaikka monia hyviä asioita on saatu aikaan, onko niistä maksettu hinta ollut liian suuri? Yhteisöllisten kulttuurien ongelmat ovat kuitenkin usein niin piilossa, kuin koteloituina, että ne eivät pääse esiin. Niiden ei anneta päästä esiin, vaan ihmisten pitää kestää eriarvoisuutta, alistamista ja suoranaista sortoa. Koskaan aikaisemmin ei heikkojen ja painettujen ihmisten ääni ole ollut niin vahva kuin nyt. Koskaan aikaisemmin heillä ei ole ollut yhtä paljon puolustajia kuin nyt. Hyvää tahtoa muuttaa asioita hyvään suuntaan on varmasti enemmän kuin koakaan ennen, mutta taloudelliset rakenteet ja yksilökeskeisyys ovat vahvoja vastustajia.

Osana sukupolvien ketjua

Lohdullista on se, että individualismi ja hyvinvointivaltio on koetun hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta hyvä vaihtoehto. Monista ongelmista huolimatta suomalaisten enemmistö ilmoittautuu kyselyissä tyytyväisiksi ja onnellisiksi. Kyse ei voi pelkästä itsepetoksesta, sillä yksilökeskeinen hyvinvointivaltio on ainakin toistaiseksi antanut enemmän hyviä kuin huonoja asioita. Olen siinä määrin optimisti, että yhdyn sanonontaan ”vanhoja hyviä aikoja ei koskaan ole ollutkaan”. Me sokeudumme niihin hyviin asioihin, joita suomalainen yhteiskunta tarjoaa. Kunhan vain pidämme kiinni siitä, että liian monet jäävät osattomiksi noista hyvistä tarjouksista.

Aloitin tämän kirjoituksen muutamilla henkilökohtaisilla kokemuksilla. Sukupolvien ketju tulee joskus esiin merkillisellä tavalla. Olen kirjoituksissani ja luennoillani pyrkinyt vahvistamaan elämänuskoa ja toiveikkuutta. Kirjaansa Elämää Tolvalla tätini Eeva Ojanen on kirjannut seuraavan otteen isosetäni kirjeestä sisarelleen Australiasta vuonna 1925:

Mitään hyötyähän ei ole ihmiselle vaan päinvastoin vahinkoa nureksia vastaan kohtaloaan joka kuitenkin kaikille ihmisille määrätty on. … On tunnossa tietoisuus siitä ettei eletty elämä ole ollut turha vaan että on sisäisesti jalostunut ja kasvanut vaikka ulkonainen ruumis onkin kuihtunut ja lakastunut. Luulenkin että kärsimys on parempi kasvattaja ihmiselle kuin myötäkäyminen joka tekee ainoastaan ulkokullatun omahyväisen ihmisen. Siis neuvon sinua … toisella tapaa suhtautumaan ihmisiin kuin silloin kun minäkin vielä olin siellä kaukana pohjolassa. Niinpä jätä siis Sinäkin pois myrtynyt mielesi ja ota osaa elämän hyörinään se on paras lääke alakuloiselle mielelle ja hermostolle ja mikseipä koko terveydellekin. Kun huomaat että sinua halveksitaan tai ivataan tai paremmin sanoen luulet huomaavasi niin ota huomioon ei kukaan ihmisistä ole täydellinen vaan kullakin on omat vikansa puutteensa. Ilman omaa syyttään jokainen elon polkuja kuljeksii eikä siis toinen ole oikeutettu toista kivellä heittämään vikojen ja puutteellisuuksien tähden. Onnellinen kuitenkin se joka itse vikansa huomaa ja koettaa hioa pois niitä.

Olen siis saanut ”positiivisen psykologian” perinnöksi Vihtori Ojaselta. Vaikka elinolosuhteet ja yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat suuresti ihmisten onnellisuuteen, suhtautumisemme omaan itseemme ja muihin ihmisiin on vähintään yhtä tärkeä asia. Edistäessämme aineellista ja sosiaalista hyvinvointia meidän tulee samalla taistella myös kyynisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Olen onnellinen siitä, että saan tätä työtä tehdä kolmen minulle tärkeän organisaation piirissä: Sopimusvuori ry, Tampereen kaupunkilähetys ja Avainsäätiö.