Abortista ja ihmisoikeuksista

Anne Moilanen kirjoittaa abortista ja muistakin arvoihin liittyvistä asioista feminismin näkökulmasta Ketju-lehden numerossa 4/2011. Haluaisin puolestani kommentoida tuota kirjoitusta kristinuskoa tunnustavan miehen näkökulmasta. Kirjoituksen sävy oli kovin hyökkäävä ja kohdistui sekä kristinuskoon että erityisesti Päivi Räsäseen, joka on näköjään hyvä ilkeilyn kohde melkein asiassa kuin asiassa.

Moilanen kysyy, millä perusteella evankelisluterilainen kirkko “vastustaa” aborttia. Sillä perusteella, että kyse on elävistä ihmisistä. Eivät määritelmät poista sitä tosiasiaa, että jo päivän ikäinen sikiö on ihmisen alku. Tämän tosiasian torjuvat vain eräät tiukat materialistit, joiden mukaan ihmiselämä ei ole sen arvokkaampi kuin vaikka kärpäsen.

Muistutan vielä siitä, että juuri kristinusko on vahvistanut lapsen ja naisen oikeuksia. Sen näkee jo karttaa katsomalla. Antiikin ja Rooman yhteiskunnissa sekä abortti että pienen lapsen tappaminen oli luonnollista. Tietenkään mitään nykyaikaista yksilöä ei vielä ollut olemassa. Lapsi kuului pitkään myös kristinuskon piirissä ensisijaisesti suvulle ja miehelle.

Voimme tätä mielin määrin paheksua, mutta silloin harjoitamme ylimielistä jälkiviisautta. Kulttuuria on ymmärrettävä kunkin ajan ehdoilla. Kristittynä iloitsen siitä, että naisten ja lasten oikeudet ovat parantuneet. Muistutan silti siitä, että länsimainen yksilökeskeinen kulttuuri edustaa edelleen pientä vähemmistöä. Yhteisöllisissä kulttuureissa näistä asioista ajatellaan toisin. Meidän näkemyksemme on tietenkin oikea.

Ihmisoikeudet eivät ole niin yksioikoisia kuin Moilanen väittää. Eräässä ateistien konferenssissa kulttuurien tutkija Edward Slingerland totesi, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. Mistä tulee käsitys, että on olemassa ihmisoikeuksia? ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus”, hän totesi konferenssissa. ”Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.

Voin kristinuskoon perustuvan vakaumukseni pohjalta periaatteessa hyväksyä ihmisen oikeuden päättää omasta ruumiistaan, mutta se ei suinkaan ole yksiselitteinen asia. Missä määrin sikiö on osa äidin ruumista vai onko se oma itsenäinen ruumis, jolla on omia oikeuksiaan? Kenelle lapsi kuuluu? Sikiö tosin käyttää äitiä hyväkseen voidakseen kehittyä. Entä eutanasia? Onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä ilman, että kenelläkään on oikeus siihen puuttua? Olemmehan huolissamme itsemurhista ja ihmisten terveydestä. Miksi ihmisten ei anneta rauhassa tupakoida? Onhan kysymys oikeudesta omaan ruumiiseen. Ajattelen kristittynä niin, että olen omasta ruumistani vastuussa myös muille, erityisesti perheelleni mutta myös yhteiskunnalle – ja kristittynä myös Jumalalle.

Voimme jopa sanoa niin, että lapsella on oikeus äidin ruumiiseen. Hänellä on oikeus kasvaa terveessä ruumiissa ilman, että joutuu tupakoimaan tai juomaan alkoholia. Näiden seuraukset ovat lapsen kehityksen kannalta erittäin vakavia.

Abortin ongelmallisuuden ovat myös monet ateistiset filosofit tuoneet esiin. Onko feministin mahdoton ymmärtää sellaista lääkäriä, joka ei halua tehdä aborttia? Onhan myös elämän kunnioittaminen keskeinen arvo ja ihmisoikeus. Miksi lääkärin pitää tinkiä oikeuksistaan?

Kyse on asiasta, jossa länsimainen kulttuuri on päätynyt siihen, että on pienempi paha, että abortteja tehdään laillisesti. Abortin kieltäminen aiheuttaisi suuria ongelmia. Monet muutkin oikeudet ja arvot ovat ristiriidassa keskenään. Vapautta ja tasa-arvoa on vaikea sovittaa yhteen. Monta kertaa kahden huonon asian suhteen täytyy löytää jokin kompromissi.

Paheksun lopuksi tapaa, jolla Moilanen puhuu vaalirahasta ja kirjoittaa muutenkin ilkeästi. Katson, että myös lehti on omalta osaltaan vastuussa tällaisesta kirjoittelusta.

Päätän kirjoitukseni ranskalaisen sosiologian professori David Le Bretonin varoituksiin (Body & Society, 2004, 10, 1-20). Hän ei tietääkseni ole katolisen kirkon palveluksessa. Le Breton pelkää aborttien ja geenimanipulaation kohdistuvan juuri vammaisiksi epäiltyihin ja todettuihin sikiöihin.

Ihmiskeho on kuin tuote, jota pikku hiljaa muokataan paremmaksi. Sikiöstä tulee erilaisten interventioiden objekti. Tärkein interventio on abortti. Geneettinen diskriminointi on jo nyt tosiasia. Vanhemmat voivat halutessaan valita lapsen sen sukupuolen mukaan. Kyseessä on eugeniikan hillitympi muoto. Vamman tai sairauden todennäköisyys on se, johon diskriminaatio perustuu. Tämän mallin mukaan on luonnollista tehdä laskelmia vamman todennäköisyydestä. Kenties jo suhde 1/100 riittää abortoimiseen, puhumattakaan 1/10:stä. Lapsen pitää siis jo ennen syntymäänsä läpäistä testi, jonka perusteella hän voi saada elää.

Markku Ojanen
Psykologian emeritusprofessori
Tampeeen yliopisto

Uskontoihin kohdistuvan kritiikin ongelmat

Mielihyvin tarkennan 20.2. ollutta kirjoitustani, jossa pääväite oli, että eräät tunnetut uskontojen kriitikot (Dawkins, Harris, Hitchens, Dennett) ovat astuneet tieteen ulkopuolelle, mikä siis tarkoittaa sitä, että he antavat tilaa mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. Teuvo Kantola kaipasi tarkennuksia tähän väitteeseen 24.2. päivätyssä kirjoituksessaan.

Sosiaalidarwinismia emme toki aseta lempeän Charles Darwinin syyksi, mutta kuten Richard Weikart on osoittanut teoksessaan From Darwin to Hitler, darwinismi tarjosi hyvän perustan kansallissosialistisille opeille:

”Darwinismi ei itsessään tuottanut holokaustia, mutta ilman darwinismia, erityisesti sen sosiaalidarwinistisia ja eugeniikkaa korostavia muunnoksia, ei Hitlerillä eikä hänen seuraajillaan olisi ollut tarvittavia tieteellisiä perusteluja vakuuttaakseen itselleen ja kannattajilleen, että maailman suurimmat tuhotyöt olivat todellisuudessa arvokkaita” (s. 233). Myös Darwinilta löytyy näkemyksiä, joita nykyajan perspektiivistä voidaan kauhistella.

Miksi on tarpeen vääristellä Hitlerin suhtautumista kirkkoon? Asiaa on tutkittu laajasti ja yleinen käsitys on se, että aluksi Hitler taktisista syistä käytti uskonnollisia ilmauksia päästäkseen valtaan, mutta pöytäpuheissaan hän nimitti juuri kristinuskoa historian suurimmaksi vitsaukseksi ja asetti tehtäväkseen tuhota tuon juutalaisten keksimän taudin. Yksi hänen kritiikkinsä aihe oli se, että kristityt eivät uskoneet evoluutioon. Hitlerin näkemyksiä on vaikea määrittää. Häntä eivät hyväksy leiriinsä sen paremmin ateistit kuin kristityt.

”On väärin syyttää ateismia sosialististen maiden julmuuksista”, kirjoittaa Kantola. Silloin on yhtä väärin syyttää kristinuskoa niistä julmuuksista, joita sen nimissä on tehty. Eiväthän ne ole kristinuskon sanoman mukaisia.

Kuitenkin 1900-luvun suurimmat kauheudet tulevat lähes yksinomaan maallisista hallituksista: Leopold II, Hitler, Mussolini, Lenin ja Stalin, Mao ja Pol Pot. Näistä kommunismin edustajat ovat itse ilmoittautuneet ateistisen ja tieteellisen sosialismin kannattajiksi. Mutta, kuten Kantola sanoo, he eivät olleet oikeita tieteellisiä ateisteja. Näin toki haluan uskoa, mutta noissa em. kirjoissa on kohtia, jotka pelottavat. Uskovaisten leimaaminen kaiken pahan lähteeksi kauhistuttaa. Myös ateismin on jostakin rakennettava moraalinsa, sillä tieteestä sitä ei voi löytää. Onkohan ateistinen moraali sittenkään niin kaukana kristillisestä moraalista?

Mitä maintsemiini kirjoihin tulee, en niitä arvostellessani ole yksin, vaan monet ateistit ovat samaa mieltä. Arviointeja löytyy runsaasti internetin sivuilta. Niissä on yksityiskohtaisia kuvauksia noiden kirjojen puutteista. Suosittelen erityisesti kahden filosofin Michael Rusen (agnostikko) ja David Stoven (ateisti) artikkeleita ja kirjoja. Rusen mukaan ”Dawkins on Jumalharhassa parodia henkilöstä, joka uskaltautuu filosofiaan ja teologiaan tietämättä vähääkään kummastakaan”.

Valitettavasti me rakennamme uskomuksistamme sellaisia ideaalikuvia, jotka eivät arkielämässä toteudu. Viimeistään saadessaan otteen vallasta uskonnot ja ideologiat alkavat vääristyä. Kristinuskoa ja muitakin uskontoja pitää ehdottomasti laittaa tilille siitä, mitä niiden nimissä tehdään. Tällaista kritiikkiä tarvitaan ja sitä pitää harjoittaa myös uskontojen sisällä. Noiden uskonnonvastaisten kirjojen ongelmana on ollut se, että ne suhtautuvat alentuvasti ja pilkallisesti uskovaisiin ihmisiin sekä se, että ne antavat ymmärtää, että ateismi tieteellä maustettuna vihdoinkin johtaa uuteen uljaaseen ihmiseen ja yhteiskuntaan.

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”

Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.

Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.

Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.

Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.

Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.

Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.

Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.

Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.

Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.

Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.

On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.

Voiko kiltteyteen sairastua?

Markku Ojanen

Eräät kristityt kouluttajat puhuvat kiltteyteen sairastumisesta. Vaikka tarkoitus on hyvä, emme puhu lempeyteen, oikeudenmukaisuuteen tai totuuteen sairastumisesta. Emme myöskään puhu kovuuteen, vääryyteen tai valheeseen sairastumisesta. Hyveen ohella kiltteys on myös persoonallisuuden piirre samoin kuin lempeys. Lempeä ihminen on kuitenkin jotakin erilaista kuin kiltti, koska emme puhu lempeyteen sairastumisesta. Kiltti on muiden kannalta mukava, mutta samalla alistuva ja mukautuva toisin kuin lempeä, jolla ei ole tällaista painolastia.

Silti juuri kiltteyttä maailmassa tarvitaan. Kyseessä ei ole sairaus, vaan ongelma on ihmisten itsekkyys. Kiltit ihmiset voivat jäädä itsekkäiden ihmisten jalkoihin, mikä tietenkin on todellinen ongelma. Vaikka yritän olla kiltti ja mielestäni onnistunkin siinä, kukaan ei siitä välitä, vaan tallaudun muiden jalkoihin. Mikä siis neuvoksi? On oltava vähemmän kiltti, jotta selviytyy kovassa maailmassa. On oltava itsekkäämpi, jotta ei tulisi poljetuksi.

Ohje tuntuu kurjalta, mutta mitä muutakaan voi tehdä näiden “kiltteyteen sairastuneiden” hyväksi? Autammeko näitä ihmisiä tekemällä sairausdiagnoosin? Sairaussanaa on kuitenkin jo venytetty niin paljon, että oikeastaan kaikki ikävät ja pahat asiat ovat jo sairauksia. Kiltteys ei siis ole sairaus vaan taustalla on itsekkyyttä korostava kulttuurimme, joka ei osaa arvostaa kiltteyttä, lempeyttä ja rakkautta. Onko enää luvallista puhua kilteistä lapsista saati kilteistä aikuisista? Sana kiltti on saanut merkillisen huonon kaiun. Tätä vastaan pitää taistella.

Kiltit eivät ole poikkeavia tai säälittäviä ihmisiä vaan juuri sellaisia kuin ihmisten tulisi olla. Sairaussana vie vastuun kaikilta, sekä kilteiltä että kilttejä polkevilta ihmisiltä. Koska emme voi paljoakaan ihmisten itsekkyydelle, meidän on tuettava niitä, jotka kokevat asemansa tukalaksi. Vahvistamme heidän kiltteyttään (lempeyttään) hyveenä ja annamme heille tunnustusta mutta samalla autamme heitä muistamaan, että elämässä on myös muita tärkeitä hyveitä, kuten totuus, rohkeus ja oikeudenmukaisuus. Alistuminen ja periksi antaminen eivät ole hyveitä, vaikka niitäkin tarvitaan. Elämässä tarvitaan myös oman mielipiteen esittämistä ja vääryyden vastustamista. Näiden asioiden erottamisessa tarvitaan opetusta, mutta sairauksien hoidosta ei ole kysymys.

Uudessa testamentissa varsinkin Paavali korostaa lempeyden merkitystä (Ks. Fil. 4:5, Kol. 3:12, 1. Tim. 6:11, Tit. 3:2). Jos olet lempeä ja kiltti ihminen, vika ei ole sinussa, vaan meissä muissa. Meidän tulee noudattaa rakkautta edistäviä hyveitä, mutta emme voi koskaan olla täydellisiä. Kiltteys ei ole loputonta periksi antamista vaan myötäelävää ja toista kunnioittavaa suhtautumista, jonka ei tarvitse johtaa omien tunteiden ja mielipiteiden salaamiseen.

 

Miten kristillinen usko vaikuttaa mielenterveyteen?

Alustus Lempäälässä 2004

Kysymykseen voi vastata sekä “Kyllä, mutta” että “Ei, mutta”. Eräät evoluutiobiologit näkevät uskonnon kaiken pahan alkuna ja myös psykologian piirissä on esitetty voimakasta kritiikkiä uskontoja kohtaan. Erityisesti Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat nähneet uskonnot neuroosien lähteenä. He tarkastelevat ihmisen hyvinvointia terapian näkökulmasta.

Mielenterveyden määrittäminen on vaikeata. Psykoosit, vaikea masennus ja ahdistus on yleensä helppo tunnistaa, mutta missä kulkee raja pelkoihin, alistamiseen, kiusaamiseen ja kiduttamiseen? Ihminen voi kärsiä, vaikka hänen mielenterveytensä ei järkkyisi. Mihin vedämme rajan pahan olon ja vaikkapa masennuksen välille? Aiheen tarkastelu kuitenkin edellyttää, että sekä vaikeat häiriöt että arkiset ahdistukset ja murheet otetaan huomioon. Puhun siis elaaja-alaisesti ihmisen hyvinvoinnista.

Kun tarkastellaan uskon vaikutuksia, on syytä erottaa useita eri tasoja, joihin sisältyy monenlaisia vaaroja hyvinvoinnin näkökulmasta.

  1. Uskonnon perusta, tekstit, viesti, sanoma
  2. Kulttuurin tulkinta uskonnosta.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen ilmapiiri.
  5. Suhde hengellisiin auktoriteetteihin.
  6. Oma tulkintatapa
  7. Persoonalliset vahvuudet ja heikkoudet.

Kuvaan aluksi, mitä näillä tarkoitan.

  1. Kristinuskon pyhän kirjan kannessa lukee evankeliumi, ilosanoma. Uudessa testamentissa on kenen tahansa lukemana paljon iloisia, myönteisiä, rakentavia asioita. Sanoma tosin sisältää kuvauksia ihmisen pahuudesta, syntisyydestä ja sokeudesta, mutta monen mielestä keskeinen viesti on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. Lähden siitä, että perusta on vahva ja voi edistää ihmisen hyvinvointia.
  2. Kulttuuriset tulkinnat kristinuskon olemuksesta ovat suuresti vaihdelleet historian aikana ja tänäkin päivänä on nähtävissä suuria tulkintaeroja. On ollut aikoja, jolloin ihmisen arkinen maailma ei ollut yhtään mitään, vaan tavoiteltava asia oli maailmasta erottautuminen. Ihmisen ruumis ei ollut mitään, vaan sitä voitiin pelastuksen nimissä kiduttaa mielin määrin. Uskontoa toteutettiin – ja usein vieläkin toteutetaan – hyvin hierarkkisesti niin, että jotkut ovat joka suhteessa muita parempia. Ihmisen syntisyyttä on voitu korostaa vahvasti jopa pelastuksen kustannuksella. Koko uskon henki on ollut hyvin tuomitsevaa ja syyllistävää. Tämä ei voi olla aiheuttamatta ihmismieleen ahdistusta ja tuskaa.
  3. Uskonnon asema kulttuurissa on vaihdellut. Pahinta kristinuskolle näyttää olevan valtaan pääsy. Kun kristinuskosta tulee suosittu vallanpitäjien keskuudessa, he käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. Uskonnon avulla voidaan harjoittaa sosiaalista kontrollia, joka aina kohdistuu pääasiassa heikkoihin ihmisiin. Vahvat pääsevät kuin koirat veräjästä. Ajatelkaa, miten vaikkapa yksinäisiä äitejä ja erityisesti heidän täysin viattomia lapsiaan on kohdeltu. Tätä Suomen kirkon pitäisi erikoisesti hävetä. Paljon tuskaa on aiheutettu käyttämällä raakaa valtaa uskonnon nimissä.
  4. Uskonnollisten yhteisöjen sosiaalinen ja hengellinen ilmapiiri voi parhaimmillaan olla avoin ja kannustava, suorastaan rakkautta tihkuva, mutta valitettavan usein se on ahdas, syntipukkeja etsivä ja muiden heikkouksia vaaniva. Murheellisinta on kieltää ulkopuolisilta pelastuksen mahdollisuus. Ulkopuolisen maailman torjunta  ja eristäytyminen pitää omaa joukkoa kasassa. Tämä asenne ei mitenkään voi edistää hyvinvointia.
  5. Auktoriteetit ovat suuri hengellisen rikkauden lähde, mutta he ovat usein yhden asian ihmisiä ja korostavat milloin yhtä, milloin toista asiaa. Monilla heistä on ollut suuria itsetuntemuksen ongelmia. He ovat sokeutuneet omaan asemaansa nähden ja nöyryys on kadonnut. He ovat voineet Jumalan nimissä toteuttaa omia tarpeitaan niin, että heidän luokseen hakeutuneet ihmiset ovat kärsineet.
  6. Oma tapa tulkita uskontoa on yksi kaikkein keskeisimpiä asioita hyvinvoinnin kannalta. Kun Lutherin mukaan olemme sekä syntisiä että armahdettuja, voi joku torjua armahduksen ja kieriskellä jopa kuvitelluissa synneissään. Uskonnon tulkinta voi kieroutua pahastikin. Silmät voivat sattua Raamatussa kohtiin, joissa puhutaan ihmisen mahdottomuudesta Jumalan edessä. Tällaiset tulkinnat tuottavat pahaa oloaja ahdistusta.
  7. Kristinuskon tulkinta kietoutuu omiin persoonallisuuden piirteisiin. Pessimistinen mielenlaatu etsii sopivia kohteita omille kielteisille tunnoille, perfektionisti haluaa olla täydellinen ja tuskittelee puutteidensa kanssa, joltakin puuttuu empatiaa niin, että hän ei kykene luontevaan yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Joku kietoutuu aina uusiin ihmisiin ja ideoihin eikä tahdo löytää kestävää pohjaa.

Kaikenlaisia kielteisiä aineksia on meitä vaanimassa. Kun ns. vapaa-ajattelijat eli taistelevat ateistit suorastaan raivoisasti käyvät kristinuskon kimppuun, järjestämme heille paljon hyvää aineistoa. Yhä useammin huomaan miettiväni kristinuskon kauheata historiaa ja meidän yhteistä sokeuttamme. Miten ilosanoma voidaan niin perin pohjin turmella, että sen joutuu sieltä jatkuvasti kuin pihtien avulla poimimaan esiin? Paljon ei lohduta se, että myös ateistit sotkevat asioitaan sen kuin kerkiävät.

Edellä kuvattujen synkkien kuvien pohjalta teen seuraavat johtopäätökset:

  1. Sigmund Freud ja Albert Ellis ovat kuitenkin väärässä siinä, että uskonto on heidän mielestään mielenterveydelle vaaraksi. Tätä tutkimus ei tue. Psyykkisiin häiriöihin uskonnon harjoittamisella tai uskonnollisuudella ei ole suoraa yhteyttä.
  2. Uskonnot tuottavat hyvin harvoin psyskoottisia häiriöitä, esimerkiksi skitsofreniaa. Vaikka uskovien yhteisöt voivat olla skitsofreenisiä, heistä ei kuitenkaan tule skitsofreensiä. Olennaista on biologinen alttius sekä siihen liittyen hyvin traumaattiset kokemukset.
  3. Mikä tahansa pitkäaikainen kiusaaminen tai ahdistaminen tuottaa pahaa oloa, ahdistusta ja masennustakin ja tällaista voidaan myös uskonnon nimissä harjoittaa.
  4. Kristinuskosta on nostettu esiin joitakin sellaisia aineksia, joiden on ajateltu tuottavan ongelmia. Tällainen asia on syyllistäminen ja tuomitseminen. Kuuluisa filosofi ja matemaatikko Bertrand Russell kirjoitti vuonna 1930 kirjan Onnen valloittaminen. Pohdin hänen ajatuksiaan laajasti, koska hänen kirjassaan käsitellään kristinuskon kannalta aivan olennaisia asioita.

Russellin kirjassa on kahdeksan “Onnettomuuden syytä”

  1. Maailmantuska
  2. Kilpailu
  3. Ikävystyminen ja levottomuus
  4. Väsymys
  5. Kateus
  6. Synnintunto
  7. Vainoamisharhat
  8. Yleisen mielipiteen pelko

Russell kirjoittaa näistä osuvasti, paitsi synnintunnosta. Russell esittää oman elämänsä esimerkkinä siitä, miten ihminen voi joutua harhateille. Puritaanisen kasvatuksen saaneena hän piti itseään viheliäisenä olentona, jolla ei ollut muita kuin syntejä, typeryyksiä ja puutteita. Hän piti itseään niin kelvottomana, että harkitsi useaan otteeseen itsemurhaa. Hänen ratkaisunsa oli ateismi, Jumalan kieltäminen. Näin ymmärrämme sen, miksi hän niin rajusti hyökkää synnintunnon kimppuun.

“Kun teihin virittää tunnonvaivaa jokin teko, jota järkenne ei katso vääräksi, tutkikaa tunnonvaivanne syitä ja vakuuttukaa yksityiskohtaisesti niiden järjettömyydestä. Kun typeriä ajatuksia ja tunteita tunkeutuu tietoisuuteenne, kitkekää ne pois juurineen, tutkikaa niitä ja viskatkaa pois. Pohtikaa vakavasti kysymystä, onko nuorille ihmisille annettu moraaliopetus yleensä hyödyllistä. Meidän niin sanotun moraalimme ovat muotoilleet papit ja henkisesti orjuutetut naiset. Jos synnintunto sitten kasvaa voimakkaaksi, kuten toisinaan voi sattua, sitä ei saa käsittää ilmestykseksi eikä kehotukseksi parannukseen, vaan sairaudeksi ja heikkoudeksi, tietysti vain silloin kun se ei johdu teosta, jonka rationaalinen etiikka tuomitsisi. Synnintunnossa on jotakin halventavaa, jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Itsekunnioituksen menettäminen ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään hyvää. Ei ole suinkaan laita niin, että synnintunto johtaisi hyvään elämäntapaan, vaan päinvastoin. Se tekee ihmisen onnettomaksi ja virittää häneen huonommuudentunnetta. Onnettomana hän taipuu vaatimaan liikaa toisilta eikä siitä syystä voi iloita seurustelustaan toisten ihmisten kanssa. Huonommuudentunne saa hänet kantamaan kaunaa niille, jotka näyttävät hänestä paremmilta. Hänen on vaikea ihailla ja helppo kadehtia.

Suurin onnellisuus saavutetaan siten, että opitaan mitä täydellisimmin vallitsemaan omia kykyjä.” Näin siis Bertrand Russell.

Kristittyinä ensimmäinen reaktiomme on, että jopa on filosofin ymmärrys uskon asioista vaatimatonta. Kun tämä ensimmäinen reaktio menee ohitse, alamme häntä ymmärtää. Uskonnollinen kasvatus voi olla tekopyhää, kovaa ja suorastaan tunteetonta. Uskontoa on käytetty paljon ihmisten alistamiseen. Ihmisen omat tarpeet pääsevät uskon alueella helposti esiin. Miten usein Jumalan nimiin on pantu omia itsekkäitä ajatuksia.

Russell oli saanut vaikutteilta psykoanalyysistä, jonka mukaan synnintunto on ahdistuneen yliminän tuotoksia. Synnintunto on yksi oire siitä, että omat vietit eivät ole hallinnassa. Filosofian, psykologian ja psykiatrian viesti on ollut sillä tavoin paradoksaalinen, että toisaalta ihminen on usein nähty järjettömyyteen taipuvana, mutta kuitenkin hänen on mahdollista oman järkensä avulla selviytyä omista tyhmyyksistään. Tähän uskoi Russelkin.

Nykyaikana ei synnintunnosta puhuta näin kriittisesti. Tämä johtuu varmaan siitä, että kirkko pelkää hirveästi moralisointia. Kirkon johtoa edustavat korostavat jatkuvasti sitä, että kirkon ei pidä olla moraalin vartija. Moraalista puhumista pelätään kuin ruttoa. Tämän ymmärtää murheellisen historian pohjalta. Kristilliset kirkot ovat kovin usein asettuneet vahvojen puolelle heikkoja vastaan. Risti on jäänyt jalkapuiden taakse piiloon.

Synnintunnosta ei puhuta kriittisesti senkään vuoksi, että ihmisten omattunnot ovat nykyisin aika väljiä. Ennen ihmiset kiristivät ja ahdistivat sekä itseään että muita, nykyään ei kumpiakaan. Jokainen hoitakoon omat asiansa. Kunhan minä pärjään ja toteutan itseäni. Puhu tässä sitten synnintunnosta. Se on täyttä kaanaan kieltä, eikä tunnu kiinnostavan nykyajan ihmistä.

Silti tänäkin päivänä moni suomalainen tulee aidosti synnintuntoon. Välittämättä Russellista tai muistakaan varoittelijoista. Mitä on tällainen oikea synnintunto? Se on tietoisuutta siitä, että olen tehnyt väärin, olen rikkonut Jumalan tarkoitusta vastaan. Kyseessä voi olla yksittäinen tekokin, mutta ennen muuta kysymys on siitä, että tajuamme oman rakkaudettomuutemme. Kysymys on siitä, että ihminen kokee olevansa vastuussa teoistaan. Juuri vastuusta on kysymys, mikä kovin helposti unohtuu. En voi syyttää ketään muuta, en muiden houkutuksia, en tilannetekijöitä, en vanhempiani, vaan yksinomaan itseäni. Toisin kuin Russell tuntuu ajattelevan, oikean synnintunnon vallassa oleva ihminen ei syyttele muita eikä kysele muiden ihmisten moraalin perään. Hän yksin tekee tiliä Jumalan kanssa. Toisten syntejä ei pyydetä anteeksi. Tämä kokemus on usein kauhistuttava, suorastaan musertava. Voihan olla, että en ole tajunnut omaa vastuutani kaikesta siitä, mitä elämässäni tapahtuu.

Psykiatrin tai psykologin mielestä tässä on suuri vaara, että ihminen juuttuu tällaiseen tilaan ja velloo omaa kurjuuttaan. Pelko ei ole aivan turha, sillä tällaista tapahtuu. Siihen liittyy usein taipumusta itsensä vähättelyyn ja masennukseen. Kuitenkin ajattelen niin, että synnintunto on Pyhän Hengen työtä, jolloin Jumala pitää huolta jatkosta. Mitä voimakkaampi syntisyyden kokemus, sitä voimakkaampi myös se armon kokemus, jonka Pyhä Henki antaa. Jumala armahtaa syntisen ihmisen. Tämä saa aikaan kiitollisuutta ja iloa. Jumala antaa katuvalle anteeksi.

Huomaamme yhä selvemmin, että Russellin näkemys on jonkinlainen irvikuva siitä, mikä on oikeaa synnintuntoa. Synnintunto ei ole jatkuva tila, vaan jotakin, jonka Pyhä Henki herättää ihmisen sydämessä silloin, kun hän on kadottamassa oman vastuunsa. Tekee mieli sanoa, ettei kristillisyyteen kuulu mitään yleistä tilaa, jossa ihminen jatkuvasti valittaisi omaa kurjuuttaan tai vielä vähemmän kyse on tilasta, joka johtaa toisten jatkuvaan syyttelyyn. Jos tällainen tila valtaa, se vaatii sielunhoitoa. Kristityn tulisi olla nöyrä, mutta se on eri asia kuin jatkuva synnintunto. Toki meidän tulee rukoilla, että synnintunnon yhteydessä meille selviäisi se, mitä Jumalan laki meiltä vaatii. Mitä merkitsee lähimmäisen ja Jumalan rakastaminen? Missä meidän tulee tehdä parannusta? Hyvin usein on kyse siitä, että synti on sokeutemme seurausta. Oikea synnintunto ohjaa näkemään tällaisia sokeita pisteitä. Monet näistä sokeista pisteistä liittyvät, kuten Jeesuskin osoittaa, siihen, ettemme tajua lähellä olevien ihmisten tarpeita ja omaa itsekkyyttämme. Synnintunnon ja armon kokemuksen tulisi johtaa siihen, että tajuaisimme jotakin siitä, mitä on anteeksianto. Kun olemme paljon saaneet anteeksi, Pyhä Henki kirkastaa meille anteeksiantoa myös arkielämässä. Anteeksiantamus on rakkauden kulmakivi.

Ihmisen elämässä katkeruus ja syyllisyys niittävät runsasta satoa. Kumpikin vaanii koko ajan vuoroaan. Kun olemme katkeria, syyllisyys lievittyy, koska silloin vastuun voi siirtää muille. Itsensä syylliseksi kokeva taas imuroi kaikki viat päälleen. Katkeruuteen ei enää jää tilaa. Aito vastuunotto vääristyy kummassakin.

Aivan ilmeisesti kristinuskosta voidaan poimia sellaisia aineksia, joihin takertuminen voi aiheuttaa jopa mielenterveyden ongelmia. Kaksi minusta nousee ylitse muiden: Syyllisyyden virittäminen ilman armon julistusta ja vallankäyttö ilman rakkautta.

  1. Uskovat, myös kristityt voivat sortaa eri tavalla ajattelevia ja aiheuttaa heille suurta tuskaa, ei ehkä suoranaisia mielenterveyden ongelmia, mutta paljon ahdistusta ja kärsimystä. Kristityt ovat olleet yleisen moraalin vartijoita ja sen nimissä ovat tehneet tekoja, joita ei voida hyväksyä. Toiseksi he ovat tuominneet eri lailla uskovia kadotukseen ja ovat heitä vainnonneet.
  2. Uskovien yhteisöt voivat olla aivan käsittämättömän julmia. Normit ovat tiukkoja, oppi kaiken keskipiste, sanalla lyödään ihmistä surutta päähän. Vain me pelastumme ja toiset joutuvat kadotukseen. Heikkoja käytetään hyväksi ja heiltä vaaditaan julkisia tunnustuksia. Joukosta erotettuja ei tunneta ja heihin suhtaudutaan rakkaudettomasti. Ongelmia peitellään ja valtaa käytetään surutta. Tämä jos mikä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Tämän uskon aiheuttavan myös varsinaisia mielenterveydellisiä ongelmia.
  3. Hengellisiltä auktoriteeteilta puuttuu usein itsetiedostusta. Vahva tietoisuus tehtävästä antaa luvan tehdä melkein mitä tahansa. Omat viatkin ovat Pyhän Hengen palveluksessa. Tärkeän asian nimissä empatia katoaa ja muiden pitäisi uskoa samalla tavalla. Tämä asenne voi aiheuttaa ahdistusta. Tietenkin on olemassa myös paljon myönteisiä auktoriteetteja, sillä muuten olisimme hukassa.
  4. Luultavasti jokainen meistä takertuu aika ajoin ankariin kohtiin Raamatussa – ja niin pitääkin tarttua – mutta jotkut juuttuvat niihin. Silmät hyppivät lohdullisten paikkojen yli. Tässä vaikutusten suunta on kuitenkin se, että jo ennestään synkkä mieli hakee synkkiä kohtia ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että asiat ovat huonosti.
  5. Myös psyykooseille taipuva rakenne voi ottaa aineksia uskonnosta. Etenkin uskonnollisissa kulttuureissa on aina sairaaloiden osastoilla Neitsyt Marioita ja Jeesuksia. Harhat eivät yleensä aiheudu uskonnosta vaan ottavat uskonnollista ainesta itseensä. Nykyisin sairaaloiden osastoilla ei juuri ole uskonnollisia merkkihenkilöitä.
  6. Kun uskontoa ja hyvinvointia tutkitaan laajemmin, esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. Nyt tulemme myönteisiin asioihin. Uskovaiset ovat terveempiä, elävät pitempään, he ovat keskimäärin tyytyväisempiä elämäänsä kuin ne, joille uskonnolla ei ole merkitystä. Yksilön elämässä uskonto auttaa selviytymään kriiseistä ja vaikeista asioista.
  7. Spirituaaliset ja hengelliset persoonalliset pyrkimykset ovat Robert Emmonsin tutkimusten mukaan yhtedessä hyvinvointiin. Monet muut pyrkimykset, kuten vaikkapa materialismi sen sijaan heikentävät hyvinvointia.
  8. Unohtaa ei pidä uskonnollisuuden yhteyksiä itsensä hillitsemiseen ja auttamiseen. Otetaan mikä tahansa hengellinen tilaisuus ja minkäänlaisia järjestyshäiriöitä ei ole. Ns. maallisten tilaisuuksien jälkeen juopuneita ja kaiken maailman häiriöitä on yllin kyllin. Erään tällaisen tapahtuman jälkeen autoni katolla oli kävelty ja antenni katkaistu. Auttamiseen vaikuttaa suuresti persoonallinen taipumus, mutta ainakin kukkaronsa nyörejä uskovaiset avaavat selvästi muita paremmin. Uskovaisia kuitenkin vaanii tuo Laupiaassa samarialaisessa kuvattu ohikävelmisen vaara.

Kun kristinuskon ydintä on Jumalan osoittama rakkaus ihmistä kohtaan, mikä näkyy Jeesuksen elämässä, voisi odottaa, että me huolehtisimme muiden hyvinvoinnista vaikka oman itsemme suhteen olisimme välinpitämättömiä. Emme olisi kuin vanhan kaskun suutari, jonka lapsilla ei ollut kenkiä. Ehkä tuo suutari laittoi itselleen hyvät kengät, mene ja tiedä. Epäilen sitäkin. Mitä meidän pitäisi tehdä sekä oman hyvinvointimme että muiden hyvinvoinnin eteen? Muutamia askeleita koetan tarjoilla.

  1. Koetetaan muistaa, että oma vastahakoisuus ei vie meitä Jumalan armon piiristä pois. Jumala ei mittaa uskon määrää ja punnitse meitä sen mukaan. Jos näin olisi, olisimme kaikki hukassa. Voihan täällä joku uskon sankari olla, mutta ylihuomenna olet uskon kerjäläinen.
  2. Varotaan myös toisten uskon arviointia. On suuri houkutus toimita toisia pelastukseen ja toisia kadotukseen tai ainakin esittää suuria epäilyksiä toisten uskon laadusta. Toki pitää huolehtia toisten tilasta, mutta ymmärtäen ja tukea antaen.
  3. Raamatun kuvauksia uskovien sokeudesta ei pidä sivuuttaa, vaan ne on tarkoitettu meille kaikille. Tarkastelemme maailmaa oman minämme kautta emmekä osaa asettua toisen asemaan. Kaipaamme välineitä, joilla itsetiedostuksemme voi parantua.
  4. Kartetaan kuppikuntaisuutta ja muiden porukoiden arvostelua. Kaikkea erilaista ei pidä ymmärtää. Jos joku pitää vain omaa joukkoa pelastettuna, on tähän syytä puuttua vakavasti. Olen tässä niin ankara, että kirkkomme johdon pitäisi puuttua tällaisiin puheisiin. Ne ovat hyvin loukkaavia.
  5. Raamatulla lyömistä, erityisesti irrallisten lauseiden heittelyä pitää karttaa. On helppo olla oikeassa, kun on Raamatusta löytänyt jonkin lauseen, millä voi kovuuttaan perustella.
  6. Puolustetaan rohkeasti niitä, jotka eivät tule oikein kohdelluiksi. Tämä koskee sekä hengellisiä yhteisöjä että niiden ulkopuolista elämää. Kritityn ehdoton velvollisuus on edistää oikeudenmukaisuutta rakkauden hengessä.
  7. Jos joukkoomme joku uskalias sielu uskaltautuu, hänet pitää ottaa avosylin vastaan. Hänen pitää kokea itsensä tervetulleeksi. En usko, että uskonnolliset ryhmät ovat niin suljettuja kuin usein väitetään.
  8. Jaetaan ilot ja surut. Tiedän, että tällaisia ihmisiä on keskuudessamme paljon, mutta aina on varaa parantaa. Onneksi auttamisen mieltä on paljon.
  9. Muistetaan, että anteeksi pyytäminen on arkielämässä mahtava ase. Sen avulla voidaan taas aloittaa alusta ja tehdä parannusta.
  10. Uskon alueella ei tarvitse päteä. Aina on lupa roikkua joukon jatkona. Saamme uskoa itsemme Jumalan lapsiksi silloinkin, kun epäilyt valtaavat mielen emmekä jaksa täyttää kuvitellun hengellisyyden mittoja.

Palaan lopuksi siihen, että sanoma Kristuksesta on upea asia, kunhan vain tavoitamme oikean rakkauden hengen.