Narsismi ja kulttuuri

Narsismissa on kyse hyvin moniulotteisesta asiasta. Ilmiö on tunnistettu jo antiikissa (Narkissos-myytti) ja tietenkin myös Raamatussa. Traditionaalinen yhteisöllinen kulttuuri ei anna mahdollisuuksia kovin korostuneelle itsekkyydelle, joten se ei samalla tavalla nouse esiin. Kun sitten ihmiset asettuivat paikoilleen ja syntyi heimokulttuureita ja lopulta valtioita, ihmisten eriarvoisuus näkyi siinä, että kuninkaat ja aateliset olivat todellisia narsisteja. He tekivät mitä tahtoivat, sillä ainoastaan muut aateliset saattoivat heitä rajoittaa.

Yksilökeskeisyyden vähitellen lisääntyessä myös narsistisen käyttäytymisen mahdollisuus kasvoi. Aluksi tilaa oli lähinnä vain miehille, vähitellen sekä miehille että naisille – ja lapsille. Nykyajan kulttuuri toisaalta kannustaa hallintaan, itsensä esiin tuomiseen ja jopa aggressiivisuuteen, mutta toisaalta kauhistellaan niitä ihmisiä, jotka näitä ohjeita toteuttavat. Mitä enemmän yksilö vahvistuu – missä tietenkin on paljon hyvää – sitä enemmän myös yksilöitten mahdollisuus ”toteuttaa itseään” lisääntyy. Ei ole sukuja tai yhteisöjä rajoja asettamassa. Työelämässäkin rajat ja rajoitukset ovat usein kovin heikkoja. Myös työyhteisöissä arvostetaan narsistisia taipumuksia. Sosiaalipsykologisten tutkimusten mukaan narsistisia taipumuksia omaavat valitaan pienryhmien vetäjiksi. Pienet perheet ja puolisot joutuvat yksin selviytymään niin tästä kuin monesta muustakin ongelmasta.

Suuri ongelma on se, että narsisti kykenee antamaan juuri sellaisen kuvan itsestään, mitä kulttuuri arvostaa. Hän saa paljon myönteistä palautetta rohkeudestaan, aktiivisuudestaan ja ”johtamiskyvystään”.

Merkittävä kulttuuriin liittyvä ongelma on myös se, että tällaisia persoonallisuuden luonnollisia äärimuotoja on alettu pitää häiriöinä. Se tarjoaa alibin, jonka taakse voi paeta silloin, kun mitään muuta keinoa ei enää ole tarjolla. Kyse on kuitenkin persoonallisuuteen liittyvästä elämänfilosofiasta, jota hallitsee itsekkyys ja oman edun tavoittelu. Meissä kaikissa on tähän taipumusta, mutta useimmat oppivat sen hallitsemaan. Emmehän me tunnista monia muitakaan persoonallisuuden piirteitä. Hallitsevaa käyttäytymistä on vaikeampi tunnistaa kuin alistuvaa. Alistuvat joutuvat kärsimään, minkä he aivan varmasti huomaavat.

Minusta moraalinen näkökulma pitäisi ehdottomasti säilyttää, mikä vesittyy sairaus- tai häiriötulkinnan yhteydessä. Kyse on suoraan sanoen siitä, että jotkut ihmiset ovat häikäilemättömiä, ilkeitä ja itsekkäitä, mitä ei koskaan saisi sivuuttaa.

Miksi tarvitaan tällainen narsisminimike ikään kuin selittämään ihmisten ilkeitä ja inhottavia tekoja? Kun ihminen on aikansa ollut ilkeä ja siitä on kärsitty, sittenkö vasta siihen voidaan jotenkin puuttua, kun diagnoosi on annettu? Tavallisesti silloin ollaan myöhässä. Kun motivaatio muutokseen puuttuu, hoitokaan ei tahdo purra.

On aivan ymmärrettävää, että narsisti ei näe omaa käyttäytymistään samalla tavalla kuin muut (=tiedosta tilannettaan), koska hän on sen avulla kyennyt alistamaan muita ihmisiä. Miksi hän luopuisi tuloksia tuottavasta toiminnastaan? Jos hän ajautuu lopulta umpikujaan, silloin on aivan luonnollista tehdä tulkinta, että muut ovat häntä vastaan.

Olisi ihmeellistä, jos narsistinen kulttuuri ei tuottaisi narsisteja. Persoonallista alttiutta siihen on riittävästi olemassa.

Kristinuskon vastuu pahuudesta

Vapaa-ajattelija Veli-Pekka Tynkkynen esitti kirjoituksessaan (Aamulehti 13.8.), että Raamatun kirjoitukset ruokkivat viha-ajattelua, joka puolestaan johtaa monenlaisiin pahoihin tekoihin. Siitä tuoreena esimerkkinä on Breivikin murhaisku Norjassa. Kirjoitus antoi yksipuolisen kuvan kristinuskosta.

Kristiuskon moraali rakentuu Jeesuksen opetukselle, jolle oli ominaista vihan torjuminen ja ihmisten keskinäisen rakkauden korostaminen. Tynkkynen varmasti tietää tämän, mutta silti hän haluaa antaa kuvan, jonka mukaan Vanhassa testamentissa kuvattu juutalaisten historia ja opetukset olisivat edelleen nykypäivän kristittyjen keskeinen ohjenuora.

Länsimainen moraali rakentuu suurelta osin kristinuskolle. Olen ymmärtänyt niin, että vapaa-ajattelijat ainakin pääosin ajattelevat moraalisisista kysymyksistä samoin kuin suomalaiset kristityt. Ateismihan on moraalisesti tyhjää, sillä kyse on Jumalan olemassaolon kieltämisestä. Moraali on saatava jostakin muualta. Kyse on vaikeasta asiasta. Ateistinen kulttuurintutkija Edward Slingerland on todennut, että vaikka kuinka korostettaisiin rationaalisuutta ja tieteellisyyttä, moraaliset arvot eivät perustu tieteeseen. ”Ihmisten oikeudet ovat minulle yhtä merkillisiä kuin pyhä kolminaisuus. Kyseessä ei ole empiirinen asia … se on puhtaasti metafyysinen asia.”

Ateistinen psykologi Steven Pinker viittasi materialismin ongelmiin todetessaan, että ”joko heitämme moraalin syrjään epätieteellisenä taikauskona tai me löydämme keinon sovittaa yhteen kausaalisuus (geneettinen tai jokin muu) vastuun ja vapaan tahdon kanssa”. Jos ateismiin liittyy tiukkaa materialismia, moraalinen närkästyneisyys tuntuu oudolta. Kaikki on tapahtunut niin kuin on pitänyt tapahtua.

Kristittynä en ole yhtään sen enempää tai vähempää vastuussa kristinuskon nimissä tehdyistä pahoista teoista kuin Tynkkynen on vastuussa Leninin, Stalinin, Maon ja monien muiden vakaumuksellisten ateistien kammottavista teoista. Maon Punainen kirja oli miljoonille kiinalaisille Raamatun veroinen kirja.

Jos nämä henkilöt eivät olleet oikeita ateisteja, keitä he sitten olivat? Yhtä lailla kristityillä on oikeus sanoa, että Breivik tai kuka tahansa hirmutekoihin syyllistynyt ei ole oikea kristitty. Joko uskomme ihmisten omaan tunnustukseen tai sitten emme. Minun mielestäni murhiin syyllistynyt henkilö ei ole oikea kristitty, vaikka hän itse niin sanoisi. Onkohan kukaan kristityksi itseään nimittävä lopulta oikea kristitty tekojensa perusteella?

Ateistien näkemykset elämästä, moraalista ja uskonnosta ovat aivan yhtä kirjavia kuin uskovaistenkin. Monet heistä häpeävät uskonnonvastaisten ateistien kirjoituksia ja suhtautuvat uskontoihin arvostavasti.

Miten Tynkkynen suhtautuu seuraaviin tunnettujen ateistien kirjoituksiin ja puheenvuoroihin? Eivätkö ne edusta vihapuhetta?

Jotkut väitteet ovat niin vaarallisia, että voi jopa olla eettistä tappaa ihmisiä, jotka uskovat niihin – – Jotkut uskomukset asettavat niihin uskovat kaikkien rauhanomaisten vaikutuskeinojen ulkopuolelle. (Sam Harris).

Uskonto herättää minussa samanlaisia tunteita kuin häkissä kiertävä leijona. Leijona on kaunis, mutta vaarallinen. Jos se liikkuu vapaana, se tappaa minut. Turvallisuus vaatii, että uskonnot laitetaan häkkeihin. (Daniel Dennett).

On mahdotonta kuvitella maailmaa ilman uskontoja. Ne ovat kannattaneet ja vahvistaneet moraalia hyvin monenlaisissa olosuhteissa. Vallanpitäjät ovat käyttäneet uskontoja hyväkseen. Kristityt eivät ole eläneet uskontonsa opetuksen mukaan ja ovat monista asioista eri mieltä. Silti kristinuskon avulla moraali on ainakin pääosin sisäistetty. Mikä muu uskomusjärjestelmä sen voisi tehdä yhtä hyvin tai jopa paremmin? Länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtyneet yhä enemmän lakien avulla tapahtuvaan ulkoiseen kontrolliin, joka monien mielestä toimii kovin puutteellisesti. Jos kristinuskoon perustuva moraali tulevaisuudessa jää sisäistämättä, mikä sen korvaa? Luja usko ihmisoikeuksiin ei riitä moraalin perustaksi. Eikä usko ihmisen luontaiseen hyvyyteen.

Markku Ojanen
Psykologian professori (emeritus)
Lempäälä

Mitä kirkon pitäisi tehdä?

Tampereen City-lehdessä 24/07 oli juttu pastori Juha Pettersonista, jolla on ns. liberalistisia ajatuksia Raamatusta, homoista ja taivaaseen pääsystä. Tämän pastorin mukaan ”uskonnon tehtävä on auttaa ymmärtämään”. Näitä mielipiteitä lehden päätoimittaja kiittelee. ”Miksi maltilliset ja modernit eivät juuri koskaan pääse ääneen, kun usko puhuu”. ”Jos Juha Pettersonin ja Antti ’Kaikki pääsevät taivaaseen’ Kylliäisen kaltaisia pappeja näkyisi julkisuudessa enemmän, ei kirkonkaan ehkä tarvitsisi käydä massiivista imagokampanjaa, jotta se löytäisi kadonneet lampaansa. Öh jäsenensä. Ehkä pelkkä hyvä sanoma riittäisi.”

Konservatiivien mukaan tällä linjalla menetetään loputkin kannattajista. Vain pitämällä tiukasti kiinni alkuperäisestä, Raamatun mukaisesta opista ilosanoma voi säilyä. Kirkon kato johtuu siitä, että juuri nuo Kylliäisen kaltaiset papit ovat päässeet esille ja vesittävät puhtaan opin. Kristinuskon tehtävä ei ole epämääräinen ”ymmärtäminen”, vaan kertoa synnistä, pelastuksesta ja armosta. Se on opetusta, joka oikein saarnattuna panee ihmisen nöyrtymään ja katumaan. Terapeutit silittäköön ihmisten päitä; se ei ole kristinuskon tehtävä.

Kummankin leirin diagnoosi on tilanteesta on pääosin oikea. Väki vähenee kovaa vauhtia. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kirkkoon kuuluu kenties vain puolet suomalaisista. Onko tämä hyvä vai huono asia onkin jo toinen juttu.

Kumpi on oikeassa? Epäilen, ettei kumpikaan. Parhaiten menestyvät ne kristinuskon suunnat, jotka eivät kuulu kumpaankaan leiriin. Näitä on vaikea sijoittaa millekkään konservatiivisuus-liberaalisuus -jatkumolle. Jos he korostavat oppia – mitä he eivät yleensä tee – se kallistuu jossain määrin konservatiiviselle puolelle, mutta heidän toimintatapansa ovat hyvin liberaaleja. He eivät ole sidottuja traditioihin tai tuttuihin keinoihin. Niiden piirissä korostuvat myönteiset tunteet, joita konservatiivit ovat aina pelänneet.

Tulisivatko muodollisesti kirkkoon kuuluvat tai jopa kirkon ulkopuolella olevat mukaan sankoin joukoin, jos kirkko siunaisi homot ja julistaisi, että kaikki pääsevät taivaaseen? Ei sillä olisi suurta merkitystä. Paitsi tietenkin homoille ja lesboille. En usko, että liberaalitkaan hyväksyvät kirkon, joka hyväksyy ja siunaa aivan kaiken. Paul Tillichin mukaan kristinuskon keskeinen viesti oli ”olet hyväksytty”. Riittääkö tämä sanomaksi? Tämä voi koskettaa niitä, jotka eivät hyväksy itseään. Heitä on tutkimusten mukaan noin 15-20% väestöstä. Muille tämä antaisi pientä lisävahvistusta, ei juuri muuta.

Mihin kirkon tulisi vetää rajoja? Saako kirkko ottaa moraalista kantaa? Tämä on vaikea kysymys myös konservatiiveille, jotka ole olleet moraalin suhteen johdonmukaisia. Kysymys on uskonnon tehtävästä. Se ei voi olla vain ymmärtämistä tai hyväksymistä eikä moralisointia, huomion kiinnittamistä ihmisten tekemisiin. Uskonto on parhaimmillaan hyvin kokonaisvaltainen asia ja koskettaa ihmisen sisintä niin, että hänen tunteensa liikahtavat muulloinkin kuin jouluaaton hartaudessa.

Uskonnon tulee ensinnäkin vastata ihmiselämän tärkeimpiin kysymyksiin, jotta sillä olisi ihmiselle merkitystä. Toiseksi uskonnon tulee antaa arkiseen elämään sellaisia suuntaviittoja, jotka tuntuvat oikeilta. Nämä ovat mielestäni kaksi tärkeintä asiaa, mutta toki niiden lisäksi uskonnot voivat antaa elämyksiä ja ystäviä sekä tarjota mielekästä tekemistä. Ennen uskonto oli osa yhtenäiskulttuuria, jonka olemassaoloa oli mahdotonta väistää. Näin on edelleen monissa kulttuureissa. Uskonto suorastaan tunkee jokaisen elämään.

Mitä tapahtuu jos ihmiset eivät välitä tai ymmärrä kysyä tai kokevat saavansa vastauksia jostakin muualta? Entä jos he eivät kaipaa mitään ulkopuolelta tulevia periaatteita, koska tietävät mitä tahtovat ja uskovat hallitsevansa elämää? Mitä suurimmassa määrin kumpikin näyttää toteutuvan nykyaikana. Kysymys ei ole siitä, että esimerkiksi tiede vastaisi noihin suuriin kysymyksiin, vaan koska elämän arvoituksellisuuden kokemus on koko ajan heikentynyt. Tiede ja tekniikka antavat vaikutelman ikään kuin selityksiä olisi saatu, vaikka todellisuudessa tiede on suurten kysymysten äärellä yhtä avuton kuin ennenkin.

Nykyajan yhteiskunnassa turvallisuus on koko ajan lisääntynyt, vaikka joskus muuta väitetään. Yksilökeskeisyys ja omaehtoisuuden kokemus ovat samoin vahvistuneet. Nämä eivät ole traditionaalisia, konservatiivisia uskontoja vahvistavia kehityslinjoja, vaan ne ruokkivat yksilöllistä kokemusten ja vastausen etsintää. Kyselyjen mukaan kohta lähes puolet suomalaisista uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa, vaan omalla tavallaan, mitä se sitten tarkoittaakin. Turvattomuus ja elämän epävarmuus ruokkivat uskonnollisuutta ja yhteisöllinen kulttuuri vahvistaa sitä.

Tätä taustaa vasten liberaalilla uskonnollisuudella ei ole paljon mitään tarjottavaa, ei ainakaan mitään sellaista, mitä ei nykyajan kaikkialle laajeneva terapiakulttuuri tarjoaisi. Mikä siis olisi sitä liberaalin uskonnollisuuden hyvää sanomaa? Ihmiset ovat kaikki Jumalan lapsia ihan siitä riippumatta, millaisia ovat ja mitä tekevät. Jumala rakastaa kaikkia ja hyväksyy jokaisen ilman ehtoja. Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta siinä kaikki.

Konservatiivit, ne ns. fundamentalistit puhuvat yhä Jeesuksen veren kautta tapahtuvasta sovituksesta. He rohkenevat puhua jopa synnistä ja kadotuksen mahdollisuudesta. Tällainen ei kosketa ihmistä, joka elää turvallista elämää ja uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä. Vain jos tuo turvallisuus syystä tai toisesta pettää tai omat pahat teot alkavat painaa, tuo merkillinen viesti voi puhutella. Kun evankeliumi sattuu otolliseen hetkeen, se voi kouraista syvältä eikä juuri mikään sen jälkeen ole aivan entisellään. Tällaista tulee tulevaisuudessakin tapahtumaan, mutta silloin puhutaan melko pienestä joukosta ihmisiä.

Kristinusko voi näiden lisäksi tarjota muitakin avoimia teitä, joista yksi perustuu kolmanteen tiehen, jota on tapana nimittää karismaattisuudeksi. Siinä on sekä uutta että vanhaa niin, että voidaan puhua aivan uudesta mahdollisuudesta.

On vielä neljäskin tie. Kristinusko voi ajaa aidosti heikompien veljien ja sisarten asiaa ja voi siten olla esikuvana lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa. Tällaisella on maailmassa aina tilaa eikä se kysy uskon perusteita, vaan haluaa tehdä työtä kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat auttaa ja puolustaa sorrettuja ja kärsiviä ihmisiä.

Eikö Raamatusta olekaan elämän ohjeeksi?

Hämmästyneenä luin Lauri Thurénin kirja-arvostelusta (Sana 13/14), että teologian emeritusprofessori Heikki Räisäsen mukaan “Raamattua ei voi käyttää ohjeena opissa eikä elämässä ainakaan tosissaan”. Psykologian professorille Raamattu kyllä käy elämän ohjeeksi. Mistä sitä sitten pitäisi ottaa oppia, sillä tieteestä ei saa paljonkaan apua. Esimerkkinä hyvästä opetuksesta käy vaikkapa Paavalin kuvaus rakkaudesta. Ainakaan psykologit eivät kykene parempaan opetukseen.

On ollut jännittävää havaita, että monet nykyajan monet tunnetut psykologit, kuten esimerkiksi Martin Seligman, C.R. Snyder, Jonathan Haidt, Robert Emmons ja Christopher Peterson ajattelevat toisin kuin Räisänen. Heidän mielestään Raamattu ja muidenkin uskontojen pyhät kirjat kertovat niistä elämää kannattavista hyveistä, joiden varassa ihmiset ovat selviytyneet ja joita he edelleen tarvitsevat. Nämä psykologit eivät toki ajattele, että Raamattu antaisi konkreettisia ohjeita jokaisen tilanteen varalle, mutta esimerkiksi Martin Seligmanin johtama työryhmä on etsinyt luonteen vahvuuksia ja hyveitä käymällä laajasti läpi sekä filosofista että teologista kirjallisuutta. Vaikka hyveiden tulkinta vaihtelee jonkin verran eri kulttuureissa, niiden uskotaan pätevän kaikkialla maailmassa. Hyveet ovat seuraavia:

  • Viisaus ja tieto: uteliaisuus, tiedonhalu, sosiaalinen älykkyys ja arviointikyky.
  • Rohkeus: kyseessä voi olla suoranainen sankaruus tai sitkeys ja päättäväisyys.
  • Huumaanius ja rakkaus: lempeys, halu huolehtia muista ja tehdä työtä heidän hyväkseen.
  • Oikeudenmukaisuus: arkielämässä tämä tarkoittaa reiluutta, halua toimia tasa-arvoisesti kaikkia kohtaan.
  • Itsehillintä: kohtuullisuus, muiden huomioiminen ja parhaimmillaan aito nöyryys.
  • Transendessi: henkisyys, hengellisyys, spirituaalisuus; toiveikkuus, anteeksiantavaisuus, kiitollisuus, innostus ja huumorintaju.

Näissä ei ole mitään sellaista, mikä ei tulisi myös Raamatussa esiin. Nuo edellä luetellut psykologit eivät ole mitään naiiveja lapsenuskoisia ihmisiä, vaan useimmat ovat joko agnostikkoja tai ateisteja.

Eikö oikeudenmukaisuus ole jotakin, jonka arkielämässä voi tunnistaa, samoin lempeys? Oleellinen osa minun uskoani on pyrkiä noudattamaan noita edellä lueteltuja hyveitä siinä määrin kuin kykenen.

On vallan mahdollista, että teen vääryyttä Räisäsen ajatuksille, mutta Thurénin arvostelu antaa mahdollisuuden avata keskustelua tästä teemasta. Ajatellaanko teologiassa yleisesti niin, että Raamatusta ei ole elämän ohjeeksi vai onko tämä vain yhden teologin näkemys? Kuten edellä kuvasin, monet psykologit ajattelevat asiasta nykyisin toisin kuin vaikkapa Sigmund Freud viime vuosisadan alkupuoliskolla.

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II (2000)

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s.
ISBN 951-619-318-8

Mistä löytyvät hyvän elämän rakennusaineet? Vastoin yleistä ajattelua minäkeskeinen itsekkyys ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan lähimmäisestä välittäminen.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että lapsuus, koti ja kasvatus ovat tärkeitä, mutta niihin sisältyvistä puutteista ja traumoistakin huolimatta hyvä elämä voidaan löytää. Miehen ja naisen erilaisuudessakin voidaan syventää vuorovaikutusta.

Ihminen ei voi kokonaisvaltaisesti hyvin, jos hengellinen hoito on unohdettu psyykkisen ja fyysisen kustannuksella. Hyvän elämän perusta on löydettävissä Raamatusta, ja mikä mielenkiintoista, myös psykologian alalla tehdyt tutkimukset tukevat tämänsuuntaista ajattelua.

Kirja muodostaa kokonaisuuden aiemmin julkaistun teoksen Terapia ja sielunhoito kanssa.

Hyvään elämään. Terapia ja sielunhoito II. 2000. Helsinki: Uusi Tie. 370s. (1832 latausta)

Etu- ja takakansi, kolmen sivun sisällysluettelo.