Emeritusprofessori Markku Ojanen on julkaissut yli neljäkymmenvuotisen kirjailijauransa aikana teoksen muutamin poikkeuksin lähes joka vuosi, monina vuosina jopa enemmän kuin yhden. E. E. Anttisen kanssa kirjoitettu Sopimusvuoren terapeuttiset yhteisöt julkaistiin vuonna 1984, ja tämän jälkeen teoksia on kertynyt tasaisen varmasti eri kustantajien julkaisemina.
Markku on uuden kirjansa tiimoilta Yle Radio 1:n Kulttuuriykkönen -ohjelmassa 18.12. klo 15:00. Otsikolla “Sinulle puhutaan roskaa, ja sinä haluat uskoa” keskustelemassa myös Tuula Visa ja Ville Similä.
Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi kahdeksatta kertaa peräkkäin.
Suomalaiset ottivat tiedon vastaan epäillen ja kyseenalaistivat onnellisuutta.
Onnellisuustutkija Markku Ojasen mukaan suomalaisilla on tapana vähätellä itseään, mikä selittää osin epäilevää reaktiota.
Ojasen mukaan Suomen korkea sijoitus selittyy muun muassa demokraattisella hyvinvointivaltiolla, vähäisellä korruptiolla ja keskinäisellä luottamuksella.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Eikö ole ihmeellistä, että samalla kun yhteisöllisyys on heikentynyt, meistä on tullut empaattisempia? Tämän voi kiistää tämän hetken kauheuksien vuoksi, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että parin sadan vuoden aikana meistä on tullut empaattisempia. Luin pari vuotta sitten kuvauksen eräästä 1700-luvun taistelusta. (Saattoi olla Pultavan taistelu.) Nuo entisajan taistelut olivat kauheita, sillä jopa puolet sotilaista saattoi menehtyä. Kirjan kirjoittaja kuvasi, kuinka aateliset sodanjohtajat joivat yhdessä maljoja hyvän taistelun ja hävinneiden kunniaksi. Samalla kentällä valitti tuskissaan satoja, kenties tuhansia haavoittuneita, joista kukaan ei välittänyt.
Minuuden tiedostamisen myötä myös tavallisen ihmisen arvo on noussut niissä maissa, joissa eletään yksilökeskeisissä, demokraattisissa kulttuureissa. Minuus on tuonut mukanaan universalistisen näkemyksen vahvistumisen: ihmiset ovat kaikkialla yhtä arvokkaita, vaikka heidän sosiaaliset ja taloudelliset asemansa olisivat erilaisia.
Empatia on niin arvokas asia, että sitä ei ole koskaan liikaa. Miten sitä voidaan kehittää?
Enää tätä hienoa tulosta ei ihmetellä yhtä paljon kuin ensimmäisillä tutkimuskerroilla, mutta edelleen moni suhtautuu siihen epäluuloisesti. Vaikka itse olisi onnellinen, koko kansa ei voi olla noin onnellista. Eikä tietysti olekaan, sillä noin 10 prosenttia ilmoittautuu onnettomaksi tällaisissa kyselyissä. Tämä pessimismi muiden ihmisten onnellisuuden suhteen tuli esiin pari vuotta sitten Vaasassa tekemässäni kyselyssä. Kun osallistujia pyydettiin arvioimaan vaasalaisten onnellisuutta, siitä saatiin keskimäärin selvästi matalampi kuin oman onnellisuuden arvioista. Onko meillä tarve olla onnellisempia kuin naapurimme?
Toinen epäluuloisuutta synnyttävä tekijä ovat suomalaisten ongelmat. Kuinka kansa, johon kuuluvilla on niin paljon alkoholiongelmia, masennusta, ahdistusta, väkivaltaa ja sairauksia voi nousta ykköseksi onnellisuuden vertailuissa? Tämä on hyvä kysymys, jota itsekin ihmettelen. Helposti unohtuu, että näitä elämisen ongelmia on muissa maissa vielä enemmän ja sen päälle tulevat huonon hallinnon ja köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Toiseksi aliarvioimme ihmisten kestävyyttä ja sopeutumiskykyä. Esimerkiksi menetyksiin ja sairauksiin sopeudutaan odotettua paremmin.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Olemme monessa suhteessa erilaisia. Kovaluontoisen ihmisen on vaikea ymmärtää herkkiä ja herkän kovaluontoisia. Vastuuttoman on vaikea ymmärtää vastuuntuntoista ja päinvastoin. Ymmärtääkö rauhallinen, tasapainoinen ihminen ahdistunutta, levotonta, pelokasta ihmistä? Tai epäitsekäs itsekästä? Ahdistunut ei käsitä, miksi on ihmisiä, jotka ovat aina rauhallisia ja tyytyväisiä. Minun on vaikea ymmärtää vaihtelunhaluisia ihmisiä, koska pidän tutusta, turvallisesta ja tavallisesta. En hyvästä maksustakaan haluaisi lähteä maailmanympärimatkalle. Koska olen tutkinut persoonallisuuteen liittyviä kysymyksiä, ymmärrän ekstroverttejä, vaikka olen introvertti. Minusta kuitenkin tuntuu, että ekstrovertit eivät ymmärrä introvertteja. He kysyvät, miksi on ihmisiä, jotka eivät halua tutustua uusiin ihmisiin? Miksi joku, kuten minä, sanoo kärsivänsä cocktail-tilaisuuksissa?
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Psykopatiaa, narsismia, ujoutta ja surua on alettu diagnosoida sairaudeksi. Laitan siis pääni pölkylle, kun arvostelen psyykkisten ongelmien diagnostiikkaa. Onhan useimpien psykiatrien reaktio se, että juuri diagnoosien avulla hoitoa voidaan suunnitella. Myönnän tämän näkemyksen oikeaksi, jos vain diagnostiikka olisi järkevää ja toimivaa – ja kohtuullista.
Auttaako nykyinen diagnoosijärjestelmä aidosti ongelmien ratkomisessa tai hoidossa? Yhteiskunnassa on monenlaisia ongelmia. Huomattava osa niistä liittyy tavalla tai toisella omaan persoonallisuuteen. Tarjolla on sadoittain sanoja, joilla kuvataan ihmisten häiriöitä, vaivoja ja puutteita. Jossakin historian vaiheessa syntyi ajatus, että huomattavaa osaa näistä oikuista voidaan nimittää sairauksiksi. Syntyi massiivinen diagnostinen järjestelmä, joista tunnetuin on Yhdysvalloissa kehitetty DSM-systeemi (Diagnostic and Statistical Manual).
Onko tämä luokittelu järkevää? Entä jos kyse on aivan luonnollisesta ihmisten erilaisuudesta? Miksi joitakin ominaisuuksia tai toimintoja nimitetään sairauksiksi ja toisia yhä pidetään ihmisten erilaisuutena? Arkihavainnot ja tutkimukset osoittavat, että ihmiset eroavat suuresti esimerkiksi ahdistuneisuuden suhteen. Suurehkossa joukossa on paljon niitä, jotka hädin tuskin tunnistavat tällaisen kokemuksen, mutta myös niitä, jotka kokevat sen tuskallisena.
Kun tehdään laajoja väestötutkimuksia, ahdistuneisuuden jakautuma on hyvin säännöllinen. Siitä on vaikea löytää mitään sellaista kohtaa, josta sairaus (tai häiriö) alkaisi. Raja on mielivaltainen, joten sitä voidaan nostaa tai laskea. Katkaisukohdasta riippuen saadaan paljon, melko paljon tai vähän ahdistushäiriöstä kärsiviä ihmisiä. Vielä vaikeampi on vetää raja patologisen, sairaudenkaltaisen vastuuttomuuden ja ”normaalin” vastuuttomuuden välille.
Sairauden puolesta puhuu se, että kärsiviä ihmisiä pitää auttaa ja että häiritseviä ihmisiä pitää saattaa oikeille raiteille. Jos voimakas ahdistus on vain normaalia vaihtelua, silloin tällainen ihminen ei todennäköisesti saisi apua. Ahdistuksen osalta tässä vastaväitteessä on järkeä, mutta vastuuttomuuden osalta ei niinkään. Vastuuttomuus on moraalisesti väärin, joten siihen tulee puuttua kulttuurin omin keinoin. Nimittäminen sairaudeksi vaikeuttaa puuttumista, koska se antaa vastuuttomalle alibin olla sellainen kuin on.
Kirjoitussarjassa kuvataan psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä miksi-alkuisilla otsakkeilla. Tavoitteena on laatia joka viikko yksi tällainen kirjoitus. Koska miksi on vaativa sana, muistutan, että tiede ei tarjoa lopullisia vastauksia. Kirjoitukseni perustuvat tämän hetken tietämykseen. Liitän mukaan myös omia tulkintojani esillä olevista aiheista.Sarjan tekstit voi lukea nettisivun Miksi-luokan alta.
Tekee mieli vastata heti: ei ole. Muistan lapsuudestani monia hyvin ujoja lapsia, joista ei vielä toisella kymmenelläkään saanut paljon mitään irti. Kun heiltä kysyttiin jotakin, he vain tuijottivat varpaitaan. Tätä ei pidetty pahana, sillä aikuiset vain totesivat, että Matti tai Liisa on vähän ujo. Lähes aina nuo ujot lapset saivat töitä ja menivät naimisiin ja saivat lapsia. He olivat yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin kaikki muutkin.
Miksi ihmeessä jokaisen pitäisi nauttia esiintymisestä ja väkijoukoista? Pakottaako nykyinen kulttuuri jokaisen sellaiseen? Eikö yksityisyyttä arvostavassa kulttuurissa saisi vetäytyä omiin oloihinsa? Puhutaan paljon kauniita sanoja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta tämä on vain puhetta, sillä todellisuudessa kaikkia pakotetaan kapeaan ”normaalisuuden” muottiin.
Kysymys ei enää ole luonnollisesta ihmisten luonteenpiirteiden vaihtelusta eikä edes puutteellisen kasvatuksen seurauksista, vaan aivojen tai keskushermoston rakenteellisista ongelmista. Näitä tietenkin voidaan hoitaa lääkkeillä, mikä avaa lääketehtaille suuria mahdollisuuksia. Tällä hetkellä Yhdysvalloissa myydään jo lääkkeitä ujouden hoitoon. Ujoutta tosin nimitetään sosiaaliseksi fobiaksi tai persoonallisuushäiriöksi. Psykiatrit ja psykologit kuvaavat näiden ongelmien lisääntymistä suoranaisena epidemiana, koska tällaisen diagnoosin saaneiden määrä on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt moninkertaiseksi.
